Jumalainen näytelmä - 15

Ja kun ma kohotin nyt kasvot, näin ma,
nuo että ensimmäiset luodut Luojan
lepäsi kukkiensa kylvännästä;
ja silmäni, viel' epävarmat, huomas
Beatricen kääntyneenä pedon puoleen,
mi olio yks on kaksin luontoinensa.
Hän alla hunnun tuollapuolen virran
viherjän sentään kauniimp' entistänsä
niin oli kuin ol' kauniimp' ennen muita.
Mua katumuksen nokkonen niin poltti,
muut' että kaikkea, mi houkutellut
ol' lempeni, nyt tunsin vihaavani.
Niin mursi itsetuntemus mun mieltäin,
ett' taintuneena maahan kaaduin; kuinka
mun sitten kävi, tietää seikan syypää.
Kun sydän taas toi mulle voimaa, Naisen[359]
tuon yksin-laulavaisen näin; hän yllein
kumartui, virkkoi: »Tartu, tarraa minuun!»
Mun puroon pannut kaulaa myöten oli
ja vetäen mua takanaan hän kulki
veen päällä köykäisnä kuin sukkulainen.
Kun liki päässyt olin rantaa pyhää,
»_Asperges me_»[360] niin suloisesti soivan
ma kuulin, ettei kynä, aatos riitä.
Sylinsä aukas Nainen kaunis, otti
käsiinsä pääni ja sen painoi puroon
niin syvälle, ett' täytyi vettä niellä.
Mun sitten nosti, pestyn johti minut
kisahan noiden neljän kauniin neitseen,
ja kaikki sulkivat mun syleilyynsä.
»Taivaalla tähdet, täällä immet oomme;
jo ennen kuin Beatrice astui alas,
olimme säätyt häntä palvelemaan.
Silmäinsä eteen viemme sun; mut niiden
valolle armahalle hijoo katsees
muut kolme, jotka syvemmälle näkee.»
Lauloivat noin; ja sitten kanssaan veivät
mun kohti jalopeura-kotkan rintaa,
miss' seisoi meihin päin Beatrice. Siinä
virkkoivat: »Älköön levätkö nyt silmäs!
Olemme tuoneet sun smaragdein[361] eteen,
sua vastaan joista aseet otti Amor.»
Halua tuhat, kuumempaa kuin tuli,
mun painoi silmät silmiin loistavihin,
jotk' yhä katsoi kohti aarnikotkaa.
Kuin peiliin kuvastuvi Päivä, samoin
näin siinä kaksoispedon kangastuvan,
muodoissa molemmissa vuoron perään.
Lukija, ymmärrät, ett' ihmettelin,
kun itsensä sen seisovan näin hiljaa,
mut valhekuvassansa vaihtelevan.[362]
Iloisin hämmästyksin tuossa nautti
mun sieluni nyt sitä mannaa, joka
samalla nälkää luo kuin kyllästyttää.
Läheni silloin neittä kolme, tahtiin
ihanan enkel-laulun karkeloiden,
mut liikkein arvokkaammin, ylhäisemmin.
»Beatrice, käännä pyhät silmäs, käännä»,
he lauloivat, »päin uskollistas, joka
sua nähdäkseen niin pitkät tiet on tullut.
Armosta meitä kohtaan, häntä kohtaan
suus aukaise, ett' ilmestyisi hälle
kauneutes toinen, jonka kätket vielä.»
Oi, heijastus sa ikivalkeuden!
Ken kalpeni Parnasson lehtoloissa,
syvältä niin sen lähtehistä juoden,
ett' ei ois heikko henkensä, jos tahtoo
kuvata sellaisena sun kuin olit,
kun varjos soitollaan sua tarhat Taivaan
ja kun sa ilmi alta hunnun astuit!


Kahdesneljättä laulu

Niin oli kiihkeät vuosikymmenien[363]
janoa silmäni nyt sammuttamaan,
muut että turtuneet ol' aistit kaikki.
Ja katseitteni kahden puolen oli
kuin seinät välinpitämättömyyden;
niin hymy pyhä vei ne verkkoon vanhaan.
Nyt vasempahan väkivalloin käänsi
minulta kasvoni nuo taivas-immet,
ja kuulin heidän virkkavan: »_Jo riittää!_»
Ja jouduin siihen silmäteräin tilaan
kuin juuri niihin paistanut ois Päivä,
niin etten tuokioon ma nähnyt mitään.
Mut valoon vähempään kun silmä tottui
(vähempään, sanon, muistain suurempata
valoa, josta väistyä mun täytyi),
näin joukon kunniakkaan kääntynehen
kätehen oikeaan ja palajavan,
nyt eessäin Aurinko ja seitsenliekki.
Kuin alla kilpein, vaaraa välttääksensä,
miesparvi kääntyy: lippu ensin liikkuu,
muun joukon sitten vasta vaihtuu suunta;
niin Taivaan sotajoukko tää, mi astui
edellä,[364] ehti ohitsemme ennen
kuin kääntynyt ees oli vaununtanko.
Palasi pyöräin luo nyt naiset, veti
kuormaansa autuasta aarnikotka,
niin ettei häiriytynyt höyhen ykskään.
Sulotar, joka yli virran vei mun,
ja Statius ja minä pyörän puolla
kävimme, kaarta pienempää mi kieri.[365]
Astuimme metsää vanhaa, autiota
vuoks hänen syynsä, jonka petti käärme,
ja jalat kulki enkel-laulun tahtiin.
Kentiesi käyty oli taival, jonka
jous kolme kertaa jännitetty kantaa,
kun vaunuistaan Beatrice astui alas.
Kuiskaavan kaikkien nyt kuulin: »_Aadam!_»
näin sitten puuta[366] kiertävän, min oksat
ei kukkaa kantaneet, ei lehteäkään.
Sen latva, joka laajemmaksi lautui,
mikäli nous, ois Intiankin mailla
ihailtu ollut vuoksi korkeutensa.
»Siunattu kotka, jok' et puusta tästä
puraise,[367] vaikk' ois suloinen sen maku;
näät jälkeenpäin se pahoin vatsaa vääntää!»
Näin toiset riemuitsi puun alla vankan.
Ja peto kaksisyntyinen tuo virkkoi:
»Niin kaiken oikeuden siemen säilyy.»[368]
Ja vetotankohonsa kääntyi, tarttui
ja siirsi juurelle sen puun tuon paljaan;
sen sillä sitoi, siihen kiinni jätti.[369]
Kuin kasvit päällä maan--kun suuri valo
säteilee alas valoon yhtyneenä,[370]
mi loistaa takaa Kalain tähtimerkin--
ne pursuu, paisuu, sitten uudistaen
värinsä kukin, ennen kuin on Päivän
hevoset päässeet toiseen tähtimerkkiin;
niin uudistui puu äsken paljas-oksa,
nyt väriin vaatehtihe himmeämpään
kuin ruusun, kirkkaampahan orvokkien.
Tajunnut tuota en, ei myös maan päällä
soi hymni, jota olennot nää lauloi;
säveltä sen en sietää loppuun voinut.
Jos voisin kertoa, kuink' uneen painoi
nuo silmät julmat Syrinx-immen taru,[371]
nuo silmät, turmiokseen valvonehet;
kuin maalari, mi mallin mukaan maalaa,
kuvaisin, kuinka uuvahdin ma itse,
mut kuvatkoon, ken osaa, nukkumisen.
Heräjämisen hetkeen siirryn siksi
ja kerron, että unen hunnun kirkkaus[372]
repäisi, joku huus: »Mit' teet sa, nouse!»
Kuin nähdä omenapuun[373] kukkasia,
joist' enkeleill' on ilo ynnä juhlat
ijäiset taivahassa, saivat kerran
Johannes ynnä Pietari ja Jakob
ja toipuivat taas kuullessaan tuon sanan,
mi murtanut ol' unen raskahamman,[374]
ja harvenneeksi näkivät he seuran:
Elias poissa oli, poissa Moses
ja Mestarin myös vaatteet muuttunehet;
näin toinnuin minäkin ja näin tuon Hurskaan,[375]
mi mua saattoi puron äärtä pitkin;
kumartuneena ylitsein hän seisoi.
Ma kysyin arkana: »Miss' on Beatrice?»
Hän vastas: »Katso, alla puun hän istuu,
varjossa lehtein juuri puhjenneiden.
Näe seura myös, mi häntä ympäröipi;
muut ylös kanssa aarnikotkan nousi
viel' ihanamman laulun, soiton soiden.»
En tiedä, haastoiko hän muuta, sillä
jo eessä silmäini _hän_ seisoi, joka
mun estänyt ol' aistimasta muuta.
Totuuden maalla[376] yksinään hän istui,
jätetty vaunuin vartiaksi, jotka
kaks-hahmo peto puuhun kiinni köytti.
Piiritti häntä parvi seitsen-neito[377]
käsissä kynttilät, nuo jotka varmat
etelän tuuliss' on ja pohjanperän.
»Asukas metsän täällä ollos hetki
ja sitten kanssain kansalainen Rooman,
sen, jonk' on ensi kansalainen Kristus.
Hyödyksi maailman, mi pahoin elää,
nyt katso vaunuja, ja mitä näet,
se kirjoita, kun palajat maan päälle!»
Beatrice näin. Ja minä, orja ollen
vain hänen käskyjensä, käänsin katseen
ja mielen, minne ihanainen tahtoi.[378]
Pimeestä pilvestä ei lyönyt tuli
niin rutto koskaan, saapuessa sateen
etäisimmästä ilmankartanosta,
kuin Juppiterin linnun[379] liitäväksi
näin alas puuhun, raadellen sen kuoren
ja kauniit kukkaset ja uudet lehdet.
Ja vaunuja hän voimain takaa iski;
ne taipuivat kuin laiva myrskysäässä,
jot' aallot kahtahanne keinuttavat.
Näin sitten kuinka vaunukoriin kettu[380]
sujahti suurten voittovankkurien,
se näyttänyt ei ruokaa hyvää syöneen.
Mut rangaisten nyt hänen syynsä häijyt
pois hänet ajoi valtiattareni
niin nopsaan kuin luut kesti lihattomat.
Ja sitten sieltä, mistä ensin iski,
laskeusi kotka vaunun-istuimelle
ja jätti jälkehensä sulkasateen.[381]
Kuin sydämestä, joka vaikeroipi,
nyt ääni Taivahasta soi, mi sanoi:
»Voi, laivani, kuin sull' on huono lasti!»
Ja oli kuin maa auennut nyt oisi,
väliltä pyöräin lohikäärme[382] noussut,
mi purstollansa vaununpohjan puhkas.
Ja niinkuin ampiainen vetää taapäin
otansa, purston perettäin hän pohjaa
myös osan otti, vaipui syvyytehen.
Mi jäi, sen kuin maan hyvän heinä peittää
nuo peitti höyhenet, jotk' ehkä suodut
hyvässä, siveässä mieless' oli,
ja peittyi vaunut, peittyi pyörät kaksi,
ja vehmar, kaikki tuo niin nopsaan, että
kauemmin pitää suuta auki huokaus.
Rakennus pyhä,[383] muuttuneena siten,
ulotti päitä itsestään: yks kasvoi
kuhunkin kulmaan, kolme vehmarohon.
Kuin härjänsarvet oli jälkimmäiset,
mut muiden otsass' oli vain yks sarvi;
ei moista hirviötä nähty koskaan.
Niin varmana kuin linna kukkulalla
sen päällä istui portto[384] häpeemätön,
kuin silmät oli joka suuntaan alttiit.
Ja hänen vierellään, kuin ettei naista
häneltä vietäis, seisoi peikko[385] suuri,
he silloin tällöin toistaan suutelivat.
Mut kun tuo harhaileva, ahnas katse
minuhun kääntyi, julma rakastaja
kiireestä kantapäähän ruoski häntä;
vihassa sitten, mustasukkaisena
irroitti hirviön ja kiskoi kanssaan
niin kauas, että metsä suojas minut
jo portolta ja kummitukseltakin.


Kolmasneljättä laulu

»_Deus, venerunt gentes_»[386] itkein alkoi
suloista virttä vuorotella naiset,
ja milloin kolme, milloin neljä lauloi.
Beatrice hellä, huokaavainen heitä
niin kuuli kalpeana, että surrut
enempi Maaria ei ristin alla.
Mut koska vaikenivat toiset neitseet,
hän nousi korkeana, kasvoiltansa
kuin tulenleimaus, ja sanat virkkoi:
»_Modicum, et non videbitis me,
et iterum_,[387] ah, siskot armahaiset,
_modicum, et vos videbitis me_.»
Hän sitten eellään heidät käski käymään,
vain viittas seuraamahan mun ja Naisen[388]
ja Viisaan, joka joukkoon jäänyt oli.
Näin kulki eespäin, enkä usko, että
hän kymment' astunut ol' askeltakaan,
kun silmänsä hän iski silmihini
ja tyynnä hahmoltansa mulle haastoi:
»Nopeemmin riennä, että valmis olet
sa kuuntelemaan, jos ma kanssas puhun!»
Kun olin siinä, missä olla piti,
hän virkkoi: »Veli, miks et tohdi mitään
kysyä, vaikka kuljet vierelläni?»
Kuin joskus eessä esimiesten haastaa
on pakko liikaa kunnioittavaisten
eik' ääni lähde läpi hampainen,
niin kävi mun, mi sammalkielin loime
nyt lausumaan: »Madonna, tarpeheni
te hyvin tunnette ja niihin avun.»
Hän mulle: »Tahdon, että pelkos ynnä
häpeäs poistat, etkä enää puhu
minulle lailla miehen uneksivan.
Sa huomaa: kulho, jonka käärme särki,
ei ole, oli;[389] mutta tietköön syypää,
ett' Taivaan kostoa ei torju mikään.
Jää iki ilman perillist' ei kotka,
mi heitti höyhenensä vankkureihin,
ne täten tehden hirviöks ja saaliiks.
Ma näen selvään, ja siks siitä kerron:
lähellä tähtimerkki on, mi antaa
viel' ajan maailmalle varman, vapaan.
Ja mies tuo _viisisataa viisitoista_,[390]
Jumalan ase, porton ahnaan tappaa
ja peikon, joka hänen kanssaan rikkoo.
Puheeni, himmeä kuin Temiin,[391] Sfinksin,
vain vähän sua vakuuttaa kentiesi,
kun noiden tapaan kärkensä se kätkee.
Pian tosiseikat todistaa ja päästää
tään pulman pahan, lailla vellamoiden,
mut ilman karjan taikka viljan vaaraa.
Sa huomaa: niinkuin sanat nää ma sanon,
ne kirjoita ja eläville kerro
elämän sen, mi juoksua on kuoloon.
Ja kun ne kirjoitat, sa muista, että
et salaa, millaisna puun nähnyt olet,
mi täällä ryöstetty on kaksi kertaa.[392]
Jokainen, ken sen heelmän, oksan ottaa,
hän työllä herjaisella loukkaa Luojaa,
mi pyhään luonut on sen palveluunsa.
Kun siitä söi ens sielu, vuotta viisi
tuhatta tuost' on tuska, kaiho soinut
Hänelle, joka syyn sen otti päälleen.
Sun henkes nukkuu, ellei huomaa, miksi
niin erikoisen korkeaks se kasvoi
ja miksi nurinpäin sen latva lautui.
Ja jos kuin Elsan[393] veet, ei turhat aatteet
ois mieltäs saartaneet sen muuttain, kuten
Pyramus[394] silkkipuunsa, hekkumallaan,
monesta niin jo merkist' ymmärtänyt
puun tarkoituksen oisit siveellisen
ja Luojan mielen, kiellossaan vanhurskaan.
Mut koska nään sun järkes kivettyneen
ja käyneen kivenkarvaiseks, niin että
sanaini valkeus sun huikaisevi,
kuvina tahdon, vaikk' en kirjaimina,
tään että kanssas kantaisit kuin sauvaa
pilgriimi palmulehvin kierrettyä.»
Ma hälle: »Niinkuin leimasin lyö vahaan
sinetin vaihtumattoman ja lujan,
sananne aivoni nyt samoin leimaa.
Mut miks niin yli silmänkantamani
sananne ikävöity lentää, että
se katoaa, mit' enemmän ma katson?»
»Siks että huomaisit», hän virkkoi, »suunnan,[395]
jot' olet seurannut, ja oivaltaisit,
kuink' oppis soveltuu mun sanoihini,
ja näkisit, ett' eroo Luojan teistä
elonne niin kuin erotettu kauas
on maasta alhaisesta taivas korkein.»
Ma hälle vastasin: »En muista, että
ma oudoks oisin teille tullut koskaan,
ei tuosta mua omatunto soimaa.»
»Ja jos et sitä nyt sa jaksa muistaa»,
hymyillen virkkoi hän, »sa mielees johda,
ett' olet tänään Leten[396] vettä juonut.
Ja savusta jos todistaa voi tulen,
todistaa unhotus tuo juuri syypääks
sun tahtos, jännitetyn toisahanne.
Sanani totisesti tästälähtein
niin selvät olkohot kuin järjellesi
jäykälle niitä ilmoitella sopii.»
Hitaammin kulki kultaloistossansa
Aurinko kautta puolipäivä-piirin,
mi muuttaa paikkaa näkökulman mukaan,
kun seitsemän nuo neittä seisahtuivat--
kuin seisahtuu se, joll' on joukon johto,
jos tiellä outoa hän jotain äkkää--
äärelle metsän varjon kuolon-valjun,
min moista Alppein purot kylmät heittää
all' oksain mustien ja lehväin nuorten.
Ja oli kuin ois heidän eessään juossut
samasta lähteestä Euphrat ja Tigris,
eroten verkkaan, ystävällisesti.
»Oi kunnia, oi valkeus ihmisheimon!
Mit' on nää veet, jotk' alkuhettehestä
samana hersyy, haarautuu ja katoo?»
Sain vastaukseksi: »Mateldaa pyydä,
hän että selittäis sen sulle.» Lausui
nyt niinkuin se, mi syytä luotaan torjuu,
tuo kaunis Nainen: »Tään ja paljon muuta
sanonut hälle oon ja varma olen,
hält' ettei vienyt sitä Leten vesi.»
Beatrice näin: »Hält' ehk' on sielun silmät
huolesta suuremmasta sumentuneet,
mi usein uuvuttavi muiston kaiken.
Mut kas, Eunoë tuolla vieno virtaa;
vie sinne hänet, siellä virkistäös
voimansa voipunehet kuin on tapas.»
Kuin kursaile ei sielu ylväs, jalo,
vaan toisen tahdosta luo tahdon oman,
kun viittaus tuon vain on selvittänyt,
niin tarttui kätehein tuo kaunis Nainen,
läks liikkumaan ja Statiukselle virkkoi
hän lailla vallattaren: »Myötä tule!»
Lukija oi, jos kirjoittaa ois tilaa
minulla vielä, laulaisin ma juomaa[397]
suloista, jot' en kyllin juoda voinut.
Mut koska täydet ovat lehdet kaikki
mun aikomani tähän toiseen Lauluun,
ei taiteen lait mun salli laajentua.
Palasin luota pyhäin lainehien
ja olin uudistunut, niinkuin nuortuu
puu nuori saatuansa lehdet uudet,
ja puhdas, altis nousemaan nyt tähtiin.


VIITESELITYKSET

1. laulu
[1] »Meret julmat», Helvetin pimeys ja kauhut, joita näkemästä Dante
Vergiliuksen opastamana nyt on tullut taas kirkkaan avoimen taivaan
alle, Kiirastulen vuoren juurelle.
[2] Kalliope, yksi runottarista, ylevämmän (eeppisen) laulurunouden
edustaja.
[3] Thessalian kuninkaan Pieroksen yhdeksän tytärtä, jotka haastoivat
runottaret kilpalaulantaan kanssaan, mutta hävisivät kilvan ja
röyhkeytensä rangaistukseksi muutettiin harakoiksi.
[4] Ensi piiri = kuun piiri.
[5] Venus, tässä aamutähtenä.
[6] »Tähteä näin neljä». Nähtävästi Dante tarkoittaa tällä
tähtisikermällä neljää kardinaalihyvettä (viisaus, oikeus, urhoollisuus
ja kohtuullisuus). Ainoastaan ensimmäinen ihmispari on paratiisissa
olonsa aikana, viattomuuden tilassa nähnyt sen loistavan. Maallisen
paratiisin ajateltiin näet sijaitsevan Kiirastulen vuoren huipulla.
[7] Ukko on Cato Utikalainen, joka surmasi itsensä vuonna 46 eKr. (ks.
S. 8, s. 5.) päästäkseen näkemästä Rooman tasavallan kukistumista
Caesarin voiton jälkeen. Itsemurhaajana ja pakanana hänen olisi pitänyt
olla Limbuksessa, Helvetin esipihassa, mutta Dante kunnioitti suuresti
Catoa hänen miehekkäitten hyveittensä takia ja asetti hänet sen vuoksi
sopivana miehenä Kiirastulen vuoren vartijaksi. Viimeisellä tuomiolla,
jolloin sielut jälleen saavat kirkastetut ruumiinsa ja puhdistuminen
kiirastulessa lakkaa, Catokin pääsee nauttimaan taivaan riemusta.
[8] »Nainen», Beatrice, Danten nuoruuden lemmitty, joka runoelmassa
edustaa korkeinta, jumalallista viisautta ja armoa.
[9] Martia, Caton puoliso, joka Vergiliuksen ja muiden kanssa, joiden
ainoana syntinä on ollut uskon puute, asustaa Limbuksessa.--Minos,
manalan tuomari, tuomitsee ainoastaan niitä, joiden olinpaikka on
Limbuksen alapuolella.
[10] »Virran pahan», Akeronin, tuonelan joen.
[11] Danten tunnustus: hän ei tunne itseään täysin vapaaksi kateudesta,
mutta enemmän ylpeyden, alemman piirin syntiin syypääksi.
[12] Kaisla, nöyryyden ja kärsivällisyyden vertauskuva.
[13] »Ensi vartia», enkeli, joka vartioi pääsyä vuoren ensimmäiseen
puhdistuspiiriin.
[14] Danten Kiirastuli on korkea, kartion muotoinen vuori, joka
sijaitsee pyöreällä, kaislojen ympäröimällä saarella. Saaren ajateltiin
olevan ainoa maa läntisellä pallonpuoliskolla. Itse vuori, alhaalta
jyrkempi, ylhäältä loiva, on jaettu seitsemään vyönä kiertävään
penkereeseen eli piiriin, jotka vastaavat katolisen opin seitsemää
kuolemansyntiä, ylpeyttä, kateutta, vihaa, (henkistä) laiskuutta,
ahneutta, mässäystä ja lihan himoa.
[15] Helvetin huuruista ja hänen omista kyyneleistään.
[16] Vihjaus Odysseukseen, joka ei koskaan palannut.
[17] »Tuon toisen», Caton.

2. laulu
[18] Dante olettaa, että Kiirastulen vuori ja Jerusalem ovat toistensa
antipodit, joten niillä on yhteinen horisontti, ja kun aurinko laskee
Jerusalemissa on Kiirastulen vuorella auringon nousu. Ganges-virralla,
joka Danten maantieteen mukaan sijaitsee 90 astetta Jerusalemista itään,
on keskiyö. Vaa'an tähtikuvio kulkee tällöin meridiaanin poikki, mutta
syksyn alussa, kun yö tulee pitemmäksi, »kun voittaa», »putoaa se sen
kädestä»--joutuu päivällä auringon kanssa taivaalle ja on näkymätön.
[19] Daavidin 114:n psalmin alkusanat »Kun Israel Egyptistä läksi»,
sovitettuina tässä niitä sieluja varten, jotka pelastettuina maallisesta
orjuudesta pyrkivät vapautta kohti.
[20] Casella, firenzeläinen laulaja ja säveltäjä, Danten ystävä, joka
kuoli paljon ennen vuotta 1300. Casella selittää etteivät kaikki
pelastetut sielut pääse heti kuolemansa jälkeen kiirastuleen. He
kokoontuvat silloin tosin Tiberin alajuoksun varrelle, mutta laivuri ei
ota heitä kaikkia veneeseen: syyllisyytensä mukaan heidän täytyy odottaa
lyhempi tai pitempi aika rannalla.
[21] Vuoden 1300 alussa, kolme kuukautta ennen kyseessä olevaa päivää
antoi paavi Bonifacius panna toimeen riemujuhlat. Niiden mukana tuli
muutamia anejulistuksia, jotka kumosivat ajalliset rangaistukset ja
helpottivat pääsyä kiirastuleen.
[22] »Amor, che nella mente mi ragiona», näin alkaa yksi Danten
kauneimpia canzoneja, johon Casella luultavasti sävelsi musiikin.

3. laulu
[23] Järki, oman syyllisyyden tunne, ajaa meitä puhdistukseen ja
parannukseen, jota Kiirastulen vuori merkitsee.
[24] »Erhe pienin», se vielä maallinen halu, joka oli houkutellut häntä
kuuntelemaan Casellan laulua.
[25] Vergilius kuoli Brindisissä, mutta keisari Augustus antoi kaivaa
hänen luunsa haudasta ja viedä ne Napoliin.
[26] Danten käsityksen mukaan taivaan muodosti yhdeksän päällekkäin
kerrostuvaa, läpinäkyvää kaarta, jotka eivät pimitä toistensa tähtien
valoa.
[27] Skolastiikka erottaa kaksi tietämisen lajia, »scire quia», tietää,
että jokin seikka on, ja »scire propter quid», tietää, minkätähden jokin
seikka on.--Jos me siis olisimme voineet nähdä (tietää) kaiken, eivät
esivanhempamme olisi langenneet syntiin eikä Sanan lihaksi tuleminen
olisi ollut tarpeen.
[28] Lerici ja Turbia merkitsevät Genovan lahden ääripisteitä, Lerici
Genovasta itään, Piazza-lähden rannalla, Turbia lännen puolella, Monacon
lähellä.
[29] Niiden sieluja, jotka ovat kuolleet kirkon kiroissa eivätkä vielä
pääse varsinaiseen kiirastuleen.
[30] Manfred, Fredrik II:n poika, Sisilian kuningas, hohenstaufi, joka
kuoli Beneventossa vuonna 1266, taistelussa Anjoun Kaarlea vastaan.
Hänen ruumiinsa haudattiin Beneventon sillan korvaan ja ranskalaiset
sotilaat rakensivat kiviröykkiön sen päälle. Mutta Cosenzan arkkipiispa
kaivautti ruumiin haudasta ja käski heittää sen Verde-joen rannalle,
jottei se lepäisi kirkolle kuuluvassa maassa.
[31] Manfredin kaunis tytär oli Constanza, Pietari Aragonialaisen
puoliso, Fredrikin ja Jaakon, Sisilian ja Aragonian kuninkaitten äiti.
[32] »Muut jos toisin haastaa», nimittäin, että hän pannaan julistettuna
olisi kadotettujen eikä pelastettujen parissa.
[33] Ilman kirkollisia juhlamenoja (koska hän kuoli paavin kiroissa).

4. laulu
[34] Platonikot opettivat, että ihmisessä on kolme itsenäistä,
eritoimintoista sielua, joilla on paikkansa eri ruumiinosissa.
[35] Noli, kaupunki Genovan lahden rannalla.
[36] San Leo, kaupunki Urbinon herttuakunnassa. Bismantova, korkea vuori
Lombardiassa Modenan tienoilla.
[37] Ensimmäinen kiirastulen vuoren ensimmäisestä horisontaalisesta
piiristä.
[38] Castor ja Pollux, Kaksosten tähtikuvio. Jos se olisi ollut
auringon, »suuren kuvastimen» seurassa, merkitsee: jos oltaisiin kaksi
kuukautta tuonnempana ajassa, joksi nyt oletetaan kevätpäivän tasauksen
aikaa.
[39] Koska Ptolemaioksen järjestelmän mukaan auringon paikka maasta
katsoen oli kuun, Merkuriuksen ja Venuksen yläpuolella ja Marsin,
Saturnuksen ja Jupiterin alapuolella.
[40] Phaeton, auringon poika, sai antiikin tarun mukaan kerran auringon
vaunut ajettavikseen, muttei osannut ohjata, vaan oli vähällä polttaa
maan, jolloin Zeus surmasi hänet salamalla.
[41] Belacqua Firenzestä oli taitava kitarojen ja luuttujen valmistaja,
mutta »ylen laiska ihminen sekä maallisissa että henkisissä asioissa».
[42] Niiden, jotka olivat viivyttäneet katumuksentekoaan kuolinhetkeensä
asti, täytyy odottaa elämänsä pituisen ajan ennen kuin he pääsevät
puhdistumaan.
[43] Koska Kiirastulen vuorella, jonka oletetaan sijaitsevan Tyynessä
valtameressä Etelä-Amerikan ja Australian välillä, on nyt keskipäivä,
täytyy Jerusalemissa olla keskiyö ja Marokossa yö.

5. laulu
[44] »Alemman tuon», Danten, joka kulki Vergiliuksen takana ylös vuorta.
[45] Nämä ovat niiden sieluja, jotka ovat saaneet surmansa
väkivaltaisesti saamatta synninpäästöä, mutta kuollessaan vielä katuneet
ja antaneet anteeksi vihamiehilleen.
[46] Miserere, Daavidin 51. psalmi: »Armahda minua, Jumala».
[47] »Voi hyödyttää», kehoittamalla heidän maan päällä olevia omaisiaan
ja sukulaisiaan esirukouksiin heidän puolestaan.
[48] Puhuja on Fanosta kotoisin oleva Jakob del Cassero, joka
toimiessaan Bolognan podestana (1297) joutui rajakreivi Azzo III
Esteläisen vihoihin, kun tämä halusi anastaa Bolognan. Azzo surmautti
Casseron hänen oleskellessaan pari vuotta myöhemmin Padovassa, Oriacon
luona.
[49] Maa, jota tarkoitetaan, on Marc Antona, jossa Fano sijaitsee.
[50] »Antenorin poikain», padovalaisten, joiden kaupungin troijalaisen
Antenorin kerrotaan perustaneen. Antenor taas oli tarun mukaan
isänmaanpetturi, joka kavalsi Troijan kreikkalaisille. [51] Mira,
kaupunki Brenta-joen varrella, Padovasta hiukan itään.
[52] Buonconte, Helvetin XXVII laulussa mainitun kreivi Guido da
Montefeltron poika. Hän kaatui Campaldinon luona vuonna 1289
taistellessaan Arezzon ghibelliinien kanssa Firenzen guelfejä vastaan.
Hänen ruumistaan ei löydetty taistelukentältä. Giovanna, hänen
puolisonsa ei liene siitä välittänyt eikä myöskään huolinut toimittaa
sielunmessua hänelle.
[53] Luostar-talo, Camaldolin luostari.
[54] Siinä, missä Archiano laskee Arno-jokeen.
[55] Danten aikana uskottiin pahojen henkien voivan synnyttää myrskyjä
ja muita luonnonilmiöitä.
[56] Pratomagno, nykyään Pratovecchio, erottaa Arnon laakson
Gasentinosta.
[57] »Kymiin kuninkaallisehen», Arno-jokeen.
[58] Pia Guastelloni, jalo sienalaisnainen, toisissa naimisissa
varakkaan aatelismiehen Nello della Pietran kanssa. Nello epäili
vaimoaan aviorikoksesta ja surmautti hänet eräässä linnassaan
Maremmassa, huhun mukaan paiskauttamalla hänet ikkunasta.

6. laulu
[59] Benincasa, Arezzosta kotoisin oleva oikeusoppinut 1200-luvun
loppuvaiheilla. Hän antoi Sienan podestana tuomita kuolemaan ja
mestauttaa muutamia rosvoritareita, jonka jälkeen Ghino di Tacco, yhden
mestatun veli surmasi hänet.
[60] Tarkoittanee firenzeläistä Giacco de' Tarlatia joka joko paetessaan
tai ajaessaan takaa joutui Arno-jokeen ja hukkui.
[61] Fredrik Novello, toscanalainen, kreivi Guido Novellon poika, jonka
jokin vihamies surmasi vuonna 1291. Eräissä vanhoissa kommenteissa
sanotaan: »Hän oli hyvä mies, sentähden Dante hänet mainitsee».
[62] Pisan mies, Farinata de' Scornigiani, joka surmattiin 1200-luvun
lopulla. Joidenkin tietojen mukaan hänet murhasi kreivi Ugolino, josta
puhutaan Helvetin XXXIII laulussa.
[63] Marzucco, edellämainitun Farinatan isä, jonka tiedetään vuonna 1287
ruvenneen fransiskaanimunkiksi. Poikansa murhan jälkeen kerrotaan hänen
kehoittaneen sukuja sovintoon, jopa suudelleen murhaajan kättä. Toisten
mukaan hän kuuluu miehekkäästi astuneen poikansa murhaajan kreivi
Ugolinon eteen ja taivuttaneen tämän sallimaan haudata murhatun. [64]
Pier dalla Broccia, Ranskan kuninkaan Filip III:n kamariherra ja
suosikki 1270-luvulla. Kuningatar Maria Brabantilainen syytti häntä
petoksesta ja hirtätti hänet.
[65] Tarkoittanee säettä Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa: Desine fata
deum flecti sperare precando--Älä toivo voivasi rukouksin muuttaa
jumalten päätöstä.
[66] Sordello, kuulu mantovalainen trubaduuri, joka 1200-luvulla runoili
provencen kielellä.
[67] Keisari Justinianuksen aikana (527-565) pääsi roomalainen oikeus
korkeimpaan täydellisyyteen. Sentähden Justinianus oli Dantelle
lainsäädännön ja laillisuuden esikuva anarkismia vastaan.
[68] »Antakaa keisarille, mikä keisarin on».
[69] »Hepo», Italia.
[70] Keisari Albert I, habsburgilainen, jonka hänen veljenpoikansa
surmasi vuonna 1308. Hänen isänsä oli Rudolf Habsburgilainen, jota Dante
soimaa siitä, että hän oli lyönyt laimin roomalaisen keisarin
velvollisuudet ja jättänyt Italian ilman hallitusta puolueriitojen
uhriksi.
[71] »Valtakunnan yrttitarha», Italia.
[72] Italialaisia aatelissukuja.
[73] Santafiora, muuan Sienan seudulla sijaitseva linna, jonka omistajat
olivat riidassa sienalaisten kanssa.
[74] Luultavasti Marcellus, joka asettui Caesaria vastaan.
[75] Viitannee siihen, että puolueet usein vuorottain karkoittivat
toisensa kaupungista.

7. laulu
[76] Helvetin esipiha, Limbus, jossa pakanat ja kastamattomat lapset
oleskelivat. He eivät tunteneet kristillisiä eli ns. teologisia hyveitä,
mutta harjoittivat kyllä omia moraalisia hyveitään.
[77] Salve Regina, kirkollinen hymni neitsyt Marialle.
[78] Ottokar, Böömin kuningas (1253-1278) oli Rudolf Habsburgilaisen
vastustaja, mutta joutui pian alakynteen. Danten arvostelu Ottokarista
ja hänen pojastaan Venzel IV:stä näyttää perustuvan vääriin huhuihin
heidän kunnostaan. Venzelin hallitusta (1278-1305) pidetään yleensä
parempana kuin Ottokarin.
[79] »Nykänenä», Filip III Rohkea, Ranskan kuningas (1270--1285). Hän
puhuu Navarran kuninkaan Henrik III:n Paksun kanssa, joka oli Danten
vihaaman Filip Kauniin appi. Sodassa Pietari III:ta Aragonialaista
vastaan täytyi Filip III:n paeta, koska hänen laivastonsa oli lyöty. Hän