Jumalainen näytelmä - 24

menevät kukkiin, milloin palajavat
taas sinne, missä hunajoituu työnsä,
nyt painui suureen kukkahan, mi lehdin
niin monin kaunistettu on, ja sieltä
taas ikirakkautensa kotiin lensi.
Kaikilla kasvot oli liekin-kirkkaat
ja siivet kultaiset; muu kaikki paistoi
niin valkeana, ettei voita lumi.
Kun kukkaan laski ne, ne toivat myötään
rivistä riviin rauhaa, rakkautta,
min sai he kupeitansa siivin lyöden.
Mut häirinnyt ei näkö eikä hohto
niin monen vuoksi, jotka lentelivät
väliä kukan ynnä Ylhäisimmän.[409]
Näät valkeus Jumalan niin tunkee läpi
kaikkeuden, mikäli se ansaitsee sen,
tuoll' ettei estäjää voi olla mitään.
Turvassa tämän auvon valtakunnan,
min täyttää kansa vanha ynnä uusi,[410]
päämäärä yks ol' rakkauden ja katseen.
Oi, Kolmi-valkeus, joka heille, paistain
yks-tähtisenä, moisen rauhan annat,
myös tänne katso meidän myrskyihimme!
Barbarit, tulleet tienohilta pohjan,
Helice[411] joille joka päivä loistaa,
vaeltain kanssa pojan lempimänsä,
kun Rooman näkivät ja työt sen ylväät
he hämmästyivät; Laterani silloin
muun kaiken maisen kauneudessa voitti.
Ma, joka tullut ajast' ijäisyyteen
ja jumalaiseen kuolevaisest' olin,
Firenzestä luo kansan terveen, hurskaan,
ma sitten kuinka en ois hämmästynyt!
Välillä sen ja riemun väikyin enkä
halunnut oisi haastaa taikka kuulla.
Pilgrimin lailla, joka virkistäypi
valansa templin tutkimalla tarkkaan,
toivossa kerran siitä kertoella,
elämän valkeudessa annoin katseen
rivejä pitkin näitä kiitää, milloin
kohota, milloin vaipua ja kiertää.
Näin kasvoja, jotk' kutsui Luojan lempeen
hymyllään ynnä taivas-loistollansa,
ja ilmehiä kaiken kauneuden.
Jo Paratiisin kaiken muodon oli
mitannut katseheni, kiintymättä
mihinkään osaan pitemmältä vielä.
Halulla jälleen syttyneellä käännyin
nyt kysymähän Valtiattarelta,
mit epäselvää mulla mieli hautoi.
Tarkoitin toista, tapahtuikin toista:
Beatricen luulin näkeväin, ja näinkin
Vanhuksen erään,[412] vaatteiss' autuaiden.
Niin silmistään kuin otsaltaankin loisti
iloinen hyvyys, hurskas-ilmehinen,
isälle kuuluvainen lempeälle.
Ma heti: »Missä on Beatrice?» Vanhus
näin: »Että pääsisit sa toivos määrään,
hän lähettänyt paikaltain on minut.
Ja jos sa katsot kehään kolmantehen[413]
korkeimman rivin, siellä näät sa hänet
sijalla, jonka sai hän ansiollaan.»
Kohotin vastaamatta katseheni
ja kruunun[414] näin ma hänen kulmillansa
säteistä ijäisyyden heijastuvan.
Jylinän taivahasta korkeimmasta
niin kaukana ei kuolevainen silmä,
sukeltakoon se merten syvyyteenkin,
kun siellä silmäni Beatricest' oli;
kuvansa sentään selvään näin, kun meidän
välillä estävää ei ollut mitään.
»Oi, Donna, jolta toiveeni saa voiman
ja joka oot mun pelastuksekseni
suvainnut jälkes jättää kuolon maille,[415]
kaikista ihmehistä, joita olen
ma nähnyt matkallain, sun hyvyytesi
ja mahtis laupeutta, voimaa kiitän.
Vapauteen oot mun orjuudesta tuonut[416]
tavoilla kaikilla ja kaikin keinoin,
jotk' oli sulla siihen vallassasi.
Minussa varjele tää runsas lahja,
niin että sieluni, nyt tervehtynyt,
ruumiista erois sulle kelvollisna.»
Näin rukoilin; ja kaukaisuudestansa
hän hymyili ja katsehen loi minuun,
taas sitten kääntyi ikilähtehesen.[417]
Näin hurskas Vanhus: »Että päähän saakka
sa täysin pääsisit tään tiesi--siihen
mun määrää pyhä rakkaus ja rukous--
tät' yrttitarhaa silmäs salli kiertää
sen katselu on näkös teroittava
kohoomaan korkeutehen jumal-säteen.
Ja Taivaan kuningatar,[418] jolle kaiken
omistan lempeni, meit' armahtavi,
kun olen uskollinen Bernhardinsa.»
Kuin sen, mi katsomaan Kroatiasta[419]
on ehkä tullut Hikiliinaa meidän
eik' kyllästy sen vanhan maineen vuoksi,
vaan virkkaa itsekseen, kun näytetään se:
»Jumala tosi, Herra Jesus Kristus,
siis sellainen sun oli katsantosi»;
niin oli mieleni mun katsellessa
sen rakkautta, joka rauhan moisen
täss' sai jo maailmassa miettein pyhin.
»Sa armon laps», hän alkoi, »tuntemahan
autuutta tätä tule et, jos katsees
vain alaspäin sa pidät suunnattuna.
Ei, katso kehään etäisimpään, kunnes
sen näet Kuningattaren, min mieltä
tää valtakunta tottelee ja kuulee.»
Loin ylös silmän; ja kuin huomenelta
itäinen taivaanranta varjoon saattaa
sen puolen, kunne Päivän soihtu sammuu,
niin laaksosta päin kukkulaa[420] nyt kulkein
katseeni äkkäs ylä-äären osan,
min valo loisti muuta voimakkaammin.
Ja niinkuin paikka, missä vaunut vartoo,
joit' ohjas huonosti Phaeton,[421] hohtaa,
mut himmentyvi kumpikin sen sivu;
niin keskikohdaltaan tää rauhan viiri
kirkkaammin paistoi, vaan muu tummui valo
taholta jokaiselta tasaisesti.
Ja juhlivan ma tuota keskikohtaa
tuhannen Enkelin näin siivet auki,
jokaisen eri hohtehin ja taidoin.
Hymyyvän heidän riemulauluillensa
näin kauneuden,[422] mi katsehille muiden
pyhien oli ilo, onni korkein.
Sanani joskin yhtä oisi runsaat
kuin kuvausvoimani, en tohtis mitään
yrittää virkkaa suloudesta hänen.
Kun Bernhard näki, kuinka katseheni
lempensä kuuman esineesen kiintyi,
hän tuohon katsoi nyt niin kaunihisti,
enempi näkemään ett' itse sytyin.


Kahdesneljättä laulu

Lemmellä katsoin armastansa Bernhard
vapaasti opettajan toimen otti
ja lausui sanat pyhät nää: »Se haava,
min lääkitsi ja umpeen sai Maria,
sen iski, aukas hän, mi kaunihina
nyt hänen jalkojensa juuress' istuu.[423]
Rivillä kolmansien istuimien
ja hänen alapuollaan istuu Rakel
Beatricen kanssa, kuten silmäs näkee.
Sara, Rebekka, Judith, runoilijan
sen myöskin iso-isän äiti, joka
tuskassa tunnon lauloi: _Miserere!_[424]
asteettain paikoill' alemmilla istuu
sikäli kuin ma heidät nimittäen
lehdestä lehteen kuljen ruusunkukan.
Riviltä seitsemännelt'[425] alas, niinkuin
siit' ylös, seuraa naiset Israelin,
jakaen täten kaikki ruusun asteet.
Sen mukaan, kuinka katsoin Kristuksehen
he uskoivat, he muurin muodostavat,
mi halkaisee nää pyhät porraspaikat.
Sivulla tällä, missä lehdin kaikin
on kukka kypsä,[426] istuvat ne, jotka
uskoivat Kristuksehen saapuvahan.
Taholla tuolla, jonka puolipiirein
paikoista toiset tyhjät on, ne istuu,
jotk' katsoi Kristuksehen tullehesen.[427]
Kuin tällä puolla istuin kunniakas
taivaisen Naisemme niin suuren eron
muodostaa muiden alempainsa suhteen,
niin tuolla istuin Johanneksen suuren,
ken kesti erämaan ja kuolon pyhän
ja sitten kaksi vuotta helvettiä.[428]
Samana rajana on alla hänen
Franciskus, Benediktus, Augustinus[429]
ja muita, astehittain, tänne alas.
Ylevä nää nyt kaitselmus sa Luojan,
näät kummankin tuon uskon-muodon[430] täytyy
samaten täyttää tämä yrttitarha.
Ja tiedä, että alla rivin sen, mi jakaa
keskeltä rajaviivat kumpaisetkin,
ei istu kukaan omast' ansiostaan,
vaan toisen, vielä eräill' ehdoillakin;
näät henget nää[431] on vapautettu ennen
kuin heillä oli vaalinvalta vapaa.
Sen nähdä voit sa heidän kasvoistansa
ja myöskin lapsi-äänistänsä heidän,[432]
jos heitä oikein kuuntelet ja katsot.
Nyt epäilet[433] ja kätket epäilysi;
mut solmun sulta kirvoitan ma kovan,
sua jolla vangitsevi rikkiviisaus.
Ei kautta laajan tämän valtakunnan
voi olla paikkaa satunnaista eikä
surua eikä janoa, ei nälkää!
Ijäisen lain on järjestämää kaikki,
mit' täällä näät, niin että tarkallensa
sopivi sormus täällä aina sormeen.
Ei syyttä sieluille siis näille, jotka
elohon totuuden on ehättäneet,
jaettu ole eri arvo-asteet.
Kuningas, jonka kautt' tää valtakunta
niin suurta nauttii rakkautta, rauhaa,
ylemmä ettei tohdi toivo mikään,
iloisin tahdoin sielut luodessansa
suo heille armoansa mielinmäärin
ja erilailla; riittäköön se sulle!
Tään Pyhä Raamattu jo sanoo selvään[434]
ja nimenomaan kaksoisista, jotka
äitinsä kohdussa jo vihaan syttyi.
Siks sopii, että valo korkein kiertää
kutakin seppeleenä armon mukaan,
mi heidän kutreillansa kuumottavi.
Siis vuoks ei työnsä, ansionsa oman
he sijaa saaneet eri astehilla,
vaan vuoksi ensi näkövoiman eron.
Alussa aikain ensimmäisten riitti[435]
autuuteen yksin usko vanhempien,
viattomuuden yhtyessä siihen.
Kun mennyt oli ensi kausi, täytyi
viattomuuteen miesten saada voimaa
jo tulemalla ympärleikatuiksi.
Mut vihdoin, koska armon aika tuli,
jäi sinne alas viattomuus moinen,
jos puuttui kaste täysi, kristillinen.
Nyt katso kasvoja,[436] jotk' enin ovat
Kristuksen kaltaiset, näät niiden kirkkaus
vain voiman suo Hänt' itseänsä nähdä.»
Niin suuri auvo päällä Neitseen päilyi
ja siitä siirtyi mieliin pyhiin,[437] jotka
ol' luotu lentämähän korkeudessa,
ett' ennen mitä lienenkään ma nähnyt,
mua ihmettänyt niin ei ollut eikä
Jumalan kuvaa näyttänyt niin paljon.
Ja sama Enkeli,[438] mi ensin etsi
maan päällä häntä, hänen eessään siivin
avoimin lauloi nyt: '_Ave Maria!_'
Ja vastas lauluun jumalallisehen
autuuden kaikki kuorot kilpaa, että
iloisemmilta näytti kasvot kunkin.
»Oi, pyhä Taatto, joka paikan kauniin
sen jätit,[439] jossa istut ijäisesti,
ja vuoksi mun tääll' alahalla viivyt,
ken on tuo Enkeli, mi riemuin moisin
kasvoihin katsoo Kuningattaremme
niin rakkahasti kuin hän oisi tulta?»
Näin taas ma luotin hänen viisauteensa,
min kauneus oli Neitseheltä, niinkuin
on Auringolta aamutähtösien.
Hän mulle:[440] »Sielun valppaus ja sulo,
mikäli voi sit' enkelillä olla
hänellä on, ja iloitsemme siitä,
näät hän se kädessänsä palmunlehvä
Marian tuli luo, kun tahtoi kantaa
Jumalan Poika tomun maisen taakkaa.
Mut sanojain nyt silmäs seuratkohon
ja merkitköön päämiehet ylhäisimmät
tään valtakunnan vanhurskaan ja pyhän.
Nuo, jotka autuainna ylhääll' istuu
lähimmät ollen Kuningattaremme,
kuin kaksi juurta ovat ruusun tämän.[441]
Hän, vasemmalla istuva, on isä,
min himon julkeen vuoksi niin on paljon
inehmon heimo kärsimystä saanut.
Taas oikealla Pyhän Kirkon isän
sa vanhan näet, jolle _Kristus_ kerran
avaimet antoi tämän ruusun kauniin.
Ja hän,[442] mi näki ennen kuolemataan
kaikk' ajat synkät kauniin Morsiamen,
mi sortui peitsien ja naulain kärkiin,
vierellä istuu; toisen vierell' lepää
taas opas,[443] jonka johdolla söi mannaa
tuo kansa kapinoiva, kiittämätön.
Petrusta vastapäätä istuu Anna,[444]
niin autuaana tyttärestään, että
ei hosiannassakaan silmä käänny.
Ja Peritaattoamme vastass' istuu
Lucia,[445] pyytäjä sun Naises ylvään,
kun alaspäin sa laskit silmälaudat.
Mut koska unes hetket haihtuu,[446] päätän
puheeni, niinkuin hyvä räätälikin
myös puvun leikkaa kankaan määrän mukaan.
Silmämme suunnatkaamme Alku-Lempeen,
niin että häneen katsoen sun silmäs,
mikäli voi, sen tunkis kirkkautehen.
Mut ettet siipes nostain lankeaisi
alemma, luullen ylös yltäväsi,
on ansaittava rukouksella armo;
häneltä armo, joka voi sua auttaa;
ja hartaudella sanojain nyt seuraa,
niin ettei niistä eroo sydämesi.»
Tään nyt hän alkoi rukouksen pyhän:


Kolmasneljättä laulu

»Oi Neitsyt-äiti, tytär Poikas,[447] nöyrin
ja korkein kaiken luomakunnan luotu,
valittu Luojan ikineuvostossa!
Se olethan, jok' ihmisluonnon olet
niin aateloinut, että Luoja itse
ei halveksinut tulla luoduks siinä.
Sun kohdussas tuojalleen syttyi Rakkaus,[448]
min hehkun kautta hempeän tää ruusu
on kukoistanut rauhass' ijäisessä.
Tääll' olet Lemmen keskipäivä meille
ja alahalla, kuolevaisten maassa,
sa olet toivon lähde läikkyvainen.
Niin suuri, valtava oot, Valtiatar,
ett' armon pyytäjän, ken ei sua etsi,
sen siivetönnä kaiho kaunein lentää.
Hyvyytes yksin pyytäjää ei auta,
vaan monta kertaa vapahasti lankee
ja rukouksen eelle ennättävi.
Sinussa armo on ja sääli, laupeus
ja ylevyydessäsi yhdistyvi
se kaikki, mitä luoduissa on hyvää.
Nyt hän, mi nähdä tähän saakka saanut
kuilusta syvimmästä kaikkeuden
on yksitellen asteet henki-elon,
rukoilee voimaa suita armossasi
niin suurta, että nostaa vois hän katseen
nyt vihdoin viimeisehen Autuutehen.[449]
Vuoks oman näkemykseni en koskaan
enemmän leimunnut kuin hänen, siksi
rukoilen, ettei rukouksein ois turha,
ja että usmat kuolevaisuutensa
sa kaikki haihduttaisit rukouksillas
ett' ilmestyisi hälle Korkein ilo.
Rukoilen, Kuningatar kaikkivaltaas
ma vielä, että säilyttäisit hänen
tunteensa tervehinä näyn sen jälkeen.
Sun suojas voittakohon ihmisvaistot!
Beatrice, katso, ja niin monta pyhää
pyyntööni yhtyäkseen ristii kädet.»
Ne silmät, joita Luoja lempii sekä
rakastaa, rukoilijaan kiintyi, näytti,
kuink' kelpaa hälle esipyyntö hurskas.
Ijäiseen valoon suuntautui ne sitten,
johonka varmaan kenenkään ei luodun
niin kirkkaasti voi kimallella silmä.
Ma, joka lähestyin nyt viime rajaa
kaihoini kaikkein, sammutin jo hehkut
ijäisen ikäväni, niinkuin sopi.[450]
Hymyillen Bernhard mulle viittas, että
katsoisin ylös; mutta itsestäni
jo samaa tein, hän mitä tahtoi multa.
Näköni, silmän seijastuissa, tunki
syvemmä aina säteesen tuon Valon
ylhäisen, joka itsessään on Totuus.
Siit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli
voi kertoa, näät sanat niinkuin muisto
tuon ylenpalttisuuden eessä väistyy.
Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä
jää vaikutus viel' ollen valvehilla,
mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,
näin minun käy, näät haihtunut on melkein
näkyni aivan, mutta sulous, siitä
mi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.
Näin myöskin lumi Auringossa sulaa,
ja näin Sibyllan ennustukset[451] tuuleen
keveillä kylvettihin lehtisillä.
Oi, Valo korkein, paistavainen yli
niin ihmis-aatosten, suo sielulleni
taas hiukka siitä, miltä näytit mulle!
Ja tee mun kieleni niin valtavaksi,
kipinän että kunniastas antaa
se voisi vastaisuuden ihmisille!
Näät jotakin jos muistuu mieleheni,
jos soi se hiukan säkehissä näissä,
paremmin ymmärretään voittos suuruus.
Niin tuima oli hohto säteen kirkkaan,[452]
ett' uskon, varmaan öisin häikäistynyt,
jos kääntänyt ma siitä silmät oisin.
Ja muistaa voin, ett' tuosta uljastuin ma
enemmän kestämään niin että liittyi
katseeni kera Voiman äärettömän.
Oi, armon runsaus, mi mulle antoi
rohkeuden nähdä Ikivalkeutta,
niin että siihen valo silmäin haihtui!
Sen syvyydessä näin ma yhdistyvän
yhdeksi kirjaks' rakkaudella kaiken,
sen, mikä kaikkeudessa näkyy hajan.
Oliot,[453] niiden lisäkkeet, ja niiden
työtavat siellä kietoutuu niin kokoon,
ett' yhdenlaist' on valo laulamani.
Maailmankaikkeuden yhteismuodon
nähneeni luulen, koska laajemmaksi
käy nautintoni laulaessa tätä.
Yks hetki suuremman soi mulle unhon[454]
kuin kaksikymmentä vuossataa työlle,
miss' Argoon haahta hämmästyi Poseidon.
Mun sieluni niin katsomistaan katsoi
ihmeissään, liikkumatta, tarkkaavaisna,
enempi syttyen vain katsonnastaan.
Tään valon eessä tulee sellaiseksi,
siit' ettei silmää mihinkään voi muuhun
inehmo kääntää vapaaehtoisesti.
Näät kaikki hyvä, johon tahto pyrkii,
on koossa siinä ja sen ulkopuolla
puutteellist' on, mi siinä täydellistä.
Sanani siitä, mitä muistan, käypä
täst' asti lyhemmäksi on kuin lapsen,
min kieltä kastaa vielä äidinrinta.
Ei siksi, että Valkeudella tuolla
muut' ois kuin näkö aina yks ja sama,
ijäti se, mik' ollut on se ennen.
Mut silmäni, mi katsoessa vahvoi,
tuon Yhden katsannon niin mulle muutti,
kun sillä aikaa itse muutuin minä.
Syvässä, kirkkahassa substansissa
tuon Valon korkean näin kolme kehää,[455]
väriltä eroovaa, mut yhtä suurta.
Kuin sateenkaaret näytti heijastavan
niist' yksi toistaan, ja kuin liekki kolmas
kahdesta uloskäyvän näytti tasan.
Kuink' onkaan kielen sanat tuhmat, heikot
mun aatteillein! Ja näkemäini verran
niin pienet, että kannata ei haastaa.
Oi Valkeus, ymmärtäjä, ymmärretty
kautt' itses vain, mi itsessäs vain elät
ja itseäsi rakastat ja hymyyt!
Se kaaristasi, joka näytti mulle
valolta heijastunehelta,[456] koska
ma tuokion sit' olin tuijottanut,
nyt näytti kantavan kuin ihmiskuvaa
sisällään, mutta jumalaistunutta,
siks häneen kääntyi koko katseheni.
Kuin matemaatikko; mi turhaan pyrkii
mittaamaan ympyrätä eikä löydä
aatetta etsimäänsä miettienkään;
niin näyn tuon uuden eessä olin minä:
ma nähdä tahdoin, kuinka kehään sopi
tuo kuva ja mik' oli suhde niiden.
Mut riittäneet ei siihen siivet omat;[457]
salama äkkiä mun halki sielun
löi häikäisten ja täytti toiveheni.
Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima;
mut kaihoain ja tahtoain nyt johti
kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,
mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.


VIITESELITYKSET

1. laulu
[1] Jotta lukijan olisi helpompi seurata runoilijaa, kun hän nyt alkaa
vaelluksensa korkeammissa taivaspiireissä, on syytä luoda lyhyt
yleiskatsaus Danten Paratiisiin, siihen, miten hän on sen Ptolemaioksen
järjestelmän ja teologisten opinkappalten mukaan kuvitellut. Danten
Paratiisi käsittää kaikkiaan kymmenen taivasta; näistä on yhdeksän
liikkuvaa, s.o. ne kiertävät kaikki Maata, joka on niiden yhteinen,
liikkumaton keskipiste. Nämä yhdeksän taivasta (Kuu, Merkurius, Venus,
Aurinko, Mars, Jupiter, Saturnus, kiintotähdet ja Primum Mobile, n.s.
kristallitaivas) sisältyvät kaikki Empyreumiin, joka on liikkumaton ja
josta liikevoima asteettain jakaantuu alempiin taivaisiin. Näissä
taivaissa on asuinsijansa autuailla, jotka Dantelle, kuten hän myöhemmin
(4. laulu, säkeistöt 10-13) selittää, esiintyvät eri taivaissa heidän
eri autuusasteensa mukaisesti osoittaakseen, että he maallisessa
elämässään elivät niiden planeettain vaikutuksen alaisina, joissa he
täällä oleksivat. Ensimmäisen taivaan asukkaat esiintyvät jumalallista
valoa säteilevässä ihmishahmossa, muiden taivasten autuaat taas
erilaisen loiston (soihtujen, sädepallojen, jalokivien jne.) muodossa ja
ovat sitä kauniimpia ja häikäisevämpiä mitä ylempänä he ovat.
[2] Marsyas oli fryygialainen satyyri, joka löydettyään Minervan
käyttämän ja hylkäämän huilun rohkeni haastaa Apollon kilpasoittosille.
Apollo voitti ja sopimuksen nojalla (voittaja sai tehdä voitetulle mitä
tahtoi) hän kytki Marsyaan puun runkoon ja nylki hänet elävältä.
[3] »Lehvä Peneun» = Apollon lempipuu, laakeri (joki-jumala Peneun
tyttären Dafnen mukaan, jota Apollo rakasti muuttaen hänet sittemmin
mainituksi puuksi) jolla maineikkaat runoilijat, hallitsijat jne.
seppelöitiin.
[4] Cirra oli Parnassos-vuoren toinen, Apollolle pyhitetty huippu;
toinen (Nisa) oli pyhitetty muusoille 1. runottarille tai toisten mukaan
Bakkhokselle. Nämä kaksi huippua merkinnevät kuvannollisesti
inhimillistä ja jumalallista tietoa.
[5] Maailman lamppu = aurinko, joka nousee, näyttää eri paikkojen
ihmisille horisontin eri vuodenaikojen mukaan. Seuraavissa säkeissä
Dante käyttää astronomista kieltä tarkoittaen, että kevätpäivän
tasauksen aikana, jolloin neljä eri astronomista kehää kohdatessaan ja
leikatessaan toisensa muodostaa kolme ristiä ja jolloin auringon valo
kääntyy »parempaan rataan», koska se valaisee pitemmän aikaa, ja yhtyy
»tähteen parempaan», s.o. Oinaaseen, on auringon vaikutus alkuaineisiin,
»maailman vahaan», voimakkain ja suotuisin.
[6] Vertaus perustuu siihen entisajan luuloon, että kotka totuttaisi
poikiaan kestämään auringon katseen.
[7] Moni asia, mitä ei maan päällä voi tehdä, on mahdollista maallisessa
paratiisissa (jossa Dante ja Beatrice vielä ovat) sen
puhdistumisprosessin nojalla, joka on tapahtunut Kiirastulen vuoren eri
piireissä.
[8] »Pyöröön ijäiseen» = taivaspiireihin.
[9] Glaucus oli (Ovidiuksen muk.) boiotialainen kalastaja, joka maistoi
erästä yrttiä huomattuaan että ongitut kalat virkosivat sitä
koskettaessaan, ja muuttui niin meren jumalaksi.
[10] Olinko ainoastaan sielu vai nousinko ruumiineni? Vrt. myös apostoli
Paavalin sanoja 2. Korintt. kirj. 12:2-4, jotka ilmeisesti ovat olleet
Danten mielessä.
[11] »Sävelin». Viittaa samaan käsitykseen avaruuksien soinnusta,
harmoniasta, josta jo monet aikaisemmat filosofit, mm. Pythagoras,
Platon ja Cicero puhuvat.--Dante on nyt huomaamattaan siirtynyt tulen
kehään.
[12] Säkeiden merkitys on seuraava: tässä luomakunnan järjestyksessä
»ylväät olennot»--enkelit, muutamien mukaan, toisten mukaan ihmiset, ja
enkelit ja ihmiset yhdessä eräiden vanhempien ja uudempien
Dantenselittäjäin mukaan--näkevät Jumalan viisauden merkit, jotka ovat
kaiken päämäärä, se raja, johon tämä järjestys on alistettu.--Jokaista
ajaa synnynnäinen vaisto hänen määräpaikkaansa, ikäänkuin kotia kohden.
Niin esim. tulen ajateltiin keski-aikaisen fysiikan mukaan kohoavan
kuuta kohden, joka oli sen koti tulenkehässä, ilman yläpuolella. Dante
sovelluttaa nyt tämän aineellisessa maailmassa vallitsevan lain myös
ihmisten tahtoon.
[13] Olisi ihme, jos Dante, joka Eunoen vedessä oli saanut virkistystä
ja viimeisen puhdistuksen ja niin ollen oli vapaa nousemaan autuaihin,
vielä viipyisi maan päällä, ajallisissa askareissa.

2. laulu
[14] Jasonin tehtäväksi oli määrätty saada haltuunsa kultainen
oinaannahka: hänen oli kynnettävä tulta tuiskivalla härkäparilla
kyynhampain kylvetty pelto ja voitettava kylvöstä kasvaneet
miekkamiehet. Tätä urotyötä hänen matkakumppaninsa tietenkin suuresti
ihmettelivät.
[15] »Merkit synkät»--kuun tummat täplät, joita kansan ihmiset luulivat
Kainin orjantappurakimpuksi. Eräs italialainen kansantaru kertoo kuinka
Kain, surmattuaan veljensä, »koetti pyytää tekoansa anteeksi, mutta
Herra vastasi: 'Abel on oleva kanssani Paratiisissa, mutta sinä olet
joutuva syntisi rangaistukseksi kuuhun ja tuomittu siellä ikäsi kaiken
kantamaan orjantappurakimppua selässäsi'. Tuskin Hän oli tämän sanonut,
kun nousi ankara tuuli, joka lennätti Kainin ruumiineen sieluineen
kuuhun, ja siitä asti siellä näkyvät hänen kirotut kasvonsa sekä
orjantappurakimppu, jota hän on kantava maailman loppuun asti.»
[16] Tässä pitkässä todistelussa, jonka sopivaisuudesta näin
ylevähenkisessä runoelmassa voi olla eri mieltä, Beatrice kumoaa Danten
arvelun, että tiheys ja ohuus aiheuttaisivat kysymyksessä olevat täplät.
Hän ottaa lähtökohdakseen, samoinkuin päämääräkseenkin skolastisen
filosofian ns. formaaliprinsiipit, ne alkumuodot, jotka määräävät
taivaankappalten, jopa niiden osienkin lajin ja eri ominaisuudet. Danten
mielipide sotii tätä lakia vastaan (2. laulu, säkeistöt 25-27). Mutta
ei myöskään konkreettisesti B. voi hyväksyä D:n väitettä. Sillä jos
ohuus olisi kysymyksessä olevan seikan syynä, täytyisi vähemmän tiheän
aineen jollakin kohtaa ulottua kuun koko halkaisijan lävitse tai ainakin
johonkin rajaan asti, mutta silloin täytyisi kuun näiltä kohdiltaan olla
läpinäkyvä auringonpimennyksissä; muussa tapauksessa täytyisi
läpinäkyvää kerrosta seurata tiheämpi ja sen täytyisi heijastaa
auringonvaloa, kuten seuraavassa esitetty peilikoe osoittaa. Koska
säteet tällöin heijastuvat syvempää kappaleesta, näyttää valo tosin
pienemmältä, mutta ei silti vähemmän kirkkaalta eikä synnytä mitään
täpliä. Tässä todistelussaan Dante nojautuu olennaisesti Albert Suuren
teokseen _De coelo et mundo_.
[17] »Jumalanrauhan taivas» = Empyreum, jota lähinnä on Primum
mobile.--»Seuraava taivas» = kiintotähtien taivas.
[18] »Syvän aatteen» ovat varhaisemmat Dante-selittäjät käsittäneet
Jumalan ajatukseksi, uudemmat sensijaan selittävät sen tämän taivaan
liikuttajaksi, Intelligenssiksi, joksi jokaisen taivaan liikuttavaa
voimaa kutsutaan ja joiden sekä enkelien kautta Jumala ohjaa kaikkia
taivaita.

3. laulu
[19] Viittaa taruun Narkissos-nuorukaisesta, joka Ekhon rakkautta
halveksittuaan rakastui omaan kuvaansa. Sen hän näki lähteen kalvossa
»luullen ruumiiksi sitä, mikä oli varjo vain» (Ovidius).
[20] Piccarda (mainittu jo Kiirastulessa XXIV veljiensä Corson ja
Foresen yhteydessä), kuuluisaa firenzeläistä Donati-sukua. Sen ajan
kronikoitsijain mukaan hän oli hyvin kaunis nainen, joka oli jo
tyttönä jumalinen mieleltään ja meni P. Klaran luostariin; täältä hänen
veljensä Corso kuitenkin väkivaltaisesti ryösti hänet ja aikoi naittaa
hänet eräälle firenzeläiselle Rossellino della Tosa -nimiselle miehelle,
joka oli väkivaltainen ja tunnettu julkeaksi puoluepukariksi. Melkein
heti avioliittoon jouduttuaan Piccarda sairastui ja kuoli.--Se, että
Dante asettaa hänet Paratiisin alimmalle asteelle ei suinkaan todista,
että hän tahtoi syyttää P:aa siveyden tai muiden hyveiden puutteesta,
vaan se osoittaa ainoastaan hänen ylevän maailmankatsomuksensa, joka
määrää alemmalle autuusasteelle ne henget, joilla lempeytensä ja
viattomuutensa tähden ei ole ollut voimaa vastustaa väkivaltaa, joka
muuten oli varsin yleinen ilmiö puheena olevalla vuosisadalla).
[21] Säkeet viittaavat kahteen ilonlähteeseen, jotka ovat: 1) Jumalan
autuuttava näkeminen; 2) pyhäin yhteys, jossa iloa lisää
autuustovereiden luku.
[22] Saadakseen tietää, mikä oli se lupaus tai millainen oli se elämä,
jonka Piccarda oli uskonnon helmassa alkanut, mutta jota hän ei ollut
seurannut loppuun asti.
[23] Nainen, johon tässä viitataan, on pyhä Klara Assisilainen
(1194-1253), joka v. 1212 maanmiehensä pyhän Fransiskuksen johdolla
perusti nimeään kantavan nunnaluostarin; hänen luostarisääntöjänsä
mainitaan ylen ankaraluontoisiksi.--Dante ei sano, missä taivaassa tällä
pyhällä naisella on paikkansa.
[24] Piccarda ei mainitse väkivallan harjoittajia, mutta sanat »pahaan
tottuneet» viittaavat siihen nimeen, »Pahantekijä» (Malefami l.
Malefarai), jonka firenzeläiset antoivat Donati-suvulle.
[25] Constanza, Sisilian kuninkaan Roger II:n tytär; meni 1185 naimisiin
Svaabin (Suevian) keisarin Henrik VI:n kanssa, jolle hän siirsi kuningas
Vilhelm II:n kuoltua saamansa perintö-oikeuden Sisilian kuningaskuntaan;
jäätyään leskeksi (1197) hän hoiti valtakunnan hallitusta ja oli
poikansa Fredrik II:n holhooja kuolemaansa asti (1198). Danten aikana
oli hänestä liikkeellä tarina, jossa sanottiin, että Constanzan, joka jo
kauan oli ollut nunnana, oli Palermon arkkipiispa ottanut pois
luostarista 52 vuoden ikäisenä ja antanut puolisoksi Henrik VI:lle,
koska aikoi niin anastaa vallan Taranton Tankrediltä, sekä että poika
Fredrik II oli siis syntynyt vastoin luonnon lakeja (koska äiti oli
liian vanha) sekä vastoin jumalallisia lakeja (koska äiti jo oli ollut
pyhitetty Jumalalle). Niin kertoo Villani (Cron. V. 16). Dante hyväksyi
yleisen uskon, että C. oli ollut nunnana, mutta puhdisti hänet kaikista
guelfien valheellisista panetteluista, korotti hänet pyhimykseksi ja
puhtaan Piccardan arvokkaaksi seuralaiseksi Paratiisissa.
[26] Suevian l. Svaabin kolme myrskytuulta ovat kolme
hohenstaufikeisaria: Fredrik Barbarossa, Henrik VI ja Fredrik II, »viime
mahti», sillä hänen poikansa Konrad IV hallitsi ainoastaan neljä vuotta.

4. laulu
[27] »Niinkuin Daniel ...» selittäessään jo unohdetun unen ja sen
merkityksen, tyynnytti kuningas Nebukadnessarin vihan. Tämä oli käskenyt
tappaa kaikki Babylonin viisaat (ks. Daniel 2:12-46). Samoinkuin Daniel
tunsi unen salaisuuden jumalallisen ilmoituksen kautta, samoin Beatrice
tunsi Danten epäilykset ilman että tämä oli niitä hänelle ilmaissut.
[28] Platon opetti, että sielut oli luotu ennen ruumista ja jaettu
tähtiin, joihin ne ruumiillisen kuoleman jälkeen jälleen palasivat;
täällä ne viipyivät lyhyemmän tai pitemmän aikaa ansioittensa mukaisesti
ja palasivat sitten taas maalliseen ruumiiseen (ja ne muuttuivat
naisiksi, joiden entinen elämä oli ollut moitteellista).
[29] »Sapekkaampi» = myrkyllisin, ilmeisimmin kristillisen kirkon opin
vastainen.
[30] Vrt. I laulun selitys [1].
[31] Tuomas Akvinolainen, jota Dante näissä säkeissään seuraa, sanoo