Jumalainen näytelmä - 23

Näät hyvä, jonka hyväks myöntää järki,
sytyttää rakkautta, sen suurempata,
mit' enemmän se sisältääpi hyvää.
Olento, niin mi ylevämp' on muita,
kaikk' että hyvä hänen ulkopuoltaan
säteitä vain on hänen valkeudestaan,
muit' enemmän sen täytyy viehtää mielen
jokaisen rakkaus, mi tuntee, tietää
totuuden, jolla todistus tää lepää.
Tään toden järjelleni kirkastavi
hän, joka näyttää, että ensimmäinen
ijäisistä on substanseista Rakkaus.[329]
Sen kirkastaa myös Toden ääni itse,
mi itsestään näin sanoi Mosekselle:
'Näkevä olet hyvyys-arvot kaikki.'[330]
Sa myös sen kirkastat, kun sanomasi
tuon alat ylhäisen, mi maailmalle
ylitse muiden huutaa Luojan salat.»[331]
Ja kuulin: »Ihmisjärjen vuoks ja vuoksi
myös arvovaltain, siihen sointuvien,
Jumala rakkautes on kaiken päämies.
Mut virka vielä, tuntenetko muita
hänehen kieliä, ja soios, sua
tuo rakkaus kuinka monin hampain puree.»
Tarkoitus pyhä Kristus-kotkan multa
ei salaan jäänyt, sillä oivalsipa,
hän kunne sanelmani tahtoi saattaa.
Siks jatkoin: »Kaikki hammas-haavat, jotka
sydämen kääntää voivat luokse Luojan,
mun rakkauttain on yhteis-auttanehet.
Olemus maailman, ja omanikin,
ja kuolo Hänen, että eläisin ma,
ja toivo joka uskovan, myös minun,[332]
tuon kera kertomani tiedon kirkkaan,[333]
mereltä väärän rakkauden mun johtain
on opastaneet rantaan oikeahan.
Ne lehdet, joita viinitarha kasvaa
ijäisen Viljelijän,[334] mulle kalliit
sikäli on kuin Hältä niiss' on hyvää.»
Ma vaikenin, ja kautta taivaan kaikui
suloinen laulu; Valtiattareni
mukana lauloi: »Pyhä, pyhä, pyhä!»[335]
Kuin valon sattuessa tuiman herää
mies vuoksi silmäin kyvyn, kääntyväisen
päin hohdetta, mi kalvosta käy kalvoon,
ja kuin hän näkemästään kauhistuvi,
kun tiedotonna äkin niin hän herää,
sikskunnes auttaa häntä arvostelu;
niin silmistäni kaikki suomut ajoi
Beatrice säteell' omain silmiensä,
tuhannen peninkulmaa tunkevien.
Näät enemmän kuin ennen näin ja kysyin
ma hämmästyksin, mik' oi' loiste neljäs,
min näin ma siinä meidän seurassamme.
Ja Valtiatar: »Sätehissä näissä
imehtii Tekijätään ensi sielu,[336]
min milloinkaan on luonut ensi Voima.»
Kuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa
pään alas, nousten jälleen voimallansa
omallaan, joka ylöspäin sen nostaa;
niin hänen haastaessaan hämmästyen
ma tein; mut sitten varmistuin ma jälleen
halusta puheen, joka poltti mua.
Ja aloin: »Oi, sa heelmä, yksin luotu
tuotteena kypsänä, oi Alku-Taatto,
min tyttäriä kaikk' on morsiamet!
Niin hartaasti kuin voin ma pyydän, että
haastaisit; tiedät tahtoni, ja että
nopeemmin täyttyis se, en virka tuota.»
Useinkin turkis-eläin tuntee siten,
ett' tuntehensa ilmi vavahtelee
sen seurana mi ruumiinsa on verho;
ja samoin salli alku-sielu minun
nyt nähdä läpi peittehensä, kuinka
hänt' ilahdutti tehdä mielikseni.
Hän hengähti:[337] »Vaikk' et ilmi tuonut
sa tahtoas, sen paremmin ma näen
kuin sinä seikkaa, jok' on sulle varmin.
Kuvastimessa totuuden sen näen,
mi kaiken heijastavi niinkuin on se,
mut jota heijasta ei kukaan, mikään.
Sa tahdot tietää, milloin Herra pani
mun siihen tarhaan ylevään, hän missä
soi sulle voiman kiivetä näin ylös,
ja kauanko ma sit' ilosilmin katsoin
ja tosi syyn tuon suuren eripuran
ja mitä käytin kieltä, minkä keksin.
Siis, poikani: puun hedelmän ei syönti
ei syy itsessänsä syy ollut moisen paon,
vaan yksin yli rajamerkkein käynti.
Vergiliuksen mistä nosti Naises,
tuhatta neljä kolme sataa kaksi
ma siellä vuotta toivoin seuraan tähän.
Yhdeksän sataa kolmekymment' erää
maan päällä Auringon näin palajavan
valoihin kaikkiin, jotka on sen tiellä.[338]
Kadonnut kieli oli haastamani
jo ennen kuin Nimrodin kansa oli
työn alkanut sen, jok' ei valmistunut.[339]
Näät mikään järjen työ ei kestä iki,
kun ihmismieli ijäisesti muuttuu
taivaiden vaihteluiden tahdon mukaan.
On luonnon työ, ett' ihmisell' on kieli;
mut millainen, sen luonto jättää teille
niin tehtäväks kuin teitä huvittavi.
Manalan kuiluun ennen kuin ma astuin,
I oli maailmassa korkein Hyvä,
Hän, jolta onni on mua ympäröivä.
_Eli_ se sitten oli; käy se laatuun,
näät ihmistapa on kuin lehti oksan,
mi haihtuvi ja toinen sijaan tulee.[340]
Vuorella korkeimmalla merten yli,
ma elin synnissä ja synnitönnä
ens tuokiosta siihen,[341] jolloin Päivän
neljännes muuttuu sekä kuudes seuraa.»[342]


Seitsemäskolmatta laulu

»Soi Isän, Pojan, Pyhän Hengen kiitos!»
nyt kautta kaiken paratiisin kaikui,
niin että hurmas minut laulun sulo.
Ma mitä näinkin, hymyilyltä näytti
maailmankaikkeuden, ja tenhon saman
minulle toisti kuulo niinkuin näkö.
Oi, mikä onni, auvo kuvaamaton!
Mik' elo täynnä rakkautta, rauhaa!
Mi runsaus himoton ja turvallinen!
Silmäini eessä soihtua nuo neljä[343]
kimalsi, ja se, joka ensin tuli,
nyt alkoi loistaa muita kirkkahammin,
ja muuttui muodoltaan senkaltaiseksi
kuin Jupiter,[344] jos tää ja Mars ois tulleet
linnuiksi, vaihtain sulkiensa värin.
Kaitselmus, joka siellä jakaa toimet
ja hetken kunkin, oli kuoron kauniin
jo vaientanut suuntaan jokaisehen,
kun kuulin: »Väriäni jos ma vaihdan,
äl' ihmettele, sillä kun ma puhun,
väriä vaihtavan näin kaikkein näiden.
Hän, jok on paikkani maan päällä vienyt,[345]
mun oman, oman paikkani, mi vapaa
Jumalan Pojan kasvojen on eessä,
mun hautani on viemäriksi veren
ja loan tehnyt niin, ett' Enkel' Tuonen,
mi alas lankes, iloita voi siitä.»
Värihin pilvein, milloin aamuin, illoin
Aurinko niitä vastapäätä palaa,
ma näin nyt verhoutuvan kaiken Taivaan.
Ja niinkuin nainen siivo, itsestänsä
ijäti turvallinen, mutta toisen
erheestä kuullenkin jo arastuva,
niin muutti näköään Beatrice myöskin;
pimennys moinen Taivahassa ollut
lie silloin, koska kärsi Voima korkein.[346]
Sanansa jatkui sitten, mutta ääni
niin oli toinen, ettei kasvonsakaan
sen enempätä olleet muuttunehet.
»Kristuksen morsian[347] ei kasvatettu
verellä mun ja Linuksen ja Kliton,
sit' että käytettäisi kullan tekoon,
vaan hankintaan tään elon autuahan
on Sixtus, Pius, Urbanus, Calixtus
verensä, kyyneleensä vuodattaneet.
Mielemme ollut ei, ett' oikealla[348]
ois jälkeläisistämme ristin kansaa
yks osa ollut, vasemmalla toinen;
ei myös, ett' avaimet nuo mulle suodut[349]
olisi tulleet merkiks sotalipun,
mi liehui vastaan muita kastettuja;
ei että kuvani ois leimaks tullut
rahalla myötyin, vääräin valtuuksien,
ma joist' oon kalvennut ja punastunut.
Paimenten puvuiss' ahnaat käyvät sudet,
kun täältä katsoo, kaikill' laitumilla;
ah, Luoja, miksi varjelukses viipyy?
Vertamme Cahorsit, Gascognelaiset[350]
jo juomaan valmistuu; ah, kauniin alun
oleva miksi oli loppu kurja!
Mut Kaitselmus, mi Scipion kautta turvas
Roomalle vallan, maineen maailmassa,
pian auttava on, kuten toivon, uskon.
Sa, poikani, min ruumis kuolevainen
maan päälle taas sun vie, suus auki luo'os
ja ällös peitä, mit' en peitä minä.»
Sumuista jäisistä kuin maahan sataa
lumena ilmamme, kun sarvi Kauriin
taivaalla Aurinkoa koskettavi,
niin seesteen päälläni näin seijastuvan
hiuteista[351] voitollisen pilven, joka
meit' oli siihen saakka saarreskellut.
Näköä niiden kauan katsoi, seuras
katseeni, sikskuin pituus välimitan
sen esti ylemmäksi lentämästä.
Nyt Nainen, nähden, etten enää ylös
ma katsonut, näin sanoi: »Alas
jo katso, nää, kuink' kääntynyt sa olet!»[352]
Siit' asti kuin ma ensin katsoin alas[353]
nyt näin ma siirtyneeni kautta kaaren
ens' zonin keskeltä sen päähän saakka,
niin että näin Odysseun harha-uran
Cadizin takaa ynnä rannan melkein,
Europa missä sulotaakaks tuli.
Viel' enemmän maa-sopestamme esiin
ois käynyt, mutta Päivä riensi tietään
minusta monen eläinpiirin-merkin päässä.
Mut mielein lempivä, mi aina kiersi
Beatricea, nyt enemmän kuin koskaan
katseeni tahtoi palauttaa häneen.
Mit' taide ynnä luonto luoneet ovat
lumeiksi silmän, sielun voittaaksensa,
inehmo-muodoin tai sen kuvastimin,
kaikk' yhdess' ei se oisi mitään, rinnan
sen jumaluuden, joka mulle paistoi,
kun käännyin katsantoonsa hymyilevään.
Ja voima, mulle jonka katseens' antoi,
pesästä kaunihista Ledan[354] johtain
mun saattoi taivahasen nopeimpahan.
Sen osat ylhäiset ja kirkkaat ovat
niin samanlaiset, etten voi ma virkkaa,
min niistä valitsi Beatrice mulle.
Mut hän, mi hyvin tunsi toiveheni,
hymyillen alkoi ja niin riemu-kasvoin
kuin iloinnut ois itse Luoja niillä:
»Maailman liike,[355] joka keskipisteen
pitävi hiljaa, pyörittäissä muuta,
täst' alkaa niinkuin rajamerkistänsä.
Taivaalla täll' ei paikkaa muuta ole
kuin Luoja, jossa rakkaus se syttyy,
mi kiertää tään, ja voima, min se kylvää.
Valo ja rakkaus sit' ympär' saartaa
kuin tämä muita, ja sen piirin yksin
Hän tuntee, joka niin sen vyöksi vyöttää.
Muu mikään määrää ei sen kiertämistä;
se määrää kaikki muut kuin kymmen-luvun
sen puoli määrää sekä viides-osa.
Ja kuink' on ajan kaikki juuret tässä
maljassa, vaikka lehdet sen on muissa,
nyt sulle täytynee sen selvä olla.[356]
Voi, ahneus,[357] mi kuolevaiset painat
niin syvään kuiluun, ettei jaksa kukaan
kohottaa katsettaan sun aalloistasi!
Kukoistaa ihmisissä tahto hyvä;
mut alituinen sade[358] tärvelevi
hedelmät parhaimmatkin hylkiöiksi.
Viattomuutta, uskoa nyt nähdään
vain lapsissa, ja kumpainenkin karkkoo
jo ennen kuin on poski parran saanut.
Sopertavainen vielä paastoo,[359] mutta
kun kielen saanut suuhun on, hän ahmii
jokaisen ruoan jokaisessa kuussa.
Ja moinen sopertava lempii, kuulee
viel' äitiään, mut puhumaan kun oppii,
tuon toivoo kuolleeksi ja kuopatuksi.
Näin hänen, joka illan, aamun antaa,
myös tyttärensä kauniin tummuu iho,
tuo valkea niin ensi katsannolla.[360]
Ja sinä, ettet hämmästyisi, huomaa,
maan päällä ettei ole hallitsijaa![361]
Siks ihmisheimo harhauukin tiellä.
Mut ennen kuin jää tammikuu ei talveen[362]
vuoks sadas-osan, jonka laiminlyötte,
niin jyly käyp' on ylätaivahissa,
ett' tuulispää, niin odotettu kauan
on perään kääntävä, nyt miss' on kokka,
ja lautan luotsaileva oikeahan;
ja kukka kantava on heelmän toden.»[363]


Kahdeksaskolmatta laulu

Kun hän, mi Paratiisiin johti minut,
näin oli kurjain kuolevaisten elon
nykyisen totuudellaan julkituonut;
sen lailla, jota takaa liekinloimu
valaisee ja sen kelle kertoo peili
jo ennen kuin sen katse, aatos tietää,
ja joka katsomahan kääntyy, totta
puhuiko lasi, ja ne näkee yhteen
niin sointuvan kuin sävel poljentohon:
niin mulle muisti kertoo tapahtuneen,
kun katsoin silmihin ma kaunihisin,
joist' Amor oli mulle ansan tehnyt.
Ja kun ma käännyin ja kun katseheni
tapasi näkyväistä taivaan tämän,
mi sattuu silmään, kun sen kierron huomaa,
näin pisteen,[364] mi niin vahvaa valkeutta
säteili, että silmän häikäistyneen
sen eessä sulkeutua pakko oli.
Jokainen tähti, pieninkin, sen rinnan
näyttäisi kuulta, jos se suhtautuisi
sen paikkaan niinkuin tähti tähden viereen.
Kentiesi saman matkan päässä niinkuin
kuunkehä kiertää valolähdettänsä,
mi luo sen silloin, kun on terhen tihein,
tuon pisteen ympär' tulipiiri kiersi[365]
niin nopsaan, ett' ois voittanut se liikkeen
nopeimman, joka kiertää maailmata.
Ja piirin tämän toinen kiersi, toisen
taas kolmas, kolmannen taas neljäs, jota
piiritti kehä viides ynnä kuudes;
sen jälkeen seitsemäs, niin laaja, että
jo Junon airut liian pieni ollut
sen kaarta kokonaan ois yltämähän;
näin kahdeksas ja yhdeksäs; mut kaikki
sikäli kiersi hitaammin kuin oli
etäällä kukin ensi ympyrästä.
Ja kirkkain oli liekki sen, mi lähin
säentä puhdast' oli; luulen, siksi
ett' enin totuutta se tuota imee.
Mun Valtiattarein, mi huomas huolen
minussa syvän, virkkoi: »Taivas kaikki
ja luonto riippuu pistehestä tuosta.
Lähintä kehää katso sen ja tiedä
sen liike siksi ett' on nopein, koska
tulisin rakkaus sitä liikuttavi.»
Ma hälle: »Maailma jos järjestetty
niin ois kuin nään ma näissä taivahissa,
ma oisin tyytynyt jo ennen-nähtyyn;
mut aistimaailmassa nähdä saattaa,
ett' tähtitarhain jumalaistuu juhlat,
mikäli loittonee ne keskuksestaan.
Siks jos on täyttyvä mun toiveheni
täss' ihmetemppelissä Enkelien,
min rajat vain on valkeus ja rakkaus,
mun kuulla täytyy vielä, miksi kuva
ei pidä yhtä kera alkuperän;
näät tuota itsekseni tuumin turhaan.»
Näin Vallatar: »Ei ihme, että sormes
ei riitä avaamiseen solmun, joka
lujennut on, kun koettanut ei kukaan.»
Ja jatkoi: »Ota, mitä virkan sulle,
ja siihen kaikki älykeinos käytä,
jos tahdot, että täyttyy toivehesi.
Maailmat aineen ovat ahtaat taikka
avarat mukaan voiman sen, mi niiden
osahan jokaisehen jakautuvi.
Suurempi tekee hyvää suurempata;
suurempi, jos sen osat täydet ovat,
hyvyyttä suurempata mahduttavi.
Niin taivas tää,[366] mi kanssaan kaikki kiertää
maailmat, sointuu piirin kanssa yhteen,
mi enin rakastaa ja tietää enin.
Ja siks jos järjelläsi mittaat voimaa,
et ulkomuotoa sa substansien,[367]
jotk' on sun silmissäsi ymmyrkäiset,
sen huomaat sopusoinnun ihmeellisen
suuresta suureen, pienemmästä pieneen,
voimansa kanssa joka taivahassa.»
Kuin kirkkaaks seijastuvi kansi taivaan
puhaltaessa tuulen[368] siltä puolen
sen mistä poski pohjoinen on lempein,
niin että usmat, sitä kaihtavaiset,
pois haihtuu, hajoo sekä taivas seestyy
hymyillen kaikin kaunein kappaleineen;
niin kävi mun, kosk' oli Valtiatar
sanallaan selvällä mun seijastanut,
ja totuus paistoi niinkuin tähti taivaan.
Ja kun hän vaikeni, niin lailla raudan
sulavan, joka säihkyy säkeniä,
niin säkenöi nää taivaantarhat kaikki.
Paloa niiden kukin seuras säen,
niin että olivat ne lukuisammat
kuin kerrattuina ruudut shakkilaudan.[369]
Kuorosta kuoroon hosianna kaikui
päin kiintopistettä, mi paikallansa
pysynyt ijäst' ikään on ja pysyy.
Ja hän, mi näki hengen-epäilyni,
näin lausui:[370] »Ensimmäistä kehää kaksi
serafit ja kerubit muodostavat.
Niin nopsaan seuraavat ne siteitänsä,
ett' ois ne pisteen kaltaiset ja ovat,
mikäli niiden sielun-silmät seestyy.[371]
Muut rakkaudet, niitä kiertäväiset,
on valta-istuimia Luojan eessä
kun päättävät ne ensi kolmiluvun.
Ja tiedä, että auvostuu ne kaikki,
mikäli syventyvi silmä niiden
totuuteen, jossa joka järki lepää.
Sa tästä näät, kuink' autuuden on pohja
tuo näkö juuri sielun-silmän eikä
rakastaminen, joka seuraa sitten;[372]
ja näön mitta ansioksi koituu,
min tahto hyvä suo ja Luojan armo;
näin edistyy se aste astehelta.
Tuo toinen kolmiluku, kukoistava
täss' ikikeväässä, min kauneutta
ei hävittää voi Oinaan merkki öinen,[373]
lakkaamatonta hosiannaa laulaa
sävelmin kolmin kolmen riemukuoron
tään kolmiluvun jotka muodostavat,
on jumaluuksia tään hierarkian:
ens kuoro Valtain on ja toinen Voimain,
taas kolmas nimeltään on Mahtajien.
Kehässä kahdess' seuraavassa kiertää
Päät ynnä Arkki-enkelit; taas piirin
viimeisen täyttää leikit Enkelien.
Nää kuorot ylöspäin kaikk' katsoo, alas
taas vaikuttaa, niin että kohden Luojaa
ne kaikki vetäytyy ja kaikki vetää.
Ja Dionysius[374] niitä katsomahan
jäi moisin kaihoin, että lailla minun
erotti ne ja nimet antoi niille.
Hänestä kuitenkin Gregorius[375] poikkes;
mut koska aukes taivahassa tässä
katseensa, itse itselleen hän hymyi.
Ja jos niin suuret salat julkituonut
maan pääll' on ihminen, äl' ihmettele!
Tuon täällä kertoi hälle se, ken näki,
ja paljon muuta taivahista näistä.»[376]


Yhdeksäskolmatta laulu

Niin kauan kuin Latonan lapsill' Oinas[377]
on yllään ynnä Vaaka, uumenillaan
taas yhteisvyönä horisontin piiri,
sikskunnes zenith tasapainon panee
ja kumpainenkin tuosta vyöstä eroo
ja vaihtaa hemisfäärejään, niin kauan
Beatrice, hymy kasvoillansa, pysyi
nyt vaiti, katsoi tuohon pistehesen,
min loistoa en ollut voinut kestää.
Hän sitten lausui: »Kysy en, vaan virkan,
min tahdot tietää, siellä nähnyt olen
sen, missä yhtyy aika ynnä paikka.[378]
Ei hyvää itsellensä hankkiakseen--
mi ei voi käydä--mutta kunniataan
Minänsä heijastuksin kuuluttaakseen
ijäisyydessä, ajan ulkopuolla,
rajattomasti, mielen mukaan, Rakkaus
ijäinen tuli muotoihinsa muihin.[379]
Sit' ennen myöskään horroksess' ei ollut,
näät löytynyt ei _ennen_ eikä _sitten_,
kun vetten yli Herran henki liikkui.[380]
Yhdessä aine ynnä muoto puhdas
olennon muodostivat täydellisen
kuin kolme nuolta kolmijänne viskaa.[381]
Ja niinkuin lasissa tai kristallissa
niin säde säihkyy, että kaikki siinä
sen olemus on tulostansa saakka,
säteili niin myös Luojan kolmi-voima
oliossansa, kaikki-yhteytenä,
ja ulkopuolla alun niinkuin lopun.
Substansein kanssa yhteisluotiin, taattiin
järjestys, sekä huippupaikan saivat
ne, joissa ilmi tuli muoto puhdas.[382]
Puhtaalla aineell' oli paikka alin;
keskeltä kiersi aineen ynnä muodon,
se vyö, min milloinkaan ei vyöttö laukee.
Kirjoitti Enkeleistä Hieronymus,[383]
ett' ennen monta vuosisataa luotiin
ne kuin maailma muu tää muodostettiin.
Mut tämän totuuteni kirjoittaneet
on monin paikoin Pyhän Hengen miehet,
ja sen sa oivallat, jos vaarin otat:
Johonkin määrään myös sen järki näkee,
sill' ei se myöntää voi, niin kauan että
ois Liikuttajat toimetonna olleet.
Nyt tunnet, missä rakkaudet nää luotiin
ja kuin ja koska; siksi kaihos hehkun
lie kolme liekkiä nyt sammutettu.
Ei laskein päästä kahteenkymmenehen
niin nopeaan kuin osa Enkeleistä
järkytti elementtienne pohjan.
Muut pysyi, tarttui taiteeseen, min näet,
niin iloiten, he että eivät koskaan
eroa karkelostaan kaunihista.[384]
Sen ylpeys kirottu, min Tuonelassa
näit kaiken maailman sa kuormain alla
ol' alkusyynä lankeemuksen syvän.
Ne, jotka täällä näet, nöyrin mielin
tunnusti Hyvyyden, mi heidät oli
niin suureen älyyn kyvykkäiksi luonut.
Siks oma ansio ja armon valo[385]
niin ylös nosti heidän katsehensa,
heill' ett' on tahto luja, täydellinen.
Äl' epäile, vaan ole varma, että
on ansiota armon vastaan-otto,
mikäli tunne vain on sille avoin.
Nyt muiden auttamatta yhdyskuntaa
voit tätä ympärilläs katsastella,
sanani jos sa olet ymmärtänyt.
Mut päällä maan kun kouluissanne oppi
sellainen luonnosta on enkelien,
he että ajattelee, muistaa, tahtoo,
ma lisään, että näkisit sa selvään
totuuden, joka siellä himmenevi,
kun seikat sekoittavi moinen oppi.
Olennot nuo, jotk' oli onnen saaneet
Jumalan kasvot nähdä, kääntänehet
ei silmää hänestä, mi kaikki näkee.[386]
Siks katkaise ei heidän katsettansa
esine uusi eikä tarvis heidän
muistella aatoksia särkyneitä.
Näin valveill' uneksitaan, uskotahan
maan päällä, tai ei uskota, mut rikos
ja herja suurempi on jälkimmäisten.[387]
Te ette viisaustieteessänne tietä
vaella yhtä; niin teit' itserakkaus
ja halu näyttää eteviltä hurmaa.
Tääll' ylhäällä tuo sentään siedetähän
mieluummin kuin jos itse Herran sanaa
siell' ylenkatsotaan ja vääristellään.[388]
Ei muisteta, kuin paljon verta maksaa
sen kylvö päällä maan ja otollinen
kuink' on, ken nöyryydellä siihen turvaa.
Näkyäksensä kaikki kilpaa keksii
väitteitä, jotka sitten saarnatahan,
mut Evankeliosta vaiti ollaan.
Yks sanoo, että radaltansa kääntyi
kuu kärsiessä Kristuksen ja esti
Auringon valon maahan pääsemästä.
Taas toiset, että valo itsestänsä
noin peittyi ja ett' Intian, Espanjan
pimennys ollut ois kuin Israelin.
Firenzessä niin mont' ei houkkaa ole
kuin noita jutteloita vuoden mittaan
soi siellä kaikkialla saarnastuolit,
niin että palaa laitumelta lampaat
nuo tuhmat syönehinä tuulta yksin;
se heit' ei auta, ettei nää he vaaraa.
Apostoleille lausunut ei Kristus:[389]
'Menkäät ja saarnatkaatte turhuuksia',
vaan antoi todellisen pohjan heille.
Se vain soi heidän huuliltaan, niin että
sodassa Uskon sytytyksen heille
ol' Evankeliumi peitsi, kilpi.
Nyt koukuin, kompasanoin saarnatahan,
ja jos vain nauretaan, jo munkki tuosta
on pöyhkä: vaadita ei enempätä.
Mut munkin-päähineessä moinen lintu
pesivi, että jos hän näkyis, kansa
tuon tajuis uskomansa armon laadun,[390]
min vuoksi kasvanut maan pääll' on tuhmuus,
niin että juostaan joka lupaa saamaan
sen tutkimatta todenperäisyyttä.
Näin Pyhän Antoniuksen[391] porsaat lihoo
ja muutkin, pahemmat kuin porsaat, maksain
rahalla, josta leimamerkki puuttuu.
Mut koska poikenneet jo loitos oomme,
nyt silmäs käännä kohti tietä suoraa,
ett' ajan kanssa lyheneisi taival.
Niin korkea on näiden Enkelien
luku ja aste, ettei ihmiskieli,
ei mieli koskaan sinne saakka pääse.
Ja jos sa muistat, mitä Daniel kertoo,[392]
sa näet, ettei tuhansissa hänen
lukua myöskään ole määrättyä.
Säteilee kaikkein yli Alku-valo
ja heihin virtaa eri tavoin, niinkuin
he eri laaduin ovat yhdistetyt.
Kun Luojan näkeminen määrää tunteen,
niin rakkauden sulohehku heissä
myös eri tavoin liekehtii ja palaa.
Nyt Iki-Voiman korkeuden sa huomaat
ja laajuuden, kun peilit loi niin monet
hän itseänsä heijastellaksensa,
yhdeksi itse jääden niinkuin ennen.»


Kolmaskymmenes laulu

Kun hehkuu kuudes tunti, lähes kuuden
tuhannen peninkulman päässä meistä
ja Maa luo varjon melkein vaakasuoran,[393]
valaistuu keskitaivas meille korkein,
niin että yks ja toinen tähti alkaa
lakata näkymästä silmällemme,
ja Päivän tytön samotessa kirkkaan
nuo taivaan silmät perätysten, tähti
tähdeltä, sammuu saakka kaunehimpaan.
Näin myöskin voittolauma, iloitseva
ijäti ympär' pisteen häikäisevän,[394]
mi saartaa sen, min saartamalta näyttää,
mun silmistäni vähitellen haihtui;
siks kääntymään Beatriceen katseheni
sai rakkaus ja puute näkemisen.
Hänestä mitä lauloinkin, jos kaikki
se koottais samaan kiitosvirteen, kyllin
nyt ei se oisi häntä kuvailemaan.
Näät kauneus,[395] jonka näin, niin suurta oli
ja rajatonta, että Luojan yksin
ma luulen siitä täysin iloitsevan.
Tulleeni myönnän tässä voitetuksi
enemmän kuin on koskaan koomikkoa
tai traagikkoa ainehensa lyönyt.
Näät niinkuin Päivä silmään heikkoon sattuu
niin muistelu tuon hymyn hempeen multa
vie muistin huonommaks kuin on se muutoin.
Ens aamust' asti, jolloin näin ma hänet
elossa tässä, tuohon taivas-näkyyn
runoni suotiin seuraella häntä.
Mut nyt mun täytyy laulamasta laata
jo hänen kauneuttaan, kuin taideniekka
jokainen korkeimpansa kohdattuaan.
Sellaisna, että suulle suuremmalle[396]
kuin sointu soittimeni tään, mi kokee
vain loppuun saattaa aihett' ankarinta,
ryhdillä, äänell' oppaan varman alkoi
hän näin: »Me ainehesta suurimmasta[397]
olemme tulleet Tulitaivahasen,
valohon henkisehen täyden Lemmen,
Totuuden rakkautehen riemu-täyteen,
ilohon, joka auvot kaikki voittaa.
Molemmat sotalaumat Paratiisin[398]
näkevä oot, ja toisen sellaisena
kuin näät sen jälleen viime tuomiolla.»
Salaman äkkiliekin lailla, joka
niin sattuu silmään, että katoo kyky
valoa nähdä voimakkaampaa siltä,
niin suuri kirkkaus minut ympär' saarsi
ja verhos minut hohtehensa huntuun
niin taajaan, etten nähdä voinut mitään.
»Ain' Rakkaus, tään taivaan autuuttaja,
noin tervehtii, kun luokseen ottaa, tehden
sopivaks liekilleen näin kynttilätä.»[399]
Tajunnut tuskin sanat lyhyet olin,
kun huomasin jo, kuinka nousin kaikkein
ma yläpuolle entisvoimieni.
Ja uusi syttyi näkö silmäin mulle,
niin ettei ole valkeutta mitään,
nyt jot' ei kestänyt ois katseheni.
Valoa näin ma niinkuin virran vettä[400]
välillä välkkyvätä rannan kahden,
joit' ihmeellinen kevätloisto verhos.
Elävät nousi säen-parvet siitä
ja painui kukkiin kaikkialle, niinkuin
rubinit, joita kulta heljä kiertää.
Taas niinkuin huumaamina tuoksun vaipui
ne jälleen virtaan ihmeteltävähän,
ja yks kun haihtui, kohta nousi toinen.
»Palava pyytees, halu hiillyttävä,
mi sull' on näkemästäs selko saada,
mua miellyttää mit' enemmän se paisuu.
Mut veestä tästä juoda tulee sinun,
ei ennen näät sun janos suuri sammu.»
Näin puhui silmieni Päivä mulle.
Ja jatkoi: »Virta ja topaasit, jotka
nousee ja vaipuu ynnä kukkain hymy
vain esivarjoja on totuutensa;
ei kuin niin vaikeat ois itsessänsä
nää seikat, vaan sun puolellas on vika,
kun viel' ei silmäsi niin kauas kanna.»
Niin kiihkeästi äidinmaitoon käännä
ei lapsi kasvojaan, kun valveutumaan
se sattuu tavallistaan myöhempähän,
kuin minä, saadakseni silmäin peilit
paremmat, kallistuin nyt aallon yli,
mi virtaa, että sielut täydellistyis.
Heti kun juonut siitä silmäluomen
vain reunoin olin, näytti niinkuin oisi
tuo virta pituudestaan pyöristynyt.[401]
Kuin naamioidut silmähämme näyttää
toisilta, riisuttuaan lainahahmon,
mi muodon oikean viel' äsken peitti;
niin kauneudeksi suuremmaksi vaihtui
säkenet, kukkaset, ja Taivaan kaksi
hovia[402] näin ma ilmi hohtelevan.
Oi, Luojan valkeus, jonka kautta näin ma
totuuden vallan voittolauman ylvään,
suo mulle voima kuvata tuo näky!
Ylhäällä siellä valo on, mi Luojan
näkyväks saattaa luoduille, ja tämä
saa rauhansa vain Hänen katsannostaan.
Niin kauas kaartuvi sen pyörökaari,
sen kehä että vyöksi oisi liian
avara Auringonkin uumenille.
Sen hohdon kaiken säde luo, mi heittyy
_Primum Mobilen_ kohtaan korkeimpahan,
miss' elämän se saa ja valtavoiman.
Ja niinkuin veteen alla päilyvähän
kuvastuu kunnas kauneuttaan katsoin,
vihreintä vehmauttaan ja kukkiansa,
niin heijastuvan ympäri tuon valon
tuhansilla näin porras-istuimilla
ma niiden meistä, jotk on tuonne tulleet.
Ja jos sen alin aste valkeutta
niin paljon kokoo, kuinka laaja, mahtaa
tää ruusu olla ylälehdiltänsä![403]
Mut katsettain ei leveys eikä korkeus
nyt huimannut, vaan tajusin mä täysin
autuuden tämän mitan ynnä laadun.
Ei siellä ole etäisyyttä, sillä
välittömästi missä Luoja ohjaa,
myös merkityksetön on luonnon laki.
Tuon taivasruusun kupuun keltaisehen,
mi aukee asteettain ja tuoksuttavi
kiitosta Auringolle ikikevään,
kuin äänetöntä, joka haastaa tahtoo,
Beatrice johti mua ja virkkoi: »Katso,
kuin suur' on pyhäin valkoviitta-seura!
Kas, kuink' on laaja kaupunkimme kehä
ja kuinka on jo istuimet niin täynnä,
vain harvat että enää sieltä puuttuu![404]
Tuoll' istuimella, mihin katsees kiintyy
vuoks kruunun, joka kimmeltää sen päällä,
jo ennen kuin sa häitä näitä maistat,[405]
on ylväs Henrik istuva, mi maiden
tulevi keisariks ja pelastavi
Italian, se ennen kuin on valmis.
Sokea ahneus, teitä hulluttava,
on tehnyt teidät kaltaisiksi lapsen,
mi torjuin imettäjää kuolee nälkään.
Tuleva sitten Luojan tuomar-tuoliin
on Päämies,[406] jok' ei salaa eikä julki
käy hänen kanssaan tietä samaa. Mutta
vain vähän aikaa häntä sietää Herra
pyhässä virassaan, hän sinne syöstään,
miss' ansainnut on sijan Simon Magnus,
alemma painamaan Anagnin miestä.»


Yhdesneljättä laulu

Muodossa ruusun valkean siis mulle
tuo näkyi pyhä sotalauma,[407] jonka
verellään Kristus omaksensa vihki.
Mut toinen,[408] joka lentäin näkee, laulaa
tuon kunniaa, mi rakkauden suo sille,
ja hyvyyttä, mi loi sen sellaiseksi,
kuin mehiläisten parvi, jotka milloin