Jumalainen näytelmä - 11

kaks kertaa seitsemäst' ei jäänyt ketään!
Oi, Saul, sa kuollut omaan miekkaas, miltä
sa näytit Gilboassa, jok' ei sitten
sadetta, kastett' ole saanut tuta!
Arakne hullu oi, sun myöskin näin ma
jo puoleks hämähäkkinä; sa olit
omihin käynyt turman verkkoihisi!
Oi, Rehabeam, ei kuvas täällä ole
uhkaava, mutta sentään kauhistava,
vaunuissa, joita vainoojat ei tapaa!
Esitti vielä kova paasi, kuinka
Alkmeon äidillensä kallihiksi
tuon turmaa-tuovan kaulanauhan teki.
Kuvasi, kuinka Sanheribin pojat
isänsä kimppuun kävi temppelissä
ja hänet kuollehena jätti sinne.
Kuvasi voitollisen, julma-töisen
Tomyriksen, mi sanoi Kyrokselle:
»Joit verta, saat nyt juoda kylläksesi.»
Kuvasi, kuinka parvin pakenivat
assyrialaiset Holoferneen kuollen,
ja heidän tappionsa kauhut kaikki.
Näin Troijan tuhkana ja raunioina.
Oi, Ilion, kuink' olit halpa, vähä
kuvassa, jok' on siellä nähtävänä!
Mik' oli mestari se maalin, kynän,
jok' oli luonut asenteet ja varjot,
ett' ihmetteli joka hieno sielu?
Elävät eli, kuolleit' oli kuolleet;
näin kaikki niinkuin olleet oisi totta
ma siinä kuuru-selin kulkiessa.
Siis ylvästelkää, pystypäinä käykää,
te Eevan lapset, katsomatta alas,
tuo ettei näkyis elontienne huono!
Olimme enemmän jo vuorta nousseet,
enemmän vaatinut tuo Päivän rataa
kuin luullut aatoksein ois askartava.
Hän, jonka sielu aina eespäin tähtäs,
nyt lausui: »Pääsi ylös nosta, aika
ei enää ole aprikoiden käydä.
Kas, tuolla enkel' eräs aikoo tulla
päin meitä: katso, Päivän kuudes piika[127]
jo palaa armahilta askareiltaan.
Sa kunnioittavainen ryhti ota,
ett' ylös meidät suvaitseis hän päästää;
tää päivä, muista, uudestaan ei koita.»
Ma olin tottunut jo neuvoihinsa,
hukata ettei aikaa saanut; siksi
sanansa heti oli selvät mulle.
Läheni meitä nyt tuo luotu kaunis
valkeissa vaatteissa, ja kasvoiltansa
hän oli kuin on hohde aamutähden.
Sylinsä aukas hän ja aukas siivet
ja sanoi: »Tulkaa! Liki täss' on portaat,
nyt helppo teille niit' on nousta ylös.»
Mut harva hänen kutsuansa seuraa.
Oi, ihmisheimo, luotu taivas-lentoon,
miks heikoin tuuli noin sun maahan painaa?
Hän meidät johti suulle vuorensolan;
otsaani sitten siivellään hän koski
luvaten mulle vaelluksen varman.
Kuin vuorta nousten,[128] jonka kirkko yli
kohoopi hyvin-hallitun tuon paikan--
tarkoitan paikkaa Rubaconten luona!--
puoll' oikealla jyrkkä nousu kätkee
portaiksi, jotka siihen aikaan tehtiin,
kun varmat oli mitat, pöytäkirjat.
Näin mukavustuu portahiksi täällä
myös muuten jyrkkä törmä toisen piirin,
mut sentään seinät kahdenpuolin hipoo.
Kun käännyimme nyt noita kulkemahan,
_Beati pauperes spiritu_[129] niin kaikui
kauniisti, ettei kertoa voi kieli.
Ah, kuink' on ovet erilaiset täällä
ja helvetissä! Täällä lauluin käydään
sisälle, siellä tuskan huudoin hurjin.
Pyhiä nousimme jo portahia,
ja keveämmältä mun tuntui olla
kuin äsken tuntui tasaisella maalla.
Siks kysyin: »Mestari, mi paino multa
otettu pois on, kun en juuri mitään
ma tunne rasitusta taivaltaissa?»
Hän vastasi: »Kun kaikki P:t nuo, jotka
jäi otsalles, jo puoli-hävinnehet,
poiss' ovat aivan, kuten nyt on yksi,
niin jalkas voittava on tahto hyvä,
ne ettei yksin väsymättä ole,
vaan vielä iloitsevat nousennastaan.»
Nyt tein kuin mies, mi kulkee, kummallista
jotakin päässänsä, jot' ei hän tiedä,
mut min hän toisten viittauksist' arvaa,
ja siksi hällä käsi nousee, etsii
varmuutta, löytää sen ja täten täyttää
sen toimen, jot' ei täyttää silmä voinut:
levitin sormet kädess' oikeassa
ja löysin kuus vain kirjaimista niistä,
jotk' avain-enkel' oli kirjoittanut.
Tuon nähden Opas veti suunsa nauruun.


Kolmastoista laulu

Olimme yläpäässä portahien,
miss' uusi piirtyy kaarros vuoren pintaan,
tuon, joka nousevalta synnit poistaa.
Myös täällä kiertää reuna kukkulata
kuin piiriss' ensimmäisessä; se ero
on vain, tää että nopeammin kaartuu.
Näy tääll' ei varjoa, ei kuulla kuvaa;
sileä seinä on ja polku samaa
väriä lyijyntummaa[130] kuin on kivi.
Nyt Mestari: »Jos odotamme kansaa,
joit' tietä tiedustaa, ma pelkään, liian
on kauan valintamme viivähtävä.»
Hän sitten aurinkohon kiinsi katseen;
sivunsa oikean hän keskukseksi
nyt otti, sitä vasemmalla kiertäin.
»Oi, armas valo, jota luottavaisna
lähestyn tiellä oudolla, sa johda
kuin tääll' on kulkijata johdettava.
Valaiset maailman, suot lämmön sille;
muu syy jos suuntaan vastaiseen ei aja,
säteesi meille aina johdon antaa.»
Niin pitkän kuin maan pääll' on peninkulma
olimme kulkeneet me siellä matkan
vähässä aikaa, tahdoll' alttihilla.
Tulevan tuntui, vaikk' ei nähty mitään,
päin meitä lentäin sieluja; ne meitä
pyys lempeästi rakkaus-atrialle.
Ens ääni ohi lentäin selkeästi
_Vinum non habent_[131] lausui ynnä meidän
taas takanamme toisti samat sanat.
Ja ennen kuin sen kaiku laannut oli,
»Orestes olen»,[132] ääni toinen huusi,
kuin edellinen ohi mennen meistä.
»Oi, Isä», lausuin, »mit' on äänet nämä?»
Ja juur' kun kysyin, kolmas puhui: »Hyvää
te niille tehkää, jotka teille pahaa.»
Näin Mestari: »Tää piiri rankaisevi
kateuden synnin, siksi rakkaudesta
punotut täällä ovat piiskan säikeet.
On kurin oltava näät vastakkaisen
kuin syyn, ja luulen, sen sa ennen huomaat
kuin päästään päähän sovituksen polun.[133]
Mut katso kiinteästi nyt sa ilmaan,
ja eessämme näät istuvan sa kansaa,
jokainen joista nojaa kalliohon.»
Teroitin silmäni nyt oikein, katsoin,
näin edessämme varjot vaippoinensa,
jotk' oli samankarvaiset kuin vuori.
Ja vähän tuonnemmas kun tultu oli,
ma kuulin: »Maaria, meit' auta!» Pyhää
Mikaelia, Pietaria huudettavan
ja muita. Luule en, maan päällä että
käy ihminen niin kova, jok' ei sääliin
sulaisi siitä, mitä sitten näin ma.
Näät niin kun liki heitä tullut olin,
ett' erottaa voin asenteensa tarkkaan,
suur' tuska silmistäni kiersi veden.
Puetut halpaan karva-kankahasen
he oli, toinen toisen olkaa tuki
ja heitä kaikkia taas vuorenseinä.
Noin sokeat, kun heiltä kaikki puuttuu,
kerjäävät kirkkoin luona elatustaan
ja toinen päänsä yli toisen pistää,
ett' ihmisiss' ei sääli nopsa heräis
vain sanain kaiunnasta, mutta myöskin
näöstä, joka vähemmän ei pyydä.
Ja kuin luo sokeain ei Päivä tule,
niin luokse varjoin, joista haastan juuri,
ei taivaan valo tahdo virtaella;
siks silmäluomet kunkin rautalangoin[134]
on kiinni ommeltu kuin jahtihaukan,
mi osannut ei muuten olla hiljaa.
Ma luulin tekeväni väärin heitä
läheten nähden enkä nähdyks tullen,
siks käännyin Neuvojaani viisahasen.
Hän hyvin ties, mit' tahdoin mykkänäkin;
siks ei hän varonut mun kysymystäin,
vaan sanoi: »Puhu, mutta lyhyeen, selvään!»
Vergilius sillä puolen seisoi mua
äärellä, joit' on putoominen helppo,
kun mikään kaide sit' ei kaarra, estä.
Mun toisell' oli puolellani varjot
nuo hurskaat, jotka vuoksi neuleen julman
niin itki, että heiltä posket kastui.
Ma heihin käännyin, lausuin: »Oi te, joilla
on varmuus nähdä valo korkein kerran,
päämäärä ainoo ikävöimisenne!
Kautt' armon, joka tunnon vaahdot teiltä
niin pois on valistava, että kirkas
sen läpi virtaava on muiston kymi,
nyt virkkakaa--ois mieluisaa se mulle--
tääll' onko ketään lasta Latiumin;
vois häntä hyödyttää, jos saan sen tietää.»
»Oi, veikko, kukin tääll' on kansalainen
vain ainoon toden kaupungin;[135] kai kysyt,
ken matkamies Italian meist' oli?»
Nuo sanat kuulevani luulin kaukaa
ja siitä kauempaa, miss' seisoin; siksi
lähenin, lähempää ne kuullakseni.
Näin muiden kesken varjon, vartovalta
mi näytti, ja jos kuka kysyy, kuinka:
hän nosti leuan sokeoiden tapaan.
»Oi, sielu, joka kohotakses kärsit»,
ma lausuin, »jos sa äsken sanoit jotain,
ilmoita nimes taikka maasi mulle!»
»Ma Sienast' olin», vastas hän, »ja näiden
kerällä pesen elonsyytä synkkää,
Hänt' itkein, joka itsens' suo, kun saapuu.
En viisas ollut, vaikka tais Sapia[136]
nimeni olla; vahingosta muiden
enemmän iloitsin kuin onnestani.
Ja ettet uskois, että valhettelen,
sa kuule, olinko, kuin sanoin, hullu!
Jo alas vaipui kaari vuosieni,
kun luona Collen miehet kaupunkini
olivat vainolaista vastaan menneet
ja minä rukoilin, mit' tahtoi Luoja.
Väkemme lyötiin, syöstiin synkän paon
poluille, ja kun näin tuon metsästyksen,
iloa suurempaa kuin koskaan tunsin.
Kohotin kasvot julkeat ma ylös
ja huusin: 'Luoja, en sua pelkää enää!'
kuin teki rastas hyvän ilman tullen.
Ma etsin rauhaa kanssa Jumalani
eloni päättyessä, mutta vielä
katuen ei ois sovitettu syyni,
mua ellei muistanut Pier Pettinagno[137]
pyhissä oisi rukouksissansa,
kun hän mua rakkaudesta surkutteli.
Mut sa ken oot, mi asemaamme meidän
kyselet, käyden täällä silmin avoin,
kuin luulen, ynnä hengität, kun puhut?»
Ma hälle: »Kerran kadotan kai näön,
mut vähäks aikaa vain, kun vähän syypäät
nää silmät syntiin kateuden lie olleet.
Siks pelko suurempi mun sieluani
alemman piirin vaivan vuoksi painaa,
kun nyt jo tunnen tuon ma taakan kuorman.»
Hän mulle: »Ken siis sinut tänne saattoi,
kun palata sa alas aiot sinne?»
Ja minä: »Hän, mi vait on vierelläni.
Elävä olen, siksi virka, sielu
valittu, tahdotko, ma että eestäs
maan päällä jotain kuolevaista toimin.»
Hän vastas: »Oh, tää kuulla on niin uutta!
Se suur' on merkki Luojan rakkaudesta
sua kohtaan; rukoile mun eestäin joskus.
Ja kaiken nimessä, mit' toivot, pyydän,
jos milloinkaan Toskanan maata poljet:
maineeni korjaa luona omaisteni!
Sa heitä tapaat kesken kansan turhan
min toivo Talamone[138] on, mut tuossa
enempi hävii kuin Dianaa[139] etsein;
mut amiraaleille se maksaa enin.»


Neljästoista laulu

»Ken kukkulaamme ennen kiertelevi
kuin kuolema on hälle siivet suonut
ja mielen mukaan silmät avaa, sulkee?»
»En tiedä; tiedän vain, ei käy hän yksin.
Sa hältä kysy, jok' oot häntä lähin,
ja tee se kiltisti, hän että puhuu.»
Kaks vainajaa näin, olka vasten olkaa,
minusta oikealla haastoi; sitten
he päänsä nosti puhuakseen mulle.
Yks virkkoi: »Sielu oi, mi sidottuna
ruumiiseen vielä taivas-tietä kuljet!
Jumalan tähden lohduksemme lausu,
ken olet, mistä; ihmetyttää meitä
niin armo sulle osoitettu, kuten
se ihmetyttää, jot' ei ollut koskaan.»
Ja minä: »Keskitse Toskanan virtaa
vuo pieni,[140] Falteronan synnyttämä,
pitempi kuin on peninkulmaa sata.
Sen rantamalta saavun elävänä;
ois turhaa sanoa, ken olen, koska,
vähäinen vielä nimelläin on kaiku.»
»Jos tarkoituksesi nyt tajullani
lävistän oikein», haastajista virkkoi
nyt ensimmäinen, »Arnosta sa puhut.»
Ja toinen hälle: »Miksi meiltä salas
tuon virran nimen hän kuin tehdä tapa
on seikkain suhteen pöyristyttävien?»
Ja varjo, jolta tätä tiedusteltiin,
selitti näin: »En tiedä, mutta oikein
on, että katoaa tuon laakson nimi.
Näät alustansa asti, kussa vuoret,
joist' irti on Pelorus, vesirikkaat
niin ovat, muuall' että tuskin missään,
ain siihen saakka, vedellänsä kussa
merelle korvaa se, min pilvet imee,
ja joilta taas sen joet, virrat saavat,
hyvettä vihataan niin kaikkialla
kuin käärmettä, lie sitten syynä seudun
tään onnettuus tai kansan paha tapa.
Ja siks niin muuttunut on myöskin luonto
tään laakson kurjan asukkaiden, että
vois luulla Kirken[141] heitä paimentavan.
Keskeltä röhky-sikain,[142] joiden sopis
rehua syödä eikä ihmisruokaa,
se vähää vettään ensin vierittävi.
Eteenpäin käy se, kohtaa piskit[143] pienet,
räkyttäväiset yli voimiensa,
ja heistä halveksuen kuonon kääntää.
Käy kulku alaspäin, ja kasvaessaan
susiksi[144] näkee koirain muuttunehen
tuo kiron kuoppa, turman tuiman kymi.
Kun alas syössyt syvin on se kuiluin,
se tapaa kettuja[145] niin viekkahia,
älyä ettei pyytäjän ne pelkää.
En vaikene, ken mua kuulkohonkin;
voi hyväks olla hälle, jos hän muistaa,
min mulle henki totuuden toi ilmi.
Nään pojanpoikas,[146] kuinka pitkin rantaa
tuon joen ylpeän hän metsästävi
susia noita, kaikki kauhull' lyöden;
myö heidän lihansa viel' elävänä,
ne sitten teurastaa kuin vanhat raavaat,
muilt' elon riistää, arvon itseltänsä;
metsästä turman hurmehisna tulee,
jälkeensä sellaiseks sen jättää, että
ei tuhatvuoteen ennalleen se verso.»
Kuin kuullen turmioita tulevia
mies kuunteleva hahmoltansa muuttuu,
taholta miltä uhanneekin vaara;
niin näin tuon varjon toisen, kääntyneenä
mi kuuli, kauhistuvan, murhettuvan,
kun ilmi saanut oli sanain mielen.
Herätti puhe toisen, toisen kasvot
minussa halun nimet tietää heidän,
siks niitä kysyin, vastausta pyy täin.
Ja sielu, joka mulle ensin haastoi,
nyt jatkoi: »Tahdot tekemään mun sulle,
mit' itse mulle tahtonut et tehdä.
Mut koska Luoja tahtoo, että loistais
sun kauttas armonsa niin suuri, teen sen;
siis tiedä, että oon Guido del Duca.
Kateus niin mun hiilsi hurmettani,
iloisen että ihmisen kun näin ma,
se kasvoni löi kalman-karvaisiksi.
Nyt viljan tään ma niitän kylvöstäni.
Oi, ihmisheimo,[147] miksi mieles hehkuu
sellaiseen, jossa esteheks on toinen?
Tää Rinier on; hän kunnia ja maine
huoneelle Calbolin on, miss' ei kukaan
perinyt sitten hänen kuntoansa.
Eik' yksin hänen heimoltansa mennyt
välillä vuoren, Pon, ja meren, Renon
perintö totuuden ja tosi ilon.
Maa näillä äärillä niin täynnä kasvaa
näät myrkkyputkia, ett' tuskin koskaan
ees viljelys voi tehdä niistä lopun.
Miss' on Pier Traversaro, kunnon Lizio,
Henrik Manardi, Guido di Carpigna?[148]
Romagnalaiset epatoiks on tulleet!
Milloin Bologna synnyttää taas Fabbron!
Milloin Faenza Bernardin di Foscon,[149]
vähästä siemenestä vesan uljaan?
Äl' ihmety, Toskanalainen, vaikka
ma itken, muistain aikalaiset jalot,
Guido da Pratan, Ugolino d'Azzon,
Fredrik Tignoson seuralaisinensa
ja Traversaran, Anastagein perheet--[150]
jo molempain on niiden kunto kuollut--
ritarit, naiset, ilot, murheet, joista
jalous ynnä lempi sieluun syttyi;
nyt siell' on sydämet vain kylmät, pahat.
Ah, Brettinoro, kuinka pois et karkkoo,
kun pois on heimos karkonnut ja muita
myös paljon, synnin-syytä välttääksensä?
On oikein, kun Bagnacaval ei heelmöi,
mut väärin, että Castrocaro, Conio[151]
lukua lisää moisten ruhtinaiden.
Pagani-heimo,[152] kun sen poiss' on Piru,
on hyvin hallitseva, vaan ei koskaan
niin, että siitä muisto kirkas jäisi.
Oi, Ugolin de' Fantoli! On varma
nimesi, odottaa kun tarvis ketään
ei ole perijääs, ei pimentäjääs.
Mut tietäs käy, Toskanan mies, jo itkuun
haluni suuremp' on kuin haastelohon:
niin maamme järkyttänyt mult' on mielen.»
Tiesimme, että askeleemme kuuli
nuo sielut kalliit, vaan kun vaikenivat,
se meidät sai tien suuntaan uskomahan.
Kun kaksin taas me astuimme, nyt ääni
kuin ukkosen, kun halkaisee se taivaan,
taholta vastaiselta soija sanoi:
»Mun murhatkoon, ken minut kohdanneekin!»[153]
Ja pakeni kuin jyly loittoneva
äkisti pilven puhki iskettyään.
Ja kun se laannut oli korvistamme,
jo toinen tuossa pauhinalla tuli
kuin ukkos-säällä jymy seuraa toistaan:
»Ma oon, ma oon Aglauros[154] kivettynyt!»
Nyt hiipiäksein Runoniekan turviin
taa enkä eteen askeleen ma otin.
Ol' ilma hiljennyt jo kaikkialla.
Hän mulle virkkoi: »Tuo ol' ohja kova,
min tulis riittää rajaks ihmiselle.
Mut te, te syötte syötin, niin ett' onkeen
te käytte vanhan vainoojanne; siksi
ei teille auta suksutus, ei suitsi.
Teit' taivas kutsuu, päilyy päänne päällä
ja näyttää, tarjoo ikikauneutensa,
mut teidän silmänne vain maahan katsoo;
siks teitä lyö Hän, joka kaikki tutkii.»


Viidestoista laulu

Niin paljon kuin voi hetki kolmas[155] näyttää
alusta päivän käyneen valoradan,
mi maata kiertävi kuin lapsi leikkii;
niin paljon Auringon nyt astumatta
olevan näytti tietä illan suussa:
maan päällä keski-yö, mut täällä 'vesper'.
Löi vasten kasvoja sen säteet meitä;
niin olimme näät vuorta kiertänehet,
nyt että suoraan länttä kohti käytiin.
Valosta vaivan tunsin silmissäni
ma suuremman kuin ennen ollut oli,
ja jokin uusi mua oudoksutti.
Käteni siks ma päälle kulmakarvain
kohotin, tehden niistä varjostimen
valoa liian voimakasta vastaan.
Kuin vesi taikka peili heittää säteet
taholle vastaiselle, ja ne nousee
lakien samain mukaan kuin ne lankes,
ja ne taas yhtä paljon etääntyvät
molemmin puolin kiven putousviivaa,
kuin todistavat kokemus ja tiede;
näin tunsin kuin ois heijastettu valo
edestäpäin mua iskenyt, siks pakoon
olikin nopsa kohta katseheni.
»Isäni armas», kysyin, »ken hän lienee,
ma joit' en kaihtaa katsettain voi kyllin?
Hän meitä kohden näyttää kiirehtivän.»
»Äl' ihmety», hän vastas, »silmiäsi
jos vielä huikaiseekin heimo Taivaan;
hän airut on, on hällä viesti: 'nouskaa!'
Kuluva kauan ei, kun et sa karsein,
vaan riemuin näkevä oot seikat nämä,
mikäli luonto sun on luonut siihen.»
Kun eessä pyhän Enkelin me oltiin,
soi sulo-ääni: »Tästä nouskaa, portaat
täss' ovat loivemmat jo entisiä.»
Me nousimme, hän meiltä haihtui, kuului
nyt takanamme _Beati Misericordes_,[156]
ja sitten laulu _Iloitse, ken voitat_.
Oppaani kanssa kahden kiipesimme
nyt ylöspäin, ja minä mietin käyden
etua saada hänen sanoistansa.
Kysyen käännyin hänen puolehensa:
»Mit' tarkoitti Romagnan henki tuolla,
kun puhui 'toisesta' ja 'estehestä'?»
Hän mulle: »Syynsä suurimman hän tunsi,
sen turman myös; siks ihmekö, jos meitä
hän moittii, vähemp' ett' ois ihmis-itku?
Kun pyytehenne kiinnitätte moiseen,
min osat, muille jakain, hupenevat,
on kateus palje huokauksienne.
Mut rakkaus jos kaarten korkeampain
vois ylös johtaa ikävöimisenne,
ei painais poveanne pelko tämä.
Näät hyvän mitä useampi omaa,
sit' enemmän vain kullakin on hyvää,
sen palavampi majan moisen rakkaus.»
»Enemmän nyt ma selitystä halaan»,
ma virkoin, »kuin jos vaiennut ma oisin
ja enempää ma kannan epäilyä.
Jaettu hyvä kuinka omaajansa
voi useammat tehdä rikkaammiksi
kuin jos sen harvat yksin omistavat?»
Hän mulle: »Siksi että mieles jälleen
sa kiinnät asioihin maallisihin,
pimeyttä saat sa tosi valkeudesta.
Tuo hyvyys ääretön ja sanomaton,
mi ylhääll' on, päin rakkautta rientää
kuin päivänsäde kohti heijastintaan.
Niin paljon antaa se kuin toinen ahmii,
niin että kuinka laajentuiskin lempi,
enempi aina kasvaa ikihyvyys.
Ja mitä useammat pyrkii ylös,
sen suurempi on hyvyys ynnä rakkaus
ja toinen toistansa ne heijastavat.
Ja jos ei sanani sua tyydyttäne,
Beatricen näät, mi sulle täysin tämän
on toivees täyttävä kuin kaikki muutkin.
Huolehdi vain, pois että otsaltasi
nuo haihtuis haavaa viis kuin nyt jo kaksi;
näät kärsimällä vain ne sulkeutuvat.»
»Mua tyynnytät sa», sanoa ma tahdoin
mut äkkäsin, ol' eessä kolmas piiri,
ja vaikenin, kun silmä vaani uutta.
Minusta tuntui siellä, että näkyyn
ma mystilliseen haltioiduin;[157] templin
ma nain ja siinä paljon ihmisiä.
Sen kynnyksellä nainen seisoi, äidin
sulous asenteessansa, ja sanoi:
»Miks, poikani, tään olet tehnyt meille?
Näät surren taattosi ja minä oomme
sua etsineet.» Ja heti vaiettuaan
tuo esiintyjä ensimmäinen haihtui.
Mut sitten toinen näkyi, poskillansa
veet moisen tuskan tuottamat, mi syntyy,
kun toista vastaan suuri kauna kasvaa.
Hän sanoi:[158] »Herra kaupungin jos olet,
nimestä jonka jumalat niin kiistas
ja josta tieteet kaikki säteilevät,
Peisistratus, nuo käsivarret kosta
herjaiset, jotka tytärtämme kauloi.»
Ja valtias noin lempeästi vastas
hänelle kasvoin hiljaisin ja vienoin:
»Mit' teemme sille siis, ken vihaa meitä,
jos tuomitsemme sen, ken meitä lempii?»
Näin sitten kansaa vihan-villitsemää
kivittämässä nuorukaista, huutain
kovasti toisilleen: »Hänt' iske, iske!»
Ja hänet näin ma kuolon painamana
jo kumartuvan maata kohden, silmäin
vain ovi auki taivahalle oli.
Ett' anteeks antais vainoojille Herra,
rukoilevan hän näytti vaivassansa,
näöllä, jot' ei vastustaa voi sääli.
Kun sieluni taas unestansa kääntyi
totuuteen, jok' on unen ulkopuolia,
näin harhani, mut totuuden myös niissä.
Oppaani, jolle ihmiseltä näytin
ma unestansa juuri heräävältä,
nyt sanoi: »Mik' on sun, kun noin sa hoiput?
Oot yli puolen peninkulmaa käynyt
sa silmät kiinni, kompuroivin jaloin
kuin mies, mi unen on tai viinin vanki.»
»Isäni armas», hälle virkoin, »mua
jos kuulet, kerron, mitä mulle näkyi,
kun jalkani niin oli multa poissa.»
Ja hän: »Vaikk' kantais sata naamiota
sun kasvos, eivät vähimmätkään oisi
minulle salatut sun miettehesi.
Näkysi näit, siks ettei sydämesi
vesiltä rauhan sulkeutuisi, jotka
lähteestä ijäisestä virtailevat.
En kysynyt: 'Mik' on sun?' kuin se tekee,
mi katsoo silmin vain, jotk' eivät näe,
kun hengetönnä kuollut ruumis lepää.
Mut kysyin vahvistaaksein jalkojasi;
näin kannustettava on kuhnureita,
kun heräävät, he ettei aikaa tuhlais.»
Astuimme illan suussa, tarkkaavaisna
niin kauas kuin voi silmä kantaa, kohti
säteitä kirkkahia päivänlaskun.
Mut katso, silloin savu[159] sankka nousi
päin meitä, pimeämpi yötä, eikä
paeta paikkaa meille ollut missään.
Se meiltä näön vei ja ilman puhtaan.


Kuudestoista laulu

Ei pimeys helvetin, ei yö, miss' ykskään
ei tähti loista alla soukan taivaan,
min kokonansa pilvet synkät kattaa,
niin paksuun, raakaan peittoon hunnuttanut
näköä multa ei, ei aistimia,
kuin savu tuo, mi täällä päälle lankes.
Ei silmää sietänyt ees auki pitää;
siks Oppahani viisas, uskollinen
läheni, tarjos tueks olkapäänsä.
Kuin sokko seuraa saattajaansa tarkkaan
ett' eksyis ei, ei esineihin töytäis,
joist' olla vaara vois tai tulla turma.
Niin halki ilman kitkerän ja tuiman
ma kuljin, kuullen Opastain, mi sanoi:
»Vain varo, ettet minusta sa eroo!»
Älysin ääniä, ja kukin tuntui
anovan rauhaa ynnä armahdusta
Jumalan Karitsan, mi synnit pesee.
Siks _Agnus Dei_[160] oli alku kunkin;
samoja sanat oli, nuotti sama,
näin heillä oli sopusointu suurin.
»Kuulenko henkiä vai keitä?» kysyin
Oppaalta. Mulle hän: »Sa oikein kuulet,
ne täällä käyvät vihan paulaa päästäin.»
»Ken olet, savun halki samoovainen,
mi meistä puhut niinkuin oisit vielä
sa maailmassa ajallisten mittain?»
Näin huusi ääni eräs. Lausui mulle
nyt Mestarini: »Vastaa hälle, kysy
häneltä, viekö ylöspäin tää polku!»
Ja minä: »Luotu oi, mi puhdistaudut
kauniina palatakses Luojas luokse,
saat kuulla ihmehen, jos seuraat mua.»
»Niin kauas seuraan kuin on mulla lupa»,
hän vastas, »ja jos savu silmät peittää,
on korvakuulo meitä yhdistävä.»
Ma hälle: »Vielä tässä hahmossani,
min kuolo poistaa, ylöspäin ma kiipeen
ja käynyt kauhut helvetin ma olen.
Kun ottanut mun laupeuteensa Luoja
niin on, ett' tahtoo kartanonsa näyttää
tavalla nykyisestä poikkeevalla,
sa ällös salaa, kuka ennen olit,
vaan nimes virka, suunta suora neuvo,
solalle että sanas meitä johtais!»
»Ma Marcus[161] olin, mies lombardialainen;
maailman tunsin, pyrin kuntoon, johon
nyt enää joustaan jännitä ei kukaan.
Tiell' olet oikealla noustaksesi.»
Näin vastas, lisäs hän: »Ma pyydän, että
rukoilet eestäni, kun ylhääll' olet.»
Ma hälle: »Mitä multa pyydät, täyttää
lujasti lupaan; vaan mun halkaisevi
epäily muuan, jos en pääse siitä.
Se ensin oli yksi-syinen, nyt se
on kaksi-syinen; sanas varmentavat
sen, mitä kuullut oon[162] ja itse tunnen.
Maailma tosiaan on tuiki tyhjä
hyveestä kaikesta, niinkuin sa sanot,
ja alta, päältä pahaa tulvillansa.
Mut pyydän, että virkat syyn, sen että
näkisin itse, näyttäisin myös muille;
yks syyttää taivasta[163] ja toinen maata.»
Hän huokas syvän, tuskan pusertaman
»ah»-huudon ensin, sitten lausui: »Veli,
maailma sokko on, sa sieltä tulet.
Te lapset maan, te joka seikan syyksi
taivaita luulette, kuin kaikki liike
ois pakkoseuraus niiden liikunnasta.
Jos oisi niin, ois vapaa tahto teiltä
myös temmattu, eik' oikein ois, ett' ilo
on palkka hyvän, pahan palkka tuska.
Sysäyksen antaa liikkeisiinne tähdet,
en sano: kaikkiin; vaan jos sanoisinkin,
on suotu teille tieto hyvän, pahan.
Ja tahto vapaa, kun se urheasti
ens taistelonsa tähtein kanssa kestää,
voi hyvin hoidettuna kaikki voittaa.
Paremman luonnon, voiman korkeamman
te vapaat ootte alammaiset; teihin
se sielun luo, jot' eivät tähdet määrää.
Siks jos on maailma nyt mennyt harhaan,
syy teidän on, on teistä etsittävä,
ja siitä sulle totuuden nyt sanon.
Kädestä Luojan, joka silmin sitä
hyväilee ennen syntymistä, sielu
kuin laps, mi itkee, nauraa, naljaelee,
käy viatonna eikä tiedä mitään,
vain ett' on Isän iloisen hän luoma
ja mielellänsä huvitusta etsii.
Sen himo ensin pienehen on hyvään,
jälestä pettäväisen tuon se juoksee,
jos suitsi, ohjaus ei mieltä muuta.
Siks ohjaks täytynyt on panna laki,
omata kuningas, min silmä nähdä
totuuden kaupungin[164] ees tornit voisi.
On laki, mutta kuka käyttää sitä?
Ei kukaan; sillä esipaimen hyvin
märehtii, mut on hällä sorkat huonot.[165]
Siks kansa, joka oppahansa näkee
moist' etsivän, mit' ikävöi se itse,
vain siitä syö eik' enää muuta pyydä.
Tajuta taidat siis, ett' ohjaus huono
on syynä syntiin maailman, ei luonto,
mi teissä tullut oisi turmelluksi.
Loi Rooma hyvän maailman; mut kaksi
sill' oli Aurinkoa,[166] jotka kahta
valaisi rataa: maailman ja Luojan.
On toinen sammuttanut toisen, miekka
on pantu saattajaksi paimensauvan;
ne kaks ei koskaan hyvin yhteen sovi.
Näät yhtyneinä ei ne pelkää toistaan;
jos mua et usko, katso tähkäpäitä,
kun joka kasvi siemenestä tutaan.
Tienoilla Pon ja Etschin[167] kastamilla
vallitsi kunto, tapa kaunis, ennen
kuin Fredrik joutui tasapäähän taistoon.
Nyt taivaltaa voi turvallisna siellä
jokainen, joka puhutella kehtaa
ei kunnon ihmistä, ei lähestyä,
Viel' ukon kolmen kautta uutta aikaa
muinainen nuhtelee; mut hekin nurkuu,
kun eloon parempaan ei kutsu Luoja.
On Konrad da Palazzo, Gerhard hyvä
ja Guido da Castel,[168] hän, jota 'kunnon
lombardialaiseks' ranskalaiset kutsuu.
Siks sanottakoon, että Rooman kirkko,
sekoitus kahden hallituksen, lokaan
on langennut ja kumpaisetkin tahraa.»
»Oi kelpo Marcus», lausuin, »haastat hyvin,
ja nyt ma huomaan, miksi pelto-osuus
pojilta Levin[169] kerran kiellettihin.
Mut ken on Gerhard, jonka kerrot jääneen
näytteeksi aikain entisten ja nuhteeks
tään vuosisadan häijyn, hurjistuneen?»
»Mua pettää taikka koettelee sun puhees»,
hän vastasi; »toskanankieltä puhut,
et muka tunne hyvää Gerhardia!
Nimeä muut' ei mulla hälle; toisen
on ehkä luonut tyttärensä Gaia.[170]
Jumalan haltuun! Etemmäks en tule.
Kas, kirkkaus jo läpi usman loistaa,
yö valkenee; mun täst' on erottava,
en eteen Enkelin tuon tulla saata.»
Pois kääntyi, kuunnellut ei enää mua.


Seitsemästoista laulu

Lukija, muista, koskaan vuoristossa
jos sumuun jouduit, jonka halki nähnyt
et enempää kuin myyrä luomen läpi,
kuink' auetessa usmain kosteoiden
ja sankkain alkoi niiden puhki Päivän
kuvastin ensin himmeästi kiiltää,
ja mielessäs on kuvitella, nähdä
sun helppo, kuinka Auringon ma ensin
näin jälleen, ehtoolle jo painuvaisen.