Jumalainen näytelmä - 07

vähemmän että kauhistuisit tuolla--
sa tiedä: tornit ei, vaan jättiläiset
näkyvät sulle, suossa seisovaiset
napahan saakka, pitkin äärtä rannan.»
Kuin usman haihtuessa katse alkaa
taas vähitellen tuta, minkä siltä
salasi terhen, ilmaa tihentävä,
niin lähestyissäni tuon rimmen reunaa
pimeyden halki sankan, synkän, poistui
mun harhani, mut pelko sijaan tuli.
Näät niinkuin tornit ylväät seppelöivät
Montereggionen muurikehän harjaa,
niin rannasta, mi rapalammen saartaa,
kohosi puolivarteen saakka jätit
nuo kauhistavat, joita uhkaa vielä
Zeus ukonjyrinässä taivahalta.
Erotin eräältä jo kasvot, rinnan,
käs'varret jotka pitkin kylkiluita
riippuivat, olkapäät ja vatsaa osan.
Varmaankin hyvin teit, sa luonto, moista
lakaten sukukuntaa siittämästä
ja riistäin mahdin tuon Mars-jumalalta.
Ja että norsut ynnä valaskalat
maan päälle loit ja luot, sit' oikeana
pitävi mieli oikein katsovainen,
näät missä pahaan tahtohon ja voimaan
myös yhtyy järjen täyden käyttökyky,
inehmo siinä aseeton on aivan.
Leveät, pitkät oli kasvot hällä
kuin Rooman Pietar-kirkon pronssipiinja,
ja samansuhteinen myös muukin ruumis.
Ja vaikka ranta puoli vartta peitti,
vyöliinan tapaan, sentään pisti esiin
niin paljon, ettei friisiläistä kolme
ois päällekkäin hänt' tukkaan yltänehet;
hyvinkin vaaksaa kolmekymment' oli
näät kaulaan saakka yläpuoli varren.
»Rafel mai amech izabi almi»,[190]
noin huutaa alkoi suu tuo julma, joka
ei luotu ollut virsiin lempeämpiin.
Oppaani hälle virkkoi: »Tuhma sielu,
puhalla torvees, siihen vaivas purkain,
kun vihas paisuu tai muu intohimos!
Kaulaasi kopeloi, sa hullu henki,
niin hihnan löydät, jossa torves killuu
kuin laatta poikki laajain ryntähitten.»
Ja mulle: »Itsensä hän ilmi antaa,
hän Nimrod on, min älyn huonon vuoksi
maailma nyt ei kieltä yhtä puhu.
Hän siinä seiskoon, suotta hälle haastat,
kaikk' kielet ovat yhtä oudot hälle
kuin muille hänen, jot' ei taida kenkään.»
Niin käytiin eespäin, vasemmalle aina,
ja kohtasimme jousen kantamalta
ja toisen julmemman, myös suuremmankin.
En tiedä, ken lie vyöttänytkin hänet,
mut käsi toinen eteen kahlehdittu
häneltä oli sekä toinen taaksi
vitjoilla, joita kaulassaan hän kantoi,
niin että viidesti ne vartta kiersi
mudasta nousevaa. Nyt lausui Opas:
»Uhmaaja tuo Zeun suuren kanssa tahtoi
koettaa voimiaan ja siitä palkan
sai tään. On nimi Efialtes hällä;
jumalten peljätessä jättein vihaa
hän näytti uljuuttaan, mut käyttämänsä
käs'varret eivät enää koskaan liiku.»
Ma hälle: »Jos on mahdollista, silmin
halaisin ensin nähdä hirvittävän
myös Briareus-jättiläisen.» Tuohon
hän vastas: »Saat sa nähdä Anteuksen,
hän lähell' on, voi puhua, on vapaa,
syyn kaiken pohjaan viepä on hän meidät.
Se, jota nähdä tahdot, kauempana,
kahleissa on ja luotu on kuin tämä,
pait' että kamalammat häll' on kasvot.»
Mut koskaan tornia ei huojuttanut
maanjäristys niin hurja kuin nyt alkoi
täristä Efialtes. Pelko valtas
mun suurempi kuin suussa kuolemankin,
ja ellen nähnyt kahleitansa oisi,
tuo kauhu riittänyt ois surman syyksi.
Kävimme eespäin, Anteus[191] jo näkyi,
mi kymmenkyynäräisnä, päätä tuohon
viel' lukematta, notkon suosta nousi.
»Oi sa, ken laaksoss' onnen oikullisen,
Scipio missä mainehensa voitti
ja pakoon Hannibal läks joukkoinensa,
sait saaliiksesi jalopeuraa tuhat;
ken voiton itse jumalista oisit,
kuin luullaan, saanut kera veljiesi,
jos oisit sotaan yhtynyt Maan poikain:
sa meidät nosta, mutta suuttumatta
Kokytos-virran viluiselle jäälle,
mut älä Titiuksen luo tai Tyfeun;
tää täyttää halun voi, mi tääll' on hartain,
siks taivu, jätä nyrpistykset nenän!
Maan päällä voi hän vielä mainees nostaa;
hän elää näät, viel' ikää pitkää toivoo,
jos ennen aikaa hänt' ei korjaa Herra.»
Näin haastoi Mestari. Ja Anteus joutuin
ojensi kourat, joiden voiman tunsi
Herakles jo, ja tarttui kiinni häneen.
Vergilius, tuntien tuon kourauksen,
minulle virkkoi: »Tule, nostan sinut,
hän sitten meidät niinkuin kimpun kantaa.»
Niinkuin on nähdä Carisenda-torni[[193]
kalteensa alta, koska pilvi kulkee
sen yli suuntaan vastaiseen kuin vinous,
niin näytti Anteus, kun katsoin, kuinka
hän kallistui, ja tuolla hetkell' oisin
halunnut mennä tietä toista varmaan.
Mut keveästi kuiluun Luciferin
ja Juudaan meidät laski hän; ei kauan
noin kumarassa viipynyt hän enää,
vaan nousi jälleen niinkuin laivan masto.


Kahdesneljättä laulu

Niin karut, kolkot jos mull' oisi säkeet
kuin kuuluis kuvailuun tuon luolan tumman
min päällä kalliot muut kaikki painaa,
paremmin pusertaisin aineestani
ma mehun; vaan kun mull' ei niitä ole,
vavisten nyt ma lähden laulun työlle.
Näät ei oo lastenleikki laulaa pohjaa
maailman kaikkeuden; kieli siihen,
mi »mammaa, pappaa» sopertaa, ei sovi.
Mut auttakoot mua Neiet armaat,[194] joiden
avulla Teeban piiritti Amphion,
sanani ettei asiasta erois!
Oi, rahvas kurjaa kurjempi tään paikan,
jost' on niin virkkaa vaikeaa: ois ollut
parempi syntyä sun raavahina.
Olimme onkalossa kaivon synkän
jo jätin jalkain alapuolla, katsoin
ma vielä vuoriseinää korkeata,
kun sanat kuulin: »Askeleitas varo,
sa ettet tallaa jalkapohjillasi
pään päälle meitä, kahta veljesraukkaa!»
Siks käännyin, eessä näin ja jalkain alla
ma järven, joka jäätyneenä näytti
lasia olevankin eikä vettä.
Niin paksuun kanteen vettään talvin kata
Tonava ei, mi Itävaltaa leikkaa,
ei myös Don-virta alla taivaan kylmän,
kuin tässä oli; jos sen päälle syössyt
ois Tambernik[195] tai vielä Pietrapana,
se ei ois rannastansa rauskahtanut.
Kuin sammakko, mi seisoo kurnuttaen,
veen päällä kuono, siihen vuoden-aikaan,
kuin tähkäpäitä maalaisvaimo tuumii:
niin jäässä seisoi sinivaljut varjot,
siit' esiin pisti vain päät häpeävät,
kalisi hampaat haikaroiden nuottiin.
Jokainen katsoi alaspäin; suu kantoi
kylmyyden todistusta, silmä kertoi
sydämen todistusta murheellisen.
Hain silmin haastajaa, näin jalkojeni
juuressa kaks niin lähekkäistä päätä,
ett' yhteen kietouneet ol' hapset heiltä.
»Keit' ootte, virkkakaa, te seisovaiset
noin rinta vasten rintaa?» lausuin. Kaulaa
he taivuttivat, sitten silmät minuun
he suuntasivat kyyneleitä täydet;
veet virtas huulille, mut kylmyys kohta
ne hyyti, sulkein silmäluomet jälleen:
puu puuta ei niin kiinteästi salpaa.
Kuin pukit puskemaan nyt toisiansa
tuost' alkoivat nuo vihan villitsemät.
Ja yks, min korvat pakkanen pois oli
puraissut, lausui alasluoduin katsein:
»Miks meissä kauan niin sa kuvastelet?
Jos tietää tahdot, ketkä on nuo kaksi,
se laakso, josta Bisenzio-virta[196] vierii,
isänsä Alberton ja heidän[197] oli.
Samasta äidist' ovat he; ja _Kainan_
voit kaiken etsiä, et löydä ketään,
mi jäässä jäätyä niin ansaitsisi;
ei hän,[198] jolt' Arthur rinnan ynnä varjon
samalla puhkas peitsenpistollansa;
Focaccia[199] ei, ei tuo, mi häiritsevi
mua päällään, peittäin multa näköalan,
ja jonk' on nimi Sassol Mascheroni;[200]
jos mies Toskanan lienet, tunnet hänet.
Ja ettet haastattais mua enää, tiedä,
oon Camicion de' Pazzi,[201] varron tässä,
Carlinoa syyn-sovituksekseni.»
Tuhannet sitten näin ma kasvot, roudan
niin runtelemat, että kauhu karsi
ja karsii aina mua, kun jäätä näen.
Päin keskikohtaa käydessämme, jossa
jokainen paino pyrkii yhtymähän,
mun väristessä ikipakkasesta,
en tiedä, sattuma vai sallimusko
vai tahto Jumalan lie ollut, mutta
noin päiden kesken käyden yhtä poljin.
Se huusi[202] valittain: »Mua miksi tallaat?
Jos saavu kostoa et suurentamaan
vuoks Montapertin, mua miksi kiusaat?»
Ma Mestarille: »Nyt mua varro, erään
tuo että epäilyni haihduttaisi;
mua sitten kiirehdi kuin paljon tahdot.»
Pysähtyi Opas, minä virkoin tuolle
mua vielä tuimin sanoin soimaavalle:
»Ken olet sa, mi muita haukut täten?»
»Ken itse oot», hän vastasi, »mi astut
kautt' Antenoran,[203] muilta posket polkein?
Jos oisit eläväkin, ois se liikaa!»
»Elävä oon», ma virkoin, »mainehesen
jos halaat, mieluista voi olla sulle,
jos nimes muiden kuuluin kanssa kerron.»
Hän mulle: »Juuri vastakkaista toivon.
Siks poistu kauemmin mua kiusaamatta,
sun turhat tääll' on mairitukses kaikki.»
Ma silloin tartuin häntä tukkapäähän
ja virkoin: »Itses nimittää sun täytyy,
tai jää ei karvaakaan nyt kallohosi!»
Ja mulle hän: »Jos teet mun kaljupääksi,
en sano, näytä sittenkään, ken olen,
en, tuhat kertaa vaikka pääni tallaat.»
Jo käsin kiersin hänen hapsiansa
ja moni irtautui jo tuhkatupsu;
hän haukkui, silmin alasluoduin yhä.
Nyt toinen huus: »Mik' on sun, Bocca? Eikö
sinulle riitä leukaloukun lyönti,
kun vielä haukut? Ken on kiusahenkes?»
Ma virkoin: »Tahdo sult' en enää sanaa,
kavala petturi, vaan häpeäkses
sinusta vien maan päälle tiedot todet.»
Ja hän: »Jo poistu! Mitä tahdot, kerro!
Mut älä vaikene, jos täältä pääset
hänestäkään, mi noin on nopsa-kieli
ja ranskalaisten rahan vuoksi kärsii.
Voit virkkaa: 'Näin Dueran miehen[204] siellä,
miss' syntisillä kylmä on.' Jos tietää
myös tahdot muista asukkaista paikan,
sun vierelläs on Beccherian miesi,[205]
Firenze jolta kaulahuivin katkas.
Gianni del Soldanier[206] lie tuonnempana,
ja Ganellone,[207] lisäks Tribaldello,
mi unen aikana Faenzan aukas.»
Olimme hänet jättäneet, kun kaksi
lovessa yhdessä näin jäätynyttä,
niin että toisen pää ol' hattu toisen.
Ja niinkuin puree leipää nälkähinen,
ylempi hampaat toiseen iski, siihen,
miss' yhtyy takaraivo selkärankaan.
Ja niinkuin Tydeus,[208] mi raivoissansa
myös Menalippon ohimoita raatoi,
pään kuorta tää ja sisällystä puri.
»Oi, sa mi vihaas eläimellisesti
osoitat häneen, jota syöt», ma virkoin,
»miks teet sen: lausu! Lupaan sulle, että
jos jostakin sa syyllä syytät häntä,
ja kerrot syntinsä ja keitä ootte,
sen sulle korvaan ylämaailmassa,
ellei mun kuivunut lie kieli silloin.»


Kolmasneljättä laulu

Nyt suunsa nosti julmast' atriastaan
tuo syypää, kuivaten sen suortuvihin
pään saman, jonka niskaa purrut oli.
Hän alkoi: »Tahdot, että uudistaisin
sydämen toivottoman tuskan, jonka
luo pelkkä aatos, ennen kuin sen lausun.
Mut sanaini jos siemenestä itää
häpeä petturille, jota jyrsin,
sa miehen näät, mi kyynelöi ja haastaa.
En tiedä, ken sa olet, kuinka tullut
liet tänne, vaan kun sua kuulen, varmaan
firenzeläiseksi sun arveleisin.
Siis tiedä: olin kreivi Ugolino,[209]
tää taas Ruggieri arkkipiispa. Sanon
myös syyni tähän huonoon naapuruuteen.
Ma että hänen juoniensa Kautta,
kun häneen luotin, ensin vangiks jouduin
ja sitten surman sain, lie turha virkkaa.
Mut siitä, jot' et tietää voi, ma kerron:
kuink' oli kuolemani julma. Sitten
saat päättää, onko loukannut hän mua.
Kuun päivän kierrot monet nähnyt olin
jo aukost' ahtaasta tuon kolkon kopin,
mi minusta sai 'nälkätornin' nimen
ja jonne toinen kohta suljetahan,
kun kerran unta uneksuin ma pahaa,
mi mulle nosti vastaisuuden hunnun.
Tään[210] näin ma herrana ja mestarina
ajavan koirin laihoin, harjoitetuin,
ja kiihkein sutta ja sen poikuetta
päin vuorta, Luccalta mi Pisan[211] kaihtaa,
Gualandin ja Sismondin ja Lanfranchin[212]
hän oli eelleen eturintaan pannut.
Väsyvän lyhyen matkan juostuansa
jo näytti susi poikineen, ja hampaat
terävät heiltä kyljet aukaisevan.
Heräsin ennen aamunkoita, kuulin
kuink' uness' itki, pyysi leipää pojat
omani, jotka kanssain torniss' oli.
Oot julma, ellet sure aavistusta,
mi mulle silloin sydämeeni astui!
Ja jos et itke, milloin sitten itket?
He heräsivät. Läsnä hetki oli
jo meidän saada päivä-annoksemme,
ja kukin untaan miettein synkin seuloi.
Ma silloin kuulin kiinni naulittavan
alaista usta kauhun tornin; katsoin
ma poikiani sanomatta sanaa.
En itkenyt: niin olin jähmettynyt.
He itkivät, ja pieni Anshelm virkkoi:
'Sa katsot niin! Mik' on sun, isä? Mikä?'
En kyynelt' itkenyt, en vastannutkaan,
ma koko päivään, yöhön, kunnes toinen
kohosi aurinko maanpiirin yli.
Pistäytyi säde pieni vankilaamme
tuskaisaan, ja kasvot neljät näytti
kuvani oman mulle onnettoman.
Surusta silloin kättä kahta purin,
nää luullen, että minun nälkä oli,
äkisti nousivat ja virkahtivat:
'Ah, isä meitä syö, se meille tuska
vähempi on! Sa meille suonet olet
lihamme kurjan, siis se riistä myöskin!'
Ma tyynnyin, etten heitä murhettaisi;
sen päivän, toisenkin me vaikenimme.
Ah, kova maa, miks auennut et silloin?
Pääsimme päivään neljänteen; nyt syöksyi
jalkaini juureen pitkällensä Gaddo
ja sanoi: 'Isä, etkö auta mua?'
Hän kuoli siihen. Ja kuin näät mun tässä,
ma näin, kun päivä viides, kuudes koitti,
raukeevan heidän, toinen toisen jälkeen.
Sokeena hoipuin yli kuollehien;
kaks päivää heidän nimiänsä huusin,
niin nälkä teki, mit' ei voinut tuska.»
Näin sanoneeksi sai, ja katsein hurjin
tuon kurjan kalloon taas hän iski hampaat,
kuin koira purren niillä luuta lujaa.
Voi, Pisa, tahrapilkku kansain kesken
maan kauniin, missä soi _si_-kieli[213] kirkas!
Kun viipyy naapureisi kosto, nouskoon
Capraia ja Gorgona[214] kansoinensa
ja padon pankoon Arnon suulle, että
sun kaupungissas joka henki hukkuis!
Näät vaikka kreivi Ugolino oiskin
sun linnas pettänyt, kuin kertoi huhu,
ois hänen poikiaan sun tullut säästää.
Sa uusi Teeba![215] Syyttömät ja nuoret
olivat Uguccione ja Brigata
ja kaks nuo muuta ennen mainittua.
Kävimme eespäin, sinne, missä kytkee
iljanne kansaa toista, jonka kasvot
ei alaspäin, vaan taa on taivutetut.
Siell' itse itku itkemästä estää
ja tuska, jot' ei silmä päästä ilmi,
takaisin palajaa ja vaivaa lisää;
ens kyyneleet näät kiinni jäätyy ripsiin
ja lailla kristallisten silmikkojen
ne täyttää laakson alla silmälautain.
Ja tapahtui, vaikk' kylmyys kaiken oli
mun kasvoiltani vienyt tuntokyvyn
ja niinkuin känsäks ihon kovettanut,
ma että tuntevani luulin tuulta.
Siks virkoin: »Mestari, mit' on tää liike?
Tääll' eikö ole höyryt kaikki laanneet?»
Hän mulle: »Pian sinne saavut, missä
sun oma silmäs sulle vastaa, nähden
sen syyn, mi tuulenleyhkän synnyttävi.»
Nyt kurja muudan huus jääkuorestansa:
»Oi sielut, joiden niin on julma rikos,
ett' teille määrätty on viime paikka!
Nää kovat kohottakaa silmän hunnut,
ett' itkisin ma sydäntuskaa tuimaa
ees vähän, ennen kuin taas kyynel hyytyy.»
Ma hälle: »Jos mua anot apuun, lausu,
ken olet! Ellen sua auta, itse
ma joudun alas jäässä jähmettymään.»
Hän silloin: »Olen Frate Alberigo,[216]
mi tarjos heelmät huonon tarhan, saaden
sijahan viikunain nyt taateleita.»
»Oh», hälle lausuin, »sa jo kuollut ootko?»
Hän mulle: »Kuink' on laita ruumihini
maan päällä, siitä en ma tiedä mitään.
Tään Ptolemean[217] etu näät on moinen,
ett' usein tänne sielu putoo ennen
kuin Atropos[218] on häneen koskenutkaan.
Ja että kyyneleeni lasittuneet
mieluummin siirtäisit sa silmistäni,
sa tiedä, sielun, heti kun se pettää,
kuin minä tehnyt olen, ottaa piru,
mi sitä siihen saakka hallitsevi
kuin päättyy siltä elon päiväin määrä.
Tällaiseen onkalohon sielu syöksyy;
maan päällä ehkä vielä näkyy ruumis
sen varjon, takanain mi talvehtivi.
Sa tiennet sen, jos tänne juur' oot tullut;
hän Branca d'Oria[219] on, ja vuotta monta
on vierryt siitä kuin hän tänne joutui.»
Ma hälle: »Luulen, että petät mua,
näät kuollut viel' ei Branca d'Oria ole,
hän syö ja juo ja pukeutuu ja nukkuu.»
Hän mulle: »Kuiluun kynsi-perkeleiden,
miss' sitkas kiehuu piki, viel' ei ollut,
Mikael Zanche tullut, ennen kuin hän
jo ruumiiseensa pirun päästi, sijaan
itsensä, ja myös sukulaiseen siihen,
mi hänen kanssaan pattotyön sen teki.
Ojenna kätes tänne nyt ja silmät
mult' aukaise!» En tuota tehnyt, sillä
hänelle oikein tein, kun häntä petin.
Ah, Genualaiset, kaiken hyvän tavan
viholliset ja pahan kaiken kuomat,
miks teit' ei vielä syösty maailmasta?
Näät luona huonoimman Romagnan sielun
teist' erään kohtasin, mi hengessänsä
jo kylpevi Kokyton vettä, vaikka
maan päällä vielä ruumihinsa elää.


Neljäsneljättä laulu

»_Vexilla Regis prodeunt Inferni_[220]
päin meitä» virkkoi Mestari, »siks eespäin
sa katso, etkö häntä nää jo ehkä.»
Kuin sumun paksun painuessa taikka
yön hämärtäissä yli maamme piirin
on kaukaa katsottuna tuulimylly,
rakennus kangastui nyt moinen mulle,
samalla tuulen vuoks taa Oppahani
vetäysin; ollut siin' ei suojaa muuta.
Vavisten laulan sitä: siellä olin,
jää kokonaan jo kussa varjot kattaa,
ne että siitä kuultavat kuin oljet
lasista; toiset lepää, toiset seisoo
nuo päällään, nuo taas jaloillaan, nuo säärin
päin kasvoja, kuin kaari koukistunein.
Kävimme eespäin, sikskuin Mestarini
otolliseksi näki mulle näyttää
sen olennon, mi kerran kaunis oli.
Mun työnsi eteensä ja seisahutti
sanoen: »Tuon on Dis ja tuoss' on paikka,
mi suita vaativa on miehen mieltä.»
Lukija, ällös kysy, kuinka silloin
vapisin, jähmetyin, näät sit' en sanoin
ma kirjoita, kun sanat kaikk' ei riittäisi
En kuollut, enkä jäänyt henkiin itse,
lukija, tuumi, jos on järki sulla,
kuink' olin vailla tilaa kumpaistakin.
Kohosi päästä puolirintaan saakka
tuon tuskan valtakunnan Imperator;
ja ennen itse jätti lien kuin hänen
ees käsivartten kokoiset on jätit.
Nyt näät, kuink' olla suuren täytyy ruumiin,
mi suhtainen on osan moisen kanssa.
Jos oli hän niin kaunis kuin nyt ruma,
ja sentään Luojaa vastaan nosti otsan,
hänestä varmaan kaikki kurjuus tulee.
Ah, kuinka minusta ol' ihme suuri,
kun kasvot kolmet näin ma päässä hänen!
Punainen yks, se etupuolia puunsi
ja toiset kaksi siihen liittyi olan
kummankin[221] keskikohdall', yhtyin yhteen
päälakeen. Se, jok' oikealla oli
valkoisen kellervältä paistoi; väri
vasemman oli niinkuin niiden, jotka
tulevat Niilin virran vieremiltä.
Läks siipi alta kasvon kumpaisenkin
niin suuri kuin ol' lintukin; en nähnyt
merellä moisia ma purjehia.
Ne eivät olleet sulkaiset, vaan niinkuin
lepakon siivet; niillä niin hän lietsoi,
hänestä että kolme tuulta tuli.
Tuost' oli jäätynyt Kokytos kaikki.
Hän itki silmin kuusin, veet ja vaahto
verinen tippui kolmen leuan alta.
Hän joka suunsa hampain syntist' yhtä
kuin loukuin louskutti, niin että tuskaa
hän tuottaa kolmelle yht'aikaa saattoi.
Mut etummaista pahemmin kuin hampain
hän kynsin raastoi, niin ett' usein iho
poiss' oli aivan päältä selkärangan.
»Se sielu, joll' on tuossa suurin tuska»,
näin Oppaani, »on Judas Iskariotin;
pää hältä suuhun uppoo, sääret näkyy.
Ja noista, jotka nurinpäin noin riippuu,
suun mustan murtelema tuo on Brutus;
kas, kuin hän kärsii, vaan ei ääntä päästä.
On toinen Cassius, tuo vankka-raaja.
Mut yö taas ylenee, on aika lähdön,
jo nähneet, katsoneet me kaiken oomme.»
Kuin käski hän, ma kaulahansa tartuin;
hän otti vaarin ajan, paikan suhteet
ja koska siivet kyllin aukenivat,
hän kiipes kiinni kylkiin karvaisihin
ja mätäs mättäält' alas astui sitten,
jääjärkälein ja karvankasvun väliin.
Kun kohdall' oltiin lanteen laajan, juuri
paikassa, josta reisi kaartuu, Opas
nyt vaivoin, ahdistuksin päänsä käänsi
päin suuntaa, jossa oli hällä jalat,
ja tarttui karvoihin kuin mies, mi kiipee:
ma luulin noustavan taas helvettihin.
»Lujasti kiinni pidä», lausui Opas
nyt läähättäin laill' uupuneen, »käy matka
pahasta tästä moista porraspuuta!»
Lovesta kallion hän astui ulos,
sen partahalle istumaan mun pani
ja itse viereen jalan johti varman.
Kohotin katseeni ja luulin, että
näkyisi Lucifer kuin ennen yllä,
mut sääret pystyssä nyt näinkin hänet.
Jos tuosta kovin kömmähdin, sen saattaa
tajuta tuhma kansa, jok' ei tiedä,
min pisteen[222] kautta tieni käynyt oli.
Oppaani lausui: »Nouse jaloillesi!
On matka pitkä, polku huono, päivä
ens neljännestään kiertänyt jo puoli.
Ei linnan juhlasali ollut paikka,
miss' olimme, vaan luola luonnonluoma,
hämärä, himmi, rosopohja.» Lausuin
ma ylös noustuani Mestarille:
»Tään ennen kuin ma jätän kuilun, poista
minulta harha sekä haasta hiukan!
Miss' on nyt jää? Kuinka tuo nyt päälleen
noin keikahti? Ja kuinka on niin äkin
Aurinko illan aamuks saada voinut?»
Hän mulle: »Tuollapuolen keskipisteen
viel luulet olevas, ma jossa killuin
karvoista madon,[223] maata puhkaisevan.
Siell' olit alas astuttaissa, mutta
kun käännyin, kuljit läpi pisteen, johon
taholta jokaiselta painot painuu.
Nyt päälläs on maanpiiri toinen, sille
vastainen, jota manner laaja kattaa
ja jonka kukkulalla surmattihin
Hän, joka syntyi, eli synnitönnä.
Sun jalkas lepää päällä piirin pienen,
min toinen puolisko on paikka Judaan.
Tääll' aamu silloin on, kun siellä ilta;
ja hän, min karvat tikapuumme oli,
on paikoillaan ja seisoo niinkuin ennen.
Hän tältä puolen taivahasta putos,
ja maa,[224] mi ennen siinä kaartui, häntä
peläten peittyi mereen, nousten siitä
taas meidän pallonpuoliskolla, ehkä
paeten häntä myös tään onton paikan
maa muodosti sen päälle vuoren nostain.»
On paikka siellä alahalla, yhtä
etäällä kuin on Belzebubin hauta,
mi näy ei silmin, mutta tiedon josta
tuo puron ääni, sinne pulputtavan
raosta kallion, min syönyt siihen
se juoksullaan on hiljaa kaartuvalla.
Salaista tietä tuota Mestarini
ja minä läksimme taas nousemahan
maailmaan valoisaan, hän eellä, minä
jälessä, uupumatta, lepäämättä,
sikskunnes aukosta näin pyöreästä
ne kauniit kappaleet, joit' Taivas kantaa;
tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.


VIITESELITYKSET

1. laulu
[1] Psalmistan mukaan ihmiselämä kestää 70 vuotta. »Elomme vaelluksen
keskitiessä» merkitsee tällöin 35 vuoden ikää. Vuonna 1265 syntynyt
Dante määrää siis toivioretkensä tapahtuneeksi vuonna 1300, joka samalla
oli kirkollinen riemuvuosi.
[2] Synkkä metsämaa = synnin pimeys ja erehdykset.
[3] Tähti = aurinko, totuuden valo.
[4] Vertauskuvalliset villipedot ovat raamatusta, Jer. 5:6. Pantteri on
hekuma, jalopeura ylpeys ja susi ahneus.
[5] Vergilius, jota aikanaan pidettiin kaikkien runoilijain ja
ajattelijain etevimpänä, merkitsee Danten runoelmassa ylintä hyvettä ja
viisautta.
[6] Koira, joka voittaa ahneuden suden (paavinvallan) on Can Grande
(suuri koira) della Scala, Veronan herra, joka vuonna 1300 tosin oli
vielä lapsi, mutta herätti myöhemmin ruhtinashyveillään Danten huomiota.
[7] »Feltron kahden», kaksi Feltro-nimistä paikkakuntaa.
[8] Camilla, Euryalos, Turnus, Nisus, neljä Vergiliuksen
Aeneis-runoelman henkilöä.

2. laulu
[9] »Silviuksen isä» on Aineias.
[10] »Vas electionis» = Paavali kuten häntä apostolien teoissa (9:15)
nimitetään.
[11] Beatrice, Danten varhain kuollut nuoruuden rakastettu, joka
Jumalaisessa näytelmässä esiintyy Vergiliuksen, inhimillisen viisauden,
vastakohtana, jumalallisen viisauden ja armon edustajana.
[12] Neitsyt Maria, Lucia ja Beatrice edustavat Jumalan armon kolmea eri
lajia, kuten skolastinen teologia oli ne määritellyt.
[13] »Joella, jost' ei...»: syntisen elämän virta, jonka kanssa ei edes
meri voi kilpailla.

3. laulu
[14] Kolmiyhteinen Jumala.
[15] »Tää on tila kurja niiden...»: pelkurit, jotka eivät ole
uskaltaneet olla sen enempää hyviä kuin pahoja, on pantu helvetin portin
ja ensimmäisen helvetinpiirin väliin, samoin kuin ne enkelit, jotka
Saatanan luopuessa Jumalasta eivät pitäneet kummankaan puolta.
[16] Tarkoittanee paavi Celestinus V:tä, joka luopui virastaan ja jonka
jälkeen Danten perivihollinen Bonifacius VIII valittiin paaviksi.

4. laulu
[17] Danten helvetti on suuren suppilon kaltainen ja jaettu yhdeksään
piiriin, kukin eri jyrkänteellä. Suppilon kärki on sama kuin maapallon
keskipiste (vanhan maailmankäsityksen mukaan kaikkeuden keskipiste).
Suppilon kannen muodostaa maanpäällinen piiri, jonka keskipisteessä on
Jerusalem ja ympyräviivalla mm. Firenze.
[18] »Esipiha» on vanhan teologian Limbus patrum, jossa vanhan liiton
vanhurskaille oli sija valmistettu.
[19] »Valtaherra» on Kristus, joka ristinpuulla kuoltuaan astui alas
tänne.
[20] »Viisasten mestari» on Aristoteles, jolle koko keskiaika osoitti
melkein jumaloivaa kunnioitusta. Muut tunnettuja antiikin ajattelijoita,
tiedemiehiä ja runoilijoita.

5. laulu
[21] Minos, Kreetan tarukuningas oli oikeamielisen tuomarin ja
lainsäätäjän maineessa ja sen vuoksi vanhan ajan mytologia oli asettanut
hänet manalan tuomariksi. Dante sallii hänen pitää osan
tuomarinvaltaansa, mutta muuttaa hänet keskiaikaiseen tapaan piruksi.
[22] Kaksi lähenevää varjoa ovat Francesca da Riminin ja hänen miehensä
Gianciotto Verucchion veljen Paolon. Francesca itse oli Guido Polentan,
Ravennan herran tytär, joka valtiollisista syistä oli naitettu Riminin
herran Malatestan vanhemmalle pojalle. Gianciotto huomasi vuonna 1285
että hänen puolisonsa ja Paolon välillä oli lemmensuhde, yllätti ja
pisti kuoliaaksi heidät.
[23] »Kaina» on sukumurhaajien helvetti.
[24] Lancelot, kelttiläisen Arthur-kuninkaan tarupiiriin kuuluva sankari
ja rakastaja.

6. laulu
[25] Tunnettu firenzeläinen herkkusuu ja elostelija, jolta Boccaccion
mukaan ei näytä henkevyyttäkään puuttuneen.
[26] »Metsäpuolue» on »valkeat», toinen Firenzen taistelevista
perhepuolueista. Vastapuolue oli »mustat». Molempien puolueiden johtajat
ajettiin vuonna 1300 maanpakoon. Mustat pääsivät kuitenkin paavi
Bonifacius VIII:n ja Ranskan kuninkaan veljen Kaarle Valoislaisen avulla
jälleen valtaan ja karkoittivat vuonna 1302 kaupungista mm. Danten, joka
silloin kuului valkeiden puolueeseen.
[27] »Kaks on vanhurskasta...» Toinen heistä on Dante itse, toista ei
varmasti tiedetä.

7. laulu
[28] »Papé Satán...» Kenties hebreankielestä vääristeltyä manausta, joka
voisi merkitä jotakin sentapaista kuin »sylje, Saatanan suu, sylje
Saatanan suu tulta».

8. laulu
[29] Phlegyas, antiikin taruvaltias, joka poltti Delphoin temppelin
kostoksi siitä, että Apollo oli vietellyt hänen tyttärensä.
[30] Filip Argenti, Danten poliittinen vastustaja, tunnettu
raakuudestaan ja ylpeydestään.
[31] »Diten kaupunki»: Dis oli yksi antiikin ajan Tuonelan herran nimiä,
jota Dante käytti merkitsemään itse pimeyden ruhtinasta.

9. laulu
[32] Eriktone oli muuan antiikin taruston velhonaisista, jonka Lucanus
mainitsee.
[33] »Juudaan piiri», alin helvetinkuilu, Judas Iskariotin mukaan
nimitetty.
[34] Kolme raivotarta, omantunnontuskien vertauskuvat.
[35] Theseus oli tarun mukaan yrittänyt ryöstää manalan valtiaan
puolison Proserpinan.
[36] Dante itse huomauttaa tässä esityksessä vertauskuvallisuudesta.
Medusa on sydäntä kivettävä epäily.
[37] Enkeli, joka taivaan armosta tulee auttamaan Vergiliusta
(inhimillistä viisautta), palauttaa kuulijainsa muistiin, miten Herakles
kerran oli tullut pelastamaan Theseusta ja kohdellut väkivaltaisesti
tuonen koiraa.
[38] Pola, kaupunki Istrialla.

10. laulu
[39] Profeetta Joelin mukaan (3:2 ja 12) viimeinen tuomio oli tapahtuva
Josafatin laaksossa lähellä Jerusalemia.
[40] Farinata (degli Uberti), jo kuudennessa laulussa mainittu
firenzeläinen ghibelliinijohtaja.
[41] Haamu, joka nyt näkyy, on Cavalcante Cavalcanti, Guido Cavalcantin