Jaakoppi - 8

yllyttänyt.
Ja se oli Lulli, joka ensin oli omasta puolestaan tahtonut leikitellä
hänen kanssaan, ja sitten kun ei se onnistunut kostoksi pannut toimeen
tuon kauhean kohtauksen.
Eikä hän koskaan voinut unhottaa sitä silmänräpäystä, jolloin Törres
seisoi siinä hyljättynä, ja kun hänen isänsä oli aivan vimmoissaan ja
hän -- hänkin oli Törresin kieltänyt kaikkien hänen vihollisten
kuullen. Hän ei voinut toisin menetellä, sillä eiväthän he olleet
kihloissa; -- mutta kuitenkin. --
Sitten tuli Jolla Blom ilmoittamaan kaikkia, mitä ajateltiin ja
sanottiin kaupungilla. Hän puhui yhteen henkäykseen, jännitetyn
näköisenä, kulmakarvat kohollaan, ettei olisi hypännyt yhdenkään sanan
yli, jotka tulvivat ulos, ikäänkuin olisivat päästetyt painimen alta.
Ja niin otti kaupunki Julia Krögerin suosioonsa. Hän häpesi itse rouva
Steinerin kevytmielistä seuraa. Se ei sopinut hänelle. Ja nuo
huolestuneet ystävät äidin ajoilta saivat taas uutta toivoa pikku
Juliasta.


XIII.

Turhaan tuumittuaan mitä pappi oli tarkoittanut käynnillään, meni
Törres vuorostaan hänen luokseen, -- myöskin iltasella.
Pappi pyysi hänet illalliselle, jonka oli lähettänyt hakemaan, sillä
hän oli naimaton.
Tällä kertaa sujui keskustelu paremmin, ja Törres alkoi jo unhoittaa
epäilyksensä. Olivathan he toisiaan niin lähellä, puhuivat samaa
kieltä, ja olivat molemmat päässeet jotenkin pitkälle uudessa
maailmassaan, kumpikin omaa tietänsä, ja pappi pitemmälle kun Törres.
Kerran, heidän puhuessaan tästä, sanoi pappi hymyillen: "Te olette
omituinen ihminen; ette pelkää mitään, mutta kumminkin on teitä helppo
pelottaa."
"Jokainen on mies puolestaan, mutta joka kuuseen kurkottaa, se katajaan
kapsahtaa."
Pastori Opstad nauroi, mutta silmälasien ja tuuhean parran takaa oli
vaikea huomata ilmettä hänen kasvoissaan. Törres luuli nyt papin
nauraneen hänelle.
"Nauran sentähden että huomaan kuinka paljon vielä uskotte sivistykseen
ja noihin hienoihin ihmisiin!" -- sanoi pappi.
Törres katseli epävarmasti häneen, mutta pappi ryyppäsi kulauksen
lasistaan, -- heidän oli tapanaan juoda totia yhdessä -- ojensihe ja
sanoi:
"Kuulkaas nyt, mitenkä minun on käynyt, mitä olen saanut oppia
tyhmyydestäni, joka meihin talonpoikiin on niin juurtunut ja joka tekee
tuon suuren eron meidän ja niin kutsuttujen sivistyneiden välille. Minä
pääsin vaivalla seminaariin; sai nöyrästi madella kaikkien edessä,
erittäinkin sivistyneiden -- sivistys ja oppi olivat näettekös
korkeinta -- hm!" -- sanoi pappi ja alkoi taas puhua aivan toisella
äänellä, -- "tietysti uskonnon jälkeen".
"Luonnollisesti", -- vastasi Törres yhtä totisesti, jonka jälkeen pappi
huokasi ja jatkoi taas omaan tapaansa, välttämättä talonpoikaisia
puhetapoja.
"Jouduin sitten kotiopettajaksi erään tuomarin perheesen, heillä oli
paljon naapureita, ja minä sain oppilaakseni kaikki virkamiesten
lapset, jotka olivat tavattoman pahantapaisia. Mutta täysikasvaneet
olivat sittenkin paljon pahempia, herrat joutuivat yhteen, tahi naiset
kyökkiin piikojen kanssa!... Kas se -- haha, ha! -- se se vasta
sivistystä oli!"
Törres katseli pappia, joka nähtävästi oli liikutettu omista
sanoistaan.
"En tahdo puhua millä raakuudella vouti ja kirjuri ja koko seura
kiroilivat niin että säkenöitsi korttien lomassa, kun he kertoivat mitä
sikamaisimpia juttuja. Ja jopa silloinkin, kun he puhelivat totisesti
naisten kanssa, puhuivat he sellaista, joka oli omansa alasrepimään
kaikkea, mitä ennen olin katsonut todelliseen sivistykseen kuuluvaksi."
"Vai niin?" -- sanoi Törres epäillen.
"Ei löytynyt sitä asiaa, jota eivät nämä ihmiset olisi pilkanneet ja
tuominneet. Olipa puhe taiteesta, tahi kirjallisuudesta, niin oli se
vaan epäsiveellistä; jos keskusteltiin tieteestä, niin oli se jotakin
aivan epämääräistä, jota ainoastaan ani harvat valitut uskalsivat
käsitellä joutumatta harhaan. Kaikki tämä pahe tuli ulkomailta, jossa
ei kukaan heistä ollut käynyt; kirjat, kuvat, ajatukset, aatteet --
kaikki oli vaarallista, koko ajan henki -- jopa itse ilmakin!
"Joka kerta kun aurinko nousi, pelästyivät he uutta valoa ja
piiloutuivat uunin nurkkaan."
Törres'in oli vaikea seurata innostunutta pappia, mutta kumminkin
kuunteli hän tarkkaan joka ainoaa sanaa.
"Olin itse siihen aikaan hyvin uskonnollinen" -- jatkoi Opstad, mutta
pysähtyi äkkiä -- "eipä siltä, että sitä nyt olisin vähemmin, mutta
toisella tavalla, ymmärrättehän?"
Törres ymmärsi sen hyvin, ja toinen jatkoi:
"Sentähden vaivasikin pappi minua enin."
"Oliko hänkin mukana?"
"Oli kyllä, hän oli pahin kaikista, sillä hän kiihoitti itseänsä ja
muita, niin että naiset tulivat miltei hulluiksi, levittivät hänen
oppiansa yltympäri, tuomitsivat kirjoja ja ihmisiä, joita tunsivat
ainoastaan nimeltä. Minä en sanonut koskaan sanaakaan, mutta kerran
nousin ylös ja läksin huoneesta ulos. Siinä oli kylläksi; minä tulin
erotetuksi epäilyksen alaisena, ja jouduin sitten Kristianiaan, jossa
sain nälässä ja nöyryydessä valmistella itseäni papintutkintoon."
"Mutta tarvittiinhan siihen oppia" -- sanoi Törres hymyillen.
"Oppia?" huudahti Opstad ja nousi innostuneena ylös. "Pakkoa ja
pimitystä! se on: Jumalan sanaa saimme toki puhtaana ja
sekoittamattomana oppia -- puhtaana ja sekoittamattomana."
Näissä nopeissa käänteissä oli hän harjaantunut kuin sirkushevonen,
joka muuttaa kulkuansa mitään käskyä saamatta, ainoastaan musiikin
tahdin vaihtuessa ja Törres puolestaan koetti olla luonnollisen
näkönen, joka kerta kun "pappi" pisti esille. He olivat ikäänkuin
äänettömästi sopineet siitä, että kaikesta mikä uskontoa koskee oltiin
heidän kesken selvillä. Mikä heitä enintäin toisiinsa sitoi, oli sama
alkuperä ja molemmin puolinen kunnioitus toistensa ammattiin.
"Sinun pitäisi lukea", -- sanoi pappi kerran kun he olivat jo lähemmin
toisiinsa tutustuneet. Törres teki kärsimättömän liikkeen.
"En tarkoita kirjoja, mutta sanomalehtiä ja senkaltaista. Siitä tulisit
näkemään, kuinka vähäsen nuo sivistyneet itse kunnioittavat
sivistystä."
Törres sai pastori Opstad'ilta pääkaupungin lehtiä ja uskonnollisia
aikakauskirjoja, ja kun hän oli tottunut niitä lukemaan, huomasi hän,
kuinka oikeassa pappi oli ollut. Kaikkialla taisteltiin sitä vastaan
mitä Törres oli ennen pitänyt itse juopana.
Kuinka tyhmä hän oli ollut nöyryydessään!
Olihan tuo kaikki, mitä ihmiset olivat tietävinään, ainoastaan
arveluita; kaikki nuo suuret puheet itsenäisestä ja vapaasta
ajattelemisesta oli vaan petosta; ijankaikkinen totuus oli lapsuuden
uskossa, eivätkä mitkään maailman viisaudet vetäneet vertoja pienelle
katkismukselle, ja senhän hän osasi. -- Ha, ha, ha! Oikein täytyy
nauraa omalle itselleen. Ja hän kun oli tähän asti kunnioituksella
kuunnellut Gustaf Krögeriä, yliopettaja Hamrea ja muita, jotka
olivat lukeneet kaikki mitä kirjoissa seisoi, -- olivathan he vaan
vapaa-ajattelioita, joidenka tie viepi helvettiin ja joille ei
oikeastaan olisi luvallista kulkea vapaina ympäri.
Entäs papit sitten, joita hän ennen oli pitänyt oikeina velhoina ja
joidenka vallasta ei kukaan voisi vetäytyä! Olivathan he elinkeinon
harjoittajia niinkuin hänkin.
He saarnasivat ja varoittivat noista vaarallisista vieraista
tavaroista, ja pysyttelivät uhrilaumaa ympärillään lupauksilla ja
uhkauksillaan.
Törres uskoi helvetin olemassa oloa mahdolliseksi; mutta hän näki
selvään, että jos kansan sallittaisi epäillä sitä, niin menisi tuo
suuri hyvä pappien ajama asia helvettiin päin.
Tähän aikaan alkoi Törresin elämä saada senmoisen luonteen, jota hän
piti varmimpana ja luotettavimpana ja jota voipi seurata syöksemättä
alas tahi pysähtymättä syvänteiden eteen. Hän viitoitti nyt elämänsä
tien lukuun ottamatta muuta kuin rahoja ja omaa tahtoansa.
Sillä välin hoiti hän laimentumattomalla innolla rouva Knudsenin
asioita, hänen vaikutuksensa häneen kasvoi yhä enemmän, samalla kun hän
hiljaisuudessa valmisteli suunnitelmaansa; ja vähitellen alkoi yleinen
mielipide pitää häntä tulevaisuuden miehenä.
Kilpailu kahden naapuripuodin välillä tuli yhä suuremmaksi, vaikka
ystävällistä suhdetta muodollisesti vielä säilytettiin. Törres alkoi
taaskin seurustella Jessenin kanssa, kutsui hänet luokseen, niin kuin
ei mitään olisi tapahtunut, ja sattuipa niinkin, että herra Jessen ja
neiti Thorsen olivat eräänä iltana yhtaikaa iltakutsumuksilla Törres
Vold'in luona.
Hänellä oli nyt semmoinen vauhti ja voima olennossaan ettei kukaan
voinut häntä estää ja ennenkuin nämä molemmat mitään aavistivatkaan,
oli isäntä asettanut heidät vieretysten illallispöytään.
Neiti Thorsenilla ei enään pitkään aikaan ollut toivoa että Törres
palaisi takaisin hänen luokseen, vaan sittenkin tunsi hän olevansa
kokonaan hänen vallassaan. Ja huomattuaan Törres'in aikovan palauttaa
Jesseniä hänen luokseen, tuntui se kerrassaan mahdottomalta. Sen oli
hän sanova Törres'ille -- huomispäivänä.
Mutta koko seuraavan päivän ja useampinakin päivinä koetti hän turhaan
rohkaista mieltänsä; Törres huomasi hänen aikeensa, väistyi aina
syrjään ja sysäsi hänet edellään sinne minne tahtoi.
Tämä oli kauheata aikaa neiti Thorsenille, sillä herra Jessen
epävarmana ja kuumeentapaisena alkoi taas vanhat hellyyden
osoituksensa. Olisihan hänen pitänyt tietää kaikki! Eiväthän he olleet
vaivanneet itseään edes sen verran, että olisivat salanneet sitä
häneltä. Ja nyt tulee hän, joka tietää kaikki, ja saapa vielä
Törres'iltä apua. Hän oli taaskin avuttomana noiden molempain miesten
käsissä, tällä kertaa enemmän kuin koskaan ennen.
Herra Jesseniä kohtaan esiintyi Törres totisena virkaveljenä; puhui
siitä kuin ikävätä oli, että he, ainoat kaupungissa, jotka ymmärtävät
kauppa-asioita, olivat pakoitetut kuluttamaan parhaat voimansa
mitättömään kilpailuun. Yhtä vähän Brandt kuin Corneliuskaan kelpasivat
mihinkään; sitä pitäisi ryhtyä johonkin erikoiskauppaan, sanoi Törres.
"Entäs nuo suuret makasiinit" --
"Ne eivät sovi meille", -- vastasi Törres lyhyesti ja varmasti.
Mutta herra Jessen oli varovainen mies, mitä rahoihin tulee. Hän oli
säästellyt jonkun määrän -- hänkin; mutta suuren silkki-, sametti-,
huonekalukangas- ja matto-kaupan alkaminen, johon Törres häntä kehotti,
tuntui hänestä aivan liiaksi rohkealta.
Mutta Törres ei tyytynyt neuvoihin ja kehoituksiin; hän sai
pankinjohtajankin kääntämään huomionsa tähän uuteen voimaan.
Pankinjohtajalla oli nimittäin talossaan vuokrattavana puoti, joka oli
juuri sopiva herra Jessenille.
Pankki oli siis avoinna alkavalle krediitille. Törres lupasi kyllä
hankkia lainan ja niin pian kuin Jessen alkoi taipua tähän, kokoontui
hänen ympärilleen joukko kauppa-asioitsijoita, jotka toivottivat
hänelle onnea ja tarjosivat hänelle kaikkea tavaraa, mitä hän vaan
tahtoi.
"Kun sinä nyt perustat kauppasi, niin tulee sinun kosinnastasi varmaan
täyttä totta", -- sanoi Törres eräänä päivänä.
Anton Jessen hypähti ja katsoi pitkään Törresiin, eikä voinut käsittää
oliko se totta vai leikkiä. Mutta Törres jatkoi aivan viattomasti:
"Neiti Thorsen on epäilemättä ensimmäisiä alallaan tässä kaupungissa."
"En minä juuri mielelläni toivoisi, että rouvani kaupittelisi
puodissani."
"Pariisissa kaupittelevat kaikki kauppiaitten rouvat, jos vaan ovat
kauniita", -- sanoi Törres, joka huomasi nyt, että hänen tuumansa
alkoivat toteutua.
"Silloin loppuisivat myöskin nuo tyhjät puheet", -- lisäsi Törres ja
nousi ylös, mennäkseen avaamaan etehisen ovea, jossa samassa
soitettiin.
"Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi Jessen neuvottomana.
"Olethan sinäkin tietysti kuullut, mitä neiti Thorsen'ista ja
minusta puhutaan; kun samassa puodissa kaupittelee, niin pianhan sitä
kerrotaan ... mutta se on vaan puhetta..."
Törres meni avaamaan. Anton Jessen oli aivan hämillään. Hän tiesi, että
Törres valehteli, mutta minkätähden ei hän voinut lyödä nyrkkiään
pöytään ja sanoa hänelle suoraan että hän sen teki? Minkä tähden täytyi
hänen taipua, ottaa osaa ilveilyyn ja olla uskovinaan tuota
valehteliaa, joka esiintyi niin rohkeana ja voimakkaana? Minkä tähden
ei hän voinut koskaan tehdä niinkuin tahtoi?
Lähetettyään pois vieraan, tuli Törres takaisin ja sanoi
väliäpitämättömästi:
"Mistä me taas puhuimmekaan? Jaa, sinun naimisistasi; se olisi
viisainta mitä voi tehdä, sitten kun kerran oman kaupan on saanut."
Kaikki nämä kehoitukset olivat liikaa Anton Jessenille; tuo salainen
usko esiin pyrkiviin lahjoihin; ja sen lisäksi kaikki se, mikä
viekoitti häntä oman hienon puodin avaamiseen; toivo saada omistaa
neiti Thorsen, jota hän oli tottunut haaveksimaan omakseen -- kaikki
tämä nousi hänen päähänsä ja antoi hänelle enemmän selkäpiitä, kuin
hänellä koskaan tähän asti oli ollut. Hän otti eron Brandtin puodista,
vuokrasi Christensenin puodin, teki ostokset kauppaansa ja kosi
rohkeasti neiti Thorsenia.
Neiti Thorsenin sydän, joka jonkun aikaa oli ollut kokonaan Törresin
oma, alkoi taas jakautua. Mutta samalla kun hänen vanha rakkautensa
tuohon sievään herra Jesseniin alkoi syttyä, oli sen ohella aina musta
varjo, joka veti häntä puoleensa, vastustamaton antautuminen; niinpian
kun hän antoi viittauksen, -- hän jolla oli valta.
Mutta Törres ei häirinnyt häntä ainoallakaan katseella. Hän johti hänet
tuon toisen luo, tasotti heidän tiensä ja niin pian kuin kihlaus oli
tapahtunut, näytti hän iloisemmalta ja koitti innokkaammin kuin koskaan
ennen järjestää heidän kauppa-asiansa kuntoon. Ainoastaan jonkun
kerran, kun he olivat kolmisin, saattoi tuo yhteinen tieto kesken
leikkipuheita ja ystävyyden osotuksia hiipiä heidän keskeensä kylmänä,
ikäänkuin aave, jonka he kaikki näkivät. --
-- Eräänä torstai-iltana aikaiseen keväällä oli suuri naisjoukko
kokoutunut kirkon edustalle, ja väkijoukko lisääntyi yhä ohikulkevista,
jotka seisahtuivat katselemaan hienoja häitä.
Ne olivat Antoa Jessenin häät, jotka olivat monessa suhteessa
herättäneet kaupunkilaisten uteliaisuutta. Vaikkei morsiusparilla ollut
mitään sukulaisia eivätkä he liioin kuuluneet kaupungin hienoimpaan
seurapiiriinkään, oli herra Jessenin uusi loistava kauppaliike,
yhteydessä suuremmoisten juhlavalmistusten kanssa, kuitenkin saanut
mielet liikkeesen.
Kaikki tiesivät mitä morsiamelle oli Hampurista tilattu ja että pikku
rouva Jessen oli saanut pojaltaan suoraan Pariisista valmiin harmaasta
vanhan ajan moirée'sta tehdyn silkki leningin.
Tämä herätti katkeruutta ja yleistä kummastusta. Erittäinkin puhui
pankinjohtaja Christensenin rouva paljon tuhlaavaisuudesta, joka oli
ominaista tuollaisille henkilöille. Mutta hänkin vaikeni, kun tuli itse
kutsutuksi häihin, ja kun kuuli, että itse Christensenkin oli aikonut
lähteä kirkkoon. Herra Jessen oli yksi kaupungin "nuoria voimia" ja oli
sitä paitsi vuokrannut heidän suuren puotinsa.
Pikku rouva Jessen kulki virran mukana niinkuin irtitemmattu huonekalu
vedentulvassa. Aina siitä illasta asti, jolloin hänen poikansa oli
kertonut hänelle naimapuuhistaan, oli hän joutunut pois tasapainostaan,
eikä voinut sitä saavuttaa levottomana aikana häiden edellä.
Anton Jessen oli eronnut isännästään kaikessa ystävyydessä. Gustaf
Kröger oli tosin ennustanut hänen joutuvan häviöön kolmen vuoden
kuluessa, mutta Kröger tunsi liian hyvin kuinka tuo kuumeentapainen
halu päästä omaksi herrakseen, vastustamattomasti herää nuorissa
miehissä vissillä ijällä. Olipa hän vielä kylläksi hyväntahtoinen,
antaakseen nimensä takaukseen, jonka Cornelius Knudsen ja pankinjohtaja
Christensen olivat jo allekirjoittaneet.
Tämän oli Törres saanut aikaan, samoin kuin senkin, että löytyi rahaa
ja vielä lisäksi krediitti; ja sentähden odotettiin ylpeydellä ja
ikävöimisellä sitä suurta päivää ja juhlallista hetkeä, jolloin
pankinjohtaja Christensen, kuin hyvästi opetettu elefantti, talutti
pientä rouva Jesseniä harmaassa silkkileningissä yli kirkon lattian.
Morsian oli viehättävä, hiukan vaalea, arvelivat naiset, mutta kaikki
miehet, jotka näkivät tuon täyteläisen, hoikan ja pehmeän olennon,
sileässä leningissä ja pitkässä hunnussa, arvelivat että hän oli
helkkarin kaunis.
Törres vältti tahallaan katsomasta morsiameen, vaikka oli hääjoukossa
mukana.
Ei hän myöskään huomannut mitä huomiota ihmisten joukossa herätti se
seikka, että hänellä oli naisena rouva Knudsen. Hän ei ajatellut
ollenkaan mitä sukkeluuksia sanottiin hänestä ja morsiamesta ja mitä
ennustuksia hänestä ja rouva Knudsenista. Hän oli yksipäisesti ja
kestävästi toteuttanut ensimmäisen osan suunnitelmastaan, sen enempää
ajattelematta. Vasta siinä silmänräpäyksessä, kun hän kulki yli
kirkonlattian, ja näki edessään häämöittävän myrttiseppeleen, valkean
hunnun ja nuo hienot kähärät valkeassa niskassa, vasta silloin tuntui
hänestä, kuin olisi hän kulkenut unessa, josta ei koskaan voisi herätä.
Pappi toisti niin monta kertaa sanat: "Teidän pitää tuleman yhdeksi
lihaksi" että morsiustyttöparat, jotka istuivat seurakuntaan päin,
eivät lopulla tienneet minnepäin katsoa.
Mutta kun Törres kuuli että nuo kaksi nyt olivat peruuttamattomasti
toisiinsa liitetyt, hypähti hän ikäänkuin olisi tahtonut huutaa jotakin
papille, mutia se meni ohitse ja kaikki tulivat ehyvinä häätaloon.
Sulhanen oli käyttäytynyt mallikelpoisesti kirkossa, vaikka hän oli
ollut hyvin vaalea. Ja yleinen mielipide oli se, että hän oli sievä
kiireestä kantapäähän, uudessa hännystakissaan, pienissä rosetilla
varustetuissa kiiltonahka kengissään, korkeassa englantilaisessa
kravatissaan, tukka kammattuna viimeisen muodin mukaan, ikäänkuin olisi
päälaki siveltynä tumman ruskealla öljyvärillä.
Mutta kotiin tultuaan täytyi hänen panna pitkälleen sängylle jonnekka
äitinsä toi hänelle lihalientä ja munaa. Sillä aikaa otti nuori rouva
vastaan onnentoivotuksia.
Törres ei häntä lähestynyt, vaan meni ravintolaan jossa hääpäivällistä
valmistettiin ja jossa hän oli ollut Jessenin apuna suuremmoisissa
valmistuksissa.
Niinpian kun vieraat olivat kokoutuneet ja sulhanen jälleen
virkistynyt, istuutuivat he pöytään suuressa ruokasalissa.
Pöydässä oli jotenkin jäykkää. Törres oli hiljainen, ei oikeastaan
sentähden että hän olisi ollut levoton, sillä hän oli jo saavuttanut
suureksi osaksi entisen varmuutensa ja sitä paitsi oli hän nyt
vertaistensa keskuudessa. Nuoret puotitytöt nauroivat katketakseen
jokakerta kun Törres vaan avasi suunsa ja koko seurue hänen ympärillään
kumarsi häntä, mutta tuo kaunis morsian Jessenin rinnalla hurmasi häntä
yhä enemmän.
Tungoksessa päivällisen jälkeen, joutui Törres naisensa kanssa lähelle
vastanaineita, ja ennenkuin hän aavistikaan seisoi morsian suoraan
hänen edessään, lämpimänä aterian jälkeen, iloisesti hymyillen
vieraille ja ystävilleen.
Mutta samassa hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät, sillä kun tuo mies
loi häneen katseensa, ilmaantui sen silmiin raju hehku, samallainen
kuin silloin, kun hän oli ollut kaikista enin rakastunut, ja hänestä
tuntui, että hän voimakkailla käsillään nostaisi hänet ylös
ihmisjoukosta. Morsian tarttui yht'äkkiä häntä molempiin kalvosiin ja
pakoitti itsensä hymyilemään.
"Kiittäkäämme Voldia kaikesta hänen avustaan, Anton!" -- sanoi hän.
Törres huokasi syvään, ikäänkuin olisi unesta herännyt, puristi
sulhasen kättä ja raivasi itselleen tien tupakkahuoneeseen, jossa oli
ainoastaan kahvia, tupakkaa ja miehiä.
Juhlallisten vieraitten poistuttua alkoivat morsiusparin ystävät
ja ystävättäret iloisesti tanssia; ja tästä syntyi nuorille
kauppasäätyläisille ja heidän naisilleen oikein hupaiset tanssiaiset,
jonnekka muista ainoastaan konsuli With jäi huvitteleimaan.
Koska ei mitään häämatkaa ollut edessä, niin oli omaisten kesken tehty
se sopimus, että morsiuspari katoaisi kaikessa hiljaisuudessa, ja
lähtisi kotiin keskeyttämättä iloista juhlaa. Mutta mitä pitemmälle
ilta kului, sitä levottomammaksi tuli Törres, joka tanssi kumminkin
innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta itse asiassa laski hän joka
minuutin, ja tiesi aina missä morsian oli, vaikka ei tanssinut hänen
kanssaan.
Morsian puolestaan oli niin säikähtynyt siitä kiihotetusta
mielentilasta, jossa hän oli Törresin nähnyt, että hän jo tuntia ennen
määräaikaa pyysi miestänsä hakemaan vaunuja. Tällä kertaa pelkäsi hän
vähemmän olla ensimäistä kertaa kahdenkesken miehensä kanssa kuin
Törresin kanssa tässä suuressa seurassa.
Hänen miehensä oli myöskin rohkaissut mielensä niin täydellisesti että
hän hymyili silmät tirrallaan ja sopertaen viekkaan näköisenä kankealla
kielellään huusi lakkaamatta:
"Hips! hyvät naiset! kaikki on maksettu!"
Eikä hän muuta pienelle vaimolleenkaan puhunut. Vaunut olivat nyt
tulleet ja rouva hiipi salista kenenkään huomaamatta.
Mutta Törres tiesi sen, ja hänen levottomuutensa kasvoi yhä, sillaikaa
kun nuori rouva oli ylhäällä pukeutumassa. Hän oli puoleksi sisällä
salissa, puoleksi ulkona etehisessä, johon ovet olivat avatut kuumuuden
tähden. Hän johti paraikaa yhtä kotiljongi vuoroa ja naiset kilpailivat
nähtävästi hänestä; mutta nähtyään rappukäytävissä pienet valkeat
silkkikengät kadotti hän kokonaan tajunsa.
Ovella seisoi muutamia nuoria herroja ja Anton Jessen keskusteli
etehisessä äitinsä kanssa, joka tahtoi vielä viimeisessä
silmänräpäyksessä puhua poikansa kanssa, mutta tämä vastasi hänelle
vaan viekkaasti: "Hips! äiti kulta! kaikki on maksettu!"
Mutta nähtyään morsiamen tulevan alas, tunkeutui Törres rapuille, ja
ennenkuin tämä ennätti vastustaakaan, nosti hän hänet ylös ja kantoi
käsivarrellaan ulos, läpi valaistun etehisen, jossa vieraat ja
ravintolan palvelijat heitä hymyillen väistivät. Hänellä ei ollut muuta
ajatusta päässä, kuin istuutua vaunuihin tytön viereen, ja ajaa
tiehensä, huolimatta kenestäkään mitään.
Tyttö ymmärsi hänet ja kuiskasi suurimmassa hädässä:
"Ei, ei Törres! ... oletko sinä hullu? ... jälestäpäin ... rakas
Törres! ... jälestäpäin..."
Samassa tuli Jessen juoksujalassa kadulle. Toiset olivat hänet
lykänneet. Hän kompastui ja oli pudota Törres'in päälle, joka juuri oli
asettanut morsiamen vaunuihin.
"Hips! hyvät naiset!" huusi sulhanen tyytyväisenä.
Mutta Törres hillitsi vielä kerran itsensä, otti pienen sulhasen ja
työnsi hänet vaunuihin tavalla, joka saattoi herra Jessenin heti
muuttamaan käytöstään ja kohteliaasti, mutta kylmästi tahtoi hän
huomauttaa kauppapalvelija Voldille, että kaikki oli maksettu.
Törres löi oven kiinni ja huusi raivoissaan kuskille: "Anna mennä!"
Ja ikään kuin hänen intonsa olisi mennyt hevosiin, puhalsivat ne
menemään, ja morsiusparin vaunut poistuivat äänettöminä pehmeillä
notkuvilla vietereillä.
Mutta Törres riensi sisään, antoi uutta vauhtia tanssille, riehui ja
joi valoisaan aamuun asti.


XIV.

Kun Törres seuraavana aamuna heräsi, muisteli hän vastenmielisyydellä
eilistä iltaa, jolloin hän taaskin oli paljastaa itsensä uudella
skandaalilla.
Mutta kun yön usvat olivat vähitellen hälventyneet, ja asiat alkoivat
esiintyä oikeassa valossaan huomasi hän suureksi ilokseen ettei mitään
vaarallista ollut tapahtunut, ei ainakaan sen pahempaa kuin että koko
tapaus pian unohdettaisiin vallattomana kujeena.
Mutta hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähällä hän oli ollut nousta
morsiusvaunuihin. Hän istui sängyssään ajatellen kauvan aikaa, ja tuli
lopulta siihen päätökseen että vaarallisinta naisissa on se että he
ovat välttämättömiä. Heidän ollessa mukana ei mikään lasku ole varma ja
mukana täytyy heidän olla.
Nyt oli hänellä suunnitelmansa niin selvänä edessään ja niin varmaan
päätetty. Monen kuukauden kestäväisyyden ja harkitsemisen kautta oli
hän solminut ensimäisen solmun, hän oli saanut aikaan Jessenin
kauppaliikkeen ja naimisen, eikä hän itse ollut sittenkään sen
pitemmälle päässyt kuin että oli vähällä pilata kaikki.
Ja tämä kaikki naisen tähden, johonka hän itse asiassa oli jo
kyllästynyt, ja joka oli ja tuli olemaan hänen, milloin vaan tahtoi.
Mutta häveten muisteli hän Jaakoppia, joka oli nurisematta palvellut
seitsemän vuotta Rakelin vuoksi.
Tänäpäivänä, ajatellessaan näitä kaikkia, näki hän asiat aivan samassa
valossa kuin ennen eilistä päivää ja koko aikana puuhatessaan Jessenin
kanssa, nimittäin että oli hyvin mukava saada Katja Thorsen naimisiin
tuollaisen vähäpätöisen miehen kanssa.
Hän ajatteli melkein säälillä Julia Krögeriä; ja senhän saattoi hän nyt
levollisesti tehdä. Mutta tuo toinen, tuo kaunis eroitettu?... Niin,
jospa hän koskaan voisi tulla kostetuksi.
Törres pukeutui, ja yhä enemmän tunsi hän kiitollisuutta Jumalaa
kohtaan, joka oli viimeisessä silmänräpäyksessä estänyt häntä
syöksemästä perikatoon. Sitten otti hän esille kirjansa ja paperinsa,
merkitsi vekseleitä ja lainoja, joiden piti piakkoin lankeeman, ja
kirjoitti ylös velkojat, joita hänen asioitsijansa päivän kuluessa piti
käydä karhuamassa.
Hän tutki kauvan aikaa yhtä kirjoistaan, johonka oli merkitty Cornelius
Knudsenin vekseleitä, niin hyvin hänen omiaan kuin yhteisiä Brandtin ja
Jessenin kanssa. Paitsi takaussitoumuksia Anton Jessenille oli siellä
vielä pari pientä vekseliä, jotka rouva Knudsen oli allekirjoittanut
auttaakseen entistä kauppapalvelijaansa.
Hän tuli totiseksi, söi aamiaisensa ja vaipui ajattelemaan laskujaan ja
papereitaan. Se saattoi kyllä kestää kauvan, mutta hän ajatteli
Jaakoppia ja seitsemää vuotta; _niin kauvan_ ei se missään tapauksessa
voisi kestää!
Nyt hän saapui rouva Knudsenin luo vasta pankki aikaan. Puotiin oli
tullut neiti Thorsenin serkku, myöskin neiti Thorsen, sitä paitsi eräs
toinen nuori nainen ja juoksupoika Reinert'istä oli kehittynyt
pumaadatukkainen puotipoika. Kauppaliike oli suurentunut niin että
konttoorissa oli aina tehtävää ja Törres oli vähitellen anastanut
siellä koko työn, vaikka rouva Knudsen yhä vielä säilytti
johtajapaikkansa pulpetin ääressä.
Mutta Törres'in työkyky ja nuoruus tekivät rouvaan yhä paremman
vaikutuksen. Hän saattoi joka päivä lähteä konttoori paikalleen
levollisena ja kylmänä niin kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta
kumminkin heräsi hänessä hermollista levottomuutta, nähdessään tuon
voimakkaan miehen puuhailevan aina läheisyydessään, työskentelevän
edestään kuin palvelija, ja tottelevan hänen käskyjään, vaikka hän itse
asiassa tunsi olevansa hänen valtansa alla.
Rouva oli nyt joutunut erilleen vanhasta ystävästään ja
neuvonantajastaan Gustaf Kröger'istä, tietämättä itse siihen muuta
syytä, kuin että se oli tapahtunut Törres'in tähden. Heistä ei ollut
tullut vihollisia; eivät he koskaan olleet sanoneet toisilleen pahaa
sanaa, mutta he eivät voineet saavuttaa enään tuota toverillista väliä.
Kröger oli sitä koettanut, mutta se ei onnistunut; he tunsivat molemmat
että siinä oli jotakin käyrää, että heidän välilleen oli tullut
jotakin, joka rikkoi suhteen.
Nyt ei enään koskaan tapahtunut että Kröger olisi juossut paljain päin
heidän puolelleen juttelemaan, tahi pyytämään allekirjoitusta
papereihinsa. Nyt lähetettiin juoksupoika vekseleitä tuomaan ja tämä
oli aina kiusallinen hetki, sillä Vold merkitsi ne aina täsmällisen
tarkkaan vekselikirjaan, vaikka ne olivat ainoastaan endossementtiä;
hän vertaili summia kerta kerralta ja kyseli säännöllisesti joka
paperista, oliko se allekirjoitettava.
Ja sen teki hän tavalla, joka loukkasi ja huolestutti rouva Knudsenia.
Kerran sanoi hän: noita Brandt'in vekseleitä lisääntyy yhä. Rouva
Knudsen säpsähti; hän oli itsekin huomannut tuon alituisen selailemisen
vekselipakoissa ja juoksun pankeissa, jota ei hänen miehensä aikana
ollut tapahtunut. Mutta herra Vold'illa mahtoi olla oikein, sanoessaan,
että niin oli tapana tähän aikaan, ja että Krögerkin teki samoin. Jospa
hän kuitenkin olisi kysynyt neuvoa Krögeriltä.
Monasti tähän taloon tultuaan, oli Törres Vold palavalla ihastuksella
katsellut tuota hienoa rouva Knudsenia, joka niin suuresti erosi neiti
Thorsenista ja hänen toisista naistuttavistaan. Ja olipa aika, jolloin
hänen elämänsä päämääränä oli päästä naimisiin rouva Knudsenin kanssa
ja hoitaa hänen asioitaan siksi kunnes Brandt oli kukistettu ja kosto
täytetty.
Mutta nyt ulottuivat hänen aikeensa paljon pitemmälle, eikä hän voinut