Jaakoppi - 4

"Kaksi talonpoikaisluutnanttia, puolitoista ylioppilasta ja loput
puotipoikia! -- voiko niistä mitään tehdä?"
"Mutta ethän sinä tule hyppimään, Sofia?"
"En -- Jumalan kiitos!"
Hetken perästä sanoi Kröger -- yhäkin nostamatta silmiään kirjasta:
"Minä luulen, että se on siinä, ett'et sinä kärsi nähdä rouva Steineriä
kaikkien hänen ihailijainsa ympäröimänä."
Mutta nyt piti täti Sofian nauraa oikein ylenkatseellinen nauru, --
olipa ne koko ihailijoita -- esimerkiksi maisteri Jansen, joka lisäksi
vielä on nainut.
"Niin, se on nyt kerran niin, etteivät vanhat piiat kärsi --"
"Vanhat piiat! --" sanoi täti Sofia; "tuon sanan on _hän_ tuonut
perheesen, sinä et käyttänyt sitä ennen, Gustaf."
"Niin, mutta ethän sinä voi kieltää, että olet vanha ja -- ja
naimaton?"
"Sitä en kiellä."
"Niin. no," Kröger haukotteli vähän, pani kirjansa pois ja sulki
silmänsä, "muutahan minä en ole sanonutkaan".
Hetken kuluttua hän kuorsasi tasaisessa tahdissa, täti Sofian
sukkapuikot laskeutuivat levolle nekin ja Julia antoi sanomalehden
liukua lattialle; itse hän vaipui unelmiinsa. Sitten kun hän oli
palannut ulkomaanmatkaltaan Dresdenistä ja varsinkin nyt kun hänestä ja
rouva Steineristä oli tullut ystävät, oli kaupunki ja kaikki ihmiset
alkaneet tuntua hänestä niin vierailta. Kaikki naiset -- niinkuin esim.
pankinjohtaja Christensenin rouva ja monet muut, jotka hän tunsi
äitinsä ajoilta, ne katsoivat häntä niin kummallisilla silmillä -- niin
ainakin hänestä näytti.
Ensi päivänä olivat ne kaikki häärineet hänen ympärillään ja kutsuneet
häntä luokseen; ja hän oli kertonut ja aina uudelleen kertonut olostaan
ulkomailla - kaikki, mitä oli kokenut, nähnyt ja syönyt.
Mutta jonkun ajan kuluttua katsoi hänen ystävänsä Jolla Blom
velvollisuudekseen sanoa Julialle, että hän koko kaupungin mielestä oli
naurettava tuon ulkomaan matkansa kanssa, josta hän kertoi kaikkialla
Niitähän oli niin monta muuta, jotka olivat matkustaneet -- esimerkiksi
rouva Christensen, joka oli miehensä kanssa käynyt Pariisissakin, ja
sitäpaitse konsuli With -- hän ainakin oli matkustellut! -- ja hän oli
sanonut, että Dresden on ikävä luola.
"Mutta, hyvä ystävä," väitti Julia vastaan, "nehän kysyivät kaikki ja
tahtoivat tietää --"
"Ja sitäpaitse, eihän kaikilla ole varaa matkustaa," jatkoi Jolla Blom,
jolla oli sydän täynnä, "ja silti ne arvelevat, ett'ei siinä nyt ole
mitään ylpeiltävää -- niin ne sanovat -- ja että on täällä yhtä hyvä
täällä kotonakin, -- koskapahan niin moni muu tulee täällä toimeen."
"Hyvä ystävä! -- enhän minä ole muuta sanonutkaan!"
"Eikä se ole niin erinomaistakaan -- kaikki se, jota löytyy ulkomailla;
sillä esimerkiksi se lihasalaatti, jota opetit rouva Ludvigsenille --"
"Mutta sehän itse pyysi --"
"Anna anteeksi, mutta se oli ihan mahdotonta syödä; sillä minä olin
itse siellä sinä iltana; ja piika, joka sai tähteet, antoi ylen koko
yön."
Sen päivän perästä varoi Julia puolella sanallakaan mainitsemasta
ulkomaata tai muuta semmoista; mutta hän näki hyvin, että se jo oli
myöhäistä; hän oli loukannut heitä kaikkia; ja vielä pahemmiksi
muuttuivat asiat, kun rouva Steiner tuli kaupunkiin ja otti Julian
haltuunsa.
Sillä rouva Steiner "jäätyi kiinni" heti paikalla, niinkuin hän itse
sanoi; ja jos eivät kaikki miehet olisi hakeneet hänen seuraansa, olisi
hänet kokonaan suljettu pois seuraelämästä. Naisista ei saanut muuta
likempää tuttavaa kuin Julia Krögerin, jonka vuoksi hän ottikin hänet
täydellisesti omaan haltuunsa.
Äidin vanha seurapiiri ei kuitenkaan vielä tahtonut jättää Juliaa oman
onnensa nojaan; he kutsuivat häntä luokseen sellaisella innolla, että
Julia huomasi sen yritykseksi pelastaa hänet vaarallisen vaikutuksen
alta.
Ja niin suuttui hän ja yhtyi nuoreen rouvaan; hän puki itsensä komeasti
ja pani toimeen pieniä päivällisiä kevytmielisen isänsä suureksi
iloksi.
Mutta hänellä oli synkätkin hetkensä kun rohkeus alkoi pettää; niinkuin
nytkin, kun hän loikoi ja odotti ystäväänsä. Julialla oli siksi paljon
äitinsä verta suonissaan ja hän tunsi ympäristönsä niin hyvin, ett'ei
yksikään kasvojen piirre tai äänen vivahdus jäänyt huomaamatta. Kaikki
nuo terävät piikit, joihin jokainen oli ikäänkuin käärittynä -- ne
sattuivat häneen; ja hän tunsi, että ainoa pelastus olisi olla yhtä
katkera ja piikkinen muita kohtaan kuin muut olivat häntä.
Pienuudestaan pitäen oli hän häilynyt kahden vaalin välillä. Jos hän
riippui isänsä kaulassa -- iloisena ja vilkkaana, tuntui hänelle pieni
pistos omassatunnossa. Mutta kun hän taas järkevänä ja hiljaisena istui
äidin ystävien keskessä ja kuuli puhelun kulkevan talosta taloon,
surusta suruun, pahasta pahaan, niin silloin hän kärsi, sillä hän
ikävöi päästäkseen ulos.
Äidin kuoleman ja ulkomaan matkan jälkeen oli hän tullut hiukan
varmemmaksi; mutta uusia epäilyksiä iti hänessä hänen suhteestaan rouva
Steineriin.
Miehistä ja yhä vaan miehistä sai hän nyt kuulla puhuttavan. Julian
eteen aukeni kehnouden ja epäpuhtauden kuiluja; vaikkei hän kaikkea
ymmärtänytkään, niin sai hän kuitenkin niin perinpohjaisen opetuksen,
että hän joutui hämmilleen oman isänsäkin tähden.
Sillä hänen ystävänsä oli nauraen sanonut senkin: ettei hänen isänsä
ollut hiuskarvan vertaakaan parempi kuin muutkaan miehet.
Mutta että kukaan voisi sille nauraa! -- ja vielä Lulli, joka oli
kokenut tuon kauhean asian: olla naimisissa sellaisen miehen
kanssa, ja että samanen, joka niin uljaasti oli puhtautta puolustanut
ja niin kalliisti ostanut kokemuksensa miesten pohjattomasta
epäsiveellisyydestä, kuitenkin voi alinomaa liehakoida noiden miesten
ympärillä -- tai ainakin antaa heidän liehakoida itsensä ympärillä!
Eikä sillä, että hän ei olisi puhunut suutaan puhtaaksi; ne kyllä
saivat kuulla kunniansa; hän tunsi heidät pohjaa myöten ja sen kyllä
saivat tietää.
Mutta ne vaan nauroivat ja tulivat yhä uhemmin takaisin. Ne parveilivat
hänen ympärillään, niinkuin olisivat oikein tahtoneet tulla
ruoskituiksi ja saada kuulla kaiken kurjuutensa maailmalle
julistettuna.
Hupaista se oli, se on vaan varma; mutta Julian pää joutui siitä
pyörälle; hän halusi päästä Lullin atelieriin, istuessaan siinä ja
ollessaan pahalla tuulella, kun ei häntä kuulunut tulevaksi.
Sillä rouva Steiner oli muuttanut asuntonsa uudenaikaiseksi
atelieriksi. Ja se vaikutti kaikkiin, joiden oli lupa tulla sinne: nuo
hämärät huoneet, joihin yhtäkkiä tuli heleätä valoa muutamin paikoin;
kaikkialla mattoja ja uutimia ja varjostimia; rohkeita alastomia
piirustuksia; rouvan omat maalaukset, joiden vapaiden värien edessä
kaikkien auktoriteettien täytyi väistyä; nuo tuolit, joissa ei ollut
mahdollista kenenkään istua; matalat divaanit, -- kaikki tämä tuon
kauniin elävän miehen lesken ympärillä teki asiantuntevaan sen
vaikutuksen, että tässä oltiin juuri sillä linjalla, joka erottaa ylen
määrin hienontuneen siitä, joka jo on epäsiveellistä.
Täällä pidettiin pieniä hienon hienoja päivällisiä, joissa tarjottiin
viiniä yllin kyllin, sikareja ja peittelemätöntä puhetta. Mutta
seuraavana päivänä kävi väristys koko kaupungin läpi, niinkuin olisivat
helvetin portit hetkeksi auenneet.
Mutta kaikista enin huvittivat Juliaa nuo pitkät hämyhetket, kun hän ja
rouva Lulli loikoivat divaanilla poltellen paperossia ja likööriä
maistellen; silloin oli Julian oppitunti. -- Soitettiin etehisessä;
mutta Julia ei mennyt avaamaan, vaikka hän oli melkein varma siitä,
että se oli hänen ystävänsä, joka tuli. Hän rakasti ja ihaili Lullia,
mutta hänestä tuntui kuitenkin usein -- niinkuin esim. tänä iltana --
että oli jotain, joka odotti häntä, niinkuin joku tuomio, jonka ohitse
hän ei voinut päästä.
Kun rouva Steiner tuli saliin, joka nyt oli melkein pimeä, heräsivät
vanhukset ja alkoivat vilkkaasti puhella, niinkuin eivät he olisi
nukkuneetkaan, ja Julia nousi hitaasti ystäväänsä tervehtimään.
"Tahdotteko tehdä meille sen kunnian että avaatte meidän
joulutanssiaisemme?" kysyi Kröger häneltä keikaillen.
"Täällä aiotaan siis tanssia? -- mainiota! Sinä et ollut siitä vielä
aivan varma, Julia."
"Julian mielestä on kaupunki tietysti köyhä tanssivista herroista",
sanoi täti Sofia.
"Me saamme ottaa kaikki mukaan sekä kivet että kannot", arveli rouva
Steiner hymyillen.
"Kelpaanko siis minäkin?" kysyi Kröger.
"Josko te kelpaatte?"
"Minä vanha ilkeä ukko?"
"Kunpa meillä vaan olisi enemmän teidän laisianne -- herra Kröger!
mutta sinä et ole oikein tyytyväinen, Julia?"
"Minä olen samaa mieltä kuin täti Sofia --"
"Hyvä ystävä, me otamme koko karjamme ja siihen lisäksi vielä metsän
villit pedotkin; me tutkistelemme tulli-, posti-, telegraafi- ja
koululaitoksen ja käännämme lopulta nurin kaikki kauppapuodit, kutsumme
tuon pienen sievän Jessenin Knudsenilta -- hän voi kyllä mennä mukina."
"On sitä paitse vanha tapa, että Knudsenin väki kutsutaan", sanoi
Kröger.
"Mainiota!" huudahti rouva Steiner, "silloinhan sinä saat ystäväsikin
-- Julia! hänet, tuon punatukkaisen."
"Minä pyydän", sanoi Julia hiukan terävästi, "se olet sinä itse, joka
olet ihastunut!"
"Sinäpähän sen ensiksi keksit."
"Kenestä naiset puhuvat?" kysyi Kröger.
"Tuosta suuresta, uudesta rouva Knudsenilla --"
"Tuosta! tuosta moukasta, hirviöstä! --" huusi Kröger ja hypähti
seisaalleen, "ei, se on tietysti vaan leikkiä, jolla te tahdotte
suututtaa minua.
"Ei ollenkaan, herra Kröger! Julian mielestä hän on aivan erinomainen."
"Nyt sinä keksit kaikki, Lulli!"
"Joudu, Sofia! -- täällä on niin pimeä, ett'en voi nähdä, pitävätkö ne
minua pilkkanaan vai mitä ne" -- sanoi Gustaf Kröger kärtyisesti. Mutta
kun täti Sofia vihdoinkin sai tulen kattolamppuun ja kun rouva Steiner
edelleenkin vakuutti että herra Vold sekä hänen että Julian mielestä
oli pulska poika, niin joutui hän ihan raivoihinsa ja vannoi, ett'ei se
mies saisi koskaan astua jalallaan hänen kynnyksensä yli.
Mutta kun nuori rouva Steiner, joka oli tottunut hänen kiivauteensa,
vaan nauroi, niin tempasi Kröger lakkinsa ja kiiruhti konttooriinsa.
Lampun sytytettyään alkoi täti Sofia sytyttää uunia ja kolisteli siinä
niin kauvan hiililapiota ja tulitankoa, että nuoret naiset eivät
päässeet puhumaan. Rouva Lulli vei Julian mukanaan, he menisivät hänen
luokseen tutkiakseen ketä nyt sitten oikeastaan voisi kutsua noihin
tanssiaisiin.
Mutta kadulla pysähtyivät he rouva Knudsenin suuren ikkunan ääreen,
jossa Törres juuri parhaallaan palveli joitakuita nuoria naisia, jotka
hymyilivät.
"Se ei ole ollenkaan niin hullu tuo", sanoi rouva Steiner. "Se oli
pahasti tehty sinulta, Lulli, että uskottelit isää, että minä -- että
hän --"
"Mutta, hyvä ystävä, totta kai sinä ymmärrät, että isäsi käsitti sen
leikiksi, -- eli olisitko todellakin --?"
"Hyi -- Lulli! tänään olet sinä ilkeä."
Rouva Steiner puristi hänen kätensä kainaloonsa ja vei hänet mukanaan.
-- Illalla tuli yliopettaja Hamre Krögerin luo, hän tuli tavallisesti
pari kertaa viikossa; ja kun he olivat pelanneet shakkia ja juoneet
pari lasia totia, niin istuivat he mielellään vielä myöhään yöhön
jutellen syvämielisistä asioista.
Vaikkakin oli suuren liikkeen omistaja ei Gustaf Kröger kuitenkaan
koskaan oikein kotiutunut tähän pieneen kaupunkiin, ja samoin oli
yliopettaja Hamrekin täällä yksinään. Heistä molemmista levisi
ympäristöön se kylmyys, että he pitivät itseään muita viisaampina.
Koulussa pidettiin yliopettajaa tarkasti silmällä, opettaisiko hän
mitään vaarallista, ja kunnalliseen elämään ei Krögeriä päästetty
osalliseksi. Kun koko kaupunki näin käänsi piikkinsä heitä vastaan,
tulivat he hyvin toimeen toistensa seurassa. Mutta vaikka he alussa
kulkivatkin paljon edellä muista, eivät he itsekään huomanneet, että
pikku kaupunki vuosien kuluessa sai heidätkin haltuunsa, ja että hekin
alkoivat lennellä yhä pienemmissä kierroksissa samojen ajatusten ja
samojen totilasien ympärillä.
Kröger sanoi Hamrelle: "Kuinka pitkälle olet joutunut?" ja sitten
kertoi yliopettaja siitä kirjastaan, joka hänen oli aikomus kirjoittaa
kansakoulusta.
Se tulisi alkamaan näin: Kun sinä astut ulos kadulle, tunnet jalkojesi
alla kivillä lasketun maan; -- kuka on sen tehnyt? -- ja kuka on
maksanut työn?
Tuolla tavalla alettua selitettäisiin sitten lapsille koko
yhteiskuntaelämä, niin että he alhaalta ylös saakka oppisivat tuntemaan
kaikkien laitoksien ja virkakuntien yhteyden ja synnyn; ja että kansa
jo lapsuudestaan pitäen voisi oppia ymmärtämään oman ylivaltansa eikä
eläisi niissä ennakkoluuloissa, että oikeuslaitos, verot, poliisit ja
papit vaan ovat olemassa rikkaiden aseina köyhiä vastaan.
Mutta tämä suuri kirjan keskiosa ei tahtonut oikein valmistua,
jotavastoin tekijä pani suuren arvon loppuosaan missä sanottiin: Ylinnä
kaikista seisoo kuningas niinkuin suuri kultanuppu ilman mitään
edesvastausta.
Taikka sanoi Hamre Krögerille:
"Etkö vielä ole valinnut tonttia?" -- ja sitten puhuivat he siitä
soppakeittolaitoksesta, johon Kröger monen vuoden kuluessa oli varoja
säästänyt.
Hän näet kuvitteli kirkkaaksi poleerattuja kuparikattiloita, joista
kiehuvan kuumaa soppaa ajettaisiin kouluihin kello puoli kaksitoista;
kaikki koululapset söisivät siitä suuren annoksen leivän kanssa, niin
että talvikuukausina tulisivat lämpiminä ja ravittuina köyhiin
koteihinsa; sitten olisi siellä enemmän muille antamista ja sitten
saisivat he vähän herkutella hekin sunnuntaisin ja sitten -- ja sitten
avautui näiden molempien eteen pitkät näköpiirit heidän laatiessaan
suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
Ja kun he vihdoinkin aamupuoleen yötä heittivät hyvästinsä, niin
puristivat he lämpimästi toinen toisensa kättä; he olivat varmat siitä,
että sittenkin tulisivat heidän aatteensa voitolle ja että nuo
"piikkisiat" saisivat väistyä, ja niin nukkuivat he sitten onnellisiin
unelmiinsa.
Mutta seuraavana päivänä välttivät he mieluummin tapaamasta
toisiaan. --


VIII.

Jok'ainoa aamu oli neiti Thorsen tervehtinyt herra Jesseniä hänen
tullessaan puotiin katseella, joka -- vaikkakaan herra Jessen ei usein
siitä suuresti välittänyt -- kuitenkin vakuutti häntä siitä, että hän
niin hyvin täällä kuin kotonaankin äidin luona oli hemmoteltu suosikki.
Mutta seuraavana päivänä, kun Törres yöllä oli ollut hänen luonaan,
sanoi neiti Thorsen: hyvää huomenta! katsahtamatta Jesseniin kun tämä
tuli puotiin.
Ja samassa silmänräpäyksessä näytti hänestä että salainen liiton kipinä
lensi noiden kahden toisen välillä; se oli ainoastaan pikainen värähdys
Törresin kasvoissa, kun tämä seisoi puodin pimeämmässä osassa ja teki
kauppaa muutamien maalaisten kanssa.
Ja kuta enemmän päivä kului, sitä varmemmin tunsi herra Jessen, että
tässä oli jotain kätkettynä. Ei koskaan ollut hän ollut puoleksikaan
niin ystävällinen kuin nyt. Mutta kun hän ennen yhdellä ainoalla silmän
luonnilla tai käden hivelyllä oli saanut hänet punastumaan ja onnesta
loistamaan, niin ei se näyttänyt tänä päivänä ollenkaan häntä
ymmärtävän.
Lopuksi -- vähää ennen kuin kaasu sytytettiin iltapäivällä -- uskalsi
hän melkein epätoivoissaan neiti Thorsenin kylmyydestä mennä pidemmälle
kuin koskaan ennen, ja aikoi suudella häntä takaapäin poskelle.
Mutta silloin kääntyi neiti Thorsen päin ja sanoi loukatun
neitseellisyytensä ankaralla äänellä: "Mutta herra Jessen! -- oletteko
te tullut hulluksi?"
Jessen'in polvinivelet vapisivat ja hän tunsi kylmiä hikipisaroita
silmäinsä alla. Eilen, toispäivänä ja kaikkina muina päivinä oli
hänellä ollut tyttö hallussaan -- ja nyt se oli yhtäkkiä pujahtanut
tiehensä. Mutta juuri se, että hän sisällisesti oli vakuutettu siitä,
että hänellä ei ennen olisi ollut rohkeutta ottamaan häntä, se
vuodatti hänen suruunsa sietämätöntä katkeruutta, jonka kivut häntä
sanomattomasti kirvelivät, sillaikaa kuin tuo suuri viekas talonpojan
tallukka siinä iloitsi ja riemuitsi.
Ja neiti Thorsen, joka ei voinut selittää hänen rohkeuttaan tänä
päivänä, oli pahasti hämillään. Jos se olisi tapahtunut eilen, olisi
hänen sydämmensä ollut kokonaan herra Jessenin oma; mutta tänäpäivänä
oli todistettava herra Törres Voldille, että hän oli puhunut totta
sanoessaan ett'ei hänen ja herra Jessenin välillä ollut mitään salaista
liittoa.
-- Kun hänen poikansa illalla tuli kotiin hajamielisenä ja
hermostuneena ja teki hämäriä viittauksia, ei rouva Jessen enää voinut
pidättäytyä sanomasta:
"Sinun pitäisi varoa itseäsi, Anton! se saattaa tulla sinulle liika
rasittavaksi -- tuo naisseura."
"Mitä tarkoitat?" kysyi hän, saattaakseen hänet hämmilleen.
Hän sekautuikin aivan, eikä saanut sanotuksi muuta kuin että häneltä
kului siinä aikaa niin paljon.
"Oh -- jos ei siinä muuta kuluisi kuin aikaa", vastasi poika uupuneella
äänellä ja kosketti kädellään takaraivoaan.
"Onko sinulla nyt taaskin pää kipeä, Anton?"
"Ei kuin vähän veltto -- äiti! vähän veltto."
Rouva Jessenin huulet vapisivat, kun hän kokosi kaikki rohkeutensa:
"Sinä -- olet kai sinä vaan -- varovainen, Anton?"
"Hm -- äiti -- sinä kyllä tiedät: nuori mies -- minun asemassani --"
hän kiersi pienet viiksensä ylös ilmaan ja hyräili jotain, jonka oli
tarkoitus kuulua hyvin kevytmieliseltä.
Tuo vahvisti häntä koko lailla tänä päivänä kärsityn nöyryytyksen
jälkeen, että hän oli saanut äitinsä näin pelästymään; ja vähitellen
kun oli syönyt hyvää ruokaa ja juonut lasin hienoa konjakkia, jota hän
äidin mielestä välttämättömästi tarvitsi, kasvoi hän taas omissa
silmissään niin korkealle, että neiti Thorsen oikeastaan oli liika
halpa hänelle.
Hän meni huoneesensa ja otti kasvot ankaroina hänen kuvansa
albumistaan, jossa se oli ollut heti äidin kuvan vieressä ja muutti sen
kauvaksi loppulehdille ostettujen näyttelijättärien ja alastomien
naiskuvien joukkoon.
Mutta tuolle tyhjälle paikalle asetti hän rouva Knudsenin, ja kun hän
hetken aikaa oli katsellut tämän hienoja, totisia piirteitä ja tuota
mustaa tukkaa, niin häntä melkein hävetti, että tuolla pienellä
pörriäisellä neiti Thorsenilla oli koskaan ollut hänelle mitään
merkitystä.
Mutta äiti lepäsi kauvan valveillaan ja hautoi huoliaan Antonista, joka
siis kaikista huolimatta oli joutunut tuohon suureen vaaraan. Ja kun
hän ajatteli poikansa kauheata elämää, niin tuli hän ajatelleeksi,
etteiköhän sittenkin olisi parasta, että hän menisi naimisiin, vaikka
olikin niin nuori.
Ennen oli hän aina pannut vastaan, kun joku viittaili Antonin suhteesta
rouva Knudseniin. Mutta nyt alkoi se näyttää hänestä pelastukselta.
Rouva Knudsen oli ollut ennen naimisissa -- ja vielä vanhan miehen
kanssa; hän kyllä ymmärtäisi, ja hänen kanssaan voisi äiti puhua;
molemmat he yhdessä pitäisivät huolta hänen Antonistaan ja tekisivät
hänet onnelliseksi.
Mutta seuraava päivä oli vielä vaikeampi herra Jessenille. Sillä
tänäkin yönä oli Törres hiipinyt neiti Thorsenin luo, joka kyllä oli
aikonut lukita oven, mutta joku oli ottanut avaimen pois ja häntä
hävetti mennä sitä kyselemään.
Hän oli muuten ollut yhtä rauhallinen ja tottelevainen kuin eilenkin,
mutta leikillisempi, niin että neiti Thorsenin oli pitänyt nauraakin
pari kertaa, vaikka pelkäsi kovasti.
Hän tulee -- oli hän sanonut -- pyytämään anteeksi ilkeää epäluuloaan,
ja tuo oli kauniisti tehty.
Ja sentähden oli heidän välillään tänäpäivänä tuollainen rauhallinen
sopu, joka kiusasi herra Jesseniä enemmän kuin avonaisin pilkka. Hän
poistui konttoriin ja alkoi työskennellä kirjain kanssa; mutta hän oli
niin hajamielisen näköinen, että rouva Knudsen hyvin osanottavaisesti
ja ystävällisesti kysyi, oliko hän sairas.
Nykyisessä mielentilassaan liikutti tämä ystävällisyys häntä niin, että
hän katsoi rouva Knudsenia lämpimästi silmiin; ja rouva Knudsen
punastui.
Ei ollut muuten ensi kerta kuin hänen ensimmäinen puotilaisensa uskalsi
katsoa häntä tuolla tavalla; eikä hän siitä ehkä nytkään olisi sen
enempää välittänyt. Mutta sittenkun hän oli tullut leskeksi, niin
viittaili koko maailma tähän asiaan -- Kröger myöskin. Jos olisi saanut
elää rauhassa, ei hänen mieleensä kenties olisi johtunutkaan mennä
uusiin naimisiin. Vanha Cornelius Knudsen oli ottanut hänet silloin
kuin hän oli hänellä puotinaisena; oli helpoitus, kun hän kuoli, ja
häneen jäi siitä jonkunlainen vastenmielisyys miehiä kohtaan.
Mutta nyt ne suhisivat lakkaamatta hänen korvissaan, aina oli hänellä
nämä miehet kintereillään, ensiksi herra Jessen lämpimine silmineen,
sitten Gustaf Krögerin avosydäminen leikinteko --, ja kaikki tuo
saattoi hänet epävarmaksi, niinkuin olisi se ollut jotain ihan
välttämätöntä.
Mennessään sisähuoneisinsa, joihin vei ovi konttoorista, sanoi hän niin
kylmästi kuin suinkin voi:
"Jos ette ole oikein terve, herra Jessen, voitte aivan hyvin olla
kotonanne pari päivää."
Jessen kiitti ja aikoi sanoa enemmän; mutta rouva sulki oven jälkeensä.
Niinpiankuin Törres sai kuulla, että herra Jessen oli sairas, alkoivat
kaikki hänen aikomuksensa kuohua hänen aivoissaan.
Jo kauvan oli hänestä tuntunut että kauppa ei käynyt niin reippaasti
kuin olisi pitänyt. Hän huomasi, että hyvät ostajat eivät useinkaan
joutaneet viipymään niin kauvan, että hyllyiltä ja laatikoista olisi
ehditty saada esille kaikkia mitä oli olemassa noista pyydetyistä
tavaroista. Ja päinvastoin tapahtui usein, että jotkut hienot naiset
parhaina kaupankäyntitunteina edeltä puolen päivän vedättivät alas
tiskille loppumattomat pakat kankaita, joita vaan sitten katselivat.
Sen lisäksi oli Cornelius Knudsenin tavaravarasto vanhastaan niin
moninainen, että siinä olisi pitänyt olla ostamista puolta suuremmalle
yleisölle. Mutta nyt oli niin kuin olisi yksi tavaralaji ollut toisensa
jaloissa eikä yksikään oikein viihtynyt.
Tuo pitkä vanhanaikuinen puoti, johon mahtui kaikellaista tavaraa
paperikukkaisista aina tervaan ja suolaan saakka, ei ollut sen paremmin
järjestetty kuin että hienommat tavarat olivat suuressa katuikkunassa;
jota vastoin karkeammat löytyivät rantamakasiinien puoleisesta päästä.
Törres oli usein miettinyt, mikä olisi viisaampaa, sekö että
luovuttaisiin muutamista tavaroista ja pidettäisiin vaan erityisiä
kaupaksi? vaiko että yhdestä puodista tehtäisiin kaksi?
Lopuksi oli hän tullut siihen päätökseen, ettei kumpaakaan tarvittaisi.
Koko konsti on siinä, että samallaiset tavarat kootaan samaan paikkaan
ja että jos mahdollista kaikki asetetaan esille, niin että yleisö heti
saa sen käsityksen, että täältä voi saada mitä tahansa.
Ja tuo vanha järjestys, että hienot tavarat olivat yhdessä päässä ja
karkeat toisessa -- se olisi välttämättä muutettava. Se oli hullua se,
että naiset valtasivat valoisan ikkunan, josta he ikäänkuin peloittivat
pois huonomman väen ja palveluspiiat, jotka eivät aina voineet olla
niin hyvin puettuina juostessaan ostamaan jotakin kiireellistä.
Ostajat olisivat sekoitettavat. Heihin olisi saatava se että tässä
sattuvat kaikki tiet yhteen ja että täällä voivat kaikki toisiaan
tavata. Kaikki pitäisi olla avonaisesti näytteillä, niin että ostajat
viipyisivät kauvan puodissa ja täyttäisivät sen aamusta iltaan.
Näitä aatteitaan esitteli Törres rouva Knudsenille, kun oli ruualla
hänen kanssaan, -- niin pitkälle oli hän jo edistynyt. Hän tuli nyt yhä
vilkkaammaksi, puhui sujuvasti ja sattuvasti, niin että rouva kuunteli
häntä hämmästyksellä. Tämä talonpoikaispoika ei ollut ainoastaan
näppärä ja väkevä; hänellä oli myöskin ajatuksia ja se kuului
järkevältä, mitä hän sanoi.
"Minun haluttaisi hyvin puhua Gustaf Krögerille tästä", sanoi hän.
"Krögerillekö, rouva?" huudahti Törres pelästyen.
"Miksei?"
"Meidän pahimmalle kilpailijallemme!"
"Tässä ei ole koskaan ollut kysymystä mistään kilpailusta meidän
välillämme", vastasi rouva Knudsen.
Törres hymyili kierosti: "Kröger sanoisi tietysti että se on typerätä
kaikki tyyni, ja sitten hän tekisi sen itse."
Rouva Knudsen näki tuon ilkeän piirteen hänen kasvoissaan ja ajatteli
Krögerin varoitusta; mutta kun Törres pyysi saadakseen hiukan järjestää
puotia herra Jessenin poissa ollessa, niin ei hän voinut kieltää;
ikäänkuin ei oikein uskaltanut.
Tulisella kiireellä selitti Törres neiti Thorsenille, mitä hän aikoi
tehdä; hän kumartui aivan lähelle häntä ja neiti Thorsen katsoi häntä
silmiin uskollisesti ja ihaillen; nyt oli hänen sydämmensä taas ehyt,
se oli Törresin, kokonaan Törresin, hän olisi voinut ehdottaa, että
sytytettäisiin puoti tuleen ja neiti Thorsenista olisi se ollut niin
mainio keksintö, että hän itse olisi sitä varten raapaissut tulta
tikkuun.
Sitten ajoi Törres makasiinirengin ja juoksupojan liikkeelle, he saivat
vielä vaiteliaan Halvor Röidevaaginkin avukseen, ja itse tarttui hän
tähän käsiksi heränneen intonsa koko voimalla. Koko iltapäivä jo
laiteltiin, vaikka ihmisiä tuli ja meni; mutta vasta illalla, kun puoti
oli suljettu ja luukut ikkunain edessä, alkoi muutos näyttäytyä mitä
kauneimpana epäjärjestyksenä.
Makasiinirenki Simon Varhoug mutisi hikoillessaan: piru sitä riivaa
tuota. Sillä kaikki vanhat laarit ja suolatynnörit, jotka olivat olleet
puodissa siitä alkaen kuin se avattiin, ne olivat nyt lyötävät irti ja
muutettavat rantamakasiiniin. Ja tuolla makasiinissa, missä Simon oli
tottunut nuuskimaan pienen lyhdyn kanssa, sinne tuli nyt mies kaasu
laitoksesta ja laittoi kaksi liekkiä, jotka valaisivat niin että
makasiini näytti oikealta puodilta.
Halvor Röidevaag olisi myöskin sanonut jotain, mutta hän oli niin
hämmästyksissään ett'ei muuta kuin pudisteli päätään.
Kuta kauvemmaksi ilta kului sitä rohkeammaksi tuli Törres ja keksi aina
jotain uutta. Kaikista karkeammista makasiini-tavaroista keräsi hän
näytteitä ja suuret köysirullat, jotka haisivat tervalle, muutatti
hän makasiiniin. Sitävastoin laittoi hän kokonaisen koristeen
verkkorihmoista, koukuista, nauloista, tupakista ja pulloihin pannuista
jyvä-, suola-, kahvi- ja hernenäytteistä. Kaikki hänelle kelpasi ja
kaikkea osasi hän käyttää. Hän ei pitänyt mitään lukua väreistä ja
suhteista; hänen ainoa tarkoituksensa oli saada kaikki niin runsaasti
esille, että silmä kaikkialla näki mitä erilaisimpia tavaroita, mutta
että samankaltaiset tavarat kuitenkin olisivat jotakuinkin koolla.
Vasta kun kello oli yli puoliyön, saivat apumiehet mennä; alapää puotia
oli jo puhdistettu; ja neiti Thorsen ja Törres alkoivat nyt järjestää
kaikkea hänen suunnitelmansa mukaan.
Rouva Knudsen oli mennyt tyytymätönnä levolle; hän toivoi vaan, että
herra Jessen tulisi huomenna ja panisi taas kaikki paikoilleen.
Oli tullut kaksi vaimoa puhdistamaan puotia kaikista niistä papereista
ja roskista, joita sinne oli kokoontunut, sekä pölyyttämään ja pesemään
lattiata.
"Mutta tiski!" huudahti yhtäkkiä neiti Thorsen ja löi kätensä yhteen.
Koko tuo pitkä, kiiltävä tiski oli ihan täynnä kaiken maailman
tavaroita. Siellä oli pinottain hamevaatteita, silkkiä, flanellia,
harsoja, saippuata, korutavaroita -- kaikki siinä tilassa jossa ne oli
hyllyltä nostettu.
"Ne saavat olla niinkuin ne ovat -- kaikki tyyni!" sanoi Törres
nauraen.
Ensi kerran katsahti neiti Thorsen häntä epäillen.
"Niin -- tietysti täytyy niitä vähän järjestää, jos ette ole ihan
uuvuksissa?"
Ei hän ollut ollenkaan uuvuksissa ja hän tarttui hetipaikalla työhön
käsiksi pienillä näppärillä käsillään. Mutta silloin otti Törres hänen
valkosen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä huulille. Tyttö
tarttui häntä kalvosiin ja katsoi säikähtyneenä pesuvaimojen puoleen;
mutta kun ne eivät voineet mitään nähdä, päästi hän hänet ja jatkoi
työtään pää kumarassa.
Törresin tarkoitus oli, että tiskikin olisi suuri näyttely ja järjestys
oli etupäässä siinä, että vaatteet levitettäisiin niin, että ne
näkyisivät edullisissa poimuissa ja laskoksissa; ja kun he nyt
vihdoinkin olivat saaneet tämän valmiiksi, sanoi Törres hänelle
kiitokset tästä päivästä ja että hän kyllä itse järjestäisi ikkunat.
Törres seurasi häntä pimeään porstuaan rappujen edessä, johon puotiväki
ripusti vaatteensa; täällä tarttui hän häneen kiinni, nosti hänet ylös