Jaakoppi - 6

anteeksi -- neiti Kröger! -- minulla ei olisi koskaan ollut rohkeutta
tulla teitä pyytämään".
"Olenko minä sitten niin peloittava teidän mielestänne?" vastasi Julia.
"Ei, mutta minä olen semmoinen kömpelö", sanoi Törres.
"Senpähän saamme nähdä", vastasi hän hymyillen ja tanssi alkoi.
"Sehän menee hyvin", sanoi Julia ystävällisesti; hän ei voinut sietää
sitä, että hänen ystävättärensä kohteli herra Voldia noin
ylenkatseellisesti -- niinkuin hän nytkin teki tuolla pilkkaa
luutnanttinsa kanssa.
"Hän on varmaankin kaunis teidänkin mielestänne?" kysäsi Julia hetken
kuluttua.
"Kuka?" kysyi Törres varovaisesti ja käänsi silmänsä toisaanne.
"Minä luulin, että te tarkastelitte ystävääni -- rouva Steineriä.
Kaikki herrathan ovat häneen rakastuneita", sanoi Julia lyhyesti.
Mutta Törres oli liika viisas mennäksensä ansaan; hän vastasi
huolettomasti:
"Niin no -- jokaisella on oma makunsa! -- olen minä nähnyt muitakin
yhtä kauniita naisia."
Julia ihaili itse ystävätärtään, niin ett'ei hän sietänyt -- niin, hän
melkein vaati, että kaikki herrat olisivat ihastuneet nuoreen rouvaan.
Kuitenkaan ei hänellä ollut nyt mitään sitä vastaan, että tämä nuori,
pulska poika, jota Lulli noin olkansa takaisesti kutsui löydökseen, ei
ollut sen enempää hurmautunut.
Tanssin kuluessa antautui hän sentähden vilkkaampaan keskusteluun, sai
hänet puhumaan ja kertomaan ja kun he erosivat, olivat he jo hyviä
ystäviä.
"Sinä näyt tahtovan viedä minulta minun keksintöni -- mutta varo
itseäsi!" uhkasi Lulli hymyillen.
-- Mutta Törres meni yöllä kotiinsa aivan huumautuneena, ei siitä, mitä
oli juonut, vaan siitä, mitä oli kokenut. Rouva Steiner oli hänen
mielestään ihmeolento; loistavampaa naista ei hän olisi voinut
ajatella.
Mutta hänellä oli järkeä tarpeeksi, ettei kuitenkaan pyrkisi noin
korkealla. Julia Krögerkin oli jo huimaavalla huipulla. Kaikki oli
tähän saakka onnistunut hänelle; hyvää apua sai hän kaikkialta; ehkä
hän tällä tavalla saisi kostetuksi Krögerille.


X.

Krögerin pidot joulun ja uudenvuoden välillä olivat niin vanhat, että
niitä yhäkin vielä kutsuttiin Brandtin joulupidoiksi. Entisinä aikoina
oli kaupunki ollut iloinen ja Brandtin varakkaassa talossa olivat
virkamiehet ja porvarit laulaneet vanhoja lauluja ja pyöritelleet
paljas kaulaisia naisia -- somasti, hauskasti ja ilman turhaa
kainoutta.
Julian äiti oli oikeastaan ollut ainoa tässä suvussa, johon tarttui tuo
raskas uskonnollisuus, mikä viime vuosina oli tunkenut paikkakuntaan;
ja niin kauan kuin hän eli, oli vanhoissa joulupidoissa vallinnut
raskas mieliala.
Mutta nyt tahtoi Gustaf Kröger korvausta tästä ja monesta muusta, ja
viime vuoden pidot olivat olleet suureksi suruksi ja harmiksi kaikille
niille, joita ei oltu sinne kutsuttu. Ilo kesti myöhään yöhön ja se oli
belzebubin juhla kaikille hengellisesti vaivatuille.
Jo valmistukset pitoihin huvittivat Krögeriä. Hän tahtoi yllä pitää
vanhoja traditsiooneja. Mutta niinkauan kuin rouva eli, oli tämä pannut
vastaan kaikkea, mitä toisen teki mieli, ja joka taholla koettanut
vähentä juhlallisuutta. Nyt nautti hän oikein siitä, että sai tehdä
kaikki suuremmoiseksi ja komeaksi hienon illallisen ja vanhojen viinien
kanssa.
Tämä oli yksi niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin Gustaf Kröger
aivan unohti sen, mitä hän muuten alakuloisina hetkinään kutsui
epäonnistuneeksi elämäkseen. Kun tuo vanha, arvokas talo oli täynnä
valoa ja vieraita, kuvaili hän että sekä hän itse kuin myöskin kaikki
muu oli oikella paikallaan; hän kuvaili, että naiset olivat _comme il
faut_ sekä pukuihin että käytökseen nähden, että nuoret herrat olivat
sukkelia, että vanhat herrat korttipöytäin ääressä olivat mainioita
miehiä, jotka virkistivät itseään hienossa seurassa.
Itse kulki hän tässä mainiossa seurassa iloisena isäntänä. Ja nyt, kun
hän oli varma siitä, ettei hän missään, ei sisähuoneissa eikä kyökissä,
kohtaisi vaimonsa hapanta naamaa, niin oli hän niin onnellinen kuin se,
jonka on suotu tehdä kaikki nämä kunnon ihmiset iloisiksi ja
tyytyväisiksi.
Mutta sen hän kernaasti tahtoi, että kaikki kävisi hienosti. Hän ei
rakastanut tänä iltana kuulla ystävänsä yliopettajan huomautuksia.
Eikä hän myöskään ollut huomaavinaan noita kauheita paikkakunnan
synnynnäisiä nuorukaisia, joita täytyi kutsua mukaan saadakseen tanssia
käymään. Kun hän ensi kerran huomasi Törres Voldin, jota hän ei ollut
saanut pois jätetyksi, kääntyi hän hänestä inholla pois; mutta tällä
kertaa harmitti häntä oikeastaan se, että tuo vastenmielinen mies ei
näyttänyt pahemmalta kuin näytti.
Sittenkun hän juhlallisella poloneesilla tuomarin rouvan kanssa oli
alkanut tanssin, ei Kröger enää juuri näyttäytynyt tanssisalissa; se
asia kulki itsestään, kunhan vaan ei soitto lakannut janon tähden tai
liiasta juomisesta, -- tasapainon pito tässä se oli yksi hänen
tehtäviään.
Hän käyskenteli yhtä mittaa ympäri ollen apuna kaikkialla, alkoi
kyökistä, jossa hän joi portviinissä vanhan hehkuvan kyökkipiian
maljan, joka yhtämittaa vakuutti hänelle, että herra oli ainoa koko
kaupungissa ymmärtämään oikeita ruokia. Senjälkeen teki hän kierroksen
kaikissa huoneissa -- kaikkialla huomaten loppuun palaneet kynttilät ja
tyhjät pullot; milloin lähetti hän palvelijan kellariin, milloin
maistoi jonkun kanssa, joka hänen mielestään kaipasi kehoitusta, taikka
kohotti hän lasinsa kortinpelaajain yhteiseksi maljaksi, jotka nousivat
seisaalleen ja maistoivat totiaan.
Niin kuluivat pidot kuin voideltuina ja niin niiden Gustaf Krögerin
mielestä piti kuluakin, että nuo ihmiset, murjottivatpahan kuinka
murjottivatkin jokapäiväisessä elämässään, edes kerran vuodessa
heräisivät huvittelemaan sydämmensä pohjasta ja hyvällä omalla
tunnolla.
Mutta samalla oli hän hyvin tarkka siinä, ett'ei ilo menisi liika
pitkälle. Hänen juhlatuulensa meni samassa pilalle, jos tapahtui jotain
hullua, -- jos esimerkiksi joku nuori mies rohkaistuna isännän
vieraanvaraisuudesta tuli juoneeksi liika paljon ja alkoi meluta tai
tehdä skandaalia tanssisalissa; silloin oli Kröger ihan onneton kunnes
häiritsijä saattiin pois. Hän ei sietänyt sitä, että hänen untaan
häirittiin, tuota unta, että tässä oli valittu seura varmoja,
sivistyneitä ihmisiä, jotka osasivat huvitella perin pohjin -- mutta
maltillisesti.
-- Viime aikain menestys oli antanut Törres Voldille rohkeutta ja
itseluottamusta, jota hyvin olisi voinut luulla varmuudeksikin. Ei hän
kuitenkaan läheskään tuntenut itseään sisällisesti varmaksi, kun hän
muutamien muiden puotilaisten seurassa tuli näihin vanhoihin saleihin,
joista kaupungissa niin suurella kunnioituksella puhuttiin.
Hän ei uskaltanut mennä tanssisaliin, mutta asettui erääsen
sisähuoneista, jossa hän -- yhdessä useiden muiden nuorempien ja yhtä
rohkeiden herrain kanssa rohkasi sieluaan kaikenlaisilla
juomatavaroilla.
Mutta juuri kun hän seisoi sikari suussa piirin keskessä ja puheli
kaupungin pankkiliikkeestä sellaisen miehen varmuudella, jolla jo on
jotain ja jota suuret jo ovat ottaneet suosiakseen -- näkyi hänen
edessään yhtäkkiä savupilven läpi: rouva Steiner -- rinta ja olkapäät
paljaina, hehkuvan valkoisena, posket tanssista punoittaen ja kiiluvin
silmin.
Hänellä oli sileä liivi valkoisesta atlasvaatteesta, vaalean punaiset
ruusut olkapäillä ja korallikäädyt kaulassa; helmat olivat hyvin lyhyet
ja reunustetut samanlaisista ruusuista tehdyillä kukkaiskimpuilla,
kengät olivat silkistä, kannat korkeat ja punaiset. Hän oli pukeutunut
erään sevresporsliinista tehdyn paimentytön mukaan, jonka oli löytänyt
Julian kammarista. Mutta hän oli pistänyt ruusun oksan tukkaan
paimenhatun sijasta.
"Kas tuolla seisoo tuo pitkä ihminen ja savuaa kuin lamppu", huusi
rouva Steiner ja ajoi pois savua esiliinallaan; "Eikö teillä ole
vähääkään omaatuntoa? -- Franseesi alkaa!"
Törres ei osannut muuta kuin tuijottaa häneen, kunnes rouva Steiner
kääntyi pois; silloin syöksi hän jälkeen ja toverit jäivät katsomaan
toisiinsa yksimielisellä kateudella.
Herätti yleistä huomiota salissa, että tämä nuori poika, jolta milloin
tahansa voi ostaa 20 äyrin edestä rihmaa, että hänet täällä, missä oli
kaupungin valikoiduin seura, oli huomannut kaupungin ensimmäinen
nainen. Kateus iski alas luutnanttien ja ylioppilasten sydämmiin; mutta
kunnioitusta heräsi tätä herra Voldia kohtaan niissä, joilla oli
vähänkään järkeä ja jotka näkivät vähän tuonnemmaksi. Yksin vanhain
herrainkin pöydässä häntä kortin lyönnin lomalla mainittiin, ja
pankinjohtaja Christensen sanoi niin että kaikki sen kuulivat, että T.
Vold on yksi kaupungin toivorikkaimpia nuoria voimia.
Törresin itsensä mielestä kävi nyt kaikki hyvin. Hän tuli yhtäkkiä
tanssisalin häikäsevään valoon, väkevän punssin vahvistamana, ja
hetkellä jolloin alkujäykkyys jo oli poissa ja mielet enemmän
taipuvaisia huvittelemaan kuin arvostelemaan.
Rouva Steinerin suojelemana tarttui hän hetikohta ujostelematta
tanssiin kiinni ja pyöriskeli hänen kanssaan niin vapaasti kuin
ei hän koskaan olisi koskenut muihin naisiin kuin näihin hienoihin,
puoli-alastomiin olennoihin, jotka lentivät kädestä käteen.
Ei kukaan tiennyt hänen suhteestaan isoon Berthaan eikä noihin muihin;
itseään neiti Thorseniakin alkoi hän hiukan hävetä. Hänen hän oli määrä
kohota paljoa korkeammalle.
Noiden klubbitanssiaisten jälkeen ei hän ollut saanut Julia Krögeriä
mielestään. Jos hän voittaisi tyttären "ukosta" huolimatta! -- silloin
tarttuisi hän Brandtin liikkeesen, rouva Knudsen joutuisi pian
häviölle, Gustaf Krögerin täytyisi taipua, ja hän näki jo nimen T. Vold
suurilla kirjaimilla paistavan molempien kilpailevien kauppapuotien
oven päällä!
Kaikista naisista asetti hän etusijaan rouva Steinerin. Häntä viehitti
tämän kiihoittava kauneus, hänen vaihtelevainen luonteensa: milloin
pysyttelihe hän kaukana niinkuin joku äärettömän hieno ulkomaalainen,
milloin tuli hän luo niinkuin läheisin toveri; ja sitten: että hän,
joka huomasi kaikki miehet ja hallitsi kaikkia naisia, että hän oli
yksi noita erotettuja! hän oli jonkunlainen puolinainen leski, jonka
mies oli elossa ja kummitteli kaikkialla; hän oli ikäänkuin merkitty
raamatun tuomiolla, ja kuitenkin parveilivat kaikki miehet hänen
ympärilleen. Kauan oli Törresille ollut käsittämätöntä, että vaimo
voisi vapaaehtoisesti lähteä miehensä luota, joka omisti talon ja
irtaimen. Mutta kun hän sai tietää, että hänellä oli mieheltään useita
tuhansia vuodessa -- vaikk'ei tehnyt työtä hänelle eikä ollut hänen
vaimonsa, silloin muuttui tämä ihminen hänelle arvoitukseksi, jota
hänen täytyi sokeasti ihailla.
Mutta hän ei kuluttanut aikaansa haaveksimalla kauvemmaksi kuin sinne
missä, lukuun ottaen hyvää onnea ja viisaita laskuja, aina tuntuisi
varma pohja jalkaan. Vetelille vesille ei hänen tehnyt mieli lähteä.
Sen hän kuitenkin heti oivalsi, kuinka suurta hyötyä hänellä tulisi
olemaan rouva Steineristä Julian ystävänä; ja että hän tällä tavalla
tuli näin pitkälle häntä vastaan se oli taas yksi rengas tuossa onnen
kultaköydessä, joka niin lyhyessä ajassa oli hinannut hänet niistä
ahtaista salmista, jotka vievät elämän aavalle ulapalle, missä kaikilla
tahoilla ilmaantuu tuhansia mahdollisuuksia ja missä ei ole muita
rajoja kuin taivas, johon purjehdus kerran on päättyvä.
Niin vankka uskossaan ei Törres Vold ollut koskaan ennen ollut, --
uskossaan itseensä ja onneensa.
Rouva Steiner oli saanut päähänsä, että he tanssisivat franseesinsa
niin, että hän tanssisi Voldin kanssa vastapäätä Juliaa ja luutnantti
Filtveldiä.
Rouva Steiner ajatteli, että kun hän kerran oli "löytänyt" Törresin,
hän samalla myöskin omisti hänet -- niinkuin omisti kaikki muutkin
herrat, jos vaan viitsi. Samaa mieltä oli Juliakin ollut tähän saakka.
Ainoastaan leikin vuoksi rouva Steiner sentähden oli sanonut, että uusi
löytö mahdollisesti voisi antaa aihetta mustasukkaisuuteen heidän
välillään. Mutta jäi siitä kuitenkin jotain kangertamaan Julian
mielessä. Hän oli jo tullut siitä syystä pitämään nuoren miehen puolta,
että isä tuolla liioitetulla tavallaan puhui niin paljon pahaa hänestä.
Ja sitten arveli hän että hänen ystävättärensä kernaasti leikitelköön
luutnanttien ja muiden kanssa, jotka ovat tottuneet keikaileviin
naisiin. Mutta hän ei voinut suvaita, että tuota nuorta, herkkäuskoista
maalaispoikaa pidettäisiin narrina.
Rouva Steiner oli heti tuntenut tuulahduksen tästä mielentilasta, ja se
oli hänen mielestään jotakin uhkarohkeaa, että tuo pikkunen
pikkukaupungin neitinen, jota hän kunnioitti ystävyydellään, että tämä,
-- vaikkei toisekseen Törres Voldkaan! -- ei se toden totta ollut
mikään kadehdittava voitto --
Mietittyään sinne ja tänne oli hän saanut päähänsä että oli hupaista
uskotella tuolle itserakkaalle talonpoikaiskavaljeerille, että neiti
Kröger oli rakastunut häneen ja että hän vaan odotti; -- siten saisi
Juliakin rangaistuksensa ja oppisi olemaan varuillaan tuota naurettavaa
ihailua vastaan; -- hän kyllä pitäisi huolen siitä, että se tulisi
naurettavaksi.
"Te ette ole ollenkaan tanssineet tänä iltana, herra Vold."
"Ei, minun on pitänyt jutella kauppa-asioista useiden kanssa."
"Ja te luulette, että se on tärkeämpää kuin tanssiminen."
Niin, hän luuli, että se oli tärkeämpää -- ja nauroi.
"Te luulette voivanne tulla eteenpäin maailmassa ilman meitä --?" kysyi
rouva ja katsoi ivallisesti Törresin silmiin.
Mutta Törres ei oikein ymmärtänyt ja katseli vaan naista tuolla
vastapäätä, samalla kuin uusi vuoro alkoi.
Kuin he taas pääsivät paikoilleen, sanoi rouva:
"Oletteko nähneet miehen milloinkaan tulevan toimeen ilman naisen
apua?"
Nyt ymmärsi Törres ja vastasi vakavasti:
"Minä olen tuntenut miehen, joka nai suuren talon; mutta hänestä ei
tullut koskaan muuta kuin vanha akka. Se riippuu siitä nähkääs --"
"Oh! -- Te käsitätte kaikki niin raasti", huudahti rouva; "tiedättekö
sitten mitään, joka olisi mahtavampi kuin nainen?"
"Tiedän -- mies, jolla on paljon rahaa", vastasi Törres ja nauroi, niin
että kiiluivat hänen voimakkaat kellanvaaleat talonpoikaishampaansa.
Yhtäkkiä tuntui hän ihan peloittavalta tuo raakavoimainen mies, joka
kulki täällä kuin susi lammasten vaatteissa näiden ajattelemattomien
tyttösien, luutnanttien ja kukkaisten keskessä. Jumala varjelkoon häntä
tästä löydöstä, Julia sai hyvin kernaasti ottaa hänet.
"Te ette ymmärrä naisia", sanoi hän kuivasti.
"Mutta te, rouva, te ymmärrätte miehiä."
Hänen äänessään ja katseessaan oli vilpitöntä ihailua.
"Tahdotteko, että annan teille hyvän neuvon?" kysyi rouva hiukan
lauhtuneena.
"Jos tahdotte alentaa itsenne sitä tekemään."
"Tahdon kyllä alentaa itseni", vastasi hän nauraen; "mutta sanokaa
minulle ensiksi, eivätkö talonpojat ole hirveän hitaita rakkauteen."
"Millä lailla hitaita?"
"Niin, että eivätkö mieti kauan, ennenkun --?"
"Tytötkö?"
"Kumpaisetkin."
"Mitäs ne pojat kauvan miettisivät?" huudahti Törres ja nauroi taas.
Rouva huomasi hänen katseensa, joka himokkaasti näytti ikäänkuin
kiemurtautuvan hänen ympärilleen kiireestä kantapäähän, ja hän ymmärsi,
että tämän miehen kanssa oli vaarallisempaa puhua näistä tällaisista
asioista kuin luutnanttien.
Hän vastasi kuivasti:
"Minä luulin, että avioliitot maalla rakennettaisiin vasta
molemmanpuolisen pitkän miettimisen jälkeen."
"Niin, avioliitot!" vastasi Törres ja laittautui heti totiseksi;
"tarkoititteko sitä?"
"Mutta niin ei käy meidän kesken", sanoi rouva Steiner ja heitti nopean
katseen Julian ja luutnantin puoleen, jotka juuri näkyivät puhelevan
innokkaasti keskenään; "meidän kesken täytyy olla rohkea ja nopea
tuumissaan, osata tehdä kaikki aikanaan! -- -- muuten --"
"Muuten?"
"Muuten tulee joku toinen väliin", vastasi hän ja alotti kuudennen
vuoron.
Törresin silmät eivät eronneet Juliasta, ikäänkuin olisi hän pelännyt,
että joku jo tämän tanssin aikana hänet vie.
Ei jäänyt sen enemmän aikaa keskusteluun. Törres seurasi naistaan
pieneen kammariin, jossa rouva tahtoi levähtää. Törres olisi niin
mielellään tahtonut kysyä; mutta hän seisoi vaan ja änkytti:
"Tahdottekos sitten neuvoa mi-- minua --"
"Onni on aina rohkean puolella", sanoi rouva hymyillen ja meni.
Kello oli jo liki kaksitoista ja tanssi kuumimmillaan, ei mitään
jäykkyyttä mutta ei uupumusta eikä lioitteluakaan. Kaikki huvittelivat
yhdessä; samalla kuin jokaisella oli omat pienet vehkeensä, toiveensa
ja pettymyksensä. Vaarallinen, hurmaava virtaus rakkautta ja viiniä
tulvi edes takaisin salien ja huoneiden läpi.
Törres käyskenteli merkillisessä sisällisessä liikutuksessa ja mielen
kuohussa, haluten kiihkeästi ryhtyä johonkin. Ei koskaan ollut hän
ennen huomannut kuinka kaunis Julia voi olla. Tuo pieni pää oli niin
hienosti pitkän kaulan päässä, hänen kaulansa ja olkapäänsä olivat
paljaat, mutta kaulusta oli reunustettu kalliilla pitseillä, jotka
hänen isänsä oli tuonut ulkomaalta, mutta joita hän ei koskaan saanut
vaimoaan käyttämään.
Sen lisäksi punotti hän tanssista ja oli iloinen, ajattelematta nyt
ollenkaan noita happamia ja piikkisiä -- joita oli sekä täällä nurkissa
että ulkona kaupungissa.
Ainoastaan ensimmäisen franseesin aikana oli Julia ollut hiukan pahalla
tuulella. Sillä ensiksi oli hänen kavaljeerinsa luutnantti Filtveld
koko ajan puhunut hänelle toivottomasta rakkaudestaan rouva Steineriin.
Ja sitten oli hän tanssin kuluessa pitänyt silmällä vastapäätä seisovaa
paria. Oli hävytöntä -- Julian mielestä -- että hänen ystävättärensä
tuolla tavalla keikaili herra Voldin edessä, kun hän kuitenkin vaan
piti häntä narrinaan; siihen oli tämä todellakin toki liika hyvä.
Täti Sofia oli vähäksi aikaa vapautunut monista puuhistaan ja pistäytyi
tanssisaliin katsoakseen nuorisoa: ja hän oli tuntijan silmällä
selittänyt, että herra Vold on ainoa mies koko salissa. Julia ei ollut
aivan samaa mieltä; mutta ei hän ainakaan ollut mikään pilkan esine.
Kun heidän tanssinsa tulisi, olisi hän ihan varmaan suora ja
ystävällinen hänelle; kenties myöskin varoittaisi häntä vähäsen
Lullista.
Franseesin jälkeen ei Törres aikonut tanssia ennen kuin tulisi Julian
valssi. Hän teki sentähden vaan lyhyen kierroksen pankinjohtaja
Christensenin tyttären kanssa, joka kankeana ja happamena antoi
pyörittää itseään, tietäen, hän itse yhtä hyvin kuin kaikki muutkin,
että tämä tanssi oli kaikkien nuorukaisten tanssittava, jos he kerran
tahtoivat kuulua kaupungin "nuorien voimien" joukkoon.
Sen jälkeen kiiruhti hän herrain puolelle -- ajatellen vaan itseään ja
onneaan -- tuota onneaan, joka hänellä jo mielestään oli kädessään.
Olihan rouva Steiner ihan selvästi viitannut, että Julia vaan odottaa
rohkeaa askelta. Sitä ei tarvitse kauan odottaa -- ja sitten! sitten
olisi hän yhdellä hypyllä ohjaksissa!
Eräässä sohvassa istui herra Jessen ja tekeytyi taloon kuuluvaksi.
Törres oli nyt niin korkealla yläilmoissa, että hän huusi hänelle
sivumennen:
"No, Jessen! etkö sinä tanssi?"
Tuo hävyttömyys ei ehtinyt kohota päähän; sillä yliopettaja Hamre, joka
koko illan oli huvitellut tutkimalla nuoria miehiä, istuutui viereen ja
alkoi puhella.
Tuota pikaa oli herra Jessen uskonut ystävälliselle vanhalle herralle,
että hän oli kyllästynyt kaikkeen, -- varsinkin oli elämä opettanut
häntä äärettömästi halveksimaan naista. Tuo oli vanhan herran mielestä
niin peräti luonnollista, vaikkakin surullista. Hän sanoi ottavansa
osaa ja lausui sen toivomuksen, että aika ehkä voisi parantaa; mutta
herra Jessen vastasi uupuneella katseella, että kaikki toivo oli
kuollut. Kun tätä puhelua oli kestänyt hetken aikaa, sanoi yliopettaja
yhtäkkiä:
"Mutta, herra Jessen! Te olette varmaankin lahjakas!"
"Minä? -- En -- kuinka niin?"
"Eikö teillä ole paljon sukulaisia?"
"On -- kyllä", vastasi herra Jessen hämmillään, "minun äitini suku on
hyvin suuri -- alkujaan tanskalainen!"
"Ahaa!" huudahti yliopettaja; "ja eikö suvussa ole yhtään lahjakasta
miestä?"
"Ei -- ei ainakaan sen verran kuin minä tiedän."
"Varsin kummallista", sanoi tuo vanha ystävällinen herra ja katseli
herra Jesseniä hyvin uteliaasti.
"Minun äitini soittaa vähä", sanoi herra Jessen arasti.
"Sitähän minä jo aavistin; mutta nähkääs: kussakin suuremmassa
perheessä on aina joku lahjakas -- maalari tai ainakin kirjailija; eikä
teidän suvussanne ole ainoatakaan?"
"E -- en -- minä luule."
"Sepä on hyvin kummallista", sanoi yliopettaja totisesti; "mutta seis!
jospa te itse olisitte!"
Jessen sähähti aivan kuumaksi.
"Tietysti tietämättänne -- niin! usein käy sillä tavalla --" sanoi
vanha herra ja nousi; "täällä sitä kulkee muiden joukossa aivan
tavallisena ihmisenä lahjoistaan tietämättä, kunnes eräänä kauniina
päivänä --!" hän kosketti salaperäisesti herra Jesseniä otsaan ja lähti
jatkamaan tarkastustaan.
Aivan huumautuneena istui herra Jessen sohvassa ja unhotti tanssin
melun miettiessään tuota uutta ja odottamatonta seikkaa, että hän
mahdollisesti olisi lahjakas. Ja kuta kauemmin hän sitä ajatteli, sitä
todenmukaisemmalta se alkoi tuntua.
Eivätkö ne olleet hänen lahjansa, jotka pyrkivät esille, kun hän aina
tunsi haluavansa johonkin korkeampaan; eivätkö ne juuri olleet niitä
lahjoja, joita ei näkynyt?
Kaiken tuon oli tuo viisas vanha herra huomannut; kun hän nyt vaan itse
voisi päästä selville siitä, mitä ne hänen lahjansa olisivat.
Seuraava, jonka yliopettaja kohtasi, oli Törres Vold; vanha herra
tervehti häntä ystävällisesti; hän tunsi hänet noin puolittain ja
kysyi, oliko hänellä hauska?
"Tuhannet kiitokset -- hyvin hauska!" vastasi Törres ihastuneena, ja
tarttui toisen käteen, joka ei suinkaan ollut tarkoitus. Yliopettaja
meni edelleen ja myönsi, että Kröger oli oikeassa: se ei ole mikään
miellyttävä poika tuo.
Kun Törres tällä tavalla käyskenteli ja odotti tanssiaan Julian kanssa,
jonka hän tunsi tulevan käännekohdaksi elämässään, vahvisti hän itseään
parilla lasilla Krögerin kotona tehtyä kuuluisata joulupunssia. Väkevä
juoma ei noussut hänen päähänsä muutoin kuin että se teki hänet
iloisemmaksi ja karkoitti vähän sitä varovaisuutta, joka hänellä muuten
oli verissä.
Eräs hänen ystävistään esitteli hänet uudelle papille.
"Me olemme saman paikkakuntalaisia -- melkein!" sanoi pappi
ystävällisesti, "minun isäni oli huonemies ja otti nimensä talosta --
Opstadista -- te kai tunnette? --
"En", vastasi Törres lyhyesti; ei nyt ollut aikaa ajatella
Snörtevoldia!
Pappi, joka oli vastatullut ja varovainen, väistyi; mutta Törres
tyhjensi vielä yhden lasin ja kiiruhti tanssisaliin. Valssi oli juuri
alkamassa.


XI.

Koko edellisen tanssin kuluessa oli Julia ollut omassa kammarissaan
Jolla Blomin kanssa. Hän oli uuvuksissa ja halusi jutella jonkun
kanssa. Oli aikoja siitä, kun Jolla Blom näin oli valittu uskotuksi.
"Mitä sinä sanot hänestä -- Jolla? sano nyt oikein suoraan!"
"Oletko sinä todellakin rakastunut häneen Julia?" kysyi Jolla Blom
vuorostaan.
"En tiedä."
"Silloin sinä olet."
"Ei, en ollenkaan! Mutta minä en voi sietää, että hänestä tehdään
pilkkaa."
"Rouva Steiner tekee pilkkaa kaikista, -- yksin parhaista
ystävistäänkin -- sanotaan."
"Koettakoompas vaan."
"Jos sinä vaan tietäisit kaikki, mitä ne sanovat hänestä."
Tavallisesti kielsi Julia hänet puhumasta, kun alkoi tulla kaikkia
noita juoruja; mutta tänä iltana salli hän Jolla Blomin keventää
sydäntään.
"Ajatteles, että ne sanovat sitäkin, että hänellä on Kristianiassa yksi
tuommoinen -- oikea."
"Niin, hänen miehensä --"
"Ei, ei, vaan toinenkin, yksi semmoinen, sinä tiedät."
"Ole nyt! -- Jolla!"
"Niin, ja ne sanovat myöskin", jatkoi hän innoissaan, "että hän on
liitossa Voldinkin kanssa, vaikka hän on tekevinään hänestä pilkkaa
ett'ei kukaan ymmärtäisi."
"Kuka on sen sanonut?" huusi Julia kiivaasti.
"Niin ne vaan minulle ovat sanoneet; enkä minä tiedä sen enempää",
vastasi Jolla viattomasti.
Kun he tulivat saliin, oli juuri se valssi alkamaisillaan, jonka Julia
oli luvannut Törresille, ja hän seisoi jo ovella ja etsi häntä
silmillään.-- päätään pitempänä kaikkia muita.
Kun he olivat tanssineet yhden kerran, istuutuivat he pienelle sohvalle
salissa; ja Törres tunsi sydämmensä tykyttävän toivossa siitä, mitä oli
tuleva; mutta hän ei voinut keksiä, mistä alottaisi.
Julia sanoi ensiksi:
"Teillä oli hauska franseesi?"
"Olihan se!"
"Hän on hurmaava?"
"Rouva Steinerkö? -- hm -- kullakin on oma makunsa" sanoi Törres ja
katsoi häntä suoraan silmiin.
Julia punehtui ja siirrähti sivummalle.
"Hän on kovin vaarallinen --"
"Ei kaikille" -- vastasi Törres.
Julia nousi ylös, ja he tanssivat. Törres vei häntä keveästi ja
varmasti, ja häntä melkein nauratti: hän oli jo luullut että Lulli
olisi kietonut hänet kokonaan pauloihinsa -- ja siitä vakuutettu oli
kai Lulli itsekin! -- ja nythän olikin kysymys aivan toisesta: hänestä
itsestään. Voldhan kävi kosimatuumat kurkussa; mutta siitä ei Julia
tahtonut kuulla puhuttavan millään muotoa -- ei ainakaan nyt vielä.
Turhaan koetti Törres päästä eteenpäin; Julia pidätteli häntä ja
väisteli, niin ettei keskustelu päässyt hauskoja pikkuasioita edemmä,
joille he yhdessä nauroivat.
Tanssin loputtua ei Törres, joka oli levoton ja hermostunut, tahtonut
millään tavalla päästää häntä. Julia sanoi pitävänsä mennä täti Sofian
luo kyökkiin. Törres seurasi mukana; Julia ei päässyt hänestä erilleen
ennenkun kyökin ovella, hän hymyili yhäkin, mutta pelkäsi puoleksi.
"Kas tässä me erotaan!" sanoi hän ja ojensi kätensä.
"Mutta -- mehän olemme yksimieliset?" sai Törres vihdoinkin sanotuksi.
"Tietysti olemme!" vastasi Julia hymyillen ja katosi kyökkiin.
Törres haki hetikohta rouva Steinerin, ja aivan loistavana onnestaan,
huusi hän:
"Ajatelkaas! Hän luuli, että se koski teitä!"
Rouva ymmärsi hänet ja katsoi häneen katseella, jota Törres ei nyt
innoissaan ymmärtänyt. Mutta nyt oli rouvan mitta jo täysi; tuosta
pöllöstä täytyi päästä erilleen.
"Ettekö kerran sanonee, että te tahdotte seurata minua neuvojani?"
"Enkös ole sitten seurannut? -- ja ajatelkaas --"
Rouva Steiner keskeytti: "Mutta uskallattekos yhä edelleenkin?"
"Minä uskallan mitä tahansa", vastasi hän.
"Katsokaas, hyvä herra Vold, niinkuin te nyt hyökkäätte eteenpäin, niin
voitte turmella kaikki. Meidän laisten ihmisten kesken ei rynnätä --"
"Mutta tehän neuvoitte juuri tarttumaan kiinni, ja sen vakuutan minä
teille --"
"Niin kyllä -- katsokaas, mutta --" hän oli itsekin vähän hämillään;
mutta sitten selvisi hän; "niin nähkääs, meidän kesken on tavallista,
että ensin otetaan selko -- otetaan selko perheen suostumuksesta."
Tuo oli aivan Voldin käsitysten mukaista, että ensin kysytään
vanhemmilta; hän sanoi sentähden hiukan huolestuneena:
"Te arvelette, että minä ensin kysyisin ukolta?"
"Minä en luule, että hän pitäisi siitä", sanoi rouva Steiner; asia meni
jo hänenkin mielestään liika pitkälle, ja hän kohosi mennäkseen.
"Elkää luulko, että minä pelkään", huusi Törres; "odottakaa vähän, niin
minä näytän!"
Hän hypähti ylös; tänä iltana oli hänellä rohkeutta vaikka mihin ja
Juliasta oli hän varma; sillä lailla voi käyttäytyä ainoastaan se, joka
oli suostuvainen. Iloisena ja onnellisena meni hän tapaamaan tulevaa
appiukkoaan.
Rouva Steiner olisi tahtonut pidättää häntä, tästä tuli liika hullua,
mutta hän karkasi käsistä, ja sitäpaitse -- mitä voi hän siihen, jos
tämä itserakas ihminen tekee tyhmyyksiä; kaikki ihmisethän ovat
hemmotelleet häntä ja saaneet hänet luulemaan itsestään; mutta sehän
nyt olisi pitänyt huomata, että suuri narri hän on.
Mutta kuinka oli oikeastaan Julian laita? Jokohan se hanhenpoika
kuvaili voittaneensa voiton, joka oli jonkin arvoinen?
Ja yhtäkkiä tuli hän keskellä tanssin hyörinää alakuloiseksi tämä
kaunis rouva; hän näki suuren eron entisyytensä ja nykyisyytensä