Jaakoppi - 2

kannata puhua. Hän naimisissa! -- Ei -- sellainen nainen kuin te,
vaikka teidän miehenne olikin paljo vanhempi --"
Rouva Knudsen alkoi taas punastua; mutta onneksi ilmaantui piika ovelle
ja pyysi neiti Sofiaa tulemaan kyökkiin.
Salissa olivat lamppu ja kynttilät sytytetyt, niinkuin olisi odotettu
lisää vieraita; rouva Knudsen istui rauhallisena ja totisena käsityönsä
ääressä, -- hän oli niinkuin kotonaan Krögerin perheessä. Näiden kahden
kauppahuoneen välillä ei ollut koskaan ollut mitään kilpailua, vaikka
he vähitellen tulivat käyneeksi kauppaa samoilla tavaroilla. Mutta
Cornelius Knudsen oli alkanut kauppauransa vanhan Brandtin luona ja
avannut liikkeensä hänen avullaan, kun Brandtin kauppa enemmän kääntyi
muoti- ja korutavaroihin. Ja monta vuotta työtä tehtyään oli
kummallakin kauppahuoneella oma yleisönsä; Brandt oli tuo vanha hieno
liike, ja Cornelius Knudsen möi kaikellaista sekatavaraa
vähävaraisemmille.
Sentähden olikin Gustaf Kröger järjestänyt kaikki nuorelle leskelle,
kun Knudsen kuoli; hän kirjoitti edelleenkin toisen vekseleihin ja
papereihin ja auttoi joka vuosi tilin päätössä. Ne, jotka olivat
uskoneet, ettei rouva Knudsen huolisi pienestä herra Jessenistä, olivat
vakuutetut siitä, että hän pyrki rouva Krögeriksi; sillä kaikki olivat
vakuutetut siitä, että noin kaunis ja hyvissä varoissa oleva leski ei
voi olla menemättä uusiin naimisiin.
Ja kun Gustaf Kröger tuli sisään ja näki hänen istuvan niin kodikkaasti
lampun valossa hänen oman pöytänsä ääressä, sanoi hän ajattelematta --
niinkuin hänen tapansa oli:
"Mutta tuo päättyy sillä, että te tulette istumaan siinä koko ikänne,
rouva! -- Te ette voi arvata, kuinka hyvin te sovitte siihen."
Hän ei tiennyt, minnekkä hän saisi piilotetuksi kasvonsa, kun hän
ilmoitti, että täti Sofia juuri oli mennyt ulos --; ja Krögerinkin
korvat hiukan kuumenivat; mutta hän löi yhtäkkiä leikiksi, niinkuin
hänen tapansa oli nuorta leskeä puhutellessa; ja he istuutuivat
puhelemaan vapaasti keskenään, kunnes Julia tuli kotiin ystävänsä rouva
Steinerin kanssa -- ja Jolla Blomin, jonka he harmikseen olivat
kohdanneet kadulla.
Kohta tuli myöskin yliopettaja Hamre pelaamaan shakkia Krögerin kanssa;
mutta siitä ei tullut mitään, sillä pian oli koko seura keskustelemassa
siitä, mikä tätä nykyä oli päivän polttava kysymys.
"Se on todistettu", huudahti rouva Steiner, nojaten Jersey liiviin
puetun yläruumiinsa nojatuolin selustimeen, "se on todistettu, että
miesten uskottomuus vahingoittaa kaikista enin heitä itseään."
"Vai niin?" -- vastasi yliopettaja ja näytti käyvän hyvin arvelevan
näköiseksi. Hän oli pieni, kummallisen näköinen herra, jonka suurista
silmistä ei kukaan saanut oikeata selkoa.
"Se on aivan varma että miesten elämä vie heidät ennen pitkää
täydelliseen perikatoon!"
Hän puhui Kristianian murretta ja tuolla varmalla
pääkaupunkilaistavallaan, joka teki jokaisesta sanasta vastaan
sanomattoman totuuden.
"Kuka on sen todistanut -- rouva?"
"Tilastotiede!"
"Ohoo! --" sanoi yliopettaja ja siveli tukkaansa; "se on huono
auktoriteetti."
"Mutta on täällä kunnon miehiä toisellakin puolella", arveli Gustaf
Kröger; "kun vaimo kieltää, niin tulee palveluspiian vuoro -- sanoo
Lutherus."
Toiset nauroivat; mutta Jolla Blom, joka pinnisti korvansa kuullakseen
joka sanan, sanoi puoliääneensä Julialle:
"Ei se oikea, -- se ei ole se oikea."
"On, neiti!" vastasi Kröger, "se oikea Martti Lutherus, joka lepää
Saksinmaassa haudattuna."
"Lutherus!" sanoi yliopettaja huoaten helpoituksesta ja hieroen
käsiään; "hän on ainakin hyvä auktoriteetti."
Rouva Knudsen katsoi alas kutimeensa; mutta täti Sofia, joka oli tullut
sisään, virkkoi: "Kyllä niitä on naisia, jotka eivät sen parempaa
ansaitsekaan".
"Ei, kuulkaa te!" huudahti rouva Steiner ja lakkasi samassa nauramasta,
"sitä ei voi sanoa kukaan joka tuntee miehet."
"Tuntee miehet -- he! -- tuntee miehet --" sanoi täti Sofia
pistelijäästi; mutta ei voinut keksiä tällä kertaa mitään niin purevaa
jatkoa kuin olisi tahtonut.
"Rakkautta ei saa halventaa", sanoi Julia painavasti; mutta sävähti
samassa tuli punaiseksi.
"Rakkautta! --" vastasi hänen isänsä. "Tarkoitat kai avioliittoa,
lapseni."
"Niin, niin, sitä juuri --" hän tahtoi sanoa että se oli sama asia,
mutta takertui ja hämmentyi yhä enemmän.
Mutta rouva Steiner tuli hetipaikalla hänelle avuksi: "Kuka halventaa
rakkautta, enemmän kuin miehet?"
"Vaimot" -- vastasi Gustaf Kröger, ja kaikki muut nauroivat, vaikka hän
väitti totta tarkoittavansa.
Mutta kun samassa mentiin ruokapöytään niin pilstoutui keskustelu
kahden ja kahden väliseksi puheluksi.
"Vai vaimot!" -- huudahti yhtäkkiä rouva Steiner ja purskahti
nauramaan, "kun te nyt kerrankaan puhuisitte totisesti -- herra
Kröger!"
"Se on täyttä totta, rouva!"
"Te ette kuitenkaan tahtone väittää, että naisten uskottomuus --"
"Me puhuimme rakkauden halventamisesta, ja sitä tekevät monet vaimot,
jotka eivät edes viitsi olla uskottomia."
"Vai -- niinkö?" kysyi yliopettaja.
"Naisille käy", sanoi Kröger, "niinkuin käy lapsille sokurileipurin
ikkunassa; he tulevat vakuutetuiksi siitä, että jos he vaan saisivat
luvan, he söisivät suuhunsa kaikki makeiset, jos vaan --"
"Nyt te ette pääse pitkälle", huusi rouva Steiner ja pui hänelle pieniä
valkosia nyrkkejään; "on todistettu -- kaikki lääkärit ovat
yksimielisiä siitä -- herra yliopettaja! että nämä asiat ovat aivan
samanlaiset miehelle kuin naiselle, samat koiraalle kuin naaraalle."
"Niin, ensi alussa; mutta vaistojen kehityksessä on mies paljoa
etevämpi."
"Etevämpi!" huudahti rouva Steiner. "Te kutsutte hänen
haureellisuuttaan, jota täytyy hillitä --"
"No, nyt on keskustelu oikealla uralla!" huudahti Kröger loistaen
tyytyväisyydestä, samalla kuin rouva Knudsen kumartui lautasensa yli ja
Jolla Blom istui silmät pyöreinä ja suu auki oikein ahmiakseen tuota
pahaa, jota hän ei kuitenkaan käsittänyt; "alussa olemme me kyllä aivan
samanlaiset; mutta sitten ilmaantuu erilaisuuksia ja hetikohta ovat
naiset selvillä siitä, että miehissä on vika, joka on korjattava.
Molemmat ovat he yhtä kiihkoisia tullakseen yhteen, mutta hetken
kuluttua sysää nainen hänet luotaan: mies on liika 'lihallinen'
kelvatakseen hänelle."
"Ja syystä kyllä", alkoi rouva Steiner taas rohkeasti: mutta Kröger oli
niin innoissaan, että keskeytti hänet:
"Toinen taikka toinen, rouva! Joko on rakkaus jotain sairaloisuutta,
joka on leikattava pois kuta pikemmin sen parempi; tai on se meidän
paras elinvoimamme. Mutta jos rakkaus on sitä -- ja niinhän me ainakin
vielä tätä nykyä uskomme -- mitä järkeä siinä sitten on, että toinen
sanoo toiselleen: Sinulla on enemmän tuota kaikista parasta kuin
minulla; siis olet sinä porsas, ja nyt mene tiehesi!"
"Te laskettelette Kröger!" nauroi rouva Steiner. "Te tiedätte aivan
hyvin, että olette väärässä!"
"Niin, niin, kun vaan tietäisi, kuka on oikeassa", alkoi yliopettaja
miettiväisenä.
"Usko vaan minua, yliopettaja!" -- huudahti Kröger, "jos naiset
pitäisivät enemmän huolta siitä, mikä on riemukkainta rakkaudessa,
eivätkä päästäisi tottumusta ja jokapäiväisyyttä tähän suhteesen --"
"Minä osaan ulkoa kaiken tuon, nainen elköön koskaan väsykö
koristelemasta itseään alinomaa viehättääkseen tätä pashaansa uudella
keikailulla ja uusilla keksinnöillä; -- sitä te vaaditte uupuneelta,
kuluneelta äidiltä, jolla ei kenties ole varoja edes --"
"Kokemus puhuu teitä vastaan, hyvä rouva! nuo jurot ja vastahakoiset
rouvat, jotka koettavat tekemällä tehdä miehistään siveitä, niitä
löytyy ainoastaan herrasväessä. Mutta työmiesten ja talonpoikain vaimot
pitävät tuollaisen rakkauden paljoa suuremmassa arvossa, se kun on
ainoa, millä he voivat kiinnittää ja palkita miestä, joka kuluttaa
itseään perheensä hyväksi."
Rouva Steineristä ei ollut tämä käänne mieleen, varsinkin kun hän tunsi
täti Sofian terävät silmät; hän kääntyi nopeasti yliopettajan puoleen:
"Oletteko tekin miesten puolella petettyjä vaimoparkoja vastaan?"
"Jumala varjelkoon minua olemasta kenenkään puolella"; vastasi
yliopettaja, "minähän en tiedä tuota enkä tätä, mutta mitä sanoo täti
Sofia noille petetyille?"
Rouva Steiner kuiskasi puoliääneen Julialle: "Onko meidän nyt otettava
oppia vanhoilta piioilta?"
Täti Sofia ymmärsi kyllä ja alkoi sentähden -- pudistaen vähän päätään,
joka oli merkki siitä, että hän antautui taisteluun:
"Minä sanon kaikille niille naisille, jotka tulevat ja valittavat
miesten uskottomuutta, niinkuin Salomo sanoi tuolle miehelle, joka
kysyi, mitä hänen pitäisi tekemän, että rakastetuksi tulisi. Salomo
vastasi yhdellä ainoalla sanalla: 'Rakasta'!"
"Ja koska nyt kaikki olemme saaneet tarpeeksemme ruokaa ja
viisautta --" sanoi isäntä ja nousi pöydästä.
"Ruokaa oli tarpeeksi, mutta varjelkoon meitä Herra siitä viisaudesta",
sanoi yliopettaja ja katseli yhdestä toiseen; hänen erityinen huvinsa
oli pitää tällaisia keskusteluja vireillä, "onhan tuo historia
Salomosta oikein historiallisesti tosi?"
Mutta täti Sofia oli jo mennyt kyökkiin -- hyvin tyytyväisenä itseensä;
ja nuoret naiset sopattelivat toisilleen, otsat yhdessä; nuo kaksi
nauroivat Jolla Blomille, jonka olisi pitänyt saada lisäselityksiä.
Rouva Knudsen istuutui työnsä ääreen ja herrat alkoivat pelata shakkia
uunin edessä.


IV.

Jo ensi päivänä kuin Törres palveli Cornelius Knudsenilla, varasti hän
rahalaatikosta.
Ensi kerralla ei hän pistänyt taskuunsa enempää kuin 10 äyriä ja se
tapahtui iltapäivällä silloin kuin herra Jessen sytytti kaasua
puodissa.
Koko päivä oli kulunut työhön ja opetuksen saantiin ja useita kertoja
oli hänet lähetetty vaihtamaan setelirahaa laatikosta. Ja siellä oli
hän nähnyt hopearahoja ja toisen toistaan suurempia seteleitä.
Joka kerta kuin hän näki nämä rikkaudet tunsi hän kipua rinnassaan. Ja
kun tuo nuori nainen taikka herra Jessen itse kaivelivat käsineen
kassassa, heittelivät vaihdetut rahat pitkin tiskiä ja nakkasivat nuo
kallisarvoiset setelit noin huolettomasti alas laatikkoon, samalla kuin
he juttelivat ostajien kanssa, -- silloin seisoi Törres kuin kuumilla
kivillä; kuinka helposti voisivat he tulla antamaan liika paljon
takaisin tai kadottamaan rahoista jotain, tai -- ja se oli kaikista
vaikeinta kärsiä: jos herra Jessen ja neiti Thorsen mahdollisesti
ottaisivat jotain itselleen?
Herra Jessen teki koko aamupäivän alituista pilaa tuosta vastatulleesta
talonpoikaispojasta -- suureksi hauskuudeksi neiti Thorsenille ja
juoksupoika Reinertille. Mutta Törres ei ollut siitä tietävinäänkään,
hänen tiedon halunsa ja se nopeus, millä hän käsitti kaikki mitä
hänelle opetettiin, ei antanut pitemmältä aihetta ivaan, ja sitä paitse
oli puodissa kiire.
Kun tuli paljon väkeä, veti herra Jessen pientä kellon nuoraa ja rouva
Knudsen tuli alas konttoorista auttamaan. Törres pysyttelihe heti hänen
läheisyydessään ja vaikka hänen kohteliaisuutensa olikin kömpelöä, oli
se kuitenkin rouvan mieleen. Herra Jessen luuli taas edistävänsä
tarkoituksiaan parhaiten siten että hän käyttäytyi niin kuin olisi
hänen suhteensa rouva Knudseniin jo ollut sellainen, ett'ei hänen
tarvinnut sitä peitellä.
Koko päivän kuluessa koetti Törres olla rouvalle niin suureksi avuksi
kuin hän voi ottaessaan tavaroita hyllyltä ja pannessaan niitä taas
kokoon, jossa työssä rouva häntä mielellään neuvoi.
Talon tapa oli se, että herra Jessen söi ateriansa äitinsä luona; kun
hän tuli takaisin, söi neiti Thorsen rouvan kanssa, ja viimeksi sai
Törres mennä kyökkiin.
Törres, joka käytti jokaista tilaisuutta oppiakseen, kyseli neiti
Thorsenilta, sillaikaa kuin herra Jessen oli poissa, kaikellaisia
asioita; ja neiti Thorsen oli hänelle aina ystävällinen. He olivat näet
heti, hän ja herra Jessen, tulleet selville siitä, että tämä uusi
talonpoikaispoika ei oikein sopinut seisomaan isomman ikkunan tienoilla
pitsien ja hienojen naistavarain keskessä. Hän sopi sitävastoin
erittäin hyvin punnitsemaan kahvia ja sokuria alapäässä puotia, jossa
oli hämärämpää ja likaisempaa. Täällä neiti Thorsen häntä sentähden
enimmäkseen opasteli.
Törres ei väittänyt vastaan; hän oli toimessaan ja hyvällä tuulella. Ja
vaikkakin hänen tapansa koettaa olla mieliksi olikin liika kömpelöä
tälle hienolle kaupunkilaisneitille, niin oli hänen maalta peritty
tapansa olla tyttöjen kanssa niin varma, että neiti Thorsenista oli
hauskaa olla hänen läheisyydessään, kun hän näytteli hänelle hyllyjä ja
laatikoita, opetti hinnat ja neuvoi häntä mittaamaan ja punnitsemaan.
Neiti Thorsen rakasti kaikessa hiljaisuudessa herra Jesseniä, joka
puolestaan kohteli häntä arvokkaan ylimielisesti. Hän näki hyvin kyllä
sen, mistä koko kaupunkikin puhui, kuinka helposti saattaisi tapahtua
että herra Jessen menisi naimisiin lesken kanssa; hän kärsi
hiljaisuudessa mutta toivoi sentään yhä. Hymyily, pieni hyväily
ohimennessä taikka vaan silmäys voivat elähyttää hänen toiveitaan
pitkäksi aikaa ja hän kuristi ja koristi pienen viehättävän vartalonsa
niin herra Jessenin maun mukaisesti kuin suinkin voi sen arvata. Ei
yhdelläkään naisella koko kaupungissa ollut sellaista vartaloa kuin
hänellä, siitä olivat kaikki hänen ystävättärensä samaa mieltä.
Vaikkakin pieni ja lyhyt jäseninen, olivat hänen olkapäänsä ja rintansa
niin kauniisti pyöristetyt ja sen lisäksi oli selkä niin solakka ja
nuoren näköinen, että Törres heti luuli, että tämä oli se nainen, jonka
hän oli kohdannut rautatieasemalta tultuaan. Neiti Thorsenin kasvot
olivat puoti-ilmassa valjenneet, mutta säännöllisen kauniit ne olivat
ja oli hänellä vaalea käherretty otsatukka ja auliit silmät niinkuin
kiiltokuvissa.
Törres ei ollut monta tuntia ollut yhdessä hänen kanssaan, ennenkun hän
halusi omistaa tämän hienon ja heikon leikkikalun.
Mutta kun hänen vuoronsa tuli mennä kyökkiin syömään, kohtasi hän
siellä aivan toisellaisen tytön. Suuri sileätukkainen kyökkipiika
Bertha oli niitä naisia, joita hän paremmin tunsi; ja niinpiankuin he
olivat sanoneet hyvän päivän toisilleen, tiesivät he molemmat, että he
kuuluivat yhteen tässä vieraassa paikassa, -- he olivat kumpainenkin
maalta tulleet samaa tarkoitusta varten: rahaa varten.
Tyttö oli eteläisemmistä pitäjistä kotoisin kuin hän, mutta ei
kuitenkaan niin kaukaa, että he eivät olisi tunteneet toistensa
pappeja; ja syödessään löysivät he yhä useampia yhteisiä tuttavia.
Bertha loisti tyytyväisyydestä ja vesi kiehui silmässä; sillä hän
halusi ulos tästä kyökistä, joka antoi takapihaan päin. Hänen herkkä
sydämmensä, joka kenenkään käsittämättömänä oli saanut sykkiä tässä
vieraassa kylmässä kaupungissa, lensi selkoselälleen tuon pulskan,
suuren pojan edessä, josta vielä haiskahti maalaisilmaa; ja ennenkun
hän oli lopettanut ateriansa, joka hänen mielestään oli vallan mainio,
tiesi Törres että täällä oli hänellä lämmin ja varma turvapaikka,
niinpiankuin hän vaan tahtoi ottaa sen haltuunsa.
Niin oli häneltä ensimmäinen päivä kulunut työn teossa ja
tyytyväisyydessä; ainoa, joka häntä vaivasi, oli rahalaatikko. Hän
pelkäsi, ettei kaikki tulisi rouva Knudsenille, että jotain tippuisi
tielle; sillä jos jotain katoaisi, voisi se kadota hänelle.
Vihdoinkin tuli sinne illan hämärässä pieni tyttö tahtomaan puolta
naulaa kahvia. Törres punnitsi sen heti; neiti Thorsen teki kauppaa
muutamain naisten kanssa, jotka tulivat juuri samassa ja ketterä herra
Jessen juoksi sytyttämään kaasua.
Silloin otti Törres ensimmäisen kymmenäyrisen tytön antamista
pikkurahoista, ja antoi tähteen kilahtaa alas laatikkoon, niinkuin oli
nähnyt herra Jessenin tekevän; sulki sitten laatikon kuulevasti ja
kääntyi siitä pois.
Mutta samassa valtasi hänet sanomaton kauhu. Hän seisoi siinä lantti
sormien välissä, ja kun yhtäkkiä oli tullut ihan valoisa, ei hän
mitenkään uskaltanut pistää sitä taskuunsa. Ei hän myöskään uskaltanut
mennä puodin pimeään päähän; se voisi näyttää epäiltävältä; sentähden
meni hän vasten tahtoaankin muutamia askelia lähemmä, kasvot
tulipunaisina ja aivan vapisten. Jos joku olisi silloin sanonut hänelle
sanankaan, olisi hän päästänyt lantin lattialle ja tunnustanut. Parin
sekunnin kuluessa oli hän hädästä melkein tiedotonna; mutta ei kukaan
huomannut häntä ja vähitellen tointui hän; hän pisti molemmat kätensä
housun taskuihin, niinkuin oli hänen tapansa.
Samassa olivat naisetkin ostaneet ostettavansa ja kun ei ketään ollut
puodissa, huusi herra Jessen terävästi: "Pois taskuista kädet!"
Törres päästi lantin syvään, turvalliseen housuntaskuunsa; mutta hän
säikähti kuitenkin niin, että hän vapisi eikä tiennyt, minnekä katsoa.
Ne nauroivat -- nuo molemmat muut; ja kun samassa rouva Knudsen
laskeutui alas konttoorista, kysyi herra Jessen:
"Eikö niin -- rouva? että tuon pitää totuttautua seisomasta kädet
taskuissa."
"Sen herra Vold varmaankin on pian itsekin ymmärtävä", vastasi rouva
katsomatta kumpaiseenkaan.
Törres unohti tuossa tuokiossa kokonaan tuon kurjan kymmenen äyriä.
Rouva oli suorastaan ottanut häntä puolustaakseen, vieläpä muuttanut
hänen nimensäkin -- joka ei koskaan olisi pistänyt Törresin itsensä
päähän. Mutta hän huomasi hetipaikalla, kuinka paljoa hienompaa olisi
olla Vold kuin Snörtevold. Kuinka hän oli kiitollinen tuolle rouvalle;
hän kyllä vartioisi rahalaatikkoa hänen puolestaan.
Mutta herra Jesseniltä repesivät silmät suureksi ja hän suvaitsi
alentaa itsensä irvistämään pilkallisesti neiti Thorsenin nähden.
Vielä oli Törresillä yksi liikutuksen hetki tänä pitkänä ja
merkillisenä päivänä. Se oli silloin kuin rouva Knudsen pieni
raharasiansa kainalossaan tuli alas konttoorista hakemaan päivän
kuluessa kokoontuneita rahoja. Mutta kun häh oli nähnyt, miten se
tapahtui, ei hän enää ollenkaan hätäillyt noista kymmenestä äyristään;
ei niitä laskettu eikä niitä kyselty; -- ja mitäpä se olisi
hyödyttänytkään? ajatteli hän. Jo ensi päivästä alkaen oli Törres
selvillä siitä, että laatikosta voitaisiin joka päivä näpistää vähäsen,
kunhan vaan otettiin vähän kerrallaan, ja kun ainoastaan _hän_ otti.
Ja taas katseli hän epäluulolla tuota hienoa herra Jesseniä, joka veti
ylleen uuden kevätpalttoonsa ja sytytti sikarin, lähtiessään ulos
puodista. Hansikkaat oli sillä myös; ne maksoivat yli 2 kruunua, sen
tiesi Törres jo. Ei kuuna päivänä tässä olleet asiat oikein.
Kun kaikki oli valmiina puodissa, joi neiti Thorsen nopeasti teensä
rouvan luona ja kiiruhti kaupungille tapaamaan tuttaviaan.
Törres sitä vastoin söi julmalla ruokahalulla ne makuisat voileivät,
jotka Bertha oli valmistanut hänelle ja kun hän ahmi niitä, istui
toinen vieressä kyökin penkillä ja riemuitsi sydämmensä pohjasta.
Rouvalla oli ollut paljon pään vaivaa, mihin hän sijoittaisi Törresin,
kertoi Bertha; ensin oli hän ajatellut pientä kammarikommakkoa
rantamakasiinissa, jossa hän oli maannut ensi yönsä. Mutta Bertha oli
toimittanut niin, että rouva kannatti sängyn yläsillalle pieneen
huoneesen, jossa Knudsen vainajalla, joka joutohetkinään ahkerasti
nikkaroi, oli ollut jonkunlainen työhuone.
Kun Törres oli aivan voivuksissa väsymyksestä, tahtoi hän heti syötyään
päästä levolle; ja Bertha näytti hänelle tietä tulen kanssa.
Yläsillalle nousivat portaat melkein keskeltä rakennusta ja siitä meni
käytävä huoneen molempiin päätyihin. Tuon vanhanaikuisen avaran
vesikaton alla oli kahden puolen käytävää useita vaatesuojia ja pieniä
yliskammareita ja yhden niistä sai Törres asuakseen. Bertha vei hänet
sinne ja lupasi kantaa pois höyläpenkin sekä siivota roskat nurkista.
Törres oli ylen tyytyväinen: valkonen vuode, tuoli, pöytä ja pesulaitos
-- se oli toki aivan toista kuin luhdilla siellä kotona pimeässä
kolkassa muiden poikien kanssa.
Sytytettyään kynttilän, otti Bertha tavaransa ja meni ovesta ulos.
"Tuolla on minun kammarini", sanoi hän ja osoitti pieniä rappuja
käytävän päässä, jotka veivät rouva Knudsenin huoneisin, ja siinä ihan
vieressä oli Berthan kammarin ovi.
Törres ymmärsi että hänen pitäisi olla kohtelias ja sanoi:
"Eipä ole kaukana." Bertha uhkasi häntä kädellään, hymyillen lempeästi.
"Mutta kukas asuu tuolla?" kysyi Törres ja osoitti toiseen päähän,
josta myöskin näkyi valkonen ovi.
"Sielläkö!" vastasi Bertha pilkallisesti; "siellä asuu vaan neitsyt
Thorsen; vaan se on ulkona suurimman osan yöstä sulhasiensa kanssa."
"Sulhasiensa?"
"Niin --- sinä et vielä tunne näitä kaupungin tyttöjä, mutta ole
varuillasi", ja sen sanottuaan meni hän omalle puolelleen.
Vaikka olikin ihan väsyksissä, otti Törres kuitenkin rahansa esille,
kun oli ensin tarkastanut, ettei ollut ketään käytävässä rakojen läpi
tirkistämässä.
Erityisellä hellyydellä silmäili hän tuota kymmen äyristä, jonka hän
oli ottanut kassasta; ja hän alkoi laskea, kuinka ne voisivat
lisääntyä, kuinka paljon hän uskaltaisi ottaa, mihin voisi sijoittaa
pääomansa, -- mutta nyt oli hän niin peräti väsynyt, että tuskin sai
rahansa piiloon ja vaatteet päältään, kun vaipui sikeään uneen. --


V.

Päivät kuluivat; ja Törres teki työtä niin, että makasiini renki Simo
Varhoug sanoi hyvälle ystävälleen Halvor Röidevaagille:
"Siinä on piru tuossa nuoressa miehessä. Tuskin on päänsä sängystä
nostanut, niin on hän kaikkialla. En saa nenääni niistää, niin on hän
jo niskassani. Ja koko rantamakasiinin osasi se peijakas ulkoa jo
kolmantena päivänä, -- joka tynnörin, joka köyden pään, ja olenpa
varma, piru vieköön, että hän tuntee nimeltään joka rotankin."
Samassa huudettiin Simoa ylhäältä päin ja hän kiiruhti tiehensä jättäen
makasiinin oven auki jälkeensä. Alhaalle jäi Halvor Röidevaag
odottamaan; hänellä olisi ollut Simolle jotain sanottavaa.
Etelätuuli puhalteli vuonoa pitkin raskaasti huokaillen; ja syyssade
kasteli lakkaamatta puolipimeää kaupunkia. Halvor Röidevaagilla oli
hyvää aikaa, sillä hän oli venhemies; hän istui venheessään ja katseli
rouva Knudsenin suurta rantamakasiinia ja sitten tarkasteli hän
Brandtin rantamakasiinia; mutta kun hän pisti tulta piippuunsa, vei
tuuli venettä; ja kun hän vihdoinkin sai sen palamaan tuulesta ja
sateesta huolimatta, oli siellä juuri muuan konttoristi sillalla, joka
huusi häntä soutamaan itseään tullikammarille 10 äyristä. --
-- Vaikka Törres oli uneksinut rohkeita unelmia ja kuvaillut voivansa
yhdellä askeleella hypätä koko siihen komeuteen, oli hän alussa ihan
huumautunut tuosta suuresta liikkeestä.
Hän keksi pian, että oli olemassa eräs hiljainen aitaus, jonka herra
Jessen ja neiti Thorsen olivat tehneet keskelle puotia ja jonka yli
hänen ei ollut lupa nousta; mutta hän oli olevinaan niin kuin olisi
ollut aivan luonnollinen asia, että hän piti huonomman osan puotia
itseään varten, kunnes hän olisi oikein perehtynyt kaikkiin asioihin.
Silloin sai hän uudet vaatteensa. Ne olivat maksaneet niin äärettömän
paljon, että hänen ikäänkuin pahan oman tunnon pakoituksesta täytyi
kierrellä rahalaatikon ympärillä, kunnes koko summa oli saatu takaisin.
Mutta jo ensimmäisenä päivänä kun hänellä oli kaupunkilaisvaatteet
yllään, oli mahdotonta ylläpitää tuota näkymätöntä aitausta puodissa.
Ei voinut pistää kenenkään päähän lähettää noin hienoa miestä alas
makasiiniin noutamaan jauhosäkkiä, -- sen huomasi heti herra Jessenkin,
kun hän pilkallisesti tarkasteli uutta pukua ja löysi sen täynnä vikoja
ja poimuja.
Neiti Thorsen ei uskaltanut tunnustaa itselleen mitä hän tunsi; mutta
hän sanoi ystävilleen, että sellaista muutosta ei hän olisi voinut
luulla mahdolliseksi. Oikeissa vaatteissa oli herra Vold oikein
huomattavan, melkein erikoisen näköinen! Hän oli leikkuuttanut tukkansa
ja ajattanut pois tuon tyhmän näköisen untuvaparran, niin että jälellä
oli vaan vaaleat viikset.
Rouva Knudsen itse hämmästyi ja punastui, kun näki hänet ja ihmiset
alkoivat huomata tuota uutta puotilaista, -- niin, herra Jessen teki
vielä senkin huomion, että vieraat ja pikkulapset ehdottomasti
kääntyivät Törresin puoleen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen mies
puodissa.
Itse oli Törres onnellisempi kuin koskaan ennen. Joka kerta kuin hän
kuuli hopearahain helisevän laatikossa ja setelien ratisevan, kun niitä
oiottiin, kävi kuin iloinen virtaus hänen läpitsensä. Hän oli
alituisessa toimessa aamusta iltaan eikä tarvinnut enää kysellä
keneltäkään mitään.
Tämän nuoren miehen vilkkaus elähytti pian muitakin, niitä, jotka
tulivat, ja niitä, jotka menivät, koko liikettä. Ihmisten tuli halu
ostaa tästä puodista, jossa oli niin vilkasta, jossa ostajat aina
olivat hyvällä tuulella ja palvelijat tuiskuna lentivät tiskin ja
hyllyjen väliä.
"Uudet luudat lakasevat parhaiten", sanoi herra Jessen; "mutta ajan
ollen pysyy paras yleisö puodissa kuitenkin siksi, että liikettä on
johtamassa todellisesti sivistynyt henkilö."
Neiti Thorsen nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Törres, joka oli
kuullut huomautuksen -- ja se olikin sen tarkoitus -- laskeutui heti
muutamia asteita.
Ollen köyhä mäkitupalaisen poika tiesi hän hyvin kyllä, missä
säätyrajoitus oli olemassa talonpoikain kesken. Mutta se suuri aukko,
joka eroitti maalaiset kaupunkilaisista, se saattoi hänet epävarmaksi
ja araksi.
Eivät olleet nuo suuret totiset voimat: uskonto ja laki, sen enemmän
kaupunkilaisten puolella kuin muidenkaan; sen verran oli hän jo
nuoruudessaan nähnyt, että niin hyvin käräjäkujeita ja konnankoukkuja
kuin tekopyhyyttä osasivat talonpojat yhtä hyvin kuin herratkin.
Mutta kaikki tuo vilkkaus ja kevytmielisyys, tuo tuhlaavaisuus, joka
ilmaantui esim. suurissa peililaseilla varustetuissa huoneissa,
hienoissa vaatteissa ja kalliissa huveissa, nuo rahat, jotka kulkivat
yhtämittaa kädestä käteen, tuo ilo ja tuo nauru -- niissä oli ero
suuri, ja etenkin oli ero tuossa naurussa.
Törres ei ollut lapsuudessaan kuullut totisten ihmisten nauravan; ei
muistanut äitinsä nauraneen muuta kuin pilkalla, silloinkuin jotain oli
sattunut käymään hullusti. Muuton nauroivat pojat ja tytöt vaan
keskenään, kun olivat syrjässä, -- ja mieluimmin iltahämärissä. Mutta
hymyilyä ja tasaista naurua ilman mitään syytä, niinkuin kaupungissa --
sitä ei hän ollut kotonaan kuullut.
Sentähden näytti hänestä alussa, että kaikki kaupunkilaiset olivat niin
kovin leikillisiä, ja hän laski leikkiä heidän kanssaan. Mutta häntä
rupesi pian arveluttamaan.
Tapahtui näet, että, kun hän parhaallaan oli kauppaa tekemässä
ja joku sanoi leikillisen sanan ja hän räjähti meluavaan
talonpoikaisnauruunsa, niin nuo hienot naiset ikäänkuin vetäytyivät
takaisin itseensä ja heittivät tiskille levitetyt tavarat sikseen.
Turhaan koetti hän panna liikkeelle kaikki viehätysvoimansa, ne menivät
pois.
Hän tunsi, että tuossa se oli nyt se aukko; ja häntä poltteli, kun hän
kuuli Jessenin käyttävän sanaa: sivistynyt.
Hän alkoi kuulostaa, mitenkä sitten herra Jessen nauraa; se oli meikein
äänetöntä sisällistä; mutta aina hän vaan hymyili ja laski leikkiä ja
sai aina ostajatkin nauramaan.
Neiti Thorsen sanoi vaan "tji -- tji -- tji!" -- kun hän nauroi --
melkein niinkuin kissa, joka aivastaa.
Mutta iltasilla opetteli hän kammarissaan peilin edessä; ja hän itsekin
aivan säikähti, kun löi suunsa oikein selälleen ja näki kaikki leveät
hampaansa ja paksut ikenensä, -- niinkuin _hän_ oli tottunut nauramaan.
Ei ollut kummakaan, jos nuo hienot naiset säikähtävät tällaisia
leukapieliä; ja samassa muisti hän, että kotona maalla tulivat ihmiset
rumiksi, kun nauroivat -- eivät sentään tytöt; mutta oli se sittenkin
paljoa suloisempaa, kun neiti Thorsen pani "tji -- tji -- tji!"
Muutamia päiviä harjoitteli Törres itseään hiljaiseen nauruun
räjähtämättä omaan isoääniseensä; mutta vasten tahtoaankin tuli hän
panneeksi "tji -- tji -- tji!" ja kun se ensi kerran kuultiin puodissa,
syntyi siitä yleinen ilo. Herra Jessen tarkasteli häntä lasiensa läpi;
ja kun myöskin neiti Thorsen alkoi nauraa, kääntyi Törres heistä pois
niin ylenkatseellisesti kuin olisi hän tahtonut jättää heidät oman
onnensa nojaan.
Herra Anton Jessen söi ja asui äitinsä luona, joka oli koulunopettajan
leski. Hän oli tehnyt työtä ja puuhannut yötä päivää pitääkseen pienen