Jaakoppi - 10

Kröger peitti kädellä silmänsä. Hänessä oli sama ajatus herännyt.
Julianhan rahat ja tulevaisuuden hän oli hävittänyt.
Hän oli kerran ennenkin samassa huoneessa määrännyt Julian kohtalon,
tavalla, josta ei kukaan häntä kiittänyt.
Mutta itse oli hän tähän hetkeen asti ylistänyt omaa onneansa, kun oli
päässyt tuonlaisesta vävypojasta.
Nyt muutti hän mielensä parissa minuutissa; sillä tuolla nuorella
miehellä oli sekä rahaa että kykyä johtamaan liikettä. Mistä hän oli
nuo saanut, ei tietänyt kukaan, mutta kelläpä nyt oli aikaa ajatella
semmoista? Ja ehkäpä se olikin juuri sama mies, jota Julia ajatteli ja
jonka tähden hän vähitellen riutui.
Tämä tulisi maksamaan hänelle kovia ponnistuksia, mutta oliko hänellä
oikeutta vielä kerran uhrata tyttärensä kohtalo, erittäinkin koska koko
hänen omaisuutensa oli menossa, ja koska tuo mies oli ainoa pelastus
heille kaikille.
Törres antoi hänen tarkoin punnita ja sanoi hiljaan, melkein itsekseen:
"On paljon asioita, joita mielellään tahtoisi päättää uudestaan."
"Niin, se on totta", mutisi Gustaf Kröger, -- "jollei se ole jo liian
myöhäistä."
"Viisaus ja oikea menettely ei ole koskaan liian myöhäistä", -- sanoi
Törres varovaisesti ja hänen sydämmensä löi rajusti.
"Niin" -- sanoi Kröger, ja vääntelihe tuolissaan, ohimennen katsahtaen
Törres'iin -- "se ei olisi ehkä mahdotonta, jos molemmin puolin
tahdottaisiin ymmärtää toisiansa oikein".
"Ai, nyt minä ymmärrän", -- sanoi Törres ja huokasi syvään. Hän oli
päässyt niin pitkälle kun oli toivonut. "Te tarkotatte tytärtänne, ja
niin kuin näette, on siihen suuntaan jo tehty yrityksiä". -- Hän antoi
paperinsa Krögerille. "Mutta minä tarkotin jotakin, aivan toista" --
lisäsi hän nauttien omista sanoistaan.
Mutta Gustaf Kröger huudahti ja tuijotti paperiin. Se oli kirje
T. Voldille täti Sofielta -- hän tunsi käsialan. --
Kirjaimet hyppivät hänen silmissään; hän näki ainoastaan sanat:
"selittäkää mahdolliset väärin ymmärrykset" -- "molemmin puolin
lähestyminen", ja hän ymmärsi, että päämaali oli saavutettu,
nöyrtyminen tapahtunut. He tarjosivat hänen tytärtänsä, ... hänen omaa
lastansa! Ja tämä mies polki heidät kaikki jalkojensa alle!
Törres tarkasteli häntä ikäänkuin olisi pelännyt että pieninkään piirre
menisi hukkaan. Samassa avautui ovi ja katsottuaan taaksensa, näki hän
rouva Knudsenin tulevan sisään vaaleana ja jäykkänä, ikäänkuin olisi
unissaan käynyt.
Hän meni Törresin ohitse katsomatta häneen, kumartui Krögeriä kohden ja
kuiskasi:
"Antakaa minulle anteeksi! Kaikki on minun syyni."
Kröger istui liikkumattomana pöytää vasten kyyristyneenä, ja rutisti
kirjettä kädessään. Rouva Knudsen laski kätensä hänen päänsä päälle ja
kuiskasi hänelle kauniita sanoja vanhan ystävyytensä ajoilta.
Nähdessään rouva Knudsenin tuossa tilassa tuli Törres häirityksi
voittoriemussaan. Mutta koska rouva Knudsen täten meni hänen
vihollisensa puolta, ei hänen mielestään tarvinnut siitä sen enempää
välittää.
Ja hyräillen otti hän hattunsa ja keppinsä, ja lähti tiehensä.


XVI.

Kaupungissa ei oltu koskaan ennen nähty niin pikaisesti tehtyjä
pesäntila-laskuja ja niin nopeata varojen rahaksi muuttoa, kun Anton
Jessenin, Cornelius Knudsenin ja vanhan Brandtin vararikoissa. Ja
yleisesti puhuttiin tuosta tavattomasta taidosta, jolla pankinjohtaja
T. Vold oli toimittanut nämä asiat. Näyttipä melkein siltä kuin hänellä
olisi ollut kaikki selvillä edeltäpäin, arvelivat muutamat.
Hän oli itsestään määrätty uskotuksi mieheksi ensiksi sentähden, että
hän tunsi pesät ja niiden keskinäiset asiat ja toiseksi, että hänellä
heti pankkien jälkeen oli enin saamisia. Mutta jälestäpäin tuli ilmi
että hänen velkansa olivat niin varmaan taatut ettei hänen osalleen
mitään tappiota tullut. Kiinteässä omaisuudessa oli hänellä suuria
pantteja, joita ei kukaan aavistanut, ja muuten oli hän niin hyvin
takauksilla varustettu, että omisti kaikki Jessenin tavarat ja sitä
paitsi oli Knudsenilla ja Krögerillä suuria velkoja hänelle.
Ensimäisessä huutokaupassa osti hän jo molemmat talot, sekä Brandtin
vanhan komean rakennuksen että Cornelius Knudsenin suuret
rakennusryhmät alas rantaan asti; siitä tuli melkein koko kortteli.
Sitten tarjoutui hän ottamaan nuo kolme tavara varastoa, ja toimitti
niin, että hän ne sai, ja sitten ei huutokaupalla tullut muuta myydyksi
kuin huonekalut ja irtain omaisuus. Sieltä osti hän suurimman osan
Brandtin arvokkaista kapineista, jotka siis saivat jäädä paikoilleen.
Krögerin perhe ja rouva Knudsen saivat muuttaa ja uusi omistaja ryhtyi
järjestämään kaikkia oman päänsä mukaan.
Törres Vold oli nyt täysikasvuinen mahtava mies, jolla ei ollut toisia
ihmisiä kohtaan muuta tunnetta kuin että ne olivat heikompia häntä. Hän
oli tullut rotevaksi ja vahvaksi ja oli nyt paljon kauniimpi kuin
nuoruutensa ensi aikoina. Kesakot olivat hävinneet ja punanen parta oli
huolellisesti leikattu suippupäiseksi. Hänen vilkas terävä katseensa
teki hänen ulkomuotonsa huomattavaksi ja talonpojasta näkyi enään
harvoja jälkiä.
Hän toteutti nyt Krögerin vanhan aikeen yhdistämällä molemmat puodit
suurella ovella; rouva Knudsen'in yksityisen huoneen käytti hän
konttooriksi, ja itse asettui hän Brandtin huoneisiin. Hänen mielessään
olivat aina nuo pariisilaiset makasiinit, joita hän ei ollut nähnyt.
Mutta hän saattoi tulla toimeen muutenkin, sillä hän oli aivan selvillä
siitä, mikä hänen kaupungilleen sopi.
Jo aikaisin keväällä sai hän puotinsa avatuksi, ja koko kaupunki riensi
nyt sinne.
Täällä oli hän noudattanut samaa järjestelmää kuin ennen rouva
Knudsenin puodissa kun he yhdessä neiti Thorsenin kanssa käänsivät koko
puodin nurin yhtenä yönä. Rouva Jessen oli nytkin ollut hänen apunaan.
Nyt istui rouva Jessen pääkassassa, hienon kalterin takana, kuin
harvinainen lintu häkissä. Hän hymyili vienosti ja katseli ylös
lempeillä silmillään, ja nyökäytti silloin tällöin päätään pienelle
miehelleen, joka oli myöskin saanut siellä tuottavan paikan ensimäisenä
puotipalvelijana. Kotona oli hänellä oiva poika, jonka kehdosta
kaupungilla tiedettiin kertoa yhtä monta sukkeluutta, kuin pojalla oli
punasta hiuskarvaa päässä.
Mutta pankinjohtaja T. Vold'ista ei enään sanottu mitään kokkapuheita.
Perin typeränä pidettiin sitä, joka vielä viittasi "rouva Knudsenin
kassaan". Paljon suuremmoisemmin olisi sen pitänyt tapahtua, tuollaisen
rikkauden hankkimista varten. Syytä oli ihailla tuollaista omatekoista
miestä ja Jumalan siunausta.
Tässä asemassaan saattoi hän tuottaa pienelle yhteiskunnalleen kaikkea
sitä vahinkoa, joka syntyy kun ahnas rahamies lukua pitämättä mistään
hallitsee pankkia ja krediittiä. Hänen silmänsä olivat kaikkialla, ja
missä äyrikin oli saatavissa, siihen iski hän kyntensä, ryöstäen
köyhemmiltä kaiken ansion. Jos joku pieni kauppaliike alkoi kukoistaa,
pani hän heti esteen krediitille, panetteli sen omistajaa
ulkomaalaisille, joiden kanssa hän sitten itse teki sitoumuksia,
karkoittaen siten entisen liikemiehen. Hän oli kaikkialla mukana,
kaukana ulkopuolella omaa varsinaista kauppaliikettä, merikaupassa ja
kaiken laatuisissa kauppayrityksissä. Hän ei ylenkatsonut kahta
kruunua, kun sai sen ottaa toiselta.
Sentähden palveltiin häntä kuin Moloch'ia, vielä suuremmassa määrässä
kuin pankinpäällikköä, sillä Vold'in kaltainen ei hän kumminkaan
koskaan ollut. Kaikki kauppiaat kumartelivat häntä, hiipivät piiloon
pienine lihapaloineen ja uskalsivat tuskin sanomalehdissä ilmottaa
peläten että tuo suuri mies, aavistaen heillä olevan jotakin menekkiä,
ryöstäisi heiltä leivän.
Sentähden tulikin hän valituksi kaikenmoisiin kunnallisiin toimiin,
seuroihin ja yhdistyksiin.
Ilman hänen nimeänsä olisi paras liike joutunut häviöön. Jos joku häntä
loukkasi, voi yhtä hyvin heti mennä pormestarin luo kirjoineen.
Kun hän sentähden parin vuoden kuluessa oli tyhjentänyt kaupungista
kaikki mitä sieltä lähti ja käyttänyt hyväkseen kaikki mahdolliset edut
ja elinkeinot, pisti hänen päähänsä, että nyt kun hän oli jo yli
kolmenkymmenen vuoden vanha pitäisi hänen päästä valtiopäiville.
Kaupungissa oli tapana, että jos joku oli rikastunut, hän pistäysi
valtiopäivillä.
Oikeistolle ei hän hiiskunut mitään; mutta ystävänsä pastori vilkutti
ainoastaan merkitsevästi silmäänsä hänelle, puoltaessaan häntä.
Vasemmistolle huomautti hän olevansa itsenäinen mies, joka oli noussut
kansan syvistä riveistä, ynnä muuta senkaltaista, jota he pitivät
tärkeänä. Hän ei sitäpaitsi ollut vaarallisesti sivistynyt ja oli rikas
mies, joka kävi kirkossa.
Ainoastaan "Työväen yhdistys" ei tahtonut valita häntä. Heidän
puheenjohtajanaan oli Simon Varhoug, joka varoitti heitä Törres
Voldista. Mutta silloin meni Törres alas ranta-aittaan ja sanoi
kaikkien kuullen: No Simon, kun olet sosialista...
Kauhistuneena rupesi viisas Simon vastustelemaan; mutta sana
levisi kaupungille; jopa sanomalehdessäkin kirjoitettiin, että
vahvoja sosialistisia virtauksia on ruvennut liikkumaan "Työväen
yhdistyksessä"; ja kun Simon Varhoug tuli aivan liikutettuna erääseen
satunnaiseen kokoukseen puhdistamaan itseänsä ja tovereitansa noista
hirveistä syytöksistä, täytyi hänen ystävänsä ja toverinsa Halvor
Röidevaagin ilmoittaa hänelle, että joka ainoa yhdistyksen jäsen oli
eronnut työväenyhdistyksestä, jonka tähden sali oli tyhjänä. Ja
seuraavana päivänä ei tuosta uhkeasta yhdistyksestä ollut muita jälellä
kuin nuo kaksi jalokiveä: Simon Varhoug ja Halvor Röidevaag, kertoi
samainen lehti.
Niin tuli Törres Vold valituksi suurella enemmistöllä.
Alussa hän katui, eikä viihtynyt ensinkään valtiopäivillä. Hän luuli
kauvan aikaa, että hänestä tehtiin pilaa.
Saman tapainen tunne jonka hän tunsi ennen nuorena seisoessaan tuon
juovan edessä, joka eroitti hänet korkeammasta yhteiskuntaluokasta,
saattoi hänet nytkin levottomaksi tuossa totisten miesten keskessä,
jotka keskustelivat pöytäkirjakomitean ehdotuksista ja monesta muusta
asiasta, jota ei hän ymmärtänyt.
Mutta jälestäpäin hankittuaan tietoja noista miehistä, jotka puhuivat
niin mahtavasti ja näyttivät niin rohkeilta, sai hän tietää että he
olivat köyhiä, toinen köyhempi toistaan, ... ha! ... tuikiköyhiä
kaikki! Ha, ha, ha! Mitä välitti hän heidän terävistä r--r'istä ja
paksuista niskoistaan! Siellä oli pari rikasta miestä, joidenka seuraan
hän liittyi, teki tuttavuutta monen muun rikkaan kaupunkilaisen kanssa,
ja pääsi pitkälle seuraelämässä kukistumatta.
Itse kokouksissa oli hänellä tavattoman ikävä; mutta käytävillä ja
portailla, aina kellarikerroksesta ylös lehterille, oli hänestä hauska
kuleksia. Iltapäivällä kun kaikki huoneet olivat valaistut, ja koko
rakennus lämmitetty, vaelteli hän kuulumattomasti pehmeillä matoilla,
käytävältä käytävälle, ohi kumartelevien vahtimestarien, poikkesi
ravintola-huoneesen, istui siellä hetkisen mukavassa nojatuolissa
nauttien virvoitusjuomia, ja näyttäydyttyään milloin missäkin paikassa
lähti uudestaan liikkeelle; ja kun hän vielä lisäksi tästä kaikesta
tiesi saavansa maksun, niin sekös oli hänen mieleensä.
Ja kuinka hyvin hän käsitti, että nuo talonpojat, joita hän täällä
tapasi, vaan joista hän kaupungin tukkukauppiaana pysytteli erillään ja
joiden kotielämän ja ahtaat olot hän tunsi -- olisivat kernaammin
myöneet sielunsa autuuden, kuin luopuneet mukavasta elämästään tuossa
palatsissa.
Hän tunsi itsensä levolliseksi erittäinkin puheensa jälkeen.
Ajatuksen siihen oli hän saanut pastori Opstadilta ja odotti nyt
ainoastaan sopivaa tilaisuutta sen esittämiseen. Eräänä aamu-päivänä,
kun sali ja lehteri olivat täynnä kuulijoita ja keskustelu-aineena oli
joku koulukysymys, nousi hän ylös puhumaan, ilmoittaen puolestaan
seisovansa kokonaan lapsuuden uskon pohjalla. Hän tiesi kyllä että
nykyaikaan ei semmoista pitäisi sanoa, jos mieli kantaa sivistyneen ja
eteenpäin pyrkivän miehen nimeä; mutta hän oli yksinkertainen suora
mies, joka oli lähtenyt kansan syvistä riveistä. Niin, hänestä tuntui
rakkaalta saada tässä salissa tunnustaa, ettei hän ollut joutunut
kauvemmaksi kuin lapsuuden uskon vahvalle pohjalle ja hän tahtoi
rukoilla Jumalaa, ettei hän koskaan joutuisikaan sen kauvemmaksi.
Tämä puhe herätti huomiota ja yleisesti kummasteltiin, kuinka tuo nuori
mies, samalla kun hän vähässä ajassa oli koonnut itselleen omaisuuden,
ennätti ottaa osaa uskonnollisiin kysymyksiin. Ja vaikkei hän koskaan
enään lausunut mitään, pidettiin häntä tämän jälkeen paraimpina kykynä
valtaistuimen ja kirkon puolella.
Hänen kotikaupungissaan iskivät oikeiston miehet silmäänsä pastori
Opstadille ja puristivat lämpimästi hänen kättänsä.
Vasemmisto jäi siihen tavallisuuden mukaan ottamaan mittaa omista
pitkistä nenistään ja kiroilemaan siitä että siis oli hänkin heidät
pettänyt.
Mutta Simon Varhoug kuiskasi ystävälleen:
-- "Sanoinhan sen? -- Siinä on piru tuossa miehessä."
Mutta suurinta huomiota herätti kuitenkin se, kun pääkaupungin lehdissä
kerrottiin virallisesti ja varmasti, että herra valtiopäivämies,
tukkukauppias ja pankinjohtaja T. Vold nimitetään pyhän Olavin
ritarikunnan jäseneksi, -- tiedonanto teki aivan valtavan vaikutuksen.
Nekin jotka olivat tottuneet paikkailemaan mokomia koristuksia
vaipuivat ajatuksiin; naiset silmäilivät syrjittään miehiänsä ja
aprikoivat: sellaista et sinä saa milloinkaan; niin -- pikku porvarit
ja yhteiskunnan vähäpätöisimmätkin -- ne istuutuivat yksinään ja
ryhmittäin, isä ja äiti lasten sängyn vieressä, istuivat siinä ja
tuijottivat, yhä punniten sitä, että tämä mies, joka kaikkein tieten ei
ollut muuta tehnyt kuin toisia vahingoittanut, että tämä mies oli
löydetty ja että häntä oli ennen muita kunnioitettu.
Että tämä kaukaisen paikkakunnan kaikella vääryydellä koottu rahaläjä,
että haju siitä oli voinut levitä aina Tukholmaan saakka! -- Se heitä
hämmästytti ja se sai heidät ajatuksiinsa vaipumaan. Eikö ollut
oikeastaan heidän puolestaan kurjaa ja lapsia kohtaan ihan väärin että
heitä kasvatettiin siihen, että se on rehellisyys joka maan perii.
Sillä eihän se ollut ollenkaan totta. Ja ryöstettiinhän heiltä siten
yksi mahdollisuus toimeen tuloon tässä maassa, kun heitä pakotettiin
lukemaan ja oppimaan ja kun heissä herätettiin kunnioitusta tietoihin
samalla kun heiltä salattiin, että tie yhteiskunnan juuripuolilta sen
latvaan oli tehty ainoastaan niitä voitonhimoisia varten, jotka eivät
koskaan mistään hävenneet, niitä teeskentelijöitä varten, jotka eivät
koskaan silmiänsä räpäyttäneet.
Mutta tuon suuren miehen edessä kääntyivät kaikki terävät piikit maata
kohden, ja koko kaupunki mateli hänen edessään, kun hän kesällä palani
valtiopäiviltä. Kaikki liikemiehet, jotka sillä välin olivat löytäneet
jonkun luun järsittäväkseen, piilottivat huolellisesti saaliinsa ja
ilmestyivät luikerrellen suuriin kansalaispäivällisiin, jotka pidettiin
klubbilla, kotiin tulleen herra Voldin kunniaksi.
Juhlapäivällisiin piti naistenkin ottaman osaa ja siellä saisi Törres
tavata kauniin rouva Steinerin, joka muutama kuukausi sitten oli tullut
kaupunkiin.
Pukeutuessaan ja ajatellessaan kaikkia vastaus-puheitaan, hiipi ajatus
rouva Steineristä vastustamattomasti sanojen väliin häiriten häntä. Hän
oli kuullut että rouva Steiner oli tullut kaupunkiin luovuttamaan
atelier'insä, joka näinä vuosina oli seisonut tyhjänä häntä varten,
sekä myymään kaikki tavaransa lähteäkseen heti taas takasin. Sen hän
piti jotenkin uskottavana, sillä pääkaupungista kerrottiin, että hänen
miehensä oli joutunut häviölle, eikä luultavasti enään voisi häntä
kustantaa.
Hän tunsi, että vaikka olisi kuinka itseään varustanut, riippui kaikki
kuitenkin siitä tavasta, jolla rouva Steiner ottaisi hänet vastaan.
Vielä tässä silmänräpäyksessä muistellessaan entisiä vaiheitaan, tuntui
hänestä kuin tämä nainen olisi ollut hänen viimeinen koetuksensa.
Rouva Steiner oli pitänyt häntä narrinaan; kulettanut hymyillen hänet
syvänteen reunalle saakka. Olisikohan hänellä vielä valta? -- tahi
olisiko tässä kosto mahdollinen?
Tuon suuren miehen ympärille pöydän ääressä oli kokoutunut niin suuri
ihmisjoukko, että hän saattoi ainoastaan vilahdukselta nähdä rouva
Steineriä eräässä naisparvessa. Mutta samassa silmänräpäyksessä tunsi
hän lämpimän nytkähdyksen sydämmessään, ikäänkuin hänen henkäyksensä
olisi pysähtynyt tuon naisen eteen, joka ennen oli hänet vallannut ja
jonka valta tuntui vieläkin olevan sama.
Sitten alkoivat puheet joissa tuota suurta miestä siveltiin
lihavimmilla sanoilla mitä saattoi löytää. Ensin puhui pankinpäällikkö
Christensen nuorille kyvyille, jotka vähitellen astuvat toisten sijaan,
ryhtyvät työhön ja niin edespäin.
Senjälkeen lausui asian-ajaja Dreyer tervehdyksen yhteiskunnan
heikoimpain puolesta, joille Törres oli ollut isänä ja hyväntekijänä.
Sitten astui esille eräs valtiopäivämies maaseudulta; hän puhui tuolle
itsenäiselle miehelle, joka oli kohonnut kansan riveistä ja niin
edespäin. Mutta pastori Opstad puhui paraiten.
Hän ei tahtonut että liiaksi ylistettäisiin n.k. omatakeista miestä...
Sillä itsestään ei ihminen mahda mitään; eikä kukaan sitä paremmin
tiennyt kuin hänen ystävänsä T. Vold.
Aina oli hän tunnustanut sen, että siunaus tulee ylhäältä päin ilman
omaa ansiota; köyhien ja vähäpätöisten piiristä oli hän kohonnut ja
sentähden oli Jumala lihottanut hänen laumansa ja suonut hänelle tätä
maallista hyvää. Ja ylhäältä saatuna antina oli hän sitä vastedeskin
hoitava ... siitä oli pappi varma. Törres oli vastannut tähän hyvin
arvokkaalla tavalla; olihan hän käynyt pankinjohtajan koulua ja
sittemmin kehittynyt suurkäräjissä, niin että hän voi lausu tyhjän
päiväisimpiä sanoja ja imelintä mielittelyä niin totisesti ja
vakuuttavasti kuin puhuu se, joka puhuu sydämmestään.
Rouva Steiner istui pöydän alapäässä erään vanhan ihailijansa vieressä;
hän voi nähdä kunniavieraan, joka kerta kun tämä nousi puhumaan, hän
kuuli kaikki mitä muut sanoivat hänelle. Ja tuoko oli siis se
puotipoika, joka kerran oli ollut hänen käytettävänään ja jota hän niin
oli ivannut!
Siitä pitäin oli hänellä ollut paljon vastoinkäymisiä. Pääkaupunki oli
jo suuresti muuttunut, kun hän palasi sinne. Tuskin kukaan enään
muistikaan skandaali ja avioero juttuja; mutta sijaan oli tullut uusia
ja paljon pahempia juttuja. Hän kyllä huomasi, että häntä katseltiin
jonkinmoisella uteliaisuudella, mutta häntä katseltiin kuitenkin
niinkuin sellaista, joka oli suorittanut elämänsä urotyön ja kun vielä
lisäksi hänen miehensä, joka ei ollut ollenkaan parantunut entisestään,
ei enään sanonut varainsa kannattavan kustantaa kahta, vaimoa ja
jalkavaimoa --, niin oli hänen täytynyt palata takasin tuohon pieneen
kaupunkiin -- puoleksi epätoivoisena, ja aivan neuvotonna
tulevaisuudestaan.
Kaunis oli hän yhä vieläkin ja paremmin puettuna kuin kukaan muu tässä
salissa ja kuta pitemmälle tuo suuremmoinen kansallisjuhla eteni ja
kaikki ihailun maljat tyhjennettiin tämän yhden ainoan pään päälle,
sitä enemmän alkoivat rouva Steinerin silmät kimmeltää, ja hän kysyi
itsellään, eikö tässä mahdollisesti olisi saavutettava sitä, mitä hän
tarvitsi, huoletonta rikkautta ja miestä.
Hänessä piili vielä pelko tuon miehen raakuutta, mutta koko maailma oli
hänen jalkojensa juuressa, ja kuka ties oli hän muuttunutkin. Kaikista
pahinta oli, jos hän oli ymmärtänyt -- ja aivan varmaan oli hän sen
jälestäpäin ymmärtänyt, kuinka paljon siinä oli hänen syytään tuossa
tapahtumassa sinä iltana; olikohan hän antanut sen anteeksi? --
voisikohan häntä saada sitä unohtamaan? -- ja epävarmoina molemmin
puolin tapasivat he toisensa illemmalla; ja ikäänkuin salaisen
sopimuksen kautta pisti rouva Steiner kätensä herra Voldin kainaloon ja
he poistuivat erääseen tyhjään syrjähuoneeseen.
Törresin sydän tykytti niinkuin hänen nuoruudessaan kun he istuivat; he
hiukan naurahtivat molemmat.
"Te olette tosiaan paljon muuttunut herra Vold."
"Mutta te ette ole muuttuneet ollenkaan, ette vähintäkään", sanoi tämä
ja katsoi häntä silmiin, tarkastellen hänen olkapäitään, tuolla
ahnaalla katseella, jonka hän tunsi niin hyvin ja jota hän niin
pelkäsi.
"Me emme koskaan tavanneet toisiamme Kristiaaniassa", sanoi rouva
Steiner.
"Mutta minä kuitenkin kyselin teitä kaikista hienoimmista paikoista,
mutta siellä ei ollut yhtä elävätä sielua, joka olisi tuntenut teidät."
Sama epähieno talonpoika oli hän yhä vieläkin ja rouva Steiner muutti
puheen ainetta;
"Kuinkas te viihdyitte suurkäräjillä Kristiaaniassa?"
"Vallan mainiosti", vastasi Törres.
"Mutta eikö ollut hiukan vaikeata tuolla tavalla noin päästä
kaikkialle."
"Mitäs tyhjää, minä en ujostellut, olinhan minä rikkaampi kuin kaikki
nuo yhteensä", sanoi hän ja nauroi noilla suurilla vahvoilla
hampaillaan häntä vasten kasvoja, että rouva Steiner taas hiukan
peräytyi.
Mutta kun Törres Vold nyt kerran oli antautunut liukumaan, niin kertoi
hän niinkuin vanhalle uskolliselle ystävälleen kaikki, mitä hän näitten
vuosien kuluessa oli toimittanut.
Sen hän heti näki, ettei nyt voinut olla puhetta ivaamisesta, nyt oli
asiat sillä kannalla, että menneisyys oli unohdettava ja että tuo
nainen oli otettava mukaan, sillä nyt hän itse seisoi kunniassa
kukkuloilla, tuo toinen turvatonna.
Ja yht'äkkiä tunsi hän koko luontonsa kohoavan, ajatellessaan että
hänen nuoruutensa kaikista mahdottomin unelma oli toteutumaisillaan.
Tuo nainen, joka oli ollut ja oli vieläkin yksi noita kaikkein
hurmaavampia, ja joka oli ollut niin huimaavan korkealla, hänet oli nyt
mahdollista valloittaa; hän tahtoi suudella hänen valkoista niskaansa
ja taivuttaa sitä samalla. Ja samalla kun hänessä rakkaus leimahti ilmi
tuleen, samassa oli siihen sekaantunut kostonkin tunnetta, juuri
niinkuin hän naista tahtoikin rakastaa.
Rouva Steiner oli unohtanut laskunsa ja tunsi itsensä aseettomaksi. Tuo
alkuperäinen raaka voima, jota hän jo ennen oli talonpoikaispojassa
ihaillut valloitti hänet yhtäkkiä, hän kalpeni kalpenemistaan,
kuullessaan toisen puhuvan, hän oli aikonut punnita ja miettiä, mutta
nyt tunsi hän kaikki päättyvän sillä että tuo toinen otti hänet
puoleksi väkisin.
Useita kertoja olivat muutamat juhlatoimikunnan herrat huolestuneina
etsineet kunniavierasta ja samassa aina hienotunteisuudesta vetäytyneet
takaisin.
Törres Vold tarttui hänen käteensä ja sanoi: nyt minulla on kaikki,
paitsi yksi kaikkein korkein, sallikaa minun nyt viedä teidät niihin
huoneisiin, joista te kerran karkoititte minut ulos, niin olemme kuitit
-- ja kahden kertaisesti onnelliset. Rouva Steineriä puistutti, mutta
samassa lähestyi heitä varovasti pankinjohtaja Christensen.
"On vaikea tulla yksimielisyyteen?" -- kysyi hän hienosti.
"Ei -- nyt olemme me yksimieliset" -- huudahti Törres Vold, ilosta
loistaen; -- "eikö totta -- rouva!" -- Rouva oli kohonnut seisaalleen,
he seisoivat käsikädessä, hymyilevän pankinjohtajan edessä. Rouva
Steiner käänsi päänsä Törres Voldin voimakasta olkapäätä vastaan ja
kuiskasi: "Niin olkaamme yksimieliset" --.
Kun hän myöhään yöllä kulki kotiinsa juhlasta, joka oli muodostunut
myrskyiseksi kihlajaisjuhlaksi, teki Törres kierroksen, sittenkun oli
seurannut morsiantaan hänen asuntonsa ovelle.
Hiljaisessa tyynessä kesä yössä harhailivat tuoksut niityiltä ja
kanervikko kankailta kaupunkiin. Törres seisahtui muutamaan kulmaan ja
hengitti syvästi ilmaa keuhkoihinsa, ja tuon tutun maaseutu ilman
mukana muistuivat hänen mieleensä lapsuuden ja nuoruuden päivät -- ne
oli aikoja ne, joita hän ei ollut joutanut viimeisten kiireisten
vuosien aikana muistelemaan. Ei hän ollut ajatellut sukulaisiakaan, ja
jos joku heistä tuli kaupunkiin, oli hänellä ensimmäisenä huolenaan
päästä heistä erilleen.
Mutta tänään koutuivat muistotkin hänen mielialaansa, joka oli niin
viehkeä ja onnea täysi, ja hän ymmärsi oikeiksi papin sanat, että
Jumala oli hänen työtänsä siunannut. Olihan hänen pitkin matkaa käynyt
niinkuin Jaakopin! -- Ja olihan hän nyt noiden seitsemän vuoden
kuluttua saanut Raakelinsa, saanut ihanimman Raakelin, minkä yksikään
mies voi toivoa omaksensa.
Huoneensa edustalle seisahtui hän, tarkasteli tuota kultakirjamilla
kirjoitettua omatekoista nimeänsä, mutta ylhäällä suurissa saleissa ja
makuuhuoneessa palasivat hänen ajatuksensa takasin tuohon ihanaan
naiseen, noihin ihmetteleviin vieraihin ja hänen omaan kaikkia
hallitsevaan voimaansa.
Ja kun hän oli riisuutunut ja mennyt levolle, alkoi hän ajatella
lapsiansa ja hän alkoi miettimään mikä olisi pantava esikois pojan
nimeksi.
Yhtäkkiä ikäänkuin ilmestyksen kautta sattui se hänen mieleensä ja hän
mainitsi sen puoliääneen pimeässä, ikäänkuin kiitollisuudesta.
Jaakoppi -- on nimi. -- Jaakoppi on se nimi, jota hänen poikansa tulisi
kantamaan ja itse opettaisi hän poikaansa tätä nimeä kunnialla
kantamaan.
_Loppu_.