Jaakoppi - 1

JAAKOPPI
Kirj.
Alexander L. Kielland

Suomentanut Juhani Aho

Päivälehden novellikokoelma 1.

Helsingissä,
Helsingin Sentraali-Kirjapainossa,
1891.


I.

Pari peninkulmaa järvestä, missä maa hitaasti alkoi nousta tunturia
kohden, olivat nuo pienet talot autioina ja hajallaan; ja alavat suot
levenivät mustina ja rapakoisina hiukan ylempänä olevien kankaiden
välissä, missä lyhyttä kanervaa kasvoi isojen kivien ympärillä.
Tie oli yksi ainoa huolellinen kärrynjälki, joka luikerteli kivien ja
mättäiden lomia, ja se kulki nyt samaa suuntaa kuin oli kulettanut sen
ensimmäisen ajajan hevonen; eikä yhdenkään hevosen -- vielä vähemmin
yhdenkään ajajan päähän ollut pistänyt lähteä viemään rattaita toisille
väylille, ulos tästä huolellisesta kärrynjälestä.
Tietä myöten laskeutui alas isokasvuinen, tanakka talonpoikaispoika,
tukka vaaleanpunanen ja naama kesakoissa. Hän kulki, kasvot, nuo isot
ja untuvapartaiset kasvot käännettyinä luodetta kohti, merta kohti,
kaupunkia kohti, ilta-auringon kultaista ruskoa kohti joka punotti
kanervikossa ja veti pitkän juovan veden rajaan saakka, tulvi leveänä
juovana alavalle länsi rannalle ja kimalteli kaitaisena juovana aina
meren ulapalle, näköpiirin perille saakka.
Auringon kulta heloitti hänen vaaleansinisissä, myhäilevissä
silmissään. Ja hänen mielensä se oli täynnä kultaa sekin. Hän ei muuta
ajatellut, ei muuta nähnyt, hän vaan kulki niinkuin olisi jo porkannut
polviaan myöten kullassa -- kulki pohjoiseen päin, kaupunkiin, tuohon
kaupunkiin, joka oli täynnä kulta kolikoita, kulta kolikoita ja
tyttöjä!
Ja kuitenkaan ei Törres Snörtevold ollut nähnyt paljon oikeata kultaa
eläessään; muutamia kullatuita kehyksiä pappilan salissa, siinä kaikki.
Vaan eilen oli hän saanut kaksi oikeata kultarahaa eläinkauppiaalta,
joka osteli sikoja englantilaisille.
Törres vei kultapalat yksikseen luhtiin, puristi niitä kourassaan,
helisti niitä varovasti rautanaulaan, haisteli ja purasi hiukan toista
laitaan; ja koko yön oli hänellä ne mukanaan vuoteella, hän pani
poskensa alle taikka hieroi niitä vastakkain puoli horroksissa,
kuullakseen olivatko ne siinä molemmat.
Seuraavana päivänä oli hän kuin uudesta syntynyt. Hän tahtoi
hetipaikalla päästä kaupunkiin, ja yksin.
Hän joka aina puheli kaupungista, mutta ei koskaan uskaltanut tulla
mukaan, kun muut menivät markkinoille; hän, joka aina oli säästänyt
rahaa kaupunkimatkan varalle, mutta ei koskaan saanut tarpeeksi, hän
oli nyt kerralla valmis, eikä pidättämisestä puhettakaan. Kaikki
rahansa pistettyinä pienissä kääryissä sinne tänne vaatteihin ruumiin
ympärille astui hän nyt alas tietä pitkin iltapäivän paistaessa ja
läheni rantaa, josta toivoi pääsevänsä venheellä yli rautatieasemalle
toisella puolen veden.
Matkalipun hinnan kaupunkiin tiesi hän; se oli suuri; mutta mahdotonta
oli hänen tässä kiihkossaan lähteä kiertämäänkään ja kulkea puolitoista
päivää jalkasin. Venhekyydin oli hän arvellut maksavan 25 äyriä. Mutta
kun hän joutui niin pitkälle, että näki isot kivet veden rajassa, missä
tiesi venheen olevan, pisti hänen päähänsä, ett'ei sen omistaja Anders
ehkä olekaan saatavissa. Silloin voisi hän ottaa venheen ja soutaa itse
itsensä toiselle puolelle; se ei tulisi mitään maksamaan, sillä tänne
hän ei enää koskaan tule takaisin.
Kotona eivät olleet puhuneet juuri mitään Törresille, kun hän sanoi
lähtevänsä. Hän oli aina yksin eikä suuresti muista välittänyt. Talo
oli aina lapsia täynnä ja vaivaishoidon portaalla. Törres ei ollut
vanhin poika, mutta teki työtä taloon ja hoiti omia asioitaan siinä
sivussa.
Jo ihan nuoresta alkaen oli hänellä ollut tavaton onni sikakaupoissa.
Aina saivat hänen sikansa enimmät porsaat ja jos niitä katosi metsiin,
ei hänen porsaansa olleet koskaan kadonneiden joukossa. Mutta ei hän
kuitenkaan ollut tyytyväinen; hän kulki ja valitti, ett'ei tästä tule
mitään. Ja vaikka hän olisi myynyt kuinka hyvään hintaan tahansa, ei
kukaan voinut huomata, että hänellä oli rahoja. Hiljaa ja murjottaen
oleskeli hän siellä missä muutkin ja kasvoi hitaasti.
Mutta kun hän nyt laskeutui alas viimeistä mäkeä kultaisen auringon
kimaltaessa edessään veden pinnalla, tulvahti tuossa nuoressa
talonpoikaispojassa ennen tuntematon voima. Hänellä ei ollut laukkua
eikä matkasauvaa; mutta hänen piti saada jotakin käteensä ja niin otti
hän kaksi pyöreätä kiveä tiepuolesta -- toisen toiseen käteensä. Niitä
iski hän vastakkain niin kovasti kuin voi ja lauleli: Kultia ja
tyttöjä, ja tyttöjä ja kultia, -- hän lauloi ääneensä ja löi tahtia
jalalla. Vaikkei hän osannutkaan laulaa.
Hänestä oli niinkuin olisi hän musertanut jotain toista, samalla kuin
hän itse kasvoi, kasvoi ohi kahdenkymmenen vuotensa, kasvoi niin
suureksi, että hänen täytyi avata leveähampainen suunsa, -- ikäänkuin
nielläksensä oma ääretön himonsa.
Ja kun hän näki venheen kiven kupeella eikä yhtään ihmistä saapuvilla,
pani hän hyppelemällä viimeisen matkan, nauraen ja riemuten, ja
hyökkäsi venheen kimppuun sysätäkseen sen vesille.
Mutta hänen askeleensa irtonaisilla rantakivillä herättivät miehen
kiven takana, josta pää pisti esille. Se oli Andersin pää, ja hän kysyi
kiivaasti:
"Mitä sinä teet minun venheelläni?"
Törres'in sydänalassa pani pahasti ja pettyneenä irroitti hän kätensä
venheen kokasta; mutta sanoi rauhallisesti, niinkuin oikeata asiaa:
"Voitko soutaa minut yli asemalle -- Anders?"
"En"
"Vai niin? -- mutta minä maksan!"
"Venhe on vuokrattu", vastasi Anders ja sylkäsi, kääntyen rauhallisesti
pois ja piiloutuen kiven taa.
Sieltä kuului muitakin ääniä, ne nauroivat ja puhelivat kiven takana.
Törres seisoi silmänräpäyksen hämillään ja kokosi ajatuksiaan. Ja hänen
verensä olivat sellaisessa menon vauhdissa ja hänen koko mielensä oli
niin täynnä kultaisia unelmia, että hän huusi ääneensä -- tahallaan
sitä varten, että kiven takana olijatkin kuulisivat: "Saat 50 äyriä
kyydistä asemalle".
Mutta sieltä kiven suojasta kajahti tyynille vesille nauru, jonka
vertaista Törres ei vielä eläissään ollut kuullut, sillä se oli
kaupunkilais naurua -- ärsyttävää, herrasmaista ja vapaata. Ja sieltä
huudettiin: "Käy esiin! Käy esiin sinä viidenkymmenen äyrin mies! --
hoi, missä se on se kultalintu?"
Pari iloista punertavaa naamaa pilkisti sieltä häntä nähdäkseen ja kun
Törres vähän muuttautui, sai hän nähdä kolme kaupungin herraa, jotka
kalastus kapineineen olivat asettuneet tuon suuren kiven suojaan.
Heillä oli valkea liina keskellään nurmikolla ja pulloja oli kokonainen
kehä yhdestä toiseen; siellä oli laseja täynnä punaista ja keltaista,
voita lasi astioissa, hienoa kaupunkilais-leipää, avattuja läkki
astioita, paperiin käärittyä kanan paistia, -- Törres näki tuon kaikki
yhdellä ainoalla silmäyksellä käsittämättä muuta kuin että se oli
kaikki tuo äärettömän kallista, ja hän luuhistui kokoon mielen
masennuksesta.
"Tule poika tänne! ja juo lasi janoosi!" huusi heistä vanhin joka oli
paksu ja punapäinen.
Mutta Törres seisoi synkkänä ja vastasi vaan:
"Minun pitäisi päästä veden yli -- minun."
"Mene sitten vaikka helvettiin", huusi tuo paksu ja tyhjensi itse
lasinsa; "tiedä sinä, että venhe on nyt meidän".
"Olisiko siellä vielä sijaa?" kysyi heistä muuan.
"Onhan siellä aina sijaa", vastasi Anders.
"Ei, ei", huusi tuo lihava päättäväisesti, "me emme tahdo mukaan. Minä
en siedä näitä lahosia venheitä -- en ainakaan lastissa."
Ja niinkuin ei Törresiä olisi ollut koko maailmassa, alkoivat he syödä
ja syödessään jutella kaikista niistä huonoista venheistä, joita oli
pakotettu käyttämään vesillä ja virroilla ja joita aina piti soutaa,
menipä sitten kalaan tai tahtoi päästä rannalta toiselle.
Törres peräytyi pysytellen niin, että kivi oli siinä hänen ja noiden
toisten välillä, kunnes löysi syvennyksen rannassa, johon voi kokonaan
piiloutua, kun laskeutui vatsalleen maahan. Tässä hän loikoi kiroillen
ja hiekkaa raapien.
Ne olivat nuo nauraneet hänen suurelle tarjoukselleen ja pakoittaneet
kiertämään maata myöten. Nyt hän ei enää ehtisi iltajunaan, hänen
pitäisi yöpyä vieraihin paikkoihin ja kenties maksaa yösijasta; ja
sitten ei hän enää ehtisi tänä iltana kaupunkiin -- ei saisi nähdä
tuota valaistua, ihmeellistä kaupunkia, johonka oli juoksujalassa
rientänyt.
Jonkun ajan päästä nousivat miehet kiven takaa jaloilleen, täyteläisinä
ja tyytyväisinä, sikarit ja piiput hampaissa höyryten, samalla kun
Anders, joka oli ollut ennenkin herroja kyydissä, keräsi tähteet
vakkaan ja vei ne venheesen. Kun he olivat päässeet vesille, nauraen ja
meluten, ymmärsi Törres heidän puheestaan, että joku oli maininnut
hänet; sillä se lihava, joka oli istuutunut perään, huusi: "me annamme
Andersille yhden kruunun juomarahaa päästäksemme kultalinnusta, niin
voittaa hän kuitenkin 50 äyriä".
Venhe lähti soutamaan pois ja nuo kolme herraa laittoivat siimansa
reilaan, uistellakseen yli mentäessä. Törres jäi yksin rannalle ja
katseli heidän jälkeensä kiukusta hehkuvin silmin.
Sitten hiipi hän kiven luo, jonka juurella oli muutamia korkkeja ja
voihin tahratuita papereita. Hän pui nyrkkiä poistuvalle venheelle ja
joutui hillitsemättömään raivoon ajatellessaan noita ihmisiä --
varsinkin tuota paksua. Hän syöksi olkapäänsä kiven kylkeen, painoi
sitä ja pinnisti maasta jaloillaan. Mutta tuo liikahtamaton möhkäle
jäähdytti hänet. Kiukun kohtaus meni ohitse ja hän katseli venheen
jälkeen, joka nyt oli liukunut vastaisen maan mustaan varjoon; samalla
hän vannoi sydämmessään, että tätä ei tulla unohtamaan.
Sitten lähti hän kärsivällisesti kiertämään rantaa; olihan oikeastaan
50 äyriä säästetty; kun nyt vaan saisi yösijan halvalla.
Mutta nyt ei ollut enää kultaa auringossa eikä mitään typeriä haaveita
Törresin päässä. Hän tunnusteli kaikkia rahakääröjään, luki ne ja laski
yhteen; tähän saakka ei ollut vielä mennyt äyriäkään.


II.

Se kaupunki, mihin hän tuli seuraavana aamuna, oli niin suuri, että
Törres jäi seisomaan sanatonna ja huumautuneena, astuessaan ulos
asemahuoneesta.
Sellaista korkeiden ja kalliiden huoneiden paljoutta ei hän ollut
osannut aavistaakaan, vaikka olikin kuullut niistä puhuttavan ja niitä
mielessään kuvitellut.
Välittämättä muutamista poikasista, jotka kysyivät olisiko hänellä
mitään kantamista -- eihän hänellä ollut mitään, lähti hän tunkeutumaan
kaupunkiin, osoittamatta ainoallakaan kasvojen liikkeellä, kuinka
mahtavasti tämä häneen vaikutti.
Mutta yhtäkkiä tuli häntä vastaan jotain aivan erinomaista. Se oli
nuori, hieno nainen -- kurottu ja keikistetty, jalassa hienokärkiset
kengät ja suuri hattu poikittain päässä. Ennenkun itsekään tiesi,
sivalsi hän lakin päästään niinkuin papin edessä, ja nainen punastui,
vaikka ei voinutkaan olla tyytyväisenä hymyilemättä.
Ei hän hänen kauneuttaan, -- sillä Törres oli tuskin nähnyt hänen
kasvonsa, eikä myöskään puvun kalleutta, mutta se somuus! -- että
nainen voi näyttää noin somalta, se oli hänen mielestään
yliluonnollisen mestarillista. Törres oli nähnyt naisia ennenkin --
sekä vaatteissa että ilman; mutta moista ei hän ollut koskaan
aavistanut. Ja joka kerta kuin hän tuli naista vastaan, niin vavahti
hän ja jäi tuijottamaan jälkeen; mutta ei kukaan ollut sellainen kuin
tuo ensimmäinen, eikä hän enää ottanut lakkia päästään.
Puolille päivin oli Törres jo sen verran tutustunut kaupunkiin, että
hän tiesi, missä ihmiset eniten oleskelivat. Pienet ja ahtaat kadut hän
pian hylkäsi; mutta pääkadut, missä huoneet olivat kivestä -- ja
äärettömän suuret ikkunat yhdestä ainoasta lasista, joka oli niin
läpikuultavaa kuin kirkas ilma, ja joissa kuitenkin oli niin hyvä
katsella kuvaansa -- niitä myöten kuljeskeli hän tuntikausia.
Kaupungin komeimman puodin nimi oli Brandt; se oli naisten puoti, johon
kuului koetushuoneet ja ompeluhuone. Mutta vanhalta muistilta myytiin
siellä myöskin kahvia, teetä ja sikareita, joita oli näytteillä
erityisessä uutimilla verhotussa ikkunassa.
Kaupungin vilkas-liikkeisin katu levisi juuri Brandtin puodin
edustalla, jossa paitse kolmea ikkunaa oli vielä lasiovikin. Tässä
käyskenteli Törres koko päivän edestakaisin ja tutkiskeli. Hän koetteli
arvata tavarain hintaa; mutta harvoihin tavaroihin olivat hinnat
merkityt eikä niitäkään ymmärtänyt.
Brandtin lähin naapuri oli Cornelius Knudsen, jonka talo oli seinäkkäin
Brandtin kanssa, mutta Knudsenilla oli vaan yksi ikkuna pää-kadulle,
muu osa tätä laajaa rakennusta antoi ahtaalle sivukadulle ja päättyi
alhaalla meren rannassa rantamakasiineihin ja tavaratontteihin.
Tätä liikettä johti Cornelius Knudsenin nuori leski, jota vastoin
Brandtin suurta ja rikasta kauppahuonetta hoiti vanhan Brandtin
vävypoika Gustaf Kröger.
Cornelius Knudsenin yhdessä katu-ikkunassa oli kaikkea sitä mitä oli
Brandtillakin ja hiukan vielä lisääkin. Törres näki heti, ettei mikään
täällä ollut niin kallista ja hienoa; mutta sitten oli tällä puodilla
kolme jotenkin pölyistä sivukadulle antavaa ikkunaa, jotka olivat
täynnä tavaroita, tervasta aina laivaköysiin saakka.
Näitä kahta naapuria tarkasteli Törres koko päivän, kunnes huomasi,
että hänellä oli ankara nälkä. Eräästä leipurista osti hän nisuleivän
ja siirappikakun ja nautti nämä ensimmäisinä kaupunkimaistiaisinaan.
Voimistuneena ja hyvällä tuulella jatkoi hän kulkuaan, hän tahtoi
hetipaikalla ansaita jotakin; mutta mistäpäin hän alkaisi? kultasepän
ja kellosepän ikkunat vetävät häntä vahvasti puoleensa. Täällä oli
kulta puhdasta ja hohtavaa.
Mutta kun hän siinä seisoi, katseli sisään ja näki siellä työmiehen,
joka lasi silmän edessä perkkaili kellon sisustaa ja väänteli pienen
pieniä pyöriä ja karoja, niin käsitti hän samassa ett'ei tämä ollut
häntä varten; tuo työ, se ei ollut suinkaan kullan arvoista, vaikka
ikkunat olivat täynnä kultakaluja.
Istua yhdessä kohden, olla vaiti ja tehdä työtä aamusta iltaan, -- ei
-- niin tyhmä en minä ole, ajatteli Törres ja naurahti itsekseen. Yhtä
hyvin olisin voinut jäädä kotiin maata muokkaamaan.
Nyt selvisi hänessä se päätös, että missä oli sakeimassa väkeä --
siellä tahtoo hänkin olla; eikä hän huoli äkäytyä työn ääreen tuolla
tavalla; sinne hän tahtoo mennä missä myydään, missä rahat nousevat
lihavista kukkaroista, ja pyyhkäistä ne laatikkoon niin että kilahtaa.
Oli hänestä kuitenkin liika hienoa pääkaduilla -- vielä; hän loittoni
sentähden laitakaupunkiin päin ja kun näki vanhanpuoleisen miehen
yksinään rihkamapuodissaan, astui hän sisään ja kysäsi ilman pitempiä
mutkia, olisiko täällä paikkaa tämän näköiselle pojalle?
"Ei", vastasi mies ja katsahti ylös sanomalehdestään. Mutta kun Törres
näyttämättä vähintäkään pettyneen näköiseltä aikoi mennä, alkoi
kauppamies tiedustella:
"Taidat olla maalta? -- vastikään tullut kaupunkiin? Oletko väkevä?"
"Kyllä kai -- senpähän näkisi", vastasi Törres vältellen; hän oli
kuitenkin jo katsellut ympärilleen, ja ymmärsi, että väkevän pojan
tehtävä tällaisessa kaupassa olisi silli- ja tervatynnörien
vieritteleminen alhaalla rantamakasiinissa; ja siihen ei hänen tehnyt
mielensä.
Kauppias sitävastoin alkoi mieltyä poikaan.
"Minulla ei kyllä ihan paikalla ole pojan tarvista", sanoi hän.
"Niin, mutta minun olisi tarvis päästä paikalla", sanoi Törres.
"Ohoh", -- huudahti vanha mies -- "niin ne aina ajattelevat ne
talonpojat, että kussa tulevat kaupunkiin, niin on puurokuppi voisilmän
kanssa jo odottamassa."
Mutta Törres naurahti: "Tottahan täällä lie toki työtä tekevälle näin
suuressa kylässä."
Tuo varmuus vaikutti toiseen; tuossa pojassa on jotain, jota ei ole
jokaisessa.
"Sinä -- sinä voisit koitella' -- alkoi hän.
"Paljoko maksetaan puoti pojalle palkkaa?"
"Palkkaako! -- Saat olla aluksi tyytyväinen huoneesen, ruokaan ja
vähään vaatteita", arveli vanhus.
Törres astui ovea kohden, josta samassa tuli pari tyttöä kauppaa
tekemään.
"Niin no, saadaanhan sitten huomenna puhella", sanoi kauppias, jonka
täytyi mennä vastatulleita palvelemaan, "mutta lupaa minulle, että
tulet huomenna takaisin", huusi hän vielä kerran, sillä hänen oli
alkanut tehdä mieli poikaa.
"Kyllä, kyllä", vastasi Törres, mutta kun hän astui ulos hämärästä
rihkamapuodista, päätti hän, että tänne ei hän enää koskaan astu
jalallaan.
Nyt tahtoi hän mennä suoraan -- joko Brandt'ille taikka Knudsenille;
hän oli jo huomannut hyvinkin kelpaavansa pikkukauppiaalle ja vähempää
kuin ruokaa ja asuntoa eivät suinkaan nämäkään voisi hänelle tarjota;
kunhan vaan pääsisi ovesta sisään; kyllä hän sitten aina siitä
selviäisi.
Tuossa tuokiossa oli hän takaisin keskikaupungilla, mutta kun hän tuli
Brandtin nurkkaan, oli kaikki muuttunut. Kaasu oli sytytetty ja
suurista ikkunoista tuli valovirta, jollaista Törres ei koskaan ollut
voinut ajatella mahdolliseksi edes taivaassakaan. Valkosten, loistavain
ja keveiden puotitavarain välistä näki hän muutamia onnellisia
olennoita, jotka käyskentelivät puoti pöytien takana tai kiiveskelivät
portaita myöten ottamaan hyllyiltä tavaroita -- aivan niinkuin enkelit
Jaakopin unessa.
Katsahtamatta Cornelius Knudsenin ikkunaan, joka ei vielä ollut
valaistu, astui hän urhoollisesti, vaikkakin tykyttävin sydämmin.
suoraan tuohon kimmeltävään puotiin.
Hän kysäsi "kauppamiestä itseään", ja eräs nainen, joka parhaallaan
palveli ostajia, avasi hänelle puoti pöydän sulun; nähtävästi luultiin
häntä joksikin lähetiksi. Törres meni osoitettua tietä -- hurmautuneena
kaikesta minkä näki, hajusta ja valosta tässä maailmassa, josta hän
aina oli uneksinut.
Konttoorin ovi oli auki. Törres astui sisään. Paksu mies luki hattu
päässä jotain kirjettä kaasulampun alla. Törres rykäsi ja kysyi eikö
täällä tarvittaisi poikaa?
Vihastuneena pyörähti mies ympäri: mutta kun hän näki Törresin, levitti
hän käsiään ja huudahti:
"Sitä on pirun poika! -- tuleeko se nyt tännekin tuo!"
Törres kiiruhti samassa ulos ovesta; se oli tuo eilinen paksu -- hänen
vihamiehensä; ja ulos puodista kiiruhti hän eikä saanut henkeään
vedetyksi, ennenkun oli kapealla kadulla Cornelius Knudsenin ikkunain
alla, jossa oli yksinäistä ja pimeää.
Nyt oli hänen rohkeutensa melkein lopussa ja päivä oli myöskin kohta
lopussa. Ei millään muotoa olisi hän tahtonut lähteä hakemaan yösijaa
rahan edestä kalliissa kaupungissa. Hänen täytyi keinolla millä hyvänsä
saada jotain tointa vaikka kuinkakin vähäpätöistä.
Olisiko palata rihkamakauppiaan luo?
Pari kertaa käveli hän edestakaisin kadulla, ja ajatteli tuota paksua
miestä, joka siis oli se rikas Brandt; kauvan tulisi kestämään,
ennenkun saisi sellaiselle miehelle kostetuksi, ja sillä välin katsoa
tuijotti hän Knudsenin ikkunoihin.
Yhtäkkiä rohkasi hän mielensä, nousi rappusia ja astui sisään.
Knudsenin pitkässä puodissa ei ollut niin valoisaa eikä myöskään niin
paljon väkeä kun Brandtilla. Törres aikoi uskoa asiansa pienelle,
suloiselle naiselle, joka istui puotipöydän takana; mutta samassa tuli
sieltä esille pieni, soma mies, joka varmaankin oli talon isäntä. Hän
oli puettu ruudukkaisiin ja juovikkaisiin vaatteihin, kaulus oli
korkea, parta musta ja hieno tukka silitettynä alas otsalle.
Törres tarkasteli häntä kunnioituksella ja uudisti ulkomuistista
sanottavansa, että eikö täällä tarvittaisi poikaa.
"Minkälaista poikaa?" kysyi tuo hieno herra.
"Puoti poikaa" -- vastasi Törres.
"Näyttää pikemmin makasiinirengiltä", sanoi tuo hieno herra häntä
kierrellessään ja katsellessaan. Tuo pieni nainen oli kovalla
naurutuulella.
Mutta Törres tarkasteli samalla aikaa puotia ja kaikkia tavaroita;
mitenhän paljon siinä oli rahaa kiinni tuossa?
Hieno herra jatkoi yhä tarkastustaan -- etupäässä naisia huvittaakseen.
"Mikä on nimenne?" -- kysyi hän nostaen lasit nenälleen.
"Törres Snörtevold."
Nuorta naista huvitti se niin että hänen täytyi paeta nurkkaan,
peittämään nauruaan.
"Kauniisti kaikuva nimi", sanoi hieno herra, "ja millä alalla tahdotte
te mieluimmin työskennellä?"
Sitä ei Törres oikein ymmärtänyt; mutta hän vastasi kuitenkin: "Minä
tahdon myydä."
"Myydä -- vai niin, siinähän sitä juuri taitoa tarvitaankin", sanoi
hieno herra puoli ääneen. "Te voitte odottaa täällä hetkisen."
Herra Anton Jessen oli kauppahuoneen ensimmäinen mies ja johti sitä
ikäänkuin leskirouva Knudsenin puolesta; kaupungissa kuiskattiinkin
että niistä noista varmaankin tulee pari. Hän kiipesi nyt ylös niitä
rappuja, jotka veivät kontooriin, missä rouva Knudsen itse istui
pulpettinsa ääressä nyt niinkuin oli istunut miesvainajansakin aikana.
Hra Jessen pyysi häntä tulemaan alas puotiin ja tarkastamaan muutamaa
nuorta miestä, jonka kuului tekevän mieli puotipojaksi.
Rouva Knudsen tuli alas ja vaikka oli muuta tekevinään, tarkasteli hän
koko ajan salaa Törresiä. Tämä töllisteli yhä ympärilleen ja oli aivan
haihduksissa omiin tuumiinsa aavistamatta kuka tuo nainen oli joka
kulki hänen ohitsensa; ja rouvasta näytti että se on tuo tavallinen
typerä maalaispoika. Ei se oikeastaan ollut hänen mieleensä ja hän meni
sanomaan sitä herra Jessenille.
Mutta kun hän toisen kerran meni ohi, tuli Törres häntä katsastaneeksi
ja ymmärsi heti, että tässä on tärkeä henkilö, jolle täytyy tupata
kättä.
Rouva Knudsen hymyili vasten tahtoaankin; ja tuli ojentaneeksi kätensä,
kun he olivat näin likellä toisiaan. Törres, joka ei ollut koskaan
koetellut muuta kuin kovia työmiehen kouria, ihastui tuosta pehmosesta
kätösestä niin, että hän kohotti sen ylös sitä tarkastaakseen. "Ei
mutta tuollaistapa minä en ole ennen nähnyt milloinkaan", huudahti hän
ihmetellen, ja katsoi häntä suoraan silmään.
Rouva Knudsen punastui ja veti kätensä pois; mutta hän ei voinut
suuttua tähän hyväluontoiseen talonpoikaispoikaan.
"Luuletteko, että hän kelpaa mihinkään -- herra Jessen?"
"Voineehan tuota johonkin koulita."
"Ainakin on se hyvänluontoinen poika", arveli rouva.
"Voipipa olla" -- sanoi hra Jessen hymyillen.
Ja niin otettiin Törres toistaiseksi puotirengiksi -- olemaan apuna
puodissa tai makasiineissa -- miten milloinkin parhaiten soveltui.


III.

Gustaf Kröger oli nuorena kandidaattina tullut kaupunkiin apulaiseksi
pormestarille; mutta sen sijaan että olisi jatkanut omalla alallaan,
oli hän mennyt paraisiin naimisiin, mihin kaupungissa voi mennä; hän
oli kihlannut ja nainut rikkaan Brandtin tyttären.
Hän oli lahjakas ja iloinen nuori mies, jonka oli ollut hyvin helppo
rakastua hiljaiseen ja epävarmaan pikkukaupungin neitiin, jolla oli
niin paljon rahoja. Eikä hän epäillyt hetkeäkään luopuessaan kaikista
muista tuumistaan kun vanha Brandt ehdotti että hän tulisi apumieheksi
liikkeesen. Ei hän ollut kuulevinaan ystäväinsä varoituksiakaan, jotka
ennustivat, ett'ei hän tulisi viihtymään tuossa pikkukaupungissa.
Gustaf Kröger vaan arveli, että hän puhaltaisi uutta henkeä
ummehtuneihin oloihin ja kohottaisi sen asukkaat hiukan vapaampiin
mielipiteihin ja vapaampaan seurustelutapaan.
Tätä tarkoitusta varten oli hän taistellut enemmän kuin kaksikymmentä
vuotta ja joutunut tappiosta tappioon, kunnes hänenkin luontonsa oli
laimentunut ja hän itse jokapäiväisen elämän hyörinässä katkeroitunut
niin, että hänkin nyt jotakuinkin sopi tähän pieneen katkeraan
kaupunkiin.
Sillä hänen vaimonsa oli ollut puhdasta rotua; hän oli rikkaan miehen
tytär, joka jo oli olentonsa pienimmälläkin juurella kasvanut kiinni
tuohon happameen maaperään ja joka hiljaisesti ja hurskaasti vastusti
miehessään kaikkea sitä, mikä haiskahti vieraalle ilolle ja vieraalle
viisaudelle. Tuo taipuisa olento, jonka Gustaf Kröger oli kihlannut,
oli vaan yhdessä ainoassa asiassa osoittanut heikkoutta, siinä että
rakastui kauniisen, maailmallismieliseen varatuomariin. Mutta niin pian
kuin hän oli saanut hänet, teki hän ankaran parannuksen eikä säästänyt
vaivojaan saada toisenkin mukaansa.
Avioliitto oli sentähden alussa hiukan epätasaista; kunnes se vuosien
kuluessa vähitellen muuttui siksi, että herra oleskeli klubbissa ja
huvittelihe seuraelämässä, sill'aikaa kuin rouva istui kotona,
hoidellen sielunsa tilaa ja monia muita heikkouksiaan.
Sentähden olivat monen vuoden kuluessa uutimet olleet alhaalla Brandtin
isoissa ikkunoissa ja pöly laskeutui paksuksi kerrokseksi kynttilä
kruunujen ja vanhojen mustien mahonki huonekalujen päälle, kunnes rouva
pari vuotta sitten kuoli ja haudattiin harvinaisen juhlallisilla
menoilla.
Heidän ainoa tyttärensä Julia oli äidin kuollessa täysikasvuinen neiti
-- kalpea ja hieno, heikkoverinen ja punatukkainen. Kasvunsa aikana
liittäytyi hän enimmäkseen äitiinsä, jonka huolet ja uskonnollinen
raskasmielisyys sopivat koulun yksitoikkoisuuteen, nuoren tytön
alakuloiseen mieleen rippikoulun aikana sekä alkaneen ruumiillisen
kehityksen kipuihin.
Mutta sittemmin rupesi näyttämään siltä kuin isän luonto olisi
voittanut. Hän tuli kotiin ulkomaisesta kasvatuslaitoksesta
naurusuisena ja reippaana nuorena neitinä -- suureksi suruksi äidin
lukuisille ystäville, jotka olivat niin paljon toivoneet tuosta
hapannaamaisesta pikku Juliasta, joka niin nuorena jo osoitti
taipuvaisuutta totisuuteen.
Siihen tuli lisäksi vielä se, että Julia sai ystäväkseen erään nuoren
rouvan, joka samaan aikaan oli tullut kaupunkiin ja joka heti eroitti
hänet noista huolestuneista naisista.
Rouva Steiner oli aivan nuorena joutunut naimisiin rikkaan
tukkukauppiaan kanssa Kristianiassa -- mutta kun hän hetipaikalla
huomasi, että hänen miehensä tiesi asioita, joista hän itse ei ollut
oikein selvillä, niin ymmärsi hän olevansa petetty ja päätti uhrata
itsensä kostaakseen loukatun naisellisuutensa, että edes joku mies
tulisi rangaistuksi miesten epäsiveellisyydestä.
Elettyään vuoden ajan alituisessa itsensä uhraamisen tilassa saattoi
hän miehensä vihdoin siihen, että tämä mielellään suostui avioeroon, ja
nyt eli hän, nauttien runsasta eläkettä -- taiteensa vuoksi; tuli näet
ilmi, että hänellä oli suuret lahjat maalaamiseen, -- samalla kuin hän
-- kiirettä pitämättä -- odotti siveellistä miestä mennäkseen hänen
kanssaan naimisiin ja joka mies, mieluimmin saisi olla -- taiteilija.
Kun Julia Kröger palasi ulkomaalta, huomasi hän hetikohta rouva
Steinerin, joka oli hänen mielestään ainoa eurooppalainen nainen koko
kaupungissa; he tutustuivat ja heistä tuli eroittamattomat ystävät.
Julia alkoi opetella maalausta rouva Steinerin johdolla -- sillä
Juliallakin oli taipumusta taiteilijaksi vaikkei niin paljon kuin rouva
Steinerillä, ja palkkioksi avautuivat Krögerin talon ovet tuolle
kauniille pääkaupunkilaisrouvalle, joka kaikkien muiden mielestä oli
ilmeiseksi pahennukseksi koko kaupungille.
Mutta Gustaf Kröger otti hänet nyt ilolla vastaan, kun hän kerran
vaimonsa kuoleman jälkeen taas oli saanut avata ovet ja ikkunat. Rouva
Steiner oli juuri nainen hänen mielensä mukaan, iloinen ja vapaa,
nainen, jonka kanssa voi puhella kaikenlaisista asioista, hän oli
viehättävä ja samalla varma käytöksessään miehiä kohtaan, niinkuin on
se, joka on kaikellaista kokenut ja on selvillä kaikesta.
Ainoastaan täti Sofia, Krögerin vanhempi sisar, ei voinut sietää tuota
kaunista, miehestään eronnutta rouvaa. "En minä sentähden", sanoi täti
Sofia, "että hän on noin vapaa ja aina tahtoo puhua kaikkein rumimmista
asioista --".
"Niin mutta, eikö hän teidän mielestänne kuitenkin mene liika
pitkälle?" kysyi rouva Knudsen varovaisesti ja punastui -- ja hän
punastui hyvin vähästä.
"Ei ollenkaan, ei ollenkaan!" huudahti täti Sofia ja ojensi täyteläistä
ylä ruumistaan, "se on päinvastoin hyvä, että asioista keskustellaan;
siitä on hyötyä kaikille ja enin kaikista nuorille neitosille."
"Luuletteko todellakin että siitä on Julialle hyötyä, että --"
"Sen asian vuoksi voi hän kernaasti seurustella rouva Steinerin kanssa,
mutta se, mikä minua suututtaa", sanoi täti Sofia ja kumartui työnsä
yli, "se on, että hän on olevinaan, niinkuin hän ymmärtäisi kaikki
rakkauden ja aviosäädyn salaisuudet --"
"Niin mutta olihan hän naimisissa."
"Pyh!" -- Täti Sofia puhalsi hyvin ylenkatseellisesti, -- "siitä ei