Jaakoppi - 9

antaa naisten itseänsä häiritä. Hän tunsi itsensä levolliseksi ja
kylmäksi joka aamu hänkin, mutta myöhemmin päivällä valtasi hänet
joskus semmoinen levottomuus, ettei hän voinut löytää muuta keinoa kun
mennä alas rantapuotiin kiusaamaan Simon Varhougia hengiltä uusilla
muutoksillaan.
Istuessaan pulpettinsa ääressä nojautuneena, niin että saattoi nähdä
ainoastaan tuon puhtaan otsan, kiiltävän mustan tukan, tuuheat
kulmakarvat ja pehmeät silmäluomet kaareilevain suurien silmien päällä,
heräsi hänessä huimaava halu hypätä alas tuoliltaan, ja ottaa rouvan
syliinsä. Ja heidän laskiessaan ja järjestäessään uusia tavaroita
myöhään iltaan asti, tuntui hänestä yhä vaikeammalta ottaa lakkinsa,
sanoa aivan kylmästi hyvää yötä, ja lähteä yksin kotiin valoisana
raittiina kevät iltana.
Hädissään keksi hän tuoda ystävänsä pastori Opstadin taloon. Tämä oli
siinä suhteessa onnellista että nyt, kun heitä oli kolme, oppi rouva
Knudsen tuntemaan ensimäisen puotipalveliansa iloisemmalta ja
leikillisemmältä puolelta, kuin mitä tähän asti oli tullut esiin
totisissa kauppa-asioissa; sillä tavalla tuli ilma heidän ympärillään
keveämmäksi, samalla kuin aika kului ja kauppa laajeni yhä.
Krögerin talossa taaskin elettiin hiljaista elämää. Julialle olivat
joulutanssiaiset olleet käännöskohtana vielä suuremmassa määrässä kuin
Törres'ille. Hänen ystävättärensä, joka oli johdattanut häntä vapaasen
elämään ja rohkeihin mielipiteisiin jotka ainoastaan puolittain
soveltuivat hänelle, oli poissa, ja hänen sijaansa oli astunut Jolla
Blom tuoden mukanaan sen uutisen, että koko kaupunki oli noussut Juliaa
ja hänen isäänsä vastaan.
Sofie täti huomasi, kuinka Julia alkoi tulla yhä kalpeammaksi ja
laihemmaksi, että hän veti esille yksinkertaisimmat vaatteensa ja alkoi
hakea äitinsä ystävättärien seuraa heidän hyväntekeväisyys-kokouksissaan
ja teeiltamissaan.
"Sinä alat kuihtua, Julia..."
"En ole ensinkään sairas, minä vakuutan täti."
"Kyllä sinä olet sairas, ja tiedän hyvin mikä on syynä siihen", sanoi
Sofie täti varmasti.
Julia koetti sekoittaa pois puhetta, sillä hän tiesi minnekkä se
johtui.
Mutta Sofie täti ei ollut hienotunteinen, vaan sanoi hetikohta
avonaisesti:
"Etkö sinä voi unhoittaa häntä?
"Ketä?" -- kysyi Julia vavisten.
"Voi! ... että sinä viitsit teeskennellä minun edessäni! Sinä petit
häntä hädän hetkellä", sanoi Sofie täti lämpimästi.
Julia kääntyi pois. Samaa oli Jolla Blom sanonut ja samaa oli hän
ajatellut monta kertaa itsekin yksinäisyydessä.
"Mutta voipihan kaikki vielä käydä hyvin", -- arveli Sofie täti. --
"Voittehan te vielä tavata toisenne ja selittää asian."
"Ei koskaan, täti!" -- Ja Julia pakeni huoneesensa.
"Kyllä, joko sinä itse tahi joku muu", -- sanoi Sofie täti itsekseen.
Hänen elämänsä kokemus oli se, että rakkaus oli nuoruuteen kuuluvaa,
eikä hän voinut sietää, että kaksi nuorta ihmistä katkeroittivat
toistensa elämän, ainoastaan sillä, ettei toinen heistä tahtonut
ensimäiseksi sanoa ystävällistä sanaa.
Gustaf Kröger itse oli myöskin menettänyt hyväntuulensa. Hän astui
raskaasti rappuja puodin ja asuinhuoneiden välillä, eikä häntä enään
huvittanut kenenkään muun seura kuin yliopettajan, jonka kansa heillä
oli tapana pelata shakkia totilasin ääressä.
Mutta nämäkin illat olivat paljon muuttuneet. Kröger kuunteli
haluttomasti yliopettajan kertomuksia kirjansa edistymisestä ja niin
pian kun tämä mainitsi soppakeittolaitosta kansakouluja varten, käänsi
Kröger puheen muualle ja alkoi hämmennellä totilasiansa.
Mutta eräänä iltana jotenkin myöhään, kun he lopetettuaan pelinsä,
istuivat vielä lämpimiä totilasiaan tyhjentämässä, sanoi yliopettaja
suoraan:
"Tämä ei käy laatuun, sinun täytyy kertoa minulle mikä sinua vaivaa,
Kröger! Sinua painaa joku asia... Et koskaan enään puhu aikeistasi,
rahastostasi."
"Rahastosta?" -- sanoi Kröger epämääräisesti hymyillen; josta
yliopettaja tuli siihen käsitykseen, että toti oli ollut liian väkevätä
tänä iltana.
Mutta Kröger nousi ylös ja kulki ympäri huonetta ikäänkuin olisi
hakenut jotakin huonekalujen takaa, kuunteli ovella ja katseli
ikkunasta ulos pimeyteen; yliopettaja tuli yhä levottomammaksi.
"Niin, ei sitä koskaan tiedä missä hän on", sanoi Kröger. -- "Hän
saattaa piillä mahdottomimmissakin paikoissa."
"Kuka? -- Ketä sinä tarkoitat?" -- kysyi yliopettaja.
"Hän ... talonpoikaispoika -- verenimijä!" -- huusi Kröger.
"Joutavia", sanoi toinen hymyillen, -- "tuo mieshän on sinut aivan
riivannut."
"Niin onkin. Katsos kuinka pitkälle hän on minut vienyt. Täällä
kotonamme on hän aikaansaanut skandaalin, jota Julia ei koskaan tule
unohtamaan"...
"Sinä liioittelet, Kröger!"
"Jota hän ei koskaan tule unohtamaan. Rouva Knudsenista on hän minut
erottanut ja tehnyt tyhjäksi meidän vanhan ystävyytemme. Hän on
pakottanut meidät kilpailuun, joka tuottaa häviön meille kummallekin.
Hän pakoitti minut ottamaan Jessenin turvakseni, ja nyt otti hän hänet
pois, sitä pikemmin viedäkseen meidät kaikki teurastuspenkkiin --"
"Sinä olet hullu, Kröger! Tuo yksi ainoa mies --"
Mutta Kröger jatkoi kovasti liikutettuna:
"Ja pääoma, josta mainitsin, se on menetetty viimeiseen penniin asti.
Minä olen ollut pakoitettu haalimaan kokoon sieltä täältä,
ylläpitääkseni kauppaliikettä, ja sittenkin menee se alespäin
huimaavalla vauhdilla. Jos hänen onnistuu saada rouva Knudsen
kieltämään minulta endossementtiä, niin olen minä samassa häviöllä."
"Herra Jumala, onko se totta?" -- huudahti yliopettaja, joka samassa
tuli totiseksi.
"Ja minä kuin toivoin tällä liikkeelläni hankkivani rikkautta Julialle
ja apua monelle muulle", sanoi Kröger, pudoten raskaasti tuolilleen
istumaan.
"Nyt toteutuu varmaankin vaimoni katkera ennustus että minä tulen
hävittämään kaikki. Hän tulee olemaan oikeassa, samoin kuin kaikki
muutkin -- hän ja koko kaupunki."
Hän lyyhistyi tuoliinsa ja yliopettaja istui äänettömänä, unohtaen
sikarinsa. Kaikki hiljeni tuossa vanhassa talossa; kadulta ei kuulunut
hiiskaustakaan eikä huoneesta muuta kuin silloin tällöin Krögerin
raskas huokaus, haihtuen korkean katon alla, josta vanha enkelinpää
kummastellen tuijotti häntä.
Sillä välin oli kaupungilla paljon tekemistä Anton Jessenin ja hänen
komean puotinsa kanssa, jonka vertaista ei koskaan ennen oltu nähty, ja
joka muistutti pikemmin sivuhuoneilla varustettua salonkia, missä nuori
rouva ja kaksi muuta nuorta naista palvelivat yleisöä, ja herra Jessen
kulki edestakasin antaen ainoastaan käskyjä ja neuvoja.
Anton Jessen ja hänen rouvansa olivat komea pari ja sopivat hyvin
toisilleen. Jessen oli tumman verinen ja kylläksi pitkä näyttääkseen
kauniilta pienen vaaleaverisen rouvansa rinnalla, jonka sievä vartalo
mustassa silkkileningissä esiintyi erinomaisen edullisena kirkkaassa
valaistuksessa kalliitten loistava väristen kankaitten keskessä. Hän
punastui helposti ja hänen katseessaan oli aina jotakin varovaisesti
hyväilevää.
Hänen oli jo tullut tavakseen hoitaa miestänsä ja estää häntä
rasittamasta itseään, sillä sitä ei hän kärsinyt. Jo häitten
jälkeisestä päivästä oli vanha rouva Jessen saanut suuret ajatukset
miniästään, tavatessaan hänet täysinpukeutuneena kodissaan, sillä aikaa
kuin Anton parka, joka oli tottumaton suuriin kemuihin, makasi
vuoteellaan päätaudissa nauttien kauravelliä.
Jesseniä tyydytti hänen rauhallinen hellyytensä ja rouva puolestaan oli
kiitollinen miehelleen, ettei tämä vaivannut häntä kysymyksillä. Jessen
oli taas hänen nuoruutensa unelma: tuo sievä nukkepoika; tuo toinen oli
kuin synti, musta ja vastustamaton.
Törres Vold oli pannut toimeen koko liikkeen ja järjestänyt kaikki oman
suunnitelmansa mukaan. Herra Jessen oli päättänyt uhrata aikansa
kauppatoimille ja lahjojensa viljelemiseen, joita hän nyt varmuudella
luuli omistavansa kirjallisella alalla. Hänen tarkoituksensa oli nyt
ääneensä lukemalla rouvalleen hyviä ja arvokkaita runoja, kehittää
aistiansa ja korvaansa, sekä siten viljellä lahjojansa, jotka niin
kauvaksi aikaa olivat saaneet jäädä käyttämättömiksi.
Mutta ennenkuin hän huomasikaan, oli hänen pieni kotinsa muuttunut
iloiselle nuorisolle kokouspaikaksi, jossa kyllä paljon huviteltiin,
mutta kirjallisuudesta ei mitään välitetty, ja joka ei suinkaan ollut
sopiva maanala henkisten lahjojen viljelemiseen.
Hän valitteli tästä rouvalleen ja pari päivää sen jälkeen sanoi Törres
Vold sattumalta:
"Tiedätkö Jessen, minua kummastuttaa että sinä, jolla on niin paljon
korkeampia harrastuksia, voit tyytyä seuraan, jossa ainoastaan syödään
ja nauretaan."
"Kuka on sanonut että siihen tyydyn?" -- vastasi herra Jessen
katkerasti, otsaansa pyyhkien.
"Mutta hyvä veli, sinunhan tulee määrätä tapa talossa. Sinun pitäisi
keksiä jotakin joka meitä muitakin kohottaisi."
"Anton lukee niin kauniisti", -- sanoi rouva Jessen katsomatta ylös
työstään.
"Lukee? Mitä sitten?" -- kysyi Törres hämmästyneenä.
"Varsinkin runoja."
"Ah, mitä sinä nyt siitä puhut?" tiuskasi Jessen.
Mutta Törres ei jättänyt häntä rauhaan ennenkuin sai hänet lukemaan
pienen näytteen. Ja vielä samana iltana täytyi Jessenin lukea koko
"Terje Vigen" ihailevalle kuulijakunnalle. Siitä hetkestä alkaen käytti
herra Jessen kaiken vapaan aikansa yhä uusien runojen oppimiseen; ja
niinpiankun joku vaan ehdotteli että kokoonnuttaisiin hänen tahi jonkun
muun luo, oli hän heti valmis. Äitinsä oli ihastuksissaan hänen
lahjoistaan.
Tällä tavalla kului kevät ilossa ja päivänpaisteessa, ja yhtä varmaan
kuin kuukaudet seurasivat toisiaan, yhtä säntillisesti tuotiin vekselit
lunastettaviksi, uudistettaviksi tahi muutettaviksi lukemattoman
monella tavalla.
Mutta herra Jesseniltä ei puuttunut koskaan keinoja. Ensimäinen
rahatulva kaupassa ei täyttänyt ainoastaan hänen kirjojaan, vaan siitä
jäi myöskin säästö, joka riitti sekä kalliiseen talouteen, että
ensimäisiin vekseleihin. Hän oli varustanut huoneensa täyteen syksyä ja
talvea ajattelematta.
Kului kuusi kuukautta ja kaksitoistakin ja vielä kolme lisäksi, vaikka
jo vähän vaivaloisemmin. Kauppamatkustajain naamat venyivät. Mutta
niitä oli niin paljon. Ainahan sitä sai mitä halusi ja luotto tuli sitä
sitkeämmäksi mitä enemmän sitä kiskoi, siksi kunnes pankinjohtaja
Christensen eräänä lauvantai iltapäivänä kutsui pankin johtokunnan
kokoukseen lukittujen ovien taakse.


XV.

Edellisenä päivänä -- perjantaina -- oli Törres Vold lähtenyt aikaiseen
kotiinsa puodista. Rouva Knudsen oli kutsunut hänet illalliselle
pastori Opstadin kanssa. Hän oli kiittänyt ajatuksiinsa vaipuneena ja
lähtenyt kotiin.
Nyt istui hän suuren paperikasan keskessä joita kosketellessaan hänen
kätensä vapisivat; kuullessaan koputuksen ovelle säpsähti hän ja
vaaleni.
Mutta ennenkuin hän avasi oven, koetti hän peilin edessä rauhoittaa
kasvojansa ja sanoi puoliääneen itsekseen:
"Arvasinhan sen ettei se seitsemää vuotta kestäisi!"
Anton Jessen seisoi ovella vaaleana ja liikutettuna. Hän heittäytyi
sohvalle ja huusi epätoivoissaan.
"Tätä en voi kauvemmin kestää."
Törres ei tästä kummastunut, vaan katseli kylmästi vierastansa,
tekemättä mitään kysymyksiä.
"Luotin sinuun niin varmasti" -- sanoi Jessen luoden katseensa maahan.
Törres kohotti olkapäitään ja alkoi taas selailla papereitaan. Anton
Jessen joutui ristiriitaisten tunteiden valtaan. Hänestä tuntui kuin
olisi Törres ollut velvollinen auttamaan häntä, vaan ei tietänyt syytä
siihen; hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään pantiksi eli varmuudeksi
annettavaa, mutta sittenkin tuntui hänestä kuin hän voisi antaa jotain
korvausta avusta, ei voinut sanoa mitä se oli. Vanhat ja uudet vihat
kuohuivat hänessä, kun hän lakkaamatta katseli tuota suurta kookasta
miestä lampun valossa, kirottujen papereiden keskessä.
"Etkö sinä tahdo auttaa meitä?" -- kysyi hän äkkiä.
"Kyllä, jälestäpäin" -- vastasi Törres levollisesti.
"Jälestäpäin! ... jälestäpäin! ... kiitos paljon!" mutisi Jessen
hermostuneena kävellen edestakaisin huoneessa. Hän ajatteli häviötä,
häpeää ja pientä rouvaansa, joka tiesi missä hän nyt oli ja mikä oli
kysymyksessä, ja odotti nyt häntä vavistuksella kotiin.
"Toisilla ovat asiat vielä pahemmin kuin sinulla, Jessen" -- sanoi
Törres.
"Tässä nyt ovat ensiksi takaussitoumukset."
"Jotka sinä olet saanut. Sinun asiasi ovat nyt varmat -- luulisin
minä."
"Toivon sen", -- vastasi Törres. --- "Mutta eihän sitä tiedä mitenkä
käy, kun vararikot alkavat."
"Tuleeko niitä monta?" -- kysyi Jessen innostuneena.
"En tiedä voimmeko me, voiko rouva Knudsen suoriutua."
"Mutta hyvä veli, summathan ovat vähäiset." --
"Jaa, vähä sinne, vähä tänne! ... jos pankit pelästyvät ensin yhdestä
vararikosta, niin -- Sitäpaitsi tulevat kaikki Brandtin vekselit joiden
takana me seisomme."
"Gustaf Krögerkö myös?" huudahti Jessen melkein ihastuksissaan.
"En voi tietää mitään, mutta minusta näyttää kuin"...
Mutta Anton Jessen ei kuunnellut häntä, hänen ajatuksensa olivat jo
muualla. Hänen häviönsä näytti nyt ihan toiselta, kun se tapahtui
yhteydessä suurien arvokkaitten kauppahuoneitten kanssa. Hänen pienet
rahasummansa häviäisivät suuriin ja noiden suurten yleisten
vararikkojen suojassa hoitaisi hän omaansa ja pääsisi ehkä helposti
kaikesta.
"Mutta niitähän on koko joukko" -- sanoi hän.
"Tämä on pula, tämä", vastasi Törres pankinjohtajan äänellä.
"Pula! -- Niin, pula se on", huusi Anton Jessen melkein iloisesti, ja
kiiruhti kotiinsa pienen rouvansa luo, viemään tuota ilosanomaa, joka
oli melkein parempi kuin apu.
Törres istui vielä hetkisen papereittensa ääressä, ennenkun lähti rouva
Knudsenin luo ja saatuaan jo päällystakkinsa ylleen, täytyi hänen
palata takaisin kaapistaan ottamaan suuren konjakkiryypyn. Koko tuossa
pitkässä suunnitelmassa, jonka ratkaisu nyt oli tulossa, oli yksi
ainoa ikävä kohta. Kaikesta muusta saattoi hän iloita, mutta rouva
Knudsen --!
Jouduttuaan näin pitkälle ajatuksissaan, oli hänen tapana kuvailla,
kuinka hän sitten, kun oli kaiken muun järjestänyt mielensä mukaan,
menisi rouva Knudsenin luo ja tekisi jotain hänen hyväkseen tavalla tai
toisella. Naimista hänen kanssaan ei hän voinut ajatellakkaan enään
konkurssin jälkeen, rahallista apua ei hän myöskään olisi voinut
tarjota, sillä se olisi herättänyt ainoastaan epäluuloa ja joutavia
puheita. Mutta hän aikoi kumminkin aina tehdä jotakin.
Sillä aikaa kun hän lähestyi hitaasti rouva Knudsenin taloa istui
pastori Opstad innokkaassa keskustelussa nuoren lesken kanssa; ja kun
hän sisään astuessaan näki heidät yhdessä juolahti hänen mieleensä,
että hänen jo ennen olisi pitänyt saattaa heidät yhteen. Nyt oli jo
liian myöhäistä, siksi hyvin tunsi hän ystävänsä.
"Yhäkö Jessenin asiat käyvät hyvin?" kysyi pappi keskustelua jatkaen.
"Kyllä minä luulen," vastasi rouva Knudsen; "ainakin toivon sen."
"Ja kumminkin on hän kilpailijanne?"
"Me olemme kaikki kilpailijoita ja kumminkin hyviä ystäviä, eikö totta
herra Vold? Me autamme pikku herra Jesseniä kilpailemaan niin hyvin
kuin voimme."
"Ei pidä auttaa toista enemmän kuin voi, vaikkapa se olisikin
kilpailija", vastasi Törres.
"Te olette oikeassa", vastasi rouva Knudsen ja meni ruokasaliin. He
olivat vaan odottaneet Törres'iä.
Hän oli hetkisen epätietoisena. Olisiko hänen pitänyt todistajan
kuullen esiintyä neuvonantajana, joka aina varoitti? Sehän olisi ollut
naurettavaa näin myöhään, sillä huomenna olivat jo Anton Jessenin
vekselit protesteerattavat ja maanantaina olisi jo vararikko yleisesti
tunnettu.
Sitten käänsi hän kaikki leikiksi ja nauratti toisia koko illan.
Mutta illalla maata pannessaan tunsi hän omituisen ahdistuksen
rinnassaan; hän ei voinut saada mielestään pois ensimäistä yötä
Knudsenin talossa, jolloin oli varastanut nuo ensimäiset kymmenen
äyriä. --
Varsinaiseen pankin johtokuntaan, joka kantoi palkan Christensenin
pankista, kuului kolme herraa: Christensen itse, joka oli koko pankin
päällikkö, konsuli With, joka, kadotettuaan vaimonsa omaisuuden Carsten
Löfdalin vararikossa, oli hyvien ystäviensä avulla saanut tämän paikan,
ja Törres Vold, joka, oltuaan kauvan aikaa varajäsenenä, oli äskettäin
kohonnut varsinaiseksi.
Tällä lyhyellä ajalla oli pankinjohtaja Christensen tullut yhä enemmän
vakuutetuksi tuon "nuoren voiman" kykeneväisyydestä pikku asioissa.
Mutta suurempia ja tärkeämpiä asioita käsiteltäessä oli hänen
mielestään yhtä helppo taivuttaa Törres Vold'ia kuin konsuli With'iä,
joka sai kiittää häntä paikastaan ja joka sitä paitsi oli jo
murrettu mies. Hän antoi sentähden virkaveljensä odottaa hetkisen
kokoushuoneessa, ennenkuin astui sisään, vekselipakka kädessä.
"Niinkuin herrat ehkä tietävät, ovat Anton Jessenin asiat
arveluttavalla kannalla."
"Hänen vekselinsä ovat varmaan tänä päivänä protesteeratut?" -- kysyi
Törres.
"Ei, eivät ne ole; niissähän oli vaan niin pieniä summia; -- tässä ne
ovat; -- olen koko ajan odottanut sanaa Jesseniltä."
"Aurinkohan on jo laskenut", -- sanoi konsuli With, katsoen kelloansa.
Pankinpäälikkö naurahti konsuli paralle, jonka tahtoi aina esiintyä
mahtavana.
"Minä en ota edesvastaukselleni sitä, että vekselit jätetään
maanantaihin asti" -- sanoi Törres Vold.
Pankinpäälikkö nyrpisti nenäänsä ikäänkuin olisi tahtonut tutkia ilmaa.
"Pankin ei ole tapana menetellä kiireisesti ja hätäisesti vanhojen
asiamiestensä kanssa", -- sanoi hän. -- "Antamalla heille vähän
aikaa --"
Törres Vold keskeytti hänet, tarkastaen omia muistiinpanojaan.
"Paitsi pankkia, on tässä kaupungissa kaksi kauppahuonetta, jotka ovat
yhteydessä Anton Jessenin kanssa."
"Brandt ja C. Knudsen", -- sanoi konsuli With. Pankinpäällikkö katsahti
häneen ja pani sitten rillit nenälleen tarkastellakseen muistoon
panoja, jotka Törres hänelle ojensi,
"Sitä suuremmalla syyllä pitää pankin, meidän tapojemme mukaan, osottaa
kärsivällisyyttä, kun on suurempia vaikeuksia tulossa."
Toiset vaikenivat; nyt oltiin itse asiassa. Yleisesti tunnettua oli
nimittäin, että pankinjohtaja Christensenillä oli myöskin pieni
lainaliike osallaan, joka kumminkin aina kun hullusti kävi, näkyi
lankeevan pankin osalle; ainakin siirrettiin tappio yhtä tai toista
kiertotietä pankkikirjoihin, ennen kuin se oli liian myöhäistä.
Noiden kolmen kauppahuoneen kautta ei hän olisi niinkään vähän
kadottanut.
Jo kauvan aikaa oli hän aikonut pelastaa itsensä, mutta aina tähän
hetkeen asti arveli hän vielä olevan aikaa siihen.
"Luonnollisesti olen minä jo kauvan aikaa tuntenut nämä asianhaarat",
-- sanoi hän mahtavasti, "mutta luulen niinkuin aina ennenkin olen
luullut, että ennen kaikkea on koettaminen voittaa aikaa -- eikä
menetellä liian hätäisesti, -- vaan koittaa järjestää --"
Hänen suureksi kummastukseksi päästi Törres Vold kuivan naurun ja
sanoi:
"Minä vaadin että vekselit protesteerataan viimeistään maanantaina."
Pankinpäällikkö ojensihe. Olisi jo aika masentaa hiukan tuota nuorta
voimaa.
"Tämä on kaikissa tapauksissa johtokunnan asia, joka on ratkaistava
tavalliseen tapaansa. Mikä on teidän mielipiteenne, konsuli With?"
Pankinpäällikkö ei edes katsonut häneen, niin varma oli hän
vastauksesta.
"Minä yhdyn täydellisesti herra Vold'iin", -- sanoi konsuli With
epävarmasti.
Pankinpäällikkö säpsähti. Hän ei tietänyt että konsuli With, jonka
tulot eivät suinkaan riittäneet, oli aikoja sitten joutunut Törres
Vold'in kynsiin, ja että tämä nyt ensi kertaa käytti valtaansa.
Christensenin katse kulki konsulista tuohon nuoreen voimaan, jonka hän
itse oli vetänyt esille. Ja hän tunsi ettei koko hänen ryhtinsä ja
mahtavuutensa tulisi tekemään mitään vaikutusta tuohon varmaan
talonpoikaan, joka luotti rahoihinsa, mitään muuta ajattelematta.
Hän alkoi puhua ja surkutella onnettomia oloja, kaupunkia ja yksityisiä
henkilöitä, mutta Törres, joka ei välittänyt kuunnella tuota pitkää
esitystä, kääntyi konsuli Within puoleen, joka kirjoitti pöytäkirjaa.
"Siis hyväksytään minun ehdotukseni."
"Yksimielisesti", vastasi pankinjohtaja Christensen totisesti. --
Sunnuntai aamupäivällä keskusteli rouva Knudsen kirkossa erään naisen
kanssa, joka kertoi että Anton Jessen tulisi varmaan tekemään
vararikon. Hänen miehensä oli sen itse kuullut konsuli With'iltä
edellisenä iltana klubissa.
Rouva Knudsen meni kirkosta suoraan Voldin asuntoon jossa hän ei
koskaan ennen ollut käynyt. Mutta paksu Bertha, joka nyt palveli
täällä, ilmoitti että herra Vold oli poissa, eikä tulisi
päivälliseksikään kotiin, tuskimpa ennen iltastakaan.
Rouva Knudsen istui yksin päivällispöydässä tänään. Mutta hän ei syönyt
mitään; istui vaan ja ajatteli eli käveli edestakaisin huoneessa ja
odotti. Jos jotain sellaista oli tekeillä, niin olisihan Vold'in
pitänyt tietää siitä, ja siinä tapauksessa tulla hänen luokseen yhdessä
keskustelemaan mitä olisi tehtävä.
Mitenkähän asiat nyt oikeastaan ovat? -- Ja kuinka pitkälle on hän
joutunut Jessenin papereissa? Ikävällä muisteli hän kuinka hänen
miehensä, joka aina oli häntä kiittänyt, kumminkin sanoi, ett'ei
hänestä koskaan hyvää kauppamiestä tulisi. Mutta siihen aikaan kun
Kröger oli vielä hänen neuvonantajansa, oli hän sentään ollut paljon
rauhallisempi; nyt ei hän tietänyt kerrassaan mitään.
Hän ei epäillyt vielä mitään pahaa Törres Voldista, vaan selitti hänen
käytöstänsä siten, että kun hänen ystävällensä, jota hän oli aina
auttanut, kävi näin hullusti, häpesi hän sitä ettei ollut tästä ennen
ilmoittanut, eikä sentähden tullut.
Mutta tämä oli hänen mielestään heikkoutta. Ja mitä pitemmälle aika
kului sitä vähemmin näytti se hänen luonteensa mukaiselta. Tällainen
kolaus olisi hänen pitänyt ottaa miehekkäästi niin kuin yhteisenä
onnettomuutena, joka heidät yhdisti; -- siten voitaisiin paljon
parantaa ja kaikki kantaa.
Mutta että hän jätti hänet näin yksin koko päiväksi, se masensi häntä
tunti tunnilta yhä enemmän, kunnes palvelustyttö tuli sytyttämään
lamppua.
Rouva Knudsen katsahti taaksensa ja sanoi: ei kiitoksia! Hän käveli
edestakasin ikkunan ohi. Sade pieksi ikkunan ruutuja ja kaasuliekit,
jotka juuri olivat sytytetyt, häämöttivät epävarmasti likasilla
kaduilla.
Krögerin luo ei hän voinut mennä. Heidän väliinsä oli tullut niin
paljon. Ja hän tiesi hyvin mitenkä Kröger ottaisi hänet vastaan, hän,
joka ensi hetkestä oli varottanut häntä Voldista. Hän tunsi ettei voisi
vastustaa sitä epäluuloa, joka kaikesta huolimatta kasvoi yhä ja väijyi
pimeydessä häntä joka nurkasta sillä aikaa kun aika yhä kului, eikä
kukaan soittanut etehisen kelloa.
Hän nousi äkkiä ylös, meni konttooriin ja sytytti kaasun. Siksi taitava
kauppamies oli hänkin, että saattoi tehdä yleiskatsauksen asemaansa,
jos vaan tahtoi.
Mutta saatuaan raskaat kirjat valkeata pitävästä kaapista alas
pulpetille, vaipui hän hermottomana niiden päälle, ikään kuin miehet
olisivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan asioissa, joita ei hän
ymmärtänyt.
Aikaiseen maanantai aamuna istui hän yhä vaaleana ja levottomana
konttoorissa. Hän ei ollut maannut koko yönä. Edessään oli hänellä
kokeita järjestettyyn yleiskatsaukseen liikkeen asemasta, mutta hau ei
voinut saada mitään selkoa kokonaisuudesta, näki vaan numeroiden
kasvavan summiksi, joista ei hänellä ollut aavistustakaan.
Törres Vold tuli myöskin aikaiseen puotiin. Kuultuaan hänen askeleensa
puodista, olisi rouva Knudsen tahtonut paeta omaan huoneeseensa. Hän ei
uskaltanut olla kahdenkesken tuon miehen kanssa; hän ei uskaltanut
katsella häntä silmiin, sillä hän pelkäsi keksivänsä jotain kauheata.
Mutta hän jäi kumminkin istumaan kuin kiinni kasvettunut paikalleen,
kirjojensa yli kumartuneena. Törres oli toivonut saavansa olla yksinään
konttoorissa hetkisen, mutta kun hän näki rouva Knudsenin niin vaaleana
ja liikutettuna, sanoi hän:
"Huomaan että tiedätte kaikki, rouva Knudsen."
Hän oudoksui itse ääntänsä, sillä hän oli aikonut sanoa jotakin aivan
toista, mutta rouva Knudsen, joka huomasi heti hänen epävarmuutensa,
aavisti silmänräpäyksessä koko petoksen, ja avuttomuudessaan sanoi hän
hiljaan, katsomatta ylös:
"Tahdotteko mennä kutsumaan herra Krögeriä luokseni?"
Törres oli iloinen päästessään ulos jälleen. Lähteä Gustaf Krögerin luo
näin hyvin varustettuna, -- nyt oli koittanut tilin päivä ja voitto
saavutettu. Koston suuri päivä, jonka tähden hän vuosikausia oli
työskennellyt, oli nyt käsissä.
Kröger istui yksin konttoorissaan, vanhana ja väsyneenä, Hänen
punertavat kasvonsa olivat nyt vaaleat ja veltot.
Hänkin oli jo kuullut Anton Jessenin vararikosta, ja vaikka ei hänellä
ollut muuta yhteyttä Anton Jessenin kanssa kuin tuo allekirjoittamansa
takauskirja, oli hän kumminkin tänä aamuna aivan masentunut. Sillä hän
tiesi että Cornelius Knudsen seisoi paljon lähempänä Jesseniä ja jos
Knudsenin luotto tulisi siitä kärsimään, olisi Brandtin liike lopussa;
kehenkään muuhun ei hän voinut turvautua. Ulkomaalaiset kauppahuoneet
olivat vähitellen vetäytyneet pois ja C. Knudsen oli ainoa nimi hänen
vekseleissään.
Mutta pahinta kaikista oli, että tuo kirottu poika oli syypää kaikkeen
ja samassa kun Kröger löi nyrkkiään pöytään ja kirosi häntä, seisoi hän
ovella ilmi elävänä hänen edessään.
Kröger hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan mutisten vieraan
tervehdykseen.
Törres pani pois hattunsa ja keppinsä, niinkuin maltillinen liikemies
ainakin, istuutui pöydän ääreen ja veti esille ylöspanokirjasensa, joka
oli täynnä papereita.
"Tiedätte varmaankin että Anton Jessen on lakkauttanut maksunsa."
Kröger nyökäytti päätänsä.
"Mutta ette varmaankaan tiedä, että tämä vararikko tulee olemaan kova
isku yhteiselle ystävättärellemme, rouva Knudsenille."
Yhteiselle ystävättärellemme! Vai niinkö pitkälle se jo oli mennyt,
että hänen entinen rakastettunsa oli nyt yhteinen ystävätär hänelle ja
tuolle -- hm -- hm. -- Hän pysyi levollisena, mutta hänen sisunsa
kiehui.
Törres huomasi sen, ja mielihyvällä, jota ei edes viitsinyt peittää,
otti hän levollisena paperinsa esille. Tämä silmänräpäys, ja tämä
tapaus samassa huoneessa, mistä hänet kerran ajettiin ulos kuin koira,
oli tuo kauvan ajateltu kosto, josta hän nyt nautti täydestä
sydämestään.
"Mielellämme tahtoisimme tietää mitä apua voimme tässä tapauksessa
teiltä odottaa?"
Kröger viittasi käsillään; eihän hän voinut ketään auttaa; jos voisi
itsekään pysyä pystyssä niin --
"Sillä ilman pikaista apua, olemme me pakoitetut lakkauttamaan maksumme
jo iltapäivällä."
Kröger hypähti ylös tuoliltaan:
"Iltapäivällä?"
"Jos panette paljon arvoa päivälle, niin voin minä pankinjohtajana
myöhästyttää sen huomiseksi", sanoi Törres hymyillen.
"Se on teidän syynne, te -- te!"
"Mutta ilman suoranaista apua, ilman käteisiä rahoja emme
voi vararikkoa välttää. Niinkuin näette, sisältää meidän
takaussitoumuksemme Jessenille melkoisen summan, joka on lisäytynyt
huomattavasti viime aikoina." -- Törres työnsi paperin Krögerille,
mutta ainoastaan summaan katsahdettuaan tuli tämä jo tulipunaseksi ja
purki vielä kerran vihaansa:
"Te olette saattaneet häviöön hänet ja meidät kaikki, te olette
varastanut, riistänyt, ryövännyt"...
"Minä voin kyllä vastata teoistani", -- vastasi Törres, katsoen häntä
ärsyttävästi silmiin. -- "Ajatelkaa vaan kuinka itse suoriudutte."
Kröger lyhmistyi paikalleen. Mitä hyötyä oli kiivastumisesta? Kaikki
oli kadotettu, kaikki lopussa. Hän muisti tuskin kuka hänen edessään
oli.
"Julia parka!" -- huokasi hän, kääntyen poispäin.
Mutta Törres'illä oli vielä yksi paperi kädessään. Hän aikoi antaa sen
Krögerille, mutta hän säästi sitä ikäänkuin lapsi, joka tahtoo ensin
syödä liemen ja sitten luumut. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään
niin iloiseksi ja voimakkaaksi. Ja kuultuaan Krögerin mainitsevan
Julian nimen, johtui onnellinen ajatus hänen päähänsä.
"Niin, ei sitä koskaan tiedä edeltäpäin mitä hylkää", -- sanoi hän
hiljaa, ikäänkuin koetteeksi.