Historiallisia rakkauskirjeitä - 09

kuluttaa sydämesi? En tunne häntä; mutta sydämessäni ei värähdä
heikoinkaan ääni, joka sanoisi, että hän on sisareni arvoinen. Sanon
kerta vielä, en tunne häntä, elä sen vuoksi ole minulle vihainen.
Mutta usko minua, jos valinta tässä tapauksessa riippuisi minusta,
niin olisin peloittavan ankara valikoimisessani. Etkö sinä siis tunne
itseäsi, koska sydämesi umpimähkään heität ensimäiselle tiellesi
osuvalle sen tähden, että hän on ensimäinen? Jos sinä minulle selität,
että kaikki on lopullisesti päätetty, että häntä sydämestäsi rakastat,
niin olen vaiti -- sillä silloin loppuu veljen vaikutus --, vieläpä
olen valmis käyttämään kaikki voimani auttaaksenikin sinua. Mutta sinun
täytyy ensin lausua tuo sana. Etkö tiedä, millaisia ihmiset ylimalkaan
ovat?... Johannes, runoilija-evankelista sanoo: "Sinä et ole kylmä
etkä kuuma. Oi, olisitpa kylmä tai kuuma!" Yleensä he voivat tehdä
onnelliseksi, mutta voivatko sinutkin, Natasha? Sinä arvostelet itseäsi
liian halvaksi. Mieluummin luostariin kuin suuren joukon keskeen!
Paina yksi asia mieleesi. Sanon näin siksi, että olen veljesi, että
olen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi, sillä minä toivon sinun saavan
viettää rikasta ja täydellistä elämää. Mutta jos jo olet päättänyt,
niin anna minulle anteeksi ja ole vakuutettu siitä, että minulla ei
ole mitään sinun rakkauttasi vastaan väitettävää. Rakasta ja ollos
joutumatta koskaan siihen kokemukseen, että minun sanani ovat olleet
tosia; muuttukoot ne valheeksi, kun sinä vain olet onnellinen.
Katkerana hetkenä lähetin viimeisen kirjeeni sinulle; se on tyhmä,
heitä se tuleen. Olen sen jälkeen saanut taas toisen kirjeen
Ogareffilta; tahdon kopioida sinulle siitä erään kohdan: "L'autre jour
donc je repassais dans mémoire toute ma vie. Un bonheur qui ne m'a
jamais trahi -- c'est ton amitié. De tout mes passions une seule qui
est restée intacte -- c'est mon amitié pour toi -- car mon amitié est
une passion." [Tuonnottain muistossani tarkastin mennyttä elämääni.
Onni, joka ei koskaan ole minua pettänyt -- on ollut ystävyytesi.
Kaikista intohimoistani yksi on säilynyt ehjänä -- ystävyyteni sinuun
-- sillä ystävyyteni on intohimoa.] Oi, ystävyys! Ei sanaakaan enää;
mutta kuinkahan mahtaakaan se rakastaa, jonka ystävyyskin jo on
intohimo!
* * * * *
Lopuksi vielä sana. Hän rakastaa sinua, minä uskon sen. Se ei olisi
mitään ihmeteltävää, ja mitä hän olisi, ellei hän rakastaisi, kun hän
huomaa vain pienen rohkaisun välähdyksenkin? Mutta minä vannotan sinua,
elä puhu hänelle vielä mitään rakkaudestasi, elä vielä pitkään, pitkään
aikaan; se hetki on kauhea (oletko ehkä jo puhunut hänen kanssaan?),
silloin olet hänen vallassaan. Natasha, jos minä kertoisin sinulle
erään tapauksen, mutta minä en saa sitä tehdyksi. Voi hyvin.
Veljesi Alexander Herzen.

Joulukuun 31 p:nä 1834.
Minä pelästyin, kun olin sinulle viimeisen kirjeeni kirjoittanut ja
mietin kauan lähettäisinkö sen; ja vielä enemmän pelästyin, kun sain
vastauksesi. En koskaan ota sitä edesvastuuta niskoilleni, minkä
minulle annat. Minä ehdoitin sinulle, että olisin ystäväsi, ystäväsi
sanan täydellisessä merkityksessä, tahdoin lausua sinulle rehellisen
mielipiteeni ihmisistä; edellytin siinä luonteen lujuutta, joka sinulla
on ja joka tässä tapauksessa on aivan välttämätön; tiesin, että sinulla
on voimakas yksilöllisyys, miksi antaudut niin kokonaan minun valtaani?
Sinä et yleensä tunne minua vielä, minulla on paljoa enemmän huonoja
puolia kuin hyviä. Tunnen itseni; mielikuvitukseni on pilaantunut,
sydämeni liattu, paheiden vaikuttama tahraantuminen on jättänyt minuun
niin syvät jäljet, että ne voidaan ainoastaan suuren onnettomuuden
kautta pestä pois. Miksi kirjoitat: "Tee minulle mitä tahdot"? Ei,
minä tahdon, että sinä itsestäsi teet kaiken sen, mitä itsestäsi
voit tehdä. Minä puolestani tahdon auttaa sinua tässä kehityksessä,
tasoittaa tietäsi. Vihaan taipuvaisuutta ystävissäni, vaadin sitä
ainoastaan laumoilta; taipuvaisuus alentaa. En olen niin itserakas,
että tahtoisin toistamiseen nähdä itseni sinussa; ei, itsessäsi minä
tahdon sinut nähdä ja sellaisena, jommoiseksi jumala on luonut sielusi,
vailla kaikkia häiritseviä sivuseikkoja, sillä jumala on sinun sielusi
hyväksi luonut. Ymmärrä minua oikein, eläkä käsitä sanojani väärin,
ei niissä piile mikään luopuminen sinusta, ei muuta kuin selitys.
Tahdon selvemmin sanoa kaiken; en tahdo, että sinä heität päältäsi pois
kaikki perhekahleet siksi, että minä olen sen tehnyt. Laskeudu sielusi
syvyyksiin, kysy itseltäsi ja kuuntele vastausta. Minä puolestani teen
ainoastaan kysymyksen. Muuten tiedän, että olet kirjoittanut kirjeesi
ensimäisen mielenkiihkon vallassa, ja silloin ihminen kirjoittaa paljon
sellaista, joka sitten ei kestä tyyntä arvostelua.
Mitä sinun tilaasi tulee, niin ei se ole kehityksellesi niinkään
epäedullinen kuin kuvittelet. Sinulla on monen muun rinnalla se etu,
että olet kokemuksista oppinut; tosin kyllä on kokemus rautakätinen
opettaja, mutta siksi onkin sen opetuksista hyötyä. Kun aloit itseäsi
ymmärtää, niin olit yksin, yksin koko maailmassa. Toiset tunsivat
isän rakkautta ja äidin hellyyttä, sinulta puuttuivat molemmat. Ei
kukaan tahtonut ottaa sinua huostaansa; sinä jäit omiin hoteisiisi.
Onko kuitenkaan mitään sen parempaa ihmisen sisäiselle kehitykselle?
Kiitä sallimaasi siitä, että kukaan ei ole pitänyt huolta sinusta;
he olisivat tyrkyttäneet sinulle vierasta, seuraelämän mukaista
ajatuskantaa, he olisivat lasellisen sielusi taivuttaneet; nyt sitä
saisi turhaan koettaa. Puhut kasvatuksesta maailmaa varten; sitä täytyy
oppia halveksimaan; se on kyllä hyväksi ihmisille, jotka itsestään
eivät saa ainoatakaan ääntä, sillä se antaa heille ihmismoisen muodon.
Mutta se, jolla on sielu, hän saa siitä enemmän kuin kasvatuksesta.
Näyttää siltä kuin surisit sitä, että elämäsi on onneton; mutta mitä
varten olisi onni ja mitä on onni täällä maailmassa? Vielä yksi
muistutus; kirjoitat ennen aikaisemmin pyhittäneesi itsesi nimettömälle
katoamiselle; tätä sanaa en oikein ymmärrä. Mitä sitten tahdot? Olla
tunnettu, kuuluisa? Jumala varjelkoon sinua kärsimästä tätä kamalaa
tautia; olen sitä saanut potea, enkä vieläkään ole aivan terve; tiedän,
millaista se on, enkä voi itseäni kohottaa uhrautuvaisuuteen; en ole
puhdas, sillä tämä ajatus juurtui liian varhain sieluuni, on sitä liian
paljon turmellut -- mutta sitä... mutta mahdollisesti et ymmärrä minua
laisinkaan.
Voi hyvin. Veljesi Alexander.
Ellei sinulla ole mitään keinoa salataksesi kirjeeni, niin polta ne.
Sinulle tulisi ikävyyksiä, jos ne sattuisivat ruhtinattaren käsiin.
Vangilla ei ole juhlapäiviä eikä uutta vuotta, teillä ne ovat -- minä
toivotan teille paljon onnea.

_Natalia Herzenille_
Moskova. Tiistaina, toukokuun 28 p:nä 1835.
Minäkin kirjoitan sinulle, ystäväni Alexander! Minulla on ilo ensi
kertaa eromme jälkeen saada lörpötellä kanssasi -- elä sen vuoksi
ole minulle suutuksissasi: minä en ole siihen syypää. Minä tunsin
kamalaa ahdistusta mielessäni, silloin tartuin kynään kirjoittaakseni
sinulle, ja tunsin heti helpoitusta, aivan kuin olisimme tulleet
lähemmäksi toisiamme. Täällä on ikävä, kamalan ikävä olla ilman sinua!
Sinulla on vaihtelua, näet vain uusia oloja, uusia kasvoja, katselet
Permiä ja unohdat silloin kai toisinaan, että Natasha raukka eräässä
Moskovan kolkassa viettää elämäänsä, minulla on... minulle muistuttaa
kaikki, kaikki sitä, että ystäväni on loitolla. Ah, uskotko sanojani?
-- sydämeni vuotaa verta ajatellessani sinua, että olet tuhansien
virstojen päässä minusta, että elät aivan yksinäsi -- jumala tietää,
miten sinun käy. Ellei minulla olisi luottamusta sallimukseen, aivan
horjumatonta luottamusta, niin rohkeuteni aivan sammuisi. Ja kuitenkin
on uskoni jumalaan vielä niin heikko, etten voi sinua kokonaan uskoa
hänen isänkäsiinsä ja olla sinun suhteesi aivan rauhallinen. Luen
kertomusta Jakobista, ammennan siitä hyvin paljon; se puhdistaa sieluni
ja vahvistaa uskoani. Mutta eikö kaikki johdata mieleeni sinua? Otan
evankeliumin käsiini ja ajattelen sinua; olethan minua käskenyt
lukemaan raamatunkertomuksia? Niin, tuhannet virstat eroittavat meidät
toisistamme ja kuitenkin olemme niin lähellä toisiamme!
Usein luen sinun entisiä kirjeitäsikin. Sano mitä tahdot, minä löydän
niistä kuitenkin kaiken: iloa, lohdutusta, viisautta -- sanalla
sanoen, löydän sinut niistä. Ja kuinka kasvan omissa silmissäni niitä
lukiessani! Hän, jota rakastan niin paljon, jonka ystävyys on minulle
kaikki maailmassa, johon minä niin lujasti luotan, hän sanoo minulle:
minä olen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi. Oi, kuinka paljon nämät
sanat ilmaisevat! Nämät sanat ovat minulle kalliimmat kuin kokonainen
kirje täynnä ylistyksiä. Ellen uskoisi sinuun, niin sehän olisi sama
kuin en uskoisi omaa olemassaoloani. Sinun luonasi (vaikka tuhannet
virstat olisivatkin meidän välillämme, sinä olet aina luonani) unohdan,
että maailmassa on paljon imartelua, että paljon on valhetta.
Selvästi, aivan selvästi muistan sen päivän, jolloin viimeisen kerran
näimme toisemme ja otimme toisiltamme jäähyväiset. En voi sinulle
sanoa, en itselleni selvitellä, mitkä tunteet silloin sielussani
liikkuivat: taivas ja maa, paratiisi ja helvetti. Niin täynnä, niin
täynnä oli silloin sydämeni, että unohdin puhumisen; ja kuitenkin
tuntui minusta kuin olisin kaikki sanonut, kuin olisi sieluni
huomaamattani muuttanut sinun sieluusi. Unohdin koko maailman,
nähdessäni tuon pienen vankikomeron, unohdin, että minulla oli koti,
että kauniimpiakin rakennuksia oli. Katsoessani sinuun unohdin kaiken
maailmassa. En huomannut, miten tunnit kuluivat; koko tuo aika tuntuu
minusta yhdeltä ainoalta hetkeltä, ja sitten eron hetki -- oi katkera
hetki! -- tuhannet onnellisimmat hetket tuskin tulevaisuudessa voivat
minulle sitä korvata. Kun käytävässä kerta vielä olin ottanut sinulta
jäähyväiset, tahdoin kerran vielä palata luoksesi, nähdä sinut kerta
vielä; mutta voimani pettivät.
Matkalla olin vielä aivan täynnä ajatuksia siitä, että saisimme kohdata
toisemme; mutta kun huoneeseesi astuin... Silloin -- kummallista --
heräsi sielussani toivo siitä, että kerta vielä saisin sinut kohdata
-- lähtöpäivänäsikin uskoin vielä sitä; mutta kello kolme sain sinun
viimeiset rivisi, silloin... Oi, se hetki oli vaikeampi kuin eron
hetki. Siellä lievitti läsnäolosi tuskaani; vielä näin sinut ja
ajattelin silloin, etten pitkään aikaan saisi sinua kohdata, ja sitten,
sitten... ei enää mitään toivoakaan! Oi, milloin me näemme toisemme,
milloin, hyvä jumala? Kirjoita minulle, rakas veli, kirjoita herran
nimessä. Kuule, jos kauan oleskeltuasi loitolla sinussa tapahtuu
muutos, jos jälleen kohdatessamme vain ihmettelisitkin, että koskaan
olit voinut toivoa tätä jälleennäkemistä -- jumala sitä varjelkoon.
Mihin silloin enää uskoisin? Mutta ei, ei, en epäile sinusta sitä.
Emilia ei ole Moskovassa; en ole hänelle vielä kirjoittanut enkä ole
häneltä mitään vastausta saanut; kaikki matkustavat pois, kaikki
jättävät minut; se on niin surullista! Silmiäsi varmaankin kirveltää
lukiessasi, kirjoitan niin pientä käsialaa saadakseni enemmän
mahtumaan. Molemmat kirjeesi olen saanut, samoin kauniin päivänvarjon
ja tohvelit.
Minä annan täyden tunnustuksen sinun maullesi. Kiitän sydämestäni
sinua kaikesta. Voi hyvin, Alexander, pysy terveenä ja rauhallisena,
elä unohda minua, mutta ajattele ilman katkeruutta minua. Mitä sinä
puuhailet? Me lähdemme kohta maalle; siellä kopioin sinun "legendasi".
Vielä kerran hyvästi; Kristus olkoon sinun kanssasi.
Sisaresi Natasha.

Zagorja, elokuun 26 p:nä 1835.
Vihdoinkin kaikui sielulleni sukulainen ääni omassani -- ja minussa
tapahtui ylösnousemus. Sieluni tarvitsee tuon äänen, se yksinään
hävittää kaiken surullisen minussa, se yksinään kohottaa minut
yläpuolelle kaiken maallisen. Sinun sielusi on vielä sairas; jos
ihmiset olisivat paremmat, iloisemmat, niin ei silloin erokaan tuntuisi
sinusta niin katkeralta; mutta sinäkin erehdyt, Alexander! Ehkä on
sallimus määrännyt sinut suuria tehtäviä varten ja sen vuoksi myöskin
pannut sinulle suuren koettelemuksen. "Se hioo ensin aseitaan, sitten
se niitä käyttää", sanoit itse kerran. Ilman tätä ajatusta ovat kaikki
elämän kokemukset kamalia. Mutta jumala sinua varjelkoon sellaisista
kokemuksista; sydäntäni vihloo sinun puolestasi. Niin, kummallinen
asia -- rakkaus! Rakkaus! mutta olkoon se sinun arvoisesi, silloin et
itsekään koskaan lakkaa rakastamasta, eikä sinua koskaan petetä. Mutta
missä on hän, missä on tuo, joka on sinun arvoisesi?
Kun elämän taistelussa olet uupunut, kun olet väsynyt ja pettynyt,
silloin kohtaat hänet, ja hän sovittaa sinut maan kanssa, hänen
rakkaudessaan uusiintuu ihmiskunta sinussa. Oi, kuinka minä rakastan
kaikkia, joita sinä rakastat, kuinka minä rakastaisinkaan häntä, joka
tekee sinut onnelliseksi!...
Ei, Alexander, ei, ystäväni, minulla on korkeammat käsitykset
ystävyydestä kuin Esmeraldalla. Kuinka heikko onkaan tuo vertaus:
"Kaksi saman käden sormea yhdistettyinä!" Se on pyhin tunne! minun
sielussani elää sellainen voima, sellainen hehku, että rakkaudelle ei
ole enää mitään tilaa. Kuolema ei eroita kahta olentoa, jotka rakkauden
kautta ovat toisiinsa sidotut -- mutta ystävyyden kautta?...
Ystävyys on saanut alkunsa _Hänestä_. Me kaikki olemme yhdistettyinä
hänen kanssaan, jos olemme sellaisen kirkastuksen arvoisia. Oi,
kuinka tämä ajatus johtaa minua hyveeseen, millä liikutuksella se
täyttää sieluni! Siellä olen minä hänen kanssaan ja... sinun kanssasi
yhdistettynä!
Siihen asti voi hyvin, ystäväni! Jos vain on mahdollista, niin
kirjoitan sinulle vielä sanan. Nyt on kello seitsemän aamulla;
sukulaiset nousevat, eikä minulla ole omaa huonetta... Adieu, oh mon
aimable frère!
Kello 6 illalla.
Ei, en voi kirjoittaa; voi hyvin ystäväni, kaikkivaltias sinua
suojelkoon!
Natasha.

_Herzen Natalialle_
Wjatka, lokakuun 14 p:nä 1835.
Vihdoinkin olen saanut tietoja Ogareffilta, mutta kuinka surullisia
ovatkaan nuo tiedot! Oi, kuinka paljon olemmekaan kärsineet sitten
heinäkuun 1834! Mutta hänen sielunsa on yhä vielä laaja ja syvä.
Sinultakin olen saanut kaksi kirjettä. Sinä ja hän -- ymmärrätkö tätä
olemukseni kahtiajakoa? Sinussa ja hänessä elää osa minun sieluani.
Teissä molemmissa on tapahtunut koskettaessanne minuun suuri muutos,
ja te seisotte sen vuoksi sitä lähempänä minua. Tässä ojennan sinulle
käteni ikuisen ystävyyden, ikuisen sympatian pantiksi.
Vielä yksi asia: olen hulluuden alkuasteella; kun olen yksinäni,
kun ei minulla ole mitään tehtävää ja ajatteleminenkin on minulle
vastenmielistä, silloin annan sieluni kaikkien intohimojeni valtaan.
Hulluuteni on saavuttanut korkeimman asteensa. Rakastaa -- voiko
minun sielullani, minun intohimoisuudellani elää rakastamatta? Siis
rakastaa! Mutta ajatus, että sitoisin elämäni naiseen, saa sieluni
aivan jäykistymään. Ymmärrätkö sitä rakkauden hulluutta, joka ei pyri
rakastetun olennon täydelliseen omistamiseen? Piru tietäköön, mitä
se on. Tästä selvästi näkee koko hulluuden, mihin olen joutunut; on
olemassa tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden keskivälillä.
Olen jo kauan hautonut näitä ajatuksia, mutta en ole tähän asti sinulle
vielä niistä kirjoittanut. Miksi teen sen nyt? Miksi -- mutta tiedänkö,
miksi? Nyt se on kirjoitettu, enkä katso olevani oikeutettu riistämään
sinulta jotain, jonka jo olen sinulle kirjoittanut.
Ei, en ole sinun sieluasi kirkastanut, se on järjetöntä. Olen vain
avannut sinulle ovet toiseen maailmaan, ei siihen, jossa suuri lauma
elää -- en ollut mitään muuta kuin opas, en mitään muuta. Sinä huomaat,
että tässä maailmassa -- enkelien maailmassa -- olet kotonasi, jota
vastoin minun -- langenneen -- täytyy seisoa ulkopuolella. Oi, tuota
meidän jäähyväishetkeämme! Sinä olit silloin edessäni aivan kuin enkeli.
Uskotko tuohon rakkauden ja ystävyyden välillä olevaan tunteeseen?
Vielä enemmän, minä teen peloittavan kysymyksen -- minun täytyy tänä
hetkenä olla mielipuoli, muuten ei se tulisi huulieni yli. Uskotko,
että se tunne, jota tunnet minua kohtaan, on ainoastaan ystävyyttä?
Uskotko, että se, mitä minä tunnen sinua kohtaan on ainoastaan
ystävyyttä? Minä en sitä usko.
Sinun Al. Herzen.
Lokakuun 15 p:nä. Jumalan tähden, sinun varjokuvasi; mutta sen täytyy
olla hyvin näköisesi, muuten siitä en huoli. Ei, kun minä tuon
pyrstötähden näin, niin, suoraan sanoen, en ajatellut sinua, sillä
minä ajoin yöllä puolihumalassa eräästä seurasta kotiin; äkkiä näin
pyrstötähden ja ajattelin silloin kortteja, viiniä y.m. Päiväkirjaa en
kirjoita, se olisi pahempi kuin omantunnonvaivat. Varjokuvaa ei kukaan
voi täällä valmistaa. Voi hyvin!

_Natalia Herzenille_
Moskova, lokakuun 27 p:nä.
Ystäväni!
Uskon, uskon aivan horjumattomasti, että ystävyys meidät yhdistää,
korkein ystävyys, jommoista ei toista kertaa ilmaannu. Maan päällä
ei ole ainoatakaan olentoa, joka minulle olisi kalliimpi kuin sinä,
rakastan sinua syvemmin kuin mitään muuta maailmassa. Jos tämä tunne
on enemmän ja korkeampaa kuin ystävyys, niin en osaa sitä millään
nimittää, mutta minä uskon siihen. En koskaan, en koskaan tule
rakastamaan, en koskaan tule sallimaan sielussani tunnetta, joka olisi
korkeampi kuin se, jota sinua kohtaan tunnen. Rakastaa merkitsee
minulle löytää olento, joka seisoisi korkeammalla, olisi arvokkaampi
kuin sinä, mutta se ei tule koskaan tapahtumaan. Sielussani on vain
yksi tunne yläpuolella rakkauttani sinuun: rakkaus jumalaan; mutta
nämät molemmat tunteet ovat hyvin läheisesti yhdistetyt toisiinsa;
ilman rakkautta jumalaan en voi rakastaa sinua, ilman rakkautta sinuun
en voi rakastaa jumalaa. Ellei ystävyys voi kahta olentoa viedä niin
lähelle toisiaan, ei voi kohottaa niin korkealle, niin olkoon tämä
ainakin silloin tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden
välillä. Ellen minä ajattele samaa kuin sinä, niin olen erehtynyt.
Mutta uskothan sinä sen?
Rakkaus, joka ei pyri täydellisesti saamaan rakastetun olennon omakseen
-- ymmärrän sinua, luulen ymmärtäväni sinua. Mutta miksi sanot kaikkea,
minkä olet kirjoittanut, hulluudeksi? -- sitä en ymmärrä.
Ennen peloitit minua kyyhkysen kohtalolla, nyt syvällä kuilulla, mutta
kyyhkysen kohtalo ei tuota minulle mitään kauhua, sen kärsimys on
minulle suloinen, mielelläni tahdon sammua aivan kuin raketti silloin,
kun sen putoaminen on määrätty. En pelkää mitään myrskyä intohimon
aaltoilevalla merellä; sillä minähän uisin sinun kanssasi, sinun
kanssasi, ja kenen kanssa voisin varmasti uida, ystäväni, sano minulle,
kenen kanssa? Ketä, ketä rakastaisin enemmän maan päällä veljeni, ketä?
Ei kenenkään kanssa, eikä ketään ei, ei kenenkään kanssa, eikä ketään!
Sinun unesi on kamala ja vielä kamalammat sinun ajatuksesi valveilla
ollessasi; ellen minä ole sinun sisaresi, jos olemme toisillemme
vieraat... oi, ei, ei, veljeni, elä karkoita sisartasi luotasi, ei...
mutta etkö sitä ole? Olkoon niin! Mutta karkoittamasi sielussa olet
sinä ikuisesti veli, ikuisesti! [Tämä kohta viittaa erääseen kohtaan
Alexanderin kirjeessä lokakuun 12 päivältä, jolloin hänen isänsä
oli vastannut kysymykseen, onko Natasha Alexanderin sisar: "Ei, hän
ei ole hänen sisarensa." Sama ajatus oli tullut Alexanderin mieleen
silloin, kun hän erotessaan viimeisen kerran oli pitänyt Natashan kättä
omassaan.]
Marraskuun 25 p:nä.
Ei, ystäväni, sinun kysymyksesi ei ole minua peloittanut, ja mitä
peloittavaa siinä olisi? Tahdoit tietää, mihin määrään sinua rakastan;
mutta minähän en koskaan voi sieluani täydellisesti selvitellä, sinä
ymmärrät minua ilman sanojakin. Kauan ja paljon täytyisi minun puhua,
antaakseni selityksen siitä, mitä tunnen; mutta miksi? Mitä se muihin
kuuluu; niin, minä en tahtoisi kenenkään muun kanssa jakaa; ken minut
tuntee, hän myöskin ymmärtää minun sieluni, jos hän tahtoo, ja sinä
ymmärsit minua Krutizessa, jolloin olin vaiti! Ystäväni! usko minua,
en pelkää sinua, eivätkä sinun sanasi minua säikytä. "Se on jaloin,
pyhin tunne, Natasha", sanoit kerran minulle, ja tiedän sen itsekin.
Tunnen, miten pyhä se on, miten puhdas ja miten se johdattaa kaikkeen
kauniiseen ja hyveeseen. Tälle tunteelle olen sydämeni, sieluni
pyhittänyt, sille uhraan koko elämäni, koko olemassa oloni. Asetan
ystävyyden korkeammalle kuin rakkauden; niin, Alexander, sielussani on
ystävyys korkeammalla kuin rakkaus. En tule koskaan rakastamaan enkä
sitä voi tehdä. Nuoren tytön ainoana päämääränä -- niin ajattelevat
monet, jolleivät juuri kaikki -- on avioliitto, se on, päästä
turvattuun asemaan, saada oma koti, talous ja oma määräämisvalta. Tämän
voi sanoa varsinkin niistä, joiden kanssa kohtalo on tylysti leikkinyt,
joilla ei ole mitään varoja elääkseen ylellisesti -- joiden ainoana
toiveena on saada avioliiton kautta toimeentulossaan muutos parempaan
päin. Mutta minä en koskaan tätä myönnä, ei, se ei ole yleensä oikein.
Tunnen monta kohtalon pahoin pitelemää, joiden sielu on niin puhdas,
että he eivät etsi miestä sen vuoksi, että tämä heidät vapauttaisi
puutteesta. Niin kamalalta kuin kohtaloni ennen näyttikin, niin tämä
ajatus ei koskaan tullut mieleeni, en pitänyt edes mahdollisena,
että joku siten ajattelisi. Kohdata olento, joka kaikessa kantoi
luojan leimaa, selvää leimaa, jota maailma ei vielä ollut voinut
pyyhkäistä pois, sielu, joka oli arvokas tulemaan jumalan täydelliseksi
temppeliksi -- sanalla sanoen, olento, jommoista en vielä ole kohdannut
-- tämä oli ainoa toivomus, mikä minulla on ollut neljännestätoista
ikävuodestani asti. Silloin en sinua vielä täydellisesti ymmärtänyt.
Tunsin sinut ainoastaan osaksi, mutta aavistin jo silloin sinussa
ihanteeni löytäneen muotonsa -- enkä erehtynyt.... Oi, jumala tietää,
mitä minusta olisi tullut jos olisin erehtynyt. Kun tämän olennon
olin löytänyt, niin jäi rintaani vielä jälelle toivomus voittaa hänen
ystävyytensä, ja kun kätesi ojensit minulle, ystäväni, silloin annoit
minulle enemmän kuin elämäni. Kun sinussa olin kohdannut kaiken,
mitä toivoin, enemmän kuin uskalsinkaan toivoa, annoin sinulle koko
sieluni; ja voisinko enää sitä toisen kanssa jakaa? Ei, liian syvälle
on ystävyys ojentanut juurensa koko olemukseeni; sitä yksinään
tahdon vaalia, siitä löytää virkistyksen, sieluni puutarhaa tahdon
koristaa yksin sen kukkasilla, ei kenenkään toisen käsi saa taittaa
lempikukkiani, ja rakkauteni jumalaa kohtaan antaa kukkasilleni elon,
aivan kuin kasteelle auringon säde.

_Herzen Natalialle_
Wjatka, joulukuun 25 p:nä 1835.
Natalia! Joulukuun 2 p:nä kirjoittamassasi kirjeessä on kohta, jonka
jumala yksin on sinulle sanellut. Tämä kohta ilmaisi minulle selvästi,
mitä sinä olet minulle ja mitä minä olen sinulle; satoja kertoja olen
sen lukenut ja kyynelsilmin sitä kohtaa suudellut: "Mitä antaisinkaan,
saadakseni sinut nähdä... Mutta mitä minä voisin antaa? Eihän minulla
ole mitään muuta kuin sinä." Niin ystäväni, minä olen sinun; niin, sinä
olet minua ymmärtänyt; nyt minulle selviää, miksi ei tuo muuan kirje
sinua säikyttänyt. Olet laskenut kohtalosi minun käsiini, ja minä olen
antanut itseni sinun omaksesi. Nyt ei mikään enää voi meitä eroittaa.
"Elä pelkää mitään minun puoleltani; minä katoan, jos se sinulle on
tarpeellista."
Minkä tähden kirjoitit sen? Näiden sanojen taakse kätkeytyy kamala
ajatus -- mutta minä vaikenen -- mitä kaikkea pälkähtääkään toisinaan
päähämme?
Se tapaus, josta minulle kirjoitit, on tehnyt minuun tärisyttävän
vaikutuksen. Niin, kauheata on lisätä vielä onnettoman onnettomuutta.
Uskon kyllä, ettet pysynyt silloin kylmänä; lakkaisin sinua
rakastamasta, jos se olisi sinulle ollut mahdollista! Kohtalo on jotain
kamalaa, kun se jotakuta vainoo, niin vainoo se aivan loppuun asti.
Koeta kaikin tavoin tyynnyttää tätä intohimoa hänessä, mutta ajattele,
että jokainen tyly sana on puukonpisto hänen sydämeensä. Asetun hänen
asemaansa -- ei, sitä en voi ajatella, sillä en voi ajatella sinua
ilman rakkauttasi minuun. Tämä uutinen teki minut murheelliseksi,
varsinkin kun se tuli aivan odottamatta.
Minä ymmärsin sinua Krutizessa silloin, kun olit vaiti, kirjoitit
minulle -- niin, minä opin silloin paljon ymmärtämään.
Synkkämielisyyteni, josta puhuit, on katoamaisillaan; minulla on nyt
seuralainen, joka ymmärtää jokaista sieluni värettä -- hän on onneton
runoilija Witberg. Minä en voi elää aivan yksinäni, jotenka hän
tuntui minusta aivan kuin taivaan lähettiläältä. Siten osaa kohtalo
iskeä haavoja, mutta ne myöskin parantaa. Miten syvästi hän rakastaa
vaimoaan, ja millä ihastuksella hän puhelee hänestä! Miksi puhut niin
halveksivaisesti avioliitosta? Sinulle riittää ystävyys, mutta se, jota
sinä, enkelini, sillä tarkoitat, ei ole mitään ystävyyttä, muuten eivät
nämät sanat olisi sielustasi puhjenneet: "Olen sieluni antanut pois,
voisinko sitä enää toisen kanssa jakaa?" Silloin voisit sinä jakaa.
Ompelemasi kirjelaukun olen saanut; kiitän sinua siitä... mutta
tiedätkö, se tuotti samalla minulle pettymystä. Luulin, että sinä
olisit minulle lähettänyt kuvasi -- sen sijaan sainkin kirjelaukun.
Minun kuvani saat, Witberg maalaa nyt minua isääni varten (huomaahan,
suuri taiteilija valmistaa ensimäisen kuvan minusta), mutta olen jo
pitänyt huolta siitä, että sinä saat hyvän kopion. Lohduttakoon se
sinua eromme aikana; meidän eromme tulee kestämään kauan; se ei pääty
Wjatkaan. Mutta lopulta, kun harhailemisen vuodet ovat loppuneet, kun
tie on päättynyt, jota saan kulkea -- silloin, silloin ei ole enää
eroa, -- silloin painan pääni poveasi vastaan (ellei se ehkä silloin
jo kuulu toiselle), silloin vakuutan sinulle, että täydellinen onni on
olemassa, silloin... mutta tämä on vielä kaukana, kaukana, enkelini.
Hyvästi. Sinun Alexanderisi.

_Natalia Herzenille_
Moskova, tammikuun 2 p:nä 1836.
Niin, jumala itse on kättäni johtanut silloin, kun kirjoitin
sinulle, että minulla paitsi sinua ei ole mitään muuta. Jumala itse,
Alexanderini! Hän on yksinomaan sinussa antanut minulle kaikki, hän
on antanut minulle sielun, joka voi sinua rakastaa. Kuinka hyvä nyt
olen, kuinka täynnä onnea on nyt koko olemukseni, mikä musiikki täyttää
sieluni! Olen nyt rakkauden hymni: kuuntele sitä musiikkia; se on
taivaallinen, se saa alkunsa jumalasta, se on sinun! Jumala itse on
sielumme kihlannut, hän on luonut meidät toisiamme varten, ja jos on
määrätty, että meidän täällä täytyy erota, niin tuolla ylhäällä on
ikuinen yhtyminen meille säädetty -- tuolla ylhäällä, isänmaassa:
Miten laaja, miten kaunis onkaan nyt sieluni, oma Alexanderini, se
on itseensä sulkenut sinut ja kuvastaa sinut takaisin. Nyt myöskin
tajuan tuon sielun pelon, tuon sydämen väristyksen, kun sinä Krutizissa
erotessamme loit minuun tuon katseen, tuon katseen, joka silloin oli
minulle aivan käsittämätön ja selvittämätön... Silloin jo sanoin
sinulle: "Minä tiedän, että sinä olet jumalan lähettämä luokseni,
että sieluni on kajastus sinun sielustasi." Ja tuosta ajasta alkaen
ei sielussani ollut ainoatakaan ajatusta, joka ei syntymisestään
saanut kiittää sinua, ei elämässäni hetkeäkään, joka ei ollut sinulle
pyhitetty. Jumala on luonut minut rakkaudesta sinuun. "Silloin, silloin
ei ole enää eroa, silloin painan pääni povellesi, ellei se ehkä jo
kuulu toiselle." Jos Jumala kerran on sinut tähän rintaan istuttanut,
niin sinä yksin, yksin sinä Alexander... niin sinä yksin saat nojata
pääsi rintaani vastaan, sinä yksin painat minut poveasi vastaan. Ja
milloin tulee tuo "Silloin", ja milloin saan olla luonasi? Se on
kaukana, sanot... antaisin koko elämäni yhdestä onnen minuutista,
ostaisin yhden hetken luonasi tuhansilla tuskilla. Sinussa, ystäväni,
on koko maailmani, sinussa rukoilen luojaani, sinussa kunnioitan häntä,
sinussa ihailen luontoa -- sanalla sanoen, elän sinussa.
Enkö ole oikeassa, olen vain sinua varten luotu, sinua rakastamaan?
Oi, kuinka paljon tästä maailmasta vielä puuttuu säveleitä, jotta
sielu kokonaan siihen sulautuisi, saisi purkaa kaiken onnensa!
Silloin, ystäväni, ei enää erokaan tule olemaan niin kauhea! Mutta en