Historiallisia rakkauskirjeitä - 05

siis hänelle, joka yhtä paljon kuin sinäkin mainettasi kunnioittaa,
hyviätekoja, jotka eivät tätä mainetta loukkaa. En tahdo puolustaa
itseäni sinun enkä itseni edessä; soimaan itseäni kaikesta siitä,
mitä sinulta pyydän. Jos kysymys olisi ollut ainoastaan oman itseni
voittamista, niin olisi voiton kunnia ehkä antanut minulle voimia sen
saavuttamiseen, mutta jos rakastamansa olennon tuntema inho pakoittaa
kaikesta siitä luopumaan, mistä vapaaehtoisesti olisi pitänyt luopua,
ah! sitä ei herkkä mieli voi tuskatta kantaa. Koko voiton palkinto on
kadonnut, niin pian kuin voitto ei ole vapaaehtoinen. Ellei sydämesi
minulta mitään ottaisi, niin kuinka kieltäytyminen olisikaan sydämeni
arvoista. Jos koskaan voin parantua, niin tapahtuu se vasta silloin,
kun minun tarvitsee ainoastaan enemmän hillitä intohimoani. Olen
syyllinen, tunnen sen selvästi, mutta lohdutan itseäni sillä, että sinä
olet viaton. Myöntyväisyys, joka ei ole sydämesi mukainen, mitä se
onkaan mielestäsi muuta kuin säälin aiheuttama teko, joka ensimäisen
koetuksen aikana tulee vaaralliseksi ja on yhdentekevää sille, joka sen
kerran on voittanut. Oi, Sophie! tällaisten armaitten hetkien jälkeen
on ikuisen eron ajatus kamala sille, joka valittaa, kun ei enää voi
sinun kanssasi olla eroittamattomasti yhteen liittynyt. Näinkö siis
käy? Helliä katseitasi ei enää vaivuta armas häveliäisyys, joka minut
huumasi? Näinkö siis käy? Palavat huuleni eivät enää suudelmillani
laske sieluani sydämellesi? Näinkö siis käy? En enää siis saa tuntea
tuota taivaallisen lumoavaa hetkeä, tuota nopeasti kuluttavaa tulta,
joka nopeammin kuin salama... kuvaamaton, kuvaamaton hetki! Mikä sydän,
mikä ihminen, mikä jumala, on voinut tunteellaan sinut omistaa ja
sinusta voi luopua?
Katkerat, armaat muistot! Jätättekö koskaan aistimeni ja sydämeni
rauhaan? Eivätkä teidän jälleen herättämänne nautinnot ole koskaan
niitä, joiden katoamista eniten suren. Vaan ei, Sophie, minulla oli
vielä armaampiakin, joiden kautta toiset vasta oikean arvonsa saivat,
sillä ne olivat niiden takeena. Oli aika, jolloin ystävyyteni oli
sinulle kallis ja jolloin osasit sitä minulle osoittaa. Vaikka et
olisikaan minulle mitään sanonut, vaikka et olisikaan hellyyttäsi
osoittanut, niin herkkä, varma tunne todisti minulle, että pidit
minusta. Sydämeni etsi sinua, eikä sinun sydämesi karkoittanut minua
luotaan. Kaikkein hellimmän rakkauden ilmaisut eivät sinua millään
tavoin loukanneet. Kun niin innokkaasti etsit minua, niin olisi
siitä voinut päättää, että kaipasit minua, ellet minua saanut nähdä;
silmäsi eivät karttaneet minua, eivätkä niiden katseet olleet kylmiä,
kävellessämme etsit käsivarttani; et sellaisella huolella koettanut
suloista olentoasi minulta salata, ja kun huuleni uskalsivat huulillesi
painua, niin tunsin ainakin muutaman kerran, miten ne vastasivat.
Et rakastanut minua, Sophie, mutta otit rakkauteni vastaan, ja minä
olin onnellinen. Kaikki on loppunut, en ole enää mitään, ja kun
tunnen olevani seurassasi vieras, vastenmielinen ja häiritsevä,
niin mennyt onneni tuottaa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin
nykyinen tuskanikin. Ah! ellen olisi nähnyt sinua heltyneenä, niin
lohduttaisin itseäni pitämällä sinua kylmäkiskoisena ja tyytyisin
sinua salassa jumaloimaan; mutta nyt näen käden, joka teki minut
onnelliseksi, repivän sydäntäni, ja näen hänen, joka sanoi minua
armaimmaksi ystäväkseen, unohtavan minut! Oi, sinä, jolla on niin suuri
vaikutusvalta minuun, opeta minua kestämään tätä kamalaa tilaa, tai
vaihda se toiseksi tai salli minun kuolla! Näin tuskat, jotka kohtalo
minulle valmisti, ja lohdutin itseäni nähdessäni niissä sinun ilosi.
Olen oppinut kantamaan vastoinkäymisiä maailmassa, mutta kun sinä ne
aiheutat, niin kuinka sen voin tehdä? Pakenet tätä seutua paetaksesi
minua, rakastettusi palaa kohta, kunnoton sisaresi juonittelee,
talvi eroittaa meidät, sairauteni tulee pahemmaksi, nuoruuteni
katoaa, samalla kun sinun on kukoistuksessansa, kaikki tämä yhdessä
riistää kaikki toivoni; mutta mikään muu kuin halveksumisesi ei
riistä minulta rohkeuttani. Jos sydämeni olisi löytänyt lohdutuksen,
niin halveksisin aistimieni nautintoa tai ainakin luopuisin niistä;
jos sinä minua säälisit, niin en enää olisi säälittävä. Auta minua
pettämään omaa itseäni, kärsivä sydämeni ei vaadi mitään muuta;
itse koetan taukoamatta kuvitella itselleni, että sinulla vielä
olisi minua kohtaan sama hellä tunne, jota sinulla ei enää olekaan.
Väkivaltaisesti koetan kaikkea, mitä minulle sanot, selittää itselleni
eduksi; omat tuskani miellyttävät minua, kun huomaan niiden saaneen
sinut heltymään. Kun en voi sinulta vaatia todellista kiintymyksen
merkkiä, niin vähäpätöinenkin seikka riittää luomaan kuviteltuja.
Viime kerran kohdatessamme, jolloin kaiken suloutesi toit esiin
herättääksesi minussa uuden hehkun, katsahdit tanssin aikana pari
kertaa minuun. Kaikki liikkeesi painuivat syvälle sieluuni, kiihkeät
katseesi piirsivät mieleeni jokaisen askeleesi; sydämeni huomasi
jokaisen liikkeesi, ja kun olit voittosi kukkuloille tullut, silloin
tämä heikko sydän kuvitteli, että olin ajatuksissasi. Tunnoton, anna
minulle takaisin ystävyys, joka minulle on niin kallis; sinä tarjosit
sen minulle ja minä otin sen vastaan; sinulla ei ole enää oikeutta
riistää sitä minulta. Ah, jospa näkisin sinussa todellisen säälin
merkkiä, jollei tuskani olisi sinulle vastenmielinen, jos loisit minuun
hellän katseen, jos käsivartesi kietoisit kaulaani, painaisit minut
poveasi vastaan, jos hellä äänesi huoaten kuiskaisi minulle: _Onneton,
kuinka sinua säälin!_ -- niin silloin olisit minua todella lohduttanut,
sieluni saavuttaisi jälleen voimansa ja olisin jälleen sen arvoinen,
että suvaitset minua seurassasi.

_Rousseau rouva d'Épinaylle_
Marraskuun 23 p:nä 1757.
Jos tuskasta voisi kuolla, niin en enää olisi elossa, mutta olkoon
kuinka tahansa, olen tehnyt päätöksen. Ystävyys meidän välillämme
on loppunut, madame; mutta ystävyydellä, joka on loppunut, on vielä
oikeuksia, joita kyllä osaan pitää kunniassa. En ole unohtanut minua
kohtaan osoittamaanne hyvyyttä ja voitte olla varma siitä, että tunnen
kaikkea sitä kiitollisuutta teitä kohtaan, mitä voi tuntea sitä
henkilöä kohtaan, jota ei enää saa rakastaa. Kaikki muut selitykset
olisivat hyödyttömiä. Tuomarinani on omatuntoni ja vetoan teidän
omaantuntoonne.
Olin tahtonut jättää Ermitagen ja minun täytyi se tehdä; mutta
väitetään, että minun täytyy jäädä kevääseen asti, ja kun ystäväni sitä
tahtovat, niin jään sinne, jos te siihen suostutte.

_Rouva d'Épinay Rousseaulle_
Joulukuun 4 p:nä (1757).
Annettuani useiden vuosien aikana teille kaikenlaisia todistuksia
ystävyydestäni ja osanotostani voin teitä vielä vain sääliä. Olette
hyvin onneton. Toivon, että omatuntonne tulee olemaan yhtä rauhallinen
kuin minunkin on; se on välttämätöntä elämänrauhallenne.
Kun tahdotte jättää Ermitagen ja kun teidän täytyy se tehdä, niin
ihmettelen, miksi ystävänne ovat teitä pidättäneet; _minä_ en koskaan
tiedustele ystäviltäni mikä on velvollisuuteni, eikä minulla ole enää
mitään sanottavaa teidän velvollisuuksistanne.


Ugo Foscolo

_Ugo Foscolo Isabella Roncionille_
1799.
Velvollisuuteni, kunniani ja ennen kaikkea sallimukseni pakoittavat
minut lähtemään. Palaan ehkä; elleivät tuskani ja kuolema ikuisesti
pidätä minua poissa tuosta pyhitetystä seudusta, niin palaan
hengittämään samaa ilmaa sinun kanssasi ja minun luuni tulevat
lepäämään samassa maassa, jossa sinä olet syntynyt.
Olin päättänyt olla sinulle enää kirjoittamatta ja sinua enää
kohtaamatta. Mutta... ei, minä en tahdo sinua uudelleen nähdä. Salli
minulle vain nämät viimeiset pari riviä, jotka kyynelilläni kostutan.
Lähetä minulle kuvasi joskus ja jonnekin. Jos sinussa ystävyyden ja
säälin tunne puhuu minun onnettoman hyväksi, niin elä kiellä minulta
tätä suosiota, joka olisi lääke kaikkiin tuskiini. Tuolla onnellisella
nuorukaisella, joka sinua rakastaa, ei voi olla mitään sitä vastaan.
Häntä rakastetaan ja hän itkee. Siitä hän voi kuvitella, kuinka paljoa
onnettomampi minä olen kuin hän, joka voi sinut nähdä, kuulla äänesi ja
voi yhdistää kyyneleensä sinun kyyneliisi, jota vastoin minä tuskan ja
intohimon kamalien mielikuvien täyttäminä hetkinä, kyllästyneenä koko
maailmaan, epäillen kaikkia, synkän orpouden mielialan vallassa, toinen
jalkani haudassa, voin pysyä pystyssä ainoastaan sen kautta, että yöt
ja päivät suutelen sinun pyhää kuvaasi; ja sitten sinä etäältä annat
minulle voimaa ja rohkeutta kestämään vielä elämääni. Kun kuolen, niin
tahdon murtuvan katseeni suunnata sinuun; sinun on oleva viimeinen
huokaukseni, sinut otan mukaani hautaan, mukaani... povelleni...
Voi minua, pidin itseäni voimakkaampana kuin olenkaan. Jumalan
armeliaisuuden nimessä, elä kiellä minulta tätä lohdutusta. Lähetä se
Niccolinille. Ystävyys keksii aina keinot ja tiet.
Kun kuolen, niin tulee hän sen säilyttämään kalliina, arvokkaana
muistona kauneudestasi ja hyveistäsi. Hän on aina itkien muisteleva
onnettoman ystävänsä viimeistä, onnetonta, ikuista rakkautta.
Jää hyvästi, jää hyvästi. En voi enää jatkaa.
Suutele Cecchinoa [Isabellan veli Francesco] minun nimessäni. Kirjoitan
tämän sinulle itkien aivan kuin lapsi.
Jää hyvästi.
Muista joskus minua.
Minä rakastan sinua, olen sinua aina rakastava ja aina oleva onneton.
Jää hyvästi.
Ystäväsi Ugo.

------lle.
1799.
Kello viisi. -- Minä matkustan pois, katkeruus sydämessäni ja tietäen,
etten koskaan enää näe teitä. -- Toivon, että tuo taivaallinen nainen
ei ole minulle suutuksissaan, ja että Isabellan sääli seuraa onnetonta
siihen kurjuuteen, joka häntä ehkä odottaa. Kuinka voisivat tuskani
löytää lievitystä maassa, jossa en voi häntä nähdä enkä kuulla hänen
ääntään? Ainoana tehtävänäni tulee olemaan itkien häntä muistella...
vaikka olenkin hänet toivottomasti kadottanut.
Vaikka palaisinkin Firenzeen, niin ei minulla olisi rohkeutta häntä
kohdata? Ei, ei, tahdon mieluummin kuolla, kuin saatan kyyneleenkään
valumaan hänen silmistään. -- Olen vain ollut niin varomaton, että olen
sinulle tunnustanut intohimoni ja sanonut sinulle... Oi, minun rakas
ystävättäreni! Kyynelsilmin rukoilen sinua olemaan vaiti tästä asiasta.
Sääli minun nuoruuttani, onnetonta kohtaloani ja sydän raukkaani.
Vaikene, jos sen parempana pidät, vaikene kokonaan; elä lausu
sanaakaan, elä edes hänellekään. Olen vain lapsi! enhän eilisiltana
itsekään sitä uskaltanut tehdä?... ja hän?... Ja tätä ajatellessani
tunnen, mitä erottuani hänestä olen kadottanut.
Hän on morsian... ja vaikka ei hän sitä olisikaan, niin en kuitenkaan
uskaltaisi kättäni tarjota tytölle, joka olisi minua rikkaampi.
Hienotunteisuus tässä asiassa voittaisi rakkauteni -- mutta seurauksena
siitä olisi vain se, että vaipuisin hautaan sitä aikaisemmin. Jää
hyvästi, jää hyvästi! anna minulle anteeksi. Polta, sitä pyydän, kaikki
kirjeeni. Kirjoita minulle. Luota kaikessa Niccoliniin; anna hänelle
vastauksesi; niin pian kuin mahdollista.
Tervehdi tuhat kertaa tuota jumalallista tyttöä. Pyydä häntä minun
nimessäni rakasta Cecchinoa syleilemään, tuhat kertaa suutelemaan
ja kuivaamaan ne kyyneleet, jotka hän ehkä yksinään vuodattaa minua
muistellessaan.
Sunnuntaina odotan sinua Arnon rannalla. Jos Firenzessä olen, niin
menen sinne.
Kirjoitan hyvin huonosti! Jää hyvästi. Onko hän ollut minulle vihainen?
Ei, ei. Sinä sanoit minulle, että hän oli minun tähteni itkenyt ja...
Jää hyvästi, jää hyvästi! Anna minulle anteeksi. Elä unhoita minua.
Olen onneton, todellakin onneton; en ehkä näe häntä enää uudelleen.
Ehkä minun tulisi sinulle sanoa: minä olen... mutta jätä minut. Puolen
tunnin päästä lähden. Huomenna olen jo jumala tietää missä.
Ystäväsi.
Minä tahtoisin sinulle vielä jotain kirjoittaa. Ah, jospa olisit
täällä ja voisit kuulla minun onnettomuuteen syntyneen sydän raukkani
sykinnän, niin nimeni ei tulisi huuliesi yli ilman että itkisit minua.
Mutta vaiti!
Siitä ei ole mitään apua; minun täytyy hänet jättää... Oi, kuinka
kuitenkin se, että on rakastettu, jokaisen tuskan sulostuttaa!

_Ugo Foscolo Antonietta Fagnari-Areselle_
(Heinä- tai elokuu 1801.)
Oi, nyt minä tunnen, että sinua rakastan ja että minun alati täytyy
sinua rakastaa. Kiitos, sinä taivaallinen olento, tuhannet kiitokset!
Olen kirjeesi suudelmillani peittänyt ja kiitollisuuden kyynelillä
kastellut. Luen sen yhä uudelleen ja painan sen rintaani aivan kuin
pyhän ja kalliin aarteen. Oi Antonietta! sinäkö todellakin minulle
kirjoitat? Ystävä raukkasi ei sitä vielä voi uskoa, että sinä, ylhäisen
maailman monien ihmisten liehakoima, olet voinut katseesi suunnata
alakuloiseen, onnettomaan nuorukaiseen, jolla ei ole muuta kuin sydän,
joka hänelle on ikuisesti tuottanut ainoastaan tuskia. Ja minä pyhitän
sinulle sydämeni kokonaan, kokonaan ja toivon täten korvaavani sen
kauniin lahjan, jonka minulle olet antanut. Ja minä vannon sinulle,
että minä en ensimäisenä tule näitä kalliita siteitä katkaisemaan,
joiden kautta minun tähän asti surullinen ja tuskasta runsas elämäni
on muuttunut ylen onnelliseksi. Oi, minun Antoniettani! Silmäni ovat
täynnä kyyneleitä, jotka suloisina, suloisina virtaavat poskiani
pitkin, niin että sinun suudelmasi tuskin voisi olla sen suloisempi, ja
sinä lähetät niitä minulle sata. Mutta sinä olet monta kertaa vaipunut
vuoteellesi! -- Jos minä sinulle olen kallis, niin pidä itsestäsi hyvää
huolta; yksi ainoa päivä, jolloin olisit sairas, tuottaisi minulle
kuoleman; minä pyytämällä pyydän sinua pitämään huolta itsestäsi! oi,
jospa minä ikuisiksi ajoiksi voisin sinulle säilyttää kauneutesi ja
nuoruutesi! -- Miten me molemmat olemme rakastuneet toisiimme? Sitä
en tiedä; pidän tätä tapausta taivaan lahjana. Jos jonain päivänä
kertoisin sinulle koko intohimoni tarinan, miten tutustuin sinuun,
miten peläten ja vapisten voitin rakkautesi, ja millä keinoilla...
niin nauraisit Foscolo raukallesi, mutta samalla tuntisit sääliä minua
kohtaan.
Annathan minulle anteeksi; palaan taas kohta takaisin. On puoliyö;
palvelijani odottaa minua riisuakseen yltäni: tahdon lähettää hänet
nukkumaan; olisihan väärin, jos tuo poika raukka meidän tähtemme saisi
olla valveilla. Sen jälkeen voin häiritsemättä kirjoittaa sinulle.
Ja sitten tuo minun "ystäväni"! Ystäväkö? Minulla on niitä elämässäni
ollut ainoastaan kaksi, jotka kohtalon iskut ovat eroittaneet minusta,
vieden toisen sinne toisen tänne, jotka ovat jakaneet kaikki surut
ja ilot kanssani ja ovat minua rakastaneet ja rakastavat vieläkin,
vaikka monet, monet penikulmat ovat meidän välillämme. Ystäväkö? kuka
on tuo yksinkertainen ihminen, joka kerskailee olleensa minun ystäväni
ja sitten luo sinulle niin ruman kuvan minusta? Siunaan kuitenkin
häntä siitä, koska hän sen kautta on avannut minulle tien sinun
rakkauteesi. Että hän on pitänyt minua rumana, se on yhdentekevää --
minä sanon samaa itsekin itsestäni, vaikka, totta puhuen, nyt tunnen
aivan kuin raivoa sen johdosta; mutta moraalisessa suhteessa? Ei,
ei mikään kunniaton, alhainen teko ole päiviäni liannut. Minulla on
ehkä suurempia ja pienempiä vikoja, mutta voin hyvällä omallatunnolla
väittää, että minulla on hyviäkin ominaisuuksia, jotka suurimmalle
osalle ihmisiä ovat tuntemattomia. Tiedän, että minua syytetään
tavattoman ylpeäksi, jonka vuoksi monen typerän ihmisen mielestä, joita
kohtelen korskeasti, tunnun sietämättömältä. Jos kettujen ja koirien ja
kaikkien nuoleskelevien ja häijyjen yhteiskunnan petojen huomaan minua
kiusaavan, niin onhan luonnollista, että minä karjaisen aivan kuin
leijona karkoittaakseni ne. Niiden ja minun välillä ei voi olla mitään
aselepoa; sillä tunnen itsessäni olevan jalon sielun, joka ei tahdo
tahrata itseään noiden ylhäis-säädyllisten roistojen lialla. He ovat
siinä oikeassa, että minä heidän mielestään olen ruma, koska he voivat
tunnustaa ainoastaan sen kauniiksi, joka on heidän kaltaisensa. Olen
Ortiksessa kuvannut itseni tarkoin kaikkine hullutuksineni, ja toivon,
että minun luonteessani tulet löytämään paljon kummallista, mutta et
rumaa...
Kello kuusi aamulla.
Ah, rakas ystävättäreni, sää on ihmeellisen kaunis; nousin heti
herättyäni vuoteeltani ja riensin sykkivin sydämin ikkunaan, sillä
edellisenä yönä oli taivas ennen vuoteelle menoani pilvessä. Mutta
tänään paistaa aurinko säteilevämmin kuin koskaan ennen. Ah, enkelini,
minä saan sinut nähdä! Rakkauteni määrä on nyt tullut rajattomaksi,
mahdottomaksi kestää. Taivas, taivas, armahda meitä!
Perjantaina, kello viisi 1801.
Sinä ansaitset olla onnellinen, Antonietta, koska sinulla on hyvä
sydän. Olen sen huomannut tuhansista todistuksista, jotka olet minulle
antanut; minä kiitän siitä kyynelsilmin ja lupaan sinulle samaa
kiitollisuutta viimeiseen hengenvetooni asti. Mutta voinko tehdä sinut
onnelliseksi? Oi, minun armas ystävättäreni, uskotko sitä? Tunnetko
voivasi antaa minulle sielusi kokonaan ja täydellisesti, pyhittää
itsesi kokonaan omakseni, rakastaa minua... ja maailman kaikkeudessa
ottaa ainoastaan minut huomioon, niinkuin minä sinut otan? Punnitse
sitä ja koettele täydellisesti sydäntäsi; onko se, mitä minua kohtaan
tunnet, oikku vai intohimo? -- Minä pelkään. -- Mutta sinä... ei,
elä pelkää mitään. -- Minä olen jo sinun uhrisi... en voi vetäytyä
pois... ja jos kerran minut hylkäät, niin ei minulle jää mitään muuta
pakopaikkaa kuin hauta. Rakastan sinua, rakastan sinua niin tulisesti,
kuin koskaan voi rakastaa, kuin sydämeni rakastaa taitaa... ja minä
uskon, että sinä et voi löytää ketään, joka palavammin sinua rakastaisi
kuin minä. Niin, pidän itseäni arvottomana naisten kauneuden rinnalla,
mutta samalla pidän hyvin harvoja naisia sydämeni arvoisena... Ja
sinä? niin... sinulle se kuuluu kokonaan... mutta... voi minua! odotan
iltaan asti... silloin sanon sen sinulle. Mikä syvä alakuloisuus on
vallannut minut!... surkuttelen omaa itseäni! Voi hyvin, taivaallinen
tyttö! Huomenna vastaan täydellisemmin sinun eiliseen kirjeeseesi. Sinä
armoton! pidätkö minua niin puutteellisen hienotunteisena? Näen lahjasi
sormessani; kuule minua: olen sen saanut, varjelen sitä ja pyhitän
sille joka kerta huokauksen... Mutta... huomaa se! tämä on oleva
ensimäinen, viimeinen, ainoa lahja, jonka sinulta saan! Jää hyvästi,
jää hyvästi!
Maanantaina, aamulla varhain (1801).
Olet niin täydellisesti tullut minun valtiattarekseni, että jos minut
jättäisit, niin minulle ei jäisi jälelle mitään muuta turvapaikkaa kuin
hauta. Oi, minun suloinen ystävättäreni! Jota selvemmin huomaan sinun
minua rakastavan, sitä enemmän tunnen olevani pakoitettu rakastamaan
sinua. Joka päivä uskon rakastavani sinua niin tulisesti kuin suinkin
voin, ja kuitenkin jättää jokainen kulunut päivä sydämeeni syvän
haavan, pakoituksen, raivoisan halun jumaloida sinua, huutaa sinua
puoleeni, itkeä... jospa voisin sinulle koko sieluni antaa ja nämät
kyyneleet näyttää, oi, silloin olisin onnellinen. Toisinaan pelkään,
ettet tunne rakkauteni koko suuruutta... ah, ole kärsivällinen
minun kanssani; eilisaamusta alkaen virtaavat kyyneleet taukoamatta
silmistäni! En liioittele, kallihin Antonietta; en ole koskaan, vaikka
onnettomastikin rakastin, itkenyt niin paljoa kuin näinä viime päivinä.
Ja jota enemmän itken, sitä voimakkaammaksi tunnen itkemisen tarpeen.
Ja sinä, sinä... En tiedä, miten maksaisin sinulle sen rakkauden,
jonka olet minulle osoittanut; tahdon kärsiä, tuhota itseni ja, jos
mahdollista, saada sielun, joka hehkuu tuhat kertaa enemmän, ja jonka
kokonaan voisin sinulle omistaa.
Anna anteeksi, en voi kirjoittaa pitemmälle; minun täytyy ensin
rauhoittua. Kuinka paljon olinkaan ajatellut sinulle kirjoittaa, mutta
nyt en osaa mitään pitää mielessäni. Tahdon lopettaa. Voi hyvin!
Kuinka tämä kirje on kyynelistä kastunut! Minun täytyy se kirjoittaa
puhtaaksi. Ehkä en ymmärrä silloin kaikkea, minkä sinulle olen
kirjoittanut... olen melkein suunniltani... en jaksa enää...
* * * * *
Olen uudelleen lukenut kirjeesi! Voi minua raukkaa! minusta tuntuu
siltä, kuin olisivat ne ensimäisen jälkeen tulleet yhä vähemmän
hehkuviksi. Ei, ei! ehkä erehdyn. Mutta... kuule se kerta vielä. En
ole mikään jokapäiväinen rakastaja. Tahdon sinut omistaa, kokonaan
omistaa... mutta vielä enemmän sinun sydämesi, jonka kallisarvoisena
lahjana olet minulle antanut. Muista, että sinä tämän tarjouksen teit
niin intohimoisella tavalla, että tuosta yhdestä kirjeesi lauseesta
olisin mielelläni antanut koko elämäni. Oi, kuinka suloista onkaan
varmuus siitä, että on rakastettu! Kirjoita siis minulle, ettet tahdo
minua minään hetkenä hyljätä. Nämä hetket, jotka kuitenkin riistävät
meiltä nuoruutemme pois, kuinka hitaasti ne kuluvat! ja erossa
toisistamme ei meillä ole muuta lohdutusta kuin kirjoittaa toisillemme
ja itkeä.
Sinä olet minua soimannut! Oi, kuinka usein olenkaan tuota kirjettä
suudellut! Lupaan sen sinulle: tahdon elää ainoastaan sinua varten,
tahdon etsiä yksinäisyyttä voidakseni sitä häiritsemättömämmin pyhittää
sinulle kaikki päiväni, kaikki ajatukseni. Ei, sinun ei enää tarvitse
minua soimata. Uskallan sinulle kerta vielä vannoa ja olen varmana
siitä, että minä tämän valan pidänkin; jos minä sinut, Antonietta,
joskus kadotan, niin ei kukaan toinen nainen saa enää omakseen
sydäntäni, jonka sinä kerran olet omistanut; tulen olemaan sinun omasi,
vaikka minut hylkäisitkin. Eikä tämä vala ole rakastavan turhia sanoja,
ei, se on sen miehen tunteen ilmaisu, joka on onneton rakastaessaan
liian paljon. Vakuutan sen sinulle kautta kunniani ja kautta kaiken
sen, mikä minulle elämässä on pyhää ja arvokasta.
Eilen en kirjoittanut, sillä muutama päivä sitten lupauduin syömään
aamiaista Montin perheen kanssa. Minulla ei ollut mitään muuta vapaata
aikaa kuin puoli tuntia ennen aamiaista... menin yksinäni eräälle
puistotielle kävelemään ajatellen taukoamatta sinua ja huutaen nimeäsi.
Oi, jopa taivas soisi minulle sen onnen, että saisin sinun kanssasi
viettää kokonaisen vuoden yksinäisellä paikalla loitolla kaikista
muista kuolevista. Silloin mielelläni heti kuolisin ja luopuisin
kahdenkymmenenneljän vuotiaana elämästä.
Torstaina... kello kahdeksan (1801).
Tiedätkö, että herätessäni luulin tulleeni kauniiksi? Ja kauan aikaa
huokailin kuolettavan surullisuuden vallassa, minun täytyi yhäti
ajatella sinua ja yhäti vapisten. Katso, tänään tulee vain sinun
nimesi huulieni yli, ja ne hymyilevät. Oi, sinä rakastat minua --
kuinka monet suloiset unikuvat häilyivätkään mielessäni eilen sen
jälkeen, kun olin sinut jättänyt! kuinka monet armaat mielikuvat
seurasivatkaan minua kadulle! Luulin joka hetki näkeväni sinut
rinnallani ja yön hiljaisuudessa kuulevani sinun äänesi. Kotia tultuani
koetin turhaan kirjoittaa sinulle. Nukuin sohvallani ja heräsin
monasti siihen, että ojensin käteni sinua kohden. Vihdoin riisuuduin;
mutta uneni oli lyhyt ja havahdin taukoamatta. Ah, liiankin usein!
Tuska piti minut kuolemankaltaisessa horrostilassa, enkä ilossakaan
löydä mitään lohdutusta, sillä koko sieluni on kääntynyt itseensä
päin. Kuule kuitenkin; niin, tahdon sen tuhat kertaa sanoa; minä
rakastan sinua, minä rakastan sinua! Mutta jaatko sinä myöskin tämän
onnettoman nuorukaisen tunteet, jonka rinnassa liekehtii tulivirta?
Voitko sen tehdä?... Ah, tämä peloittava epäilys neuvoo minua usein
luopumaan ainiaaksi rakkauden mielistelevästä onnesta ja palaamaan
yksinäisyyteeni; -- luopumaan sinustakin! Ei, yksi ainoa suudelmasi,
yksi ainoa suudelmasi, enkä minä silloin enää valita kyyneleitäni,
jotka sinun tähtesi vuodatan. Niin, liiankin paljon pelkään, että sinä
tulet vuodattamaan katkeria kyyneleitä silmistäni.
Kuule minua, Antonietta; minä vannotan sinua lukemaan nämät pari
riviä tarkkaavaisesti ja vastaamaan minulle. En jaksa tuskiani enää
kestää; ovatko ne järkeviä vai järjettömiä, en tiedä, mutta tunnen,
etten niitä voi enää kauemmin kestää. Minä rakastan sinua tulisesti
enkä usko saavani vastarakkautta. Olet jo edeltäpäin sanonut, että
ehdottomasti kuolen, ja tuskistani ja sinun menettelystäsi luen
joka päivä yhä selvemmin, että minun täytyy luopua kaikista elämän
toiveista. On yksi ainoa keino, joka voi onnettomuuttani lieventää;
joko rakkautesi sellaisena, kuin se oli alussa, tai tyly kieltosi. Ehkä
löytäisin rauhan, jos minun täytyisi luopua sinun omistamisestasi,
ja epäilemättä sinä sen kautta saisit rauhan. Sinä olisit vapaa,
ja mitä minuun tulee, niin aika, järki ja onnettomuus, joka minua
ehkä odottaa, lieventäisivät tämän minua kalvavan intohimon. Ei,
Antoniettani; minä olen sinun rakastajasi, en sinun tyrannisi;
sinäkin olet yhtä onneton etkä ansaitse sitä, että se mies, joka
sinua rakastaa, kärsimyksiäsi vielä suurentaa. Jos tarvitset uuden
rakkauden, niin olen valmis päästämään sinut vapaaksi ja kuolemaan,
mutta päästämään sinut vapaaksi. Voinko minä vaatia, että sinä olisit
sydämesi vallitsija, kun minä en omaani voi vallita, joka huolimatta
kaikista kyyneleistä sinua rakastaa ja aina tulee rakastamaan? Mutta
elä tee minua halveksittavaksi oman itseni edessä, elä anna minun tulla
sinulle taakaksi tai maailman pilkan esineeksi, kun sinä kohtelet minua
kylmällä, häilyvällä rakkaudella, joka minun sielulleni on pahempi,
niin pahempi kuin välinpitämättömyys ja viha. Mutta jos tätä epäilyksen
ja tuskan aikaa jatkuu, niin täytyy minun tehdä päätös, minun täytyy
kuolla; en todellakaan voi mitään muuta. Voimani ovat loppuun kuluneet,
järkeni on kuollut, ja minä olen sairas ja uupunut. Tiedän, ettet sinä
vihaa tätä elämän kurjaa jäännöstä, ja ehkä se on sinulle kallis; mutta
jos sen tahdot itsellesi säilyttää, niin lausu edes tuomio minulle.
Jos minulle selität, ettet enää rakasta minua, niin kunnioitan sinun
intohimoasi ja mainettasi. Mutta jos vielä annat minulle sydämesi, niin
antaudun sokealla luottamuksella omaksesi; mutta varo, etten sitten
myöhemmin huomaa joutuneeni nöyryytetyksi tai petetyksi.
Voi sillä välin hyvin. Viimeisen kerran pyydän kuvaasi, en sen vuoksi,
että uskoisin sinun kuulevan pyyntöäni, vaan sen vuoksi, että noudatan
sydämeni käskyä. Muista, että olen onnettomin ihminen maan päällä,
mutta muista myöskin samalla, että koko elinaikani tulen olemaan sinun
hellin ja uskollisin ystäväsi.
... Oi, tuo pyhä tuli on sammumaisillaan, joka ennen teki jokaisen
hetken, mitä et voinut viettää minun seurassani, onnettomaksi!
Tiedän, että minulla on vain yksi ainoa parannuskeino sitä vastaan;
teeskennellä samanlaista kylmyyttä... mutta sitä en voi. Olet minua
kiihkomielin rakastanut, mutta minä olen aina sinua rehellisesti
rakastanut ja tulen sinua -- ah, liiankin paljon -- ikuisesti
rakastamaan. Tiedän, että valitukseni ovat sinulle vastenmielisiä
ja vain jouduttavat onnettomuuttani. Mutta minä rakastan sinua,
Antonietta, ja rakastan sinua, myönnän sen, yhä enemmän joka päivä,
joka päivä! Anna minulle anteeksi; en tahdo tehdä sydämellesi mitään
väkivaltaa; tee minut onnettomaksi, jos sinun päiviesi rauhaa
häiritsen; yksi ainoa viittauksesi riittää... tee minut onnettomaksi.
Elämä on tullut minulle sellaiseksi taakaksi, ja onnettomuuteni on
sen laatuinen, että saan sitä viettää surun ja murheen vallassa,
niin kauan kuin minulla on äiti, jonka silmistä kuolemani pusertaisi
katkerimmat kyyneleet. Jää hyvästi, Antonietta; en pyydä suurempaa
rakkautta kuin minkä minulle saatat antaa... pyydän ainoastaan sääliä
ja ystävyyttä, jolla aina olen sinua kohdellut. -- Huomenna saan elää
synkän päivän. Ajatellen sinun parastasi en voi joka päivä sinua nähdä.
Otan sen varteen ja kunnioitan kaikkia sinun päätöksiäsi, tosin surevin
sydämin, mutta kunnioitan niitä. Lue ensimäinen kirjeeni uudelleen,
jossa ennustin onnettomuuttani... minä luen sinun kirjeesi, joissa
aivan väärin epäilet uskollisuuttani; en koskaan anna sinulle näitä
kirjeitä takaisin, en koskaan! Ne ehkä saavat kyyneleeni vuolaammin
virtaamaan... mutta ne ovat aina olevat ikuisena todistuksena sinun
rakkaudestasi ja minun uskollisuudestani. Jää hyvästi!
Sinun onneton ystäväsi.
(1801.)
Etkö siis tahdo huoliasi minulle uskoa, Antonietta? Tahdotko mieluummin
salassa huokailla kuin jakaa kyyneleesi minun kanssani? Olenko minä