Historiallisia rakkauskirjeitä - 10

uskalla sitä ajatusta pitää, pelkään, että meille ei olisikaan suotu
jälleennäkemisen hetkeä; mieluummin ottaa jumala sielun pois, kuin
antaa sille sellaisen kärsimyksen. Mikä kohtaaminen, mikä tapaaminen!
Jo tätä ajatellessanikin on sydämeni sykintä särkemäisillään poveni.
Saat minulta paljon kirjeitä, ystäväni; paljon nyt niistä pyyhkisin
pois, mutta ne ovat lähetetyt; pyyhi sinä itse se, minkä parhaaksi näet.
Muistan vielä tarkoin tammikuun 6:nnen päivän, muistan jokaisen sanasi.
Oi, silloin leimahti ajatus sinusta minussa aivan kuin kirkas salama;
vuoroin loistaa se häikäisevällä valolla ja katoo samassa hetkessä,
vuoroin avautuu äkkiä taivas, ja salama välkkyy väreilevän valkoisessa
hohteessa ja sammuu sitten taas; pelkäsin itseäni ja pelästyin tuota
salamaa, mutta nyt, nyt... Karkoittakoon tuo salama loistollaan kaikki
pilvet pääsi päältä, olkoon minun sieluni sinun sielusi satama pitkän
myrskyisen retken jälkeen! Nyt en sano enää, että katoamiseni jonain
hetkenä voisi olla sinulle kerran tarpeellinen -- ei, minä en ajattele
sitä enää, yhtä vähän kuin sitäkään, että pieninkään epäilyksen pilvi
voisi himmentää sinun loistoasi.
Saanko siis kuvasi? Rakas ystäväni, kuinka hyvin sinä ymmärrät sieluni,
kuinka katseesi sen syvyydet tutkii! Säilytä kirjelaukkuani; kuvanikin
saat aivan varmasti, ja myöskin melkein ensimäisen, sillä minut on
maalattu kerran isäni kanssa yhdessä, ja silloin olin vielä rintalapsi.
En koko yönä ole ollut vuoteessa, en ole nukkunut, minä en rakasta
unta, sillä se eroittaa ajaksi minut sinusta. Voi hyvin, rakkaani,
ainoa ystäväni!
Sinun Natashasi.
Keskiyö. Nyt on kuusi tuntia siitä kuin sain kirjeesi. Olen nyt aivan
terve.

_Herzen Natalialle_
Wjatka, tammikuun 15 p:nä 1836.
Onni aivan huumaa minut; heikko mainen rintani tuskin jaksaa kantaa
kaiken sen autuuden, paratiisin onnen, jonka minulle lahjoitit. Me
olemme ymmärtäneet toisiamme. Meidän ei tarvitse yhden tunteen sijasta
pitää kahta. Se ei ole ystävyyttä, vaan rakkautta! Rakastan sinua,
Natalia, rakastan sinua sanomattomasti, niin tulisesti, niin syvästi
kuin sieluni yleensä rakastaa taitaa. Sinä olet ihanteeni toteuttanut,
olet vastannut sieluni syvimpiä vaatimuksia. Mahdotontahan on, että
emme rakastaisi toisiamme. Niin, meidän sielumme ovat kihlatut, ja
meidän kohtalommekin tulevat liittymään yhteen. Tässä on käteni, se
on omasi. Tässä on valani, ei aika eivätkä olot voi sitä rikkoa.
Suruni hetkinä pidin kaikkia toiveitani mahdottomina täyttymään; mistä
löytäisin sen olennon, jota sieluni toisinaan kaipasi? Sellaiset
olennot ovat kirjailijoiden luomia, eikä niitä tapaa ihmisten kesken.
Ja lähelläni, aivan vieressäni, on olento kukkinut, joka, puhun
liioittelematta, on paljoa täydellisempi kuin unelmani, ja tämä olento
rakastaa minua, ja tämä olento olet sinä, enkelini. Jos kaikki toiveeni
siten täyttyvät, mistä silloin löydän kylliksi arvokkaan rukouksen,
jolla voin jumalaani kiittää?

_Natalia Herzenille_
Moskova, tammikuun 16 p:nä 1836.
Kun sinä, Alexander, selitit minulle, että olet koko olemuksesi
pyhittänyt minulle, niin tunsin, että sieluni oli puhdas ja jalo, että
koko olemukseni täytyy olla kaunis. Ystäväni, olin onnellinen, kun
sain sinua ihailla, sinua rakastaa; tulin jalommaksi, armeliaammaksi
toivoessani pääseväni yhä lähemmäksi sinun ihannettasi; tunnuin omasta
mielestäni yhtä korkealta kuin tähti taivaalla. Elin vain sinun
kauttasi, hengitin vain sinun ystävyytesi kautta, ja koko maailma oli
minulle kaunis sinun kauttasi. Tunsin, että olen sisaresi, ja kiitin
siitä jumalaa, etsin, mitä vielä toivoisin -- vannon sinulle, etten
löytänyt mitään, niin täynnä oli sieluni sinua, sellaisen tyydytyksen
antoi minulle ystävyytesi. Mutta jumala tahtoi minulle vielä toisenkin
taivaan avata, hän tahtoi minulle osoittaa, että sieluni jaksoi kestää
vieläkin suuremman määrän onnea, että niille, jotka häntä rakastavat,
ei autuudella ole mitään rajoja, että rakkaus on vielä korkeammalla
kuin ystävyys... Oi, Alexanderini, sinä tunnet tämän sielun paratiisin,
olet siinä soivan laulun kuullut, olet sen itse alkanut, mutta sen
loiston näkee ensi kertaa sieluni -- minä kumarran nöyränä, minä
rukoilen, minä rakastan.
Alexander, ystäväni, tahtoisin tulla täydelliseksi, enkeliksi,
ollakseni täydellisesti sinun arvoisesi; tahtoisin, että se povi, jolle
kerran pääsi painat, mahduttaisi koko taivaan, missä ei sinulta mitään
puutu, ja että se olisi rikas yksistään rakkauden, yksistään sinun
kauttasi. Ja samalla tämän rakkauden kanssa mikä luottamus sinuun!
ja voiko yleensä rakkaus säilyä ilman luottamusta? Ei, ystäväni,
ei, enkelini, sinun ihanteesi on kaukana; etsi sitä sieltä, sieltä,
jumalan läheltä, mutta täällä maan päällä ei se ole. Sinä voit olla
monen ihanteena, mutta olla sinun ihanteenasi... Minut valtaa usein
syvä alakuloisuus kääntäessäni katseeni omaan itseeni ja tunnen kaiken
vähäpätöisyyteni sinun rinnallasi, verraton Alexanderini; poveni on
liian ahdas, jotta sinne mahtuisi kaikki se, mikä on toiveittesi
esineenä, ja ehkä sielunikin vielä liian kaukana sinusta, sulautuakseen
yhteen sen kanssa. Ei, enkelini, etsi sitä, jolle ei ole vertaa, jonka
kaltaista ei ole; minun kaltaisiani kohtaat monta; elä nojaa päätäsi
heikkoa povea vastaan, jolla ei ole voimaa kantaa niin paljon kaunista,
niin paljon pyhää. Olen tullut murheelliseksi... Voi hyvin.
Tammikuun 17 p:nä. Anna minulle anteeksi nämät synkät ajatukset,
ystäväni. Ero, etäällä olo, kaikki tämä tekee toisinaan sieluni
levottomaksi ja peittää sen pilviin. Jos vielä olen kaukana, hyvin
kaukana sinun ihanteestasi, niin vaikuttaa rakkauteni sinuun sen, että
tulen sitä lähemmäksi; tunnen, että olen jo paljon muuttunut, tunnen,
että olen tullut paremmaksi; mutta kuinka kaunis mahtaakaan olla se
sielu, joka kykenee sinua kunnioittamaan ja rakastamaan!
Sinun kuvaasi en ole vielä saanut nähdä. Ah, ystäväni, kun kuulin, että
se oli jo täällä, aloin ilosta itkeä ajatellessanikin, että saan nähdä
kuvasi (ah, ainoastaan kuvasi). Ah, miksi olen niin loitolla sinusta,
miksi en voi nähdä sinua itseäsi, kuulla ääntäsi, täyttää toiveesi,
arvata ajatuksesi, nauttia näkemisestäsi, itkeä yhdessä sinun kanssasi,
antaa elämäni hetkiseksi sinulle?
Millä hartaudella astun Herran huoneeseen, millä hartaudella
rukoilen! Tiedän, kenen puolesta anon, kenen puolesta rukoilen. Ja
kuinka rakastan kaikkia ihmisiä, ja kuinka toivon, että he minua
rakastaisivat. Rakastakaa, rakastakaa sisarta, Alexanderin ystävää,
rakastakaa häntä, jonka povea vastaan hän kerran painaa päänsä!
Tänään on äitisi nimipäivä -- toivotan sen johdosta sinulle onnea,
ystäväni! Kuinka olisinkaan iloinnut, jos olisin voinut päivän viettää
hänen seurassaan; mutta se on mahdotonta. Jos voisin hänet useammin
nähdä, niin tuntuisi ero sinusta helpommalta, mutta tämäkin lohdutus on
minulta riistetty. Painakoon kaikki maailmassa minua alas, kestäköön
tämä katkera ero vieläkin kauemmin, jos se on jumalan tahto; en vaivu
epätoivoon, en koskaan kadota luottamustani, että se päivä lähestyy,
se aika koittaa, jolloin saan yhdistyä sinun kanssasi, ja silloin voi
kuolema yksin eroittaa minut ystävästäni.
Ehkä pidät minua haaveilijana; mutta sano, ystäväni, millä voin
vapautua näistä haaveista, näistä ajatuksista, joihin sinä olet
eroittamattomasti liitetty?... Usein, ellei liian paljon ihmisiä ole
ympärilläni, katoo kaikki maallinen, kaikki elävä ympäriltäni, sinä
yksinään, josta en voi hetkeksikään erota, jäät luokseni. Kuinka
kauniita ovatkaan nuo hetket! Olemme silloin niin lähellä jumalaa,
kaikki on meidän rakkaudellamme täytetty; sellaisina hetkinä tuntuu
kuin kadehtisi taivaskin meitä; jumala itse siunaa meidän rakkauttamme,
maailman kaikkeus laulaa rakkautta ikäänkuin kaikki -- olisi rakkautta.
Valoisa on elämäni, Alexander, mutta vielä valoisampi sieluni. Kun
kerran olen sinun kanssasi yhdistetty, silloin tämä valo sammuu aivan
kuin tähti katoo auringon säteisiin.

_Herzen Natalialle_
Wjatka, huhtikuun 27 p:nä 1836.
On jo kauan siitä, rakkaani, kun olen saanut kirjeen sinulta. Jumala
suokoon, että tämänpäiväinen posti tuo sen minulle, vaikkapa vain
yhden ainoan rivin! Natasha, tiedäthän itse, minkä ilon tuntee kirjeen
saadessaan, ja miten tuskalliselta tuntuu sen turha odottaminen.
Kaikeksi onneksi on kevytmielinen elämäni nyt loppunut; teen taas
työtä, vaikkakaan en niin paljoa kuin ennen, mutta siitä on kuitenkin
hyötyä. Ei saa eroittautua ihmisistä ja todellisesta maailmasta, se
on vanha saksalainen lauselma. Todellinen maailma yksinään tarjoo sen
täydellisyyden, jota ei työskentelyhuoneessaan tapaa, ja joka on hyvin
opettavainen. Ihminen ei ole luotu yksinäisyyttä varten. Mutta voi
sitä, joka antaa sielunsa alttiiksi tämän maailman tyhjyydelle eikä
ota varteen toista, korkeampaa! Sielun ja ruumiin puolesta sairaana,
murtuneena ja surullisena tulin tänne ja etsin sen vuoksi lohdutusta
petollisesta, meluavasta hyörinästä. Mutta tämä ei voinut kauaakaan
kestää. Sinä olet jouduttanut minun paluutani taas ihanteen luo,
eikä tämä vuosi kuulu elämäni aivan hukkaan menneisiin vuosiin; se
on rikas kokemuksista, tunteista ja ennen kaikkea muuta rakkaudesta
sinuun, enkelini. Nyt on päässäni suunnitelma hyvin tärkeään työhön,
joka täyteen kehitykseensä tullakseen vaatii ehkä kokonaisen romaanin,
ja johon sisältyy paljon omastakin elämästäni. Olen päättänyt tässä
kirjoitelmassa omistaa erikoisen osan omalle sielunelämälleni.
Se muodostaa siten hieroglyfisen kuvauksen omasta elämästäni. Ne
vaikutelmat, jotka olen saanut, kuvaan erityisissä kertomuksissa,
joissa kaikki on keksittyä, mutta lepäävät todellisella pohjalla.
Tällä hetkellä herättää mielenkiintoani suuressa määrässä uskonnollinen
aihe: Luciferin lankeeminen -- jättiläsmäinen allegoria, jossa olen
tullut hyvin tärkeisiin lopputuloksiin. Mutta tämä on kaikki vielä
syntymätilassa!
Nyt on kohta toukokuu; vuosi on jo kulunut tänne tulostani, mutta vielä
ei ole mitään varmaa toivoa paluustani. Hyvä jumala, kuinka julmia
ovatkaan ihmiset meitä kohtaan! Melkein kahden vuoden kuluessa ovat he
sallineet meille yhden ainoan tapaamisen, joka kesti muutaman minuutin,
ja yhden suudelman, joka oli erosuudelma. Ja kuinka me toisiamme
tarvitsemme! Ja pahinta kaikesta on se, ettei ole mitään varmaa toivoa.
Ei kukaan tahdo suorastaan toimia karkoitetun puolesta. Oi, Natasha!
vasta täällä olen tullut tuntemaan ihmisten alhaisuuden suuressa ja
pienessä, sillä täällä astuu se esiin koko alastomuudessaan, eikä
ohuinkaan sivistyksen huntu sitä verhoo, ja kuinka kiitollinen minun
kuitenkin täytyy olla siitä, että olen täällä kohdannut jalon sielun --
Witbergin.
Mutta tiedätkö, kummastelet kuullessasi, että täällä Wjatkassa melkein
joka päivä puhun sinusta. Niin, melkein joka päivä, ja se on minulle
tavattoman suuri ilo. Kenen kanssa? kysyt sinä. Rakkaus on arka
puheissaan, siksi en ole Witbergille voinut sanoa sanaakaan, hänen
kallioinen luonteensa kun häätää luotaan pois kaikki sellaiset puhelut.
Rouva Medwjedeffillekään en ole tahtonut siitä puhua, sillä se olisi
tuottanut hänelle tuskaa, ja hän on jo muutenkin kylliksi onneton.
Mutta muistatko erään toisen Paulinan, erään saksalaisen, josta sinulle
olen jo ennen kirjoittanut? Hänellä on hyvin runollinen mieli, enkä
tiedä, mistä se tulee, mutta hän on ainoa, jolle olen voinut kertoa
koko rakkauteni sinuun, ja sen jälkeen olet sinä keskustelujemme
ainoana esineenä. Kiitokseksi siitä pyydän sinua seuraavassa
kirjeessäsi kirjoittamaan hänelle muutaman rivin, mutta ranskaksi.
Sano häntä suoraan Paulinaksi. Hän ansaitsee sen, sillä hän toivoo
sydämestään, että Alexanderisi pian saisi rientää syliisi. Kirjoita
joka tapauksessa hänelle joku kohtelias lause, un rien.
Sinä olet saanut uuden pianinon, niinkuin äitini kirjoittaa. Soittele
niin paljon kuin voit. Kirjoitan kotia, jotta lähettävät sinulle erään
Herzin rondoletton, minua se tavattoman paljon miellyttää ja annan
täällä usein sitä itselleni soittaa.
Huhtikuun 29 p:nä. Vielä yksi asia! Kirjoitat, että Ogarno rakastui
morsiameensa saksalaisen kirjallisuuden vuoksi, ja kun et sitä tunne,
niin sinua ei kannata laisinkaan rakastaa. Lakkaa kirjoittelemasta
sellaisia järjettömyyksiä, rakas Natasha, etkö häpeä? Sinun sielusi
täyttää sinut ylevyydellään, pyhyydellään, usein ihailulla, jota
vastoin sinulle, vaikka ymmärtäisitkin tähtitiedettä, ei tämä anna
mitään aihetta minun ihailemiseeni. Elä halvenna itseäsi, sinä --
enkeli, enkeli, jonka jumala itse on minulle lähettänyt; rakastan sinua
sielusi, rakkautesi tähden, joka täyttää koko olemuksesi, rakastan
sinua siksi, että minun on mahdotonta olla sinua rakastamatta. Voiko
kirjeitteni hehkuva kieli, tämä tuliliekki jättää sinuun epäilyksen
varjoakaan siitä, että panisin ulkonaisille seikoille jotain painoa?
Ja täyttyköön isäsi siunaus, olkoon Alexander Newski sinun
suojeluspyhimyksesi. Tiedäthän, minutkin on isäsi kerran samalla
kuvalla siunannut, ja se on minulla täällä. Heitä loitos ajatus
tulevasta erosta; nykyisyys on kylliksi surullinen. Moskovassa en
saa viipyä, mutta vannon sinulle, että jos pieninkin mahdollisuus on
olemassa siihen, niin en eroa sinusta. Olen jo sinulle kirjoittanut,
että lasken puolet suruistani sinun hartioillesi; kanna ne yhdessä
Alexanderisi kanssa.
Tulevan kuukauden, siis toukokuun, lopussa päätetään tärkeä asia:
voinko toivoa päästä vielä vuoden 1836 kuluessa Moskovaan? Jos
rukoukset auttavat, niin mitä rukouksia taivas mieluummin kuulisi kuin
sinun?
Kuinka onnellinen rouva Witberg vielä onnettomuudessaankin on! Mutta
usko minua, usko minua, meillekin tulee kerran vielä hetkiä, jolloin
paratiisi meitä kadehtii. Voi hyvin, minulla ei ole aikaa kirjoittaa
enempää. Suutelen käsiäsi, sinua, suutasi. Oi, jospa pian se aika
tulisi jolloin sydämellinen, pitkä, tulinen suudelma karkoittaisi
kaiken synkän pois!
Sinun, sinun Alexanderisi.

_Natalia Herzenille_
Sagorje, elokuun 31 p:nä.
Alexander, enkelini! Onko se risti raskas, jota kannat yhdessä minun
kanssani? Raskas, peloittavan raskas? Mutta saanko minä uupua, jos
tahdon auttaa sinua sitä kantamaan? Voivatko voimani herpaantua, kun
näen lujuutesi? Usko minua, Alexander, tämä uusi eron vuosi teki
minuun saman vaikutuksen kuin nuoli graniittivuoreen. Vasta nyt sano
minua omaksesi, nyt vasta olen tuon pyhän nimen arvoinen; nyt suutele
minua ja syleile minua, olen kaiken sen ansainnut. Tämä suudelma on
palkintoni nöyryydestäni, tämä syleily virkistykseni kovan vaivan
jälkeen. Et niinkuin raketti ole minua lennättänyt ylös -- ei, niinkuin
herran enkeli liidät kantaen minua siivilläsi kohden taivasta. Ja sinun
rakkautesi, sinun rakkautesi... se on -- se muuri, jonka jumala itse on
laatinut, ja joka sieluani suojaa -- sano, mitkä aseet voisivat tämän
muurin kautta tunkeutua? Kantakaamme siis ristiämme yhdessä? En uskalla
pyytää: anna minulle suurempi osa taakkaa; me olemme yksi sielu, yksi
enkeli, sen vuoksi täytyy olla yksi taakkakin ja yksi yhteinen voima.
Eilen sain elokuun 14 päivänä kirjoittamasi kirjeen. "Kyyneleesi
putoavat näille riveille" -- niin. Mutta samoilla riveillä olen ne
kuivannutkin. Ajattelin, että jokainen kyyneleeni putoo sydämellesi ja
polttaa sen, että suruni suurentaa suruasi ja tekee taakan vieläkin
raskaammaksi; päätin sen vuoksi heti hillitä itseäni, koota kaikki
voimani, kaikki rakkauteni tarttuakseni uuteen ristiin ja kantaakseni
sitä. Me kuulumme erottamattomasti yhteen.
Rauhoitu, enkelini, Kijeffiin en mene missään tapauksessa. Odotan,
kunnes jumala itse näyttää minulle tien Wjatkaan; silloin se on oleva
varma ja vaaraton. Mutta tunnustan sinulle, ystäväni, että minun on
vaikea erota tästä ajatuksesta; se on syvälle juurtunut sydämeeni.
Tavaton ja vaikea tehtävä, mutta juuri sen jättiläismäinen suuruus
lievensi pitkää eroa, jonka ajatteleminen tuotti minulle kauhua jo
silloin, kun en sitä varmuudella odottanutkaan. Nyt heitän tuon tuumani
pois luotani kauas: se ei saavuttanut myöntymystäni. Enkelini, usko
minua, en ainoastaan alistuvaisuudella ja nöyryydellä, vaan ilollakin
kannan tämän ristin. Elä sinäkään uuvu, jumalainen ystäväni! Miten
voisimme kestää yhdessäolomme, autuutemme, ellemme jaksa kestää eroa,
tuskaa? Valmistautukaamme, olkaamme lujempia, voimakkaampia, jalompia,
pyhempiä!
Vähän aikaa sitten oli sielussani vielä ihania unelmia, täynnä onnea
ja toivoa, mutta nyt?... Jos se on vain mahdollista, niin kirjoitan
sinulle joka aamu ja ilta -- tämä on minulle yhtä suuri tarve kuin
rukouskin; teen sinulle joka päivä tiliä tunteistani ja ajatuksistani;
silloin tämä vuosi kuluu nopeasti, eikä ero vaivaa meitä niin paljoa.
Sinua, enkelini, pyydän kirjoittamaan minulle niin usein kuin voit.
Katsohan, minähän elän ainoastaan silloin. Vähäpätöisinkin tapaus,
joka koskee sinua, pysyy sitten ajatuksissani päiväkausia. Kirjoita
mitä tunnet, mitä ajattelet, kaikesta, kaikesta. Lupaan sinulle,
etten ole murheellinen, en sure, kannan kaikki lujuudella -- vielä
enemmän, silmäni, korvani ja sydämeni ovat suljetut kaikelta muulta
paitsi rakkaudelta. Kaiken muun voin kestää, mutta en yhtä hetkeä
vailla rakkauttani sinuun. Rukoillen kiedon käteni polviesi ympärille,
enkelini Alexander! Elä uuvu, elä väsy! Sinun Natashasi kuolee, jos
sielusi vaipuu surun valtaan. Niin, minä uskon, että valon päivät
koittavat meille, uskon, että me löydämme taivaan maan päällä!

_Herzen Natalialle_
Wjatka, syyskuun 21 p:nä.
Ystäväni! Jo useita päiviä on minua paha demooni kiusannut. Joku
aika sitten kävi se harvemmin sielussani; nyt se on myrkyllisine
henkäisyineen palannut. Ihmiset -- sinä et vielä tiedä, mikä ilettävä
joukkio ihmiset ovat; oi, jospa et koskaan oppisi niitä tuntemaan!
Tuntekoon sielusi elinaikanaan ainoastaan jumalan ja sen miehen, jonka
hän on sinulle antanut; elä koskaan opi tuntemaan suurta joukkoa ja sen
alhaisia intohimoja. Sinä tiedät, että kirkas peili tulee himmeäksi,
kun siihen hengittää, samoin tulee puhdas sielu himmeäksi suuren joukon
henkäisystä. Katselen heitä ja ajattelen: ovatko he todellisia olentoja
vai kauheita kummituksia, irvikuvia? Jokainen, joka on korkeammalla
kuin joukko, on sen vihollinen, ja sitä se heittelee kivillä. Mutta hän
putoo tuohon kirottuun piiriin, josta ei mitään pelastuksen tietä ole,
särkee oman sielunsa, repii kaiken ympärillään olevan alas syvyyteen,
ja joukko nauraa ja taputtaa käsiään suosion osoitukseksi ja heittää
lokaa hänen kasvoilleen. Yksi ainoa tie taivaaseen on olemassa --
rakkaus. Ihminen on langennut enkeli, Lucifer, yksi ainoa tie vie hänet
taivaaseen, maalliseen paratiisiin -- rakkaus. Tämän kahden sielun
sulautumisen yhdeksi, sen sinä olet minulle näyttänyt, sinä, enkelini,
joka olet arvoinen sovittamaan ihmiskunnan jumalan kanssa. Ja vielä
nytkin, kun rakkautesi kirkastamana katselen itseäni, niin kuinka
paljon itserakkautta, kuinka paljon itsekkäisyyttä elääkään vielä
minussa! Itsekkäisyys on rutto, ihmissielujen tuho, syntiinlankeemuksen
jälkiseuraus, Luciferin perintö. Natasha, Natasha, minä tarvitsen
apuasi, olen kohtalon runtelema, ihmisten runtelema, sieluni on aivan
kuin kokonaan ruvilla peitetty, koko sydämeni mätänee -- sinä yksin
voit minut parantaa, yksi ainoa katseesi ja annan ihmisille anteeksi
heidän loukkauksensa, joita he joka päivä minulle runsaasti jakelevat.
Ehkä kohtalo tuottaa minulle vuoden päästä pelastuksen!
Kirjeitäsi, jotka annoit Makaroffille, en ole vielä saanut; hän ei ole
vielä palannut, mutta saapuu varmasti muutaman päivän päästä; odotan
häntä aivan kuin vanki odottaa vapautumistaan.
Viime kirjeessäsi kirjoitit, että Emilian mielestä näyttää tilamme
kamalalta, jos kaikki paluuni jälkeen pysyy entisellään; sinun
mielestäsi ei kaikki näytä niin kauhealta. Niin, olen siitä vakuutettu,
tunnen sinun sielusi, se on kaiken maallisen rakkauden yläpuolella, ja
taivaallinen, pyhä rakkaus ei kaipaa mitään ulkonaisia valmistuksia.
Tiedätkö, että vielä en voi ajatella avioliittoamme, etkö sinäkin
jo luovu siitä ajatuksesta? Sinä minun vaimoni! Mikä alennustila!
Minun pyhimykseni, minun ihanteeni, minun taivaallinen olentoni, joka
taivaallisen sympatian kautta on sidottu minuun, enkelini -- vaimonani!
Niin, tässä nimityksessä on verinen pilkka! Sinä tulisit vaimokseni
sanan täydessä merkityksessä, minun rakkaudellani, sinun rakkaudellasi
on oleva jotenkin maallisesti muodostunut päämäärä! Hyvä Jumala,
soimaisin itseäni rikolliseksi, en olisi sinun rakkautesi arvoinen, jos
toisella tavalla ajattelisin; me emme voi lähemmin kuulua toisillemme,
sillä meidän sielumme ovat yhtä, sinä elät minussa, sinä olet minä.
Mutta sinä olet oleva minun, ja minä pidän sitä erikoisena onnena --
se on uhraus, jonka me teemme porvarilliselle yhteiskunnalle; se on
yhteiskunnan vaatima ilmoitus siitä, että sinä olet minun -- ei muuta.
Juoda sinun katseesi itseeni, käden puristuksella, sanaakaan sanomatta
paljastaa koko sieluni, suudelmassa antaa sinulle sieluni omaksesi ja
imeä sielusi itseeni -- mitä muuta se on? Mitenkä Emilia voi sielullaan
käsittää rakkauden niin pintapuolisesti, hän, joka itse on rakastanut?
-- -- --
Alexander.

_Natalia Herzenille_
Lokakuun 29 p:nä, 1839, perjantaina.
"Isä, jos tahdot, niin ota pois tämä kalkki minulta! Vaan elköön
kuitenkaan niin tapahtuko kuin minä tahdon vaan niinkuin sinä!"
Edessäni on kirjeesi 19 päivältä... Olkoon niin! lyökää minua,
pilkatkaa minua, takokaa vankirautani lujempaan, tehkää kahleeni
raskaammiksi, te ette kuule minua suustani muuta kuin: Alexander!
Katseestani ette lue moitteen varjoakaan, täällä ei ole sille tilaa,
kiduttakaa minua, naulitkaa minut ristiin -- "Alexander, Alexander!"
huutaisin minä sen sijaan että: "Isä, anna heille anteeksi, he eivät
tiedä, mitä tekevät." Tämäkin sana on rukous, pyhä, täydellinen
rukous... Oi, minun elämäni, minun rukoukseni, minun Alexanderini!
Ojenna minulle kätesi, vaivuta katseesi omaani, salli minun juoda
suusi henkäisyä... Murehdi, murehdi, minä tunnen tuon murheen. Mutta,
enkelini, eikö meillä olisi voimia tätä tuskaa kantamaan? Minä kannan
sen, tunnen sen, olkoon koko tämä eron aika niinkuin yksi ainoa
kuoleman päivä, sulakoon olemuksemme aivan kuin vaha, kun me vain
yhdessä, syleillen toisiamme astumme sen kynnyksen yli, joka vie
toiseen elämään. Ah, mieleni on raskas. En voi vielä täydellisesti
ymmärtää, en vielä uskoa, en tiedä, mikä minua vaivaa, mutta raskas
paino on rinnallani, raskas sieluni päällä, aivan kuin se olisi rautaan
kahlehdittu... Sinä et ole minusta loitompana kuin ennenkään, ei,
en näe mitään estettä, en vain voi sinua koskettaa. Ystäväni, miten
mustaa, miten kylmää on ympärilläni, oi, tämä on kauheata! Tästä
usvasta tuijottaa kummituksia, petoja, niiden silmistä valuu lumi, ja
niiden henkäisy on kuolemaa tuottava. Minun suojelusenkelini, elä jätä
minua. Jospa voisin kuulla vain askeltesi äänen... ei, ympärilläni
on hiljaista, kaikki hiljaista. Hyvä jumala, ei sanaakaan! Hän näkee
kaiken. Hän tietää kaiken, me emme tahdo arkailla, toinen toisemme
tähden emme! Oi, ei, katso, tämä surukin, tämä sielun sairaus on pyhä
ja kallis, mikä runsaus vielä tässä tuskassakin, näissä kärsimyksissä!
Oi, minun enkelini, minun ihmeellinen ystäväni! Ja sunnuntaiksi
valmistetaan minulle yllätys. Puhutaan niin paljon, niin paljon! Hyi,
miten rumaa kaikki on, miten heinäsirkkalauman kaltaista; mutta leipä
ei ole maallista, ihmiskädet eivät ole sitä kylväneet, eikä se ole
ihmisiä varten; nämät heinäsirkat eivät sitä voi vahingoittaa; ne
syövät nälissään toinen toisensa. Voi hyvin, veljeni, ystäväni, isäni,
ainoa pelastukseni ajassa ja iankaikkisuudessa!
Sinun Natashasi.

_Herzen Natalialle_
Maaliskuun 2 p:nä, keskiviikkona 1838.
Minä en tiedä, tykkikö sydämesi kello kahden aikaan. Minä olen
_täällä_, nimittäin salaa; pidä huolta siitä, että kohtaamme toisemme!
Huomenna kello yhdeksän lähden taas pois. Anna vielä tänään Arkadille
määräyksesi; lähetän jostain majatalosta häntä etsimään. Aamulla
varhain kello kuusi täytyy oven olla auki. Nyt ei ole enää aikaa
miettimiseen, nyt täytyy toimia.
A.H.
(Samalla lehdellä on Natalian käsialalla:)
Äsken juuri näin Alexanderin; en voi kirjoittaa, tee mitä tahdot. --
Keskiviikkona, maaliskuun 2 p:nä kello 5 iltapäivällä.

_Natalia Herzenille_
Maaliskuun 3 p:nä, kello 10 aamupäivällä. (Moskova.)
Eikö kaikki ole vain unta? Ei, sellaisia unia ei ole. Anna minulle
anteeksi, anna minulle anteeksi, enkelini, "hän ei saanut sitä
eläissään nähdä, vaan kuoli" [Sanat eräästä Natalian aikaisemmasta
kirjeestä.], anna anteeksi, minä en ole sitä eläissäni nähnyt enkä ole
kuollut. Vielä nyt elää? Alexander!
Kello 12. Alexander -- eikä mitään muuta sanaa! Riittääkö tämä,
enkelini. Enkelini, sano, riittääkö se?
Sinä eroat minusta, eikä mieleni ole murheellinen. Kylliksi!
Oi, nyt meillä on voimia kantamaan kaksin verroin sen, mitä olemme
kantaneet, jopa enemmänkin!
Minun elämäni, minun sieluni, vieläkö kauemmin odottaa? Mutta onko
jumalalla mitään vielä?
Kello 4. Missä olet? Täällä, täällä, sinun Natashasi vieressä! Me
olemme erossa: kirjoittaminen on minulle vaikeata, mutta sinähän
tahdoit sen. Mitä ovat nämät kirjekasat verrattuina yhteen minuuttiin
sinun luonasi, yhteen katseeseesi! Alexander, me emme ole eronneet,
tässä on kätesi, sinun povesi.
Nyt voin ainoastaan huudahtaa: "Kiitetty olkoon jumala!" Enkeli, mitä
meille vielä voi tapahtua maan päällä? Ei, odota...
Kun sinä läksit pois (mutta mehän emme ole eronneet), laskeuduin
vuoteelle, makaan yhä vielä, en vielä ole noussut, enkä nousekaan,
ruumiini on eronnut sielusta.
Enkeli, enkelini, eihän tämä ole unta? Ei, vaikeneminenkin on vaikeata.
Missä olet? Toivon ikuisesti saavani jäädä luoksesi, ikuisesti on tämä
katse, tämä käsi, tämä povi minun kanssani yhdistetty. En muista, millä
tavoin lähdit, mutta en ole surullinen, en, en!
En voi ketään nähdä, ketään kuulla, kenenkään ei tule minua lähestyä!
Pois, pois kaikki, Alexander on minun luonani.
Ei, mitään ei ole sielustani otettu; se on paljoa täydempi, rinta on
ahtaampi.
Oi, minä olin lyhyen ajan tainnoksissa, mutta se ei ollut tavallista
unta, pääni nojasi rintaasi vastaan... Jokin liikahti -- heräsin -- se
oli tuoli, puinen tuoli. Missä sinä olet, missä on sinun povesi?
Enkeli, enkelini, sinä minun elämäni! Ympärilläni on valkeus, pyhyys;
miksi he tulevat. Nouse, herää!
Kiitäköön kolmivaljakko Wladimiriin, hän jää kuitenkin luokseni, kenen
käsi on tämä, kuka minua suutelee? -- Sinä, sinä. Mitä toivot nyt? Minä
en mitään.
Kello 5. Minua hoidellaan aivan kuin sairasta, mutta sielu, sielu...
Taukoamatta virtaavat kyyneleeni, mutta ne eivät putoa maahan, enkeli
kantaa ne taivaaseen.
Kello 7. Äsken oli valkeus ympärilläni, aivan kuin kaikki olisi
sillä täytetty, aivan kuin olisit luonani. Niin, tässä ovat silmäsi,
otsasi... Enkeli, minun, minun, minun enkelini!

_Herzen Natalialle_
Wladimir, huhtikuun 27 p:nä, myöhään illalla.
Natalia, tilani on kauhea, kaikki näytti valmiilta, kuvernööri oli
kirjoittanut alle, äkkiä tuli kirkon miesten puolelta kielto; puuttui
sinun täysi-ikäisyytesi todistus.
Ei, jo riittävät kärsimykset! En kestä enää, koko rautainen lujuuteni
on kadonnut; ilman sinua vaivun perikatoon, perikatoon, perikatoon.
Sanoit minulle: "Pelasta minut", nyt sanon sinulle ja jumalalle:
"Pelastakaa minut!" Grace, grace! Toinen jalkani oli jo vaunussa
kiitääkseni Moskovaan, mutta tant va la cruche à l'eau qu'à la fin s'y
casse... liiankin usein!
Ah, mikä myrsky sielussani, ja kuinka se tekee kipeätä, kipeätä! Sain
pullon viiniä pakatakseni sen ja join sen kaiken; en enää pitkään
aikaan ollut sitä tehnyt. Ja totisesti, olen onnellinen, hyvin
onnellinen, hän rakastaa minua, hän on pyhä, on saavuttamaton --
mitenkä olisikaan, jos hän ei rakastaisi minua -- ha ha ha! Ikäänkuin
Natalia voisi elää rakastamatta minua! Tämähän on järjetöntä,