Historiallisia rakkauskirjeitä - 01

HISTORIALLISIA RAKKAUSKIRJEITÄ
Koonnut ja suomentanut
Jalmari Finne


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.


SISÄLLYS:
Alkulause.
Mariana di Alcafarado.
Jonathan Swift.
Jean-Jacques Rousseau.
Ugo Foscolo.
Alfred de Musset ja George Sand.
Alexander Herzen.
Ferdinand Lassalle.
Historiallisia tietoja.


ALKULAUSE.

Tämä kirja on kokoelma eri aikoina ja eri maissa kirjoitettuja
rakkauskirjeitä. Tämänlaatuiset kirjeet viehättävät jälkimaailmaa
suurella välittömyydellään, sillä kirjeen kirjoittaja esiintyy niissä
peittelemättä vikojaan ja tuoden tietämättään ansionsa puhtaimmassa
muodossa esiin.
Käytettävänä oleva aineisto on tavattoman laaja, sillä monien
kuuluisien henkilöiden rakkauskirjeet on jälkimaailma julkaissut.
Valikoiminen on ollut hyvin vaikea, ja siksi tämän kokoelman
puutteellisuudet ovat huomattavan suuret. Yhden nidoksen rajoitettu
ala on pakoittanut supistamaan sitäkin, mikä välttämättömästi olisi
kokonaisuudessaan ollut otettava. Eri aikakausien usein teeskennelty
sanontatapa on suuresti vaikeuttanut suomentamista, ja moni kohta
saattaa lukijasta tuntua jäykältäkin.
Lukijan opastukseksi olen kirjan loppuun liittänyt lyhyitä
elämäkerrallisia tietoja kirjeiden kirjoittajista.
Jalmari Finne.


Mariana di Alcafarado

_Mariana di Alcafarado kapteeni Chamillylle_
Ensimäinen kirje.
1667.
Ajattelehan, rakkaani, kuinka tavattoman suuressa määrässä oletkaan
kadottanut selvän asioiden punnitsemiskyvyn. Sinähän onneton olet
antanut petollisten toiveitten huumata itsesi ja olet niillä tahtonut
minutkin lumota. Intohimo, joka herätti sinussa niin paljon ihania
suunnitelmia, tuottaakin sinulle nyt kuolettavaa epätoivoa, jonka voi
verrata ainoastaan sen aiheuttajaan, eromme julmuuteen. Estääkö tämä
poissaolosi, jolle tuskani, niin kekseliäs kuin se onkin, ei löydä
kylliksi surullista nimitystä, minua ikuisesti katselemasta silmiäsi,
joissa leimusi niin palava rakkaus, että se opetti minut tuntemaan
suurinta autuutta tuottavan tunteen, sai minut unohtamaan oman itseni
ja täytti hehkullaan koko minun olemukseni? Oi, omat silmäni ovat
kadottaneet sen valon, joka niitä elähytti, niillä ei ole jälellä
mitään muuta kuin kyyneleet, enkä minä olekaan niitä mihinkään muuhun
käyttänyt kuin ainaiseen itkemiseen sen jälkeen kuin kuulin, että
olitte päättänyt minusta erota, sillä se on minulle niin sietämätöntä,
että se kohta tuottaa minulle kuoleman. Ja kuitenkin tuntuu minusta,
kuin tarjoisivat nämät tuskat, joiden ainoana aiheuttajana te olette,
minulle jonkinmoista nautintoa. Heti kun teidät näin, pyhitin teille
elämäni ja minä iloitsen siitä, että saan sen teille uhrata. Tuhannet
kerrat päivässä lähetän teille huokaukseni, ne etsivät teitä kaikkialta
ja tuovat tähän suureen tuskaani ainoana lohdutuksena surullisen
varmuuden onnettomuudestani, eikä se jätä minulle ainoatakaan toivon
kipinää, vaan taukoamatta kuiskaa: "Herkeä, onneton Mariana, turhaan
suremasta ja rakastettuasi etsimästä, häntä et koskaan enää saa nähdä,
hän on purjehtinut merien taakse päästäkseen sinua näkemästä, oleskelee
Ranskassa tuhansien huvitusten ympäröimänä, ei hetkeäkään ajattele
tuskaasi, vaan mielellään jättää sinulle muiston noista monista
huumaavista tunteista, joista hän sinua ei edes kiitäkään." Mutta
ei, minä en voi tottua siihen, että niin halpamaisesti ajattelisin
teistä, vaan koetan kaikin tavoin puhdistaa teitä oman itseni edessä;
en tahdo kuvitellakaan teidän unohtaneen minut. Enkö minä ole jo
kylliksi onneton, jotta minun ei tarvitsisi kiusata itseäni vielä
tällä valheellisella epäilykselläkin? Ja miksi suotta koettaisin olla
ajattelematta, mitä kaikkea te teitte saavuttaaksenne rakkauteni? Se
täytti minut sellaisella ilolla, että olisin sangen kiittämätön, ellen
enää rakastaisi teitä samalla tulisuudella minkä intohimoni minussa
herätti silloin, kun täydellä ilolla kuulin teidän tunnustuksenne.
Mitenkä onkaan mahdollista, että niin perin onnellisten hetkien muistot
ovat tulleet niin perin tuskaisiksi, ja miksi täytyy niin olla, että
ne sotivat omaa laatuaan vastaan ja pitävät sydäntäni tällaisen
hirmuvallan alaisena? Oi, teidän viimeinen kirjeenne sai kummallisen
kuohunnan sydämessäni aikaan: se sykki kiivaasti, ikäänkuin olisi
ponnistellut päästäkseen vapaaksi minusta ja etsiäkseen teitä. Nämät
kiivaat mielenliikutukset vaikuttivat niin voimakkaasti minuun, että
makasin kokonaista kolme tuntia tajuttomana; ponnistelin palatakseni
takaisin elämään, joka minun kuitenkin täytyy kadottaa, koska en saa
sitä teille säilyttää. Vihdoin toinnuin vastoin tahtoani. Huomasin
riemukseni, että olin vähällä rakkaudesta kuolla, ja olin sitäpaitsi
iloinen, kun sydämeni ei enää ollut sen vaaran alainen, että se
poissaolonne aiheuttamasta tuskasta olisi särkynyt. Tämän jälkeen olen
kauan aikaa sairastellut, mutta voinko enää parantua, ellen teitä näe?
Kannan kuitenkin tuskiani valittamatta, koska ne johtuvat teistä.
Kuinka, onko tämä ehkä palkkani siitä, että olen teitä niin hellästi
rakastanut? Olkoon kuinka tahansa, olen päättänyt koko elämäni teitä
jumaloida, enkä katsoakaan toiseen mieheen, ja vakuutan teille, että
tekin tekisitte oikein, jos ette rakastaisi ketään toista naista.
Tyytyisittekö te miedompaan intohimoon kuin mitä minun oli? Ehkä
muualta löydätte enemmän kauneutta, vaikka ennen sanoittekin minulle,
että minä olin hyvin kaunis; mutta ette koskaan löydä niin paljoa
rakkautta, ja kaikki muu on sen rinnalla turhaa.
Minä pyydän, elkää kirjeissänne ilmoittako minulle asioita, joilla
ei ole mitään merkitystä minulle, ja elkää kehoittako minua teitä
muistamaan. Minä en voi teitä unohtaa, enkä unohda sitäkään, että
annoitte minun toivoa kerran palaavanne ja jonkin aikaa viipyvänne
luonani. Ah, miksi ette tahdo koko elämäänne viettää luonani? Jos
minun olisi mahdollista päästä tästä onnettomasta luostarista, niin en
odottaisi lupauksenne täyttymistä täällä Portugalissa; en, minä etsisin
teidät välittämättä mistään muusta, seuraisin teitä kautta maailman ja
rakastaisin teitä. En uskalla toivoa tämän täyttyvän, en tahdo pitää
yllä toivoa, joka varmasti tuottaisi minulle hiukan lohdutusta, vaan
tahdon ajatella ainoastaan tuskaani. Myönnän kyllä, että tilaisuus
kirjoittaa teille, jonka veljeni minulle hankki, herätti muutamia
iloisia väreitä minussa ja karkoitti hetkiseksi sen epätoivon, jossa
elän. Minä vannotan teitä sanomaan minulle, miksi te näitte niin paljon
vaivaa lumotaksenne minut, kun kuitenkin tiesitte jättävänne minut? Ja
miksi niin itsepintaisesti tahdoitte tehdä minut onnettomaksi? Miksi
ette jättänyt minua rauhaan luostariini? Olenko minä koskaan teille
mitään pahaa tehnyt? Minä pyydän teiltä kuitenkin anteeksi; en moiti
mistään; minä en kykene luomaan kostotuumia ja valitan ainoastaan
kohtalon kovuutta. Eroittaessaan meidät tuotti se ylitsemme kaiken sen
onnettomuuden, mitä saatoimme pelätä; mutta sen ei onnistu eroittaa
meidän sydämiämme, rakkaus, joka on kohtaloa voimakkaampi, on ne
sitonut elinajaksemme toisiinsa. Jos te jollain tavoin otatte osaa
minun elämääni, niin kirjoitatte minulle usein. Ansaitsenhan minä edes
niin paljon, että näette vaivaa antaaksenne minulle tietoja sydämenne
tunteista ja ulkonaisista elämänne vaiheista; mutta, ennen kaikkea
muuta, tulkaa luokseni! Voikaa hyvin; minä en voi tästä lehdestä erota;
se tulee käsiinne ja minä toivon, että saisin nauttia samaa onnea. Voi
minua mieletöntä, tiedänhän, että se on mahdotonta. Jääkää hyvästi, en
jaksa enempää. Jääkää hyvästi; rakastakaa minua aina, aina, ja antakaa
minun kärsiä vieläkin suurempia tuskia.
Toinen kirje.
Minusta tuntuu, kuin tekisin tunteilleni maailman suurimman vääryyden
koettaessani niitä kirjeen kautta teille tulkita. Kuinka onnellinen
olisinkaan, jos te voisitte niitä arvostella omien tunteittenne
hehkun mukaan! Mutta enhän minä voi niihin vedota enkä voi olla
teille lausumatta, vaikkakin paljoa miedommin kuin mitä tunnen, että
te ette saa unhoittamisella, joka minut saattaa aivan epätoivoon ja
teille itsellenne on häpeäksi, minua sillä tavoin kiusata kuin teette.
Onhan oikeus ja kohtuus, että te kuuntelette kärsivällisesti minun
valittavan onnettomuuttani, jonka kyllä aavistin tulevan, kun näin
teidän päättävän hyljätä minut. Tiedän kyllä olleeni kamalan erehdyksen
vallassa luullessani teidän menettelevän minun suhteeni rehellisemmin
kuin mitä on tapana. Minun mielestäni kohotti rakkauteni tavattoman
suuri määrä minut jokaisen epäluulon yläpuolelle ja ansaitsi suuremman
uskollisuuden kuin mitä maailmassa tavallisesti kohtaa. Mutta teidän
taipumuksenne pettää minut sai lopulta voiton oikeudentunnostanne,
jota olitte velvollinen osoittamaan minulle kaiken sen jälkeen, mitä
olen teille tehnyt. Olisin tavattoman onneton, jos rakastitte minua
ainoastaan sen vuoksi, että minä rakastin, ja tahtoisin kaikesta
kiittää ainoastaan teidän omaa tunnettanne; mutta olenhan niin
loitolla siitä, sillä kokonaista kuusi kuukautta olen saanut olla
ilman kirjettänne. Minä lasken tämän kaiken sen sokeuden syyksi, jolla
antauduin rakkaudelleni; olisihan minun pitänyt huomata, että iloni
loppuu ennen kuin rakkauteni? Kuinka olisin voinut otaksua, että te
koko elinajaksenne jäisitte Portugaliin, että luopuisitte urastanne
ja isänmaastanne ajatellaksenne yksinomaan minua? Tuskani ei koskaan
voi löytää lievitystä, ja muistellessani mennyttä onnea kasvaa vain
epätoivoni. Mitä? kaikki toivoni on siis turhaa, enkä koskaan enää saa
teitä nähdä luonani huoneessani, enkä tuota hehkua ja lemmen intoa,
joka kuvastui kasvoillanne sinne tullessanne? Mutta voi, erehdynhän
minä ja tiedän varsin hyvin, että tuo teidän hurmautumisenne, joka
lumosi ajatukseni ja sydämeni, sai alkunsa vain siitä, että tahdoitte
hauskasti viettää pari tuntia, ja että sen täytyi loppua silloin, kun
olitte tarkoituksenne saavuttanut. Minun olisi liiankin onnellisina
hetkinä tullut huutaa järkeni avukseni voidakseni supistaa tulviva
onneni oikeaan mittaansa ja edeltäpäin huomata kaiken sen, mitä nyt
kärsin. Mutta minä antauduin teille kokonaan enkä voinut ajatellakaan
mitään, joka olisi voinut iloni myrkyttää ja estää minua nauttimasta
täysin siemauksin intohimonne hehkuvista osoituksista. Nautin liian
paljon läsnäolostanne voidakseni ajatella teidän eräänä päivänä
olevankin loitolla minusta. Muistan kuitenkin usean kerran sanoneeni
teille, että teette minut onnettomaksi. Mutta nämä synkät ajatukset
katosivat pian ja nautin saadessani ne uhrata teille ja antautua sen
lumouksen valtaan, minkä uskottomat vakuutuksenne minussa herättivät.
Tunnen aivan selvästi parannuskeinon kaikkia tuskiani vastaan, ja
olisinkin niistä pian vapaa, ellen enää teitä rakastaisi. Mutta oi,
mikä parannuskeino! Ei, minä tahdon mieluummin vieläkin enemmän kärsiä
kuin unohtaa teidät. Ah, riippuuko se sitten minusta? En voi moittia
itseäni siitä, että hetkeäkään olisin toivonut voivani tauota teitä
rakastamasta. Olette säälittävämpi kuin minä, sillä parempi on kärsiä
kaikki se, mitä minä kärsin, kuin iloita niistä veltoista hyväilyistä,
joita teidän ranskalaiset rakastajattarenne teille suovat. En kadehdi
teidän kylmäkiskoisuuttanne; enemmän ehkä säälin teitä.
En voi uskoa teidän kokonaan unohtaneen minut. Uskon hemmotelleeni
teidät niin, että ilman minua voitte nauttia ainoastaan epätäydellisiä
iloja, ja olen onnellisempi kuin te, koska rakkautenne on minut
täydellisemmin vallannut.
Olen hiljattain nimitetty luostarin portinvartijaksi; kaikki, jotka
puhuvat kanssani, luulevat minun kadottaneen järkeni, sillä en tiedä,
mitä heille vastaan. Nunnat mahtavat olla yhtä hulluja kuin minäkin,
koska ovat luulleet minun voivan hoitaa jotain virkaa.
Ah, kuinka minä kadehdin Emanuelin ja Franciscuksen kohtaloa! Miksi en
ole niinkuin hekin aina lähellänne! Olisin teitä seurannut ja varmasti
palvellut teitä uskollisemmin kuin he. En maailmassa toivo mitään muuta
kuin saada nähdä teidät. Ajatteletteko edes minua! Tyydyn siihen,
että minua muistatte, mutta en uskalla olla siitä vakuutettu. Silloin
kun näin teidät joka päivä, en siihen rajoittanut toiveitani, mutta
te olette totuttanut minut alistumaan kaikkeen siihen, mitä piditte
oikeana.
Yhtäkaikki en kadu jumaloineeni teitä, olen päinvastoin siitä
sydämestäni iloinen, että olette minut houkutellut omaksenne; se
julmuus, joka siinä piilee, että olette minut ehkä ainiaaksi jättänyt,
ei vähennä hitustakaan rakkauteni tulta. Tahdon, että koko maailma sen
tietäisi, enkä sitä salaa, ja olen hurmaantunut siitä, että olen teidän
tähtenne menetellyt kaikessa säädyllisyyden sääntöjä vastaan. Kunniani
ja hurskauteni on enää vain siinä, että rakastan teitä koko elämäni
ajan hulluuteen asti, koska kerran olen alkanut teitä rakastaa.
En sano tätä kaikkea teille saadakseni teidät minulle kirjoittamaan.
Elkää pakoittako itseänne mihinkään; en pyydä teiltä mitään muuta
kuin minkä vapaasta tahdosta voitte antaa ja hylkään kaikki
rakkaudenvakuutukset, joita olettekin osannut olla lausumatta. Iloni
tulee olemaan puolustaa teitä, ja teidän ilonne kai siinä, että
olette päässeet kirjeen kirjoittamisen vaivasta, ja minä annan teille
sydämestäni kaikki anteeksi.
Tänä aamuna varhain oli muuan ranskalainen upseeri niin laupias, että
puheli yli kolmen tunnin ajan kanssani teistä. Hän sanoi, että Ranskan
kanssa oli solmittu rauha. Jos niin on asian laita, niin ettekö silloin
voi tulla tänne ja viedä minua mukananne Ranskaan? Mutta enhän sitä
ansaitse; toimikaa aivan niin kuin katsotte parhaaksi. Rakkauteni ei
riipu siitä tavasta ja laadusta, millä minua kohtelette. Lähtönne
jälkeen en ole hetkeäkään ollut terveenä ja ainoana ilonani on lausua
tuhannet kerrat päivässä teidän nimeänne. Muutamat nunnat, jotka
tuntevat sen surkuteltavan tilan, mihin olette minut saattanut, puhuvat
usein teistä. Poistun huoneestani, jossa niin usein olette oleskellut,
niin vähän kuin mahdollista, ja katselen taukoamatta kuvaanne, joka
on minulle elämääni kalliimpi. Tämä tuottaa minulle jossain määrin
helpoitusta, mutta samalla tuskaa, ajatellessani, etten ehkä enää
koskaan näe teitä. Miksi täytyy sen mahdollisuuden olla olemassa,
etten näe teitä ehkä koskaan? Oletteko ainiaaksi hylännyt minut? Olen
aivan epätoivoissani. Teidän Mariana raukkanne ei jaksa enempää; hän
vaipuu kirjoittaessaan nämät viimeiset sanat pyörtyneenä maahan. Jääkää
hyvästi, jääkää hyvästi; säälikää minua!
Viides kirje.
Kirjoitan teille viimeisen kerran ja toivon, että tämän kirjeen
edellisistä eroava sävy ja ajatusten muoto osoittaa teille, että
vihdoinkin olette minut saanut vakuutetuksi siitä, ettette minua enää
rakasta, eikä minun tule teitä enää rakastaa. Lähetän sen vuoksi heti
ensi tilassa teille kaikki lahjoittamanne esineet. Elkää pelätkö, että
teille vielä kerran kirjoitan. En pane edes nimeänne käärön päälle;
jätän kaikki nämät toimet dona Britekselle, johon aina olen luottanut,
tosin asioissa, jotka ovat tavattoman kaukana nykyisistä toimista.
Hänen toimensa tulevat näyttämään vähemmän epäilyttäviltä kuin minun;
hän ryhtyy kaikkiin varovaisuuskeinoihin, jotta varmasti tiedän teidän
saavan takaisin kuvanne ja minulle lahjoittamanne rannerenkaat.
Tahtoisin kuitenkin teidän tietävän, että olen jo monta päivää ollut
siinä tilassa, että olisin voinut repiä ja polttaa rakkautenne pantit,
jotka minulle ennen olivat niin tavattoman kalliit ja arvokkaat. Mutta
olenhan osoittanut teidän suhteenne niin paljon heikkoutta, ettette
koskaan olisi voinut otaksua minun pystyvän sellaiseen äärimmäiseen
päättävään tekoon. Tahdon sen vuoksi maistaa kokonansa tuskan, minkä
olen tuntenut kaikesta tästä erotessani, ja tuottaa teille edes
hiukan mielipahaa. Se minun kuitenkin täytyy myöntää omaksi ja teidän
häpeäksenne, että olen ollut näistä pienistä esineistä riippuvaisempi
kuin tahdonkaan teille tunnustaa, ja että olen tuntenut, miten minun
täytyi ottaa järkeni avukseni voidakseni erota jokaisesta yksityisestä
kappaleesta, vaikka olinkin iloinen purkaessani kaikki välit teidän
kanssanne. Mutta suoriutuuhan niin monen järkisyyn avulla kaikesta.
Olen antanut kaikki dona Britekselle. Mutta mitä kyyneleitä tämä
päätös maksoikaan minulle! Tuhansien miettimisien ja tuhansien
arvelujen jälkeen, joita te ette kyllä tunne ja joista en suinkaan
tee mitään tiliä, vannotin häntä olemaan minulle koskaan puhumatta
näistä esineistä, olemaan antamatta niitä minulle takaisin, vaikka
pyytäisinkin katsellakseni niitä kerta vielä, ja lähettämään ne teille
ilmoittamatta siitä minulle edeltäpäin mitään.
Olen tullut tuntemaan rakkauteni suuren määrän vasta nyt, kun olen
kaiken tavoin ponnistanut voimiani parantuakseni siitä, ja pelkään,
etten koskaan olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos edeltäpäin olisin
tietänyt kaikki vaikeudet ja mielenliikutukset, jotka estävinä astuivat
tielleni. Olen vakuutettu siitä, että olisin vähemmän kärsinyt, jos
olisin pysynyt uskollisena rakkaudelleni teihin, niin kiittämättömästi
kuin te olettekin käyttäytynyt minua kohtaan, kuin nyt, kun jätän
teidät ainiaaksi. Olen tullut siihen kokemukseen, että tunteeni oli
minulle rakkaampi kuin te, ja minun on täytynyt kestää mitä kamalimpia
sieluntuskia sen jälkeen, kun loukkaava käytöksenne on muuttanut teidän
persoonanne vihattavaksi.
Sukupuoleni luontainen ylpeys ei ole auttanut minua eikä ole tehnyt
tätä päätöstä kepeämmäksi. Ah, olen halveksimisenne ottanut tyynesti
vastaan, olisin kestänyt vihanne ja sen raivoisan mustasukkaisuuden,
jonka teidän mahdollinen mieltymisenne toiseen olisi minussa
herättänyt. Minun olisi silloin täytynyt taistella intohimoa
vastaan, mutta teidän välinpitämättömyytenne on minulle sietämätön;
viime kirjeenne loukkaavat ystävyydenvakuutukset ja naurettavat
kohteliaisuudet ovat minulle osoittaneet, että ne eivät ole tehneet
mitään syvää vaikutusta sydämeenne, että olette ne kuitenkin kaikki
lukenut. Kiittämätön, minä olen vieläkin niin suuri hupakko, että
joudun epätoivoon ajatellessani, etten enää voi itseäni lohduttaa
sillä, että ne eivät ole joutuneet käsiinne ja että ovat teiltä salatut.
Minä kiroan teidän suoruuttanne. Olenko minä pyytänyt teitä
kirjoittamaan totuutta? Miksi ette jätä minulle minun intohimoani?
Teidän ei olisi tullut enää minulle kirjoittaa. Enhän vaatinut mitään
selityksiä; enkö ole jo kylliksi onneton siitäkin, etten antanut teille
mitään aihetta nähdäksenne erikoista vaivaa lumotessanne minut, ja
etten enää kykene teitä puolustamaan?
Mutta sen tahdon teille sanoa, että olen tullut huomaamaan, kuinka
arvoton te olette saamaan minun tulisen rakkauteni osaksenne ja kuinka
hyvin tunnen teidän kaikki huonot ominaisuutenne. Mutta jos kaikesta
siitä, mitä olen teille tehnyt, voin odottaa teidän ottavan varteen
toivomukseni, niin vannotan teitä olemaan minulle enää kirjoittamatta
ja auttamaan minua unohtamaan teidät kokonaan. Jos te, vaikkakin
peitellen, viittaisitte siihen, että teidän on tarvinnut voittaa
itsenne, ennenkuin olette kirjeeni päässyt loppuun, niin uskoisin
ehkä teitä, ja tämä tunnustus herättäisi suuttumukseni ja vihani, ja
se taas mahdollisesti sytyttäisi intohimoni uuteen tuleen. Teidän ei
tarvitse vähääkään huolia minun teoistani ja toimistani; te tuhoaisitte
varmaankin kaikki tuumani -- millä oikeudella te sekaannutte niihin?
Minä en tahdo tietää, minkä vaikutuksen tämä kirje tekee teihin;
elkää jälleen hävittäkö maailmaa, jonka vaivalloisesti olen koettanut
rakentaa. Mielestäni voitte olla tyytyväinen siihen kurjuuteen, mihin
olette minut saattanut, joko sitten olette tahtonut tehdä minut
onnettomaksi tai ette. Elkää riistäkö minua tästä epävarmuudesta, minä
toivon sen ajan mittaan muuttuvan jonkinlaiseksi sielunrauhaksi. Lupaan
olla teitä vihaamatta; epäilen liiaksi paljon voimakkaita tunteita,
uskaltaakseni ryhtyä kokeilemaan. Olen vakuutettu löytäväni tässä
maassa uskollisemman rakastajan; mutta oi, kuka voi herättää minussa
rakkautta? Voisiko toisen miehen intohimo enää hellyttää sydäntäni?
Onko minun intohimoni voinut hellyttää teidän? Enkö itsestäni ole
tullut siihen kokemukseen, että hellästi rakastava sydän ei koskaan
unohda sitä, mikä hänelle on tuottanut sanomattoman suurta nautintoa,
jota se ei ennen tuntenut, mutta joihin se oli kykenevä; että sen
kaikki ajatukset ovat kohdistuneet siihen epäjumalaan, minkä se on
itselleen saanut; että ensimäiset vaikutelmat eivät voi kadota,
ensimäiset haavat arpeutua; että jokainen uusi rakkaus, jonka sydän
toivoo tuottavan apua ja sen uudelleen täyttävän, kuvailee turhaan
tunnetta, jota ei se koskaan voi uudelleen saavuttaa; että kaikki
onni, jota se etsii, vähääkään toivomatta sitä löytävänsä, ei tee
muuta kuin todistaa epäämättömästi, että sille ei mikään ole niin
rakas kuin tuskiensa muisto? Miksi olette antanut minun tuntea sen
tunteen epätäydellisyyden ja katkeruuden, joka ei voi ainiaan kestää,
sekä niitä tuskia, joita liian palava intohimo tuottaa, kun se ei ole
molemminpuolinen, ja miksi liittyvät sokea mieltymys ja julma kohtalo
yhteen pakoittaen meidät valitsemaan olentoja, jotka rakastavatkin
toisia?
Vaikka voisinkin toivoa uudessa liitossa löytäväni tyydytystä ja
kohtaisin kunnon miehen, niin tuntisin sellaista sääliä omaa itseäni
kohtaan, etten voisi ketään, vaikka hän olisi maailman halvin ihminen,
syöstä sellaiseen onnettomuuteen, kuin minkä te olette minulle
tuottanut, ja vaikka ei minulla toden totta ole mitään syytä armahtaa
teitä, niin en voisi tuottaa teille niin kamalaa rangaistusta,
vaikkakin olojen odottamattoman muodostumisen kautta saattaisin sen
tehdä.
Minä koetan vielä tänäkin hetkenä puolustaa teitä ja ymmärrän varsin
hyvin, että nunna ei kuulu niihin naisiin, joille rakkaus pyhitetään.
Mutta minusta tuntuu, että jos miehet rakastettuaan valitessaan
käyttäisivät järkeään, niin antaisivat he nunnille etusijan muiden
naisten rinnalla. Ei mikään estä heitä taukoamatta ajattelemasta
rakkauttaan, heitä eivät häiritse tuhannet pikkuseikat, jotka elävien
maailmassa vaativat aikansa. Minusta tuntuu, että mielellään ei
näe rakastettunsa aina puuhailevan tuhansissa pikkuasioissa, eikä
osoita mitään hienotunteisuutta se, että miehet sallivat naisten
aina puhuvan seuroista, koristuksista ja kävelyistä; miesten täytyy
aina tuntea mustasukkaisuuden oireita, kun naisten täytyy olla
huomaavaisia, käyttäytyä ystävällisesti ja seurustella kaikkien
kanssa. Kuka voi olla varma siitä, että he eivät tunne siinä jotain
nautintoa ja suvaitsevat aviopuolisonsa lähentelemistä ainoastaan
vastenmielisesti ja kyllästyneinä? Ja miten he mahtavatkaan tehdä
pilkkaa rakastajastaan, joka ei vaadi heiltä tarkkaa tilitystä, joka
helposti ja epäilemättä uskoo mitä tahansa hänelle puhutaan ja joka
luottavaisena ja rauhallisena näkee naisen täyttävän seuraelämän
velvollisuudet? Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole epäämättömien
perusteitten nojalla saada teitä vakuutetuksi siitä, että teidän tulee
minua rakastaa, nehän ovat aivan kelvottomia keinoja, ja olenhan
käyttänyt paljoa parempia saavuttamatta mitään; tunnen kohtaloni siksi
hyvin, etten koetakaan sitä muuttaa; tulen koko elämäni ajan olemaan
onneton. Enkö ollut onneton jo silloin, kun näin teidät joka päivä?
Minä olin kuolla pelosta, että voisitte olla minulle uskoton; tahdoin
pitää teidät aina luonani, ja kun se oli mahdotonta, niin vapisin joka
kerta ajatellessani sitä vaaraa, minkä alaiseksi jouduitte tulemalla
luostariin; olin kuoleman tuskassa ollessanne sotakentällä; olin
epätoivoinen siitä, etten ollut kauniimpi ja teidän arvoisenne; napisin
alhaista syntyperääni vastaan; luulin, että se rakkaus, jota osoititte
minulle, voisi jollain tavoin teitä vahingoittaa; en mielestäni
rakastanut teitä kyllin tulisesti; pelkäsin teidän tähtenne vanhempieni
vihaa -- lyhyesti sanoen, olin yhtä säälittävässä tilassa kuin sekin
on, missä nyt olen. Jos te olisitte antanut minulle jotain todistuksia
rakkaudestanne senkin jälkeen, kun läksitte Portugalista, niin olisin
tehnyt kaiken voitavani päästäkseni täältä pois; olisin pukeutunut
valepukuun tullakseni luoksenne. Ah, mitenkähän minun olisikaan käynyt,
jos ette enää olisi välittänyt minusta Ranskaan tultuani? Kuinka
neuvoton olisinkaan ollut? Minkä häpeän olisinkaan tuottanut suvulleni,
joka minulle taas on tullut rakkaaksi sen jälkeen, kun en teitä enää
rakasta.
Te voitte tästä huomata, että toisissa oloissa olisin ollut vieläkin
säälittävämpi kuin mitä nyt olen. Puhun ainakin kerran eläissäni
järkevästi teidän kanssanne. Kuinka minun itsehillitsemiseni mahtaakaan
teitä miellyttää ja kuinka tyytyväinen te olettekaan minuun! En tahdo
sitä kuitenkaan tietää; olenhan kerran pyytänyt teitä olemaan minulle
kirjoittamatta, ja pyydän sitä uudelleen, entistä hartaammin.
Ettekö ole itseänne tuominnut sen johdosta, millä tavoin olette minua
kohdellut? Ettekö koskaan ajattele sitä, että teillä on minua kohtaan
suurempia velvollisuuksia kuin ketään muuta kohtaan maan päällä?
Olenhan teitä rakastanut hulluuteen asti; ja minkä halveksimisen
olenkaan saanut siitä osakseni? Te ette ole menetellyt kunnon
miehen tavoin, teidän on täytynyt tuntea minua kohtaan enemmän kuin
vaistomaista vastenmielisyyttä, koska rakkautenne ei ole tullut
yhtä tuliseksi kuin minun. Olen antanut aivan keskinkertaisten
ominaisuuksien lumota itseni. Mitä te sitten oikeastaan olette tehnyt
ansaitaksenne suosioni? Minkä uhrin olette tehnyt minun tähteni? Ettekö
ole etsinyt itsellenne vielä tuhansia muita huvituksia? Oletteko
luopunut pelistä ja metsästyksestä? Ettekö ollut ensimäisenä valmis
palaamaan armeijaan? Ettekö tullut takaisin myöhemmin kuin kaikki
muut? Ettekö huimapäänä ole heittäytynyt vaaraan, vaikka olinkin
teitä pyytänyt säästämään itseänne minun tähteni? Ette ole tehnyt
pienintäkään yritystä tullaksenne Portugalin palvelukseen, vaikka
kuitenkin täällä nautitte yleistä kunnioitusta. Veljenne kirje aiheutti
heti lähtönne; ette hetkeäkään viivytellyt noudattaessanne tätä kutsua.
Ja ettekö itse minulle kirjoittanut, että koko matkan ajan olitte mitä
iloisimmalla tuulella?
Minun täytyy myöntää, että minun velvollisuuteni olisi teitä
kuolettavasti vihata. Ah, minä olen itse ollut onnettomuuteeni syypää;
olen paljastanut teille intohimoni liian selvästi, ja täytyyhän olla
kaino herättääkseen rakkautta; täytyy taitavasti käyttää keinoja
intohimon kiihoittamiseksi, rakkaus yksinään ei herätä vastarakkautta.
Te tahdoitte voittaa rakkauteni, ja kun tämän päätöksen olitte
tehnyt, niin ei ollut mitään keinoa, mitä ette olisi käyttänyt
päästäksenne päämääräänne; te olisitte itse pakoittanut itsenne minua
rakastamaan, jos se olisi ollut välttämätöntä. Mutta huomasittehan,
että intohimottakin saavutitte tarkoituksenne, eikä teidän tarvinnut
turvautua siihen. Mikä uskottomuus! Uskotteko voivanne rankaisematta
minua pettää? Jos jokin sattuma toisi teidät tähän maahan, niin
julistan täten teille, että jätän teidät omaisteni koston valtaan.
Olen kauan aikaa suorastaan epäjumaloinut teitä, ja se kauhistuttaa
nyt minua, ja omatuntoni vainoo minua säälimättömän ankarasti; tunnen
selvästi hairahduksieni häpeän, joihin olette minut viekoitellut,
ja intohimoni, ah! on kadonnut, joka tähän asti salasi minulta
syyllisyyteni peloittavan suuren määrän. Milloin pääsen tästä kamalasta
ristiriidasta vapaaksi?
Yhtäkaikki uskon, etten teille mitään pahaa tahdo, ja että mukautuisin
näkemään teidät onnellisenakin. Mutta jos teillä todellakin on sydän,
niin kuinka voisitte olla onnellinen?
Tahtoisin teille kerta vielä myöhemmin kirjoittaa, näyttääkseni
vain teille, että minä kuitenkin ehkä ajan mittaan olen tullut
rauhallisemmaksi. Mikä nautinto olisikaan minulle voida moittia teitä
häpeällisestä menettelystänne minun suhteeni, kun se ei enää tuottaisi
minulle tuskaa ja kun voisin teille osoittaa, että halveksin teitä,
että aivan välinpitämättömästi puhun teidän petoksestanne, että olen
unohtanut kaikki nautintoni ja tuskani ja että ainoastaan silloin
muistan teitä, kun tahallani tahdon teidät johdattaa mieleeni.
Myönnän, että olitte minua voimakkaampi ja että herätitte minussa
intohimon, joka oli vähällä viedä järkeni; mutta teidän ei tarvitse
siitä erikoisesti ylpeillä. Olinhan kokematon, nuori, elin
lapsuudestani asti luostarissa, olin oppinut tuntemaan ainoastaan