Historiallisia rakkauskirjeitä - 06

tämän epäluottamuksen ansainnut? Voitko minua syyttää hienotunteisuuden
puutteesta kiihkonkaan hetkenä? Eikö ylpeä, kuohahtava luonteeni ole
talttunut sanojesi vaikutuksesta? Mutta sinä, julma, tahdot minut
saada kokonaan vaikenemaan... ah, tunnen onnettomuuteni siitä arasta
ja varovaisesta tavasta, jolla minua kohtelet. Sinä jätät minut
tuhansien epäilyksien saaliiksi, jotka ovat sitä tuskallisemmat, kun
sinä puhuit suuresta onnettomuudesta. En uskalla sinua enää moittia;
mutta minun täytyisi teeskennellä, ellen sanoisi sinulle pelkääväni...
Onko rakkautesi vielä yhtä hehkuva kuin ennen? Minun on sellainen, että
jos sinä sanot, ettet minua enää rakasta, niin en tiedä, miten minun
käy... Mutta jos rakkautesi on kylmennyt, niin vanno se minulle jumalan
armahtavaisuuden nimessä... minä vannotan sinua sen rakkauden nimessä,
jonka minulle niin usein olet luvannut, sano se minulle. Elä pelkää
mitään! Olen oleva onnettomin rakastettu, mikä sinulla on koskaan
ollut, mutta vaiteliain ystävä.
1802.
Kun olen kykenemätön kaikkeen teeskentelyyn ja kun pidän pyhänä
velvollisuutena näyttää sinulle koko sieluni, niin en pelkää kahdessa
myötäseuraavassa kirjeessä kuvata sydämeni kiivasta myrskyä,
mielikuvituksiani ja raivoisaa intohimoa, jotka tekevät päiväni niin
perin kurjiksi.
Ensimäisen, pitemmän, jossa lupaan kaikessa sinua totella, kirjoitin
sinulle eilen, heti sen jälkeen, kun olin saanut sinun kirjeesi, ja
kirjoitin sen itkien. Mutta monien epätoivoisten hetkien pitkän yön
jälkeen, jonka kamalasti synkisti ajatus sinun kadottamisestasi ja...
anna minulle anteeksi, Antoninetta... ajatus sinun petollisuudestasi,
kirjoitan toisen tänään hurjalla päättäväisyydellä, ja olisin sen jo
sinulle antanut; mutta näin sinun tulevan eräästä ovesta, ja paljas
sinun näkemisesi riitti riistämään minulta kaikki aseet.
Nyt?... Taivas tietää! ei, ystäväsi ei voi enää kauaa elää... En lupaa
sinulle vielä mitään; en vielä koskaan ole eläissäni ollut tällaisen
epätoivon vallassa. Odotan kaikkea sitä, minkä minulle olet luvannut.
Silloin ehkä pääsen päätökseen ja teen ehkä kaiken, mitä pyydät. -- Oi,
minulla on ollut rohkeutta tehdä sinut onnettomaksi! Mutta annathan
minulle anteeksi, minun ainoa rakkaani, annathan minulle anteeksi,
minä toivon sitä. Koko maailma on minut hyljännyt. -- Sinä, sinäkin
olet päättänyt syöstä minut kurjuuteen, aavistin sitä jo ensimäisissä
kirjeissäni... mutta olkoon niin! en tahdo valittaa.
Illalla.
Tänä hetkenä sain kirjelappusi; -- minä siis olen oleva ainoa, joka
uhrataan... elä heitä aikaa hukkaan! kirjoita minulle, mitä minun tulee
tehdä, miten, missä, milloin, ja minä tottelen sinua kaikessa. Tahdotko
olla varma rakkaudestani ja sydämestäni? Tahdot; kaiken jälkeen tahdon
suostua sinut kadottamaan, jos sinä tahdot.
(Helmikuun 23 p:nä 1803.)
Olin mennyt ulos hautaamaan karnevaalia, mutta nyt kadunkin sitä; ellen
olisi mennyt, niin en olisi tullut tietämään uusia halpamaisuuksia;
ne ovat peräisin joko teistä tai Signor Bologninista, ne ovat aina
kömpelöitä ja naurettavia. Olisihan voinut otaksua, että vuoden
päästä olisitte jättäneet minut rauhaan, ettekä olisi tehnyt minua
pikkumaisten koukkujenne ja surkuteltavan kostonne esineeksi.
Joka tapauksessa kirjoitan teille, en pyytääkseni anteeksi, vaan
ilmoittaakseni teille, että tulen vastaamaan samalla tapaa kuin
mitä te olette alkanut käyttää... Eilen kuulin singnor Bologninin
väittäneen minun lukeneen hänelle erään teidän kirjeenne; ainakin te
olette sitä väittänyt ja samalla sitä valittanut, ikäänkuin tämä minun
epähienouteni olisi ollut syynä, miksi te jätitte minut. Johtukoon
tämä keksintö teistä tai Bologninista, joka tapauksessa on se kurjaa
panettelua. Jos toivotte, niin käytän teidän kirjeitänne paremmaksi
hyödyksi ja teille suuremmaksi kunniaksi. Tunnetteko Lovelacen
"Clarissasta"? Tiedättekö, että te olette naispuolinen Lovelace?
Teidän kirjeenne ja rakastajienne kokemukset tarjoavat minulle siinä
suhteessa täydellisimmät todistukset. Muistatte, että voin näyttää
toteen tarvitsematta pelätä minua panettelusta syytettävän, kuinka
teidän ystävänne ovat siepanneet ja avanneet kirjeitä, kaikki se on
ollut vain temppuja, joiden tarkoituksena on ollut syöstä minut ja
onneton Petracchi turmioon; voin näyttää toteen, miten miehenne on
salakavalasti menetellyt, tuo Milanon suurin panettelija vakoillut;
se on ollut kamalaa petosta, joka turmeli terveyteni, aiheutti
kaksintaistelun signor...:n ja minun välillä, jota te hymyillen
katselitte -- kaikki ne ovat asioita, jotka kirjeittenne avulla voin
toteen näyttää.
(Kirjeen loppu on epätäydellisenä säilynyt.) Maaliskuun 3 p:nä 1803.
Luulin jättäneeni teille paremman ajatuksen itsestäni. Harvoilla
ystävistäni on ollut niin paljon syytä olla teille suutuksissaan
kuin minulla, mutta tuskin kukaan on osoittanut niin suurta
hienotunteisuutta. Te sitä vastoin olette syyttänyt minun lukeneen
kirjeitänne signor Bologninille. Hänen diplomaattisen käyntinsä
johdosta eräänä päivänä aloin epäillä petosta. En tiedä, kenestä tämä
panettelu on saanut alkunsa; tiedän vain, ettei elämäni eivätkä ne
todistukset, jotka olen antanut teille tunteitteni suoruudesta --
kolmasti olen teidän tähtenne pannut henkeni vaaraan --, ole voineet
johtaa teitä uskomaan syyttäjieni puheita. Elkää kuitenkaan luottako
liiaksi heidän halpamaisuuteensa ja minun jalomielisyyteeni...

_Antoniettan vastaus edelliseen kirjeeseen_
Milano, maaliskuun 4 p:nä (1803).
Erehdytte suuresti, jos luulette minun puhuvan teistä pahaa. Olkaa
vakuutettu siitä, etten edes ajattelekaan pahaa teistä, ja vaikka sen
tekisinkin, niin en sitä sanoisi, sillä itserakkauteni kieltää minua
saattamasta pahaan huutoon sitä, jolle julkisesti olen osoittanut
kunnioitustani ja ystävyyttäni. Mitä Bologninin käyntiin tulee, niin
en tiedä, mitä tarkoitatte tuolla sanalla "diplomaattinen"; mutta
sen voin teille vakuuttaa, että vaikka Bologninin ja minun välilläni
ei enää vallitsekaan sama yksimielisyys kuin ennen, niin pidän
häntä aivan mahdottomana mihinkään juonitteluun. Te tahdotte saada
kirjeenne takaisin. Tässä ne ovat ja samalla se lahja, jonka kerran
minulle annoitte; vaadin nyt myöskin, että te annatte minulle takaisin
kirjeeni, ja olen varma siitä, että olette yhtä suostuvainen siihen.
Minua surettaa se, että toimitte niin äkkipikaisesti ja liian helposti
uskotte kaikkea, mitä teille kerrotaan, ja varsinkin, se, että uskotte
minussa olevan kiittämättömyyttä, johon en ole laisinkaan mahdollinen.
Samalla kun jo edeltäpäin kiitän teitä kirjeistä, jotka te epäilemättä
minulle lähetätte, vakuutan teille, että nimenne ei enää tule huulieni
yli, koska jo olen tottunut olemaan teistä laisinkaan puhumatta.
Teidän ystävättärenne A.A.

_Ugo Foscolo Antoniettalle_
... Paljon onnea ja vielä enemmän kunniata! Iloitsen siitä, että olen
oikealla ajalla jättänyt teidät. Siten olemme päässeet peloittavista
kohtauksista. Mutta näyttää siltä kuin te tahtoisitte aivan väkisin
saada ne aikaan. Olkaa julkisuudessa hienotunteisempi minua kohtaan!
Kunnioitan oikkujanne ja surkuttelen niitä; kunnioittakaa te minussa
miestä, jota olette tulisesti rakastanut, ja surkutelkaa sitä, jonka
olette ehkä onnettomaksi tehnyt. Mutta elkää tehkö minua Milanon
juorupuheiden alaiseksi, minä voisin teidät tehdä koko maailman
puheiden esineeksi. Voin intohimoni voittaa ja olen sen tehnytkin,
mutta en voi kestää mitään nöyryytyksiä. Samalla kiihkolla, jolla
tunnen rakkautta, tunnen myöskin velvollisuuteni mainettani,
luonnettani ja opintojani kohtaan. Elkää pelätkö, että rakkaudesta tai
teidän tähtenne teen järjettömyyksiä; mutta teen ne kunniani ja oman
itseni tähden. Muistan hyvin kaikki hyvättyöt, mutta paljoa paremmin
loukkaukset. Tunnette minut perin pohjin ja tiedätte, että olen
toisenlainen kuin muut. Olkaa hienotunteisempi minua kohtaan, ellette
tahdo saada siitä tuntuvasti maksaa. Te vannotte minulle ystävyyttä ja
kirjoitatte "uskollinen ystävä" kirjeen loppuun? Mutta muistakaa, että
se, joka asettaa kunnian elämää korkeammalle, tulee kaikkien niiden
herraksi, jotka häntä tahtovat halventaa.
Jos olette minua kohtaan jalomielinen, niin saatte siitä
palkintonne; sillä tiedätte, että kukaan kuolevainen ei voita minua
jalomielisyydessä. Jääkää hyvästi!
Lähetän kirjeenne avaamatta takaisin.
Jos puolustatte itseänne, niin uskon enemmän silmiäni kuin sanojanne;
sanojen aika on jo mennyt, ja puolustelut ovat aiheettomia. Jos minua
loukkaatte, niin en tahdo saada mitään uusia suuttumuksen aiheita. Jos
sanotte minulle imarteluja, niin en voi teitä uskoa, ja vaikka teitä
uskoisinkin, niin en voisi alentua luopumaan siitä kannasta, mikä
minulla on.
Mikä on ollut, on ollut. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen!

_Nuorelle kreivitär Francesca Gioviolle_
(Kirje lyhennetty.)
Borgo Vico, elokuun 19 p:nä 1809.
Jo kokonaisen vuoden olen kestänyt vaitiolon tuskia ja sitä salaista
polttoa, joka meitä kalvaa ja meidät tuhoo, niin että koko elinajakseni
ei minulle jää mitään muuta jälelle kuin omantunnonvaivoja ja
kyyneleitä; kokonaisen vuoden olen taistellut itseäni vastaan, ja
ehkä olisin jo, totuttuani uhraamaan itseni periaatteilleni ja
toisten rauhalle, voittanut oman itseni. Mutta miten minä voin
samalla täyttää velvollisuuteni ja jättää teidät epäilemään, olenko
jättänyt teidät välinpitämättömyydestä enkä hyveen rakkaudesta,
olenko kiittämättömyydellä palkinnut sydäntä, joka intohimoisesti
on minulle antautunut ja joka on jalomieliseksi osoittautunut? Ei,
kallis ystävättäreni, tahdon teille heti selittää, että olette
saavuttanut vastarakkautta, kuumaa, hellää vastarakkautta. Kiitollisuus
niitä tunteita kohtaan, joita te vapaaehtoisesti minulle osoititte,
kunnioitus nuoruuttanne kohtaan, teidän henkisten lahjojenne
ihaileminen tekevät sen sykinnän, jonka teidän kauneutenne ja
suloutenne heti ensi näkemästä alkaen minun sydämessäni saivat aikaan,
pyhäksi ja ikuiseksi. -- Onnekas päivä! Mutta kuinka monilla kaihon,
katumuksen, murheen polulla olenkaan sen jälkeen astellut ja aina, aina
voimatta toivoa saavani teidät omistaa; se tietoisuus ainoastaan, että
minua rakastetaan, pitää minut pystyssä ja herättää minussa suloisia
unelmia, ja kuitenkin synnyttää ja lisää tuo varmuus epätoivoista
tuskaani. Tiesin minua rakastettavan, tunsin teitä rakastavani, enkä
kuitenkaan voinut koskaan puhua kanssanne, ja vaikka minulle olisikin
tarjoutunut siihen tilaisuus, niin tuskin sittenkään olisin uskaltanut.
Olen usein teille kirjoittanut, mutta ottaen varteen asemani, teidän
hienotunteisuutenne ja perheenne, pidin jokaista riviä rikoksena,
enkä uskaltanut noita kyhäyksiäni edes säilyttää. -- Mutta nyt olen
pakoitettu ottamaan päättävän askeleen, jota tähän asti olen koettanut
välttää; huomaan, että vaitioloni lisää onnettomuuttamme hetki
hetkeltä, ja kuka tietää, mihin kohtalokkaaseen asemaan joudummekaan
sen johdosta, että te pidätte kiinni toiveestanne enkä minä vielä ole
tunnustanut tunteitani.
Oi, jospa voisin kirjeelläni teitä edes, en tahdo sanoa lohduttaa,
mutta johdattaa teidät siihen voimainponnistukseen, jonka minun
asemani, teidän sukunne ja meidän kunniamme vaativat, ja tämän
voimainponnistuksen täytyy ilmetä heti ja määräävänä. Tahdon teille
siis kirjoittaa, vaikka se vaara onkin lähellä, ettette minua enää sen
jälkeen rakasta. Niin, niin, voittakaa jälleen rauhanne ja unhoittakaa
minut; minä en koskaan voi teitä unohtaa; mutta tuskassani on minulla
ainakin se lohdutus, että rakkaudesta teihin olen ainiaaksi mukautunut
kohtalooni ja täyttänyt velvollisuuteni kunnon miehenä.
Minä tunnustan, että siitä hetkestä alkaen, jolloin teidät ensi
kertaa näin, ei sielussani ollut mitään kaihoa, kaipausta, ei mitään
rakkaudenajatusta teitä kohtaan; sillä ne esteet, jotka nyt mieltäni
masentavat, ne ilmaantuivat järkeni eteen heti aivan selvästi. Katselin
kauniita kasvojanne samalla kiittäen taivasta siitä, että niistä saivat
iloita silmäni, jotka jo monta vuotta päivä päivältä yhä enemmän
olivat kääntyneet pois tämän maailman asioista; mutta samalla kertaa
tekivät lämmin tunteeni veljeänne kohtaan, isänne ystävällisyys ja
tietoisuus omasta köyhyydestäni teidät vaarattomammaksi sydämelleni,
joka kääntyi teitä kohden, mutta ilman pelkoa ja itsemoitteita. Tosin
toisinaan huomasin, miten silmänne vaipuivat minun silmiini; huomasin
teidän kasvoillanne ja vielä enemmän teidän huulillanne lempeän
surullisuuden vaitiolon; mutta minulla ei vielä ollut aikaa tutkia
katseittenne kieltä; ehkä, ajattelin, suuntautuvat hänen katseensa
tuolla tavoin aina ja tahtomattaan jokaiseen, ja tuo surullisuus on
luonteenne piirre, ja, kukapa tietää! huokaa tuokin sydän intohimon
lumoissa. -- Siten säälin teitä ja aloin, ehkä itsekään sitä
tietämättä, teitä rakastaa. Mutta saatoinko aavistaa, että karkea,
kulmikas olentoni, jäykät seurustelutapani, jyrkät sanani, ikäni,
joka jo oli pyyhkäissyt minusta pois ensimäisen nuoruuden tuoreuden
ja miellyttäväisyyden -- intohimojen kovan kouran uurtamat kasvoni --
saatoinko aavistaa, että minun intohimoni saattoivat sytyttää nuoren
tytön rakkauden tuleen, tytön, joka tuskin oli minut nähnytkään ja joka
tuskin tulisi minut uudelleen näkemään? Jos olisin teitä rakastanut,
niin olisin osoittautunut kiittämättömäksi sukuanne kohtaan, ja jos
mielistelin itseäni sillä, että saattaisin rakkautenne voittaa, niin
olisin tehnyt itseni naurettavaksi oman itseni edessä. Vannon teille,
kallein ystävättäreni, että olisin voinut uneksia minkä muun unelman
täyttymistä tahansa kuin sen, että minua rakastaisitte, olisin pelännyt
jokaista muuta onnettomuutta kuin sitä, että olisin teitä rakastanut
mielettömyyteen asti ja samalla olisin tuntenut velvoituksenani
pakoittaa teidät mitä vaikeimpaan ja välttämättömimpään uhraukseen.
Tämä turhamainen itsevarmuus sydämessäni antauduin kokonaan sen
valtaan nauttimalla katselemaan teitä luonnon ihanana teoksena;
rakastin piirteissänne veljenne Benedetton piirteitä ja aavistin
sen sielunaateluuden, joka tuon nuorukaisen on minulle tehnyt niin
kalliiksi, kiitollisuuteni vanhempienne osoittamaa ystävällisyyttä
kohtaan, sen maankolkan näkeminen, joka näytti saaneen enemmän kuin
muut taivaan suosiota osakseen, kiitollisuuteni sitä elämänilmaa
kohtaan, joka oli minut herättänyt synkästä mielialasta, missä sieluni
niin kauan oli nukkunut; kaikki nämät tunteet liittyivät siihen, mitä
tunsin teitä kohtaan. Vielä pidin itseäni siinä määrässä viattomana ja
ehkä sitä olinkin, että kun eräänä iltana käännyin Grumelloon päin ja
katselin järveä, vuorta ja taloa, jossa ensi kertaa olin teidät nähnyt,
ajatellen, että minun kohta täytyy siitä luopua, niin toivomukseni
saada pitää teidät aina omanani ei tehnyt mitään eroitusta teidän,
seudun ja ihmisten välillä, jotka olivat tulleet minulle niin perin
rakkaiksi. Ehkä petin vain itseäni, ja tuolla katkeralla tunteella,
minkä kohta tapahtuva ero minussa herätti, olikin alkunsa teissä,
vaikka en sitä itse tiennyt. Yhtäkaikki olisin ollut onnellinen, ellen
jo muutaman minuutin kuluttua olisi herännyt erehdyksestäni, ja se
tapahtui sisarenne, marchesa Porron kautta, joka hyvinkin selvästi
viittaili siihen, että hänen isänsä oli huomannut meidän välillä
syntyneen tunteen yhä kasvavan. Tunsin sydämeni kiivaasti sykkivän;
mutta vielä en sälyttänyt itseäni millään syytöksellä; pelästyin
ajatellessani, mitä seurauksia tällä epäilyksellä olisi minuun, ja
näin jo ajatuksissani Benedetton tekevän minulle niitä syytöksiä,
joita vieras ilkimielisyys oli häneen istuttanut. Näin teidät kahtena
seuraavana päivänä uudelleen; ensin uskoin, sitten pelkäsin, sitten
toivoin, vihdoin tulin vakuutetuksi siitä, että olin teille kallis.
Ja minä, onneton ja onnellinen samalla kertaa, rakastin teitä kesken
omantunnonvaivoja ja sieluntaisteluja. Matkustin pois ja minä
huudan todistajaksi kaiken sen, mikä maailmassa on pyhintä, kallis
ystävättäreni, siinä toivossa, että pikemmin joutuisin unhoituksiin
kuin itse unhoittaisin. Syytin sisarenne varomattomuutta, hän kun
oli huomauttanut minulle sellaista, mikä minulta olisi ehkä jäänyt
huomaamatta; syytin itseäni liian suuresta herkkäuskoisuudesta ja
päätin olla näkemättä teitä ennen kuin olitte toisen morsian.
Siten kului kaksi kuukautta, jolloin joka päivä muistelin rakkauttanne
ja velvollisuuksiani teitä kohtaan. Silloin sattuma vei minut
jälleen lähellenne. Näin sykkivin sydämin teidät taas ja toivoin,
että ottaisitte minut kylmästi vastaan. Sen sijaan tapasin teidät
ystävällisempänä, surullisempana ja hellempänä kuin ennen; en tahtonut
itseäni teille näyttää, jotta en näkisi teitä läheltä, en puhua
teidän kanssanne, jotta en ilmaisisi itseäni. Mutta minä, joka olen
tuomittu kärsimään vaikeita sieluntaisteluja ja kuitenkin taipumaan
heikon sydämeni vaatimuksiin, lähestyin teitä, puhuin kanssanne,
kuulin huuliltanne sen, minkä jo aikoja sitten olin katseistanne
lukenut kuulin teidän rakastavan minua; sanoin teille -- oi, minkä
raskaan rangaistuksen onkaan omatuntoni minulle määrännyt noista
muutamista sanoista, ja kukapa tietää, millä tuskilla minä saan
sen maksaa! -- sanoin teille, että hartain toivoni oli saada nähdä
teidät jälleen. Sanoin äkkiä hyvästi, koska huomasin, että käyntini
varmasti oli isällenne vastenmielinen. Ja eikö minun täydy myöntää
hänen olleen oikeassa? En tiedä, teinkö ajattelemattomasti, niin
hillitty kuin olinkin, rakastin teitä ja olisin helposti itseni
ilmaissut; epätoivoissani rakkauteni tähden tiesin kuitenkin, että
minua rakastettiin, että te minua rakastitte. -- Nähdessäni teidät
riemuitsi sydämeni tavattomassa ilossaan eikä voinut itseään hillitä.
Mutta te, kallis ystävättäreni, ilmaisitte vieläkin selvemmin sisäistä
hehkuanne ja levottomuuttanne; useamman kerran katsoi isänne terävästi
teihin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea sydämenne pyhättöön; monta
kertaa herättivät katseenne, kalpeutenne, alakuloisuutenne sääliäni;
vapisin, huokasin sekä omasta että teidän puolestanne; soimasin itseäni
ja soimaan vieläkin, että näillä sanoillani kiihoitin intohimoa,
joka minun olisi tullut horjumattomalla vaitiololla tyynnyttää. Nuo
sanat tulivat kuitenkin sieluni sisimmästä syvyydestä, enkä koskaan
niitä peruuta. Kuolemani hetkellä, jumalan tuomioistuimen edessä
tulen sanomaan, että rakastan teitä kaikella sillä hellyydellä,
kaikella puhtaudella, mikä sydämessäni on. Oi, jospa kuolemani tekisi
teidät onnelliseksi! Tämä olisi korkein palkinto, minkä voisin
toivoa onnettomalle rakkaudelleni. Samalla sovittaisi se rikokseni;
saisin rauhan, jonka luonto syntymästäni asti on luvannut minulle
vasta haudassa. Oi niin! jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi!
Niin kauan kun kuitenkin elän, en tahdo pettäjänä esiintyä, ettekä
te koskaan tule sen miehen vaimoksi, johon maailman silmissä
lankeisi se varjo, että hän on teidät voittanut viettelytaidolla ja
kiittämättömyydellä...
Ja miten tulisi minun pyytää teitä vaimokseni, miten toivoisin,
että vanhempanne suostuisivat avioliittoon? Enhän ole aatelinen,
ja tiedättehän itse, miten syvälle juurtunut, miten taikauskoinen
ja järkähtymätön on suvussanne komean nimen, loistavan aatelisen
sukutaulun arvo -- ne ovat voittamattomia esteitä, joihin
liittyy isänne ja rouva kreivittären vastenmielisyys minun
uskonnollisia ja valtiollisia mielipiteitäni kohtaan. Nauran usein
ihmisten turhanpäiväisille mielipiteille ja suren usein niiden
turhanpäiväisyyttä sekä itsessäni että muissa; mutta tässä tapauksessa
täytyy minun ottaa ne varteen, koska tuottaisin mielipahaa ihmisille,
joiden koko onni riippuu näistä mielipiteistä, ja koska voisin
näyttää tavoittavan teitä omakseni ainoastaan itsekkäistä syistä. Ja
jos te ehdottomasti tahdotte saada minut mieheksenne, niin vapisen
ajatellessani kaikkia niitä uhrauksia, moitteita ja rukouksia, joita
vanhempanne käyttävät, pidättääkseen teidät avioliitosta, joka tekisi
heidät onnettomiksi. Voin selvästi kuvitella maailman panettelu- ja
häpäisemishalun. Näen jo edeltäpäin sen tavattoman tuskan, jonka
tällainen taistelu teille tuottaa, ja ilolla antaisin sydänvereni
vuotaa säästääkseni teiltä ja vanhemmiltanne sellaisen häpeän. Mutta
vaikka syrjäyttäisinkin nämät mielipiteet, niin voinko rikkoa ne
periaatteet, joita kolmekymmentä vuotta suurilla uhrauksilla ja
tuskilla olen noudattanut. Tulisiko minun mennä naimisiin tytön
kanssa, jota pidetään rikkaana, kun minun köyhyyteni on epäämättömän
varma? Tuleeko minun ajatella saavuttaa hovissa suosio ja virka,
tehdäkseni vaimolleni mahdolliseksi seurustella niissä piireissä,
joissa hän jo lapsuudestaan asti on tottunut elämään? Enkö ole jo
kadottanut mahdollisuutta tällaisten virkojen saamiseen? Ja enkö aina
häilyisi siinä varassa, että ne, jotka minulle uskotaan, taas otetaan
pois? Ja mitä minulla on ruhtinailta toivottavaa, minulla, joka en
ole tehnyt mitään siitä, mitä hallitukset kirjailijoilta vaativat,
minulla, joka en koskaan voisi itseäni niin paljon alentaa, että
julkisuudessa ruhtinasta imartelisin, vaikkakin voisin taivuttaa
itseni salassa häntä puolustamaan vihollisiaan vastaan? Ja jos minä
rakkaudesta teihin muuttaisin luonteeni ja heittäisin itseni pois, niin
enkö silloin kadottaisi maailman kunnioitusta ja eikö teitä silloin
syytettäisi siitä, että olette saanut minut luopumaan vakaumuksestani?
-- Ja minne, mihin taloon teidät veisin sen jälkeen, kun olen teidät
omaisistanne repinyt irti? Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen
perheonnettomuuden jälkeen näen itseni, joka alkujaan polveuduin
rikkaasta kodista, köyhänä miehenä; ja nyt kai ensi kerran sieluni
nousee kapinaan kohtaloa vastaan. Nyt huomaan, että saavuttaakseni
huolettoman ja arvoni mukaisen toimeentulon täytyisi minun turvautua
viimeisiin, perheeni häviöstä jälelle jääneisiin raunioihin; mutta
ne täytyy minun jättää onnettomissa naimisissa olleen sisareni
käytettäviksi; minun täytyy kai jonain päivänä olla iäkkään äitini
tukena, joka loitolla ja merisodan vimman vuoksi on vaarassa kadottaa
tulot Venezian saarilla olevista tiluksistaan. Omaisuuteni on pieni,
sekin epävarma, ja minun ainoa aarteeni on filosofiassa, jonka
elämän erilaiset vaiheet ovat mieleeni painaneet. Mutta julmaahan
olisi vaatia nuorelta tytöltä filosofiaa, ja kelvottomasti tekisin,
jos hänelle sen tarjoisin. Ah, minun rakas ystävättäreni! Hyveet
tuntuvat kyllä helpoilta niin kauan kuin ei ole pakoitettu panemaan
niitä koettelemuksen alaisiksi; mutta vuosien kuluessa tulee kyllä
tuskallisia koettelemuksia. Ja vaikka valittamatta ottaisittekin ne
vastaan, niin alistumisenne kuitenkin aina vaivaisi omaatuntoani,
rakastava vaitiolonne saisi minut aivan suunniltani, sillä täytyessänne
luopua paljosta olisitte kuitenkin mielestäni onneton, vaikkakin luonto
ja suopea kohtalo on antanut teille runsaasti lahjoja, joilla voitte
perustaa puolisonne ja lastenne onnen. Ja jos kuolisin, niin kuka
silloin kasvattaisi lapsianne? Millä toimialalla ja millä varoilla?
Jouduttuanne minun kauttani onnettomaksi leskeksi veisitte isättömät
lapsenne vanhempienne ovelle almuja saamaan.
En jaksa enää -- sekä pääni että valtasuoneni kieltävät palveluksensa.
-- Sieluni on koonnut voimansa viimeiseen ponnistukseen, ja
kyyneleet virtaavat sanoille, jotka kirjoitan teille sydänverelläni.
Jääkää hyvästi: rukoilen teitä noudattamaan onnettoman ystävänne
neuvoja; noudattakaa hänen pyyntöjään; totelkaa vanhempianne, jotka
eivät koskaan ole tahtoneet teidän onnettomuuttanne; uhrautukaa
velvollisuudentunnolle, joka on ainoa lohdutus onnettomuudessa.
Intohimot katoavat, mutta tuskat seuraavat meitä kautta koko
elämämme, ja ellemme niitä voi välttää, niin on velvollisuutemme
omaa itseämme kohtaan ainakin se, ettemme niitä vielä kärjistä ja
tee parantumattomiksi. Rakastan teitä aina; vannon sen sydämeni
syvyydestä; rakastan viimeiseen henkäykseeni asti, ja vannon kautta
kunniani, etten mene ennen naimisiin, kun olette löytänyt puolison
itsellenne. Jos tauti, jos vuodet, jos onnettomuudentapaukset riistävät
kauneutenne ja varallisuutenne, jos olette oma valtijaanne, jos olette
onneton, jos teiltä maailmassa puuttuu puoliso, isä, ystävä, veli:
niin silloin riennän teidän luoksenne: minä olen oleva puolisonne,
isänne, ystävänne, veljenne. Mutta vaimokseni ette ennen tule, kun
olen kadottanut kunnioituksen omaa itseäni kohtaan, olen vanhempienne
silmissä tunnoton viettelijä ja teidän silmissänne raaka egoisti.
Täydestä sielustani huudan teille hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!

_Signora Cornelia Martinettille_
Firenze, syyskuun 13 p:nä 1812.
Luulin, korkeasti kunnioitettava rouva, etten voisi teitä enää
puhutella paitsi kadulla kohdatessani; sen vuoksi onkin kirjeitten
kirjoittaminen ja vastauksen odottaminen, kunnes jumala sen sallii,
minulle harmillisinta kaikista niistä monista harmeista, jotka elämä,
johon olen jo kyllästynyt, on minulle valmistanut. Minulle on melkein
sietämätöntä tavantakaa loihtia esiin armaita tai tuskallisia muistoja
teistä, kun en voi niitä sanoa teille; mutta olen jo aikoja sitten
oppinut sydämeni pusertamaan kokoon, tappamaan sen, silpomaan sen
ja sen niin kesyttämään, että se kerrankin noudattaa tahtoani. Luja
päätökseni on itsepintaisesti ja ylpeästi vaieta jokaisen edessä, joka
teeskentelee, ikäänkuin hän ei tahtoisi minua kuunnella. -- Minun
sydämeni kiittää teitä melkein kyynelin, armahin naisten joukossa, ei
anteeksipyynnöistä -- mikä oikeus olisi minun sydänraukallani niihin?
-- vaan kirjeestänne, jonka yhä uudelleen luen, ja joka saa minut
hylkäämään sen päätökseni, etten enää koskaan teille kirjoittasi.
Jotta en yhtäkaikki salaisi niitä syitä, jotka pakoittivat minut
olemaan teille pahoillani, vaikkakin ne nyt tuntuvat lapsellisilta ja
epäoikeutetuilta, niin tahdon sanoa teille, että kaikki, mikä minulle
voi olla kallista, se ensin mielistellen minua lähestyy ja sitten
loittonee. Tekin tulette sillä tavoin vetäytymään pois, enkä minä
köyhänä, synkkänä ja sairaana voi teitä enää saavuttaa; ja kuitenkin
tulen aina pitämään teidät silmieni edessä. Te lähdette luotani
pois, ja kuitenkin näen teidät samoin kuin ennenkin; kadotan teidät
näkyvistäni ja kuitenkin näen teidät. Sydämeni kuuluu teille kokonaan
ja kun tahdon teille kirjoittaa, niin tahdon olla kokonaan yksinäni;
suljen oven ja avaan ikkunan, jotta kukkuloiden näkeminen ja Arnolta
tuleva raitis tuuli minua virkistäisivät ja siten kirjeeni kynästäni
valuisi olematta kostutettu tuohon alakuloisuuteen, joka iltaisin
seuraa minua vuoteeseen ja aamulla kanssani nousee -- minä en tiedä
miksi. Jumala olkoon kanssasi, Foscolo parka! Jos olisit täällä minun
luonani, niin tuntuisi taivas vieläkin kirkkaammalta; ken tietää, mutta
ehkä? Muistele edes joskus minua, ja jos kirjoittaminen on sinulle
vaivalloista, niin tee jotain muuta, joka enemmän on mieleesi; elä vain
lähetä minulle uudelleen noita kiireellisiä jäähyväistervehdyksiä; minä
en niistä välitä, sillä tiedänhän minä muullakin tavoin, että voit
hyvin. -- Ah, kuinka olen murheellinen, niin kovasti murheellinen!...
Taas on kulunut kuukausi elämästäni hitaasti huokaillessani
menneisyyttä, harmitellessani nykyisyyttä ja laatien petollisia
toiveita tulevaisuudesta. Siten katoo aina osa elämäämme ja menee
sinne levolle, josta ei palata; siten toivotaan aikaa, joka ehkä ei
tule, tai vasta silloin, kun parhaimmat päivämme ovat loppuneet; siten
minä, narri, kidutan itseäni ja kirjoitan teille saadakseni lohdutusta
ja palaan kuitenkin aina murheeseeni. En lähettäisi teille näitä
raamatullisia mietiskelyjä, ellen olisi aivan varmasti vakuutettu
siitä, että vallitsette kaikkia niitä maallisia ja eteerisiä aineksia,
joista teidän olemuksenne on pantu kokoon, ja nauratte kaikelle.
Naurakaa siis myöskin, kun kastan kynäni sydänvereeni ja kirjoitan
teille. -- En voi enää nähdä: kello on seitsemän; ikkuna, jonka ääressä
istun kirjoittamassa, päästää sisään vielä saman auringon viimeiset
säteet, jotka nuo onnettomat, jalomielisen Englannin ahneuden ja
kahleitten sitomat indialaiset uudelleen herättää raskaisiin päivän
vaivoihin -- niinkuin vanha ystäväni Jacopo Ortis sanoi...
Voikaa hyvin sillä välin, voikaa hyvin ja sitten? ja sitten...
Mit antaa voit, se mulle annahan,
Ja anna mun sitten haaveilla, unelmoida!
Voi hyvin, ihanin naisten joukossa; suljen kirjeen hiljaa lausuen