Hämäläisiä: Kirja yksinkertaisista ihmisistä - 09

-- Kyllä minä lähetän hakemaan Jannea.
* * * * *
Janne säikähtyi pahasti, kun Syrjälän renkipoika tuli hänelle
ilmoittamaan, että isäntä oli sairaana ja tahtoi puhutella häntä.
Astuessaan siihen kamariin, jossa Matti makasi, oli Janne hyvin
juhlallisen näköinen. Hän oli jo miettinyt kaikki kauniit sanat
iankaikkisesta elämästä ja sen kauneudesta, syntisen elämän
jättämisestä ja autuuden valkoisen puvun pukemisesta ylle. Kun hän
loi katseen Mattiin ja huomasi, miten tämän silmät kiiluivat, ja
näki, miten sairaaksi luultu kohottautui vuoteellaan ja viittasi
häntä sulkemaan oven, niin hän ällistyi.
-- Hyvä mies, mikä sinun on? kysyi Janne. Mitä täällä on tapahtunut?
-- Minä olen menossa markkinoille, vastasi Matti. Ei täällä mitään
muuta ole tapahtunut.
-- Mutta renkipoika sanoi, että sinä olet kuolemansairaana.
-- Minä olen vaikka mitä, kun vaan pääsen Tampereelle. Minä olen omin
voimin päässyt jo näin pitkälle, mutta nyt täytyy sinun auttaa minua.
-- Millä tapaa?
-- Minä olen tehnyt itseni niin sairaaksi, että tohtorikaan ei
päässyt siitä selville, vaan lähettää minut Tampereelle. Kaikki
oli siihen asti hyvin, mutta sitten se riivattu ämmä alkoi tulla
haikeaksi, luuli minun kuolevan sillä matkalla ja tahtoo tulla
sinne yhteen reisuun. Ajattelehan nyt, muija mukana, kun menee
markkinoille! Sehän olisi samaa kuin kirkkoreisu.
Janne katseli hetkisen tätä avioliiton surkeata sankaria, pudisti
päätään ja sanoi:
-- Minä en voi sinua auttaa, sillä Miina on minun sukulaiseni.
-- On kyllä, on kyllä, vastasi Matti. Mutta olemmehan me miehet aina
keskenämme sukua, olemme sitten ylhäisiä tai alhaisia. Älä, hyvä
mies, nyt jätä minua pulaan tänä hetkenä. Minä annan sinulle sitten
vaikka mitä, kun päästät minut Tampereelle.
-- Ryyppäämään sinä sinne tahdot mennä, et yhtään mitään muuta. En
minä tahdo olla siinä edesauttamassa.
-- Mutta ajattelehan nyt, millainen minunkin elämäni on. Minä olen
kuin mädännyt omena puun juurella. Enkö minä kerran saisi unohtaa
kaikkia surujani edes humalassa. Anna nyt sydämesi heltyä pehmeäksi
ja auta minua. Muista, että minä se olin, joka estin sinua ottamasta
silloin Pauliinaa, kun hän sinua jo nuorena miehenä ollessasi
ahdisti. Minähän sinun puolestasi ja käskystäsi menin valehtelemaan,
että sinulla oli heila muualla, ja sain Pauliinan ottamaan Jeremiaan
omakseen. Oletko sinä koskaan oikein sen asian päälle ajatellut,
mistä minä silloin sinut pelastin. Eikö sinulla ole yhtään
kiitollisuutta, mies? Janne löi rintoihinsa ja sanoi:
-- Ei kukaan vielä ole sanonut, että Janne Nakkila ei olisi palkinnut
hyviä töitä. Minä autan sinua.
Ja Janne puhui Miinan kanssa. Matin matkasta päätettiin sillä tapaa,
että Janne saattaa hänet ja käyttää lääkärissä.
-- Ja sen minä vannon, sanoi Janne, että kyllä se vatsa hyvässä
kunnossa takaisin tulee.
Kaikki oli siis kuin olla pitikin, mutta kuinka olikaan, niin tuli
Ylänen taloon. Miina hyökkäsi heti häneen ja kysyi, mitä hän oli
tullut retkuttelemaan, kun ei ollut työn aika eikä mikään.
Ylänen vastasi, että hän aikoi mennä markkinoille, ja kun isäntä jo
aikaisemmin oli luvannut, että hän pääsee hänen kanssaan samassa
reessä, niin tuli hän nyt kuulostamaan, milloin matkalle lähdetään.
Se kyyti, jolla Ylänen katosi talosta, oli jokseenkin nopea; ei siinä
paljoakaan näkynyt miehestä, kun hän porstuan läpi lensi ja löysi
itsensä portaitten edestä ja kuuli Miinan kiukkuisen äänen:
-- Jollei tohtoria olisi, niin totisesti uskoisin teidän olevan
kaikkien yhdessä juonessa.
Janne taas sanan voimalla sai Miinan rauhoittumaan, ja
markkinoille-lähtö päätettiin seuraavaksi päiväksi.
* * * * *
Jannen reessä sitä sitten mentiin. Turkkeihin käärittynä makasi
perässä Jannen rinnalla Matti. Kuskipukilla istui Topias, jonka
lammasnahkaturkkeihin Janne oli ommellut kiiltävät napit.
Eron hetki oli haikea. Mattikin itki muutaman kyyneleen. Mitä lienee
itkenyt, omaa pahuuttaanko vai Miinan itkua.
Kylän laitaan asti he yhdessä sitten sanaakaan sanomatta ajoivat.
Viimeisen talon luota pisti nurkan takaa Ylänen itsensä esiin ja
hyppäsi kannaksille seisomaan.
Kun oli päästy metsään, kohottautui Matti reessä oikein rehvakasti
istumaan ja sanoi:
-- Jollen olisi niin vanha kuin olen, niin maahan menisin ja
heittäisin pari kertaa mukkelis makkelis lumessa. Ei nuo kulkusetkaan
koskaan ole niin kauniisti korvissani soineet kuin tänä hetkenä.
Herra varjele kuitenkin! Kukahan ne markkinatkin on keksinyt?
Ottaisin minä sen miehen syliini ja siinä halailisin niinkuin parasta
veljeäni. Itkeä minä tahtoisin oikein sydämen lähteitä myöten, itkeä
ilosta. Minun pääni on mennä ihan sekaisin tässä ilon polskassa.
Janne kuunteli tätä ilon ylitsevuotavaista tulvaa, kuunteli päätään
pudistaen ja sanoi:
-- Minä havaitsen taas yhtä ja toista.
-- Havaitse mitä havaitset, sanoi Matti, mutta minä iloitsen,
iloitsen niin että paikat ruumiissani rutisevat. Ja että se muija on
kaukana, eikä pääse sanomaan yhtään mitään, se on sentään se suurin
ja ihmeellisin asia. Että minä saan mennä ensi yönä maata johonkin
vieraaseen taloon eikä kukaan ole minulle pitämässä syntisyydestäni
iltarukousta. Eijaa minun sieluni, nyt sitä mennään Tampereelle!
Tämä tällainen riemuun ratkeaminen tuntui Jannesta jo sopimattomalta.
Että Yläselle tällainen kieli oli mieluista, sen hän arvasi, mutta
olihan reessä Topiaskin, joka jo usein oli kääntynyt suu naurun
venytyksessä taaksepäin, ja kadottaisihan hän, Janne, kaiken
kunnioituksen, ellei hän nyt jo sanoisi jotain.
-- Jos synti sinun ruumistasi kiusaa ja sinä sille annat vallan,
sanoi hän, niin tee se hiljaa sielusi pimennossa ja häpeä sitä. Ei
sinun sovi tuolla tavoin tuoda kaikille ilmi luontosi pahaa puolta.
-- Janne, minun nuoruuteni hyvä ystävä, sanoi Matti ja kietoi kätensä
Janne kaulaan, ei olla nyt äkäisiä, ei olla, kun minun mieleni on
aivan kuin nuorella vasikalla. Enhän minä niin usein syntiä ole
tehnyt, ja mitä sitten, jos tällä yksinäisellä metsätaipaleella
annankin mieleni tulla esiin kuorestaan. Älä, hyvä veli veikkaseni,
nyt minun iloani turmele, kun se on ihan kukkeimmillaan. Sinä et ole
ollut naimisissa, et sinä tiedä, mitä minussa nyt liikkuu.
-- Mitä minusta, mitä minusta, sanoi Janne. Samahan minusta on,
millaisen puolen sinä käännät mielestäsi esiin, mutta onhan tässä
sellainen turmeltumaton nuorukainen kuin Topias on. Häntä sinun tulee
ajatella.
-- Kyllä minä ymmärrän sentään yhtä ja toista, sanoi Topias. Ja
voinhan minä olla kuulemattakin.
-- Ei se Topiasta pilaa, vaikka hän iloisen ihmisen näkeekin, sanoi
Matti. Topias on hyvä poika. Kun me tulemme Tampereelle, niin me
siellä ryyppäämme yhdessä oikein tuntuvasti. Emmekö ryyppääkin,
Topias?
Ylänen, joka kannaksilla seisoi, katsoi jo ajan otolliseksi
hänellekin sekaantua asiaan. Hän sanoi:
-- Odotahan, Matti, Tampereelle asti, niin kyllä me siellä saamme
purkaa mieltämme ihan niinkuin tahdomme. Me siellä seisomme
rinnatusten ja sanomme aivan niin kuin kilvoituksen kestäneet sanovat
taivaaseen päästyään, silmä korkeuteen suunnattuna ja suu makeana
paljaasta ilon siirapista: Oi, sinä kultainen autuus! Niin me sanomme.
-- Niin sanommekin, vakuutti Matti. Janne saa kääntää silloin
selkänsä pois, jos hän ei voi katsella kahta onnellista ihmistä.
-- Sillä me olemme suuria vieraita, kun Tampereelle tulemme, ja
meillä on rahaa niin että ei lukeakaan jaksa.
Matti säikähtyi.
-- No, nyt tuli tiukka paikka, sanoi hän. Eihän minulla ole rahaa.
Millä me nyt iloa pidämme?
Hän kääntyi Jannen puoleen.
-- Lainaa hyvä veli minulle, lainaa.
-- Jos minä sinulle lainaan, niin millä sinä sen maksat takaisin?
kysyi Janne.
-- Sanotaan muijalle, että tohtori otti paljon, vastasi Matti. Kyllä
Miina aina tohtorille antaa.
-- Mutta sehän on selvää valetta?
-- Mitä valetta se on? sanoi Matti. Enkö minä ole sairas, niin
sairas, että lääkärienkin sääli tulee. Minähän olen saanut olla
siellä muijan hoteissa ihan tippaakaan maistamatta. Kipeäksihän
sellaisesta tulee.
Kuinka siinä sitten keskusteltiin ja Matti oikein kauniisti pyysi,
niin lupasihan Janne kaupunkiin tullessaan antaa Matille rahaa.
Matkalla liittyi heihin Aakusti, joka oli nuoren hevosensa
valjastanut pienen ja huonon reen eteen, sellaisen, jonka hän huoleti
saattoi antaa kaupanpäällisiksi ostajalle. Takaisin oli hän aikonut
palata jonkun toisen reessä, sillä ainahan oman puolen miehiä sattuu
markkinoilla kohtaamaan.
Matti oli kovin ystävällinen nähdessään Aakustin. Janne oli
sitävastoin hiukan jäykkä, sillä eipä ollut hänen mielestään vielä
haihtunut tuo juttu, kun Emma oli häneltä riistetty pois. Topias oli
kovasti iloinen, sillä olihan Aakustin reessä hänen paras ystävänsä,
Klinkkustiinan Vihtori, iloinen ja maailman koiruudet täydellisesti
tunteva mies.
Näin he yhdessä matkassa ajoivat Tamperetta kohden. Matkalla liittyi
yhä enempi rekijonoon, joka maanteitä ja toisinaan järvien yli kulki
Tamperetta kohden.
* * * * *
Jo alkoivat Tampereen seudut tulla näkyviin. Miesten into kovasti
kasvoi lähetessä tätä autuuden maata.
Kun he sillan yli olivat ajaneet ja tulivat torille, niin löi
Matti oikein tuntuvasti Topiaksen ohitse hevosta, jotta komeasti
jouduttaisiin. Hämeenkadun varrella oli vanha, ennestään tuttu
paikka, jonka pihaan hevonen ajettiin.
Matti nousi ensimäisenä reestä ja sanoi:
-- Kovasti jo minua janottaa. Tahtoisin saada jotain kurkkuuni. Eikös
lähdetä, miehet, yhdessä jonnekin katselemaan klaseja, vieläkö ne
ovat entisen näköisiä?
Tämä puheen kuuli lähellä oleva isäntä, jonka Matti tunsi
naapuripitäjän miehiksi. Kun tämä oli Mattia kätellyt, niin Matti
kutsui hänetkin yhteen joukkoon. Silloin isäntä sanoi:
-- Ei nyt mistään saa miestä väkevämpää, sillä kuvernööri on käskenyt
panemaan kaikki kapakat markkinoiden ajaksi kiinni.
Hetkisen oli Matti aivan vaiti, tyrmistyneenä, niinkuin puulla olisi
päähän lyöty. Mutta sitten kipinöivä kiukku puhkesi hänestä esiin ja
hän huusi:
-- Se on ilmeistä ja julkeata vääryyttä! Tässä minä olen ihan sitä
varten ja sen tähden saanut paljon kärsiä, ja kun kaupunkiin tulen,
niin pannaan kaupat kiinni. Se sellainen on niin hävytöntä, että
minä en osaa sanoakaan. Mikä se kruunu ja kuvernööri on, kun tahtoo
viattomilta ihmisiltä ottaa heidän ilonsa pois? Ja millä oikeudella?
Eikö mies saa silloin juoda, kun hän sitä tahtoo? Olemmeko me mitään
kakaroita, joille määrä-aikana annetaan tutti suuhun?
Hän oli niin vihoissaan, että hänen muuten kankea kielensä oikein
ravasi.
-- Onko nyt maailman loppu tullut, onko taivaan portit pantu
reekeliin? Pirutko täällä saavat määrätä, pirut ja kruunun
kateelliset herrat? Ja että ihmiset sellaisia määräyksiä kuulevat.
Muuttaa minä tahtoisin tällä hetkellä kaikki, muuttaa siihen entiseen
uskoon. Markkinat ja ilman viinaa! Onko kukaan sellaista kuullut?
Mitä minun isänikin sanoo, kun hänet kerran taivaassa tapaan ja hän
kysyy, mitä Tampereen markkinoille kuuluu, ja minun täytyy sanoa,
että niillä ei saa juoda edes yhtä pisaraa? Häpeää hän, joka oli
tuima mies ja aina markkinoilta tuli niin iloisena miehenä, että koko
talo sai totella häntä.
Janne koetti lohduttaa Mattia. Mutta tämä lykkäsi hänet syrjään,
istui reen reunalle ja sanoi surkealla äänellä:
-- Ottavatko ne riivatut ihmisen elämästä sitten kaiken pois? Onko
nyt tullut hallituksen muutos ja herrojen ylivalta? Kuinka minä olin
tästä päivästä iloinnut, ja kuinka minua on surkeasti petetty! Minun
sydämeni on kovasti murheellinen. Eikä sitten ole edes ketään, jolle
minä voisin suruani valittaa. Minä olen ihan yksinäni maailmassa.
Pääni on niin paksuna kuin olisin viikon humalassa ollut. Näin on
minulle suruja valmistettu ja kaikki ilot otettu pois Jos minä
muistaisin mitä salmin veisaaja sanoo surusta ja murheesta, niin minä
sanoisin samalla tapaa.
Hän nousi ja alkoi astella kadulle päin. Janne riensi jälestä ja
kysyi:
-- Minne sinä menet?
-- Lapsiani minä menen katsomaan, vastasi Matti.
Surun tuimana hetkenä muisti hän äkkiä, että hänellä oli poika ja
tyttö, isän näköinen Mikko ja äidin kuvallinen Hilja. Niitä hän meni
etsimään.
Kun hän tuli siihen taloon, jossa hänen lapsensa asuivat, otettiin
isä suurella ilolla vastaan, jos siksi voi sitä sanoa, että
kättä paiskattiin ja kysyttiin mitä kuului. Yhdessä he sitten
istuivat, eikä kukaan sanonut vähään aikaan mitään. Matti oli hyvin
juhlallisella tuulella. Hän oli jo päättänyt alistua kohtaloonsa
ja hän suurella ilolla jo tuumiskeli sitäkin, kuinka hän kotia
tullessaan saa sanoa Miinalle olleensa nauttimatta pisaraakaan
väkeviä ja sen kautta ainaiseksi voi pestä pois nuo menneen ajan
häpeät.
Ylänen sinne tuli häntä etsimään. Noin salavihkaa hän mainitsi
Matille, että hän oli löytänyt paikan, jossa kissan maitoa
tarjottiin. Kaikki Matin kauniit ajatukset olivat samassa pyyhkäistyt
mielestä. Hän meni kiireimmän kautta Yläsen seurassa.
Mutta rahoja, niitä oli ensiksi saatava. Kovan etsimisen jälkeen he
saivat Jannen käsiinsä.
-- Kai sinä muistat, mitä lupasit minulle? sanoi Matti. Annahan
minulle nyt rahaa.
-- Tuossa on sinulle kymppi, sanoi Janne ja kaivoi lompakostaan
setelin.
-- Etkö sinä enempää anna? sanoi Matti. Mihinkäs tällä pääsee?
-- Kyllä se sinulle riittää, sanoi Janne.
-- Mutta onhan toisillekin tarjottava. Eihän minun, rikkaan talon
isännän, sovi yksinäni olla.
-- En minä voi enempää antaa.
-- Kuulehan nyt, Janne, vakuutteli Matti. Sinulla on niin kovasti
jalo luonto ja suuri sydän, ihan sinä olet kuin patriarkka meidän
kylässä. Kuinka sinä voisit minulta kieltää?
Kiitos vaikutti Jannen mieleen, ja hän antoi toisen setelin.
-- Kiitos kaunis, sanoi Matti. Mutta olisit samalla antanut hiukkasen
enemmän.
-- En minä voi.
-- Annahan nyt kuitenkin, kyllä sinä voit.
-- Minulla ei ole, johan minä sanoin.
-- On sinulla, kun oikein katsot lompakkoosi, sanoi Matti. Auta nyt
minua tämä kerta. Kyllä minä sen sitten sinulle moninkertaisesti
korvaan. Kuka meitä siellä meidän pitäjässä auttaisi, ellet sinä sitä
tee? Sinä olet siellä aivan kuin kuningas. Kumoon kaikki menisi, jos
sinä lähtisit pois.
-- Sinä koetat houkutella minulta tuollaisilla puheilla, sanoi Janne.
-- Minä en sano yhtään mitään muuta kuin sen, mitä ajattelen,
vakuutti Matti. Kuningas sinä olet. Niin juuri, kuningas. Sen on niin
moni jo ennen minua sanonut. Antaisit nyt, kun sinulla kuitenkin on
rahaa.
Janne antoi vielä kerran setelin, ja Matti läksi Yläsen seurassa.
Kyttälän puolella, kosken rannalla, oli pieni talo, jonka oli
vuokrannut muuan maalari, Yläsen hyvä ystävä. Täällä Matti nyt alkoi
nauttia elämän märästä ihanuudesta. Juomaa oli runsaasti, ja maksukin
oli kohtuullinen.
Ilta jo kurkisti ikkunoista sisään, kun Matti kesken kaikkea muisti
lapsiaan. Hän nousi paikaltaan ja tahtoi lähteä.
-- Minne isäntä nyt menee? kysyi Ylänen.
-- Minä menen kaupungille.
-- Isäntä ei nyt mene, vaan jää tänne, kun kerran on päästy
kauniiseen alkuun.
-- Minä sanon, että minä menen, ja silloin minä menen. Se meidän
muija sanoo aina, etten minä rakasta lapsiani. Se on hävytön vale.
Minä rakastan niitä niin, että en osaa edes sanoakaan. Ja nyt minä
menen niiden luo.
Turhaan Ylänen koetti pidättää Mattia. Kun tämä kerran oli päättänyt
mennä, niin hän sen tekikin.
Ovella Ylänen huusi:
-- Mutta palaahan isäntä maksamaan, mitä on nauttinut?
-- Minä en vielä eläissäni ole jättänyt mitään maksamatta, sanoi
Matti vihaisesti ja meni.
Ulkoilma vaikutti virkistävästi hänen humalaiseen päähänsä. Torin
poikki mennessään tuli Janne häntä vastaan ja kysyi:
-- Missä sinä olet ollut kaiken päivää?
-- Olenhan ollut eräässä paikassa, vastasi Matti. Tietäisipä se
meidän ämmä, niin kyllä se sanoisi yhtä ja toista taas. Mutta ei se
elävä tiedä, ei yhtään mitään. Itkee siellä kotona minun tautiani. Se
tekee sen paatuneelle sisulle niin erinomaisen hyvää.
-- Minne sinä olet menossa? kysyi Janne.
-- Niitä lapsiahan minä olin menossa katsomaan, vastasi Matti.
-- Kävele sitten vähän aikaa minun kanssani, että viinan henki
ennättää haihtua suusta.
Matti katsoi Janneen ja löi häntä olalle sanoen:
-- Sinä olet hyvä mies, Janne, ja sinulla on kovasti hieno luonto.
Kryytimaassa sinun pitäisi asua ja katsella kukkasia, niin sinä olet
hieno.
-- Ei puhuta nyt siitä, vaan katsellaan markkinoita.
Yhdessä he sitten läksivät kävelemään markkinoille päin. Tultuaan
sille puolelle, jossa hevosia myytiin, näki Matti Aakustin.
-- Joko hevosesi on mennyt kaupaksi? kysyi hän.
-- Ei ole. Tarjoavat niin kovasti vähän, vastasi Aakusti.
-- Paljonkos sinä pyydät?
-- Neljäsataa minä pyydän.
-- Se on hyvä hinta.
-- Mutta on hevonenkin hyvä.
-- Katsotaanhan, sanoi Matti ja aikoi mennä hevosta tarkastamaan.
Janne pidätteli häntä.
-- Mitä sinä sinne nyt menet? sanoi hän. Ei nyt ole mikään sopiva
aika sinulle mennä hevosta katsomaan.
-- Luuletko sinä, etten minä hevosen päälle ymmärrä. Vaikka
minä olisin niin humalassa, että silmät olisivat harmaina, niin
hevoskaupassa ei minua kukaan petä, ei, jumaliste, petäkään.
Jannen estelyistä huolimatta meni Matti, joka oli täyden
itsepäisyyden vallassa, tarkastamaan Aakustin hevosta. Kun hän oli
tutkinut hevosen joka puolelta, sanoi hän:
-- Kyllä sinä pyydät viisikymmentä markkaa liian paljon.
-- En minä sitä muille sillä hinnalla myisi, sanoi Aakusti, mutta jos
isäntä sen ottaa, niin tiedän, että sillä on hyvä olla. Minä olen
tästä hevosesta kovasti paljon pitänyt, kun olen sen alusta alkaen
saanut totuttaa.
Matin humalaiset silmät katsoivat liikutuksen kyynelten niissä
välkkyessä Aakustiin.
-- Sinä olet hyvä mies, kun hevosia rakastat, sanoi hän. Ovat ne
minullekin kalleinta maan päällä. Minä ostan hevosesi.
Hän kääntyi Janneen päin sanoen:
-- Annahan tänne kolmesataaviisikymmentä markkaa minulle. Minä tahdon
saada hevosen, jolla ajan kotia. Ei Syrjälän isännän sovi tulla
markkinoilta lainahevosella. Älä siinä venkastele, anna rahat pois.
Kyllä minä kotona aina hevoskaupoistani vastaan.
Matti oli niin käskevä, että Janne sanaakaan sanomatta kaivoi
lompakkonsa esiin ja antoi rahat.
Matti maksoi rahat Aakustille, nousi rekeen ja läksi ajamaan.
-- Hevosella tällainen poika lapsiaan menee katsomaan, huusi hän ja
ajoi hyvää vauhtia loitos Jannen näkyvistä.
Kun Matti oli tullut poikansa ja tyttärensä luo, ihmetteli hän sitä,
että nämät olivat kotona.
-- Mitäs te kotona olette, ettekä markkinoilla? sanoi hän.
-- Olimmehan me, isä, vastasi Hilja. Mutta millä me olisimme mitään
ostaneet?
-- Eikö teillä ole rahaa? sanoi Matti. Se teidän äitinne on sellainen
kitsas ämmä. Ei edes markkinarahoja anna lapsilleen. Mutta minä annan.
Hän kaivoi taskustaan esiin ne setelit, jotka hän ryyppäämistä varten
oli saanut Jannelta.
-- Tuossa on, ottakaa ne, sanoi hän. Täytyyhän Syrjälän lasten
markkinoilta saada ostaa, mitä mieli tekee.
Nähdessään lastensa ilon tuli Matti liikutetuksi. Huoneessa oleva
kuumuus oli nostanut humalan höyryt jälleen hänen päähänsä. Silmät
alkoivat miehen päässä sirrittää ja pää meni kallelleen hänen
katsellessaan lapsiaan.
-- Niin, niin, kyllä te olette minun lapsiani, sanoi hän. Ainakin
sinusta, Mikko, minä tiedän varmasti, että sinä olet minun poikani,
niin sinä olet minun näköisenikin. Sinusta, Hilja, en minä ole aivan
varma, sillä Janne oli siihen aikaan usein meillä, kun sinä tulit
maailmaan. Mutta mitä siitä, niin minä teitä rakastan, että annan
teille kaikki tyyni, mitä minulla on, kun äiti vaan on mennyt toiseen
maailmaan.
Kun lapset huomasivat isän tulevan hellälle tuulelle, alkoivat he
puhua markkinoille-menosta. Pian olivat he pihalla ja Matti vei
heidät reessään torille. Itse hän läksi ajamaan sillan toiselle
puolelle Yläsen seuraan.
* * * * *
Ilta oli jo pitkälle kulunut ja yö aivan pimeä, kun Janne herätettiin
siinä talossa, jonne hän oli ottanut kortteeria. Ylänen oli tullut
häntä hakemaan.
-- Kauppias tulisi sinne toiselle puolelle.
-- Mikä on hätänä?
-- Matti isäntä tahtoo nähdä teitä. Janne kiroili hetkisen itsekseen
ja läksi.
Kun he sillan toiselle puolelle tulivat, niin he näkivät kadulla
Aakustin, joka piteli hevosta.
Nähdessään Jannen ja Yläsen tuli hän heidän luokseen ja sanoi:
-- Missähän se meidän isäntä on, kun on päästänyt hevosen karkaamaan?
Satuin kävelemään täällä päin ja näin hevosen kulkevan yksinään
kadulla.
-- Kyllä minä tiedän, missä se mies on, sanoi Ylänen. Me olemme juuri
menossa hänen luokseen.
Yhdessä he sitten menivät siihen taloon, jossa Matti oli löytänyt
itselleen ryyppypaikan. Huone oli aivan täynnä tupakansauhua, jonka
läpi heikkona tuikkuna näkyi yksinäinen lamppu. Huoneessa vallitsi
suuri rähinä, sillä kaikki miehet olivat humalassa ja jokainen tahtoi
melkein väkipakolla saada äänensä kuulumaan toisten äänten yli.
Kun Matti näki Jannen, aikoi hän mennä häntä vastaan, mutta jalat
eivät enää ottaneet kantaakseen, mies putosi takaisin tuolille
istumaan.
-- Tulehan tänne, hantelsmanni, meidän seuraamme, sanoi hän. Täällä
on iloinen saki koolla ja juomaa on niin, että ei tiedä, millä sen
saisi loppumaan.
-- Mitä varten sinä lähetit minua hakemaan? kysyi Janne.
-- Minä tahdoin nähdä sinun naamasi, vastasi Matti. Täällä on niin
paljon toisen pitäjän miehiä, että tuli jo ikävä omiensakin joukkoon.
Istu ja iloitse meidän kanssamme!
-- Minä en jouda iloitsemaan, minä tahdon mennä maata, vastasi Janne.
-- Haudassa me makaamme, täällä me iloitsemme ja valvomme, vastasi
Matti. Lasi kädessä, niinkuin uskonlamppu, tahdon minä ottaa kuoleman
vastaan ja sanoa: skoolis pruuri!
-- Minä en jää tällaiseen syntiseen seuraan, sanoi Janne ja loi
ankaran katseen ympärilleen.
-- Olet sinä jo ennestäänkin syntiä tehnyt, sanoi Matti. Tee
yksintein enemmän, niin sittenhän kaikki pannaan siihen suureen
lopputiliin.
Janne katsoi parhaimmaksi olla keskustelematta tällaisten ihmisten
kanssa. Hän meni jo ovea kohden, kun Matti huusi:
-- Älähän mene, Janne! Sinä lupasit minun muijalleni, että hoidat
minun tautiani. Se on nyt juuri pahimmillaan. Jos sinä minut jätät,
niin millä sinä silloin itsesi korjaat Miinan edessä? Niin, mies,
ajattelehan asiaa. Minulla ei ole yhtään rahaa, ja senvuoksi sinä
saat jäädä tänne siksi, kunnes olemme juoneet minkä vatsa vetää.
-- Minne sinä onneton olet jo kaiken sen rahan pannut, jonka minulta
sait? Eikö se riitä?
-- Lapsilleni minä sen annoin, sillä minä ajattelen aina heitä
rakkaudella. Minulla ei ole niin killinkiäkään, ja jollet sinä
minulle anna, niin saavat viedä minut poliisin huostaan. Katsohan,
niin sitä käy, kun olet minut ottanut huomaasi. Mitäs sinä nyt sanot?
Janne oikein vimmastui. Hän avasi jo suunsa pitääkseen oikean kiivaan
nuhdesaarnan, mutta Matti ennätti ennen häntä:
-- Juo nyt sinäkin, Janne, kyllä ryyppy aina vanhallepojalle hyvää
tekee.
Eihän Janne voinut mitään muuta tehdä kuin jäädä, sillä pelottavana
ajatuksena tuli hänelle mieleen Miina ja hänen kiukkuiset tapansa.
Ei hän kuitenkaan voinut olla antamatta ankaria nuhteita Matille.
Ensiksi hän otti tuon karanneen hevosen kysymyksen alaiseksi. Mutta
kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun Matti kutsui Aakustin
luokseen:
-- Tule tänne, Aakusti, jotta minä siunaisin sinua!
Kun Aakusti seisoi hänen edessään, katseli Matti liikutettuna häneen
ja sanoi:
-- Sinä olet kunnon poika, Aakusti, ja hyvä muija sinulla on. Olisi
minustakin tullut kunnon mies, jos minulla ei olisi ollut sellaista
monikulmaista tahkoa sieluani hiomassa kuin tuo minun Miinani on.
Kunnon poika sinä olet. Minä en ole antanut sinulle vielä mitään
häälahjaa, minä muistan, etten ole antanut.
-- Enhän minä ole mitään isännältä odottanutkaan, vastasi Aakusti.
-- Tietysti et ole, sillä ethän sinä ole minun hyvää sydäntäni
tuntenut. Mutta nyt minä annan. Kun sinä olet tuon hevosen saanut
kiinni, niin saat sen pitääkin omanasi.
Aakusti katsoi kauan pitkään Mattiin.
-- Mutta enhän minä sitä voi ottaa vastaan, kun isäntä sen osti
minulta.
-- Minä ostin, ja mitä minä ostin, sen minä saan antaa pois, silloin
kun itse niin tahdon.
-- Mutta...
-- Mitä sinä siinä muttailet! Hevonen on sinun ja sillä hyvä.
Aja kotiasi ja sano vaimollesi terveisiä minulta. Sano oikein
sydämellisiä, sillä sydän minullakin on, vaikka ei sitä jokainen usko.
Aakusti ei osannut sanoa mitään, hän puristi vain Matin kättä. Kauaa
ei Aakusti malttanut viipyä tillikassa, hän hiipi pihalle, nousi
rekeen ja alkoi ajaa kotiaan kohden. Mielensä oli niin keväisen
leiskahteleva, hän lauleli koko matkan, ja kun pitkälle kankaalle
tultiin, niin hän puheli hevoselleen, kertoi Matista ja kertoi
pojastaan, joka keväällä oli tuleva maailmaan.
Mutta kapakassa istuivat miehet lasiensa ääressä.
-- Niin sitä elämä on meillä suruton kuin kananpojalla, sanoi Matti.
Ei muuta kuin olla lellotetaan tässä.
-- Mutta muistahan Miinaa, mitä hän sanoo, lausui Janne, jota alkoi
kauhistuttaa se metakka, jonka hän tiesi Miinan panevan toimeen, kun
he saapuvat kodin nurkkiin.
-- Ei puhuta Miinasta, ei mistään piinasta, sanoi Matti. Kun sekin
aika tulee, niin se tulee. Ja kun se tulee, niin tahdon ajatella,
että minäkin olen kristitty ihminen, jonka on elämässä kärsittävä
koettelemuksensa, jotta voiton palmu hänelle lopulta annettaisiin
käteen.
-- Mutta millä sinä selität tämän viipymisesi? sanoi Janne.
-- Kyllä tauti kaiken selittää, vakuutti Matti. Sano sinä hänelle,
että minä olen ollut niin lähellä kuolemaa, että ei ollut elämän
ja kuoleman välillä muuta kuin silakan nahka. Jollei Miina usko,
niin lyököön, kyllä minä vastaan otan, olen minä ennenkin ottanut.
Muistelenpa silloin, kun kovin kipu tulee, tätäkin ihanaa hetkeä
tässä huoneessa. Kerran sitä naineillakin miehillä on atventtinsa, se
on nyt minulla, älä sinä sitä häiritse, vaan veisaa hoosiannaa minun
kanssani.
Ja Matti hyppäsi seisaalleen ja sanoi Yläselle:
-- Kuule sinä maalari, annahan ääntä tulla huuliesi raosta ja vihellä
iloinen polska minulle, niin näytän, kuinka kepeät kintut minulla
vielä on.
Ja Yläsen vihellellessä tanssi Matti yksinään permannolla polskaa.
Kun hän siitä hengästyneenä vaipui tuolille taas, sanoi hän:
-- Olisi se ihanaa elämää, jos saisi aina ja alati olla vanhapoika.
Jahka se minun poikani tulee maisteriksi, niin käsken minä sitä
miettimään, miten maailma lisääntyisi ilman naisväkeä. Ja kun hän sen
on keksinyt, niin silloin me nuijimme kaikki ämmät kuoliaiksi. Ja
Miinan minä lyön ihan ensimäiseksi ja lyönkin niin liiskaksi, että
ei ole jälellä muuta kuin märkä pläntti. Ja kun minä sitten hänen
kanssaan keskustelen, niin kyllä minä uskon, että Miina puhuu ihan
toista kieltä kuin tähän asti ja sanoo: Ole sinä herra ja isäntä
talossa, sillä sinä sen olet ansainnut. Niin sitä käy.
Janne koetti selittää Matille, että kaikki se oli mahdotonta, että
maailman järjestys oli sellainen, että siinä naisia tarvittiin.
Mutta Matti väitti kiivaasti, että hän poikansa avulla muuttaa koko
järjestyksen ihan toiseksi.
* * * * *
Kun Topias aamulla majatalossa heräsi, etsi hän isäntäänsä. Johan
oli ajateltava kotimatkaakin, eikä hän sille mitenkään yksinään
voinut lähteä. Klinkkustiinan Vihtorin seurassa oli Topias viettänyt
iltaa, ja olivat he moneen kertaan vannoneet toisilleen pysyväistä
ystävyyttä elämän kaikissa vaiheissa. Lopulla oli Vihtori ollut
niin liikutettu, että oli kertonut Topiakselle heilastaankin, ja
todistaakseen suurta ystävyyttään hän tarjosi sitä Topiakselle. Tämä