Hämäläisiä: Kirja yksinkertaisista ihmisistä - 01

HÄMÄLÄISIÄ
Kirja yksinkertaisista ihmisistä

Kirj.
JALMARI FINNE


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1910.


ENSIMÄINEN LUKU

Aakusti ja Emma seisoivat rinnatusten ihan kuin tuomiotaan odottaen
kirkkoherran kansliassa.
Maallisen sielukotelonsa pulleudessa istui kirkkoherra keinutuolissa
sitä hiljaa edestakaisin nytkytellen ja huulet pitkällä imien
viimeisiä haikuja sikaarinpätkästä. Paksu hän oli, kovin paksu.
Naaman lihakset roikkuivat velttoina aivan kuin olisivat päässeet
yläreunastaan paikoittain irti. Vatsa lyllyi kauniisti tuolin
nytkähdyksien mukaan. Tämä hänen ruumiinsa esiintyvin puoli alkoi
heti kaulan alta. Ensin se tasaisesti roikkui rintaluita vastaan,
teki sitten pienen kuopan, mutta alapäässä se levitti itsensä täyteen
voimaansa ja laskeutui lopulta levolle harillaan olevien reisien
päälle.
-- Vai niin, vai niin, sanoi kirkkoherra, vai vallan naimisiin?
Aakusti rykäisi, vilkaisi saappaisiinsa, jotka hänen tamineissaan
olivat se ainoa kohta, mikä ei ollut tullut tarkan pyyhkimisen ja
harjaamisen esineeksi ennen pappilaan tuloa.
-- Niin, sitähän se olisi.
Hänen ruskettunut naamansa tuli vielä hitusen tummemmaksi, ja otsa,
joka lakin alla oli pysynyt vaaleana, leimahti tulipunaiseksi, jotta
pellavainen, joka taholle haapparoiva tukka näytti entistäänkin
pellavankarvaisemmalta.
-- Mitäs morsian tähän sanoo? kysyi kirkkoherra ja, ottaen
varovaisesti peukalon ja keskisormen väliin sikaarinpätkän suustaan,
katsoi Emmaan.
-- Kun Aakusti niin tahtoo, niin tahdonhan minäkin, vastasi Emma.
-- Niin, niin, nuorenahan naimisiin on mentävä, sanoi kirkkoherra.
Silloin molemmat tasoittuvat toistensa luonteista. Vanhempana
naimisiin mennessä, kun molemmat jo elämän kovassa myllerryksessä
ovat tulleet valmiiksi höylätyiksi, ei aviollinen mukaantuminen
ole helppoa. Silloin on yhdessäolo iankaikkista kihnuttamista,
riidanräiskettä ja pahaa pärinää.
-- Kai se niin on, sanoi Aakusti ymmärtämättä laisinkaan, mitä
kirkkoherra tällä puheellaan tarkoitti. Kai herra kirkkoherra sen
asian parhaiten itse tietää.
Vasta ikämiehenä oli kirkkoherra mennyt naimisiin ja tunsi siis
avioliiton kireän puolen erinomaisen hyvin. Kuullessaan Aakustin
vastauksen katsoi hän terävästi mieheen. Mutta kun hän näki hänen
yksitotisen naamansa, hänen kirkkaat, siniset silmänsä, vakavan suun,
jonka ylähuulessa oli vaalea, heikko parranalku, niin hän huomasi,
että mies ei ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Aakustista hänen
katseensa siirtyi Emmaan, joka taatipuvussaan seisoi sulhasensa
rinnalla.
-- Ei tuolla Aakustilla mikään huono maku ole naista valitessaan,
ajatteli kirkkoherra. Mutta kovin pian Emmakin on muodostunut. Joka
paikka on niin koreasti sisältäpäin pullistunut.
Ja kirkkoherra katseli Emman tasapiirteisiä kasvoja, joita päivän
laikolliseksi polttama, vaalea tukka rajoitti.
Emma koetti kestää kirkkoherran katsetta, mutta silmät eivät pysyneet
yhdessä kohtaa, vaan sirrittivät, ja pää keikahteli levottomana.
Emma odotti kirkkoherran jotain sanovan. Kun sitä ei kuulunut, niin
tyttö tuli levottomaksi, hapueli Aakustin kättä ja naputteli hiljaa
Aakustin etusormeen.
Mutta Aakusti oli huomannut kirkkoherran katseet, ja häntä alkoi se
suututtaa.
-- Mitä se siinä tuolla tavoin mulkoilee? ajatteli hän. Luuleeko
hän, että tässä ei ole jaksettu odottaa papin lauseita, vaan on omin
neuvoin menty naimisiin?
Ja se ajatus kismitti Aakustia niin kovasti, että silmiin tuli
kiukkuinen kiilto ja hän rykäisi.
Kirkkoherra vilkaisi Aakustiin; hän oli päättänyt tarkastuksensa.
Hän keinahti tuolissaan pari kertaa oikein lujasti, jotta vatsa
lainehteli niinkuin norja taikina tiinussa sitä liikutellessa.
Vuosi vuodelta oli kirkkoherrassa tullut yhä voimakkaammaksi halu
saada kuulla, miten tällaiset nuoret ihmiset olivat toisensa
löytäneet. Hän kutitteli etusormellaan riippuvia leukalihojaan ja
nauraa narskahti.
-- Tässä tapauksessa on aivan varmaan tyttö "syypää", sillä minä en
voi ymmärtää, miten tuollainen jörö mies olisi osannut tunnustaa
mitään, ajatteli hän.
Hän tarkasti terävästi Aakustia, vaikka tämä loikin kiukkuisen
katseensa kirkkoherraan.
Aakusti tiesi varsin hyvin, mikä kuulustelu heillä oli edessä, että
he saivat tehdä tiliä siitä, miten olivat kiivenneet avioliiton
partaalle, oliko siinä toinen toistaan lirkuttamalla houkutellut vai
oliko tuupannut, oliko väkisin ajanut vai olivatko yhdessä juosseet.
Mutta Aakusti oli pyhästi päättänyt, että niin kalliita muistoja,
kuin hänellä oli Emmastaan, ei hän kerro kenellekään, ei vaikka
kurkusta ruuvattaisiin.
-- Jos se möhömaha ei tyydy niihin vastauksiin, jotka minä hänelle
annan, niin me muutamme toiseen seurakuntaan ja annamme siellä vihkiä
itsemme yhteen, oli hän Emmalle sanonut ennen pappilaan tuloaan.
Niinkuin kahlekoiralla, nähdessään vihamiehensä, karvat nousevat
pystyyn pitkin ruumista, niin tunsi Aakusti sisällään jotain
köyristyvän ja vihaisesti ärisevän.
Samassa tulla tupsahti kirkkoherran ensimäinen kysymys:
-- No, kuinka tämä sitten on tapahtunut?
Aakusti mietti oikein jyrkkää kieltävää vastausta, mutta ennenkuin
hän sen ennätti saada suustaan, niin oli Emma jo valmiina tekemään
tiliä. Aivan kuin rippikoulussa, jossa ollaan jo kotona jokaiseen
kysymykseen valmistauduttu, hänkin alkoi:
-- Eihän siinä ole mitään tapahtunut. Kun tekee yhteen mieli, niin
tekee mieli. Ja kun Aakustilla on oma torppansa ja kun minäkin kotoa
pääsen milloin tahansa, niin...
Nyt oli Aakustin vastaus valmiina:
-- Naimisiin menee jokainen, joka siihen pystyy. Eikä siinä sen
kummempaa ole. Ja onhan se Jumalan käsky.
Kirkkoherra hymähti ja sanoi:
-- En minä juuri sitä puolta asiassa tarkoittanut. Senhän te olette
jo rippikoulussa oppineet. Minä tarkoitin tuota hommienne hellää
puolta.
-- No, sitä minä, niin totta kuin elän, en aijo hänelle kertoa,
päätti Aakusti. Kysyköön omalta muijaltaan, jos heillä jotain hellää
on ollut koskaan maailmassa, älköönkä tulko sitä tiedustelemaan
toisten ihmisten morsiamilta.
Mutta Emma, joka aina rippikoulussakin oli ollut nöyrä ja kuuliainen,
sanoi:
-- Aakustihan se asian on alulle pannut.
-- Nono, ärähti Aakusti.
-- Kyllä se olit sinä, sanoi vakuuttavasti Emma. Etkö muista sitä
kertaa, jolloin minä menin juottamaan meidän vasikoita, ja sinä tulit
jälestä, ja, juuri kun minä kaasin purtiloon piimää, kutitit minua
kainalon alta.
-- Minä en kutitellut sinua kainalon alta, tuiskahti Aakusti.
-- Älä niin sano, Aakusti. Ajattelehan nyt oikein lujasti sitä
kertaa. Kyllä sinä, totta määrin, kutitit.
-- Kun minä sanon, että minä en kutittanut, niin en minä kutittanut!
Emman sormet tarttuivat Aakustin etusormeen kiinni. Hän alkoi jo
hätääntyä. Mitähän kirkkoherra sanoo, kun he tässä jo papin edessä
alkavat riidellä? Ehkä ei päästäkään vihille.
-- Voi, hyvä herra kirkkoherra, kyllä se niin on, vaikka ei Aakusti
sitä enää muista.
-- Totta kai minä muistan, minne minä sormeni tuppaan, sanoi Aakusti
ja veti sormensa Emman sormista irti.
-- Tietysti sinä siitä sellaisesta suutuit? kysyi kirkkoherra Emmalta.
-- Eihän sitä nyt sentään niin heti paikalla suutu, vastasi Emma
ujosti. Minä ajattelin, että ei Aakusti sellaista turhaspäiteen tee,
kyllä sillä on tarkoitus, siinäkin.
-- No, hän puhui sitten lähemmin aikeistaan?
-- Ei hän sillä kertaa puhunut, sillä äiti huusi minua sisään.
-- Koska hän sitten puhui?
-- Vasta seuraavana sunnuntaina. Kun minä olin yksinäni kotona, sillä
isä ja äiti olivat kirkossa, näin minä Aakustin tulevan meille. Ja
kun hänellä oli oikein kaulus kaulassa ja pyhäpuku päällään, niin
arvasin minä siitä, että nyt se tulee.
-- Ja se tuli?
-- Ei se heti tullut. Siinä sitten puheltiin ja oltiin vaiti. Minä
kyllä koetin auttaa, mutta ei sekään tahtonut saada häntä sanomaan
asiaansa.
-- Nono, ärähti taas Aakusti.
-- Kyllä se varmasti oli sillä tapaa, sanoi Emma ja kääntyi
Aakustiin päin. Ethän sinä puhunut mistään muusta kuin hevosistasi
ja lehmistäsi ja äidistäsi, ja kuinka hyvät teillä on torpan maat.
Mutta kyllä minä sellaisesta puheesta ymmärsin, mitä hän tarkoitti,
ja pidinkin asiaa ainakin omasta puolestani päätettynä.
Aakusti oli niin kiukuissaan, että ei tietänyt, kummalla jalalla
olisi seisonut. Että tuo nainen sillä tavoin meni häntä halventamaan
ihan vieraitten ihmisten edessä, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut
oman asiansa ajajaa, vaan täytyisi naisen auttaa! Ja että tuo vanha
jauhosäkki siinä sitten vielä kyselikin kaikenlaisia sellaisia
asioita! Kuuluttakoon ja vihkiköön, se oli hänen asiansa, mutta
mikään muu ei kuulunut hänelle!
-- Mitä tarvitsee, mitä tarvitsee hänen tulla kyselemään, millä
tavoin minä olen asiani alkuun pannut, ajatteli Aakusti.
-- No, miten siitä sitten selvä tuli? kysyi kirkkoherra.
-- Kun me sitten tapasimme seuraavalla kerralla toisemme talon
päivätöitä tekemässä, niin ruokalevon aikana tuli Aakusti minun
viereeni istumaan. Silloin minä sanoin, että on niitä omia maita aina
hauskempi hoitaa kuin vieraan. Siitähän sitten kaikki selvisi. Ja
hyvästi selvisikin.
Kirkkoherra nauraa virskutti itsekseen.
-- Ja sitten kai Aakusti tuli helläksi, noin oikein käsiin
kaappaavaksi? kysyi hän.
-- Mitä hän siinä olisi niin äkkiä helläksi tullut, sanoi Emma ja
naurahti pikkuruikkuisen. Ottihan se kädestä kiinni ja puristi oikein
lujaa. Kyllä minä silloin kaikki ymmärsin.
-- Minä en ottanut kädestä kiinni! sanoi Aakusti tiukasti. Ranteesta
minä otin!
-- Niin, ranteesta, mutta aivan tuosta peukalon kohdalta, niin että
olihan se sama kuin kädestä, vakuutti Emma. Ja kättähän rannekin on.
-- Jos sinä aijot kertoa kaikki, niin pysy edes asioissa äläkä pane
omiasi.
Aakustin kiukkuinen ääni koski kovasti Emman hellään mieleen, ja hän
koetti kiireimmän kautta parantaa asiaa.
-- Minä tulin siitä niin iloiseksi, että olisin hänen kaulaansa
mennyt. Mutta kun minä silloin vielä pelkäsin häntä, niin...
-- Älä siinä puhu siitä, mitä aijoit, puhu siitä, mitä teit.
-- Kun en minä sitä tohtinut tehdä, niin kutitin minä sormillani
hiukan Aakustin peukaloa.
Aakustin kädet menivät nyrkkiin ja hän puhisi.
-- Siitä sitten Aakusti hoksasi, millä mielellä minä olin, sillä hän
katsoi pää kallellaan minuun ja nauroi.
-- Ja sitten? kysyi kirkkoherra.
-- Mitä siinä sitten sen enempää olisi ollut, vastasi Emma
viattomasti. Me naureskelimme hiukan yhdessä ja menimme sitten
kumpikin töihin.
-- Mutta kun seuraavan kerran tapasitte, niin mitä te silloin teitte?
-- Silloin me jo puhuimme asioista aivan kuin yhteisistä ainakin.
Tai, enhän minä niistä puhunut, Aakustihan sen teki.
-- Mutta eikös Aakusti ole sinua kertaakaan oikein syliin ottanut?
kysyi kirkkoherra.
-- Voi, voi, mitä se herra kirkkoherra nyt kaikkia niin tahtoo tietää.
-- Totta kai hän sen on tehnyt.
-- On kyllä, mutta vasta sitten myöhemmin. Se tuli sillä tapaa,
että Aakusti puheli kerran kovasti kauan talon Hilman kanssa. Eihän
minulla ollut mitään syytä epäillä, että Aakusti menisi Hilman kanssa
yhteen, kun sillä on kierot silmät ja länkkäpolvet, mutta oli sitä
niin ikävä katsella, että minä tulin ihan surulliseksi. Silloin
Aakusti sen lopulta huomasi ja veti minut kovaa kyytiä käsivarresta
riihen taakse. Ja siellä minä rupesin itkemään, ja hän puhui. En minä
muista, mitä hän puhui, sillä minä itkin kovasti. Mutta kun en minä
sanonut mitään, vaikka hän pyysi niin kovasti, että minä edes jotain
sanoisin, niin otti hän minut syliinsä. Eihän sitä siinä sitten enää
joutunut itkemään.
-- Ja sinun oli hyvä olla siinä, vai mitä?
-- Totta kai siinä hyvä oli olla, vaikka Aakusti puristikin niin
kovaa, että henki ei tahtonut kulkea.
-- Ja suutelikos poika yhtä kovasti? Aakusti löi nyrkkinsä toista
kämmentään vastaan ja kiljaisi:
-- Puhu sitten yksinäsi, jos tuolla tavoin aijot höpistä!
-- Herra jestas, Aakusti, kuinka sinä noin sanot, huusi Emma aivan
onnettomana ja koetti tavoittaa kiinni Aakustiin. Enhän minä ole
sinusta sanonut yhtä ainoata pahaa sanaa.
-- Mutta minä en anna minun juttujani kertoa kaikille ihmisille
pilkaksi, sanoi Aakusti ja pudisti Emman irti itsestään.
-- Ei pidä suuttua, sanoi kirkkoherra. Eihän tässä ole puhuttu mitään
muuta kuin kauniita ja rakkaita asioita.
-- Jollei muulla tavoin kuin tuollaisella kuulustelemisella pääse
naimisiin, niin olkoon sitten koko asia sinään, jääköön mätänemään
kuin laiskan perunat.
Ja ennenkuin kirkkoherra tai Emma oli ennättänyt mitään sanoa, oli
Aakusti paiskannut lakin päähänsä ja mennyt ulos ovesta.
-- Voi hyvä Jumala, mikä sille nyt tuli? huusi Emma ja riensi jälestä.
Kirkkoherra antoi tuolilleen aika täytäyksen eteenpäin, jotta hän
pääsi siitä ylös. Sitten hän mennä haapparoi ikkunaan katsomaan.
Siellä meni Aakusti tulista vauhtia eteenpäin, ja Emma jälestä minkä
pääsi.
-- Älä jätä, Aakusti, älä jätä! huusi Emma.
Lähteehän sitä ludekin ponnistamaan aika kyytiä karkuun, kun huomaa
ahdistajan sormen lähestyvän, mitä sitten kiukkuinen mies, kun tietää
lempeän naisen tulevan takanaan. Aakusti harppasi, ja Emma tulla
hynttäsi jälestä. Ja korkealle pöllysi kepeä maantien tomu.
Aakusti puhisi kiukkua ja koko ajan puhui puoliääneen itsekseen:
-- Enkö minä osaa kosia, enkö? Olenko minä niin huono, etten sitä
osaa tehdä? Mitä hän menee sellaisia valehtelemaan vieraille
ihmisille. Ja jos hän edes valehtelisi, mutta kun panee vielä
omiaan lisää! Ja kaiken lisäksi minun kuulteni. Jos hän pitää minua
niin huonona miehenä, niin mitä tulikaan minun kanssani pappilaan.
Sanokoon mitä muuta tahansa, mutta sen asian minä ainakin panin
alulle. Oikein äkööttää koko juttu minua. Niinkuin en minä naisitta
tulisi elämääni toimeen! Onhan minulla torpassa äiti, joka lypsää
lehmät ja keittää ruokani. Ja hän on vielä terve ja tanakka mummu,
ei siihen kuoleman hammas helpolla pysty. Ja kun hän kerran kuolee,
niin on kai minulla silloin niin paljon rahaa, että minun kannattaa
itselleni pestata piikoja vaikkapa kokonainen tusina. Mitä minä
muijalla teen? Riitelee vielä minun kanssani aamusta iltaan. Eihän
tuo kirkkoherrakaan ole yhtään onnellinen, vaikka sillä onkin muija.
Ja kun minä olen kuullut toisten miesten puhuvan naimisesta, niin
ovat he aina katuneet sitä. Olipa se onni ja taivaan lykky, että tuli
huomaamaan, millainen hölö tuokin Emma on. Kysyy kuka tahansa, niin
kertoo vaikka mitä. Siinä minä seisoin papin edessä ja niin hävetti,
kuin olisi paita päältäni väkisin riisuttu ja minä olisin seisonut
ensimäisen syntymäpäiväni tamineissa.
Hän vilkaisi taakseen katsoakseen, vieläkö Emma juoksi. Siellähän se
raukka tulla viuhkasi tietä pitkin ja huusi.
-- Huuda vaan, en minä kuule! mökisi Aakusti. Että minä olisin
kutitellut häntä kainalon alta. Kun minä sormellani pistin
olkapäähän, en muuta. Ja mennä sitten hokottamaan, että minä kutitin!
Totta kai minä tiedän, mitä on sormella pistäminen ja kutittaminen.
Ja vaikka olisinkin kutittanut, sillä on Emma niin korea tyttö, että
sitä tekee kenen tahansa mieli kutittaa, niin mitä se kirkkoherraan
kuului! Ei kai jokaisesta syyhyttämisestä hänelle tiliä tarvitse
tehdä? On sekin kirkonmies, mokomakin!
Hän pisti kätensä housuntaskuun ja yritti laulaa rekiveisua. Mutta
ääni ei ottanut kulkeakseen kurkussa.
-- Mitä minä tässä maantiellä rupean mölisemään, ajatteli hän. Kun
ei kerran ääni oikein kulje, niin parasta on pitää nuotit ja laulut
sydämessään.
Vielä kerran hän katsahti taakseen ja silloin hän näki Emman
kääntyneen ja kävelevän takaisin päin.
-- Sinne se kyökkä nyt menee, ajatteli Aakusti. Olipa hyvä, ettei
kotiani asti tullut. Mutta olisi hän sentään saanut kiltisti tulla
minulta anteeksi pyytämään, kun sillä tavoin oli minua häväissyt.
Mutta mistä hän olisi tietänyt, kuinka ollaan ihmisiksi. Pankaamme
se naisen huonon älyn ja itsepäisyyden laskuun. Eihän nainen
ymmärrä ollenkaan, että mies suuttuu, kun syyttä suotta puhuu
kutittelemisesta ja muusta sellaisesta.
Ja Aakusti hyppäsi aidan yli ja alkoi metsäpolkua oikaista torppaansa
kohden. Koko matkan hän keitti kiukkua ja etsi yhä uusia moitteen
syitä puolustaakseen pappilasta-karkaamistaan.
Kun hän lähestyi kotiaan, kartutti hänen suuttumistaan se, ettei hän
keksinyt mitään kunnollista syytä, jolla olisi kaiken selittänyt
äidilleen. Ja hamasta lapsuudestaan asti oli hän kaikesta kertonut
äidilleen. Tämänkin pulan hän laski Emman viaksi. Jollei hän sillä
tavoin olisi lörpötellyt pappilassa, niin ei hänkään, Aakusti, olisi
nyt niin perin tukalassa asemassa.
-- Jollei muu auta, niin minä karjaisen äidille, että hän pitäköön
suunsa kiinni, ajatteli Aakusti, ja sellainen jykevä päätös rauhoitti
hänen mieltään.
Kun Aakusti astui torpan nurkan takaa ja kääntyi menemään sisään,
niin hän näki, että äiti oli sillä aikaa hakannut kaksi kaunista
koivua ja pystyttänyt ne oven molemmin puolin. Porstuan permannolla
oli katajanoksia, ja kun hän kiukusta punaisena avasi tuvan oven,
näki hän kaikkialle tuvan seinien rakoihin pistetyn kukkia. Aivan
kuin kuulutuksenottopäivänä ainakin.
Eevastiina, Aakustin äiti, kantoi juuri paraillaan kahvipannua
pöytään, kun kuuli poikansa tulevan ovesta sisään. Hän oli nurkan
takana pyhäpukimissaan kivellä istuen odotellut poikansa tuloa
tarjotakseen heti hänelle kahvit.
-- No, millaista oli? kysyi Eevastiina.
Mutta kun hän katsoi poikansa kasvoihin, tiesi hän, että puheen
tappi istui lujassa kiinni. Hän tunsi niin erinomaisen hyvin tuon
kiukkuisen sonnin puskupäisyyden, muisti sen miehestään. Sellainen
hänkin oli ollut silloin, kun sisu oli yhtenä palavana pikipallona,
joka loikki ja hyppeli miehen sisällä ja pakotti hänet luikkaamaan
ja mekastamaan. Silloin oli viisainta ollut, että hän, Eevastiina,
oli pysynyt hiljaa ja hissuksiin, sillä muuten oli miehen kämmen
läjähtänyt selkään ja toisinaan oli koura tukkaakin vääntänyt. Mutta
kun hän aikansa oli saanut jurottaa ja kiukkuansa puhista, niin oli
hän lopulta tullut tasamielisenä vaimonsa luo ja kertonut alkusyyt ja
perustukset huonoon mielenlaatuunsa.
Aakusti häpesi äitiään, sillä kyllä hän ymmärsi kahvipannun
tarkoituksen ja koivujen pystyttämisen oven pieleen, ja tämä häpeän
tunne lisäsi vain hänen sisunsa tavatonta temmellystä. Hän heitti
lakkinsa nurkkaan oven pieleen, heitti sellaisella kyydillä, että
kissa, joka juuri oli siellä ottamassa pientä päivälepoaan, singahti
korkealle ilmaan ja karkasi ovesta ulos. Sitten hän meni pöydän
ääreen, kaatoi kahvia kuppiin niin äkäisesti, että sitä meni laidan
yli ja täytti vadin. Sitten sieppasi hän sokuripalan, puraisi suu
väärässä, niinkuin rautanaula olisi ollut hampaitten välissä,
kaatoi kahvin vadilta suuhunsa ja antoi sen luistaa kurkusta alas
välittämättä sen kuumuudesta. Tuntui niin suloiselta, kun johonkin
paikkaan ruumista koski kipeästi.
Siinä hän istui ja mulkoili kiukusta veristävillä silmillään eteensä,
ei puhunut halaistua sanaa, tarrasi vain silmänsä vastaisella
seinällä raossa olevaan pihlajanoksaan. Se rako oli hänelle hyvin
tuttu. Siinä hän pienenä poikana oli puukkoaan pitänyt ja siinä hän
oli ajatellut poikansakin kerran pitävän miehen kynnen jatkoa, ensin
pientä tynkää, sitten yhä suurempaa, jonka hän, isä, takoisi omalle
pojalleen. Tätä seikkaa oli hän monasti jo ajatellut, ja silloin
oli aina veri niin somasti leiskahdellut ruumiissa ja hivelevä hiki
kirkkaina helminä pursunut hiusmarrosta. Nyt sekin ilo oli otettu
pois! Ja kaiken senkin oli tuo nainen tehnyt tyhjäksi!
Ja hän ajatteli tuota poikaansa, tuota pikkuista nappulaa, jolla
olisi ollut isän pellavainen tukka, pyöreä naama ja aivan samanlainen
pystyssä törröttävä nenä. Ja että sekin oli kuivunut kokoon, se oli
kokonaan Emman syy.
Lyödä olisi hän tahtonut sellaista naista, lyödä niin, että luut
olisivat rutisseet ja nahka ryppyisenä retkottanut joka paikassa
ruumista.
Eevastiina ei kauaakaan katsellut poikansa kiukkuista muotoa. Hän
alkoi hyöriä takan luona. Hän kävi porstuan toisella puolella ja toi
mitä toikaan. Sekoitteli jotain vadissa. Kohta kuului voin kärinä
paistinpannussa. Sitten kuului vihainen pihahdus, joka laimeni ja
tasaisesti protkotti. Vähän ajan päästä kuului uusi lyhempi pihahdus,
ja sitten otettiin pannusta jotain pois.
Makea käry lainehti lieden luota Aakustin nokkaan ja teki mielen
lempeämmäksi.
Jos naiset olisivat kaikki sellaisia kuin tuokin hänen äitinsä,
niin mikäs ihme olisi elää heidän kanssaan sovussa ja rauhassa.
Aina hän oli puuhassa ja touhussa, tuskin koskaan söikään ja
tuskin koskaan nukkuikaan, niin hän vain hommasi ja hääräsi talon
puolesta ja kaikessa ajatteli poikansa parasta. Nytkin hän siellä
varmasti paistoi jotain oikein hyvää pojalleen, jotta hänen mielensä
tasaantuisi. Itkeä olisi tehnyt mieli, mutta kiukku kouri vielä
kovasti sisua.
Eevastiina pyrähti pöydän luo, otti hyppysiinsä sokurirasiasta pari
palasta ja palasi oven luo. Siellä hän pani palaset rievun sisään
ja alkoi niitä nuijalla survoa rikki. Kuinka hauskasti rutisi ja
ritisikään sokuri äidin painellessa palasia nuijalla!
Eevastiina ripotti sokurin pannukakkujen päälle lautaselle ja toi sen
Aakustin eteen.
-- Syö nyt, sanoi hän. Sattui olemaan kotona aineita, niin laitoin
pois happanemasta.
Aakusti ei kehdannut katsoa äitiään silmiin, niin häntä hävetti.
Hän pisti paksut sormensa lautaselle, kääri siinä pannukakun yhteen
kasaan ja ajoi sen suuhunsa. Makoinen se oli, mutta vaikeasti se meni
kurkusta alas. Kurkku tuntui niin ahtaalta ja karkealta.
Äiti seisoi kauempana ja katseli poikansa syömistä.
-- Syö nyt toinenkin! sanoi hän.
Aakusti otti toisenkin pannukakun ja pisti sen suuhunsa.
Sen tehtyään hän nousi penkiltä ja meni ulos ovesta. Tuvan oven
vierestä hän otti limot ja heitti ne aidan yli karjapihaan. Sitten
hän meni navetan ylisille, heitti takin yltään ja heittäytyi heiniin
nukkumaan.
Suloisena tuli uni, upotti miehen aivan kuin syvään kuoppaan, kietoi
siellä pauloihinsa ja sammutti kiukun polttavan tulen.
Eevastiina kurkkaili tuvan ovesta poikansa tekoja. Kun hän näki
Aakustin kiipeävän navetan parvelle, meni hän porstuan toisella
puolella olevaan kamariin, palasi sieltä arkivaatteisiin puettuna.
Sitten otti hän kiulun ja sangon käteensä ja meni lypsämään torpan
lehmiä.
Kun hän palasi tältä toimitukselta, jätti hän maidon tuvan portaille!
ja asteli varovaisesti navettaan. Siellä hän kuulosteli parvelle
päin. Suu levisi koreaan hymyyn.
-- Kyllä se poika siitä selviää, koska se jo kuorsaa. Kyllä uni
mielen tasoittaa!


TOINEN LUKU

Aamu oli laskeutunut ryntäilleen maan yli. Kirkkaana loisti kaste
aamun viileänä vuoteena, ja yöksi umpeen menneet kukkaset aukenivat
lämpimiä rintoja vastaan. Taivas levitti aamun yli loistavansinisen
vaippansa, johon puhtaanvalkoiset pilvet olivat kirjailleet outoja
kuosejaan. Ja aamu leikki luonnon kanssa, leikki niinkuin maassa
lepäävä lapsi leikkii korsilla ja kukkasilla. Hellästi hyväili se
kaikkea. Minne tahansa se koskikin, kaikki muuttui kauniiksi ja
kullankarvaiseksi. Vanha torpan seinä loisti aivan kuin uusista
hirsistä laadittuna, oven edessä oleva hiekka kimalteli tuhansissa
pienissä välkkeissä. Joka korren sivu oli hopeaa, joka puun kylki
kultaa. Yksin karjapihassakin sinne katkotut havun oksat muuttuivat
kirkkaankeltaisiksi.
Koko avara luonto oli pyörryttävän ilon vallassa. Linnut unohtivat
ruuanetsintä-matkansa, ne tahtoivat laululla alkaa päivän. Ja niiden
kirkas riemu täytti niin kokonaan kaiken, että vanha Eevastiinakin,
mennessään talon askareihin, hetkiseksi seisahtui kuuntelemaan ja
aivan huomaamattaan pani kätensä ristiin.
Kun Aakusti heräsi ja laskeutui alas navetan parvelta, niin tuntui
miehen rinnassa sellainen tuska kuin olisi pihdeillä pidelty.
Hänen täytyi saada tehdä nyt työtä, huhkia ja rehkiä niin, että
ajatus ei siinä mylläkässä päässyt yhtään tempomaan. Mutta mitä työtä
hän olisi tehnyt? Olihan nyt se aika kesästä, jolloin ei mitään
tärkeätä työtä maamiehellä ole, jolloin hän vain odottaa entisen työn
hedelmiä.
Hän asteli häveten aamun iloisuutta tupaan, päästäksensä sinne
varjoon. Hän oli iloinen siitä, että äiti oli tuvasta poissa. Aakusti
seisoi keskellä permantoa ja katseli, mistä saisi jotain työkseen.
Silmänsä osuivat silloin katossa parrujen päällä oleviin, kuivumaan
pantuihin lautoihin.
Tuollahan oli katajapuutakin! Aakusti otti ne alas. Kovasti olivatkin
jo tulleet kuiviksi. Siinä niitä tunnustellessaan muisti Aakusti,
miksi hän nekin oli sinne asettanut. Niistähän hän oli aikonut
tehdä Emmalle viilipytyn. Voi, voi kuitenkin, nyt sekin pytty jää
tekemättä, vaikka näin hyvät ainekset olisi ihan sitä varten. Mutta
miksi jäisi? Voisihan hän sen tehdä yhtäkaikki. Siinähän olisi
ainakin työ, jota hän kaipasi.
Kun Eevastiina palasi tupaan, oli Aakusti jo täydessä höyläämisen
touhussa.
Äiti vilkaisi poikansa töihin. Eihän talossa ollut mitään puutetta
viilipytyistä, ja olihan tämä aikakin jokseenkin sopimaton niiden
valmistamiseen, talvellahan sellaisia tehdään, mutta kun työ näytti
olevan pojan mielelle huojennukseksi, niin mitä hän sitä sitten olisi
suotta estänyt.
Ja että tämä työ oli todellakin Aakustille rakas, sen huomasi
Eevastiina, kun Aakusti loi katseen häneen. Eilinen vihainen välke
oli poissa, ja silmissä oli entinen lempeä, sininen loisto.
-- Veistelköön viilipyttyä, ajatteli Eevastiina, koska se näyttää
häntä rauhoittavan. Ihan varmaan on hänen ja Emman väliin tullut
jotain kommelluksia, mutta mitä siitä, kyllähän sellaiset aina
nuorten välillä tasaantuvat. Lepytellään, niin kyllä tasaantuu.
Lepytellenhän lehmäkin lypsää.
Ja hikipäässä Aakusti tuvassa höyläsi ja veisteli viilipytyn aineksia.
* * * * *
Emma ei ollut kotonaan osannut olla, kun oli täytynyt kertoa Aakustin
jättäneen kaiken, vaan oli mennyt Syrjälän taloon, jonka alainen
hänen kotitorppansa oli. Täällä hän juuri paraillaan oli kaivolla
vettä ammentamassa, ja siinä alakuloisena huokaili oman elämänsä
suurta surkeutta, kun kuuli äänen maantieltä:
-- Likka, likka, tules auttamaan!
Emma katsahti maantielle päin. Tuttu oli Emmalle valakka, joka
rattaita veti, ja tuttu rattailla istuva noin kuudenkymmenenvuotias,
punanaamainen mies.
Mutta tunsi tulijakin Emman heti, kun tämä kääntyi häneen päin.
-- Kas, Emmahan se on, huudahti ukko. Kyllä minä sitä selkämystää
tunnustelin ja ajattelin, että olisikohan Emma täällä, mutta en ollut
ihan varma siitä. Autahan minua alas rattailta. Nämä pärpänstikkelini
ovat viime aikoina tulleet niin kovin hölliksi, etteivät tahdo
oikealla tavalla heilua.
Emma tuki miestä hänen kiivetessään alas rattailta.
-- Minne, herran tähden, Janne-setä nyt on menossa? huusi Emma.
-- En minä ole menossa, tulossa minä olen, tulossa ihan kuin
taivaallinen riemu syntiselle, vastasi Janne-sedäksi nimitetty mies.
Hän sieppasi heti Emmaa molemmin käsin korvista kiinni ja suuteli
häntä.
-- No, ei ole noin lämmintä suuta taas osunut minun tielleni pitkään
aikaan, sanoi hän.
-- Vanha ihminen, olkaahan siinä nyt hiljaa ja siivolla, sanoi Emma,
joka ei kuitenkaan voinut olla nauramatta.
-- Pitäisikö minun vielä hiljaakin olla, kun on aivan haudan nurkkien
kohdalla. Ei, vasta sitten, kun olen saanut puupalttoon päälleni,
minä aijon olla alallani.
Hän tarttui hevosen suitsiin ja toi ajoneuvot portista sisään.
Janne Nakkila, eli, kuten häntä tavallisesti nimitettiin, Janne-setä,
oli keskiruumiin kohdalta jokseenkin lihava. Vatsa nousi kauniina
töyrynä eteenpäin, mutta jalat letkottivat hervottomina niiden
alapuolella. Naama oli punakka, silmät suuret ja hiukan ulkonevat,
tukka oli päälaelta hyvin harventunut. Hän oli ollut maakauppiaana,
oli vaurastunut ja eräänä päivänä myynyt liikkeensä hyvillä ehdoilla