Hämäläisiä: Kirja yksinkertaisista ihmisistä - 04

-- Johan minä sen sanoin, antaa sinulle kaikki sakramentit yksintein.
Kaste ensin! Ja nyt veteen! Menetkö, vai täytyykö minun ottaa sinua
niskasta kiinni ja taluttaa sinne ja painaa pääsi veden alle.
-- Hyvä mies, ajattele ensin mitä teet.
-- Minä en tahdo mitään ajatella. Minä tahdon tehdä, mitä sisuni
vaatii.
-- Muista, että kristittyjä me olemme.
-- Viis minä kristillisyydestä silloin, kun minulta Emma otetaan!
Joko menet?
Ja Aakusti antoi piiskan paukahtaa kerran oikein tuntuvasti Jannen
pehmoiseen mahaan.
Janne hyppäsi korkealle ilmaan, parkaisi ja sitten läksi karkaamaan
järven rantaa kohden.
-- Olisi se edes vihainen sonni, niin ainahan jollain tavoin tästä
pääsisi suoriutumaan. Mutta kiukkuinen ihminen! Jos minä kuitenkin
koettaisin kerran vielä sanan voimaa, ajatteli Janne.
Hän kääntyi Aakustiin päin, joka piiskaa heiluttaen juoksi hänen
jälestään, nosti oikean käden etusormen opettavaisesti ilmaan ja
sanoi:
-- Tiedätkö sinä onneton, mitä laki miesmurhasta säätää? sanoi hän.
-- En minä sinua viitsisi murhatakaan, noin huonoa miestä. Mutta
veteen sinun täytyy mennä, ihan oikosenaan veteen.
Sormukset, jotka Janne oli tuonut mukanaan antaakseen Emmalle ja
Aakustille, johtuivat hänen mieleensä, ja hän huusi:
-- Minulla on taskussani ne sormuksetkin, jotka...
Nyt ei Aakusti enää kuunnellut. Tuo sana: sormukset, sai hänet aivan
vimmoihinsa. Hän kiljaisi:
-- Menetkö siitä, menetkö!
-- Kyllä minä menen, minä menen vaikka minne sinä tahdot, vakuutti
Janne ja pani kätensä ristiin. Mutta säästä henkeäni!
-- Veteen sinun pitää mennä, johan minä sen sanoin sinulle! huusi
Aakusti.
Kun Janne huomasi, että hän ei millään keinolla pääsisi Aakustista
vapaaksi, niin hän alkoi huutaa apua. Hän oli nähnyt suuren joukon
kirkkoväkeä tulevan kovaa kyytiä tietä pitkin.
Mutta Aakusti alkoi yhä kiivaammin heiluttaa piiskaansa, ja
välttääkseen lyöntejä täytyi Jannen kiepsahtaa pakoon.
Rannalle tultuaan Janne pyristeli hetkisen aivan kuin koira, joka
pelkää kylmää vettä. Mutta kauaakaan ei hän siinä saanut seisoa,
sillä Aakusti löi piiskalla häntä ja veteen oli mentävä. Kun kerran
oli sinne päästy, niin eihän siinä enää joutunut suremaan, vaan yhä
syvemmälle oli astuttava, sillä Aakusti uhkaili tulla painamaan
Jannen pään veden alle ihan huppuun.
Janne meni niin että vesi solisi hänen ympärillään. Pian tuli
niin syvää, että vesi ulottui hänen leukaansa asti. Silloin hän
hätääntyneenä kääntyi ja aikoi ruveta uimaan, mutta rannalla Aakusti
vihaisen näköisenä heilutti piiskaansa ja huusi:
-- Pysy siellä, älä tule rantaan, taikka minä annan sinulle niin
ympäri koko ruumistasi, että tiedät pyykillä olleesi.
Mutta jo oli pelastus tulossa.
Kirkkoväkeä riensi rantaan, joukon etunenässä Pauliina, joka käsiään
väännellen ja siunaillen rannalla katseli vedessä olevaa Jannea.
-- Menkää auttamaan, miehet, kauppiasta! huusi hän. Saatte
viisikymmentä penniä, jos autatte!
-- Antaa sen miehen olla siellä, se tekee hänelle niin erinomaisen
hyvää, sanoi Aakusti. Pysytkös siellä, pysytkös, jatkoi hän ja
nakkeli pienillä kivillä Jannea, joka käsillään koetti suojella
kasvojaan.
Aakusti olisi tätä leikkiä kiukuissaan jatkanut kauankin, ellei käsi
hellästi olisi tarttunut hänen käsivarteensa. Aakusti ravisti sen
äreästi pois ja kääntyi katsomaan, kuka sillä tavoin uskalsi häntä
häiritä.
Kun hän näki Emman itkettyneet, surulliset silmät, tunsi hän itsensä
aivan avuttomaksi. Hän olisi tahtonut tarttua Emman käsivarteen
kiinni ja viedä hänet jonnekin piiloon ja siellä kenenkään näkemättä
sulkea hänet syliinsä. -- Aakusti, älähän nyt viitsi! sanoi Emma. Ja
mies pudotti kiven kädestään. Siinä hän seisoi Emman edessä osaamatta
sanoa mitään, tuntien vain että hänen oli niin kovasti vaikea
olla. Tänä aikana oli Janne kiireimmän kautta rämpinyt rannalle ja
ravisteli märkiä vaatteitaan, Pauliinan kaikin tavoin koetellessa
siunailuilla ja kauniilla sanoilla häntä lohdutella.
Kun Aakusti sattui katsomaan Janneen ja näki hänet vedestä tulleeksi,
niin hän hyppäsi tämän eteen ja sanoi kireällä ja kiukkuisella
äänellä:
-- Anna tänne ne sormukset!
Janne kaivoi liivinsä taskusta sormukset, jotka olivat käärityt
vedessä aivan lionneeseen paperiin.
Aakusti otti sormukset esiin, kuivasi ne takkinsa hihaan, nosti
hiukan housujaan ja astui Emman eteen:
-- Tässä on sinulle, Emma, sormus! Pidä nyt se! Emme me eroa, vaikka
pipit ja papit tekisivät mitä tahansa ja vaikka kaikki entiset
kauppiaat sekoittaisivat asiamme. Ja nyt sitä mennään purkamaan
kuulutus, sen minä sanon.
Emma oli ottanut sormuksen sormeensa. Ei hän osannut mitään sanoa
tähän kaikkeen.
Aakusti kyöräsi Jannea menemään edeltä sanoen:
-- Nyt kirkkoon, sakastiin ja purkamaan, mikä tässä on yhteen
liitetty aivan tarpeettomasti.
-- Totta kai minä sen puran, sanoi Janne. Enhän minä ole asiaa
sekoittanut. Kaikkihan on kirkkoherran syy. Johan minä sitä alusta
pitäen sinulle, Aakusti, sanoin, mutta sinä et tahtonut kuulla minua.
Janne tapasi oman valakkansa, jota Peltolan Jussi yhä vielä piteli.
Kun asteleminen oli hänelle kovin vaikeata märkien vaatteitten
tarttuessa joka paikkaan ruumista kiinni, kapusi hän Pauliinan avulla
hevosen selkään.
Yhdessä nyt koko joukko läksi kirkkoa kohden. Janne koetti pysytellä
valakkansa selässä pidellen sen harjasta kiinni, Aakusti talutti
hevosta. Emma astui hänen rinnallaan, ja Pauliina käveli Jannen
lähellä. Jälestä tuli muu joukko.
Kun vähän matkaa oli päästy, niin katsoi Janne hetken soveliaaksi
turvautua taas sanan voimaan voidakseen sen kautta kohottaa
jokseenkin alas painunutta arvoaan.
-- Eikö tässä nyt taas ole selvä esimerkki siitä, mihin kateus,
kiukku ja muut paheet saavat ihmisen? sanoi hän ja loi katseen
saattojoukkoonsa. Paljaasta kateudesta, kun minä olin saanut hänestä
voiton, teki kirkkoherra tämän kepposen. Onko se kristillistä,
kysyn minä? Onko sellainen sielunpaimen sopiva meidän pitäjäämme?
Ajatelkaa, miten tässä olisi voinut käydä! Jos Aakusti olisi
ollut hiukankaan toisenlainen, niin olisi hän, sen sijaan että
purki kiukkunsa minuun, mennyt nuoran kappale kourassaan jonnekin
syrjäiseen paikkaan roikkumaan. Niin olisi käynyt. Ja kenen syy se
olisi ollut? Kirkkoherran. Mutta kaikeksi onneksi johti sallimus
Aakustin kiukun minuun eikä häneen itseensä. Ja niin hän ajoi minut
veteen. Minä olen märkä ja ruumiini tuntuu kovasti jähtyneeltä, mutta
minun sydämeni on lämpimämpi teitä kaikkia kohtaan nyt kuin koskaan
ennen. Kyllä minun ruumiini tästä voi saada ikuiset vammat, kuolema
saattaa tulla, mutta mitä siitä. Minä olen kuitenkin tämän nuoren
miehen estänyt paljoa kamalammasta teosta, itsemurhasta. Kun minä
näin asiaa tarkastan, niin havaitsen, että armollinen on taivas, kun
se johtaa asiat näennäisesti hullunkurisesti ja nurinpäin, sillä
korkea viisaus asuu kaikissa sen hommissa.
Janne katsoi alakuloisesti Aakustiin ja sanoi:
-- Niin, niin, Aakusti, kuolema tästä voi minulle vielä tulla, sillä
vilustuminen on vaarallinen tauti. Mutta kun minä tiedän, että sinä
ja onnesi sen kautta on pelastettu, niin älä luule, että minä sinua
millään tavoin soimaan. Meidän tulee aina maailmassa uhrata itsemme
toistemme hyväksi. Nyt minä olen sinulle näyttänyt, kuinka minä sanan
kaunista opetusta noudatan. Tee sinä samoin.
Katuvalla mielellä asteli Aakusti hevosta taluttaen. Hän olisi
mielellään mennyt vaikka turkit päällä veteen, jos sillä olisi saanut
tämän kaiken, tekemättömäksi. Hän katsoi Janneen osaamatta mitään
sanoa. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, näyttää, että kyllä hän
osaa hyvääkin tehdä. Hän ei huomannut mitään keinoa. Mutta samassa
hän näki, että satulattoman hevosen selässä istuessa olivat Jannen
housunpuntit kovasti nousseet ylös päin. Silloin tarttui Aakusti
puntin alasyrjään ja kiskaisi oikein kovaa, jotta housut valuivat
taas saappaitten päälle.
Janne tuli yhä varmemmaksi siitä, että hän tässä oli taas tehnyt
jotain suurta ja ihmeellistä. Hän pysäytti hetkiseksi hevosen,
kääntyi seuraajiinsa ja puhui:
-- Katsokaahan, mitä tästäkin asiasta olisi tullut, jos minä olisin
Aakustin kiivasta mieltä koettanut vastustaa enkä olisi tehnyt
niinkuin hän tahtoi. Sota ja vaino siitä olisi tullut. Minä olen
maailman historiasta huomannut, että kaikki suuret mullistukset
ovat maailmassa syntyneet siitä, että toinen ei ole silloin ollut
alallaan, kun toinen on ollut kiukkuinen. Mutta mitä varten minä
olisin kirjoja lukenut, ellen sen vuoksi, että niistä olisin jotain
oppinut. Ja niin olen minä tullut huomaamaan, että järveen-meno oli
tällä hetkellä se teko, joka oli viisain. Se ei tullut pelkuruudesta,
kaukana siitä, rakkautta se oli näitä kahta nuorta kohtaan, joiden
asiat kirkkoherra oli sekoittanut.
Janne oli päässyt mieliaineeseensa, rakkauden selvittelemiseen,
ja hän unohti kaiken muun, kärsimänsä häpeän, märät vaatteensa,
kummallisen ratsastuksensa.
-- Tässä, juuri tässä, me saamme katsella kolmenlaista rakkautta.
Ensiksi on Emman ja Aakustin rakkaus. Se on sitä lämmintä ja makeata
rakkautta, se on se iankaikkisuuden voisilmä jokapäiväisyyden
puurossa. Sitten on minun rakkauteni teitä kaikkia kohtaan ihan
järjestään. Se on se tukipylväs, jota paitsi kaikki menisi kumoon
täällä. Ja sitten on Pauliinan rakkaus peltoihinsa ja karjaansa. Ei
sekään rakkaus mitään huonoa ole, sillä jollei sitä olisi, niin ei
tämä maa pysyisi pystyssä. Pauliinan kartanosta osuusmeijeriinkin
enin maito tuodaan, ja Pauliina kunnallekin korkeimmat verot
suorittaa. Hänen rakkautensa on siis tämän maan onnen ja menestyksen
pohja ja perustus.
Nyt huomasi jo Jannekin, että hänen puheensa alkoivat käydä liian
monimutkaisiksi ja vertailut horjuviksi. Hän lopetti siis. Jo oli
aikakin, sillä oltiin jo aivan kirkon lähellä.
Jumalanpalvelus oli päättynyt ja kirkonmäki oli täynnä kansaa, joka
kummastellen katseli rannalta päin tulevaa joukkoa.
Mutta Janne ei vähääkään joutunut ymmälle tästä. Hän kiipesi
hevosensa selästä alas ja alkoi astella sakastia kohden.
Koko saattojoukko tuli jälestä. Aakusti ja Emma olivat kovin
levottomia siitä, miten asia saataisiin jälleen oikealle tolalleen.
Pauliina piti suurta uhoa tästä kaikesta ja sanoi menevänsä
valituksillaan vaikka senaattiin asti, ellei kihlausta pureta.
Janne ei välittänyt toisten puheista mitään, hän vain asteli märkänä,
mutta juhlallisena kirkkoon ja sieltä sakastiin. Ovi sulkeutui hänen
jälkeensä. Saattue jäi kirkkoon ja pamppailevin sydämin istui kirkon
penkkeihin sakastin oven luo odottamaan.
Eipä kestänyt kauaakaan, niin alkoi sakastista kuulua aivan tavatonta
melua. Ensin kaikui kirkkoherran kiukkuinen ääni, mutta pian siihen
vastasi Janne oikein täydellä voimalla. Kirkossa istuvat odottivat,
ja jota kauemmin Janne viipyi, sitä toivottomammalta heistä tuntui
se, että tämä kaikki saataisiin puretuksi ja siis Aakusti kaikista
vastoinkäymisistään huolimatta saisi Emmansa. Eevastiina ensimäisenä
puhui:
-- En minä tahdo sanoa mitään pahaa sanaa Jannesta, viisas mies hän
on, vaikka onkin paikoin hassu, ja hyvä mieshän hän on, mutta olisi
hän saanut olla sekaantumatta tähän asiaan.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat? ärähti Pauliina.
-- Janne tekee kaikki asiat niin kovasti monimutkaisiksi, hän ei
joudu ajattelemaan, ennenkuin vasta sitten, kun asian kelkka on jo
menossa kovaa kyytiä mäkeä alas. Naimisiin olisi sen miehen pitänyt
ajoissa päästä, niin silloin hän olisi kyllä tasaantunut.
Tämä viimeinen lause oli kova isku Pauliinalle. Olihan Eevastiina
leski, ja kun hänen poikansa nyt aikoo mennä naimisiin, niin vapaahan
hän olisi vuorostaan ottamaan itselleen miehen. Mutta Jannea ei
Pauliina antaisi kenellekään, sen hän oli päättänyt.
-- Riippuu siitä, millaisen vaimon hän olisi saanut, vastasi Pauliina
kiukkuisella äänellä. Ei jokainen nainen kelpaakaan sellaiselle
miehelle kuin Janne on. Rikkautta Janne tarvitsee, jotta hän oikein
pääsee näyttämään, mitä hän on.
Eevastiina ymmärsi Pauliinan puheen tarkoituksen ja häntä nauratti
hiukan Pauliinan toivoton miehen pyynti.
-- Eipä se rikkaus aina näy tuovan onnea avioliittoon, vastasi
Eevastiina.
Pauliina nousi ja olisi ehkä alkanut keskellä kirkkoa oikean jymyn,
ellei samassa Janne olisi ilmestynyt sakastin ovelle. Hän astui aivan
kuin ruhtinas alas portaita kirkkoon. Kun hän oli päässyt levottomina
odottavien kohdalle, niin hän sanoi:
-- Nyt se asia on taas järjestyksessä. Emma saa Aakustin ja Aakusti
saa Emman!
Aakustin mieli oli niin hyvä, että hän ei saanut ilossaan sanaakaan
suustansa. Hän tarttui vain oikein lujasti Jannen käteen ja puristi
sitä.
-- Kovallehan se otti, oikein kovalle, sanoi Janne. Mutta eihän
minulle suotta ole annettu sanan voimaa. Minä näytin taas
kirkkoherralle elämän peiliä, panin hänet katsomaan totuuden ja
oikeuden osviittaan, ja silloin meni miehen luonto pois. Hän taipui
kauniisti ja sanoi, että hän oli erehtynyt. Ja ensi sunnuntaina on
uusi kuulutus käymässä.
Kun Janne seuralaisineen tuli kirkon ovelle, niin häntä alkoi
puistattaa. Pauliina sen heti huomasi ja tuli siitä kovasti
levottomaksi.
-- Aijai, kuinka kauppias värisee, sanoi hän. Tämä ei tiedä hyvää.
Nyt on ihan varmasti tullut vilustus, ja hengenvaara on silloin
edessä.
Pauliina oli niin hätääntynyt, että se tuntui Jannesta oikein
suloiselta. Hän tekeytyi heti heikommaksi saadakseen kauemmin nauttia
siitä.
Mutta silloin Pauliina, joka kaikessa oli tottunut heti puuhaamaan ja
hommaamaan, sieppasi Jannen kyynärpäästä kiinni ja läksi aika kyytiä
kuljettamaan häntä rattaitaan kohden.
Ennenkuin Janne oikein tiesikään, mistä oli kysymys, oli Pauliina
jo lykännyt hänet rattaille, otti ohjakset omiin käsiinsä ja huusi
kuskipojalleen:
-- Ota sinä, Jussi, kauppiaan hevonen ja tuo se meille!
Ja Pauliina maiskautti suullaan, nykäisi oikein lujasti ohjaksista ja
läksi ajamaan kartanoaan kohden.
Niin äkillinen oli lähtö, että toiset eivät vielä olleet päässeet
asioista selville ennenkuin rattaat jo olivat kaukana.
-- Sinne se sen vei, sanoi viimein Aakusti.
-- Sinne vei, vakuutti Emman isä.
-- Otti kotiaan, lisäsi Eevastiina. Taitaa tulla oikein suuret häät
vielä tänä kesänä tähän pitäjääseen.


KUUDES LUKU

Peltolan kartanon peräkamariin vietiin Janne heti paikalla. Pauliina
juoksi ja komenteli aivan kuin suuri herra olisi taloon tullut.
Jannesta tuntui hyvin suloiselta tällainen huolenpito hänen
terveydestään. Kun hän peräkamarissa katseli sitä pukua, joka oli
hänen ympärillään, tunsi hän itsensä jokseenkin yksinkertaiseksi.
Märkä puku oli maantien tomusta tullut aivan harmaaksi. Tiellä oli se
jo ennättänyt hiukan kuivua, mutta hankalalta tuntui sittenkin siinä
oleksiminen.
Mutta pian tuli apu. Pauliina pyörähti huoneeseen ja toi
käsivarrellaan vaatteita.
-- Muuta nyt, Janne, kuivat päällesi, sanoi hän. Minä toin
Jeremias-vainajan alusvaatteet sinulle. Ota nyt ja muuta. Kyllä minä
menen pois, jotta sinun ei tarvitse hävetä. Mutta sänkyyn sinun
täytyy heti mennä maata, jotta vihastus ei pääse panemaan mitään
pahoja toimeen.
Ja Pauliina veti niin että rusahti huoneessa olevan vuoteen auki,
pöyhi siinä olevia monia polstareita, nouti nopeasti puhtaat lakanat
ja kirkkaan silkkisen peitteen. Kun kaikki oli kunnossa, katsoi hän
suurella hellyydellä Janneen ja sanoi:
-- Pane nyt maata minun morsiuspeittoni alle! Kyllä sinun on siellä
lämmin olla.
Janne riisui yltään vaatteensa ja puki Jeremias-vainajan paidan ja
alushousut ylleen ja meni sitten lakanoitten väliin.
Kun hän oli siinä väristellyt vähän aikaa, niin kurkisti Pauliina
ovesta ja toi kohta Jannelle suuren kupillisen kamomillateetä.
-- Juo nyt, että lämpenet!
Pauliina otti tuolin, siirsi sen vuoteen viereen ja pää kallellaan
katseli, kuinka Janne joi.
-- Ne Jeremiaan vaatteet näyttävät sopivan sinulle aivan kuin
olisivat tehdyt. Ne ovatkin ne paremmat paidat, jotka minä sinulle
toin. Minä en antanut hänen panna niitä päälleen muuta kuin silloin,
kun hän meni sellaiseen kylään, jossa hänen täytyi olla yötä. Kyllä
hän muuten sai käydä huonommissa. Niin hän sai. Mutta toista se on,
kun minä Jannelle annan, ihan toista.
-- Paita kuin paita! sanoi Janne.
-- Ei se sentään niinkään ole. Kyllä siinä on ero, kenelle paita
päälle vedetään, sanoi Pauliina imelästi.
Kun Janne oli teen juonut, koetteli Pauliina kädellään hänen otsaansa.
-- Aijai, kuinka kuuma on otsa. Ettei vain tulisi kuume ja sen mukana
kuolema. Kyllä se Aakusti oli sentään hyvin raaka ja rivo mies, kun
sillä tavoin ajaa Jannen järveen. Mikäs kala Janne on!
-- Ei puhuta siitä nyt enää, sanoi Janne. Mutta kovasti tuntuu
raukealta ruumiissa, ja sitten pistelee niin pahasti kupeesta ja
seläntaipeesta.
-- Kunhan ei vain tulisi halvaus! huusi Pauliina.
-- Ei se sellainen minuun pysty, sanoi Janne. Mutta sitten tuli hänen
mieleensä yhtäkkiä kuolema ja hänen tuli niin kovasti sääli ja surku
omaa itseään. Hän oli näkevinään itsensä jo paarilla ja koko kylän
suremassa hänen kuolemaansa. Eihän hän voinut näin kaunista ajatusta
omanaan pitää, vaan täytyi siitä jakaa toisellekin.
-- Vaikka, kukapa sen tietää, miten kuolema tulee, sanoi hän
surullisella äänellä. Niin, niin, arkussa sitä minunkin on maattava
kerran, nenä pystyssä ja lakki päässä. Muista se, Pauliina, kun minä
kuolen, niin täytyy minulle panna lakki päähän. On niin ikävä lojua
siinä pää paljaana aivan kuin olisi mikäkin kanavaras.
-- Voi, voi, kylläpä sinulla nyt on kova sielun ahdistus, sanoi
Pauliina ja pani kätensä ristiin. Olisikohan konjakista mitään apua?
-- Voisihan tuota koettaa, sanoi Janne. Pauliina riensi heti
noutamaan ja tarjosi Jannelle ryypyn.
-- Juo nyt, Janne. Juo nyt, niin riemastut.
-- Ruvetaanko tässä ihan ryypyttelemään? sanoi Janne.
-- Eihän toki, sen verran ainoastaan, että uni tulee. Kyllä ruumis
aina silloin parantuu, kun se pääsee unen kehtoon kieppumaan.
Kun Janne oli ryypännyt, niin hän sulki silmänsä ja koetti nukkua.
Mutta uni teki kiusaa eikä millään tavoin tahtonut tulla. Ajatukset
olivat yhä kirkonmäellä, ja vaikka kaikki olikin lopullisesti
päättynyt jokseenkin hyvin, niin kaivelihan Jannen mieltä kuitenkin
se, että hän koko kirkkoväen nähden oli saanut mennä järveen.
Pauliina huomasi, että uni ei tahtonut tulla Jannen silmiin.
-- Ei taida oikein hyvin nukuttaa, sanoi hän. Auttaisikohan tuo, jos
minä laulaisin.
-- Miksi ei se auttaisi, vastasi Janne. Onhan tunnettu asia, että
laulu aina on ihmisiin vaikuttanut rauhoittavasti.
-- Veisaanko virttä?
-- Ei virsiä, se muistuttaisi mieleeni niin kovasti kirkkoherran, ja
silloin menisi uni heti paikalla pois.
-- Mitä minä sitten laulan?
-- Jotain iloista ja lystillistä.
Pauliina mietiskeli kauan. Eihän hän juuri ollut laulaja ja vielä
vähemmin oli hän joutunut elämänsä aikana iloisten laulujen rattailla
sieluaan hyppyyttämään. Vihdoin kuitenkin johtui mieleen laulu, jonka
hän nuoruutensa kukkeimmillaan ollessa oli kuullut. Ja hän alkoi:
-- Harjun mäen kalliolla oli huono tölli,
jossa rajasuutarilla oli poikamölli.
Isä oli Vehka-Heikki, poika myöskin siksi
ensimmältä kutsuttiin ja sitten Vekkuliksi.
Äiti niinkuin tuulimylly, suuri nuuskakuono,
Roima-Pirjo nimeltään ja tavoiltansa huono.
Ja laulua jatkui. Pauliinan ääni nousi ja laski, vuoroin pahasti
porisi, vuoroin koetti lempeästi liruttaa. Ja tätä ankaraa koetusta
päästä juoksuun laulun lakealla niityllä kuunteli Janne hetkisen ja
sitten vaipui uneen.
* * * * *
Kun Janne heräsi, niin hän tunsi itsensä aivan terveeksi; kaikki
vilunväreet olivat kadonneet, lihaksissa tuntui hauska kiverrys,
virtaava veri kutitti varpaissa, ja pää oli niin ihmeellisen viileä.
Janne oikaisi itsensä vuoteessa aivan pitkäksi, kiskoitteli ja veti
syvään henkeä rintaansa. Sitten hän vähän aikaa lepäsi selällään ja
mietiskeli:
-- Kyllä minä Pauliinan ymmärrän. Hän tahtoo tällä hoitelemisellaan
saada minut valtaansa. Minä olen aina huomannut sen, että aikamies on
hyvin taipuvainen olemaan tuollaisena kapalovauvana, jonka vieressä
nainen vahtaa. Ja kuinka moni avioliitto onkaan sen kautta päätetty,
että mies on ollut sairaana ja nainen siinä hoitelemassa. Koko
ruumis kutiaa niin hauskasti aina silloin, kun makaa vuoteessa ja
nainen siinä pääsee hypistelemään hellillä sormillaan. Kun mies on
seisaallaan, niin ei sitä nainen silloin voita, ei hellillä sanoilla,
ei silmäniskuilla, ei kerrassaan millään, jos miehen mieli ei vain
ole kääntynyt jo ennestään naista tavoittamaan. Mutta kun mies on
pitkällään, niin silloin nainen ottaa miehen omakseen. Ja vaikka
millainen nainen, vaikka oikea linnunpelätti ottaa silloin pulskimman
miehen sydämen näppiinsä ja pitelee siinä. Niin, niin, vuoteessa mies
on aina toinen kuin jalkeillaan.
Janne oli juuri aikeissa nousta, kun Pauliina tuli huoneeseen. Kun
hän näki Jannen olevan hereillä, niin hän löi kätensä ilosta yhteen
ja sanoi:
-- Kun minä olin meidän imisikaa katsomassa, niin tuli äkkiä
mieleeni, että Janne jo ehkä on hereillä ja sen on minua ikävä. No,
kuinka terveyden laita nyt on?
-- Hyvästi se on, vastasi Janne. Jos sinä, Paukku, pysyisit siellä
oven takana, niin minä nousen ylös ja menen kotia.
-- Ei, ei, et sinä, Janne, millään muotoa vielä saa nousta ylös. Sinä
voisit uudestaan tulla kipeäksi, ja silloin sinua ei millään voisi
pelastaa. Maata sinun täytyy täällä vielä kauan aikaa.
-- Mutta täytyyhän minun nousta ja mennä kotia.
-- Mikä kiire sinulla sinne on? Eihän sinulla ole enää mitään kauppaa
eikä muita hommia, olet ja elät omaksi huviksesi. Mitä sinä silloin
suotta nouset ylös. Makaa nyt siinä vain rauhassa.
-- En minä makaa! sanoi Janne päättäväisesti. Minä nousen ylös!
Mene nyt, Paukku, tuonne toiseen huoneeseen, sillä enhän minä tässä
muuten, aivan alusvaatteillani kun olen, voi nousta ylös.
-- Vaikka minun täytyisi jäädä tänne öiksi ja päiviksi, niin en minä
nyt sinua päästä, sanoi Paukku.
-- No, sitten minä nousen, vaikka ihme olisi! sanoi Janne.
Mutta ennenkuin hän ennätti päästä vuoteesta ylös, oli Pauliina jo
voimakkaalla otteella paiskannut hänet takaisin selälleen sänkyyn ja
piteli siinä.
-- Et sinä, Janne, ole terve, vaikka sinä niin uskottelet itsellesi,
sanoi Pauliina. Pysy nyt siinä kauniisti!
Janne retkahti takaisin vuoteelle. Hän ei osannut tehdä mitään.
Siinä hän lojui ja antoi Pauliinan vetää peitteen hänen päälleen ja
painella sen sivuilta hänen alleen.
-- No, kas niin, sanoi Pauliina, kun Janne taas oli hyvin peitettynä
vuoteessa, ja taputteli häntä leveällä kämmenellään rinnan päälle.
Makaa sinä nyt siinä, kun sinusta näin hyvää huolta pidetään, makaa
ja kiitä jumalaasi, joka on minutkin sinun tiellesi johtanut ja estää
sinua tekemästä suuria tyhmyyksiä.
-- Ei tässä muu auta kuin sanan voima, ajatteli Janne.
Hän rykäisi ja katsottuaan Pauliinaan, joka istui vuoteen vieressä,
hän alkoi:
-- Sinä et tietysti ole lukenut mitään Rooman keisareista? Kuinka
sinä sellaista olisit lukenut. Silloin sinä et tiedä, että ne miehet
eivät koskaan tahtoneet olla sairaita, vaan aina ne rynnistivät
eteenpäin. Ajattele sitä ja muista, että minullakin on paljon
maailmassa sellaista, jonka puolesta minä taistelen. Kun sinä et ole
lukenut sitä, niin olet ainakin toisinaan kurkistellut raamattuusi
ja muistat kertomuksen Simsonista. Minäkin olen sellainen, hengen
Simson. Älä luule, että sinä olet toinen Taliila, joka otat minulta
miehuuden pois ja teet minut sinun suloisuutesi vangiksi. Ja vaikka
sinä saisitkin minut valtaasi, niin niinkuin Simson minä rynnistäisin
ja kaataisin kaiken. Tämän sängyn laidat hajoaisivat, jos minä
voimani kokoaisin.
Pauliina tarttui Jannen käsiin ja pisti ne peiton alle.
-- Älä siinä nyt riehu, vaan pysy alallasi!
Mutta Janne jatkoi:
-- Sinä et taida tietää, Pauliina, mikä on oikeastaan maailman
järjestys, että mies se on, joka kaiken määrää ja jonka tahto
maailmassa on kaikki kaikessa. Minä sitä olen herra ja määrääjä
täälläkin. Ymmärrätkö sinä sen? Minä nousen sängystä silloin kun minä
sen tahdon. Minä en vielä nouse, sillä minä tahdon ensin sinulle
puhua ja selittää, kuinka kaikki tässä maailmassa on järjestetty.
Sinä olet arvellut, että sinä sen kautta, että olet minut saanut
tähän vuoteeseen, olet myöskin saanut kaiken vallan minun ylitseni.
Mutta niin ei ole asian laita. Totisesti, niin ei ole!
Minä nousen tästä vuoteesta silloin kun minä itse sen tahdon. Minä en
tällä hetkellä sitä tahdo, sillä minä olen alusvaatteillani ja sinä
olet nainen, mutta jos minä tahdon, niin minä nousen sittenkin.
-- Rakas Janne, sanoi Pauliina, älä puhu niin paljoa, se väsyttää
sinua!
-- Herra jestas kuitenkin, Paukku, luuletko sinä, että minä olen
sairas! Minä olen ihan terve, niin terve, että lääkärit minut
nähdessään kiukusta itkisivät. Joko sinä nyt ymmärrät, mitä sinun
tulee tehdä?
Pauliina katsoi pitkään Janneen, kun hän huomasi tämän odottavan
häneltä jotain vastausta.
-- Niin, mitenkä? sanoi Pauliina.
Janne katsoi hetkisen aivan hölmistyneenä Pauliinaan huomattuaan,
että tämä ei ollut hänen puheestaan ymmärtänyt yhtään mitään.
-- Kun ei sana auta, niin auttaa väkivalta, ajatteli Janne ja hyppäsi
äkkiä ylös.
Mutta samassa oli Pauliina jo tarttunut häneen ja painanut hänet
vuoteeseen. Janne yritti kaikin tavoin päästä vapaaksi, mutta mikä
siinä auttoi, Pauliina oli häntä voimakkaampi, ja pian olivat Jannen
sätkyttelevät sääret painetut alalleen sänkyyn ja peite vedetty
niiden päälle.
Janne ei ollut uskaltaa avata silmiään, niin häntä itseään hävetti
tämä hänen tappionsa. Että nainen tällä tavoin oli saanut yliotteen
hänestä, oli kumonnut hänet ja vielä kaiken hyvän lisäksi peittänyt
hänet sänkyyn. Mieluummin hän sitten olisi jäänyt vaikka maantielle
lojumaan verissään ja vaivaisena niinkuin se mies, jonka laupias
samarialainen korjasi, kuin joutunut tällä tavoin makaamaan.
-- Kai Janne nyt on siivosti sängyssä eikä suottaspäiten tuppaa ylös,
sanoi Pauliina.
Janne ei vastannut.
-- Oletkos sinä Janne siivolla, vai etkö sinä ole?
Janne ei vieläkään vastannut. Häntä kiukutti tuo Pauliinan tapa
kysellä häneltä aivan kuin pieneltä lapselta. Oliko hän mikään
kakara, joka oli joutunut kiinni omenanvarkaudesta ja jota nyt
varoitettiin siitä.
-- Jollet sinä, Janne, lupaa olla kiltisti paikallasi, sanoi
Pauliina, niin minä en liikahda tästä paikasta pois, vaan jään tänne
kaikeksi aikaa.
-- No, minä lupaan, että olen niin paikallani, että eivät hiiretkään
kuule, vastasi Janne.
-- Sitten minä menen noutamaan sinulle syötävää. Mutta sinun
vaatteesi minä otan mukaani kuivumaan.
Janne oli jo sinä aikana ehtinyt ajatella, että hän karkaa salavihkaa
talosta. Mutta eihän se laatuun käy, jos Pauliina hänen vaatteensa
vie piiloon.
-- Anna niiden olla täällä, kuivuvathan ne täälläkin.
-- Sikistyvät ne, jos saavat siten kuivua, vastasi Pauliina. Minä
vien ne tuvan puolelle puhdistettaviksi ja silitän ne siellä kuumalla
raudalla, niin ovat sitten aivan kuin juuri räätäliltä tulleet. Nuku
nyt, Janne, nuku oikein rauhassa, kyllä Pauliina sinusta huolen pitää.
Ja ystävällisesti nyökäten Jannelle otti Pauliina hänen vaatteensa ja
meni.
Janne kurkisteli kauan oveen päin osaamatta mitään sanoa tai tehdä.
Lopulta hän nousi istualleen vuoteessa ja sanoi:
-- Pysähtyy sitä järki viisaammaltakin toisinaan. Onko ennen kuultu
mokomaa tapausta? Minä olen lukenut maailmanhistoriaa, mutta en minä
koskaan ole kuullut puhuttavan siitä, että nainen olisi ryövännyt
itselleen miehen. Muuan Rooman keisarinna kyllä väkipakolla tahtoi
saada erään nuoren miehen omakseen. Mutta sehän oli siinä turmeluksen
maassa, ja me elämme sentään Suomessa. Mitä minä nyt teen?
Pakeneminen olisi yhtäkaikki jokseenkin kurjaa, sillä olenhan minä