Hämäläisiä: Kirja yksinkertaisista ihmisistä - 05

urhoollinen mies. Ja jos pakenisin, niin enhän minä paidallani voi
juosta pitkin maantietä. Ja jos menisinkin, niin tulisihan tuo nainen
ihan varmasti minun jälestäni. Jos taas jään tänne, niin olen aivan
varmasti ennen pitkää naimisissa tuon lohikäärmeen kanssa. Hänen
ei tarvitse muuta kuin mennä kirkkoherran luo, kertoa, että minä
olen ollut yötä täällä, niin kirkkoherra kuuluuttaa minut niin että
roikaa. Ja kannattaako enää tällä ijällä mennä naimisiin, kun tähän
asti on itseään siitä visusti varjellut? Jokainen vuosi on ollut
pölkky minun rauhani majaan. Nyt se on valmis, ja annanko minä tuon
ämmän sen jaottaa, pois se!
Hymyilevänä palasi Pauliina jonkun ajan kuluttua takaisin tuoden
tarjottimella Jannelle ruokaa. Siinä oli niin paljon kaikenlaista
hyvää, että Jannea aivan kauhistutti ruuan paljous. Pauliina
istui vuoteen viereen ja alkoi tarjoilla ruokaa Jannelle, eikä
Janne tiennyt koskaan syöneensä niin paljoa, ei edes häissä tai
maahanpaniaisissa.
Kun syönti oli loppunut, niin Janne oikaisi itsensä vuoteelle ja
vaipui vanhurskaan uneen.
* * * * *
Huoneessa oli jo hämärää, kun Janne heräsi.
Hän kuulosteli. Kaikki oli hiljaista. Että Pauliina oli käynyt
huoneessa, sen hän huomasi siitä, että vuoteen viereen oli pantu
tuoli ja sille lasillinen vettä.
-- Kyllä tuo Pauliina olisi huomaavainen aviovaimo, sen minä
tunnustan, jollei se olisi niin jeevelin kovakätinen, että henki
on vaarassa. Ja onhan avioliitto hengen ylläpitämiseksi, eikä sen
menettämiseksi.
Hän nousi istualleen ja kuunteli.
-- Taitaa kello jo olla paljonkin, koska häntä ei enää kuulu eikä
näy. Kuorsaa kai jossain omassa sängyssään. Mitähän kello onkaan? Se
nainen taisi viedä vaatteitten mukana minun kellonikin.
Samassa alkoi etäällä kello lyödä. Janne laski sen lyönnit ja huomasi
kellon jo olevan yhdeksän.
-- Nyt olisi niinkuin sopiva hetki pötkiä pakoon. Mitä minä tänne
suotta jään. Osaan minä kotonanikin maata, jos mieleni tekee.
Janne hyppäsi sängystä ja meni ovelle. Hän koetti avata sitä.
-- Se ämmä on pannut oven lukkoon. Kyllä sillä on varmat aikeet
minun suhteeni. Ei se heitä ennen kuin minä olen hänen miehensä. Sen
minä kaikista merkeistä huomaan. Mutta nietu, sanoi ryssä. Minä en
olekaan mikään sellainen mies, joka on otettavissa koska tahansa.
Kyllä minä osaan itseäni varjella naimisen suuresta portista. Eihän
porsastakaan saa läävään silloin, kun se tahtoo ulkona olla. Kuinka
sitten vanhaapoikaa silloin, kun hän tahtoo vapautensa säilyttää.
Vaikka pakeneminen onkin itse asiassa häpeällinen teko, niin ei sitä
jouda silloin ottamaan varteen, kun on kysymyksessä sellainen asia
kuin tässäkin on. Minä menen keinolla millä tahansa pois.
Ilo leimahti hänen silmissään, sillä hän oli keksinyt keinon, millä
hän saattoi paeta.
-- On sitä ennenkin laseja rikottu, kun on miehiä suorinta tietä
heitetty ulos. Saatikka sitten, kun on mentävä pakoon elämänaikaista
hirsipuuta. Mutta mitä minä suotta rikon, kun minä saan avatuksikin
ikkunan. Hiljaa ja hissuksiin, niin sitten päästään pois.
Ja Janne avasi varovaisesti ikkunan ja sen tehtyään kiipesi ulos.
-- Nyt sitä olisi juostava, mutta minne näillä Jeremias-vainajan
housuilla pääsee, kovasti ovat laajuutensa puolesta eroavaiset
minun housuistani. Ihme ja kumma, että se mies pääsi niinkin paljon
lihomaan sellaisessa komennuksessa. Ja pitääkö minun nyt krekkalehtia
tällaisessa valkoisessa puvussa pitkin maantietä. Jos tietäisin,
minne minun valakkani on viety, niin hakisin sen. Rattaani ovat
tuolla kartanolla, sen minä hämärässä erotan. Mutta ehkä onkin
tallissa. Ainakin kannattaa käydä katsomassa.
Janne hiipi talliin. Siellähän valakka oli, ja runsaasti sitä oli
siellä kestitty kauroilla, niin runsaasti, että iso osa oli jäänyt
syömättäkin.
Janne kuljetti hevosensa pihalle, valjasti sen rattaitten eteen ja
läksi ajamaan. Ensin hän hiljaa ajoi, jotta kukaan talon väestä ei
heräisi. Mutta kun oli päästy nurkan taakse, niin löi Janne ohjaksien
päillä valakkaa ja sanoi:
-- Mene nyt, minkä suinkin alta pääset! Matkalla hän mietiskeli
asioitaan:
-- Onko ennen kuultu mokomaa, että mies pakenee naista tällä tavoin?
Onko kuultu, kysyn minä. Ja minne minä nyt menen? En minä suinkaan
tänne kylään voi jäädä. Pois minun täytyy kaukaisille maille.
Janne tuli oikein liikutetuksi ajatellessaan, että hän tällä tavoin
oli joutunut kohtalon kovan käden alaiseksi. Mutta hän päätti
urhoollisesti kaiken kestää.
-- Finne, Hämäläisiä.
Kotia tultuaan ja herätettyään Hilman, piikansa, hän pukeutui
paraimpaan pukuunsa ja pakkasi tavarat matkalaukkuun. Kun hämmästynyt
Hilma kysyi, minne kauppias nyt niin äkkiä matkusti, niin Janne
vastasi:
-- Minä tunsin tänään sellaista kamalaa kolotusta koko ruumiissani.
Ei tässä muu auta kuin mennä kylpylaitokseen. Minä matkustan
aamujunassa heti Savonlinnaan.


SEITSEMÄS LUKU

Puolitoista kuukautta oli kulunut, kun eräänä päivänä ilmestyi
Syrjälän talon portille Janne, ajaen koko kylän hyvin tuntemalla
valakallaan. Nappularattaat olivat tavallista kirkkaammat, ja ajaja
oli hyvin punakka ja ketterästi hän hyppäsi maahan.
-- Onko täällä talonväki kotona? huusi hän niin että talon nurkat
kaikuivat.
Päärakennuksen ovelle ilmestyi Syrjälän emäntä, aina puuhaileva
Miina, ja pian hänen jälestään tuli hänen aviollinen taakkansa ja
perheellisen kurituksensa esine, Matti.
-- Jannehan se on, huusi Miina ja löi kätensä yhteen. Joko Janne nyt
vihdoinkin tulee kotia Savonlinnasta?
-- Täytyihän minun jo tulla, sillä minne te muuten täällä
olisittekaan joutuneet, vastasi Janne. Eilisiltanahan minä tulin. Ja
kun olin tarkastanut, että kaikki meillä oli hoidettu niinkuin hoitaa
pitää, Hilma naimaton ja talo neljän nurkkakivensä päällä, niin tulin
tänne. Minä olen voinut hyvin, niin kai täälläkin on tehty?
-- Onhan täällä voitu, vastasi Matti.
-- Mikäs sinun, Matti, on voidessa, kun sinulla on sellainen
hommaihminen, kuin Miina on, vaimona. Ei hän suotta tule minun
sukuuni.
-- Mutta sinähän olet laihtunut, Janne, oikein sorjistunut, sanoi
Miina.
-- Totta kai minä olen laihtunut, vastasi Janne. Pistähän Miina
kätesi tänne liivini alle ja koeta, kuinka kaukana mahasta se nyt on.
Miina teki niin kuin Janne käski. Mattikin tuli koettamaan ja
vakuutti:
-- Ei ole juuri kuoppaa, mutta ei paljoakaan puutu.
-- Mutta millä ihmeellisellä keinolla se on saatu aikaan? kysyi
Miina. Ethän sinä ole ollut muuta kuin puolen toista kuukautta poissa
näiltä tienoilta. Ovatko ne kylpylaitokset todellakin sellaisia
paikkoja, että niistä lähtee hyöty?
-- Totta kai niistä hyöty lähtee, mitäs niitä muuten laitettaisiin,
sanoi Janne. Odottakaahan, kun minä oikein kerron teille kaikki
juurta jaksaen.
He istuivat varjoon tuvan seinän viereen, Janne keskelle ja Miina ja
Matti hänen kummallekin puolelleen. Ja Janne alkoi:
-- Sen jälkeen kun Aakusti tahtoi tehdä minusta jonkinmoisen
paptistin ja väkisin vei minut veteen kastetta saamaan, vilustuin
minä. Pauliina koetti minua oikein täydellä voimalla hoidella,
mutta eihän siitä ollut oikein hyvää apua. Ja kun henki minullekin
on kallis asia, niin päätin minä, että nyt mennään Savonlinnaan ja
annetaan maailman lääkärien näyttää, millä tavoin taudit krassataan
ja kronitaan pois ruumiista.
-- Se on kai kovasti komea laitos, kysyi Miina, se kylpylaitos.
-- Siinä kaupungissa on kaksi komeata rakennusta, piispantalo ja
kylpylaitos. Jollen minä olisi niin paljon komeutta nähnyt jo ennen
eläissäni, niin ymmällehän minä olisin tullut. Mutta siellä minä olin
aivan kuin kotonani. Kyllä se on sentään kummallista, kuinka ihminen
tulee varmaksi kaikesta, kun hän joutuu sellaiseen paikkaan, joka
sopii hänen luonnonlaadulleen. Ja sen minä sanon, että ensimäisestä
päivästä alkaen minä olin siellä niinkuin kotonani.
-- Ainahan Janne osaa olla joka paikassa niinkuin kotonaan, sanoi
Miina. Mutta kuinka siellä sitten parannettiin?
-- Kaikki kävi siellä järjestyksessä. Ensin tutkittiin mies sanan
ja naputusten avulla. Tohtori kyseli minulta yhtä ja toista, ja
osasinhan minä hänelle selittää tautini niin perinpohjin, että
hänellä ei ollut muuta vastattavaa kuin: jaha, jaha! Sitten toinen
lääkäri tutki, miten minun sisävärkkini toimivat. Hän teki samaa kuin
sinä, Matti, teet puimakoneelle. Sinä katsot, millaista tulee siitä
torvesta, josta ruumenet tulevat. Siitä sinä huomaat, kuinka kutakin
kohtaa sitten koneessa on ruuvattava.
-- Kyllä ihmisten viisaus sentään on kovin suuri, sanoi Miina.
-- Sanos muuta! Tämä on kuitenkin vasta alkua, jatkoi Janne. Kun
sitten oli kaikin tavoin minun ruumeniani tutkittu, niin annettiin
minulle kouraan lappu, jonka avulla minä sain sitten koneeseeni
ruuvauksen. Tämä tapahtui aivan erikoisessa rakennuksessa. Siellä oli
sali, joka oli paljoa suurempi kuin pappilan suuri sali, ja sinne
sitä sitten mentiin. Siellä oli joukko nuoria lääkäreitä, oikein
hienoja herroja, jotka ruumiita ruuvasivat. Ensiksi komennettiin
housut jalasta pois.
-- Riisuttiinko siellä ihminen aivan ilkoisen alasti? kysyi Miina.
-- Ei aivan, alushousut ja paita jätettiin päälle. Ja sitten se
toimitus alkoi. Minä sain istua puuhevosen selkään, ja nuori herra
otti takaapäin minua kainaloitten alta kiinni ja alkoi kieputtaa.
Kyllä se temppu minua nauratti tavattomasti. Niinhän mekin teimme
nuorena, Matti, vai mitä? Muistathan sinä, kuinka me sillä tavoin
tyttöjä kieputimme.
-- Hihihi, vastasi Matti.
-- Ei Matti ole koskaan minua sillä tavoin kieputtanut, sanoi Miina
hieman kiukkuisesti.
-- Eihän toki, eihän toki! vastasi Janne. Sinähän Miina aina Mattia
kieputat kaikella tapaa. Älä suutu, älä suutu, kun minä näin kosken
teidän perheellisiin asioihinne, mutta kyllä se niin on.
-- Mihinkäs totuudesta pääsee, vakuutti Matti.
-- Mitä se tähän kuuluu? sanoi Miina.
-- Ei kuulukaan, vastasi Janne. Minä sanoin sen ainoastaan
selitykseksi. Ja kyllähän minä sen tiedän, että toisella tapaa sinä
Miina Mattia kieputat. No niin, siinä minä sitten olin sen nuoren
miehen käsissä heilumassa. Ja kummallista, kuinka minä siinä muistin
jokaisen hellän hetken, joka minulla on ollut nuoruuteni kukkeimmilla
ajoilla tyttölasten kanssa. Mutta toisenlaisia vartaloita minä
käsissäni pitelin kuin minun mahani on, joka siinä nyt vatkaantui.
Kun minä sitten olin siitä päässyt, niin jouduin penkille pitkälleni
ja kaksi nuorta herraa tarttui ensin käsivarsiini ja alkoi vimmatusti
hieroa niitä. Siinä oli jo leikki kaukana. Niin ne vetivät ja
kiskoilivat kuin kaksi pahinta saunamuijaa vetää miehen syntistä
ruumista. Saman leikin alaiseksi joutui sitten sääret. Nyt jouduin
taas korkealle penkille ja sain mennä suulleni, ja muuan herra iski
kyntensä minun selkääni. Kyllä minä siinä aloin ähkiä pahasti, mutta
auttoikos se, ei auttanut yhtään, herra vain hieroi ja nyrkillään
jyskytteli selkään. Niin se oli kuin kylänpoikien leikkiä silloin,
kun toinen on jäänyt tappelussa alle ja toinen istuu hänen selässään
ja koettaa, kuinka kovaa lihaa on selkäpuolella. Kun minä siitä
piinasta olin päässyt, niin tuli vatsan vuoro. Se se vasta oli
lystiä leikkiä. Et sinä, Miina, sen koreammin leivo suurta kakkua
joulua varten, kuin mitä minun vatsaani taputeltiin ja paineltiin.
Kutittihan se sellainen. Minä nauroin ja sätkin siinä, mutta sitä
hullummaksi se siitä vain tuli. Ja sitten sain mennä rauhaan. Ja
tällaista peliä pidettiin siellä joka ainoa päivä, ihan joka ainoa
päivä!
-- Niinkö siellä kaikille tehtiin? kysyi Miina.
-- Kaukana siitä. Meitä oli tuossa hieromisosastossa vain pieni
joukko. Te ette tiedä, että tuollainen kylpylaitos on kahdenlaisia
ihmisiä varten, niitä, jotka ovat sairaita, ja niitä, jotka ovat
terveitä.
-- Mitäs ne terveet siellä tekevät?
-- Ne ovat hankkimassa itselleen sairautta huvittelemalla.
Katsokaahan, minä olen tullut siihen ihmeelliseen huomioon, että
jota enemmän ihminen viisastuu, sitä mieluummin hän tahtoo itselleen
taudin, ja kun oikein etsii, niin löytäähän sitä sellaisen. Nuo
herrat, jotka ovat sairaita hieromassa, ovat samalla palkatut
tekemään terveitä sairaiksi. Heidän tehtävänsä on nimittäin
ottaa osaa kaikenlaiseen huvitukseen ja väsyttää ihmiset niin
pahanpäiväisesti, että he saavat mielihalunsa täytetyksi ja pääsevät
sairaiksi.
-- Kylläpä se on merkillinen paikka, sanoi Miina.
-- Et sinä vielä kaikkea tiedä. Odotahan, kun minä kerron. Nämä
herrat keemailevat kaikkien nuorien tyttöjen ja kaikkien rouvien
edessä, kuljettavat niitä illalla myöhään pitkin metsäpolkuja,
jotta ne vilustuisivat ja saisivat luuvalon, yskän tai jonkun muun
taudin tai kolotuksen. Kun minun tapani on iltamyöhällä liikuskella
saadakseni unta, niin kylläpä minä tapasin noita pariskuntia
melkein jokaisella penkillä, joka oli vähänkin syrjemmässä. Oli
siinä kuiskuttelua ja viserrystä niin että riitti. Kas, kun iso
osa näitä terveitä sairaita on ulkomaan ihmisiä, jotka eivät osaa
sanaakaan suomea, niin täytyi siinä keskustelun tapahtua jollain
muulla tavalla. Ja siellä minä senkin opin näin, että osaa sitä
kaksi ihmistä tulla toimeen, vaikka ei taitaisi sanaakaan toisensa
kieltä. Ja samalla minä huomasin toisenkin asian, sen nimittäin, että
se, mikä täällä olisi kauheata, oli siellä luonnollista. Jos täällä
kuulisi, että nuori mies on nuorta tyttöä suulle tavannut, niin häät
siitä hommataan. Mutta jos nuo nuoret miehet menisivät naimisiin
jokaisen kanssa, jonka suulle ovat tulleet, niin haaremi heillä
olisi, ihan oikea haaremi, jossa olisi kaikenvärisiä naisia.
-- Mutta sehän oli oikea Paapeli! sanoi Miina aivan kauhuissaan.
Kuinka Janne siellä osasi olla?
-- Hyvin minä siellä osasin olla! Ihan minä olin kuin kotonani! sanoi
Janne, ja hänen silmänsä kiiluivat.
-- Sinä syntinen ihminen! huusi Miina.
-- Rakas Miina, sinä et tiedä, että synti on yhdessä paikassa
yhdenlaista ja toisessa toisenlaista. Jos sinä siellä pistät
syödessäsi veitsen suuhusi, niin se on synti ja häpeä. Mutta jos
noin ohimennen, kun ei ihan toisten silmien edessä sitä vain tee,
maistelee huulihunajaa, niin ei se ole synti eikä mikään.
-- Et suinkaan sinä, Janne, ollut siinä menossa mukana? Et
suinkaan sinä juossut tuolla tavoin illalla pitkin pimeitä metsiä
vieraanmaalaisten naisten kanssa?
-- Ei minun tarvinnut juosta. Ne tulivat itsestään minun luokseni.
Ja ihan keskellä kirkasta päivää oli minulla tyttöjä riippumassa
käsivarressani.
-- Mutta, herra jestas, mitä kaunista ne sinusta löysivät?
-- Ei sitä kauneutta tarvita, ennenkuin naisen voittaa, sen minä
siellä huomasin. Kun on oikein kohtelias niille, pitää niitä aivan
kuin jokainen olisi vähintäin kuningatar, niin kyllä saa kenet
tahansa puolelleen.
-- Ja oliko sinulla niitä montakin? Minä tarkoitan noita
kuningattaria?
-- En minä joutunut niitä laskemaan. Kun yksi meni, niin toinen tuli.
-- Kestääköhän maailma enää kauaakaan pystyssä sellaisen menon
jälkeen! huudahti Miina.
-- Älä pelkää, kyllä se kestää. Maailma on vakavan navan päässä
kieppumassa, kyllä se pysyy siinä, vaikka tyttölapset kuinkakin
piehtaroitsisivat. Oletko sinä, Miina, koskaan lukenut sähköoppia?
Tietysti sinä et ole. Jos olisit, niin silloin tietäisit, mikä on
patteri. Minä olin tuollainen patteri. Kun tytöt tahtoivat tehdä
pojat mustankipeiksi, ja sitähän tytöt aina tahtovat tehdä, niin he
tulivat minun luokseni ladatakseen pojat oikein täyteen sähköön.
Aijai, kuinka niiden silmät kipinöitsivät, kun tytöt riippuivat
minussa kiinni. Niin siitä oli hommaa, että en ole niin vähää öinä
nukkunut sitten kuin siihen aikaan, kun minä sinunkin luhdin ovellesi
kävin nuorena ja koiramielisenä naputtelemassa.
-- Pidä suusi kiinni, Janne! tiuskaisi Miina. Milloin minä sinut
olisin sisään päästänyt?
-- Enhän minä sanonutkaan, että sinä päästit. Jos olisit päästänyt,
niin sitten olisitkin saanut mieheksesi jonkun muun kuin Matin.
-- Sen minä uskon, vastasi siihen väliin Matti, joka koko ajan oli
silmät päässä kiiluen kuunnellut Jannen puhetta. Enköhän minäkin
mene ensi kesänä sinne kylpemään. Tuntuu ruumiissa toisinaan niin
kummallisia pistoksia.
-- No, sinne minä sinua en päästä ikimaailmassa, ärähti Miina.
Häpäisisit vielä hyvän nimesi siellä.
-- Ei siellä voi nimeään häväistä, vakuutti Janne. Päinvastoin. Minä
tulin siellä oikein tunnetuksi. Ja vaikka nuo monet nuoret neitoset
eivät muuta osanneetkaan suomeksi sanoa, niin: rakas Janne-setä, sen
osasi ihan joka-ainoa. Ja kuinka ne sen sanoivat, voi, hyvänen aika
sentään, kuinka ne sen sanoivat! Minulla meni aina silloin sydän pari
varvia ympäri paljaasta ilosta. Ja kun ne oikein hellästi minuun
nojautuivat, niin silloin minä aina tiesin, että nyt tehtiin taas
kiusaa jollekin nuorelle miehelle. Seuraavana päivänä minä siellä
hieromalaitoksella aina visusti varoin, etten tullut suuttuneen
herran käsiin, sillä niin ne lykkäsivät, että nahka oli rypyssä.
-- Kas, kun eivät antaneet oikein tuntuvasti selkään, sanoi Miina,
sillä sen Janne olisi ansainnut. Jos minä olisin ollut siellä, niin
kyllä minä olisin hommannut.
Jannen naama aivan säteili, kun hän sanoi:
-- Tietysti minä sain selkääni! Ja lujasti sainkin! Eräänä iltana
hyökkäsi kaksi tuollaista nuorta herraa pimeässä kimppuuni, ja
silloin sitä alkoi sataa lyöntiä. Kipeätä se teki, mutta suloista
se kuitenkin oli. Että minuun vielä kannatti olla toisten
mustasukkaisia, että minä olin tyttöjen edessä vaarallinen! Sitä
minä en sentään olisi uskonut enää itsestäni, en totisesti olisikaan
uskonut, en vaikka oikeudessa lautakunta sen olisi vakuuttanut. Mutta
kun sain selkääni, niin kyllä silloin täytyi uskoa, tahtoi tai ei.
Jos jestanpoo kuitenkin! sanoin minä kun sitten nousin jalkeilleni.
On se elämä yksi siunattu asia ja rakkaus sitä enemmän. Kyllä minä
siellä Savonlinnassa tulin niin terveeksi sekä sielun että ruumiin
puolesta, että nyt sitä nähdään, mikä mies minä olen.
-- Annas olla kun minä tämän kaiken kerron Pauliinalle, joka monen
monta kertaa on ollut täällä kysymässä, eikö Savonlinnasta ole tullut
tietoja, sanoi Miina.
-- Kerro vaan, jos mielesi tekee, sanoi Janne. Hyvää se
Pauliinallekin tekee, että näkee ja kuulee, miten naisten tulee
kohdella sellaista miestä kuin minä olen. Pauliinalla on aivan
ominainen tapansa rakastaa, joka voi kyllä olla sopiva muutamille,
mutta kuolema toisinaan seuraa siitä, millä tavoin hän miestä
hyväilee. Toista se oli siellä niiden ulkomaan tyttöjen seurassa.
Ne sivelivät ja halailivat niin että pois tieltä vaan. Ja sitten ne
haisivat kaikki tyyni niin kovasti hyvältä. Kyllä se haju vielä istuu
minun vaatteissani, koettakaas vaan!
Ja Janne vei takkinsa rintapieltä Miinan ja Matin nenän eteen.
-- Sellaista se on joutavien ihmisten hajua, sanoi Miina
halveksivasti. Eihän siinä ole alkuakaan emännän hajuun, josta aina
päättää, onko nainen ahkera vai ei. Jos minä Jannen sijassa olisin,
niin en minä ajattelisikaan muita kuin Pauliinaa, sen minä sanon.
-- En minä vielä pitkään aikaan joudu Pauliinaa muistamaan, sanoi
Janne. Minä ajattelen noita tyttösiä siellä Savonlinnassa. Se seura
oli niin paljon sopivampaa minulle. Minä olen saanut niiden kaikkien
osoitteet ja minä kirjoitan niille oikein koreille korteille hellät
terveiset.
-- Niin sen Jannen sydän on kuin kestikievari, sanoi Miina. Sinne
näkyy tulevan jos jonkinlaista väkeä.
Ja Miina läksi harmistuneena menemään rakennukseen.
Mutta Matti istui Jannen vieressä mietteissään, punan levitessä
poskilleen.
-- Mitäs sinä sanot sellaisesta elämästä? sanoi Janne. Eikös se ole
hauskaa?
-- Kai se niin on.
Matti näytti hyvin tuumiskelevalta, sitten hän nykäisi Jannea ja
sanoi:
-- Milläs tavalla sinne pääsee?
-- Minne?
-- Sinne kylpypaikkaan.
-- Sillä, että menee sinne.
-- Mutta, mistä saa taudin?
-- Kyllä ihminen aina niin sairas on, että kylpylaitokseen kelpaa.
-- Mutta ei meidän muija minua päästäsi omasta hommastani sinne.
-- Vai sinne sinun mielesi tekee? Annanko sinulle neuvon? Mene
meidän kylän tohtorille puhumaan. Kyllä sellainen mies aina taudin
löytää, vaikka uskoisit olevasi terve kuin pukki. Minä kuulin siellä
sellaisista taudeista, että oikein nimet kauhistuttivat. Ja sen
minä sanon, että jonkin sydän- ja keuhkovian löytää tohtori vaikka
millaisesta ihmisestä. Varsinkin sydänvian saa niin helposti. Ja
totta kai sinulla jo sellainen on, kun olet elinikäsi ryypännyt ja
ollut sellaisen perhekomennuksen alaisena.
-- Hauskaahan tuolla taitaisi olla minullakin. Onhan minulla rahaa,
niin että siitä ei olisi puutetta. Kuinka sitten tulisi toimeen
noiden tyttösten kanssa?
-- Se on ihan toinen asia, vastasi Janne. Ei se sellainen voima
olekaan annettu jokaiselle, että tytöt tulevat tykö. Minulla se nyt
on ihan luonnostaan. Sinulla ei ole sanan voimaa. Ja katsohan, se
se sittenkin siinäkin asiassa kaiken määrää ja johtaa. Ilman sanaa
ei naista taluta minnekään. Niinhän elukoitakin täytyy huudella ja
niille kauniisti sovittaa äänensä. Mitä sitten naisia, jotka ovat
niin paljon merkillisemmin kokoonpantuja kuin muut elukat.
Matti löi kätensä yhteen niin että paukahti. Tämä äkillinen
voimannäyte saattoi Jannen hetkiseksi aivan ällistymään.
-- Mikä sinulle, mies, nyt tuli? kysyi hän.
-- Minä tahdon kerran päästä näkemään, minäkin, millaista se oikea
syntinen maailma on. Ei sitä jaksa aina olla tässä avioliitonkaan
satamassa.
-- Kyllä minä nyt huomaan, mikä taivaan lykky minulle on ollut se,
ettei kukaan nainen ole minua ottanut tai minä ketään naista, sanoi
Janne. Nyt sitä saa elämässä kepeästi hypellä kuin heinäsirkka. Minua
ei kukaan estä. Kyllä minä näen, että avioliitto on kaiken hauskuuden
hauta. Niin, hauta se on, mutta sen päälle ei ole kirjoitettu: tässä
lepää! Sen sinä, Matti, kyllä tiedät, sillä lepoa ei Miina sinulle
anna.


KAHDEKSAS LUKU

Jannen Savonlinnassa ollessa oli pitäjän kansakoulunopettaja kuollut
ja uusi valittu sinä aikana hänen sijaansa. Tämä toimitus oli Jannen
mielestä ollut niin tärkeä, että hän oli pyytänyt saada kaikki
hakupaperit itselleen Savonlinnaan lähetetyiksi. Niistä hän sitten
oli itse pannut ehdolle erään Kalle Mutikon. Ja kun kylä aina ja
kaikessa oli tottunut noudattamaan Jannen viisaita neuvoja, niin se
tietysti valitsi sen, minkä Janne katsoi soveliaaksi.
Syrjälässä sai Janne kuulla, että opettaja pari päivää aikaisemmin
oli saapunut kylään ja asettunut koululle.
Turhaan Miina koetti pidättää Jannea talossa ruualla. Janne ei
millään ehdolla jäänyt. Hän sanoi äkkiä muistaneensa erään hyvin
tärkeän asian, joka pakotti hänet kiireimmän kautta menemään kirkolle.
Ajaessaan valakallaan maantietä pitkin mietiskeli Janne:
-- Totta kai tuo opettaja huomaa, että minua hän saa kaikesta
kiittää. Mikähän lintu sekin mies oikeastaan on? Kovasti hyvät
hakupaperit sillä oli, mutta niihin ei aina voi luottaa. Jota
paremmat paperit, sitä pahempi sisu. Ei tähän kylään tule toista
niin hyvää opettajaa kuin se vainaja oli. Hänellä oli niin perin
hyvä luonto. Ei hän pannut missään vastaan, ei kerrassaan missään.
Minä pelkään aina tätä uudenajan nuorisoa. No, mutta mitä minä siitä
huolehdin. Eiköhän sitä miestä saa pidetyksi kurissa? Onhan tässä
saatu pahemmatkin talttumaan. Jos hän luulee, että hän sen kautta,
että on sattunut hiukan koulua käymään, on jotain merkillistä, niin
kyllä minä pian sellaisen harhauskon otan hänestä pois. Elämän
kokemus ja se suuri viisaus, joka minulle jo luonnostaan on annettu,
se sittenkin määrää, mitä ihminen on.
Janne ei suorastaan mennyt kansakoululle, sillä eihän se olisi ollut
hänen arvonsa mukaista, jos hän noin vain uteliaana olisi pistänyt
nenänsä sinne. Mutta olihan aivan koulun lähellä talo, jonka isäntä
oli Jannelle sukua. Ja kun hän näin äkkiarvaamatta oli taas palannut
kylään, niin sopihan mennä sinnekin kertomaan, mitä ihmeellistä hän
oli saanut nähdä ja kokea kylpylaitoksessa.
Kun kaikesta siitä oli puhuttu, kysäisi Janne aivan kuin ohimennen:
-- No, millainen se uusi opettaja on?
Talon emäntä vastasi:
-- Eihän tuosta tiedä, millainen on. Kävihän se täällä, mutta oli
niin lyhyen ajan, että en ennättänyt edes kahvia keittää.
-- Ja mitä tuo puhui?
-- Eihän se puhunut mitään.
-- Mikä se sellainen ihminen on, joka ei tahdo ihmisten kanssa puhua?
sanoi Janne aivan kummastuneena. Onko hän ehkä ylpeä ja morska
ihminen? Jos niin on, niin kyllä minä olen se mies, joka otan häneltä
luonnon pois.
Janne läksi toiseen taloon, joka oli aivan kansakoulun nurkissa,
sillä hän toivoi sieltä saavansa lähempiä tietoja opettajasta.
-- Ei se mitään vaarallista ole, jos ihminen onkin hiukan ylpeä ja
koppava, pääasia on siinä, että hän tietää erotuksen, kenen edessä
hän sitä puolta piirustuksestaan näyttää! tuumi hän.
Toisessa talossa sai Janne kuulla, että opettaja siellä oli ruvennut
puheisiin ja oli kertonut jostain kehitysopista, kuinka ihmisrotu
muka on alkanut jostain alkusolusta. Se saattoi Jannen aivan
vimmoihinsa.
-- Onko mokomaa kuultu! Vai sellaista oppia tuo ihminen julkeaa tulla
saarnaamaan tänne! Mutta paha on katkaistava jo heti alussansa, ei
muuten siitä hyvää tule. Kaikeksi onneksi olen minä täällä. Kun minä
puhelen tuon nuoren miehen kanssa, joka ikänsä villiydessä on eksynyt
järjen ja hyvien ajatusten tieltä pois, niin ihme ja kumma on, ellei
hän saa oikeata käsitystä taas maailmasta ja sen rakennuksesta. Tulee
kai hän silloin huomaamaan, että toiset miehet sitä ovat olleet
tekemässä ja toisessa järjestyksessä kuin mikä hänellä on. Mutta
laskekaamme tämä kuitenkin hänen nuoren luontonsa tiliin. Ihminen
on aina alussa, silloin kun hän alkaa saada osaa tiedon suuresta
määrästä, sangen tuittupäinen ja kiivas tiedoissaan ja uskoo, että
kaikki on juuri niin kuin hän näkee, eikä hiuskarvaakaan toisin.
Mutta mistä syystä meitä vanhoja olisi maailmaan tehty, ellei juuri
neuvomaan ja opastamaan nuoria elämän kompastuskivillä lasketulla
tiellä. Kyllä hänkin vielä kerran huomaa, minkä suuren palveluksen
minä hänelle olen tehnyt, ja siunaa varmasti kerran vielä sitä
hetkeä, jona hän tuli tähän kylään valituksi ja siten minun kauttani
ohjatuksi oikealle tielle.
Janne meni kansakoululle. Portilla hän kurkisteli ympärilleen,
näkyisikö missään tuota nuorta, eksyksissä kulkevaa miestä. Pienessä
lehtimajassa näytti joku istuvan ja lueskelevan. Siellä se mies nyt
oli. Mutta mitä hän lukikaan, ei suinkaan mitään hartauskirjaa, siitä
oli Janne aivan varma, sillä liian koreakantinen oli kirja hengen
ruuaksi, eikä se näyttänyt kansanvalistusseuran kalenteriltakaan.
-- Tietääkö täällä kukaan, mitä kello on tällä haavaa? sanoi Janne
saadakseen puheen alkuun.
-- Tämä on kansakoulu, ei täällä tiedetä mitään, kuului vihainen
vastaus.
-- Kylläpä sinä kohta vastaat toisella tavalla, ajatteli Janne.
Kunhan ensin saat tietää, kuka sinun kanssasi puhelee.
Hän kysäisi uudelleen:
-- Vai ei täällä tiedetä? Eikö koulun kello käykään?
-- Se ei kuulu kehenkään, käykö se vai onko käymättä, tiuskaisi ääni
lehtimajasta.
-- No sitten menen minä itse katsomaan, sanoi Janne ja tuli portista
sisään.
-- Kuka te olette, hävytön ihminen, joka sillä tavoin tulette omin
lupinne tänne? kysyi opettaja ja astui esiin lehtimajasta.
Jannen mieli oikein pihahti kiukusta hänen kuullessaan tämän
kysymyksen.
-- Minä olen Janne Nakkila.
-- Vai niin.
-- Niin, minä olen Janne Nakkila, sanoi Janne entistään pontevammin,
sillä häntä kovasti kummastutti se, ettei tämä nimi herättänyt mitään
vastakaikua opettajassa.
-- Kyllä minä sen kuulin, vastasi opettaja. En minä ole mikään kuuro.
Mikäs mies te olette?
Nyt jo Janne oli purkamaisillaan koko sisunsa aivan pohjiaan myöten
tuollaisen tyhmeliinin päälle, joka oli jo muutaman päivän ollut
kylässä eikä ollut ottanut selkoa siitä, kuka Janne Nakkila oli.
-- Minä olen kauppias.
-- Vai niin. Eikö kauppiaalla ole kelloa, kun täytyy tulla sitä