Hämäläisiä: Kirja yksinkertaisista ihmisistä - 08

Jannen oli hyvin vaikea olla, kun hän ei saanut puhua, sillä
täytyihän heidän olla hiljaa, jotta kukaan ei aavistaisi mitään
heidän juonistaan ja varustuksistaan. Kuiskasi hän kuitenkin kerran
Topiakselle:
-- Sinä et tietysti ole koskaan kuullut puhuttavan entisajan
ritareista, kuinka ne kaikkia turvattomia naisia suojasivat. Me
olemme nyt molemmat sellaisia, ja Emma on tuollainen turvaton nainen.
-- St! sanoi Topias.
-- Kuulitko sinä mitään? sanoi Janne hiljaa.
-- Tiellä tulee joku.
-- Aijai, se on Aakusti. Ollaan hiljaa, jotta hän saa pienen latingin
pöksyihinsä.
-- Minä menen katsomaan, kuiskasi Topias. Ei hän pelästy vaikka minut
näkeekin.
Topias meni. Hän viipyi jokseenkin kauan. Kun hän palasi, selitti hän
Jannelle:
-- Aakusti siellä on talon lähellä, kiertää sitä. Minä tiedän, millä
tavoin me annamme hänelle paraiten latingin. Teidän pitää mennä vajan
katolle, sillä sieltä näette paraiten joka taholle.
-- Mutta millä minä sinne pääsen?
-- Tikapuita myöten.
-- Eikö olisi parasta ampua nurkan takaa.
-- Sillä aikaa, kun te olette yhden nurkan takana, saattaa Aakusti
kiertää toisen nurkan takaa. Paras paikka on vajan katto.
-- Mutta jos minä putoan.
-- Minä sidon köyden teidän suolivyöllenne ja pitelen siitä kiinni.
Ette te millään muotoa silloin pääse putoamaan.
Janne katsoi tämän tuuman oivalliseksi. Topias sitoi paksun nuoran
Jannen vatsan ympärille, ja sitten Janne alkoi kiivetä vajan katolle.
-- Pitele lujasti kiinni, kun menen tänne harjan yli, jotta en pääse
putoamaan, kuiskasi hän päästyään katolle.
-- Vaikka sormet menisivät, niin kyllä täällä kiinni pidellään,
vakuutti Topias.
Topias seisoi alhaalla ja piteli köydestä Jannen kiipeillessä pitkin
kattoa.
Nurkan takaa tuli Aakusti, lähestyi varovaisesti, tallin seinää
sipaisten, Topiasta ja kysyi:
-- Joko se on siellä?
-- Jo on.
Janne kysyi katolta:
-- Kenelle sinä siellä puhut, Topias?
-- Itsekseni minä puhun, ei minulla täällä ketään ole.
-- Ole hiljaa, niin saadaan varis, sanoi Janne. Pitele lujasti, sillä
katto on kovin liukas.
Vähän ajan päästä kuiskasi Topias:
-- Joko minä pudotan?
-- Anna mennä vaan.
-- Mutta ensin se kymmenen markkaa, sanoi Topias. Anna se ensin
minulle.
-- Tuossa on, sanoi Aakusti ja pisti Topiaksen käteen setelin.
-- No, herran nimeen sitten, sanoi Topias, tarttui seteliin ja päästi
köyden irti.
Kamala parkaisu ja vähän sen jälkeen pyssyn laukaus kuului.
-- Se taisi pudota alas, sanoi Topias. Kyllä minun täytyy mennä häntä
auttamaan.
Topias meni nurkan taakse ja Aakusti riensi taloon.
-- Herra jestas, kuinka kauppiaan on käynyt, huusi Topias
kumartuessaan Jannen puoleen.
-- Kuollut minä olen, ihan kuollut, vaikeroi Janne.
-- Ei se ole minun syyni, vakuutti Topias. Köysi katkesi.
-- Auta minut ylös, sanoi Janne. Minä olen aivan kuin yhdeksi
syltyksi hakattu, koskee joka paikkaan. Ja kintuissa on sellainen
kova kirvellys. Pyssy laukesi ja minä sain kaikki suolat omaan
ruumiiseeni.
Säälitellen ja vaikerrellen talutti Topias Jannen taloon. Täällä
kohtasi Jannea uusi kolaus. Emma oli kadonnut. Hilma kertoi, että
Aakusti oli ollut siellä ja yhdessä he olivat menneet. Olivat
käskeneet sanomaan kauppiaalle sydämelliset kiitokset ja terveiset.
-- Terveisiä minä tässä vielä tarvitsen, sanoi Janne, kun koko ruumis
on yhtenä kirveltävänä haavana. Sellaista se on, kun sekaantuu
naisiin. Sen minä sanon, että naiset ovat kaikkeen pahaan syypäät
tässä maailmassa. Joka niille rakentaa, rakentaa hiekalle.


KAHDESTOISTA LUKU

Syksy oli jo pitkälle kulunut, ja Antin päivän markkinoiden aika
läheni. Tuskinpa oli kylässä ainoatakaan miestä, joka ei joka päivä
haistellut ilmaa tunteakseen, kestääkö kylmä vai alkaako leuto tulla.
Jos jäätä myöten pääsee ajamaan, niin silloin on matka Tampereelle
aivan kuin leikkiä. Silloin saattoi vaikka joka mies lähteä pienelle
huvitusmatkalle, markkinoille.
Ilma pysyi kylmänä, jää vahvistui päivä päivältä, talvi tuli varhain
ja varmasti.
Tasainen, yhä kasvava iloisuus vallitsi kylässä koko marraskuun ajan.
Puhuttiin miesten kesken ilman kauneudesta, vaikka ei kukaan suoraan
sanonut, miksi hänen mielestään ilma oli kaunis. Puhuttiin myöskin
edellisen syksyn ilmasta, jolloin marraskuulla oli maa ollut aivan
kuraisena ja markkinoille oli pääsö ollut aivan mahdoton niin hyvin
maantietä kuin jäätä myöten.
Niiden joukossa, jotka toivoivat pakkasen kestävän, oli Aakustikin.
Eräänä päivänä oli Emma kuiskannut Aakustille salaisuuden, joka
oli pakottanut ilon veret miehen kasvoille. Silloin oli onni
läiskyttänyt laineitaan niin voimallisesti miehen povessa, että
hän oli tuntenut rintansa liian ahtaaksi. Vaimonsa käteen hän oli
tarttunut, pusertanut lujasti ja sitten mennyt tuvasta ja portaille
päästyään hengittänyt syvään. Mutta ei mies siinä kauaakaan seisonut,
vaan kädet housun taskuissa ja hiljakseen vihellellen hän kierteli
tupaansa ja tarkasteli sitä puolelta ja toiselta.
Emma talousaskareissaan sattui tämän huomaamaan ja kysäisi:
-- Mitä sinä mökkiä sillä tavoin kiertelet?
-- Katselenhan vaan, vastasi Aakusti. Hänen silmissään oli iloinen
kiilto, ja suu oli hymyssä.
-- Mitä sinä siitä katselet? Eikö kelpaa mökki miehelle?
-- Ei oikein.
-- Mitäs puuttuu?
-- Pitäisi olla suurempi. Yksi huone lisää, kun tulee yksi henkikin
lisää.
-- Sitäkö sinä ajattelet? sanoi Emma ujosti. Kaikkea sinä
ajatteletkin.
-- Minä olen sillä tapaa tuumaillut, että jokaiselle uudelle hengelle
laitetaan yksi huone lisää. Ja kun sitä jatketaan, niin tulee talosta
aivan kuin pappila.
Emma punastui, mutta ei voinut olla nauramatta.
-- Hyvähän on niin puhua, mutta millä rahoilla? sanoi hän miehelleen.
-- Eiköhän sitäkin ilmesty, kun kiltisti odottaa, vastasi Aakusti.
Jos tässä pakkanen pysyy, niin että pääsee liikkeelle, niin menen
minä Antinmarkkinoille Tampereelle ja myyn siellä varsan. Onhan se jo
ajokunnossa ja hyvä se on. Kyllä siitä rahaa irtaantuu.
Emma ei sanonut mitään, hän tuli lähemmäksi Aakustia, ja yhdessä
he katselivat sitä paikkaa, johon uusi osa mökkiä oli rakennettava
niillä rahoilla, jotka varsasta saataisiin.
Näin päättelivät Aakusti ja Emma markkinamatkasta. Mutta toisin oli
Syrjälässä. Kun Matti noin salavihkaa, kautta rantain, oli Miinalle
maininnut markkinoista ja että talossa olisi yhtä ja toista, jota
voitaisiin sinne viedä myytäväksi, kun edellisenä vuotena ei oltu
päästy laisinkaan Tampereelle, niin tuli Miinan vastaus aivan
jyrkkänä. Ja se vastaus oli niin tiukasti kieltävä, että Matti piti
suunsa kiinni.
-- Kun ei se muija vain nyt kiukun tuulen vallassa alkaisi kertoa
siitä vanhasta asiasta, ajatteli Matti.
Mutta markkina-sana oli herättänyt Miinan mielessä kiukkuiset
muistot, ja hän alkoi heti puhua juuri siitä, mistä Matti olisi
toivonut hänen olevan vaiti:
-- Mitähän sinäkin, retkale, siellä tekisit? Kävisi vielä samoin
kuin toissa vuonna. Tietysti sinä olet sen asian luutannut pois
mielestäsi, mutta minun sieluuni ei jumalan sanakaan ole niin
kaivettu kuin se juttu. Aikamies ja talon isäntä ja lasten isä menee
kaupunkiin, juo kaikki rahansa ja tulee niin sikahumalassa kotia,
että makaa kokonaisen viikon yhteen kyytiin.
Matti huokasi. Surkeahan se herääminen oli ollut, mutta ihana oli
ollut sen sijaan kaupungissa olo. Hän oli tuntenut itsensä niin
onnelliseksi kuin ei olisi ollut naimisissa ollenkaan. Viime talvena
oli tullut niin huono keli markkinoiden ajaksi, että kaupunkimatkasta
ei voinut puhuakaan. Mutta nyt oli taivas ollut armollinen, ja
nyt täytyisi hänen jäädä kotia. Kyllä ne koettelemukset olivat
moninaiset, sen huomasi Matti. Näiden hänen mietteittensä keskellä
kuului Miinan kiukkuinen ääni, joka jauhoi tuota vanhaa asiaa:
-- Sinä, senkin retkumperi, saisit kiittää jumalaa siitä, että olet
saanut sellaisen vaimon kuin minäkin olen, muuten sinä ihan joisit
talon tyhjäksi. Ja mitä sitten lapsille jäisi? Mikä ryyppyvimma
sinulla jo taas on? Eihän siitä ole pitkääkään aikaa, kun Yläsen
kanssa joit itsesi aivan pehmoiseksi.
-- Kaupalle minä menisin markkinoille, vakuutti Matti, en minä sinne
ryyppäämään mene.
-- Kyllä minä sinun kauppasi tunnen. Muistahan, miten toissa vuonna
teit. Möit kyllä kaiken tavarasi, mutta toitko kotia mitään rahoista?
Et niin kristuksen killinkiä tuonut.
-- Niin, kun minulta varastettiin,
-- Totta kai sinulta varastettiin, kun olit ihan tankona.
-- Minulla oli vatsa silloin niin kipeä, vakuutti Matti. Minä otin
vain ropiksi pari ryyppyä. Ja se meni niin kovasti pian päähän.
-- Kyllä minä sinun kipeän vatsasi tiedän, sanoi Miina. Sinulla on
sitä huulilta asti. Jollen minä sinua olisi holttaamassa, niin olisit
varmasti sikahumalassa aamusta iltaan asti.
Matti katsoi pää kallellaan niin laupiaasti kuin mahdollista Miinaan
ja sanoi:
-- Ajattelehan nyt, mitä kylässä ajatellaan, kun ei näin suuresta
talosta kukaan mene markkinoille.
Miina tiuskaisi:
-- Kyllä minä tiedän, mitä ne ajattelevat, jos sinne menet: "Kas kun
Syrjälän isäntäkin taas on mennyt kaupunkiin juopottelemaan. Saisi
sekin mies pysyä vaimonsa kurissa." Niin ne ajattelevat, jos sitä
tahdot tietää.
Matti ei sanonut enää mitään, mutta ajatteli sitä kovemmin.
-- Jos nuorena uskoisi, mitä vanhat naimisista sanovat, niin ei
totta maarin menisi siihen loukkuun. Mutta kun luulee aina olevansa
se valkoinen korppi, se ainoa, jolle kaikki käy hyvin. Kyllä niillä
naisilla nuorna monet hameet on päällä, mutta vielä useammat niillä
on pahaa sisua verhoamassa. Avioliitossa ne sitten riisutaan pois.
Ja voi sitä kauhistusta, joka silloin tulee näkyviin. Mikä minutkin
riivasi ottamaan tuon muijan itselleni? Talo minulla oli hyvä ja
varoja oli minulla itselläni niin paljon, että olisin jaksanut niillä
juoda ja hummata vaikka elämäni ehtooseen asti. Ja nyt, saanko
edes niin paljoa, että saisin tuikun murheeseen? Nuorena me Jannen
kanssa olimme hyvää pataa, oikein hyvää olimmekin. Hän on pysynyt
naimattomana, vaikka sitä miestä on niin koetettu onkia, että on
oikein hirvittänyt sitä katsellessa. Mutta se mies ei ole napannut,
ei millään tavalla. Nyki aina silloin tällöin, mutta ei jäänyt
koukkuun kiinni. Senkin kiiski, senkin kiiski! Ja minä, senkin vanha,
suurisuinen ahven!
Matti mietti keinoa, millä tavoin hän pääsisi Tampereelle, mietti
koko päivän, niin että hän ei sen syvemmin ollut koskaan koettanut
raamatun suuria salaisuuksiakaan miettiä.
-- Jos karkaisi, menisi noin vain omin neuvoin, lupaa kysymättä.
Mutta, voi armias taivas, mitä silloin tulisikaan! Tuo nainen tulisi
vissisti hevosella jälestä ja etsisi minut vaikka olisin mennyt
vankilan kivijalan alle piiloon. Perässä se tulisi, ei hellittäisi.
Mutta sen minä sanon, vaikka henki menisi, niin sinne minä lähden.
Ei sitä mies jaksa odottaa autuudenkaan päivää, jolloin pääsee
vaimostaan vapaaksi. Ei se saakelin ämmä usko mitään muuta kuin
tautia. Ja mistä minä nyt saisin edes ison rokon tai jonkun muun
taudin.
Matti oli niin alakuloinen kävellessään kartanolla, että renki
kysäisi häneltä:
-- Onko isäntä kipeä?
Matti hiukan säpsähti. Uskoisivatkohan kaikki hänet kipeäksi, kun hän
vaan olisi hyvin voimattoman ja alakuloisen näköinen?
-- Olen, kipeä minä olen kovasti, sanoi hän.
-- Missä se vaiva istuu?
-- En voi oikein sanoa, se on milloin siellä milloin täällä,
pääasiassa on se ruumiin joka paikassa.
-- Kovasti kuulostaa vaikealta, sanoi renki sääliväisesti. Eiköhän
olisi parasta, kun isäntä menisi maata?
-- Niinkö maata? Mitä minä makuulla tekisin?
-- Ehkä tauti siinä menee ohitse.
-- Ei se mene ohitse. Jos se on tauti, niin ei se saa mennä ohitse...
Minä tarkoitin, että kaikin tavoin on saatava se menemään ohitse.
Kyllä kai minä menen maata. Ei kai tässä mikään muu auta.
Matti meni vähän matkaa. Mikä sattuikaan olemaan lumen alla palikka,
koska Matti siihen kompastui. Renki riensi avuksi.
-- Kovastipa heittelee jo, sanoi hän.
-- Mikä? kysyi Matti. Ai niin, se tauti. Niin, kovasti heittelee. Ei
mies tautia voita, kyllä se heittää vahvimmankin alleen.
-- Kyllä minä isäntää talutan, sanoi renki.
-- Tee se, hyvä mies, niin kyllä se sinulle taivaassa palkitaan,
vastasi Matti surkealla äänellä.
Hän oli saanut taudin päästä kiinni, ja nyt oli siitä pidettävä
kaikin voimin.
-- Kun vain osaisi, kun vain osaisi! ajatteli hän. Hän tekeytyi niin
heikoksi, että rengin täytyi koota kaikki voimansa pitääkseen häntä
pystyssä. Niin sitä mentiin vaivalloisesti, kunnes tultiin viimein
kamariin. Siellä vei renki Matin sohvalle makaamaan.
Matti tunsi mielensä kovin haikeaksi. Hänen oli niin sydämestään
surku omaa itseään, joka tällä tavoin sai maata hervottomana
kamarinsa sohvalla.
-- Kyllä tämä vielä sinulle kerran runsaasti korvataan, vakuutti
Matti ja puristi rengin kättä.
-- Eihän sitä tarvitse ajatella, vakuutti renki. Onhan meidän
toisiamme autettava koettelemuksen hetkinä.
Renki meni tupaan ja ilmoitti emännälle:
-- Jos emäntä menisi sinne kamariin, isäntä on siellä kovasti huonona.
-- Mitä huonona se on, vastasi Miina. Viinaa sen mieli tekee, siinä
sen huonous on. Senkin retkale tässä on ihan sielun saada halkeemaan.
-- Kyllä sillä nyt on totinen tuuri, sanoi renki. Niin se oli heikko,
että ei jaloillaan pysynyt, kun minä sen sinne vein.
-- Joutavia. Mistä se nyt äkkiä olisi taudin saanut. Äsken puhui
markkinareisusta sellaisella vimmalla, että vahto valui suupielistä,
kun ajatteli ryyppyjä.
-- Ei tauti kysy, milloin se tulee, vastasi renki. Kyllä olisi hyvä,
kun emäntä vilkaisisi sinne, ettei vielä satu kuolemaan kesken
kaikkea.
Miina tuli jo vakavaksi. Hän ei sanonut mitään, vaan meni kamariin.
Matti kuuli askeleista, että Miina oli tulossa. Nyt oli ratkaiseva
hetki lähestynyt. Matti koetti pidättää henkeään, mutta raskaaksi
se tuli, ja kun Miina avasi oven, puhkaisi Matti oikein täydellä
voimalla. Hän turvautui vaikerruksiin ja päästeli pieniä hätähuutoja.
-- Mitä sinä siellä koiruuksissasi vikiset? sanoi Miina, joka
nähdessään miehensä oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että tämä
oli aivan terve.
-- Kun minulla on niin kova ahdistus, sanoi Matti.
-- Kyllä minä sinut ahdistuksista päästän, sanoi Miina. Vedän sinut
kintuista pellolle. Kyllä silloin näet, mistä paikasta olet kipeä.
-- Vedä vaan, en minä kuitenkaan jaksa vastustaa. Minä olen kuolemaan
tuomittu, ja samahan se on, milloin se tapahtuu.
Miina vaikeni, katseli hetkisen miestään ja sanoi:
-- Mikä paikka sinulla on kipeä?
-- Enhän minä tiedä, mikä paikka on kipeä, vastasi Matti. Tohtorihan
sen sellaisen tietää.
-- Mutta on kai sinulla jossain kohdin vaiva?
-- On, vaiva minulla kyllä on, mutta se on niin kovasti muuttelevaa
laatua, milloin se lakkaa yhdestä paikasta pistämästä, silloin he
heti oikein täydellä voimalla ottaa toisesta kiinni.
Ja vahvistaakseen sanojaan tunnusteli Matti milloin mitäkin kohtaa
ruumiissaan ja päästi parahduksen.
-- Tässä on sauna pantava lämpiämään, sanoi Miina.
Hän riensi huoneesta pois. Matti jäi yksinään makaamaan sohvalle.
-- Nousisikin tästä jo jaloittelemaan, ajatteli hän, mutta se
ämmä ryökäle voi tulla minä hetkenä tahansa ja silloin on koko
asia pilattu. Eiköhän tuota jaksaisi maata kahta päivää vielä,
silloin voisi puhua kaupunkiin-menosta lääkärin apua saamaan.
Jos vaan jaksan, niin totta totisesti pääsen sinne. Ja miksi en
jaksaisi. Kovempia tuskia ne marttyyritkin kestivät saadakseen
maistaa paratiisin iloja. Siellä Tampereella on Kyttälän puolella
sellainen pieni tillikka, jonne aina ennenkin olen poikennut, kun
on piiskaryyppy otettu ennenkuin on tultu kaupungista pois. Ollapas
siellä. Kun minä muistan sen huoneen rasvaiset seinät, niin ei
taivaan kukkanurmi ole sen kauniimpaa. Sen huoneen tapeeteissa on
sellaisia kummallisia ulkomaan kukkasia, minä muistan sen niin hyvin.
Ja kun sitten höyry on päässä, niin nuo kukkaset tanssivat tapeetilla
niin lystisti. Kun minä sitä ajattelen, niin totta minä jaksan tässä
maata vaikka vuoden. Alkoi tuo muija jo uskoa. Kyllä se tautiin aina
uskoo. Se on itse niin terve kuin hakotukki, mutta tautia se pelkää
jeevelisti. Kai se niin maailmassa on, että jos tietää, mitä toinen
pelkää, niin kyllä silloin toisesta voiton saa. Ja annappas olla,
muija, kun minä kerran olen Tampereella, niin en muista sinua, en
edes sellaisena kuin olit ennen häitä.
Siinä pimeässä Matti makasi. Tupakkaa teki kovasti mieli. Ei muu
auttanut kuin nousta ja sytyttää piippu. Huone oli jo aivan paksunaan
savupilviä, kun Miina tuli takaisin.
-- Oletko sinä hassu, huusi Miina, sairas ihminen ja poltat piippua!
Anna heti paikalla piippu tänne!
Kovalta tuntui piipun riistäminen, mutta olihan Miina hänen suureksi
ilokseen sanonut häntä sairaaksi ihmiseksi.
-- Minä koetin, lähtisikö siitä apua, vakuutti Matti.
-- Ja sitten lähdet heikkona rimpuilemaan pitkin huonetta, sanoi
Miina. Olisit vielä kesken kaikkea kaatunut ja taittanut niskasi. Kun
kerran on sairas, niin on itseään hoidettava, siksi kunnes parantuu.
Miinan sanat sairastumisesta kaikuivat taivaallisen kauniilta Matin
korvissa. Hänen teki jo mieli kiittää Miinaa, joka niin helposti oli
uskonut. Hän etsi pimeässä Miinan kättä ja kun sen vihdoin löysi
saatuaan hapuilla pitkin hänen lihavaa ruumistaan, puristi hän sitä
ja sanoi:
-- Kyllä sinä, Miina, olet sentään hyvä ihminen!
-- Ei puhuta nyt, sanoi Miina, vaan mennään saunaan!
Miinan tukemana meni Matti saunaan. Kun hän sieltä palasi, antoi
Miina hänelle suuren viinaryypyn.
-- Juo nyt tuo, kai se auttaa, sanoi hän. Matti joi sen ja meni
tyytyväisenä ja saunasta uupuneena levolle.
Kun hän aamulla heräsi, niin oli kovasti hyvä olla.
-- Kyllä sauna on siunattu homma, sanoi hän itsekseen. Tuntuu niin
kepeältä kuin olisi vieteri joka paikassa ruumista. Minäpä menen
Jannea tervehtimään ja...
Matti oli hypännyt vuoteestaan, kun hän äkkiä muistikin kaiken. Hän
huokasi syvään ja kiipesi vuoteeseen takaisin.
Kiukku kihisi hänessä.
-- Tässä minä olen niin terve kuin pukki ja tuon kirotun ämmä-krääkän
tähden saan maata vuoteessa. Jollei ihmisen henki olisi niin
kovasti kallis ja sen ottaminen toisi kaikenlaisia ikävyyksiä, niin
napsauttaisinpa tuon muijan pään poikki. Mutta olenpa minä huono
ihminen, kun tällä tavoin ajattelen siitä, joka pyhän avioliiton
siteillä on minuun sidottu. Mutta onko se minun syyni, että minulle
on sattunut juuri noin huono? Onhan niitä parempiakin maailmassa.
Matti huokasi syvään.
-- Kyllä se on kummallista, kuinka tauti tekee ihmisen mielen
murheelliseksi, niin että tulee ajatelleeksi aivan liian synkästi
asioista. Eihän minulla ole syytä ajatella mitään muuta kuin hyvää.
Kestä, ruumiini, kestä, niin kohta koittaa sinulle ihana aika!
Eivät ne tamperelaisetkaan mahda rakastaa kaupunkiaan sellaisella
ylenpalttisella rakkaudella kuin mitä minä teen. Ei siinä kaupungissa
ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on niin kaukana täältä. Matti
katseli ikkunasta.
-- Tuolla pilvet menevät noin perätoukua tuonne päin. Ne näkevät
Tampereen. Minä vaivainen näen täällä vain meidän muijan. On siinä
erotusta, on siinä!
Hänen mietiskelynsä katkaisi Miina.
-- No, kuinka sinun laitasi on? Sinä taisit hourailla viime yönä,
sanoi hän.
-- Hourailinko minä?
-- Sinä puhuit koko ajan Tampereesta ja Kyttälän tillikasta.
Sinä, roisto, taisitkin puhua vain omia himojasi, viinan janoa ja
riettauden kaipausta. Oletko sinä sairas ollenkaan?
-- Olenko minä sairas? Totta kai minä sairas olen. Enhän minä muuten
makaisi sängyssä. Ja luuletko sinä, että minulla ei ole pistoksia?
Antaisin ne itsellesi, jos osaisin, niin kyllä tietäisit, olenko minä
sairas.
Matti oli niin varma omasta sairaudestaan sillä hetkellä, että hän
aivan kiivastui tällaista epäilyä.
Hän aikoi pitää Miinalle pienen nuhdesaarnan, kun tämä katkaisi
kaiken sanomalla:
-- Minä olen lähettänyt hakemaan tohtoria.
Matin naama meni hyvin pitkäksi. Tätä asioiden käännettä ei hän ollut
muistanut. Jos tohtori tulee, niin kyllä tauti tulee ilmi.
Tämä vaara uhkasi häntä ja toinen vielä suurempi Miinan puolelta,
joka tiukasti sanoi:
-- Jos sinä olet tekokipeä, niin kyllä minä sinut tänään vielä
sellaiseksi laitan, että olet täyttä totta kipeä. Siitä sinä voit
olla niin varma kuin aamenesta kirkossa.
Matti ei hiiskunut sanaakaan, mutta mustat ajatukset kiertelivät
hänen mieltään. Taisi koko tämä homma viedä sittenkin väärään päin.
-- Ottaisit elämässäsi oppia Jannesta, sanoi Miina. Se mies elää niin
siivosti, että on ilo katsella.
Matilla oli aivan toiset käsitykset Jannen siivoudesta, mutta hän ei
sanonut mitään.
-- Syötkö sinä mitään? kysyi Miina.
-- Totta kai minä syön, sanoi Matti. Ei sitä kai nälkäisenä
kuolemaankaan mennä.
Miina meni ja toi Matille ruokaa. Kun tämä oli syönyt, ummisti hän
silmänsä ja ajatteli:
-- Parasta on kun makaan. Kun se tulee, mikä tulee, niin onhan
ainakin sitä ennen levännyt.
Pian hän nukkui. Hän heräsi siihen, että pitäjän lääkäri seisoi hänen
vuoteensa vieressä.
Matti meni jokseenkin kalpeaksi. Nyt se kysyy, ja Miina vahtaa
vieressä kuullakseen sen, että hän on terve. Ja hyvästi sitten
ainiaaksi markkinat ja iloinen Tampere!
Tohtori oli vanhapoika, jörö ja usein hyvinkin kummallinen puheissaan.
-- Mikä isäntää vaivaa? kysyi hän.
-- Minä olen kipeä, vastasi Matti.
-- Mistä paikasta?
-- Se on joka paikassa. Pistää ja kolottaa niin että hampaat
kalisevat.
Matti tuumi, että koettaa hän ainakin viimeiseen asti. Hän ei
hellitä, ei vähällä.
-- Kyllä minä varmaankin olen kuolemansairas, sanoi Matti.
Tohtori tunnusteli Matin suonta.
-- Isäntä on nyt vaiti, sanoi hän. Vähän ajan päästä kysyi Matti:
-- Onko se kovastikin vaarallista?
-- Hiukan vilustumista, ei muuta, vastasi tohtori.
Matti oikein äkämystyi. Vilustumista vaan. Myttyyn taisi kaikki mennä.
-- Eiköhän se sentään ole jotain pahempaa, kun minulla on niin kovin
merkillisiä puserruksia ja pistoksia ihan joka ikisessä paikassa
ruumista, sanoi hän.
-- Minä tulen huomenna katsomaan, niin olen varma siitä, että mistään
kohdin ei enää pistä, sanoi tohtori.
Hän kääntyi Miinan puoleen ja jatkoi:
-- Antaa isännän rauhassa maata, niin kyllä kaikki menee pian ohitse.
Tohtori meni. Miina sanoi Matille:
-- Makaa nyt, sinä senkin hulttio. Kyllä minä sinun koiruutesi
arvasin. Mutta odotahan, kun tulee minun vuoroni, odotahan, kun taas
olet terve!
Kun Matti oli jäänyt yksin, niin hän huudahti:
-- Minulle on tehty ilmeistä vääryyttä! Kun minä tahdon olla sairas,
oikein kovasti sairas, niin totta kai minä saan sitä olla oman
mieleni mukaan niin kuin tahdon. Jos minä tietäisin, missä se meidän
ämmän lääkekirja on, niin hakisin sieltä sellaisen taudin itselleni,
että tohtorikin kauhistuisi. Minä tahdon nyt olla sairas.
Eihän Miinalla montakaan kirjaa ollut, niin että vaikeata ei ollut
löytää kotilääkäriä. Siellä se oli virsikirjan ja koelypsykirjan
välissä. Kirjan otti Matti vuoteeseensa ja alkoi tutkia.
-- Se on ihme ja kumma, ellei ihminen tautia itselleen saa, kun
oikein yrittää täyttä voimaa, ajatteli Matti. Jota sisällisemmän
taudin minä saan, sitä parempi ja varmempi se on. Täytyy ponnistaa,
täytyy ponnistaa! Ei tässä ole pienet asiat kysymyksessä.
Iankaikkinen helvetti minulla on edessä, ellen nyt onnistu. Olisi
melkein saanut olla alottamatta tämä juttu. Mutta kun kerran siihen
on ryhdytty, niin antaa mennä koko jutun sitten loppuunsa asti.
Matti tutki kirjaa. Lopulta hän pääsi siihen päätökseen, että hänellä
oli suolisolmu.
-- Sitä ei tohtorikaan tiedä, vaikka kuinka minun vatsaani
kurkistelisi, tuumi hän riemuissaan. Ja kun tässä oikein tuumitaan,
niin eiköhän sitä viimein päästä kaupunkiin. Millä tuo tohtori minut
täällä parantaa, kaupunkiin hän minut lähettää. Ja silloin, muija,
sano sinä mitä ikinä tahdot, kun minä menen markkinoille oikein
tohtorin käskystä!
Ja niinkuin ennen rippikoulussa katkismusta luettiin, niin Mattikin
nyt painoi kirjasta päähänsä kaikki suolisolmun tuntomerkit.
-- Nälkää tässä kyllä saa nähdä, ajatteli hän. Mutta mitä siitä, kun
sitten saa vatsan täyttää Tampereella oikein reunojaan myöten.
Niin kävi kuin Matti oli tuuminut. Hän osasi niin itsepintaisesti
pitää kiinni kaikista taudin tuntomerkeistä, että tohtori viimein
sanoi:
-- Hjaa, en minä tästä pääse selville! Avattava se laukku on. Saatte
mennä Tampereelle. Ei tässä muu auta.
Matin sydän sykki kiivaasti, kun hän tämän kuuli. Niin oli hänen
mielensä hyvä, että hän puristi oikein lujasti tohtorin kättä.
-- Tohtori olisi niin hyvä ja sanoisi sen meidän muijalle, ei se
minua usko.
Tohtori lupasi sen. Kun Miina vähän ajan päästä tuli Matin luo, niin
oli hänellä itku kurkussa.
-- Voi kuitenkin, minun rakas mieheni, sanoi Miina. Että sinun näin
piti käymän.
-- Eihän kukaan tiedä, milloin suoli solmuun menee, sanoi Matti.
Toisin minä olin ajatellut markkinareisun, toisin. Nyt taisikin tulla
reisu aivan toiseen maailmaan. Mutta älkäämme surko sitä, koska
pääsemme ehkä pois tästä surun ja murheen laaksosta iankaikkisen
elämän suloisuuteen. Älä itke, Miina, älä itke, kyllä minä sinua
muistan!
-- Että ne sinua siellä raatelevat aivan kuin olisit teuras, jolta
henki otetaan, valitteli Miina. Puhkovat vatsasi, saavatko tuota edes
enää sitten kiinnikään. Mutta olkoon kuinka tahansa, tahdon minä
viimeisellä hetkelläsi olla ainakin vieressäsi.
-- Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi Matti säikähtyneenä.
-- Minä saatan sinut Tampereelle, vastasi Miina.
Matti katsoi hetkisen suu aivan auki Miinaan. Tämä oli vasta ankara
isku! Siihen siis kuivuivatkin kaikki hommat, meni hyvät aikeet
aivan kuin tina tuhkaan. Mutta ei maarin tätä asiaa jätetä niinkään
helpolla. Kannatti sitä ponnistaa kerta vielä, kun näin pitkälle oli
päästy.
Matti väänsi äänensä niin helläksi kuin suinkin saattoi, sillä
taipumatonhan se oli niin monen vuoden avioliiton jälkeen.
-- Kyllä minä sinun rakkautesi, Miina, ymmärrän aivan hyvin. Kyllä
sinä siinä taas tahtoisit tehdä niin kovasti kauniisti. Mutta kuka
täällä sillä aikaa taloa ja karjaa hoitaisi? Ja kun minä oikein
ajattelen, niin olen minä ihan varma siitä, että tämä meidän kylän
tohtori on ymmärtänyt minun tautini väärin ja että minä kyllä
terveenä sieltä palaan.
-- Et sinä palaa enää koskaan, sanoi Miina ja pillahti itkemään.
-- Minä lupaan palata, vakuutti Matti. Ei sinun tarvitse tulla minua
sinne saattamaan.
-- Kuka sitä tietää, millä tavoin ne sinut raatelevat, valitti Miina.
Jo teki Matin mieli kiroilla. Hän hillitsi kuitenkin mieltään, sillä
täytyihän hänen pysyä sairaana, ja kiroileminen voisi antaa tiedon
hänen tautinsa oikeasta laadusta. Kaikkia sitä täytyikin tulla, ettei
saanut edes kiroilla silloin, kun sielua oikein syyhytti. Mutta
olihan sitten Tampereelta tultua taas tilaisuus sanoa vaikka mitä.
-- Kyllä minä tuon muijan jollain keinolla estän sinne tulemasta,
ajatteli Matti. En minä sitä juuri kuoliaaksi lyödä uskalla, mutta
ellei se jää kotia, niin jotain väkivallan näköistä minä teen.
Mutta jo tuli vapauttava ajatus aivan kuin valkeus tässä ahdingon
synkeässä yössä. Mitä varten oli olemassa Janne, hänen sukulaisensa,
jollei juuri sitä varten, että auttoi häntä.
-- Tule sitten, sanoi Matti. Mutta lähetähän ensin hakemaan Jannea.
-- Mitä sinä hänestä?
-- Täytyyhän meidän miesten ajatella kaikki asiat valmiiksi, jos
sattuisin jäämään sille matkalle.
-- Voi, voi sentään, kuinka sinulla on kova ahdistus ja sielun vaiva,
sanoi Miina.
Hän taputteli oikein hellästi Mattia ja jatkoi: