Hajamietteitä kapinaviikoilta 2/3 - 01

HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA II
Kolmas ja neljäs viikko

Kirj.
JUHANI AHO


Porvoossa,
Werner Söderström Oy,
1918.


SISÄLLYSLUETTELO:
Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.
Sovinnollisella mielellä.
Kaunokirjailijat haaveilevat.
Vaikutelma Siltasaarelta.
Rauha solmittu.
"Haapalainen on porvari".
Mitä se kaikki kuuluu meihin?
Uusia "neuvostoja".
"Kuulumatonta raakuutta" -- kenen?
Tyypillinen yllytyskirjoitus.
Kansanvaltuuskunta -- Washingtonin kabinetti.
Ruvetaan jo syömään rukiin siementä.
Kaarti ottaa omansa, mistä saa.
Rahalla ja valheella.
Tiistaina 12 p:nä helmikuuta.
He ja me.
Entinen "vapauden aika" ja nykyinen.
Tahrivat, tuhrivat.
Ryöstösotaa tämä on.
Pääasia.
Pakopirtillä.
Tanssitaan -- veri vuotaa.
Verikoston vaistot.
Omantuntoni ovea kolkutetaan.
Ylösalaisin.
Keskiviikkona 13 p:nä helmikuuta.
Millaisen punakaartilaisen pitäisi olla.
Virastoveli rintamaveljelle.
Vielä hirmutekojen rankaisemisesta.
Puolueettomat venäläiset.
Korpilaki.
Ei pidä vaivata valtiota.
"Eteenpäin!"
He toivovat.
Ihmiskalastusta.
Raitiovaunut ja vallankumous.
Torstaina 14 p:nä helmikuuta.
Kun voitamme, kuinka sitten?
Maaseudulla.
Hyvä mies ammuttu.
Viranhakijoita.
Vanhaa kaunaa.
Heidän vaikeutensa.
Virkamiesten vastarinta.
Perjantaina 15 p:nä helmikuuta.
Aivan niinkuin ainakin.
Suurista miehistä.
Senaattori runoilee.
Kiristystä tulossa.
"Mitä varten?"
Tuhatvuotinen valtakunta.
Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.
Muuan päivä.
Sotarunoudesta.
Muuan seikkailu.
"Naputtaa vain!"
Punainen idylli.
Pikkueläjät.
Seynin tapaan.
Trotski onnittelee.
Ei tule apua.
Punakaartin raportteja.
En kernaasti uskoisi.
Sunnuntaina 17 p:nä helmikuuta.
Kaivopuistossa.
Tuppurainen ja tappurainen.
Vankien toivo.
Juttuja esimerkin miehistä.
Maanantaina 18 p:nä helmikuuta.
Antonius Caesarin ruumiin ääressä.
Venäläisten lähtö.
Punainen lippu on verilippu.
Onnellisia miehiä.
Veljeytymisestä ja sisartumisesta.
Tiistaina 19 p:nä helmikuuta.
Tyynnyttelyä.
Lohduttava tieto.
Punakaartilaisen palkka.
Valtiopäivämies voidaan panna viralta.
Tokoi on yhä enemmän helisemässä.
Yliopiston vuoro.
Koko hyvin.
Senaattori taas runoilee.
Iivo Härkönen senaatissa.
Kahnauksia.
Vielä autolla ajajista.
Keskiviikkona 20 p:nä helmikuuta.
Kiukuttelua.
Manner evästelee.
Mikä meitä mahdollisesti odottaa.
Ohjeita "tuomareille".
Punaisen armeijan muonitus- ja vaatetushuolet.
Orjatsalo ennustaa.
Matala moraalimme.
Torstaina 21 p:nä helmikuuta.
Kätilö Manner.
Siviilijutut saavat levätä.
Venäläisten irtaimisto.
Aito meikäläistä.
Perjantaina 22 p:nä helmikuuta.
Diplomaattinen kirjeenvaihto.
Vihdoinkin.
Tokoin toimia ja toiveita.
Suuria lapsia.
Lauantaina 23 p:nä helmikuuta.
Uutispörssi.
Pohjalaista sisua.
Sota kuin sota.
Sunnuntaina 24 p:nä helmikuuta.
Ruvetaanko ottamaan panttivankeja?
Hämärtää.
Mitä olisi tehtävä tämän kansan valistamiseksi?
Maanantaina 25 p:nä helmikuuta.
Tämän päivän tietosato.
Rovasti Kössi Ahmala.
Saksa auttaa meitä varmasti.
Valtiosääntö.
Keskiviikkona 27 p:nä helmikuuta.
Kaikki hyvin.
Inhimillisiäkin tunteita.
Tervehdys valkoisesta Suomesta.
Torstaina 28 p:nä helmikuuta.
Ei ole päässyt.
Kuinka ryssät Ilmajoella riisuttiin aseista.
Perjantaina 1 p:nä maaliskuuta.
Ruotsalaisten oikea käsi ja vasen.
Setelisota.
Olevinaan oikein sukkelaa.
Helsingin kaupungin rakennusmailla.
Lauantaina 2 p:nä maaliskuuta.
Toteutui pikemminkin.
Pakko-otto alkaa.
Sunnuntaina 3 p:nä maaliskuuta.
Kokous senaatintorilla.
Maanantaina 4 p:nä maaliskuuta.
Suomi luovutettu Venäjälle.
Tiistaina 5 p:nä maaliskuuta.
Terrori täydessä käynnissä.
Ruotsalaiset sovintoa hieromassa.
Tarkastuksia kahviloissa.
Ojankaivuun talvella.
Nurmijärven Punikit ja punikit.
Narsissit ja tulpaanit.
Muistutus sopimattomasta käytöksestä.
Keskiviikkona 6 p:nä maaliskuuta.
Välivaltioaatteesta.
Onko Suomi ostanut vapautensa halvalla?
Olemmeko marionetteja?
Ei vielä "kyyhkysiä".
Torstaina 7 p:nä maaliskuuta.
Työmiehet, tehkää rauha!
Meitäkin pelätään
Perjantaina 8 p:nä maaliskuuta.
Meitä rohkaistaan.
Päät pystyyn!
Lauantaina 9 p:nä maaliskuuta.
Jotain on tekeillä.
Punaisten puhelinpuheluja.
Vapauttaja saapuu.


Maanantaina 11 p:nä helmikuuta.

Sovinnollisella mielellä.
Kaunis, talvinen päivä. Olisipa ajat niinkuin oli ennen, menisin
hiihtämään. Nyt se ei ole sallittua. Saisit kuulan kylkeen. Eivät edes
lapsetkaan, pikkutytötkään, saa hiihdellä Kaivopuistossa. Porvarien
täytyy tuntea köyhälistön valtaa. Raitioliike on vihdoinkin alkanut.
Suurella vaivalla ne ovat saaneet sen käyntiin. En ole ikinä nähnyt
laiskempaa tahtia työssä, kuin heidän sytiessään lunta raiteilta.
Menen Rautatietorin kautta Eläintarhaan. Ihana ilmako vaikuttanee, että
saan sovinnollisuuden puuskan. Koetan uskotella itselleni, että tästä
sittenkin tulee jotain hyvää. En tiedä, mitä se olisi. Jos ne sittenkin
voisivat pitää pyörät käynnissä ja rattaat voiteessa, jos ne voisivat
saada uutta verta virtaamaan vanhan yhteiskunnan suoniin, epäkohtia
korjatuksi, maailman parannetuksi. Sieltä alhaalta päin se sittenkin
kansojen elämänneste pursuaa. Tosi homma ja halu ja harrastus niillä
on; tarkoitan: heissä on paljon niitä, joilla sitä on. Ne näkevät vain
päämaalin, johon ne pyrkivät, niillä ei ole ehkä käsitystä keinojensa
tuomittavaisuudesta. Ne kai kyllä, ainakin jotkut valistuneemmat
ja herkemmät, valittavat, että ikävä kyllä täytyy tehdä sellaista,
mikä ei ole aivan oikein, mutta ne puolustautuvat sillä, että muu ei
auttanut. Suuri, pyhä aate ja asia vaatii ja oikeuttaa tavallisen tien
syrjäyttämiseen. Ne eivät näe muuta kuin sen. Ne ovat siinä samanlaisia
kuin kaikki muut fanaatikot tässä maailmassa. Suurimmalla osalla ei ole
ehkä aavistustakaan siitä, että oikeuden ja laillisuuden ja isänmaan
asian ja sen semmoisen loukkaamista on tapahtunut. Mistä heillä olisi
se tieto? Onko heitä siihen kasvatettu? Ja kun heillä ei sitä ole, niin
ovathan he oikeastaan syyntakeettomia eikä heitä voi tuomita, vielä
vähemmän rangaista.
Aseman edustalla seisoi rivi punakaartilaisia, nähtävästi lähdössä
jollekin rintamalle. Joukossa oli kyllä huligaanityyppejä ja raakoja
naamoja, roikaleita ja retkuja, joilla näytti olevan jostain vallattuja
vieraita pukuja. Mutta oli siellä myös kovin rehellisiä, kunnon
työmiehiä, vanhempia perheenisiä, jotka olivat siisteissä, omissa
pyhävaatteissaan. Olivat kuin vaimojensa matkalle, työansiolle,
varustamia. On juotu lähtökahvit, on istutettu lapsia polvella,
heitetty hellät hyvästit, sytytetty savuke ja kivääri olalla remmissä
niinkuin mikäkin työase lähdetty astumaan. Tyttö huutaa jälkeen:
"Isä, saanko tulla tuomaan kahvipullon?" Pitkänsillan kautta ja
läpi Kaisaniemen huurteisen puiston astelee isä taisteluun "asian",
köyhälistön, kaikkien maiden köyhälistöjen ja samalla Suomen, oman
Suomen, työväen tasavallan puolesta. Se on liikuttavaa, se on
semmoisenaan kaunista. Minunko _täytyy_ pitää heitä vihamiehinä,
kaiken sen vihamiehinä, joka minullekin on kallista ja joka kallis
on minulle samaa kallista kuin heillekin, eikä ole eroa oikeastaan
muuta kuin että keinot, tapa ovat toisella toiset. Ikävä kyllä kovin
toiset, perinjuurin, sovittamattomasti. Soisin heidän tähtensä, että
heidän tapansa olisi oikea ja minun väärä. Kärsin jo edeltäpäin siitä
pettymyksestä, minkä tämä hullun yritys heille, tuolle tuollaiselle
miehelle, on tuottava. Hän ei ehkä koskaan palaa retkeltään eikä saa
nähdä kaiken loppua. Vaimo ja lapset odottavat isää kotiin, tuomisinaan
vapaus ja oikeus ja leipä. Ja sieltä ei tullutkaan muuta kuin isän
kylmentynyt ruumis, otsassa kiväärin kuula, ja puute ja nälkä ja
entistä kovempi kurjuus.
*
Kaunokirjailijat haaveilevat.
Menin erään kirjailijan luo, jossa tapasin myös erään toisen. Paljon
keskustelua asian aatteellisesta puolesta, erittäinkin siitä, onko
kapinallisia rangaistava vai armahdettava ja missä määrin, onko
pahan poistamiseksi organismista leikkaus parempi kuin hoitaminen,
paranteleminen. Se on kansanpsykolooginen kysymys, johon ei ole helppo
vastata. Se on oleva loppuselvityksen vaikeimpia ratkaistavia.
Mutta kuinka meneteltäneekin, siitä olimme selvillä, että meidän,
kirjailijain, on asetuttava yhteiskunnan säilyttäjäin ensi riviin.
Meidän on jätettävä -- tämä on vain minun tunnelmani tällä hetkellä --
_kauno_kirjallisuus ja omistettava voimamme kansan syvimpien rivien
valistamiseen, alkeellisimpien totuuksien heille selvittämiseen. Ei nyt
ole aika runoilla tunteista ja rakkaudesta ja pienestä persoonallisesta
itsestämme. Miksei siitäkin, kun se henki tulee, mutta minä en luule,
että se henki enää tuleekaan, vaan että meidät valtaa aivan toinen
henki, että maalimme on oleva toinen, että inspiratio vie meitä uusille
aloille, ulkopuolelle itseämme, että meissä on syntyvä uusi herätys
ja uusien aiheiden ja aatteiden velvoitus ja pakotus. Me olemme
kirjallis- ja kielellisteknillisesti jo sangen korkealla, meillä on
mitä suurimmat edellytykset tulla kuulluiksi, jos meillä on jotain
sanomista. Me emme voi pysyä syrjässä elämästä, meidän täytyy antautua
sen palvelukseen, elää mukana, tuntea mukana, tulkita, opettaa, sanalla
sanoen: ottaa itsellemme kanta isänmaan asiassa, mikä tahansa, kunhan
ei vain syrjästäkatsojan ja itseämme analysoivan. Aika tarvitsee
meitä. Meidän täytyy löytää rintamamme. Ja minä luulen, että ei kestä
kauan, ennenkuin meillä on oleva kirjallisuudessamme aivan toinen
henki kuin tätä nykyä. Me vanhemmat emme ehkä enää tule uutta luomaan,
mutta joll'emme me, niin tekevät sen varmaan nuoret. Vaikka lähteehän
uudistus vanhoista yhtä usein kuin nuorista.
On muuten luultavaa, että syntyy useita keskenään aatteellisesti
taistelevia kaunokirjailijakouluja. Minä tulen kai pysymään
säilyttävänä, mutta se suuri tuleva kansalliskirjailija on
mahdollisesti sosialismin ja uudistavan kumouksen mies.
Minulla ei puolestani tuntuisi tällä haavaa pitävän olla tehtävää sen
suurempaa kuin valheellisuuden paljastaminen, missä sen tavannenkin. Se
on nyt suuri intohimoni ja se luultavasti tulee määräämään kirjallisen
toimintani suuntaviivat loppuiäkseni. Minulle ei tule enää olemaan
kauneuden intohimoa, vaan totuuden. Jos voisin, niin ajaisin valhetta
ja vääryyttä ja vääristelyä takaa, missä ikinä sen tapaan, iskisin
siihen haukkana ilmassa, vainoisin mäyräkoirana kettujen luolissa maan
alla -- mikäli siivet kantaa ja hampaat kestää.
Eiköhän valheellisuus, vilpillisyys, epäritarillisuus, julmuus ole yksi
Suomen kansan kaikkein pimeimpiä puolia?
Innostuimme näistä keskustellessamme niin pitkälle, että olisi saatava
painolakiin pykälä rangaistuksista tahallisen valheen levittämisestä,
vaikkei olisikaan asianosaista kantajaa. Ainoastaan sillä lailla voisi
ehkäistä sitä tietoisesti valheellista yllytystä, joka myrkkyvirtana
valuu varsinkin sosialistisista lehdistä. Sillä mahdollisesti
voitaisiin säästyä lakkautuksista ja ennakkosensuurista ja se olisi
voimakas ase valistuneen hallituksen käsissä. Hätäkeino tosin,
väliaikainen. Jos mieli saada perinpohjaisempaa muutosta, täytyisi
olla äänenkannattaja, joka säälimättä, uupumatta paljastaisi valheita
ja oikaisisi niitä. Sellainen lehti pitäisi olla halpahintainen ja sen
pitäisi saada avustusta yleisistä varoista ja koota palvelukseensa
parhaat kynät. Totuus olisi mobilisoitava. Mitenkään muuten ei ole
mahdollista kasvattaa kansaa itseänsä hallitsemaan ja joutumasta
yksipuolisen määrätietoisen kiihoituksen uhriksi. Sellaisen
laiminlyönnin seuraukset ovat nyt näyttäytyneet kaikessa kauheudessaan.
Tämä on tietysti osalta haavetta, jota on ylen vaikea toteuttaa. Sillä
mikä on totuus ja mikä on valhe? Missä ovat ne, jotka voivat asettua
kaikessa niin yläpuolelle, etteivät sieltä itse horjahda milloin
hyvänsä? Tuntuu kuitenkin kuin pitäisi voida semmoisia löytää, ainakin
etsiä. Tuntui kuin sellainen arvostelun ja tuomionteon suunta pitäisi
kehittyä itsestään, olojen pakosta sellaisessa yhteiskunnassa, jossa
ei ole muuta kuin puolueita, puoluemieltä, puolueoikeutta. En lue
yhtään kirjoitusta, en kuule lausuttavan ainoatakaan ajatusta, jossa
en huomaisi kieroutta, väärään kasvamista, siveellistä värisokeutta ja
jota en huomaisi siinä tai siinä kohdassa pitäväni oikaista.
*
Vaikutelma Siltasaarelta,
Palasimme kirjailijatoverin kanssa Siltasaaren kautta. Lujien miesten
astuntaa, uhmailevia hartioita, pullistuvia pohkeita -- tavattomasti
alkuperäistä voimaa, joka ei näytä olevan kotonaan täällä, vaan jonka
pitäisi olla jossain auran kuressa, lapion varressa, tukkimetsässä
kirvestä heiluttamassa. Täällä se vaikuttaa tyhmältä uhmalta,
hyödyttömältä, hävittävältä voimalta, siellä maalla se on tuottavaa
voimaa ja siellä on sen oikea paikka. Siellähän siitä suurin osa nytkin
on, mutta mitä se siellä nyt tekee? Tuhoo itseään, hävittää sitä maata,
jota se luulee rakentavansa.
*
Rauha solmittu.
Tuli tieto, että rauha on solmittu Venäjän ja Saksan välillä. Miten
tämä vaikuttaa meidän asiaamme? Saako Venäjä nyt vapaat kädet menetellä
meidän kanssamme, niinkuin tahtoo?
*
"Haapalainen on porvari."
Punaisen Ristin ambulanssi saa Haapalaiselta passin ja menee
Kouvolaan tarjoamaan apuansa. Se pysäytetään ja hajoitetaan. Vedotaan
Haapalaisen, ylipäällikön, antamaan passiin. Vastataan: "Haapalainen on
porvari."
*
Mitä se kaikki kuuluu meihin?
Eilisessä "Työmiehessä" oli pääkirjoituksena "Maailman vallankumouksen
aamukoitossa" -- sunnuntailukemista aito Työmiesmäiseen henkeen.
Sen on kirjoittanut tavallista parempi kynä, nimimerkki Y--ö. Hän on
nähtävästi vilpitön mies, aatteellinen sosialisti, joka uskoo siihen,
mitä sanoo. Hän perustelee aatteellisesti kapinan välttämättömyyttä.
Täällä toteutetaan nyt zimmerwaldilaista ohjelmaa. Internatsionale
teki sodan ajaksi välirauhan, "linnarauhan" porvarillisten kanssa.
Siitä on nyt tehtävä loppu. Kunkin maan proletariaatin oli julistettava
_sota_ maansa riistävälle porvaristolle, mutta _rauha_ juoksuhautojen
takana näiden maiden porvaristojen uhrikaritsoina oleville
työläisille, veljille. On ryhdyttävä taisteluun rauhan puolesta, ilman
aluevaltauksia ja jälkikorvauksia. Ei saa liittää maita väkivaltaisesti
toisiinsa, ei solmita pakon avulla taloudellisia liittoja j.n.e.
Tämä uuden internatsionalen ohjelma on -- niin väittää kirjoittaja --
noussut maailmansodan kauhujen keskellä taas pelottavaksi peikoksi
imperialistisille vallanpitäjille. Se aate on kasvanut ja levittänyt
siipiään yli savuavien raunioiden kaikkiin maihin. Sen tunnussanat
ovat otetut Venäjän rauhanohjelmaksi. Kirjoittaja on tietävinään, että
nämä aatteet ovat saamassa jalansijaa muuallakin. "Hetkinen vain ja me
olemme maailmansodan pyörteistä siirtyneet maailman vallankumouksen
aallokkoon. Historian Nemesis on kostava niille, jotka ovat syypäitä
kansain miljoona-murhiin." Kansat ovat pyyhkäisevät pois vallasta
sellaiset vallat ja hallitukset, jotka ovat syypäitä suurimpaan vereen,
viattomaan verenvuodatukseen, minkä ihmiskunnan historia tuntee.
Se on tietysti kaikki oikein ja totta, vaikka kai lieneekin aikaista
ennustaa, tulevatko "suuret lakot ja joukkojen liikehtimiset, jotka
kävivät Venäjän vallankumouksen edellä, saamaan yleiseurooppalaisen
luonteen" ja tulevatko "kansat pyyhkäisemään pois vallasta nuo luokat
ja hallitukset". Mutta käyköön kernaasti, ainakin minun puolestani,
kuinka ohraisesti tahansa kaikille niille kansoille ja kansanluokille,
jotka ovat syypäät tähän maailmansotaan, jos sen syntipukkeja nyt
yleensä on mahdollinen löytää. Uskon kuitenkin, että kärsineet aikanaan
tulevat jakamaan oikeutta kärsimystensä aiheuttajille.
Mutta mitä se kaikki kuuluu meihin? Minkätähden sotaporvariston
kurituksen täytyi alkaa meistä, kohdistua meihin ennen kuin oikeihin
syyllisiin? Miksi meihin ollenkaan? Emmehän me ole alottaneet emmekä
käyneet mitään sotaa, kaikkein vähimmin maailmansotaa. Miksi siis alkaa
sen hallituksen ja sen yhteiskunnan kukistamisella, joka on kaikista
viattomin siinä suhteessa? Jos kapitaali yleensä käy sotaa, ei sitä
ainakaan käy meidän kapitaalimme. Kyllä meidän rahamiehemme kernaasti
sijoittaisivat säästönsä muuanne kuin pommitehtaihin ja ottaisivat
voittonsa muualta kuin aseurakoista. Ja miksi ruveta kukistamaan
kapitaalia maassa, jossa sitä on niin mitättömän vähän kuin meillä? Jos
maailman vallankumouksen aamunkoitto alkaa näin täältä päin, ei ole
suuria edellytyksiä siihen, että sen oikeudenmukainen päivä koskaan
valkeaa. Maailman vallankumoushan nousee täältä päin noustessaan
väärinpäin vuoteestaan, perä edellä, ja se on sille huono enne.
Kirjoittaja uskoo toisin. Hän on varma siitäkin, että
"sosialidemokraatisen tietoisuuden läpitunkemat joukot" pystyvät
menestyksellisesti "kaikkiluovalla työllään rakentamaan uusia
arvoja, luomaan uutta yhteiskuntaa, kansojen veljesliittoa, jossa
velvollisuudet ja oikeudet ovat suorassa suhteessa." Tietysti meilläkin
-- se on nähtävästi hänen vilpitön uskonsa, hänen polemisoidessaan
sitä porvarillista kirjailijan väitettä vastaan, että "joukot eivät
voi muuta kuin hävittää." Jään jännityksellä odottamaan suomalaisia
tuloksia suomalaisesta zimmerwaldilais-sodasta maailman rauhan puolesta.
*
Uusia "neuvostoja".
On asetettu "Kouluneuvosto" entisen kouluylihallituksen tilalle.
Siinä on kaksi jaostoa, toinen kansakouluasioita, toinen oppikoulujen
asioita varten. Edellistä johtamaan on jo olemassa miehet ja naiset
(J. Pärssinen, Hulda Salmi, R. Penttinen ja Y. K. Laine -- ketä sitten
lienevätkään). Jälkimäiseen kykeneviä ei nähtävästi vielä ole löydetty.
af Ursin on kutsuttu kouluneuvoston puheenjohtajaksi, mutta ei ole
ottanut tointa vastaan, heikentyneen terveytensä vuoksi; hän "toivoo"
kuitenkin pian paranevansa.
Ne aikovat asettaa myöskin erityisen "Taideasiain neuvoston". Kuka
sitä tullee johtamaan? Mahdollisesti joku "Kurikan" piirustajista?
Kirjallisuuden etuja edustamaan ovat tietysti itsemäärätyt hra Irmari
Rantamala ja rouva (neiti?) Maiju Lassila.
*
"Kuulumatonta raakuutta" -- kenen?
Eilisessä "Työmiehessä" on seuraava kuvaus otsakkeella "Kuulumatonta
raakuutta", joka, ellei se ole kokonaan keksitty, voi olla kuvaus
jostain teosta, jonka punaiset itse joko ovat tehneet tai jonkalaista
tulevat tekemään.
Olemme jo aikaisemmin kertoneet siitä rääkkäyksestä, jonka
uhriksi joutui Lylyn työväenyhdistyksen puheenjohtaja.
Kun lahtarit olivat mainitun miehen vanginneet, niin lähdettiin
häntä suuren lahtarijoukon ympäröimänä kuljettamaan jäälle.
Siellä häntä eräässä avannossa virutettiin useampaan kertaan.
Tämän jälkeen olivat lahtarit vaatineet mieheltä tunnustusta,
mitä, on tietymätöntä. Mutta sitä he eivät nähtävästi saaneet,
koska he sen jälkeen leikkasivat häneltä sormen poikki.
Petomaisuus jatkui kuitenkin edelleen ja olivat lahtarit nyt
tulella kärventäneet miehen takaraivoa. Lopuksi olivat miesparan
tuskat lopettaneet, ampuen hänet. Tämä kuulumaton petomaisuus ei
loppunut vielä tähän. Hurtat olivat ottaneet miehen jäsenkirjan
ja naulanneet sen kolmituumaisella naulalla hänen rintaansa ja
lähteneet sen jälkeen raahaamaan ruumista kelkassa pitkin kylää.
Yllä oleva epäilyni siitä, että tässä nähtävästi voi olla kysymys
jonkun punaisen teon peittämisestä, ei ole suinkaan aiheeton,
sillä tuossa samassa n:ossa myönnetään, että punaiset Porissa ovat
ampuneet -- 11 vankia. Tätä tekoa vastaan panevat Porin sotilaspiirin
sotilaat kyllä vastalauseensa ja vaativat teon johdosta tutkintoa ja
rangaistustoimenpiteitä, joita jään odottamaan ja jotka olen oikeutettu
katsomaan olemattomiksi, kunnes saan lukea oikeuden tuomiosta ja sen --
täytäntöön panosta.
*
Tyypillinen yllytyskirjoitus.
Liimaan tähän tyypillisen yllytyskirjoituksen eilisestä "Työmiehestä".
Sen on kirjoittanut joku "Kaisu L--ki". On syytä silloin tällöin
vastaisten vertailujen varalle merkitä muistoon tällaisia purkauksia,
joista niin voimakkaasti tuulahtelee se ilmapiiri, jossa he elävät ja
jota hengittävät.
Vallankumouksen hetki on Suomen köyhälistölle lyönyt. Taistelun
-- unohtumattomain uhrauksien hetki. Suomen nälässä, vilussa,
näännyttävässä puutteessa ja kurjuudessa viruvalle köyhälistölle
on koittanut ratkaiseva hetki -- _kaikki_ voittaa tai
_kaikki_ menettää. Kuinka on se suoriutuva tässä taistelussa?
Voittajana vai voitettuna? Joskin tuhansien katsetta tällä
hetkellä kirkastaa toivon kirkas välke, niin tuhansien katseet
ovat yksin surujen ja kadonneen toivon verhoon peitetty,
epäilykset jäytää niiden monien sielua, joille sosialismin
uutta yhteiskuntaa ja elämää luova evankeliumi ei vielä ole
kirkastunut. -- Mutta sittenkin, keskellä näiden synkkien
epäilyksien ja surujen, voimakkaana rakentaa uutta uskoa
turtuneisiin rintoihin, kärsimysten uuvuttamiin sieluihin,
köyhälistön vallankumouksen punaviiri, sen heräävän taistelun
voitokas merkki. Suomen porvaristolle on koittanut tilinteon
päivä -- ratkaiseva tuomion hetki sille anastajaluokalle, joka
kansan kamppaillessa nälkäkuolemahautojen partaalla tuotti
kansalle leivän asemasta kiväärejä ja murha-aseita, tähdätäkseen
ne maansa köyhälistöläissankarien rintoihin työn karkeuttamain
kätten kurottuessa anomaan leipäpalaa nääntyville omaisilleen
-- rakkaimmilleen. Suomen riistoon ja rosvoukseen humaltunut
porvaristo ilkkui oman kansansa työväenluokan kärsimyksille ja
osti kansanvaroilla vieraasta maasta rautakuulia ja murha-koneita
kansan nälkää tyydyttämään. Suomen murhaajaporvaristoa ei
liikuttanut nääntyvien vanhuksien toivottomat huokaukset, ei
pienoisten lapsosten rukoilevat vaikerrukset, ei koko Suomen
köyhälistön sielusta henkivä tuskanhuuto -- antakaa meille
leipää! antakaa elämää! Ei! Suomen porvariston sydän oli jäätynyt
kylläisten patojen ääressä, se oli jähmettynyt hautaakin
kylmemmäksi, sillä se vastasi kansan tuskanhuutoihin ivanauruin
ja murhaavin nuolin. Niin, se vastasi -- ja niitti itselleen
kansansa kirouksen, voimakkaan, koko yhteiskuntaa tärisyttävän
kirouksen ja se oli sen ansainnut, sillä sen rikokset ei olisi
voinut enää raskaammin kansaansa häväistä, sen kärsimyksiä
pilkata ja elinvoimaa tuhota. Asevoimin se tahtoi hukuttaa kansan
elämänvaatimukset, sen arimmatkin pyyteet elämän oikeuksistaan.
Epätoivoin, viimeisellä hetkellä Suomen työväki vasta tarttui
aseisiin, turvatakseen itseään porvariston murhaamiskiihkoa
vastaan, porvariston uhatessa hukuttaa leipää anovat
köyhälistöläisjoukot verivirtoihin ja kuoleman pimentoihin,
vaimentaakseen kuoleman kauhulla nälkäisten huulilta leivän
vaatimukset. Mutta kirouksen kylvö niittää vain kirousta, sen
sai Suomen porvaristo kokea ja se saa varmasti sen katkeruudella
katua -- joskin liian myöhään. Suomen köyhälistö on jo ottanut
itselleen määräämis- ja hallintovallan yhteiskunnassa, joskin
taistelun kalliilla hinnalla ja suunnattomilla uhrauksilla,
uhraten proletariaatti-sankarit luokkasodan verisille kentille,
nuoret elämät kapitalismin kylvämille ryöstövainioille. Mutta
ne uhrit vielä haudoissaankin luovat katkeamattoman taistelun
voivoituksen köyhälistöläistovereille. Ja ne, jotka nyt kiroten
huutavat veristä kostoa köyhälistön vallankumoukselle, ne
vaikenevat vallankumouksen tuottaman siunauksen edessä, kunhan
vain porvariston aukomat verivirrat köyhälistön voittaessa
ehtyvät, kapitalismin sytyttämät vihan roihut yhteiskunnallisilla
uudistuksilla ovat sammutetut. Köyhälistö ei ole koskaan käyttävä
voittoaan katkeraan kostoon -- ei, vaan yhteiskunnallisia
kirveleviä haavoja parantavaan siunaukselliseen uudistustyöhön
yhteiskuntamaailman luomiseksi onnelliseksi ja todellisia
elämänarvoja vastaavaksi -- vastaavaksi uuden maailman
köyhälistön ihanteita.
*
Kaikki kelpaa ja joutuu heillä yllytyksen palvelukseen.
Kaunokirjalliset palat, runot, novellit, ovat läpeensä
tendenssikirjallisuutta. Siinä suhteessa olisi porvarillisilla
aatteittensa ja asiainsa ajajilla heiltä tavattomasti opittavaa.
Eilen oli "Työmiehessä" kirjallisestikin verrattain mukiinmenevä
kuvaus ("Kurjien yöpuu", kirj. Feeli M--n) miehestä, jonkinlaisesta
Juudas Iskariotista, joka puutteen ajamana pettää aatteensa, liittyy
suojeluskuntaan, tappaa entisen toverinsa ja omantunnonvaivoissaan
lopulta hirttäytyy.
*
Kansan valtuuskunta -- Washingtonin kabinetti.
Yhtämittaa elää minussa psykolooginen uteliaisuus varsinkin johtajiin
nähden siitä, mitä miehiä he oikein ovat, ovatko puhtaita itsetietoisia
seikkailijoita, vai missä määrin he ovat itsepetoksensa uhreja. Enkä
minä aina voi torjua sitä uskoa, että he todella ovat sammakoita,
jotka puhaltauvat häriksi. He huumaavat itseään omalla luulo- ja
tekosuuruudellaan. He kuvailevat olevansa jotain aivan erinomaista.
Nähtävästi on tässä aito suomalaista pikkuitserakkautta ja piilevää
suuruudenhulluutta, joka silloin tällöin puhkeaa esiin ja jota
joukkojen ainaiset hyvähuudot eivät suinkaan ole omiansa vaimentamaan.
Heidän oma äänenkannattajansa "Suomen kansanvaltuuskunnan tiedonantaja"
julkaisee tänään kirjoituksen "Työväen hallitus ja sen tehtävät", joka
alusta loppuun on äitelintä itsensä kehumista. Tässä muutamia näytteitä:
Työväen hallitus eli "Suomen Kansan Valtuuskunta", kuten sen
virallinen nimi kuuluu, ei voi ylpeillä loistavilla nimillä.
Tosin on eksynyt joukkoon muutamia maisterin, tohtorin ja
tuomarin arvon saaneita miehiä, vaan pääasiassa on hallitus
kokoonpantu kovan elämänkoulun käyneistä henkilöistä, jotka
ovat katsoneet syvälle ihmiskunnan kurjuuden kuiluun, oman
voiman miehistä, jotka raskaan työn lomassa ovat hankkineet
teoreettiset tietonsa ja käytännöllisesti kypsyttäneet niitä
moninaisissa yhteiskunnallisissa luottamustoimissa. Se edustaa
karaistua, koeteltua voimaa, varmaa kestävyyttä ja horjumatonta
päättäväisyyttä.
Tämä Suomen tasavallan ensimäinen vallankumoushallitus
muistuttaa monessa suhteessa Yrjö Washingtonin kabinettia, noita
työnkaraisemia, ahavoittuneita lännen miehiä, joille korkeasti
oppinut europalainen valtioviisas nauroi, mutta jotka sillaikaa,
kun vanha maailma pudisteli epäilevästi päätään, tekivät
väsymättömästä työtä ja kykenivät ei ainoastaan hallitsemaan,
vaan luomaan perusteet maailman mahtavimmalle ja rikkaimmalle
tasavallalle.
Semmoisia poikia ne uskovat olevansa: karaistuja, koeteltuja, kestäviä,
voimakkaita, päättäväisiä. Minä uskallan pudistaa päätäni, mutta he
uskovat Washingtonin miesten malliin luovansa perusteet mahtavalle ja
rikkaalle Suomen työväen tasavallalle ameriikkalaiseen malliin. He
nähtävästi todella sitä uskovat. He asettavat itselleen kysymyksen:
Onko se (Kansanvaltuuskunta) tässä tehtävässään onnistuva? ja vastaavat
ehdottomasti: On!
Se on onnistuva, ei viisautensa eikä voimansa vuoksi, vaan
ennen kaikkea sen vuoksi, että sen pyrkimykset johtuvat
historiallisesta välttämättömyydestä ja ovat sopusoinnussa
suurten joukkojen, yhteiskuntamme valtavan enemmistön
taloudellisten etujen ja siveellisten vaatimusten kanssa.
Että voitto on oleva vallankumouksen, siitä tuo joka päivä
todistuksia. Palavan vallankumouksen innostuksen valtaamana
rientää joka päivä punaisten lippujen juurelle miehiä ja --