Hajamietteitä kapinaviikoilta 2/3 - 03

Muistathan, että meitä kohtasi pettymys. Meille ei osoitettu
välittömästi kumottavaa. Sen sijaan, kuten niin monesti ennenkin,
saimme hyväksyä joukon ponsia. Kyllä ne vaatimukset, sen myönsimme,
oikeita olivat: valtiollinen kansanvalta, kunnallinen äänioikeus,
torpparien vapautus, työväen lait, vanhuudenvakuutus! Ja kyllähän me
senkin ymmärsimme, että kun kerran oli kokoontumassa eduskunta, jossa
oli sosialistinen enemmistö, niin olisihan hyvä, jos voisi tehdä
vallankumouksellisia päätöksiä muodon puolesta ihan laillisesti!
Alistuisivat vastustajammekin helpommin, sanottiin. Lienee totta,
mutta kyllä minä sydämestäni yhdyin sen vanhan työtoverin hartaaseen
kiroukseen, että "olisi nyt edes ajettu ne valtuusherrat ulos." --
Olisi tosiaankin sietänyt.
Mutta saimmehan toki jotain tyydytystä mekin. Saimme tapella itsellemme
8 tunnin työpäivän, saimme olla mukana valtavissa mielenosoituksissa
ja poistimme poliisin. Tämä "reformi" tuntui silloin minusta aika
lailla mitättömältä, mutta nyt ymmärrän, kuinka tärkeä se temppu oli.
Olihan poikki se porvarien palvelussapeli. Ja olihan meidän poikia
tutustumassa siihen koneistoon, jonka langoissa koko suurkaupunki on --
aika tarpeellinen asia nyt.
Mutta mitäpä minä sinulle historiaa latelemaan rupean.
Voithan ajatuksissani itsekin kerrata viime kesän tapahtumat:
eduskuntaenemmistömme taistelun porvarien matalaa jarrutusta ja
Kerenskin hallituksen kierouksia vastaan; suuret mielenosoitukset,
joilla ajettiin eduskunnassa läpi kunnallinen äänioikeus ja 8 tunnin
laki; valtalain hyväksyminen ja eduskuntamme hajoitus. -- Ja silloin,
kuten hyvin muistanet, meille alkoi vasta selvitä, mitä vallankumous
todella vaatii. Meidän vaistomme sanoi, että nyt on _jotain_ tehtävä
tai nylkevät porvarit meidän selkänahkamme lopultakin -- eivät
tietenkään itse sitä nylkytyön likaisinta osaa viitsi suorittaa, vaan
palkkaavat sitä varten lahtareita! Meidän vaistomme, proletaarinen
tuntomme sanoi, että _taistelua on nyt jyrkennettävä_. -- Mutta onko se
sosialidemokraattista? kysyttiin. Meillä oli taikainen kunnioitus tuota
sanaa kohtaan. Olihan sen nimessä meille, työn uuvuttamille raatajille,
auennut aatteiden ja ihanteiden taivas. Se oppi oli antanut käsiimme
elämän ymmärtämyksen avaimen. Historian porvarisvalheet paljastuivat,
luonnon ihmeet selkenivät ja kapitalismin ovela riistokoneisto
oli alastomana edessämme. Ei ollut sitä kysymystä, johon emme oli
sosialidemokratialta vastausta saaneet. Ja vaikka eivät kirjamme
yksityiskohtaista opastusta joka asiaan antaneetkaan, niin antoivat
lehtemme lisää ja oma järki sanoi loput.
Nyt me kysyimme siltä rakkaaksi käyneeltä sosialidemokratialtamme:
eikö ole meillä muuta pelastusta miekkojaan hiovia lahtareita vastaan
kuin ammattiyhdistysten aseettomat järjestöt, järjestöjen kokoukset ja
mielenosoitukset sekä edustajaimme sanasota porvarien parlamentissa?
Meillä oli, kuten muistat, tovereita, jotka sanoivat, että siinä se on
kaikki. Vakuuttivat vielä, että se riittää, ja kielsivät "hosumasta" ja
"haaveilemasta".
Mutta me emme uskoneet niitä. Parempi tuntomme sanoi, että niin ei
voi olla. Ja me otimme esille kirjamme. Tutkimme Kautskya: "Tie
valtaan", "Yhteiskunnallinen vallankumous", luimme Marxin puheita ja
suomennoksia venäläisten tovereitten artikkeleista. Ja meille valkeni
_vallankumouksellinen sosialidemokratia!_ Me ymmärsimme "laillisen"
taistelun merkityksen, mutta me näimme myös sen rajat. Me saimme
vahvistuksen oman vaistomme äänelle, joka sanoi, että aseistettu
vastustaja on vain aseilla masennettavissa. Me totesimme, että
vallankumouksen saavutusten takaamiseksi on tärkeimpiä tehtäviä _työtä
tekevän kansan aseistaminen_ kaiken varalta.
Ja me liityimme kaartiin. Kuinka minua naurattaakaan porvarien
puheet, että me kaartilaiset muka olisimme olleet innostuneita (!)
sotilaallisiin harjoituksiin ja sotalaitokseen! Me, sodan viholliset,
jyrkät antimilitaristit, aseitten riisumisen vaatijat, mekö olisimme
niitä himoinneet? Hyi semmoisen ajattelijoillekin. Eikä ne harjoitukset
meitä miellyttäneet. Muistat, kuinka niitä väliin kiroilimme. Mutta me
ymmärsimme, että jos missä, niin tarvitaan sotilaallisessa toimensa
järjestystä ja kuria. Siksi alistuimme harjoituksiin.
Ikävä kyllä kävi aseistautuminen hitaasti. Käsitykseni on, että jos
olisimme ennättäneet aseistautua edes yhtä rintaa lahtarien kanssa, ei
ehkä tätä sotaa olisi syttynytkään. Ne olisivat taipuneet tyydyttäviin
uudistuksiin ja kansamme olisi säästynyt sisällissodan hävityksiltä.
Mutta, vielä kerran: ikävä kyllä, emme voineet saada riittävästi
aseita. Pietarissa kukkoili Kerenski. Sitä totteli suuri osa sotaväkeä
ja enimmäkseen vain rahalla ostaen saimme aseen tapaisia -- jos saimme
ollenkaan. Porvarit sen sijaan saivat niitä mistä lienevät saaneetkaan.
Saksasta, Ruotsista, Venäjältäkin, jopa täkäläisiltä upseereilta ja
pimeiltä sotilailta ostaen.
Huolestuneina ja kasvavalla kiukulla katselimme niiden röyhkeilyä.
Palavasti odotimme käännettä, joka meille antaisi turvaa niiden
teurastaja-aikeita vastaan. Odotimme, odotimme. Jo tuli marraskuun
vallankumous Venäjällä ja sen heikko heijastus meillä: suurlakko.
Muistathan, kuinka silloin kirosimme sitä, ettei menty pitemmälle.
Raskaasti arvostelimme puolueemme luottamushenkilöitä. Voimme vieläkin
sitä asiaa arvostellen ajatella. Mutta historia vasta ratkaisee,
olisiko silloin ollut parempi kuin nyt. Ymmärrän kyllä esitetyt syyt:
meillä varsin vähän aseita, puolueemme keskuudessa ei sellaisen
toiminnan välttämättömyys vielä selvinnyt -- ja yhtä ja toista muuta.
Mutta mitä siitä enää. Asiat ovat niinkuin ovat. Sen olen
materialistisen historiankäsityksen koulussa oppinut. Pääasia on,
että Suomen työväelle, koko puolueemme laajoille joukoille, toki
sen jälkeen kävi selväksi yksi suuri totuus, se että nyt on edessä
ratkaiseva ottelu. Porvaristo tahtoo hinnalla millä tahansa masentaa
työväen liikkeen. Se tahtoo maamme valtiollisesta itsenäisyydestä tehdä
rahamyllyn, joka kulassivoitot kymmenen-, satakertaisiksi kohottaa.
Talonpojillekin se uskotteli kultaista tulevaisuutta voikauppojen
kautta. Sen tiellä oli vain sosialidemokratia. Hinnalla millä tahansa
oli se lyötävä maahan.
Vasta suurlakon jälkeen selvisi kaikille Suomen porvarien
verenkarvainen sisu. Niiden lehdet purkivat sappea ja valoivat myrkkyä.
Kostoa, kostoa, kostoa! Niin ne huusivat. Sama, vaikka hienompaan
muotoon pukeutuneena, oli sävy niiden edustajapuheissa. Muistathan,
veljeni, kuinka eduskunnan lehterillä ilta- ja yökausia istuen
kiroilimme kuunnellessamme niiden tekopyhää julkeutta. "Järjestyksen"
nimessä ne julistivat aikovansa lahtarikaartit laillistuttaa -- ja
olivathan ne jo sen salassa tehneetkin. Ja meidän kaartimme ne sanoivat
muka "laittomina" hajoittavansa.
Asema kävi selväksi. Kysymys oli vain ajasta. Jännitys kasvoi. Koetimme
kiireisesti saada varustuksemme kuntoon. Mutta sittenkin, kuten kai
aina, tuli taistelu yllättävänä vyörynä yllemme. Lahtarit lähtivät
liikkeelle ja meidän täytyi iskeä.
Ja sinä olet nyt rintamalla! Sinä, anti-militaristi ja lempeäluontoinen
nuorukainen, sinä vuodatat verta ja uhraat veresi työväen asian
puolesta. Minä kadehdin sinua. -- Sinä voit arvostella ankarastikin
meitä, konttorien kirjoittajia, ettemme tee enemmän hyväksesi, eikä
vain sinun, henkesi uhraavan veljesi, mieskohtaiseksi hyväksi, vaan
asiamme hyväksi. En kadehdi sinun kärsimyksiäsi, sillä olen ihminen.
Sinä sen sijaan voit kadehtia minun lämmitettyä huonettani. Kun sanoin
kadehtivani sinua, tarkoitin sitä, että tahtoisin mieluummin antaa
henkeni kentällä, kuin kantaa ajatusta, että ehkä emme tee kyllin
voimaperäistä työtä täällä.
Minä virkamiehenä! Ajattele, kuinka naurettavaa! Minä, runollinen
sielu, jolle korkeat paperipinkat ovat tuiki vastenmieliset, minä istun
nyt viheriäverkaisen pöydän ääressä, vanhojen kirjain ja tomuisten
asiakirjakaappien keskellä! Mutta, herran kiitos, ne vanhat kirjat
ja paperit saavat meidän puolestamme olla rauhassa. Emme ole tulleet
tänne niitä käännelleiden byrokraattien koneellista työtä matkimaan.
_Me olemme luomassa uutta_. Meidän täytyy, kuten sanottu, pitää huolta
selkäpuolen järjestämisestä. Työt on saatava käyntiin, liikenne
pidettävä kunnossa, työväen valta siviilihallinnossa vakiinnutettava,
kansalle ja armeijalle saatava leipää ja taisteluvälineitä. Kaikki tuo
on tehtävä tai on edessä turmio. Siksi käy kuumeinen työ kanslioissa,
siksi täytyy meidän pelata byrokraattia ja siksi istun nyt täällä,
tappelen kynälläni sekä puhelimen ääressä. Ja samalla kuvittelen
joukkojamme huurteisissa metsissä vaanivien lahtarisissien luodeille
alttiina.
On aamuyö. Täytyy vetäytyä muutamaksi tunniksi tuohon sohvalle, jotta
pää olisi taas aamulla selkeänä. Olen aatoksissa luonasi ja -- ehkä
vielä taistelen rinnallasikin!
Tervehdä tovereitasi.
*
Vielä hirmutekojen rankaisemisesta.
Sosialistien paremmisto on aina vaatinut, että yksityisten rikoksia ja
hirmutekoja ei saa kirjoittaa puolueen laskuun. Mellakat ja ryöstöt
ovat tuomittavat ja rangaistavat. Ja niitä kyllä ohimennen tuomitaankin
ja _luvataan_ rangaista, mutta niin pian kuin tuomion välttämättömyys
on myönnetty, seuraa säännöllisesti pitkä puolustuspuhe, jossa
koetetaan selittää ja ymmärtää, ja lopulta pannaan kaikki porvarien
syyksi. Kun eduskunnassa oli esillä välikysymys Turun mellakoista,
oli siellä yksi ainoa sosialisti, joka todella tuomitsi niitä, kaikki
muut "ymmärsivät". Merkitsen taas sellaisen tapauksen muistiin.
Eräässä kirjoituksessa tämän päivän "Tiedonantajassa" on puheen
ollessa sodan raakuuksista, seuraava lause: "Emme voi emmekä tahdo
väittää, että jokainen punakaartilaisen teko olisi puolustettava,
_joskin_ se on ymmärrettävä." Mutta jos _jokainen_ punakaartilaisen
teko on ymmärrettävissä, on se kai myöskin anteeksiannettavissa ja
tulee luultavasti anteeksi annettavaksikin. En ole ainakaan nähnyt
mainittavan ainoatakaan tuomiota, vielä vähemmän sen täytäntöön panoa,
jonka näin totean, en tiedä joko monennenkin kerran.
*
Puolueettomat venäläiset.
Kun eräässä salaa levitetyssä lehtisessä "joukko Helsingin
puolueettomia venäläisiä" kääntyy venäläisten sotilaiden puoleen
antaen heille tietoja valkoisten etenemisestä ja punaisten mieshukasta
ja kehottaen heitä pysymään erillään valkoisen ja punaisen Suomen
välisestä sodasta, huudahtaa "Tiedonantaja" sen johdosta: "Konnat
käyttävät konnan keinoja... Me toivomme, että venäläiset toverimme
pitävät huolen siitä, etteivät heidän vähemmän itsetietoiset
asetoverinsa takerru Suomen porvariston niin katalasti virittämiin
ansoihin", ja vaatii "sellaisten sepustusten levittäjät kiinni
otettaviksi ja saatettaviksi hyvin ansaittuun rangaistukseen
vallankumouksen vahingoittamisesta."
*
Korpilaki.
Mitä sanottaneekaan seuraavasta oikeuden periaatteesta, jonka lausuu
julki eräs Taavi Korpi hallituksen äänenkannattajan tänpäiväisessä
n:ossa:
"Oikeusistuin on muutettava kansanvaltaasemmaksi, sikäli kuin se
voidaan muuttaa näillä voimilla. Luokkatuomio on hävitettävä, niin että
ei edes nykyisin vallassa oleva työväestö harjoita luokkatuomioitaan
niitä kohtaan, jotka ovat nyt meidän vihollisiamme. _Kuitenkin olkoon
syrjäytetty oikeuskäsite aikana, mitä me nyt elämme_. Siinä muodossa,
että meidän pitäisi kohdella vastustajiamme hellävaroin, koska he
ovat tehneet itsensä syypäiksi niin suureen verenvuodatukseen, mitä
nykypäivinä tapahtuu."
*
Nyt on Suomen Pankin Kotkan konttorikin saatu toimimaan, kun on saatu
kassat "inventtoiduiksi". Inventtoiminen = sisäänmurto.
*
Ei pidä vaivata valtiota.
Jotkut punaiset kunnat ovat nähtävästi kääntyneet hallituksen puoleen
laina-anomuksilla. Raha-asiain osasto vastaa valtuutetun J. Kohosen
kautta kiertokirjeellä, että vaikka porvarillinen kunnalliskomento
onkin saattanut kuntain raha-asiat kurjaan tilaan, jopa useilla
seuduin, tyhjentänyt kuntien kassat ihan tyhjiksi, kuntien kuitenkin
on parasta itse hoitaa taloudelliset asiansa eikä yksinomaan kääntyä
valtion puoleen laina-anomuksillaan. Toveri Kohonen antaa pari hyvää
neuvoakin kuntien finanssien parantamiseksi. Työttömiä on ohjattava
hyödylliseen ja suunnitelmalliseen työhön, tuloja tuottavia yrityksiä
on perustettava (ei kuitenkaan sanota mitä) -- noin vain ilman muuta,
yhtäkkiä. "Tällä tavoin vahvistetaan suuresti vallankumouksen asemaa ja
turvataan sen saavutukset."
*
"Eteenpäin!"
_Irmari Rantamalalla_ on tänään "Työmiehessä" komea, asian paatosta
uhkuva, voimakkain rytmein vyöryvä, runoilijan innoituksen sanelema
kirjoitus "Eteenpäin". Hän yleensä rähisee ja väittelee, väärentää ja
valehtelee, on ilkeä, on ilmiantaja, kummallinen sekoitus kaikenlaista,
minulle henkilönä ja kirjailijana arvoitus. Hän on sitä sekavaa, mitä
hänen mammuttiromaaninsa -- Harhama. Tässä muutamia otteita:
Eteenpäin!
Sillä mitään muuta tietä ei enää ole. Takana ovat portit kiinni
muuratut. Paluutiet ovat haudoiksi avautuneet. Takana on kuolema. Ei
ole siis enää muuta käskyä kuin: Eteenpäin!
-- Viime kesäisten pulien aikoina lausuin eräälle: "Kansalaissota on
ovella." "Niinkö luulette?" kysyi kuulijani. "Aivan varmasti."
Ja niin on nyt kutsuttu eteemme onnettomuus. Se on kutsuttu maillemme
yhdistyneen porvariston voimalla. Tuho ja turma on astunut tähän maahan
porvariston tahdosta ja käskystä. Kun riistävän luokan sokeat laumat
tarttuivat aseisiinsa, oli verinen haamu loihdittu ulos piilostansa.
Orjuutettu työväen luokka tajusi, mikä tuho ja turma oli sen eteen
asetettu. Sillä työväenluokalle oli porvariston aseistautumisena
lausuttu luja: Kädet ylös! Kautta maan kuului työväen luokalle
riistäjien luja ja armoton käsky: Polvillenne!
Mikä turman ja tuhon käsky! Mikä onnettomuuksien ja tuskien sana!
Kaikki sovittelut oli haudattu. Kaikki rauhan sanat oli paareille pantu
ja hautausmaalle viety. Työväen edessä oli vaali elämän ja kuoleman
välillä, vaan ilman miettimisaikaa, harkintaa, ilman armoa ja ehtoja.
Sen työväen piti antaa nopea vastaus ja se ei voinut antaa muuta kuin
yhden ainoan vastauksen:
Aseisiin!
Sillä muuta vastausta ei voitu antaa, jos mielittiin elää.
Aseistautuneen orjuuttajan edessä oli valittava joko kahleet käsiin tai
pistin olalle. Kädet tarttuivat silloin kivääreihin. Orjajoukko nosti
pistinmetsän olallensa, sillä muuta se ei voinut tehdä.
Eteenpäin!
Sillä nyt oli riistävän luokan pakoituksesta astuttu se askel, jota
ei voida koskaan takaisin astua. Kaikki paluutiet oli tuhottu. Kaikki
sillat takana on veteen hajoitettu. Elämän toivo oli enää ainoastaan
edessä. Takana on orjan häpeällinen kuolema. Työväestöllä ei enää
voinut olla itsellensä muuta kuin yksi ainoa käsky, käsky:
Eteenpäin mars!
Se käsky kuuluu nyt köyhälistön povesta äänettömänä ja lujana, kuin
tulisi se vuorien ytimien lujasta hiljaisuudesta. Työn kovettamat
kourat puristuvat yhä tiukemmin aseen ympärille. Rauhallisen
työmiehensä majan ovelle oli porvaristo kutsunut tuhon. Se oli käskenyt
paljon kärsineen orjansa kantamaan vapautensa idut hautaan. Ei ole
silloin muuta tietä kuin:
Eteenpäin!
Historian sortokausi hajoaa. Kuoleva aika vavahtelee kuolintuskissansa.
Hautansa ääressä seisova riistoluokka on syössyt maan veriin, huutanut
taivaalle pimeyden ja yön. Veren, kaiken hinnalla se on päättänyt
täyttää oman hautansa työläisluokan vapaudella.
Eteenpäin!
Jokainen harha-askelkin taapäin on nyt askel orjuutta ja kuolemaa
kohti. -- Pieninkin epäilys on jo askel armotonta tuomaripyöveliä
kohti. Köyhälistön aseistuneiden rivien yllä vaakkuvat yön mustat
korpit.
Eteenpäin!
Pois kyselyt, pois kaikki. Korvat ovat nyt tukitut, sillä orjuuttajan
korva on muulloinkin kiveä orjansa äänelle. Jalka yhä lujemmin
taistelupaikan maaperään, sillä ainoastaan orjansa miekan ääntä kuulee
orjuuttajan korva. Takana on ainoastaan vapauden hauta. Vapaus on
edessä. Sitä kohti.
Eteenpäin!
-- -- --
Eteenpäin! Sun luo, vapaus, sun luo!
Kaikki muut käskyt ovat meille kuolleet. Kaikki muut äänet maailmassa
ovat meille haudatut. -- -- -- Takanamme odottavat meitä orjuuttajiemme
kahleet. Siellä istuvat julmat tuomarit, verimaljat valmiina kädessä.
Vain sinun luonasi on meillä elämä ja maailma luvassa. Yhä päättävämmin
siis:
Eteenpäin!
Yhä tiheämmin riviin eteenpäin! Koko maailman köyhälistö katsoo tänne,
odottaa. Ei väsymystä. Sortaja on kutsunut aseet olallemme. Yhä
lujemmin siis käsi niihin kiinni, siksi kunnes suureen päämääräämme
on päästy! Näkymättöminäkin täytyy niiden voida tehdä näkyviä tekoja.
Ahtaimpiinkin soppiin pakoitettuna täytyy niiden jaksaa tehoita halki
maan, laajoille aloille. Valittavana ei ole muuta kuin joko riistäjien
säätämä orjuus ja kuolema, tai sitten niillä aseilla ja verellä ostettu
vapaus ja elämä. Ei siis ole myös mitään muuta käskyä, ei muuta
tunnussanaa kuin raudanluja:
Eteenpäin!
*
He toivovat.
Punaisten pysäyttäminen Vilppulassa, josta oli seurauksena, että
heidän aikeensa saada haltuunsa Haapamäen--Pieksämäen rata ja
siten eristää Pohjanmaan ja Karjalan joukot, on heille nähtävästi
katkera pettymys. "Työmiehessä" lohduttelekse eräs strateegi
kuitenkin sillä, että vaikka liikuntamahdollisuus linjalla
Haapamäki--Pieksämäki--Elisenvaara--Viipuri vielä onkin lahtarien
käsissä, sen käyttäminen kuitenkin nyt on käynyt vaaranalaiseksi, koska
se milloin tahansa voi katketa useammasta kohtaa.
*
Ihmiskalastusta.
Tuskinpa sitä numeroa, jossa ei kalastettaisi ihmisiä, milloin verkko-,
milloin syöttipyydyksillä, koetettaisi vuoroon pelotella, vuoroon
houkutella, joskaan ei porvarillisia, niin ainakin pikkuporvarillisia.
Koulunopettajia, ylioppilaita ja koulunuorisoa taistelee murha-ase
ojennettuna työväkeä vastaan, teurastaen säälimättömästi. Heitä, kurjia
kouluherroja on kohdeltava köyhälistön vihollisina. Rautatien alempaa
virkakuntaa ei uhata, vaan koetetaan houkutella sillä, että heillä on
kaikki voitettavana vallankumoukselta. Kirjoittaja ei tahdo jaksaa
mitenkään ymmärtää, kuinka pikkuvirkailija "sokaistuna, kärsimyksistä
huolimatta, yhä edelleen on valmis kumartamaan ja palvelemaan sitä
herraa, joka häntä on säälimättä nälkäpalkalla ilman oikeuksia
pakottanut tekemään työtä kapitalistien hyvinvoinnin takia."
*
Eräässä kirjoituksessa "Miksi oikeuskäsitteet ovat alkaneet horjua"
koetetaan työväen aktiivista esiintymistä puolustaa m.m. sillä, että
porvaristokin on aktiivisesti vastustanut eräitä kansanvaltaisia
lakeja m.m. elintarvelakia, joka syntyi eduskunnassa sosialistien
toimesta. Sitä lakia ovat vastustaneet ja rikkoneet kaikki tuottajat,
elintarvelautakunnat, jopa maan hallituskin. "Jos tuollaisia tapauksia
nähdessään myöskin työväestö joskus horjahtaa pois oikeuden poluilta,
ei sitä tarvitse ensinkään pitää ihmeteltävänä." Siis jotakuinkin
näin: kun porvaristo rikkoi elintarvelakia, saa työväki tehdä
vallankumouksen. Mooseksen laki salli ottaa hampaan hampaasta, työväki
on ottanut koko pään.
*
Raitiovaunut ja vallankumous.
Olen tässä kenkiäni säästääkseni ajellut raitiotiellä kaikessa
viattomuudessa, kuitenkin ihmetellen, että niin monet kulkevat
jalkaisin. Joku huomautti minulle että raitiolla ajaminen on
kapinallisten kassan lisäämistä ja että raitioliikettä joka on
takavarikoitu vallankumouksen hyväksi, siis on boikotattava.
Vaikka en luulekaan, että raitioteiden tulot missään tapauksessa
riittävät menoihin, eikä teolla ole käytöllistä merkitystä, on se
periaatteellisesti aika reippaasti tehty. Sillä on ainakin kauas
kantava kasvattava vaikutus. Lapsi pyrkii vaunuun niinkuin ennenkin.
Äiti jatkaa jalkaisin matkaansa ja selittää hänelle syyn, miksei hän
nouse vaunuun. Lapsi tulee luultavasti ikänsä muistamaan tapauksen ja
opetuksen. Pitäisi vain olla samalla matkustamatta rautatiellä, olla
käyttämättä sähköä, kaasua ja vettä ja puhelinta ja syömättä Tokoin
viljaakin. Onhan juttu pulmallinen. Joku tahtoi minulta vastausta
kysymykseen: kummallako tavalla edistän enemmän omaa asiaani: olemalla
ajamatta raitiovaunussa ja käyttämättä vihollisen nopeita kulkuneuvoja
vastavallankumoukselliseen toimintaani vaiko kuluttamalla kenkiäni
ja siten tekemällä itselleni vahinkoa ja hidastuttamalla samalla
toimintaani? En osannut vastata muuta kuin: Yksi taitaa enemmän kysyä
kuin j.n.e. En rohkene kuitenkaan väittää, että tämä olisi oikea
vastaus kysymykseen. Ihailen kaikessa tapauksessa niitä, jotka jaksavat
pitää aatteen lipun _niin_ korkealla, että kulkevat lumisohjussakin,
ennenkuin nousevat vaunuun. Siellä on muuten runsaasti tilaa tätä nykyä.
*
Kun voitamme, kuinka sitten?
On oikeastaan ollut joutavaa väitellä siitä, kuka tämän taistelun
alotti ja kenen oli syy. Eihän voi olla epäilystäkään siitä, mistä
päin hyökkäys tuli. Onhan meidän sosialidemokraattisella liikkeellä jo
aikoja sitten, miltei alunpitäenkin, ollut tappelua hierova, kimppuun
käyvä luonne. Se pääsi alkuvauhtiinsa ensimäisen vallankumouksen,
marraskuun suurlakon aikana. Se tosin silloin yhdessä muiden
kanssa vain pysähytti pyörät, mutta tyytyi vain pakosta panemaan
ne jälleen liikkeelle. Pian yritetään uudelleen! siihen uhkaukseen
päättyi suurlakko ja siitä aikoi aktiivisen toiminnan valmistelu,
sen höyrypannun lämmittäminen, jonka kone nyt puhkuu. Senjälkeen se
määrätietoisesti pyrkii kumoukseen. Kumous, vallankumous, väkivaltainen
vallananastus on ollut sen teoretikoiden tietoisena suunnitelmana.
Tämän teorian toteuttajain menettelytapana on aina ollut asettaa uusi
päämaali, niin pian kuin joku oli saavutettu, ettei vain pysähdyttäisi
tähän rauhalliseen saavutukseen. Ensin suurlakko, sitten alinomaiset
pikkulakot, alinomainen ryntäily ja jalkakampipolitiikka eduskunnassa,
joka tilaisuuden agitatoorinen hyväkseen käyttäminen. Kuta enemmän
annettiin, sitä enemmän vaadittiin. Kuta enemmän porvarillinen
yhteiskunta, taistelua välttääkseen, väistyi, sitä kiinteämmin oli
sosialidemokratia sen kintereillä niinkuin susilauma ahdistamassa
hirveä, antamatta sen hetkeäkään hengähtää. Tämä kaikkihan on todettu
jo tuhat kertaa, mutta todettakoon vielä tuhatyhdennen kerran. Viimein
täytyi ahdistetun pysähtyä ja antautua taisteluun. En sano sitä
päivitellen, sillä sellainenhan on aina maailmanmeno. Uusi ryntää,
vanha puolustakse ja turha on tulla siitä senttimenttaaliseksi. Se on
voitto, joka ratkaisee ja voiton antaa voima ja ennen kaikkea elinvoima.
Me varmasti _nyt_ voitamme, mutta voitammeko seuraavallakin kerralla,
joka varmasti tulee? Mutta voitimmepa tai tappasimme, ei täällä meillä
nyt ratkaista kapitaalin ja työn maailmantaistelua, ei lopullisesti
edes tätä omaamme. Tulipa Suomesta länsimainen porvarillinen tasavalta
tai hetkiseksi itämais-bolshevistinen kommissaarivalta, ei se, niinkuin
johtajat omahyväisyydessään laumoilleen uskottelevat, vaikuta mitään
muuanne, tuskin edes Ruotsiinkaan asti.
Heidän heikoin kohtansa on se, että he voittaenkaan eivät saa
toteutetuksi omia ihanteitaan. He tahtovat pystyttää kansanvallan,
työväen tasavallan, mutta heidän kömpelöissä ja samalla heikoissa
käsissään siitä syntyy työväen diktatuuri, tirannius, ehkä hirmuvalta,
joka kaatuessaan kaataa.
Mutta mitä tulee, jos me porvarit voitamme? Siinä vasta koetetaan,
mihin porvarillinen yhteiskunta kykenee. Voittomme on meille
vaarallisempi kuin tappio, sitä vaarallisempi kuta helpompi se on.
Tulemmeko lainkaan olemaan uuden tilanteen tasalla? Sallin itseni sitä
epäillä. Mekin luultavasti iskemme yli maalin, kurkotamme kuuseen ja
kapsahdamme katajaan. Olemme siinäkin suhteessa "katajainen kansa".
Touhuamme, riitelemme, rähisemme, niinkuin ukot kirkonkokouksessa, ja
joku kirkkoherra sanelee päätöksen pöytäkirjaan, tukenaan ja takanaan
joku korkea-arvoinen tuomiokapituli.
On siis verrattain vähän merkitystä sillä, kuka alotti ja kuka lopetti.
Kaikki riippuu siitä, mitenkä asiat järjestetään sen jälkeen, kuin
niitä päästään järjestämään.
*
Maaseudulla.
Sain kuulla jotain oloista maaseudulla, m.m. Tuusulassa. Siellä ovat
punaiset pitäneet kotitarkastuksia joka huvilassa, on etsitty aseita,
m.m. Hjeltien Lepolasta, Eero Järnefeltiltä ja Jean Sibeliukselta,
joilta on saatu joitain vanhoja muistomiekkoja ja seinäkoriste-aseita.
He eivät saa olla missään telefooniyhteydessä edes keskenään. Joka tien
haarassa on vartija, joka vaatii passia. Kun Sibelius aamukävelyillään
säveltää, pysäytetään hänet, ja täytyy hänen näyttää passi jollekin
Järvenpään kartanon muonamiehen pojalle. Suuri säveltäjä on heille vain
tavallinen porvari.
*
Hyvä mies ammuttu.
Suurtilan omistaja A. Aminoff Ruovedellä on ammuttu. Lienee matruusien
työtä. Hän oli kansan mies, kuntansa asioita lämpimästi harrastava,
hoiti hyvin väkeään ja alustalaisiaan, oli tehnyt melkoisia
lahjoituksia m.m. keuhkotaudin vastustamisen hyväksi. Tapasimme usein
toisemme Päivälehden aikoina. Vaikka olikin ruotsinmielinen, kallistui
hän silloisiin nuoriin.
*
Viranhakijoita.
Kaikenlaisten virkojen hakijoita kuuluu seisovan pitkät jonot
senaatin käytävissä. Kun tuollaiselle jonolle ilmoitettiin, että
kelpoisuusehtona jonkun viran saamiseen vaaditaan todistus viiden
luokan oppimäärästä, kuului tyytymätöntä murinaa: "Otetaan siis
sittenkin vain herroja!"
*
Vanhaa kaunaa.
Siihen aikaan kun sosialidemokratia, uuden eduskunnan kokoontuessa,
otti ensi askeleitaan julkisessa valtiollisessa elämässä, joutuivat
silloiset edustajat -- syystä kylläkin -- persoonallisenkin arvostelun
alaisiksi. Heistä tehtiin melkolailla pilkkaa, raakaa, epähienoa ja
epäonnistunuttakin, niinkuin meillä herrasväen on tapana tyhmästi
tehdä pilaa talonpojasta, "tuppeliinista", moukasta. Semmoinen aina
ärsyttää, katkeroittaa ja herättää pitkää vihaa. Nousukas on aina arka
arvostaan. Kuinka kauan tuollainen kauna ja viha jäytää mielissä, näkyy
tänpäiväisen "Tiedonantajan" pääartikkelista, jossa sanotaan m.m.:
Kun yksikamariset valtiopäivät kokoontuivat, ja työläisten
edustajat asettuivat lainlaatijain joukkoon, otti porvarillinen
sanomalehdistö tehtäväkseen pilkata ja saivarrella yksityiskohtia
heidän esiintymisessään, asettaen naurunalaiseksi koko valtiopäivät,
syystä että edustajien joukossa oli työläisiä. Sanottiin, että kaikki
todellinen lainlaatijatyö kävi mahdottomaksi sellaisten pätemättömien
ainesten mukana ollessa. Sosialidemokratisten edustajain sanoja ja
lauseita morkattiin, heidän henkilökohtaisia ominaisuuksia herjattiin
ja heidän yrityksensä esiintuoda ja puoltaa valitsijainsa mielipiteitä
selittivät porvarislehdet kerrassaan epäonnistuneiksi.
*
Heidän vaikeutensa.
Eilinen "Vapaa Sana" kuvaa valaisevasti sitä tukalaa asemaa, johon
kapinalliset ovat joutumassa.
Parhaan kuvan kavaltajien tukalasta asemasta saapi lukemalla tarkoin
heidän sanomalehtiensä pääkirjoituksia. Niistä käy empimättä selville,
että heidän omassa leirissään ei nähtävästi suurin osa hyväksy
venäläismallista sorto- ja hirmuhallitusta, vaan olisi halunnut pysyä
rauhallisen ja laillisen parlamentaarisen toiminnan kannalla. Niiden
sävy kohdistuu oikeastaan enemmän omien joukkojen kiihoittamiseen
ja uskon vahvistamiseen, kuin uhkailuun ja kerskailuun laillisen
yhteiskunnan kannattajia vastaan.
Anarkisteillamme on kestettävänä vaikeuksia, jotka yksinäänkin
tulevat heidät ennen pitkää kukistamaan. Niinpä on heidän rahallinen
ja taloudellinen asemansa mahdoton. Ne miljoonat, jotka he ryöstivät
Suomen pankista, ovat pian käytetyt, ja silloin tulee turmiollisena
eteen se rahapula, jonka poistamiseksi he nyt jo ponnistavat kaikkensa.
Kruununveroja ei heille makseta, suurten tulojen veroja he eivät tule
saamaan penniäkään, kunnallisveroja ei makseta liioin ollenkaan,
sillä mitään laillista taksoitusta tai ulosotto-tointa ei voida
nyt harjoittaa, vaan muuttuu sekin rosvoukseksi. Heti kun valmiina
olevat setelit ovat käytetyt, rupeavat he luultavasti painamaan "omaa
rahaa", mutta kansantaloudellisen lain mukaan häviää silloin heti
viimeinenkin oikea raha käytännöstä jäljettömiin, eikä sitä saada
liikkeeseen millään mahdilla. Suomen pankin ulkomaisia saatavia eivät