Hajamietteitä kapinaviikoilta 2/3 - 04

he saa mistään muualta perityksi kuin korkeintaan Venäjältä, ja heidän
maksumääräyksiään ei hyväksy ainoakaan pankki muualla ulkomailla.
Kun Suomen pankin kultakassa ja kaikki arvopaperit ovat laillisen
hallituksen käsissä, toisin sanoen, koko Suomen pankki sen hallussa,
ei anarkistijoukkio voi keksiä mitään finanssisuunnitelmaa, jolla
olisi vähintäkään menestymismahdollisuuksia. Jo siitä, ettei heillä
ole minkäänlaista valuuttaa uusien seteleidensä arvovastikkeeksi ja
takuuksi, seuraa, että tuota rahaa ei ainoakaan järkevä kansalainen, ei
punaisinkaan kaartilainen, voi millään luottamuksella vastaan ottaa.
Toinen vaikeus johtuu elintarvepulasta. Kun koko se osa maatamme, jossa
elintarpeita vielä oli, on hallituksemme vallassa, ei Uudenmaan lääni
sekä puolet Turun ja Porin sekä Hämeenläänistä ymmärrettävästi voi
hankkia lähestulkoonkaan sitä elintarvemäärää, joka siellä tarvitaan.
Julkinen salaisuus on, että vilja Helsingissä on jokseenkin lopussa
ja että ne määrät, mitä punakaarti saa siemenviljaa maaseudulta
rosvotuksi, eivät riitä edes sen omien joukkojen ruokkimiseksi.
Tuoretta lihaa ei ole ollut enää pitkään aikaan saatavissa ja
maitomyymälät joutuvat sulettaviksi ennenpitkää, sillä maalta ei
maitoa enää tule. Me hallituksen uskolliset kannattajat kestämme tämän
tyynesti, mutta mielenkiintoista on nähdä, miten siihen suhtautuvat
Helsingin kymmenet tuhannet työttömät, jotka jo nyt kärsivät kurjuutta
johtajiensa hirvittävän kevytmielisyyden vuoksi.
Kolmas vaikeus on siinä, että koko yhteiskuntakoneistomme seisoo
auttamattomasti. Ne oppimattomat ja sivistymättömät voimat, jotka
he ovat haalineet kokoon apureikseen, eivät pysty mihinkään muuhun
kuin armottomasti sotkemaan kaikki. Silläkin alalla on edessä ehdoton
romahdus, jota he eivät voi millään asevoimalla välttää.
Neljäs vaikeus on siinä, että he eivät ole herroja omassa
leirissäänkään. Mitä punakaarti tahtoo, se on komissarien täytettävä
vastaan sanomattomasti. On suorastaan sääli nähdä sitä liehittelyä,
jolla he kaartiansa kohtelevat. Voittamatonta surua ja murhetta
näyttää johtajille tuottavan myös se, että kaikista varoituksista ja
opetuksista huolimatta tämä kaarti yhä jatkaa yksityistä kostoansa
laillisen yhteiskuntamme palvelijoita vastaan, käyttäen edelleenkin
"rangaistuksena" kylmäveristä murhaamista.
Rauhallisesti voimme odottaa tämän "vallankumouksen" päättymistä: sen
loppu on selvin sanoin määritelty Suomen voimassa olevassa rikoslaissa.
*
Virkamiesten vastarinta.
Valtion virkamiesten lakko ei anna rauhaa "Työmiehelle", uudestaan
ja uudestaan se siihen palaa. Kun virkamiehet aikoinaan palvelivat
Bobrikoffia, Seyniä ja Borovitinoffia, mikseivät he nyt palvele
Manneria ja Tokoita? Esivalta kuin esivalta, ei toinen laillisempi eikä
laittomampi kuin toinenkaan.
Vertailu ei oikeastaan aivan pahasti onnu, sillä ei olisi pitänyt
silloinkaan palvella. Olisi pitänyt silloinkin tehdä lakko niinkuin
nyt. Mutta se, mikä silloin jäi tekemättä, se tehdään nyt. Erehdys
korjataan, on vahingosta viisastuttu. Vertailu ei onnu siinäkään, keitä
ne palveltavat ovat, joita "Työmies" vertaa toisiinsa. Totean, että he
itse vertaavat omaa hallitustaan Bobrikoffin ja Seynin vastaaviin.
J. K--la väittää tämänpäiväisessä "Työmiehessä", että lahtarit
puhkaisevat uhriensa silmät pistimillä ennen pään murskaamista ja
hakkaavat vielä elävältä jalat poikki, lisäten: "Ei mikään peto ole
niin julma kuin porvari, jonka kukkaroon kosketaan."
*
Perjantaina 15 p:nä helmikuuta.

Aivan niinkuin ainakin...
Tämä kaikki on kyllä niin verisen totista, tai sanoisinko niin
kuolemankalpean kaameaa -- mutta joskus tarjoutuu kuitenkin joku
koomillinen näky tai tapaus, joka väkisinkin vetää mielen hilpeäksi.
On virkistävää nähdä porvarin esiintyvän aatelismiehenä kaikkine hänen
eleineen ja sosialistin porvarina vastaavine eleineen.
Kullervo Manner on eilen avannut Suomen työväen tasavallan ensimäiset
valtiopäivät niinkuin konsanansa joku valtionhoitaja, presidentti tai
kuningas. Ja kaikki on muutenkin niillä valtiopäivillä käynyt samaan
malliin ja tahtiin kuin niillä porvarillisilla valtiopäivillä, joiden
puhemiehenä Mannerkin kerran toimi -- lukuunottamatta juhlallista
jumalanpalvelusta, jota ei ole pidetty.
Heidän duumansa kokoontui takavarikoidussa entisen eduskunnan
Heimolassa. Sen nimenä on Työväen Pääneuvosto. Siellä on samat
tuolit, samat pöydät, samat penkit ja osaksi samat penkinpainajatkin;
luultavasti samat vahtimestaritkin ottamassa vastaan päällysvaatteita
eteisessä ja jakelemassa asiakirjoja pulpeteille. Lain leijonaa tuskin
on siirretty sijoiltaan, ellei se mahdollisesti itse ole kääntynyt päin
seinää tai verhoutunut punaiseen lippuun. Lehdet eivät mainitse, oliko
lehteriyleisöä ja millaista saapuvilla ja oliko keitään ulkomaiden
diplomaateja läsnä.
Kullervo Manner, tämän tasavallan presidentti, avaa istunnon (sitä
nimitetään, vaatimattomasti kylläkin, "kokoukseksi" à la Lundson)
ja pitää puheen. Hän seisoo, luultavasti vesilasi vierellään,
samalla paikalla, missä Svinhufvud vajaa kuukausi sitten. Hänen
takanaan hallituksen tuoleilla mahdollisesti ovat ottaneet sijansa
muut hallituksen jäsenet. Hänen ryhtinsä on komean etukumara, katse
luja, ääni syvä. Puhe on painettu hallituksen sanansaattajan ensi
sivulla niinkuin ainakin valtaistuinpuheet. Se on tyyni ja arvokas,
niinkuin suuren valtiomiehen puheen tuleekin olla. Se tekee lyhyesti,
asiallisesti ja aito-porvarillisparlamenttaariseen tapaan ja tyyliin
selkoa hallituksen toimenpiteistä, luoden suuntaviivoja tulevaisuutta
varten.
Syvältä ovat vallankumouksen voitot jo järkyttäneet Suomen
yhteiskuntaa. Porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen monet valta-asemat
ja voimakeinot on riistäjäluokalta temmattu. Niitten virkavalta on
huomattavalta osaltaan kukistettu ja avattu tie vallankumouksellisen
kansanvallan hedelmälliselle vaikutukselle. Maan valtiollinen
keskusvalta ja sen elimet ovat työväen käsissä. Kunnallisen vallan
käyttö on niinikään työväenluokan vankoissa kourissa. Vallankumouksensa
suurten tarkoitusten puolesta toimimaan on työväki nyt kerran pannut
nuo vuosisatojen kehityksen luomat elimet, tarpeettomat niistä
poispyyhkäisten ja toisiin valaen työväenluokan tarpeitten mukaisen
uuden sisällön.
Vallankumous hävittää vanhaa ja lahonutta. Porvariston luokkalait on
suistettu voimastaan ja vaikutuksestaan. Tilalle on ehditty luoda
joukko köyhälistön eri kerrosten taloudellista ja henkistä vapautta
turvaavia säädöksiä ja siten vakiinnutettu Suomen köyhälistön
voittoisaa etenemistä lopullista vapautumistaan kohti. Paljon on tässä
vielä työtä. Se on oleva lähimpäin aikojen päätehtävä.
Ne tehtävät, mitkä vallankumous on asettanut työväen elimien
suoritettaviksi, eivät ole helpot. Porvariston valtakausi jätti
jälkeensä äärimmilleen kärjistyneen elintarvekurjuuden. Kapitalistit
ja niiden virkakätyrit koettavat saattaa koko yhteiskuntakoneiston
seisaukseen, ja häiritä kansan uudestiluovaa työtä. Näiden suurten
vastusten voittaminen on epäilemättä lähiaikoina kysyvä erityisesti
vallankumouksen ylimmän valtaelimen, Työväen Pääneuvoston, kaikkea
tarmoa.
Suomen työväen suuren vallankumouksen yhtenä tärkeimpänä päämääränä
on rakentaa kukistetun herravallan raunioille valtiollisen
kansanvallan korkea rakennus. Se on tapahtuva _uuden valtiosäännön_
säätämisellä. Niin pian kuin julmat kansan viholliset ovat koko
maassa voitetut, on Suomen kansalle tarjottava tilaisuus yleisellä
kansanäänestyksellä hyväksyä itselleen uusi valtiosääntö. Tästä
aikoo Kansanvaltuuskunta lähimmässä tulevaisuudessa esittää Työväen
Pääneuvostolle perustuslakiehdotuksen, jonka kautta luotaisiin maahan
todellinen kansaneduskunta sekä varma pohja kaiken työtätekevän kansan
tulevaisuudelle. Näin voidaan varmimmin edistää Suomen työtätekevän
kansan suurten joukkojen yhteisonnen lähentymistä.
Valheellista parjausta on siis se vastavallankumouksellisten syytös,
että työväki tavottelisi vähemmistövaltaa. Vallankumouksellinen
työväenluokka edustaa tosiasiassa kansan enemmistön asiaa, puoltaa
palkkatyöläisiä, torppareja, maaseudun maatonta köyhälistöä ja
pikkuviljelijöitä, kaupunkien kurjalistoa ja muita suurkapitalistien
riistämiä. Kaikille näille taisteleva työväki suuria uhreja kantaen
valloittaa paremman elämän perustukset.
Vallankumouksellinen taistelu ei ole päättynyt. Raskaat ponnistukset
ovat vielä edessä. Kansan viholliset saavat apua ulkomaisilta
kapitalistiryhmiltä muodossa ja toisessa. Se on hidastuttanut työväen
lopullisen voiton saavuttamista. Mutta työtätekevän kansan asia ei voi
sortua. Sen voitto on historiallinen välttämättömyys. Sen taistelu on
elimellinen osa köyhälistön kansainvälistä vapausliikettä. Sen takia se
on voitokkaana etenevä.
Kasvakoon Suomen työtätekevän kansan taistelujoukko! Lisääntykööt sen
voimat! Mukaan kaikki, joille kansan yhteisonni on rakas! Siten on
vallankumouksen voitto taattu ja sen saavutukset turvatut!
Toverit! Pääneuvoston jäsenet! Teillä on tärkein asema työväen suuren
vallankumouksen asian valvomisessa. Kansanvaltuuskunnan puolesta
tervehdin Teitä, toverit, nyt alkaessanne työnne.
Tämän jälkeen käy kaikki voidellusti ja virallisesti niinkuin
konsanaan. Nimenhuudon toimitettua valitaan Pääneuvoston
puheenjohtajaksi tov. V. Perttilä ja varapuheenjohtajiksi K. Tuominen
ja A. Lehto. Sihteeriksi oli tähän istuntoon kutsuttu Väinö Jokinen.
Puhemiesneuvoston -- sekin siis on -- on tehtävä ensi kokoukselle
ehdotus sihteerin toimen järjestämisestä.
Juhlatilaisuudesta ei puutu sähkösanomaakaan. Sen on lähettänyt Hangon
sos. dem. työväenneuvosto.
Näiden alkuvalmistelujen jälkeen alkaa asiain käsittely.
Kansanvaltuuskunnan jäsenten puolesta esitetään kokoukselle kirjelmä,
jossa he jättävät paikkansa Työväen Pääneuvoston päätösvaltaan. "Jos
tahdotte, toverit, toisia miehiä vallankumoushallituksen tehtäviä
täyttämään, niin sanokaa se millä hetkellä tahansa yhteisten
järjestöjemme kokousten kautta, ja on heti jokainen meistä valmis
siirtämään ohjat kenelle te määräätte."
Kokous lähettää kirjelmän vasta perustettavaan perustuslakia laativaan
valiokuntaan kehoituksella, että Kansanvaltuuskunta siihen saakka,
kunnes asia palaa valiokunnasta, hoitaa keskeymättä edelleen tointansa.
Sen jälkeen esitetään kokoukselle Kansanvaltuuskunnan esitys, sisältävä
ehdotuksen Työväen Pääneuvoston _Perussäännöiksi_. Ehdotus lähetetään
lyhyen keskustelun jälkeen valiokuntaan.
Kokoukselle esitetään vielä Kansanvaltuuskunnan Sisäasiain Osaston
valtuutetun ehdotus _Punaisen Kaartin palkkauskysymyksestä_. Asia
lähetetään lyhyen keskustelun perästä sota- ja talousvaliokuntaan
lähemmin harkittavaksi.
Kansanvaltuuskunnan Oikeusosaston puolesta esitetään kirjelmä, jossa
kunnioittaen ehdotetaan, että Työväen Pääneuvosto kiireellisimpinä
käsittelemiensä asioitten joukkoon asettaisi Vallankumouksellisen
Ylioikeuden nimittämisen.
Esitys lähetetään valiokuntaan.
Päätetään asettaa viisi eri valiokuntaa, nim. perustuslaki-,
valtiovarain-, _ulkoasiain-_, sota- ja talousasiain- sekä
lakivaliokunnat, joihin kaikkiin jäsenetkin valitaan.
Ulkoasiainvaliokuntaan valitaan diplomaatit: Hanna Karhinen, A. Sirén,
Laakkonen, Iivarinen ja Engström. Varalta: A. Huotari ja Blomqvist.
Istunto päättyy klo 9.15 i.p. --
Selostusta lukiessani valtaa minut, vanhan valtiopäiväreferentin,
miellyttävä, turvallinen tunne siitä, että kaikkihan täällä näkyy
alkavan käydä niinkuin ainakin ja että suottahan minä olen tainnut
hätäillä ja harmitella, että maan asiat muka menevät päin mäntyyn.
Maan "toverit" näyttävät osaavan hoitaa maan asioita aivan niin kuin
maan "isät" ennen vanhaan. Eihän ne ole mitään vallankaappaajia ja
-anastajia. "Jos tahdotte, toverit, toisia miehiä, on heti meistä
jokainen valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte." Sehän on
silkkaa parlamenttarismia. Eihän ne istukaan pistinten varassa!
Siellähän ei ole kuin 5 punakaartilaista. Ja niin pian kuin me
kansan viholliset olemme voitetut, pääsemme kaikki yleisellä
kansanäänestyksellä hyväksymään itsellemme uuden valtiosäännön.
Lahtarit siellä Pohjanmaalla, jos tietäisitte... laskekaa pian aseenne
ja tulkaa äänestämään!
*
Suurista miehistä.
Yrjö Mäkelin sanoo tänään joukon kärkeviä sanoja meille porvareille
siitä, että me huokailemme: "Anna meille profeetta, anna meille
johtaja!" Meillä on ollut suuren persoonallisuuden kaipuu ja me
olemme sitä varsinkin viime aikoina ruikuttaneet. "Olisipa meillä
vain Mechelin vielä keskuudessamme -- ovat porvarit näinä aikoina
usein huokaisseet." Porvarit otaksuvat, että joku semmoinen
elävä persoonallisuus voisi puhaltaa henkeä heidän kuolintautia
sairastaneeseen luokkaansa. Kyllä heillä on käytettävänään henkisiä
kykyjä, mutta eivät ne mitään silloin enää saata toimittaa, kun koko
luokan historiallinen tilinteon hetki on koittanut.
Totta onkin, että meiltä on puuttunut johtavia miehiä. Totta, että
entiset ja uudet johtajat eivät ole olleet tehtävänsä tasalla. Onhan
tässä huokailtu, jos lie haikailtukin, että mistä saadaan sekään Suomen
tasavallan presidentti, kun sen valitsemisen aika tulee.
Luulen kuitenkin, että Y. M. liian aikaisin iloitsee siitä, että
porvarillisten johtajan-etsintä on oleva turha. Miehiä ilmestyy aina,
kun niitä tarvitaan, joskaan ei heti ensi hätään, niin ainakin toiseen.
Venäläisen sorron vastustamis-aikana ei tarvittu niin paljon miestä
kuin mieltä. Mieltä oli, sitkeää ja lujaa rintamaväkeä, joka oli joka
paikassa eikä oikeastaan missään. Muita päitä pitemmät päät olisi pian
katkaistu. Ne, mitä oli muita näkyvämpiä, ne poistettiinkin, mutta ei
vastarinta siitä sanottavasti kärsinyt. Saattoipa olla parempikin,
ettei vasituista kapteenia ollut, jonka varaan ja komentoon olisi
heittäydytty -- niin miehistö tunsi sitä suuremman vastuun ja kehittyi
vähä itsekukin siihen tehtävään, jota se tämän viimeisen tingan tullen
nyt suorittaa valtiolaivaamme pelastaessaan.
Kun tämä sota puhkesi, niin tarvittiin kuitenkin välttämättä
sen johtajakin, ja ylipäällikkö putosi kuin pilvistä, tuli
suomalais-kansallisen suuren nousun etumies sieltä, mistä häntä
kaikkein vähimmin olisi voinut odottaa -- Venäjän rintamalta.
Kuka tämän maan suomalaisista oli ennen kuullut puhuttavankaan
Mannerheimista? Mannerheim tuli, näki ja -- voittanut hän ei vielä
ole, mutta voittaa varmasti. Siinä on nyt _se_ huokailtu ja haikailtu
suurmies sillä sijalla, joskaan ei Kustaa Vaasa, niin ainakin Vaasan
Kustaa. Kun hän on tehtävänsä suorittanut ja kun ilmestyy uusia
tehtäviä, jotka mahdollisesti eivät ole hänen, nousee varmaankin
aikanaan uusia miehiä. Mäkelin ilkkuu meitä liian varhain Mechelinien
puutteesta.
Heillä on toisin -- kehuu Mäkelin. Heillä on niin hyvin asiat, että
he eivät suuria miehiä tarvitse eivätkä kaipaa. Epäilen sitä tosin,
luulen, että heidän valtiollinen ja strateeginen asemansa olisi
hiukan toisin, jos valtuuskunnassa ja esikunnassa ei olisi Manner
ja Haapalainen. Mutta olkoon, että riittää, kun he kaikki ovat vain
"rintamaväkeä" ja "heidän yhteinen käskijänsä on historiallinen
välttämättömyys".
Se ajoi heidät liikkeelle. Jokainen kunnon toveri ryhtyi uusissa
oloissa täyttämään hänelle määrättyä velvollisuutta. N.s. johtajat
saivat käskyn ja tekivät työtä käskettyä. Ja tulevat edelleenkin sitä
käskyä noudattamaan, "sillä me olemme päättäneet yhdessä taistella ja
voittaa".
Mutta jos on niinpäin parempi, niin juuri sitenhän on myöskin
tapahtunut porvarillisellakin puolella. Rintaman takaa ei tänne paljoa
kuulu, mutta on kuulunut sentään jotain. Pohjalaisten talonpoikien
luja tempaus, valkoisen Suomen nousu -- mitä se on muuta kuin
historiallisen välttämättömyyden aikaansaamaa _kansan_ nousua, jossa
jokainen kunnon kansalainen täyttää hänelle määrättyä velvollisuutta.
Siellä siis samoin kuin täällä. Mutta siellä _sen lisäksi_ Mannerheim
-- täällä Svetsnikoff. Alussa ei sielläkään ollut suurmiehiä, ei edes
johtomiehiä. Mutta kun tarvittiin, jo tuli. Rukous: "Anna meille
profeetta, anna meille johtaja!" kuultiin.
Sosialistit ovat kaikessa laskeneet väärin, arvioineet kieroon,
kaikessa erehtyneet Suomen kansasta, luultavasti siitäkin osasta, jota
he luulevat tuntevansa ja vielä johtavat.
Liitän tähän enemmittä omittani Yrjö Mäkelinen kirjoituksen
ennustukselliset loppusanat:
"Johtajia porvaristolle ei ilmesty enää. Niitä on voinut, erinäisin
edellytyksin, ilmestyä vain luokan historiallisena nousuaikana.
Mutta nyt elää porvaristo surkeata laskeutumisaikaa ja siksi se
kykenee synnyttämään vain rosvopäälliköitä, -- mitkä järjestynyt
työväki, ihmiskunnan yhteisen hyvän takia, pyytää sulkea punakaartin
suosiolliseen huolen pitoon."
*
Senaattori runoilee.
Lieneekö koskaan mikään senaattori tai muu hallitusmies julaissut
runojaan virallisessa lehdessä, Keisari Nero kai olisi, jos siihen
aikaan olisi ollut sellaisia julkaisuja. Tapauksen harvinaisuuden
vuoksi kopioin tähän Suomen kansanvaltuuskunnan oikeusasiain
valtuutetun Suomen kansanvaltuuskunnan "Tiedonantajassa" tänään
julkaiseman runon:
KANSAN OIKEUS.
Kirj. _L. Letonmäki_.
Saa hautaan jo luut tahot siirtää
tuon rikkaitten oikeuden.
Punakaartien pistimet piirtää
lain uuden nyt Suomellen.
Pois hautahan oikeus rikkaan
ja kirous kiveksi sen!
Ajan uuden ja toivehikkaan
luo kumous köyhillen.
Laki uus, ole sorretun suoja
ja siunaus köyhien,
ole ihmisyys-viestin tuoja
säde kärjessä pistinten!
*
Kiristystä tulossa.
Väkivaltaisuus ja kaikkinainen pakotus yhä laajenee. Ei näy enää
olevan rahaa tilausten maksamiseen, koska tavaroita aletaan rekviroida
väkisin. Niinpä uhataan kauppaliikkeiltä, jotka kieltävät liikeluoton
Helsingin kaupungin sähkö-, kaasu- ja vesijohtolaitoksilta, kieltää
sähkö, kaasu ja vesi. Samoinhan voidaan ja kai tullaankin tekemään
yksityisillekin. Otetaan pois välttämättömimmät elämisen ehdot, mikä on
samaa kuin panna kidutuspenkille se, joka ei hyvällä suostu. Kaikessa
taistelutaktiikassa, sekä ulkoisella että sisäisellä rintamalla, näkyy
venäläiset menettelytavat. Eläkäämme siis pimeässä ja kantakaamme vettä
naapurin kaivosta, niin kauan kuin sitä siellä on. Aurinkoa he eivät
sentään voine sulkea kivimäkeen.
*
Mieli pyrkii kuohahtamaan ja kauhistumaan jokaisesta uudesta väkivallan
ilmauksesta, niinkuin se joka kerta olisi jotain uutta. Se on
oikeastaan turhaa itsensä kiusaamista, turhaa lisäsyiden kasaamista,
sillä onhan itse pääfaktumi, koko tämä kaappaus, jo semmoisenaan
tarpeeksi suuri rikos.
*
"Mitä varten?"
"Mitä varten?" Ne kysyvät lehdissään yhtä mittaa, udellen ja ihmetellen
kaikenlaista, etupäässä sitä, mitä varten se ja se ei ole mukana, ei
ole kutsua noudattanut, vaikka uudet taivaat ja uudet maat häämöittävät
aivan piha-aidan takana, ei muuta kuin tulee ja ottaa. Tänään kysytään
(eräs "Jukka --la"), miksi toinen köyhä taistelee toista köyhää vastaan.
Mitä etuja tavoittelee köyhä talonpoika, muutaman lehmän velkainen
isäntä, jolla pienen, huonosti viljellyn maatilkkunsa päällä on lahonut
asuntorähjä ja sen nurkissa joukko puolirääsyisiä, raihnaita lapsia
nälkäänsä parkumassa ja odottamassa sitä aikaa, jolloin he kykenevät
kulkemaan nokisten tehtaitten porteille työvoimaansa kaupalle, isän
ja äidin vääntyessä vaivaistalolle? Mitä etuja tavoittelee hän,
liittyessään taistelemaan kapitalistiluokan elostelijoin luokkaetujen
puolesta, joista eduista ei hän eikä hänen lapsensa koskaan saa
vähääkään nauttia?
Itsensä uhraaminen taistelutantereella vaatisi vissejä edellytyksiä.
Mutta mitään sellaisia edellytyksiä ei köyhällä talonpojalla tähän
taisteluun lähtiessään ole ollut, eikä tule olemaan.
Kun taisto lakkaa, -- jos ne voittaa, joiden etujen puolesta hän
taistelee, riistää kapitalisti talonpojan putipuhtaiksi, vie metsät,
pellot, kaikki mitä hänellä on ja ajaa hänet perheineen maantielle.
Se käy sitä helpommin, mitä loistavamman voiton he riistäjilleen
taistelevat. Mitä varten siis he taistelevat?
Siihen ei tuon mukaan kylläkään näyttäisi pitävän olla mitään syytä. Ja
kuitenkin he taistelevat siellä, ei vain pikkutilalliset, vaan myöskin
torpparit, mäkitupalaiset, itselliset, joilla on senkään verran maata,
että ovat saaneet mahtumaan siihen neljä kiveä pirtin neljän nurkan
alle. Olisivatko ne kaikki vain harhaan johdettuja ja yllytetyitä?
Nähtävästi niillä on joku hämärä, vaistomainen aavistus ja tunne siitä,
että suomalainen kapitalismi sittenkin voi tarjota heille etuja, joita
venäläis-suomalainen bolshevismi ei voi. Ja olisiko niin, että heillä
on jotain tunnetta siitäkin, mitä sanotaan isänmaaksi, Suomeksi, ja
että heillä sen etujen valvomisesta on myöskin itselleen etua?
*
Tuhatvuotinen valtakunta.
Oli minullakin nuoruudessani ja on välistä vieläkin romahtaneista
ihanteista huolimatta haaveita ikuisesta rauhasta ja tuhatvuotisesta
valtakunnasta. Niitä on kaikilla. Niitä oli keisari Nikolaillakin,
keisari Wilhelmillä, Wilsonilla y.m., y.m. On aivan ihmeellisesti
pinttynyt ja ihmiskunnan veriin syöpynyt se haave. Siihen pyritään
kaikkia teitä. Tämän maailmansodan, tämän meidän pikku sodankin
saavutusten päämääränä on se uusi Jerusalemi. Sen ihanuuksia ylistelee
tänään eräs kirjoittaja "Työmiehessä" kirjoituksessa "Vanha ja uusi
maailma". Annan hänen haaveilla ja haaveilen hänen kanssaan:
Uuden mullistuksen mukana muuttuu myös koko maailmanjärjestys. Orjuuden
kahleet katkotaan. Kaikkialla pääsevät vapauden tuulet nyt esteettä
puhaltelemaan.
Entinen kurjuus häviää. Vastakohdat tasoittuvat. Ei nähdä enää
yltäkylläisyyttä ja loistoa ja sen rinnalla mitä kurjinta köyhyyttä.
Jokaisessa kodissa vallitsee hyvinvointi ja kodin sulous. Vanhuksetkin
saavat elämänsä loppuun asti yhteiskunnan varoilla nauttia lastensa
parissa kodin viehätyksestä, eikä niinkuin vanhassa maailmassa elää
elämänsä surulliset loppupäivät vaivaistalon kurjuudessa.
Työläinen ei saavu, kuten entiset kapitalistien "koneet", työstään
kotia toivottomana, allapäin ja uupuneena, vaan reippaana ja ilomielin,
tietoisena, että hän ei luo enää rikkauksia yksityisille, vaan että
hänen työnsä tulokset tulevat kaikkien hyödyksi. Tunnuslauseena on
"kaikki kaikkien hyväksi".
Nälästä ei ole pelkoa, sillä maata eivät omista enää mahtavat
kartanonherrat ja talonisännät, jotka vain omiksi tarpeikseen
maata viljelevät. Maa on jaettu tuhansille köyhille, jotka innolla
sitä viljelevät. Entisistä soistakin on siten tehty lainehtivia
viljavainioita.
Rauha vallitsee myös tässä uudessa maailmassa. Kansat ovat lyöneet
toisilleen veljenkättä. Aseet, ja varustukset ovat ikuisesti tuhotut.
Kauhulla muistellaan entisen maailman sotia, jolloin kruunupäiden
käskystä kansat syöksyivät repimään, raastamaan, tappamaan toisiaan.
Nyt vasta ovat silmät täydelleen auenneet näkemään senkin hulluuden.
Tasa-arvoisuus vallitsee yhteiskunnassa. Kukaan ei ole toista
mahtavampi, eikä kykene häntä sortamaan. Kenkään ei nauti etuoikeuksia.
Kaikki ovat vastuunalaisia teoistaan yhteiskunnalle.
Korkealla liehuu uudessa maailmassa lippu, johon on kirjoitettu sanat:
Vapaus! Veljeys! Tasa-arvoisuus! -- -- --
Hymni ei pääty tähän. Siinä on loppusäe, joka murskaa tunnelman ja
painaa sen tavallisen yllytysartikkelin tasalle.
Työläinen, sinä olet tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman.
Tiedä, että jos aseesi lasket ennen kuin voitto on saavutettu, niin se
merkitsee vaipumista vielä kurjempaan vanhaan kapitalistiseen maailmaan.
Lopun olisi pitänyt kuulua jotenkin näin: "Työläinen, sinä olet
tarttunut aseeseen luodaksesi uuden maailman. Tiedä, että jos aseesi
lasket etkä siihen enää koskaan tartu, niin se merkitsee, että olet
astunut ensi askeleen vanhan kapitalistisen maailman kukistamista
kohti."
*
Kuulen automobiilin porhaltavan ikkunani ohitse. Mihin pysähtynee,
kenet vienee? Kuuluu laukaus meren jäältä. Joku kaupunkiin tai täältä
pois pyrkiväkö siellä sai surmansa?


Lauantaina 16 p:nä helmikuuta.

Muuan päivä.
Päiväni kuluvat jotakuinkin tähän tapaan, ja samoin luultavasti
hyvin monen muun. Heti herättyäni menen ulos saadakseni käsiini
"Tiedonantajan". Kun on tottunut saamaan aamulla sanomalehtensä,
täytyy se olla, kunhan on. Sen saan Eiran kulmasta, raitioteiden
risteyksestä, missä värisevä poika kuuluttaa sitä haikean surullisella
äänellä. Ei ole siinä mitään vallankumouksen riemua, ei edes tavallista
sanomalehtipojan tyrkyttelyintoa. Joka aamu odotan, etten enää saisi
lehteä; se olisi merkki siitä, että jotain on mennyt epäkuntoon;
joskus on poika poissa, mutta löytyy tavallisesti jo Tehtaankadun ja
Kapteeninkadun kulmasta. Vallankumous siis jatkuu.
Avaan lehden ja silmäilen otsakkeita, varsinkin sotatietoja. Niistä
ei tule hullua hurskaammaksi, niinkuin yleensä ei suuren sodankaan
sähkösanomista. Omituista muuten, kuinka vähän tätä nykyä välittää
siitä, mitä suurilla rintamilla tapahtuu. Varsinkin nyt, kun itäisellä
rintamalla ei enää taistella. Yhtä ja toista voi kuitenkin lukea rivien
välistä. Tehotakseen täytyy valheellisissakin tiedonannoissa olla
jotain totta, ainakin siteeksi. Eikä ole niin viisasta valehtelijaa,
että hän voisi yhtämittaa _johdonmukaisesti_ valehdella. Vaikka
ne eivät puhukaan tappioistaan, eivät ne myöskään voi lakkaamatta
tiedottaa olemattomista voitoistaan.
Lehden saatuani palaan kotiin ja luen sen alusta loppuun kaikkine
ilmoituksineen ja kuulutuksineen ja teen niistä lyhyitä merkintöjä
laajentaakseni niitä sitten illan tullen, jolloin on hyvää aikaa, kun
ei saa liikkua ulkona. Olisi nyt aikaa totisempaankin kirjalliseen
työhön, mutta mieli on näissä niin kiinni, ettei voi tehdä mitään
luovaa työtä, irrottautua mihinkään mielikuvitukselliseen. Ainoastaan
koneellinen työ sujuu, minkä sujuu. Muiden laita näyttää olevan sama.
Tapasin tiedemiehen, joka ei sanonut osaavansa muuta kuin tehdä
merkintöjä ja muistiinpanoja kirjallisuudesta.
Päivät menevät sitten suurimmaksi osaksi käynteihin tuttavien luona. En
ole koskaan juossut niin paljon kylää kuin tätä nykyä. Valitsen milloin
minkin tuttavan "uhrikseni". Liikun enimmäkseen omassa kaupunginosassa
ja välttelen keskikaupunkia ja pääkatuja. Ihmiset tietävät yleensä
verrattain vähän semmoista, jota voisi pitää täysin varmana. Huhuja
tietysti on liikkeessä mitä hurjimpia, melkein aina meille porvareille
edullisia, jotka sitten osoittautuvat perättömiksi ja ovat tuottaneet
vain pettymystä. Silkkipaperisanomat, "Vapaat Sanat", ovat sentään
jotenkin luotettavia. Tavallisesti ovat niiden tiedot ehtineet levitä
jo suullisesti. Ne tulevat iltahämyssä pudoten kirjelaatikkoon
ties mistä. Levittäjät eivät kuulu tietävän toisistaan eivätkä
monistuspaikoista, joita nähtävästi on useampia. Seuraavana aamuna,
joskus samana iltana, vien jo saamani johonkin toiseen paikkaan,
jossa ne kiertävät perheestä perheeseen. Lehtisiä tulee kahdenlaisia:
"Vapaat Sanat" ja eräs toinen julkaisu, jossa etupäässä selostetaan
venäläisten lehtien tietoja. Näitä saa ihme kyllä ostaa, vaikkeivät
tiedot suinkaan aina ole vallankumoukselle ystävällisiä. Itäänpäin ei
näy olevan sensuuria, ennenkuin Valkoset sen panevat toimeen. Niin pian
kuin venäläiset lehdet eivät saavu, on se kai merkki siitä, että yhteys
on katkaistu. Toistaiseksi ne ikävä kyllä nekin saapuvat säännöllisesti.
Illalla tulee sitten "Työmies". On melkein fyysillisesti vastenmielistä
ottaa se käteensäkään. Kysyn usein itseltäni:
Kuinka on mahdollista tietoisesti, päivästä toiseen, viikosta
viikkoon, lakkaamatta pääkirjoituksissa, alakerroissa, uutisissa,
valehdella ja vääristellä, peittää ja pimittää? Miten jaksavat
ihmisten aivot alinomaa pysyä vihan vireessä, niin ettei edes oman
henkensä virkistykseksi joskuskaan sano tunnustuksen, ymmärtämyksen
ja sovinnollisuuden sanaa vihollisesta? Semmoinen "sisu" on minulle
sielullinen arvoitus.
Joskus täytyy irtautua tästä kaikesta ja koettaa lukemalla saada
viedyksi ajatuksensa muuanne. Olen m.m. lukenut Romain Rollandin Jean
Christophea. Nyt vasta oikein ymmärrän, mikä verraton ystävä on hyvä