Hajamietteitä kapinaviikoilta 2/3 - 05

kirja, joka niinkuin sairaanhoitaja varovasti kulettaa potilasta
sairaalan puutarhassa, häntä kainalosta tukien ja osoitellen näköaloja
tuolla tuonnempana. Tämä teos on kyllä pitkä, mutta kun ei se vain
loppuisi ennen kuin tämä kapina.
Hyvä uni kestää hetken, sitten herää taas tähän pahaan todellisuuteen.
Täytyisi koettaa keksiä itselleen jotain käsityötä. Otin
kalastusvehkeeni esille ryhtyäkseni niitä korjailemaan. Ei ollut tarmoa
siihenkään, avasin laatikon kannen ja painoin kiinni. Mistä minä
tiedän, tulenko niitä enää tarvitsemaan, perhojani ja uistimiani?
Ilta kuluu miten kuten, enimmäkseen näitä yksitoikkoisia mietteitä
paperille pannessa.
Kiertomatkoillaan toisten luona tapaa siellä toisia, jotka liikkuvat
samoilla asioilla, tuomassa ja hankkimassa tietoja ja niitä
vertailemassa toisiinsa. Usein kuulee hauskoja, hullunkurisia juttuja
punaisten hölmöläisyyksistä, mutta yhtä usein myöskin järkyttäviä ja
jännittäviä kertomuksia murhista, kotitarkastuksista, pakoretkistä,
vältetyistä vaaroista. Olen pannut merkille, kuinka vähän ihmiset
purkavat tunteitaan, osoittavat kauhistustaan tai inhoaan, olkoonpa
tapaus kuinka pöyristyttävä tahansa. Kuinka pian ihminen mukautuu ja
jaksaa sulattaa melkein mitä tahansa! Oli ennen suuri tapaus, jos auto
tai raitiovaunu ajoi jonkun kuoliaaksi. Nyt otetaan, ellei se koske
lähintä tuttavapiiriä, tieto murhasta tavallisena kuolemantapauksena.
Mutta kyllä kai viha ja kosto jää jäytämään ja puhkeamaan
aikanaan. Hampaat pureutuvat yhteen. Tyyneyden takana on sitkeää
päättäväisyyttä kestää loppuun asti. Meilläkin on paljon saksalaista
"durchhalten"-henkeä. Kunhan olisi myöskin heidän "maulhalten"-henkeään
-- mutta siinä suhteessa emme ole saksalaisen hengen läpitunkemia.
Jos punaisilla olisi tiedustelutoimi vähänkään järjestetty, kyllä
porvarillisten hankkeet helposti olisivat heidän tiedossaan. On aivan
uskomatonta, miten nimiäkin mainiten puhutaan toimihenkilöistä,
asekätköistä, siellä ja siellä piilevistä senaattoreista,
suojeluskuntalaisten varustuksista ja semmoisista. Ihmiset tekeytyvät
pikkutärkeiksi, kehuvat itse toimillaan ja tiedoillaan toisten toimista.
Mutta yleensä on porvarillisten ryhti ja kuri ja solidaarisuus
hyvä, Heissä piilee ominaisuuksia, pelottomuutta, päättäväisyyttä,
uhrautuvaisuutta, jotka tavallisina aikoina tuskin ollenkaan tulevat
esiin. Suomen kansassa oleva teräs nähtävästi jalostuu ja karaistuu,
luvaten hyvää.
Vähä väliä saa kuulla kertomuksia, kuinka tyynesti ja rauhallisesti
ihmiset esiintyvät vaikeimmissakin tilanteissa. Niistä selvittyään
kertovat he niistä lystimäisesti, hirtehishumoristisesti tai
välinpitämättömästi, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut,
vaikka henki usein on vaappunut puukon kärellä. On jouduttu punaisten
vangiksi ja heidän tuomioistuimensa eteen, on kohdeltu heitä ylpeästi
ja halveksivasti, tehty heistä homeerista pilaa. Toiset ovat pyytäneet
kotitarkastajia istumaan ja tarjonneet tupakkaa, jopa kahviakin, ja
jutelleet ja pitäneet heille pitkiä esitelmiä tämän vallankumouksen
järjettömyydestä. Kun kuolema on ollut edessä, ovat monet antaneet
ampua itsensä silmää räpäyttämättä, armoa anomatta. Kun Thomén
veljekset teloitettiin -- on joku näkijä lausunut -- kuolivat he kuin
kuninkaat, seisoen jäykkinä kuin patsaat, ainoastaan ystävällisellä
hymyllä toisiaan rohkaisten.
Mikä suunnaton aihevarasto tämä aika tuleville runoilijoille ja
kirjailijoille jännittäviä tapauksia, kauniita ja draamallisesti
järkyttäviä tapauksia! Kun täälläkin niin, mitä sitten rintamilla,
kun sieltä kerran viestit vierivät. Mikä heikompiakin luonteita
lujentavasti kasvattava merkitys tällä taistelulla ei ainoastaan nyt
eläviin ja mukana oleviin, vaan myöskin vastaisiin polviin, jotka
saavat siitä vaikutelmansa sitä kuvaavan kirjallisuuden valossa!
Enkä _minä_, jos muuten siihen kykenisinkin, kuitenkaan usko, että
voisin tämän ajan sankaruuksia intomielin ylistää. Kuka voittaneekin,
aina on se veli, joka veljeä vastaan taistelee, veli, joka veljen
tuhoo. Ei ole kansalaissodasta, ei luokkasodasta ylevän ja ylentävän
eepoksen aiheeksi.
Tässä ei sittenkään ole, ainakaan vielä näin läheltä katsoen, mitään
traagillisesti suurta ja sovittavaa. Ei ymmärretä, ei kunnioiteta,
ei säälitä vastustajaa. Ei nähdä toinen toisessa muuta kuin
kapinoitsijoita, maanpettureja, roistoja, ryöväreitä, sortajia. Nyt
vasta luokkaviha alkaakin. Nyt se kytee porvareissakin, jotka ennen
ovat olleet siitä vapaammat. Suomen kansa on auttamattomasti halennut
kahtia. En ole saanut -- varsinkaan tavallisilta, keskinkertaisilta
ihmisiltä molemmissa leireissä -- juuri mitään vastakaikua
yrityksilleni koettaa selittää, etsiä lieventäviä asianhaaroja,
en tavannut mitään valkoisen ja punaisen intohimon välitunnetta,
joka säälisi, ymmärtäisi ja antaisi anteeksi. Ei se tunne pääse
itsessänikään kuin poikkeustiloissa vallalle, silloin vain, kun olen
varma voitostamme. Viha ja katkeruus kihelmöi minussakin, niin pian
kuin vähänkään epäilen, ettemme selviä tästä voittajina. Ainoastaan
silloin huomaan voivani olla "jalomielinen", kun luulen itselläni
olevan siihen varaa voittajana. Mutta voittajan jalomielisyyttä en ole
koskaan voinut pitää minään eetillisesti ylevänä ominaisuutena.
*
Sotarunoudesta.
Tällä taistelulla on jo runoilijansa. Olen nähnyt näytteitä punaisten
purkauksista. Luultavasti on valkoisellakin puolella Tyrtaionsa. Mutta
ei sodan aikainen sotarunous ole muuta kuin pamflettirunoutta. Se
kyllä yllyttää ja innostaa, mutta ei jalosta. Se on sotahuutoa, se on
vain yhden rintaman runoutta. Täytyy peräytyä kauas nykyhetkestä, ajan
pitkän perspektiivin taa kuvatakseen sotaa Vänrikki Stoolin henkeen.
"Kulneffia" ei nyt kukaan voisi kirjoittaa, "Viaporia" kyllä. "Tag allt
hvad mörker finns i graf och allt hvad kval i lif och bilda dig ett
namn däraf och det åt honom gif" -- Kaikk' ota haudan synkeys ja tuska
elämän, tee niistä hälle nimitys. Häväistys, patto maan, niin nimi
kurjan olkohon. Se on toistaiseksi meidän voimakkain, meitä hallitsevin
tunteemme tästä sodasta.
Runebergkin rakensi samantapaiselle kiro-paatokselle "vänrikeistään"
ainoastaan -- yhden.
*
Eräs tuttavani on käynyt katsomassa ruumiita koleraparakilla. Punaisten
uhreilta ovat monelta päät murskatut ja ruumiit ovat alastomiksi
ryöstetyt.
*
Muuan seikkailu.
Tapasin erään valtiopäivämiehen, joka oli venäläiseksi meriupseeriksi
puettuna päättänyt eräiden toisten kanssa koettaa päästä kotipuoleensa.
Jostain syystä oli lähtö häneltä jäänyt, mutta toiset olivat lähteneet.
Venäläisen upseerin saattamana he olivat onnistuneetkin pääsemään
määräpaikka-asemalle. Siellä he jossain asemahuoneessa uutimien
suojassa riisuivat sotilaspukunsa ja saivat ne kätketyksi, paitsi
erästä lakkia, joka kiireessä oli tullut heitetyksi uunin päälle ja
huomattiin asemasillalta. Miehet joutuivat kiinni ja paikallinen
vartio tuomitsi heidät vakoojina ammuttaviksi. Valtiomiesten joukossa
oli kuitenkin inhimillisempi mies, joka tahtoi pelastaa heidät ja
sai aikaan, että vangitut lähetettiin Viipuriin, saattajana sama
mies, joka edelleen halusi pelastaa heidät. Se onnistuikin, vaikka
suurien vaikeuksien jälkeen. Kun saattaja vei vankinsa miliisiin
ja pyysi passitusta Helsinkiin, antoi miliisimies hänelle kolme
kiväärinpatruunaa, yhden kutakin vankia kohti, ärjäisten: "Siin' on
passi lahtareille!" Saattaja otti patruunat, mutta ei niitä käyttänyt.
Vihdoin onnistuttiin vangit saada siirretyiksi Helsinkiin. Viipurissa
olivat he vankilasta toiseen kuletettuina tavanneet m.m. vangituita
kaupunginvaltuusmiehiä, m.m. arkkitehti L. Ikosen. Jotka sittemmin
surmattiin.
*
"Naputtaa vain!"
Juttu, jonka eri muunnoksissa ja erilailla höystettynä, olen kuullut
usealta taholta:
Erään rouvan palvelijatar ilmoittaa lähtevänsä, sillä hän oli
vastaanottanut viran senaatissa. "Mitäs Manda siellä tekee?" -- "Minä
kirjoitan koneella puhtaaksi." -- "Onko Manda ennen kirjoittanut
koneella puhtaaksi?" -- "En ole." -- "Eikö se ole vähän vaikeaa ja
outoa?" -- "Naputtaa vain." -- "Entä oikeinkirjoitus ja niin poispäin?"
-- "Naputtaa vain."
Tämmöisiä kaskuja kiertää loppumattomasti.
*
Entinen senaatin puhtaaksikirjoittaja, vanha neiti, tapaa
vahtimestarin, joka vielä on toimessaan: "Onko minun liivejäni näkynyt
siellä kammarissani?" -- Vahtimestari: "Liivit on poissa ja kello on
myös poissa ja neidin huoneessa keitetään priimuksella sekä puuroa että
potaattia ja niihin hienoihin papereihin kääritään voileipiä ja muuta
ruokaa."
*
Punainen idylli.
Näin aika nätin kohtauksen tänään Pohjoismaiden pankin edustalla.
Nuori, kaunis vartijamies joi kahvia, jota hänelle oli tuonut hienoon
turkkiin, silkkisukkiin ja ruskeihin uusiin kenkiin puettu punatyttö.
Sillaikaa kun poika myhäillen joi kahvia, piteli neiti keikaillen hänen
kivääriänsä toisella kädellä, toisessa tarjotin.
*
Pikkueläjät.
Yrjö Mäkelin luo tänään tulevaisuuden kuvan siitä, mitä olisi
odotettavissa, jos porvaristo voittaisi. Kysymys tehdään
puolueettomille pikkueläjille, jotka tahtovat pysyä erillään
kansalaissodasta ja joiden sympatiiat kallistuvat porvarillisten
puolelle. Jos porvaristo voittaisi, tulisi maamme heti saamaan
kannettavakseen vakinaisen sotalaitoksen: armeijan ja laivaston, ja
kaiket siitä johtuvat rasitukset: köyhyyttä, kirousta, siveellistä
rappeutumista, hirvittäviä veroja j.n.e.
Kun sotalaitoksella ja sen kauhuilla näin pelotetaan, ei tietysti
samassa henkäyksessä käy kehottaminen liittymään omaan jo olemassa
olevaan punakaarti-armeijaan, vaikka nähtävästi olisi hyvä halu. Se
olisi vähän liiaksi kouraantuntuvaa. Mutta jos ei voi näitä pikkueläjiä
kehottaa tarttumaan aseihin, niin voivat he kuitenkin tehdä palveluksen
asialle toisella tavalla.
Te, puolueettomat pikku eläjät, mahdollisesti kysytte, mitä teidän
tulisi tehdä. No hyvä! Emme vaadi teitä astumaan rintamaan. Ne paikat
täytetään luokkatietoisilla sankareilla, jotka tahtovat uhrata oikean
asian puolesta kaikkensa, henkensäkin. Ja sellaisia sankareita on
meillä tarpeeksi asti, joten emme tarvitse lisää väkeä. Te siis,
joille tässä puhutaan, te saatte kernaasti jäädä rauhan toimiin ja
jatkaa jokapäiväistä, hiljaista, ahertelevaa elämäänne. Ainoa, mitä
teiltä odotetaan ja toivotaan, on se, että kaikkialla _ilmaisisitte
siveellisesti kannattavanne niitä_, jotka nyt ovat nousseet taisteluun
kansan vapauden polkijoita, vähäväkisten orjuuttajia vastaan. Jos
eri paikkakunnilta maassamme alkaisi voimakkaana kuulua rauhallisten
pikkueläjien _vaatimus, että vastavallankumouksellisten tulee laskea
aseensa_, kävisi näille mahdottomaksi jatkaa taistelua. Nyt ne käyvät
sitä muka teidänkin nimissänne, teidänkin valtuuttaminanne, vaikkakaan
ette ole heille mitään valtuuksia antaneet. Lopettakaa se heidän
valehtelemisensa, te puolueettomat pikkueläjät. Sanokaa julki, että
vastavallankumouksellisilla ei ole lupa vedota teidän kannatukseenne.
Taktiikka ja tekniikka on tässä sodassa aivan sama kuin suuressa
sodassa. Sielläkin koetetaan saada puolueettomilta valloilta ainakin
siveellistä kannatusta. Saa nähdä, kuinka kauan nuo pikkueläjät todella
pysyvät puolueettomina tällä puolella rintaman. Tuolla puolella sen he
jo aikoja sitten lienevät puolueettomuudestaan luopuneet.
*
Seynin tapaan.
Seyn aikoinaan muistaakseni lopetti partiopoikaliikkeen jotenkin
samantapaisella julistuksella kuin millä Suomen kouluneuvosto nyt sen
tekee:
Koska on lasten vanhempia, jotka ovat sallineet lastensa liittyä
partiojärjestöihin aavistamatta näiden joutuvan täten vedettäviksi
luokkasodan liekkeihin, on kouluissa tarkoin varottava, ettei
partioliikkeen puolelta enään voida jatkaa mainittua kiihoitustyötä.
Koulujen opettajistoa varotetaan ehdottomasti ja edesvastuun uhalla
pysymään erossa puuhista, jotka tarkoittavat oppilaiden yllyttämistä
muodossa tai toisessa vallankumousta vastaan. Koulujen oppilaita
kehoitetaan valvomaan, ettei vastavallankumouksellinen kiihoitustyö saa
jalansijaa koulun rauhoitetulla alueella.
Uudenaikaista on, että Kouluneuvosto kääntyy suoraan oppilaiden puoleen
vaatien heitä _valvomaan_ (s.o. tovereitaan vakoilemaan), ettei
kiihoitustyö saa heidän keskuudessaan jalansijaa.
*
Sulussa olevien ja työväestön haltuunsa ottamien liikkeiden lakossa
olleita virkailijoita uhataan saattaa syytteeseen ja rangaistukseen
vallankumoustuomioistuimista annetun lain kaikella ankaruudella.
*
Trotski onnittelee.
Venäjän Brest-Litovskin rauhanneuvottelulähetystön nimessä
lähettää ulkoasiain kansankomisario Trotski onnittelunsa Suomen
vallankumoukselliselle työväelle, jossa m.m. sanotaan:
Me onnittelemme Suomen sankarillista työväen luokkaa, joka riisti
valtiollisen vallan porvariston käsistä. Tämä nuori pohjoinen
tasavalta, sen sivistynyt ja järjestynyt proletariaatti tulee
muodostamaan sosialistisen taloudellisen mallivaltion. -- -- -- Uudet
työläisten yksimielisyyden siteet yhdistävät tästä lähtien vapaan
Suomen vapaan Venäjän kanssa. Meillä on yhteiset vihollisemme ja
yhteiset ystävämme; yhteiset periaatteet ja yhteinen tie. Sama voima
panee sydämemme sykkimään. Eläköön vapaa, sosialistinen, veljellinen
Suomi!
*
Ei tule apua.
Täällä näin eristettynä ollessa on vaikea tietää mitään varmaa, kuinka
suuressa määrin työväki oikeastaan kannattaa kapinaa. Ei innostus
aseelliseen toimintaan sentään mahtane olla aivan yleinen, koska
"Tiedonantajakin" myöntää olevan puolueen jäseniä, jotka "suhtautuvat
vastenmielisesti koko nykyiseen vallankumoukseen". Se on helposti
ymmärrettävissä -- sanotaan -- joskaan ei hyväksyttävissä. Kun
kerran on lähdetty vallankumouksen tielle, niin on jokaisen tehtävä
voitavansa, ettei asiain hoito joutuisi rempalleen ja auttamattoman
sekamelskan valtaan. Sentähden olisi kaikki kunnalliset laitokset, koko
yhteiskunnallinen koneisto saatavat käyntiin.
Olisihan ne... pitäisihän tässä, -- mutta mikä ihme siinä on, että
kangertelee ja äksyilee? Lähetetään kiertokirjeitä, ukaaseja kaikille
tahoille venäläiseen tapaan, mutta ei tule apua...
*
Punakaartin raportteja.
Taavetin asemalla on ollut taistelu, jossa valkoisia on kaatunut 10 ja
haavoittunut useita. Punakaartilaisia haavoittui -- 1.
Pohjois-Satakunnassa on ollut useita tunteja kestänyt taistelu.
Mannerheimiläisiä kuuluu olleen 2000 ja punakaartilaisia ainoastaan
muutamia satoja. Punakaartilaisia kaatui 26 ja haavoittui "jokunen".
Punakaartilaisten täytyi "hieman" perääntyä.
Nämä ovat tyypillisiä punakaartilaisraportteja. Heiltä kaatuu yhä
edelleenkin, useita tunteja kestäneissä taisteluissakin, vain enintään
kaksi ja haavoittuu "jokunen". Ei sentään aina; huomaan vielä raportin,
jonka mukaan Vilppulan rintamalla kaatui 1 ja haavoittui "muutamia".
Valkoiset pakenivat silloin Ruoveden Pekkalaan, jota vastaan hyökätessä
kaatui kokonaista 3 punakaartilaista, mutta haavoittui taaskin vain
"jokunen". -- Vielä yksi sotatieto, sitten riittäköön toistaiseksi:
Loviisan ympäristössä olevien talojen isännät ovat "ruoskan kanssa
ajaneet renkiään tappeluun punakaartia vastaan".
*
Miksen antaisi runoilija-haaveilijan taas vaihteeksi puhua ja purkaa
mieltään:
_Päivän noustessa._
Päivä nousee...
Kimmeltävät vuorten huiput kohouvat auringon hehkussa kylpein.
Punertavat jättihonkien latvat...
On hätä yön pimeillä peikoilla. He tahtovat auringon mustiin pilviinsä
peittää ja yhä yön valtiaita olla...
Vaan ei! Ei mikään sen nousua voi estää!
Se kultaa synkät pilvet purppurapunallaan ja mahtavana, voittoisana
kohoaa niiden yli...
Haa!... Jo on hetkenne tullut, te yön mustat peikot! Nyt tuomiolle
käykää... Me tahdomme kärsimyksemme kostaa vapaina tuhatöisen
pimeytenne kahleista...
Terve, sinä nouseva säihkyvä päivä!
Terve, sä nousevan päivän kansa!
Lohtua tuo'os miljooniin murtuneisiin mieliin...
Parantaos syvät, vertavuotavat haavat...
Leppoisana paistaos siellä missä inehmo auransa kurjessa astuu...
Suuri, odotettu ikuisuuden päivä... Me pyydämme sulta paljon...
paljon... Rauhaa... leipää... ja elämänarvoa. Me pyydämme
kärsimystemme loppua ja vapauden kultaista kesää.
Siksi siunaamme sua, suuren kaivatun päivän nousu!
Eino Launis.
*
En kernaasti uskoisi.
Tämmöisenä kiihkon aikana on yleistä, ehkä ymmärrettävääkin, että
tahdotaan painaa villaisella kaikkia omia hairahduksia, jopa
rikoksiakin. Me olemme enkeleitä, he ovat perkeleitä, he tekevät
kaikkea mahdollista pahaa, me emme _voi_ menetellä muutoin kuin
niinkuin hyvä ja oikein on. Meidän puolellamme ei tahdota kuulla
puhuttavankaan mistään meikäläisten tekemistä julmuuksista, kaikki
sellainen on heidän lehtiensä keksimää valhetta. En ole niitä, jotka
tahtovat painaa villasella, en usko että valkoiset ovat enkeleitä.
Heidän seurakuntansa on kai sekin sekalaista niinkuin kaikki muutkin
seurakunnat. Punaisten levittämissä jutuissa _voi_ olla joissakin
jotain perää. Vapauttaakseni itseni yksipuolisuuden syytöksestä panen
tähän niistä muutamia; jo siksikin, että lehden lukijakunta ne uskoo
tosiksi ja että ne luultavasti tulevat olemaan monen yllytyksen
pohjana. Omasta puolestani en tietysti voi uskoa niitä, ennenkuin on
varmoja todistuksia niistä tai samantapaisista. Mutta _jos_ ne ovat
osaksikaan tosia, olen yhtä ihannetta köyhempi. Jos se olisi siellä
usein uudistuva ilmiö, olisin keppikerjäläinen.
"Työmies" kertoo:
Viime tiistaina oli Länsi-Pohjassa kahakkaa punakaartilaisten ja
valkokaartilaisten välillä. Tällöin oli eräs punakaartilainen joutunut
valkokaartilaisten vangiksi, mutta sittemmin päässyt vapaaksi. Hän on
kertonut, että kun hän joutui valkokaartilaisten käsiin, olivat ne
sitoneet hänen kätensä selän taakse ja alkaneet lyödä häntä kiväärillä
päähän sekä lausuneet: "emme me sinua tapa, mutta kidutamme."
Hänen tilansa on arveluttava. Eräältä punakaartilaiselta olivat
valkokaartilaiset ryöstäneet 400 mk rahaa ja vaatteet.
Kokemäeltä lähti porilaisten edellä tiedustelumatkalle Lauttakylään
kokemäkeläinen työmies Kalle Kantanen. Hän kuitenkin joutui lahtarien
vangiksi. Lahtarit panivat hänet rautoihin ja pieksivät sitten
uhriaan sekä muutoinkin rääkkäsivät mitä petomaisimmalla tavalla.
Mutta silloin vasta saavutti heidän julmuutensa huippukohdan, kun
he huomasivat porilaisten joukkojen tulon ja käsittivät jäävänsä
näiden kanssa taistelussa alakynteen. Raudoissa oleva ja muutoinkin
liikuntakyvyttömäksi saatettu vanki jätettiin erääseen toht. Engdahlin
huoneeseen, jonka ovi pantiin kiinni ja sen päälle lippu, jonka mukaan
huoneessa piti olla säilytettävänä vihainen koira. Eikä tässä vielä
kyllin, vaan he lisäksi suunnittelivat sellaisen pirullisen juonen,
että sen täyttyessä heidän laskelmainsa mukaisesti vangitun auttajat
olisivat tulleet tämän teloittajiksi. Lahtarit nimittäin asettivat
voimakkain panoksin ladatun kaksipiippuisen haulikon kiinteään
asentoon, tähtäys vankia kohti, ja sitoivat liipasimista narut oveen
niin, että kun sitä avattiin, molempain piippujen täytyi ehdottomasti
laueta ja panosten surmata vangitun. Jokainen voi käsittää, millaisia
kauhun ja jännityksen hetkiä tämä sai viettää katsoessaan kuolemaa
silmiin, jonka omat ystävät olisivat voineet tuottaa apua tuodessaan.
Onneksi kuitenkin nämä tunkeutuivatkin sisälle kokonaan toista tietä
kuin ihmispedot olivat laskeneet ja vapauttivat vangitun, joka saatiin
raudoista irti vasta sepän luo vietynä. Raudat ovat tuodut muistoksi
Poriin.
Otaksuttuna, että täntapaisia tekoja on tehty, on muistettava, että ne
voivat olla punaisten vastaavien tekojen aiheuttamia. Mutta siinäkin
tapauksessa --?
*
Kaivopuistossa.
Talvinen aamupäivä viehätti minut kävelylle. Lähdin Kaivopuistoon päin.
Siellähän on sentään hiukan luontoa ja puita ja lumihankea. Tämmöisinä
päivinä oltiin ennen Seurasaarella päin hiihtelemässä. Kaivopuistossa
liikkuu sunnuntairouvia lapsineen ja kelkkoineen. Kuulen, kuinka
he kiukuttelevat sitä, että pikkutytötkään eivät saa siellä
käyttää suksia. Semmoinen kielto on todella olemassa. Voihan vielä
"strategiselta" kannalta katsoen ymmärtää, että hiihtäminen kaupungin
ympäristössä on kiellettävä, mutta lasten pikku-urheilun estäminen on
pikkumaista kiusantekoa.
Pistäysin erään tuttavan luo, hänen kauniiseen uuteen kotiinsa, jonka
hän äsken on sisustanut. Pidettiin pieni "kotitarkastus". Kaikki oli
hienoa ja uutta. Onnittelin häntä, että hän oli saanut kotinsa tähän
kuntoon.
"Niin, mutta eihän tiedä, kuinka kauan tämän saa pitää. Tuntuu kuin
ei se olisi vielä omani." -- "No, kolmen viikon päästä se on omasi."
En uskonut itsekään, että meillä vielä kolmen viikon päästä oltaisiin
siinä, että yksityinen omistusoikeus olisi turvattu. Saattaa siihen
mennä kolme kuukauttakin.
*
Tuppurainen ja tappurainen.
Mielenkiintoisin puoli tässä touhussa on minusta yhä se, miten he
koettavat järjestää sen yhteiskunnan hoitoa, jonka he ovat ottaneet
haltuunsa. Sodallahan ei voi olla mitään itsetarkoitusta, sen
tarkoituksenahan on päästä hoitamaan otettavaa saalista. Ovathan ne
julistaneet koko joukon asetuksia milloin minkin laitoksen haltuun
ottamisesta ja uudestijärjestämisestä. Nyt on taas ilmestynyt pitkä
"ohjesääntö" tehtaiden ja liikkeiden hoidosta ja valvonnasta, kun
ne ovat saatetut käyntiin kansanvaltuuskunnan suostumuksella.
Tehtaiden sekä teknillinen että rahallinen valvonta tulee jonkunlaisen
tehdaskomitean valvonnan alaiseksi. Se valvoo yksin raaka-aineiden ja
tilauksienkin hankintaa. Ohjesäännöissä on parikymmentä pykälää, jotka
kaikki tarkoittavat työväen etujen turvaamista, mutta ei ainoatakaan,
johon kapitaali, osakkeenomistajat, voisivat turvautua. Tehtaiden ja
liikkeiden hoidossa ja valvonnassa ei sillä, joka on pannut niihin
rahansa, näytä olevan mitään sanomista. On vain määrätty, että
konttoripäällikkö "on vastuussa" liikkeen rahavaroista ja tehtaan
omaisuudesta ja on hänen sitä varten esitettävä -- takuu. Mistä tuo
satoihinkin tuhansiin nouseva takuu saadaan? Kuka sen punaisten
konttoripäällikölle antaa? Kelvanneeko siksi toveri tuppurainen toveri
tappuraiselle? Muita ei liene saatavissa.
*
Vankien toivo.
En ole muistaakseni koskaan ennen huomannut kuritushuonevankien
esiintyvän sanomalehdissä etujaan valvomassa. Tänään sen tekevät Turun
kuritushuonevangit _in corpore_. He ilmituovat riemunsa sen johdosta,
että heidät on luvattu vapauttaa. Se kuitenkin on tapahtunut eräillä
ehdoilla ja niissä on jotain, "joka on saattanut kovin surulliseksi
useita vankeja. Se on se, että vain sellaiset vangit päästetään
vapaiksi, joita ei katsota yhteiskunnalle vaarallisiksi. Huomautamme
tähän, että jos meitä vankeja lasketaan vain sen perusteella vapaaksi,
miten vanhan keisarivallan virkailijat ovat puolueellisuudessaan
meitä raporteissaan mustanneet, niin ei meillä ole monellakaan toivoa
vapauteen päästä heti."
*
Juttuja esimerkin miehistä.
Eräs pohjalainen saaristolais-vanhus, seitsemättä vuosikymmentä käyvä
ukko, joutui poikansa kanssa kiistaan siitä, kumpi heistä lähtee
Vaasaan ryssiä vastaan. Ukko oli taipumaton ja sanoi: "Minä olen 50
vuotta odottanut tilaisuutta saadakseni ajaa ryssät maasta. Kun se nyt
vihdoin tapahtuu, menen minä nyt. Mutta jos minä kuolen, tule sinä
sitten ja maksa ryssälle minunkin puolestani."
Ylistarosta kerrotaan (V. Sanoille) seuraava tapaus: Kun tammik. 20
p:nä oli taistelu kuumimmillaan, mutta pappilan piharakennuksesta oli
jo saatu ryssät pois, meni 78-vuotias ukko Iisakki Leppälahti sulkemaan
sanotun rakennuksen ovia. Silloin äkkäsi Iisakki ylikamarin välikaton
päälle piiloutuneen ryssän, joka ojensi kiväärinsä vanhusta kohti
ampuakseen hänet. Ukko oli kuitenkin ryssää nopeampi, sieppasi halon
ja iski sillä ryssää käsivarteen, niin että kivääri tuli kolinkolia
alas. Mutta solttu oli varannut toisenkin kiväärin ja pesuvadillisen
patruunia. Sen huomattuaan iski ukko toisen kerran, jolloin ryssä alkoi
puhua bohusta ja antautui. Tultuaan alas antoi hän ukolle kiväärinsä
ja patruunansa. Ne ottikin ukko huostaansa ja kuletti vangin yhteiseen
vankileiriin.
*
Antonius Caesarin ruumiin ääressä.
Joku päivä sitten oletin, että kuvaukset valkoisten muka harjoittamista
julmuuksista luultavasti piankin tulisivat antamaan tekstiä
agitatsio-artikkeleihin. Tänään onkin "Tiedonantajassa" jo ensimäinen
näyte siitä, miten tätä ainehistoa tullaan käyttämään. Yrjö Mäkelin
alkaa pääartikkelina olevan kirjoituksensa "Pysähdy, kuuntele,
mieti!" näin: "Pöyristyttävät ovat olleet sanomalehtien kertomukset
lahtarikaartilaisten julmuuksista. Ja vielä niitäkin hirvittävämpiä
kertomuksia kulkee kansan keskuudessa suusta suuhun." Ja sitten seuraa
kirjoitus, joka tarkoitukseltaan ja sävyltään muistuttaa Antoniuksen
puhetta Caesarin ruumiin ääressä. Sen näennäisenä tarkoituksena on
hillitä kansan koston vimmaa. Kun en tunne miestä, menen niin pitkälle,
että myönnän hänen ehkä olevan vilpittömän ja todella tarkoittavan
rauhoittamista. Mutta mikä kirjoituksen tarkoitus liekin, sen vaikutus
on varmaan oleva päinvastainen, omansa viemään vastatekoihin, kun
kirjoittaja yhtä mittaa uudistaa kuvaukset valkoisten julmuuksista ja
uskoo ne ilman muuta tosiksi. Pari näytettä:
Muuan toverimme oli kaatunut taistelussa lahtareita vastaan. Hänen
ruumiinsa jäi virumaan lahtarien hallussa olleelle alueelle. Lahtarit
katkasivat ruumiin kaulan kirveellä ja potkivat irtonaista päätä.
Siten kertovat lehdet. Se kertomus on omansa kuohuttamaan mieltä. Ja
kostonajatus kihoaa aivoihin. Mutta sittenkin: eihän tässä taistelussa
nyt ole kysymys kuolleen miehen päästä.
Ei ole! Revittäkööt lahtarit kaatuneiden toveriemme ruumiita vaikkapa
koirillaan. Se ei enää kuulu meille siinä mielessä, että sen seikan
takia pitäisi ryhtyä joihinkin vastatoimenpiteisiin. Ruumiiden
häpäiseminen ei ratkaise sitä asiaa, josta taistelua käydään. Tapaus
on vain surullinen sivuilmiö. Ja meidän tulee varoa, ettemme omasta
puolestamme aiheuta sellaisia sivuilmiöitä. Rikolliset saatettakoot
tuomioistuimen eteen. Mutta pois yksityinen kosto.
Ehkä hän sittenkin on vilpitön. Sillä samalla hän jälleen vaipuu
haaveilemaan tuhatvuotisesta valtakunnasta toteutettuna, mitä meihin
tulee, tämän kansalaissodan kautta. Eikä sen saavuttamiseen hänen
mielestään vaadita muuta kuin että tuohon valtakuntaan astuvien
_täytyy_ olla yleviä ja hyviä.
Mutta olemmeko ja tulemmeko sitä olemaan? Valmistaako Y.M. omiaan
siihen yhä puhaltamalla sodan intohimojen liekkiin? Hän tuntee huonosti
-- vaiko liiankin hyvin? -- ihmisten heimot, jotka väräjävät vain
vaistojen mukaan. Kun hän loihtii esille vihollisen kaikki pahat teot,
poistaa manttelin ja osoittaa Caesarin haavoja, ei auta enää vallalle
päässyttä raivoa vaimentaa sanomalla: elkäähän sentään raivostuko,
elkää kostako pahaa pahalla.
Joukot värähtävät vastaan omalla tavallaan, vaistomaisesti,
vastustamatta. Ei mikään kuri voi, tai voi ainakin vain hyvin heikosti,
sitä estää. Valkoistenkin puolella on, niinkuin kerrotaan, ollut vaikea
hillitä sotilaita lynkkaamasta vankeja heidän nähtyään punaisten
veritöitä tai niistä kuultuaan. Tämä sota tulee nähtävästi olemaan
hyvin verinen ja katkera, ja raaka molemmin puolin. Meissä piilee vielä
raakalaisheimojen verikostovaistoa. Meitä ei ole koskaan kasvatettu
ritarillisuuteen. Eivätkähän suuret sivistyskansatkaan ole, Jumala
paratkoon, näyttäneet meille esimerkkiä.
*
Venäläisten lähtö.
Y. Sirola ja E. Torniainen ovat äsken käyneet Venäjän työväenneuvoston
kokouksessa Pietarissa viemässä täältä sinne terveisiä. Heidän
puheessaan puhutaan useassa paikassa Suomen riippumattomuudesta ja
itsenäisyydestä, jonka venäläisten toverien kautta olemme saaneet.
Näyttää kuin sieltä päin olisi tahdottu saada jotain vakuutusta
tästä riippumattomuudesta. Venäläisten vastauksessa ei anneta
mitään sellaista vakuutusta, toivotaan vain menestystä molempien
maiden köyhälistöjen _yhteiselle_ taistelulle. Ehkä erehdyn, ehkä
tervehdyskäynnin tarkoituksena olikin vain värvätä väkeä niiden
venäläisten sijaan, jotka täältä joka päivä kuuluvat valuvan kotiinsa,