Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 6

  katoaa? Tuleeko Tuonen tuima isäntä aina täten kesän kukkaset
  korjaamaan?
  Se oli tullut myöhemmällä, saapunut myrskyssä ja ukkosessa.
  Pitkien poutien jälkeen oli sen voima ollut tärisyttävä. Vankuen ja
  vonkuen olivat taivaankannet kahtia haljenneet, maat ja metsät
  liekkimerinä läikkyneet, veet vihisten vyöryneet, pellot pöllynneet.
  Sitten oli kaikki rajuksi rankkasateeksi purkautunut.
  Nyt oli pahin ohitse. Mutta ukkonen jumahteli vieläkin, vaikka
  loitompana, tuuli tohisi ja joku yksinäinen salama valkaisi silloin
  tällöin pimeyden äärettömyyttä...
  --Väinämöinen! Minä rakastan sinua?
  Väinämöinen kohotti päätään ja kuunteli. Eikö joku kutsunut häntä? Eikö
  se ollut sama ääni, joka niin usein oli noita kolmea suurta taikasanaa
  hänen korvaansa sopertanut?
  Mutta nyt soinnahti tuo ääni niin kummallisen heikolta ja
  särkyneeltä... Niinkuin kanteleen kieli, joka katkeaa, niinkuin sävel,
  joka hukkuu nyyhkytykseen...
  Ei! Eihän täällä ollut ketään.
  Yön ääniä ne olivat, jotka täten pilkkasivat häntä, taikka nousivat ne
  sitten hänen oman paatisen povensa syvyydestä...
  Noinko tulisi hän niitä täst'edes aina kuulemaan? Noinko tulisivat ne
  hänelle halki elämän unissa ja valveilla huutamaan, noinko häntä
  huoneesta ja lämpimän vaipan alta taivas-alle yöhön ja myrskyyn
  maanittelemaan...?
  --Väinämöinen! Nukutko jo? Minua niin pelottaa ja minua palelee.
  Väinämöinen hypähti nopeasti vuoteeltaan.
  Oli, oli siellä sittenkin joku! Eihän hän voinut erehtyä, olihan tuo
  ääni piian pikkaraisen.
  Mutta mistä se soi? Missä hän oli? Ainakaan täällä pirtissä ei näkynyt
  ketään.
  --Väinämöinen! Minä pelkään putoavani.
  Nyt vasta oivalsi Väinämöinen, että ääni tuli avoimen akkunan takaa.
  Hän riensi sinne ja sai hädintuskin kiinni tytön ojennetusta
  käsivarresta.
  --Sinäkö se olet?
  --Niin. Kuulin, että sinä matkustat...
  Ja vielä kerran tunsi Väinämöinen noiden nuorten, kiinteiden
  käsivarsien kiertyvän hänen kaulansa ympäri viimeiseen, epätoivoiseen
  puristukseen. Ja vielä kerran näki hän noiden kahden suuren,
  tummansinisen Kalevan tulen silmissään leimahtavan:
  --Minä rakastan sinua.
  Mäki oli viettävä ja pirtin peräseinä sentähden tuettu tältä kohden
  parilla suurella paasijärkäleellä. Ikkunaan oli maasta noin puolitoista
  miehenpituutta. Tämän matkan oli piika pikkarainen kiivennyt maasta
  sileätä seinää pitkin käyttäen apunaan hirsien rakoja, kynsiään ja
  varpaitaan. Nyt riippui hän taivaan ja maan välillä kuin pieni
  oravanpoika, tuntuen tässä turvattomassa tilassaan kahta heikoinmalta
  ja hauraammalta.
  --Tuletko sisälle?
  --En. Tahdoin vain jättää hyvästit sinulle.
  Tuntui tuokion Väinämöisestä kuin olisi ainoa järkevä, luonnollinen ja
  siveellinen teko hänen puoleltaan temmata tuo käsivarrellaan
  vavahteleva olento sisälle huoneeseen, saada hänet suudelmilla ja
  hyväilyillä jälleen hymyilemään ja selittää hänelle, että kaikki nuo
  matka-aikeet olivat olleet pelkkää huonoa pilaa hänen puoleltaan.
  Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että se, mitä hän aikoi tehdä,
  tapahtui vain heidän yhteiseksi hyväkseen.
  Hänhän teki vain velvollisuutensa. Ja sellaisessahan ei saanut olla
  heikko, ei horjua, vaikka kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin
  kihoamaan ja povi oli tuskasta pakahtumaisillaan...
  --Hyvästi. Hyvää yötä.
  --Minä tulen takaisin...
  --Ei. Et sinä tule ikinä. Hyvästi.
  Ja ketteränä kuin kärppä irroitti tyttö itsensä hänestä, pudottautui
  maahan ja hävisi hämyyn ja sateeseen. Eikä Väinämöinen olisi edes
  ehtinyt huutaa häntä takaisin, jos olisi tahtonutkin.
  Mutta hän jäi vain sanattomana siihen seisomaan. Ja jälleen tuntui
  hänestä kuin ei hänen paikkansa olisi täällä, vaan tuolla ulkona yössä
  ja pimeydessä, sateessa ja myrskyssä, jonkun märän huokaavan kuusen
  alla, käsivarsi tuon hennon, kukkivan vartalon suojaksi kiertyneenä...
  Mihin olivat jääneet nyt kaikki hänen kauniit, tätä hetkeä varten kauan
  sorvatut ja viimeistellyt lausepartensa, hänen tyynnyttävät,
  uhrautuvaiset äänenpainonsa, hänen vakuuttavaiset syynsä ja
  vastasyynsä?
  Mikään niistä ei ollut ehtinyt hänen kielelleen. Kaikki ne olivat
  äskeisessä ratkaisevassa tilanteessa tuntuneet tuiki tyhjiltä,
  typeriltä ja mahdottomilta.
  Ja missä oli se täytetyn, raskaan velvollisuuden tuottama rauha, jonka
  hän oli luullut seuraavan tätä tekoaan?
  Sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Päinvastoin tuntui hänestä kuin hän
  olisi tehnyt murhan ja odottaisi nyt itse avuttomana ahdistunein,
  kirvelevin sydämin omaa ansaittua kuolemanrangaistustaan. Sillä hän oli
  kuullut tuon toisen äänenpainosta, että se oli kuolema ja että he eivät
  enää milloinkaan tulisi toisiansa tässä elämässä tapaamaan.
  Eivät milloinkaan. Se tuntui niin autiolta, tyhjältä ja
  kammottavalta...
  Harmaa aamu alkoi hiljaa sarastaa. Hänestä tuntui kuin ei hän kestäisi
  sen valkeaa armottomuutta, hän veti vitkaan kiinni ikkunaluukun ja
  vaipui vuoteensa reunalle äänettömään, hartioita pudistelevaan
  itkunnyyhkytykseen.
  
  VASTAHANKAAN.
  Aamulla vyöryivät vedet korkealla. Sade oli tosin lakannut, mutta tuuli
  kiihtynyt yhä tuimemmaksi ja puhalsi nyt täydellä voimallaan aavan,
  rannattoman ulapan periltä, juuri vastaan sitä matkasuuntaa, jota
  Väinämöisen oli seurattava kotimaille koituakseen.
  Epäsi emäntäväki, varoitti isäntäväki lakkapäisten laineiden valtaan
  työntymästä. Mutta mikään ei auttanut. Väinämöinen piti
  järkähtämättömänä kiinni alkuperäisestä aikeestaan.
  --Minun _täytyy_, hän virkahti vain huulet yhteen puserrettuina. Ellen
  minä ole juuri määräpäivänä ja määrähetkellä Kalevalassa, tapahtuu
  maalle ja kansalle suuri onnettomuus.
  Mikä tuo onnettomuus olisi, sitä hän ei tiennyt itsekään. Hänestä
  tuntui vain, että hänen täytyi päästä täältä pois hinnalla millä
  hyvänsä ja että hän ennemmin makaisi vaikka alla aaltojen syvien kuin
  jäisi enää hetkeksikään tuohon kauhun tupaan, joka oli ollut viime yönä
  hänen selvän järkensä sekoittaa. Pois, pois ennemmin vaikka Manalan
  alantehille...
  Miesväki suostui vihdoin hänelle soutajiksi rupeamaan. He lähtivät
  vaimoväen seisoessa rannalla kyynelsilmin ja sanattomien siunausten
  purtta saatellessa halki jyrkkien, jymisevien rantakuohujen, jotka
  näyttivät paiskaavan sen rikki jo ensimmäisiin, aallonpohjilta
  paljastuviin salakareihin.
  Piikaa pikkaraista ei näkynyt. Joko nyyhki hän huomaamattomana
  sopessaan tai tuijotti lähtevien jälkeen jostakin loitompaa
  niemenkärjestä tai pellonpientareelta.
  Vaikea oli ollut saada venettä vesille, vielä vaikeampi oli hallita
  sitä keskellä hyökyjen huimaavaa karkeloa.
  Väinämöinen istui perässä kalpeana, mutta pelottomana. Hän oli niin
  vahvasti vakuutettu, että tämä oli heidän viimeinen retkensä, mutta hän
  oli päättänyt myöskin ponnistaa kaikkensa ennen lopullista päänmenoa.
  Eikä hän ollut ensi kertaa melan vaskisen varassa. Hyvin tunsi hän
  suvannon suuret vedet, tiesi, minkä vuorten välitse tuuli kulloinkin
  oli tiukimmin puhaltava ja mistä aaltoja halkaisevan saaren tai luodon
  suojaa etsittävä.
  Silmiä sokaisevana savuna ja vaahtosumuna pöllysivät hyrskyt hänen
  ympärillään. Mutta terävänä kuin kotkan tähtäsi hänen katseensa,
  vikkelästi vältteli hän pahimmat harjat, manaten samalla vetehisiä
  mahtavilla loihduilla ja luottehilla.
  Puolenpäivän rinnassa oli vaara ohitse. Mutta vasta illalla myöhään
  saapuivat he likomärkinä ja nihkiväsyneinä Kalevalaan.
  Seuraavana päivänä, miesten paluumatkalle hankkiutuessa, Väinämöinen
  saattoi heitä venevalkamaan ja virkahti tuulen väsähtymätöntä voimaa
  osoittaen:
  --Purjetuuli Tuonen tuuli. Mahdatte tuon muistaa, miehet, ja varoilla
  varppehia.
  Miehet vain hymähtäneet ja lähteneet lehtipurjeessa höllöttämään. Mutta
  vene kaatunut juuri ennen kotirantaan saapumista ja kaikki hukkuneet,
  paitsi talon iloista isäntää, joka oli hyvä uija ja jonka kuohut olivat
  verissäpäin rantapaasille paiskanneet.
  Eikä tuokaan turmansanoma ollut Väinämöisen mieltä syvemmin
  liikahuttanut. Hänestä tuntui vain kuin hänen sydämensä olisi ollut
  kuollut ja koko maailma ollut tuomittu menemään perikatoon.
  
  RAIVOTTARET.
  Väkeä oli tullut läheltä ja kaukaa. Olivat heimon suuret uhrijuhlat.
  Mutta kukaan ei tiennyt, miksi Väinämöinen kesken juhlien riistäytyi
  äkkiä irti juhlarahvaasta, käski satuloida orhinsa upeimman ja
  syöksähti kuin ukonnuoli metsätielle, joka talon takaa lähti etäisiä
  ilmanrantoja ja suuria salokyliä kohti järven päitse poimuttelemaan.
  Hän oli muistanut äkkiä, että sielläkin vietettiin uhrijuhlia ja että
  eräillä noista juhlista häntä odotti outo, orpo mierontyttö
  tanhujuoksuun taluttajaksi.
  Hei, miten taival katkesi hänen heponsa kavioiden alla! Havut
  harjasivat hänen tukkaansa, puiden oksat pieksivät kasvoihin häntä.
  Mutta yhä hurjemmin kannusti Väinämöinen hevostaan ja yhä nopeammin
  jalkosi jalo, vaahtinen varsa hänen allaan yli vuorten ja laaksojen,
  kautta kaahlamojen ja ryteikköjen.
  Purot olivat pitkistä sateista paisuneet, polku liejuinen ja livettävä.
  Mutta täyttä laukkaa laski Väinämöinen, ei ehtinyt hän hevosta
  juottamaan, ei itsekään tienvarren taloissa ja kylissä polttavaa
  janoansa ja nälkäänsä sammuttamaan.
  --Hei, heponi hulmuharja! Nyt on henki kysymyksessä.
  Ja tosiaankin hänestä tuntui niin. Tuntui, että ellei hän ennen
  päivänlaskua päätyisi tuolle kaukaiselle, mielessään kangastelevalle
  helkanurmelle eikä tuntisi sen nuorimman heinän kosketusta kädessään,
  hän olisi kuollut mies, valmis vainajien tuville ratsastamaan.
  Ja kuolemanratsastusta tämä olikin. Eräässä mäenrinteessä kaatui hänen
  hevosensa, henkäsi syvään eikä noussut enää.
  --Kiitos kyydistä! virkahti Väinämöinen. Niin minäkin kaadun kerran.
  Mutta nyt eteenpäin!
  Hän vihelsi viidasta toisen varsan ja jatkoi entistä vinhemmällä
  vauhdilla retkeään.
  Hei, miten vesi roiskui, miten kumpu kumahteli hänen orhinsa kavioiden
  alla! Jos sattui orava polun poikki juoksemaan, ei se ehtinyt kuin
  kuuseen kurahtamaan, jos koira talosta tielle syöksymään, ei se ehtinyt
  kuin kerran älähtämään, kun jo kaukana salon sisästä kuului meno hurjan
  häiritsijän.
  Mutta ne harvat ihmiset, jotka sen näkivät, pudistivat päätään ja
  virkahtivat kauhistuneina:
  --Mielen myrsky ajaa Väinämöistä. Luoja laupias häntä armahtakoon!
  Väinämöinen ajoi kilpaa painuvan päivän kanssa. Mutta kolmas hevonen
  kaatui hänen altaan kuoliaana maahan, kun hän vihdoin iltaruskon
  kimmeltävässä haarniskassa seisoi sen kylän helkanurmen laiteella,
  missä hän tiesi olevansa odotettu.
  Hän oli voittanut! Hän ei ollut pettänyt lupaustaan, sillä aurinko ei
  ollut mennyt mailleen vielä, joskin sen kultainen kehrä hipoi
  taivaanrantaa.
  Mutta helkanurmi oli tyhjä.
  Varsinaiset uhrijuhlat olivat jo ammoin loppuneet. Kaukovieraat
  lähteneet jälleen vesien ja sankkojen salojen poikki kohti kotiaan
  retkeilemään, oman kylän asukkaat siirtyneet läheiseen taloon
  karkeloimaan.
  Soiton sävel oli Väinämöisen sinne johdattanut. Ja siellä hän oli
  saanut kuulla, että myöskin sen talon väki, jonka joukossa hän tiesi
  mielitiettynsä olevan, oli jo päivän kuusenlatvoja kohti laskeutuessa
  venheensä vesille lykännyt.
  Oli kuin olisi jousi lauennut silloin Väinämöisen sydämessä. Hänen
  huulensa olivat kamalaan, mielipuoliseen hymyyn kiertyneet.
  --Se on sallittu! hän oli itsekseen hymähtänyt. Me emme tapaa toisiamme
  enää, emme elämässä emmekä kuolemassa.
  Talossa oli tunnettu hänet ja riemumielin tervetulleeksi toivotettu.
  Saatettu hänen eteensä sarkka vaahtoavaa olutta, ohjattu kunniasijalle
  hänet ja kannel hänen polvilleen asetettu.
  --Laula ja soita meille! pyydetty yksimielisesti.
  --Mitä laulaisin teille?
  --Laula meille uusi uhrilaulu! Laula meille maan hedelmästä ja
  täyttyvästä tähkäpäästä, joka leikataan ja talteen korjataan!
  --Ei! Tahdon laulaa tähkistä, jotka eivät täyty koskaan, ja
  omenankukista, jotka eivät hedelmiksi ehtineet.
  Ei ollut kylän kansa oikein ymmärtänyt sinä yönä Väinämöisen soittoa
  eikä laulantaa.
  Hän oli vastoin tapaansa juonut paljon olutta ja käyttäytynyt muutenkin
  kovin kummallisesti. Soittanut ja laulanut hän kyllä oli, laulanut aina
  aamunkoittoon, mutta hänen säveleensä olivat olleet ristiriitaiset ja
  hurjat, hänen sanansa katkonaiset ja sopusoinnuttomat. Välistä olivat
  hänen kasvonsa itkuun vääristyneet, välistä oli hän taas aivan
  sopimattomaan ja käsittämättömään nauruun remahtanut.
  Toiset katsoneet säikähtynein silmin häneen, toiset siirtyneet hänen
  luotaan loitommaksi. Mutta ollut niitäkin, jotka olivat väittäneet,
  ettei hän koskaan vielä ollut laulanut niin inhimillisesti eikä
  tulkinnut paremmin ihmisrinnan pohjatonta tuskaa ja kaukomieltä.
  --Soitto on suruista tehty, nuoret keskenään kuiskineet. Väinämöinen on
  nyt ihminen ihmisten seassa, hän ymmärtää nyt myöskin meitä eikä enää
  vain jumalia.
  Mutta vanhempi kansa oli pudistanut päätään ja katsonut vilpittömällä,
  säälivällä osan-otolla häneen:
  --Jumalan myrsky raivoaa hänen rinnassaan. Luoja laupias häntä
  armahtakoon!
  Runo raikunut ja helissyt, kiihtynyt ja vaikeroinut. Ollut välistä kuin
  olisi oudot onnenkukat kaukaa tuoksuneet, taas toisin vuoroin kuin
  olisivat kaikki kukat ja lehdet rajutuulessa lentäneet ja soittaja itse
  seisonut alastomana paljaan taivaan alla, silmä korkeuteen kohotettuna,
  syiden sydäntä kiertäessä...
  
  ILTAHÄMÄRÄ.
  Sinä syksynä tuli Väinämöisestä vanha mies.
  Sinä syksynä hänen otsansa uurtui, hänen hapsensa harmenivat, ja kun
  saapui seuraava kevät, se tapasi hänet pellonpientareitaan vaeltelevana
  vanhuksena, joka vain näytti itsekin ihmettelevän, että hän eli eikä
  ollut kuollut vielä.
  Vasta vähitellen ja pitkien vuosien perästä palasi rauha hänen
  sydämeensä. Mutta aamu ei sinne ikinä koittanut enää, lankesi vain
  lempeä, hiljainen iltahämärä, joka kiersi hänet kuin huntuun ja päästi
  hälisevän elämän äänet vain etäisinä kaikuina hänen korvaansa
  kuulumaan.
  Suuri ja perinjuurinen muutos oli hänessä tapahtunut. Itse rikottuaan
  ei hän enää ketään rikollista tuominnut, itse kärsittyään riitti
  häneltä rakkauden ja lohdutuksen sana jokaiselle kärsivälle.
  Ja itse oman olemuksensa rajat tunnettuaan hän lakkasi vaatimasta
  rajattomia myöskin muilta ihmisiltä.
  --Me ihmiset olemme vain onnettomuustovereita, oli hänen tapansa usein
  surumielisesti virkahtaa. Jos ihmiset sen täysin tajuaisivat, he eivät
  olisi niin julmia ja sydämettömiä toisilleen.
  Ja taas oli hänen tapansa toisin vuoroin raskaasti huoahtaa:
  --Me ihmiset voimme tehdä hyvää tai pahaa toisillemme vain
  vaaksanverran. Mutta joskus voi tuo vaaksa määrätä koko ihmisen
  olemassa-olon.
  Kansa kuunteli mielellään hänen sanojaan. Ja monet ihmettelivät, että
  hän, joka oli vielä nuori vuosiltaan, oli jo niin vanha viisaudessa ja
  elämäntuntemuksessa.
  --Minulla ei ole ikää, saattoi hän silloin sanoa, jos joku sattui tuon
  ihmetyksensä hänelle ilmi lausumaan. Jo lapsena tiesin minä saman, mitä
  nyt vanhempanakin. Mutta minun on täytynyt kokea kaikki omassa
  sydämessäni saadakseni tietoni rakkaudeksi muuttumaan.
  Vuodet vierivät, sukukunnat kulkivat. Aina soitti ja lauloi vanha
  Väinämöinen, aina täyteläisempinä humahtelivat elämän ja kuoleman
  virret hänen huuliltaan.
  Eikä hän koskaan enää lemmestään laulanut eikä tulkinnut omia
  itsekohtaisia tunteitaan.
  Kansan iloja, kansan suruja hän lauloi sekä vielä riemuja ja murheita
  suuren luomakunnan. Hän oli sulanut yhteen kaiken kansan ja suuren
  luonnon kera eikä kukaan olisi voinut erottaa enää hänen sävelistään,
  mikä niissä oli yhteistä, mikä yksilöllistä.
  Eikö siis mikään muisto entisiltä ajoilta enää asunut hänessä? Eikö hän
  enää koskaan ajatellut neiteä nenässä niemen?
  Kyllä. Hän ajatteli aina. Mutta sekin oli niin sulanut yhteen hänen
  muiden ajatustensa kera, että hän ei enää olisi voinut sitäkään
  yleisestä henkisestä rakenteestaan ja elimistöstään erottaa.
  Tietysti, se ajatus, se muisto eli aina hänessä. Mutta se asui tuolla
  syvällä, kaiken alla. Jos se sieltä joskus pinnalle pulpahtikin, ei se
  noussut enää sellaisenaan, se oli muuttunut mielikuvaksi,
  vertauskuvaksi.
  Tai ihannekuvaksi, miten sitä vain tahtoo nimittää.
  Sitä hän tavoitteli Ainoa ja Pohjolan tytärtä kosiessaan, sen äänen hän
  kuuli myöskin Tuonen tytön suulla kuoleman virran yli huhuilevan. Ja
  sen rikoksen hän myönsi tehneensä, rikoksen Pyhää Henkeä vastaan,
  silloin kuin Poika puoli-öinen kerran syytti kaiken kansan edessä hänen
  tuhmasti tuominneen.
  Se syytös sattui sydänalaan. Silloin hän katsoi aikansa tulleen hänen
  poistua näiltä mailta ja palata Isäänsä aurinkoon.
  Kuitenkin hän oli valon vuoresta vapauttanut. Sillä hän oli laulanut
  ihmiset hiukan lempeämmiksi ja rakastanut heidät hiukan lähemmä
  toisiaan.
  
  
  MYRSKYJEN NOKKA.
  
  TAIVAAN VALLAT.
  Laulu oli vaiennut lainehilta.
  Vain laivankokka kohisi enää. Eikä yksikään ääni syvyydestä
  soinnahtanut.
  Päivä paistoi kahden kuuropilven välistä suoraan edessämme kimmeltävään
  kirkonkylään. Mutta juuri Herran temppelin kohdalle, missä se näkyi
  kummultaan kohoavan, oli pysähtynyt kaunis kirjokaari ikäänkuin
  viitaten rauhan ja sovituksen tietä minulle.
  --Se on merkki ylhäältä, hymähdin puolipiloillani. Jumala näkyy jo
  minun syntini anteeksi antaneen.
  Mutta heti kun olin sen sanonut, tuli minun tuiki paha olla
  olennossani.
  Silmäsin nientä, jonka ohi kuljimme juuri, ja kauhistuin. Tuon niemen
  olin minä nähnyt joskus, mutta missä?
  Katsoin kartanoa niemen kärjessä. Tuossa tuvassa olin minä asunut
  joskus, ehkä hyvin kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni.
  Aivan oikein, tuossa oli sauna, tuossa oli laituri vedenrajassa. Tuossa
  oli lehto, jossa olin liikkunut joskus, tuossa paasi, jossa olin
  istunut kerran kannel polvillani.
  Joskus hyvin kauan sitten.
  Parempina, nuorempina päivinäni. Aikoina, jolloin olivat olleet
  päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.
  Mutta mikä oli tämä rikos, joka ahdisti sydänalaa? Olinko minä senkin
  tehnyt? Enhän minä ollut vanha Väinämöinen! Täytyikö minun nyt vastata
  hänenkin synneistään?
  Tuo tuntui minusta veriseltä vääryydeltä. Sillä _joskin_ minulle ehkä
  oli sattunut joskus jotakin samantapaista, eihän se silti ollut mikään
  kuolemansynti!
  Enkähän minä ollut koskaan tuntenut edes piikaa pikkaraista.
  --Taivaan vallat! huudahdin minä ääneen. Te suuret ja salaperäiset! Nyt
  te erehdytte! Nyt te tuomitsette väärin! Mutta jos niin hyväksi näette,
  niin olen valmis kuolemaan!
  Minun huutoni ei enää auttanut mitään. Sillä ennen kuin se oli ehtinyt
  edes sanoiksi purkautua, oli Jumalan myrsky pilvistä mylvähtänyt.
  Niin totta kuin tässä istun, se ei ollut mikään tavallinen myrsky. Ja
  niin totta kuin tätä kirjoitan, en ole koskaan kuvitellut näkeväni
  sellaista suomalaisella sisäjärvellä.
  Se tuli vihisten ja vinkuen, vankuen ja kohisten. Se tuli taivasta
  myöten ja se tuli vettä myöten. Järvi, joka vielä äsken oli ollut
  melkein peilikirkas, muuttui siinä silmänräpäyksessä mustaksi kuin piki
  ja kihiseväksi kuin Syöjättären sylkypata.
  Matkaa rantaan oli tuskin kivenheitto, toiseen ehkä virstanverran. Ei
  kukaan ihminen olisi uskonut tuulen pääsevän niin pienillä vesillä niin
  raivokkaasti puskemaan.
  Mutta pääsipäs! Laiva kallistui ja kulki kokonaan toisella kyljellään.
  Loin silmäni eteenpäin kohti matkansuuntaa. Sateenkaari oli kadonnut,
  ei kirkkoa eikä kirkonkylää näkynyt enää. Ilma oli sakea vihurin
  kohottamasta vesisumusta, joka oli kuin harmaa muuri meidän ja
  mantereen välille asettunut.
  Kaikki matkustajat olivat sikinsokin kannen alle rientäneet. Jäimme
  kahden kapteeni ja minä, kummallakin silmä kovana, kumpikin mykkänä ja
  liikkumattomana.
  En uskaltanut edes katsoa häneen, sillä pelkäsin, että hän arvaisi
  ajatukseni.
  Tunsin, että olin käynyt kalman kalpeaksi. Olin aivan varma siitä, että
  viimeinen hetkeni oli tullut ja että oli turhaa laivan kaatuessa edes
  koettaa pyrkiä niemen päähän.
  --Jos tämä olisi tavallinen myrsky, sanoin itselleni, olisi se helpoin
  asia maailmassa. Olen jotakuinkin hyvä uija enkä yleensä hätäänny
  joutuessani veden varaan. Mutta tässä ovat toiset voimat liikkeellä!
  Turha potkia tutkainta vastaan.
  Samaa näkyi myöskin laivan kapteeni ajattelevan. Sillä hän vilkaisi
  minuun merkitsevästi alta kulmiensa, ikäänkuin antaen tietää, että hän
  tiesi kyllä, ketä hän tällä kertaa oli joutunut kyyditsemään.
  --Hän pitää minua itse paholaisena, ajattelin. Pitäköön vain, kunhan
  hän vain ei heitä minua heti mereen. Ainakin vaadin minä, että arpa
  ratkaisee...
  Tuuli vihelsi nyt kuin vimmattu. Laiva kallistui nyt niin, että oli
  vaikea pysyä jaloillaan.
  Ja vielä enemmän ja vielä enemmän...
  Sydämeni seisahti. Nyt, nyt mentiin syvyyteen!
  
  KUOLEMA.
  Nyt tiedän, mitä kuolema on, sillä olen kokenut sen omassa sielussani.
  Se on palajamista takaisin alkukotiin, alkusoluun. Mitä sitten
  tapahtuu, en tiedä, minulla on siitä vain omat aavistukseni...
  Tunsin vaipuvani kuin kuiluun ja samalla kummallisesti pieneneväni,
  kutistuvani. Olin täydellisesti tietoinen siitä, että tuo ei tapahtunut
  fyysillisesti. Vain minun sieluni pieneni, vain minun tajuntani
  kutistui, seuraten samoja lakeja, joiden mukaan se oli aikoinaan
  avartunutkin, samoja asteita ja porraspolkuja, joita myöten se oli
  kerran kohonnut syvyyksistä.
  Nyt mentiin sinne takaisin. Oli kuin olisi samaa tietä samottu, nähty
  samat maisemat tien kahdenpuolin, tunnettu samat tunnelmat, samat
  ajatukset ajateltu. Mutta kaikki tuo tapahtui niin huimaavalla
  vauhdilla, että ymmärsin sen olevan kaikkien inhimillisten aikamittojen
  ulkopuolella.
  --Ahaa, ajattelin minä. Tätä se sitten on, mitä aina olen kuullut
  kuolemanhetkestä sanottavan, että ihminen silloin saa nähdä jälleen
  koko entisen elämänsä.
  Ei se ollut mitään miellyttävää elämystä, päinvastoin tuiki tuskallista
  ja ahdistavaa.
  Tunsin nuorenevani hetki hetkeltä, mutta samalla syöksyväni aina
  syvemmä olentoni alkumysterioon. Nyt olin minä enää vain kahdenkymmenen
  vanha, nyt vain kymmenen, nyt kuuden, nyt kolmenvuotias...
  Kohta saatoin tuskin kävellä enää ... ennen pitkää olin imevä tietysti
  kaikkivaltiaan elämän nisiä oman äitini parmahilla...
  Samalla pieneni tajuntani piiri yhtä nopeasti. Nyt tiesin minä enää,
  minkä konttaava lapsi tietää, nyt taisin tuskin enää kättä ojentaa...
  Mutta aina syvemmälle syvyyteen kävi matka, aina pieneneviin ympyröihin
  ja niiden keskipisteisiin...
  Ponnistin kaiken tarmoni säilyttääkseni ainakin tajuntani keskuksen,
  josta saatoin todeta tuon kaiken oudon ja ahdistavan, mikä ympärilläni
  tapahtui. Mutta oivalsin hyvin samalla, että kaikki itsetietoinen
  ponnistus oli tässä turhaa ja että pian sammuisi myöskin _tahtoni_,
  samoin kuin jo aikoja sitten tieto ja tunne olivat minulta miltei
  olemattomiksi himmenneet.
  Ne sammuivat kuin soihdut pikaisesti peräkkäin... Tuossa meni myöskin
  muisti! Hyvästi siis myöskin kaikki sielun yhtenäisyys!
  --Ahaa ehdin minä vielä nopeasti ajatella. Tätä se siis on tuo totuus,
  joka kaikuu jokaisella haudalla kautta kristikunnan: »Maasta olet sinä
  tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...»
  Mutta onko minun Herrani Vapahtajani myös minut viimeisenä päivänä ylös
  herättävä?
  Merkillistä kyllä, ei minun päähäni edes pälkähtänyt tällä hetkellä
  epäillä sielun kuolemattomuutta. Päinvastoin tuntui se minusta aivan
  luonnolliselta, yhtä luonnolliselta kuin että olin tässä ja että minun
  nyt oli elämästä erottava.
  Mitään vapautusta en tuntenut tosin, mutta en myöskään mitään erikoista
  ahdistusta enää. Tunsin kyllä henkisen tilan ympärilläni äärettömästi
  rajoittuneen, että mahtuisin kohta vaikka pieneen pähkinäkuoreen...
  --Ahaa, sain vielä viime hädässä itselleni selitetyksi. »Jokainen, joka
  ei tule niinkuin lapsi taivaan valtakuntaan...» Tämä se nyt on sitä
  menemistä neulansilmän läpi.
  Ajattelin juuri noin, eikä mielialani ollut sen hartaampi eikä
  uskonnollisempi. Tuntui sitäpaitsi olevan niin suunnattoman
  samantekevää, missä mielialassa kuolisin, sillä aivan järjettömältä
  näytti ajatus, että se tai joku muu sielunliike minussa voisi vaikuttaa
  mitään vastaisiin kohtaloihini.
  Kaikki tuntui niin varmalta, niin järkähtämättömältä, niin edeltäpäin
  säädetyltä. Minulle kävisi juuri niinkuin _täytyi_ käydä, eikä muuten.
  Ja kävisi juuri samojen ikuisten, muuttumattomien lakien mukaan kuin
  oli käynyt myriaadeille ja jälleen myriaadeille elimistöille ennen
  minua ja oli käypä iankaikkisesta iankaikkiseen.
  Olivat turhia tässä sekä rukoukset että kyyneleet. Ei auttanut tämän
  tilanteen edessä uljuus, ei uhma, ei pelko eikä vavistus, vaikka
  itsekullakin oli tietysti vapaus siihen mielensä mukaan suhtautua.
  Mitä itseeni tuli, en tuntenut mitään senkaltaista, ainoastaan
  omituisen orpouden ja ehdottoman yksinäisyyden tunteen, joka ilmeni
  vain Luojaan luottavana avuttomuutena niinkuin olisin isäni tai äitini
  povelle painautunut...
  Suljin silmäni uneksien. Ja oli kuin joku syvä, lämmin ja vakava ääni
  korvani juuressa olisi neuvonut niinkuin lasta minua:
  --Yksin synnyit, yksin kuolet. Eikähän sinulla voi olla mitään
  valittamista sitä vastaan, että sinulle tapahtuu samoin kuin kaikille
  muillekin ja ettei suuri luonto eikä Luojan kaikkivalta aio vain sinun
  vähäisen itselösi takia muuttaa piirtoakaan ikuisista säädöksistään.
  --Ei, vastasin hiljaa, sillä tunsin, että hän tarkoitti minun
  parastani. Tiedän, että minulle tapahtuu _oikein_. Siksi kuolen
  tyytyväisenä...
  Mutta oli samalla kuin olisi joku toinen ääni sysännyt syrjään
  edellisen ja huutanut minulle hurjasti ja hätäisesti:
  --Älä kuole! Et saa kuolla! _Sillä muista, että sinä et enää senjälkeen
  heräjä milloinkaan!_
  Ehkä se oli itse suuren Elämän ääni. Sillä vielä kerran aukenivat minun
  silmäni kuin itsestään ja samalla selvisi minulle koko tilanteeni
  sanaton kauheus ja epätoivoisuus...
  
  KIERTOKULKU.
  --Kuinka? Pitääkö minun nyt kuolla? huusi itse suuren Elämän Tahto
  syvältä minun olemukseni uumenista. Enkö minä siis enää koskaan näkisi
  kuuta, en aurinkoa, en välkkyvää vettä enkä siintävää taivaankantta?
  --Et, kuului joku toinen tahto vielä syvempää sen alta kumahtelevan.
  Nyt hajoat sinä alku-aineisiisi.
  --Ei! Minä en _tahdo_ hajota! Jos tämä on loppu, niin miksi alkukaan?
  Jos minun täytyy mennä takaisin sinne, mistä olen tullut, niin miksi
  tämä turha ja ikuinen kiertokulku?
  --Niin on Laki. Niin käy kaikille. Minä en tiedä muuta.
  --Mutta minä en tunnusta sitä Lakia, sillä se Laki on väärä ja
  mielipuolinen! Olkoon, että uskoisin uudesta-syntymiseen, lakkaisinhan
  senkin opin mukaan kerran uudesta-syntymästä ja palajaisin sinne, mistä
  olen tullutkin, täydelliseen yhteyteen Herrani Jumalani kanssa... Siis
  sama kiertokulku!
  --Minä en tiedä. Minä täytän vain Hänen tahtoaan niinkuin sinäkin. Se
  riittää minulle.
  --Mutta se _ei_ riitä _minulle_! Sinä olet käsittävä, minä luova voima
  maailmassa, ja siksi ei minulle riitä kiertokulku. Se on järjetön!
  Eihän siinä ole mitään kehitystä, ei mitään eteenpäin menoa... Jos se
  on viimeinen maailmanselitys, ei sitten koko maailmankaikkeudella ole
  mitään tarkoitusta.
  --Kuka sanoo, että sillä pitäisi olla joku tarkoitus sitten? Miksi
  pitäisi olla kehitystä, miksi eteenpäin ja taapäin menoa? Onhan hyvä
  niinkuin on. Aallot nousevat ja aallot vaipuvat, eikä meri kuitenkaan
  muutu siitä.
  --Ei ole hyvä niinkuin on! Pitäisi aina olla parempaa ja parempaa.
  Mutta vaikka minä uskoisin kuinka spiritualistiseen kehitys-oppiin
  hyvänsä, täytyy minun tunnustaa, että se päättyy samaan kuin
  materialistisinkin, nimittäin ikuiseen, hyödyttömään kiertokulkuun.
  --Miksi erotat siis Hengen ja Aineen toisistaan? Etkö tiedä, että
  Jumala on Kaiken-Yhteys? Etkö ymmärrä, että kaikki käsitteet yhtyvät
  äärettömyydessä?
  --Kyllä, mutta miksi _on_ siis ollenkaan mitään äärellistä? Minä