Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 6

katoaa? Tuleeko Tuonen tuima isäntä aina täten kesän kukkaset
korjaamaan?
Se oli tullut myöhemmällä, saapunut myrskyssä ja ukkosessa.
Pitkien poutien jälkeen oli sen voima ollut tärisyttävä. Vankuen ja
vonkuen olivat taivaankannet kahtia haljenneet, maat ja metsät
liekkimerinä läikkyneet, veet vihisten vyöryneet, pellot pöllynneet.
Sitten oli kaikki rajuksi rankkasateeksi purkautunut.
Nyt oli pahin ohitse. Mutta ukkonen jumahteli vieläkin, vaikka
loitompana, tuuli tohisi ja joku yksinäinen salama valkaisi silloin
tällöin pimeyden äärettömyyttä...
--Väinämöinen! Minä rakastan sinua?
Väinämöinen kohotti päätään ja kuunteli. Eikö joku kutsunut häntä? Eikö
se ollut sama ääni, joka niin usein oli noita kolmea suurta taikasanaa
hänen korvaansa sopertanut?
Mutta nyt soinnahti tuo ääni niin kummallisen heikolta ja
särkyneeltä... Niinkuin kanteleen kieli, joka katkeaa, niinkuin sävel,
joka hukkuu nyyhkytykseen...
Ei! Eihän täällä ollut ketään.
Yön ääniä ne olivat, jotka täten pilkkasivat häntä, taikka nousivat ne
sitten hänen oman paatisen povensa syvyydestä...
Noinko tulisi hän niitä täst'edes aina kuulemaan? Noinko tulisivat ne
hänelle halki elämän unissa ja valveilla huutamaan, noinko häntä
huoneesta ja lämpimän vaipan alta taivas-alle yöhön ja myrskyyn
maanittelemaan...?
--Väinämöinen! Nukutko jo? Minua niin pelottaa ja minua palelee.
Väinämöinen hypähti nopeasti vuoteeltaan.
Oli, oli siellä sittenkin joku! Eihän hän voinut erehtyä, olihan tuo
ääni piian pikkaraisen.
Mutta mistä se soi? Missä hän oli? Ainakaan täällä pirtissä ei näkynyt
ketään.
--Väinämöinen! Minä pelkään putoavani.
Nyt vasta oivalsi Väinämöinen, että ääni tuli avoimen akkunan takaa.
Hän riensi sinne ja sai hädintuskin kiinni tytön ojennetusta
käsivarresta.
--Sinäkö se olet?
--Niin. Kuulin, että sinä matkustat...
Ja vielä kerran tunsi Väinämöinen noiden nuorten, kiinteiden
käsivarsien kiertyvän hänen kaulansa ympäri viimeiseen, epätoivoiseen
puristukseen. Ja vielä kerran näki hän noiden kahden suuren,
tummansinisen Kalevan tulen silmissään leimahtavan:
--Minä rakastan sinua.
Mäki oli viettävä ja pirtin peräseinä sentähden tuettu tältä kohden
parilla suurella paasijärkäleellä. Ikkunaan oli maasta noin puolitoista
miehenpituutta. Tämän matkan oli piika pikkarainen kiivennyt maasta
sileätä seinää pitkin käyttäen apunaan hirsien rakoja, kynsiään ja
varpaitaan. Nyt riippui hän taivaan ja maan välillä kuin pieni
oravanpoika, tuntuen tässä turvattomassa tilassaan kahta heikoinmalta
ja hauraammalta.
--Tuletko sisälle?
--En. Tahdoin vain jättää hyvästit sinulle.
Tuntui tuokion Väinämöisestä kuin olisi ainoa järkevä, luonnollinen ja
siveellinen teko hänen puoleltaan temmata tuo käsivarrellaan
vavahteleva olento sisälle huoneeseen, saada hänet suudelmilla ja
hyväilyillä jälleen hymyilemään ja selittää hänelle, että kaikki nuo
matka-aikeet olivat olleet pelkkää huonoa pilaa hänen puoleltaan.
Mutta sitten muistui hänen mieleensä, että se, mitä hän aikoi tehdä,
tapahtui vain heidän yhteiseksi hyväkseen.
Hänhän teki vain velvollisuutensa. Ja sellaisessahan ei saanut olla
heikko, ei horjua, vaikka kyyneleet pyrkivät väkisinkin silmiin
kihoamaan ja povi oli tuskasta pakahtumaisillaan...
--Hyvästi. Hyvää yötä.
--Minä tulen takaisin...
--Ei. Et sinä tule ikinä. Hyvästi.
Ja ketteränä kuin kärppä irroitti tyttö itsensä hänestä, pudottautui
maahan ja hävisi hämyyn ja sateeseen. Eikä Väinämöinen olisi edes
ehtinyt huutaa häntä takaisin, jos olisi tahtonutkin.
Mutta hän jäi vain sanattomana siihen seisomaan. Ja jälleen tuntui
hänestä kuin ei hänen paikkansa olisi täällä, vaan tuolla ulkona yössä
ja pimeydessä, sateessa ja myrskyssä, jonkun märän huokaavan kuusen
alla, käsivarsi tuon hennon, kukkivan vartalon suojaksi kiertyneenä...
Mihin olivat jääneet nyt kaikki hänen kauniit, tätä hetkeä varten kauan
sorvatut ja viimeistellyt lausepartensa, hänen tyynnyttävät,
uhrautuvaiset äänenpainonsa, hänen vakuuttavaiset syynsä ja
vastasyynsä?
Mikään niistä ei ollut ehtinyt hänen kielelleen. Kaikki ne olivat
äskeisessä ratkaisevassa tilanteessa tuntuneet tuiki tyhjiltä,
typeriltä ja mahdottomilta.
Ja missä oli se täytetyn, raskaan velvollisuuden tuottama rauha, jonka
hän oli luullut seuraavan tätä tekoaan?
Sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Päinvastoin tuntui hänestä kuin hän
olisi tehnyt murhan ja odottaisi nyt itse avuttomana ahdistunein,
kirvelevin sydämin omaa ansaittua kuolemanrangaistustaan. Sillä hän oli
kuullut tuon toisen äänenpainosta, että se oli kuolema ja että he eivät
enää milloinkaan tulisi toisiansa tässä elämässä tapaamaan.
Eivät milloinkaan. Se tuntui niin autiolta, tyhjältä ja
kammottavalta...
Harmaa aamu alkoi hiljaa sarastaa. Hänestä tuntui kuin ei hän kestäisi
sen valkeaa armottomuutta, hän veti vitkaan kiinni ikkunaluukun ja
vaipui vuoteensa reunalle äänettömään, hartioita pudistelevaan
itkunnyyhkytykseen.

VASTAHANKAAN.
Aamulla vyöryivät vedet korkealla. Sade oli tosin lakannut, mutta tuuli
kiihtynyt yhä tuimemmaksi ja puhalsi nyt täydellä voimallaan aavan,
rannattoman ulapan periltä, juuri vastaan sitä matkasuuntaa, jota
Väinämöisen oli seurattava kotimaille koituakseen.
Epäsi emäntäväki, varoitti isäntäväki lakkapäisten laineiden valtaan
työntymästä. Mutta mikään ei auttanut. Väinämöinen piti
järkähtämättömänä kiinni alkuperäisestä aikeestaan.
--Minun _täytyy_, hän virkahti vain huulet yhteen puserrettuina. Ellen
minä ole juuri määräpäivänä ja määrähetkellä Kalevalassa, tapahtuu
maalle ja kansalle suuri onnettomuus.
Mikä tuo onnettomuus olisi, sitä hän ei tiennyt itsekään. Hänestä
tuntui vain, että hänen täytyi päästä täältä pois hinnalla millä
hyvänsä ja että hän ennemmin makaisi vaikka alla aaltojen syvien kuin
jäisi enää hetkeksikään tuohon kauhun tupaan, joka oli ollut viime yönä
hänen selvän järkensä sekoittaa. Pois, pois ennemmin vaikka Manalan
alantehille...
Miesväki suostui vihdoin hänelle soutajiksi rupeamaan. He lähtivät
vaimoväen seisoessa rannalla kyynelsilmin ja sanattomien siunausten
purtta saatellessa halki jyrkkien, jymisevien rantakuohujen, jotka
näyttivät paiskaavan sen rikki jo ensimmäisiin, aallonpohjilta
paljastuviin salakareihin.
Piikaa pikkaraista ei näkynyt. Joko nyyhki hän huomaamattomana
sopessaan tai tuijotti lähtevien jälkeen jostakin loitompaa
niemenkärjestä tai pellonpientareelta.
Vaikea oli ollut saada venettä vesille, vielä vaikeampi oli hallita
sitä keskellä hyökyjen huimaavaa karkeloa.
Väinämöinen istui perässä kalpeana, mutta pelottomana. Hän oli niin
vahvasti vakuutettu, että tämä oli heidän viimeinen retkensä, mutta hän
oli päättänyt myöskin ponnistaa kaikkensa ennen lopullista päänmenoa.
Eikä hän ollut ensi kertaa melan vaskisen varassa. Hyvin tunsi hän
suvannon suuret vedet, tiesi, minkä vuorten välitse tuuli kulloinkin
oli tiukimmin puhaltava ja mistä aaltoja halkaisevan saaren tai luodon
suojaa etsittävä.
Silmiä sokaisevana savuna ja vaahtosumuna pöllysivät hyrskyt hänen
ympärillään. Mutta terävänä kuin kotkan tähtäsi hänen katseensa,
vikkelästi vältteli hän pahimmat harjat, manaten samalla vetehisiä
mahtavilla loihduilla ja luottehilla.
Puolenpäivän rinnassa oli vaara ohitse. Mutta vasta illalla myöhään
saapuivat he likomärkinä ja nihkiväsyneinä Kalevalaan.
Seuraavana päivänä, miesten paluumatkalle hankkiutuessa, Väinämöinen
saattoi heitä venevalkamaan ja virkahti tuulen väsähtymätöntä voimaa
osoittaen:
--Purjetuuli Tuonen tuuli. Mahdatte tuon muistaa, miehet, ja varoilla
varppehia.
Miehet vain hymähtäneet ja lähteneet lehtipurjeessa höllöttämään. Mutta
vene kaatunut juuri ennen kotirantaan saapumista ja kaikki hukkuneet,
paitsi talon iloista isäntää, joka oli hyvä uija ja jonka kuohut olivat
verissäpäin rantapaasille paiskanneet.
Eikä tuokaan turmansanoma ollut Väinämöisen mieltä syvemmin
liikahuttanut. Hänestä tuntui vain kuin hänen sydämensä olisi ollut
kuollut ja koko maailma ollut tuomittu menemään perikatoon.

RAIVOTTARET.
Väkeä oli tullut läheltä ja kaukaa. Olivat heimon suuret uhrijuhlat.
Mutta kukaan ei tiennyt, miksi Väinämöinen kesken juhlien riistäytyi
äkkiä irti juhlarahvaasta, käski satuloida orhinsa upeimman ja
syöksähti kuin ukonnuoli metsätielle, joka talon takaa lähti etäisiä
ilmanrantoja ja suuria salokyliä kohti järven päitse poimuttelemaan.
Hän oli muistanut äkkiä, että sielläkin vietettiin uhrijuhlia ja että
eräillä noista juhlista häntä odotti outo, orpo mierontyttö
tanhujuoksuun taluttajaksi.
Hei, miten taival katkesi hänen heponsa kavioiden alla! Havut
harjasivat hänen tukkaansa, puiden oksat pieksivät kasvoihin häntä.
Mutta yhä hurjemmin kannusti Väinämöinen hevostaan ja yhä nopeammin
jalkosi jalo, vaahtinen varsa hänen allaan yli vuorten ja laaksojen,
kautta kaahlamojen ja ryteikköjen.
Purot olivat pitkistä sateista paisuneet, polku liejuinen ja livettävä.
Mutta täyttä laukkaa laski Väinämöinen, ei ehtinyt hän hevosta
juottamaan, ei itsekään tienvarren taloissa ja kylissä polttavaa
janoansa ja nälkäänsä sammuttamaan.
--Hei, heponi hulmuharja! Nyt on henki kysymyksessä.
Ja tosiaankin hänestä tuntui niin. Tuntui, että ellei hän ennen
päivänlaskua päätyisi tuolle kaukaiselle, mielessään kangastelevalle
helkanurmelle eikä tuntisi sen nuorimman heinän kosketusta kädessään,
hän olisi kuollut mies, valmis vainajien tuville ratsastamaan.
Ja kuolemanratsastusta tämä olikin. Eräässä mäenrinteessä kaatui hänen
hevosensa, henkäsi syvään eikä noussut enää.
--Kiitos kyydistä! virkahti Väinämöinen. Niin minäkin kaadun kerran.
Mutta nyt eteenpäin!
Hän vihelsi viidasta toisen varsan ja jatkoi entistä vinhemmällä
vauhdilla retkeään.
Hei, miten vesi roiskui, miten kumpu kumahteli hänen orhinsa kavioiden
alla! Jos sattui orava polun poikki juoksemaan, ei se ehtinyt kuin
kuuseen kurahtamaan, jos koira talosta tielle syöksymään, ei se ehtinyt
kuin kerran älähtämään, kun jo kaukana salon sisästä kuului meno hurjan
häiritsijän.
Mutta ne harvat ihmiset, jotka sen näkivät, pudistivat päätään ja
virkahtivat kauhistuneina:
--Mielen myrsky ajaa Väinämöistä. Luoja laupias häntä armahtakoon!
Väinämöinen ajoi kilpaa painuvan päivän kanssa. Mutta kolmas hevonen
kaatui hänen altaan kuoliaana maahan, kun hän vihdoin iltaruskon
kimmeltävässä haarniskassa seisoi sen kylän helkanurmen laiteella,
missä hän tiesi olevansa odotettu.
Hän oli voittanut! Hän ei ollut pettänyt lupaustaan, sillä aurinko ei
ollut mennyt mailleen vielä, joskin sen kultainen kehrä hipoi
taivaanrantaa.
Mutta helkanurmi oli tyhjä.
Varsinaiset uhrijuhlat olivat jo ammoin loppuneet. Kaukovieraat
lähteneet jälleen vesien ja sankkojen salojen poikki kohti kotiaan
retkeilemään, oman kylän asukkaat siirtyneet läheiseen taloon
karkeloimaan.
Soiton sävel oli Väinämöisen sinne johdattanut. Ja siellä hän oli
saanut kuulla, että myöskin sen talon väki, jonka joukossa hän tiesi
mielitiettynsä olevan, oli jo päivän kuusenlatvoja kohti laskeutuessa
venheensä vesille lykännyt.
Oli kuin olisi jousi lauennut silloin Väinämöisen sydämessä. Hänen
huulensa olivat kamalaan, mielipuoliseen hymyyn kiertyneet.
--Se on sallittu! hän oli itsekseen hymähtänyt. Me emme tapaa toisiamme
enää, emme elämässä emmekä kuolemassa.
Talossa oli tunnettu hänet ja riemumielin tervetulleeksi toivotettu.
Saatettu hänen eteensä sarkka vaahtoavaa olutta, ohjattu kunniasijalle
hänet ja kannel hänen polvilleen asetettu.
--Laula ja soita meille! pyydetty yksimielisesti.
--Mitä laulaisin teille?
--Laula meille uusi uhrilaulu! Laula meille maan hedelmästä ja
täyttyvästä tähkäpäästä, joka leikataan ja talteen korjataan!
--Ei! Tahdon laulaa tähkistä, jotka eivät täyty koskaan, ja
omenankukista, jotka eivät hedelmiksi ehtineet.
Ei ollut kylän kansa oikein ymmärtänyt sinä yönä Väinämöisen soittoa
eikä laulantaa.
Hän oli vastoin tapaansa juonut paljon olutta ja käyttäytynyt muutenkin
kovin kummallisesti. Soittanut ja laulanut hän kyllä oli, laulanut aina
aamunkoittoon, mutta hänen säveleensä olivat olleet ristiriitaiset ja
hurjat, hänen sanansa katkonaiset ja sopusoinnuttomat. Välistä olivat
hänen kasvonsa itkuun vääristyneet, välistä oli hän taas aivan
sopimattomaan ja käsittämättömään nauruun remahtanut.
Toiset katsoneet säikähtynein silmin häneen, toiset siirtyneet hänen
luotaan loitommaksi. Mutta ollut niitäkin, jotka olivat väittäneet,
ettei hän koskaan vielä ollut laulanut niin inhimillisesti eikä
tulkinnut paremmin ihmisrinnan pohjatonta tuskaa ja kaukomieltä.
--Soitto on suruista tehty, nuoret keskenään kuiskineet. Väinämöinen on
nyt ihminen ihmisten seassa, hän ymmärtää nyt myöskin meitä eikä enää
vain jumalia.
Mutta vanhempi kansa oli pudistanut päätään ja katsonut vilpittömällä,
säälivällä osan-otolla häneen:
--Jumalan myrsky raivoaa hänen rinnassaan. Luoja laupias häntä
armahtakoon!
Runo raikunut ja helissyt, kiihtynyt ja vaikeroinut. Ollut välistä kuin
olisi oudot onnenkukat kaukaa tuoksuneet, taas toisin vuoroin kuin
olisivat kaikki kukat ja lehdet rajutuulessa lentäneet ja soittaja itse
seisonut alastomana paljaan taivaan alla, silmä korkeuteen kohotettuna,
syiden sydäntä kiertäessä...

ILTAHÄMÄRÄ.
Sinä syksynä tuli Väinämöisestä vanha mies.
Sinä syksynä hänen otsansa uurtui, hänen hapsensa harmenivat, ja kun
saapui seuraava kevät, se tapasi hänet pellonpientareitaan vaeltelevana
vanhuksena, joka vain näytti itsekin ihmettelevän, että hän eli eikä
ollut kuollut vielä.
Vasta vähitellen ja pitkien vuosien perästä palasi rauha hänen
sydämeensä. Mutta aamu ei sinne ikinä koittanut enää, lankesi vain
lempeä, hiljainen iltahämärä, joka kiersi hänet kuin huntuun ja päästi
hälisevän elämän äänet vain etäisinä kaikuina hänen korvaansa
kuulumaan.
Suuri ja perinjuurinen muutos oli hänessä tapahtunut. Itse rikottuaan
ei hän enää ketään rikollista tuominnut, itse kärsittyään riitti
häneltä rakkauden ja lohdutuksen sana jokaiselle kärsivälle.
Ja itse oman olemuksensa rajat tunnettuaan hän lakkasi vaatimasta
rajattomia myöskin muilta ihmisiltä.
--Me ihmiset olemme vain onnettomuustovereita, oli hänen tapansa usein
surumielisesti virkahtaa. Jos ihmiset sen täysin tajuaisivat, he eivät
olisi niin julmia ja sydämettömiä toisilleen.
Ja taas oli hänen tapansa toisin vuoroin raskaasti huoahtaa:
--Me ihmiset voimme tehdä hyvää tai pahaa toisillemme vain
vaaksanverran. Mutta joskus voi tuo vaaksa määrätä koko ihmisen
olemassa-olon.
Kansa kuunteli mielellään hänen sanojaan. Ja monet ihmettelivät, että
hän, joka oli vielä nuori vuosiltaan, oli jo niin vanha viisaudessa ja
elämäntuntemuksessa.
--Minulla ei ole ikää, saattoi hän silloin sanoa, jos joku sattui tuon
ihmetyksensä hänelle ilmi lausumaan. Jo lapsena tiesin minä saman, mitä
nyt vanhempanakin. Mutta minun on täytynyt kokea kaikki omassa
sydämessäni saadakseni tietoni rakkaudeksi muuttumaan.
Vuodet vierivät, sukukunnat kulkivat. Aina soitti ja lauloi vanha
Väinämöinen, aina täyteläisempinä humahtelivat elämän ja kuoleman
virret hänen huuliltaan.
Eikä hän koskaan enää lemmestään laulanut eikä tulkinnut omia
itsekohtaisia tunteitaan.
Kansan iloja, kansan suruja hän lauloi sekä vielä riemuja ja murheita
suuren luomakunnan. Hän oli sulanut yhteen kaiken kansan ja suuren
luonnon kera eikä kukaan olisi voinut erottaa enää hänen sävelistään,
mikä niissä oli yhteistä, mikä yksilöllistä.
Eikö siis mikään muisto entisiltä ajoilta enää asunut hänessä? Eikö hän
enää koskaan ajatellut neiteä nenässä niemen?
Kyllä. Hän ajatteli aina. Mutta sekin oli niin sulanut yhteen hänen
muiden ajatustensa kera, että hän ei enää olisi voinut sitäkään
yleisestä henkisestä rakenteestaan ja elimistöstään erottaa.
Tietysti, se ajatus, se muisto eli aina hänessä. Mutta se asui tuolla
syvällä, kaiken alla. Jos se sieltä joskus pinnalle pulpahtikin, ei se
noussut enää sellaisenaan, se oli muuttunut mielikuvaksi,
vertauskuvaksi.
Tai ihannekuvaksi, miten sitä vain tahtoo nimittää.
Sitä hän tavoitteli Ainoa ja Pohjolan tytärtä kosiessaan, sen äänen hän
kuuli myöskin Tuonen tytön suulla kuoleman virran yli huhuilevan. Ja
sen rikoksen hän myönsi tehneensä, rikoksen Pyhää Henkeä vastaan,
silloin kuin Poika puoli-öinen kerran syytti kaiken kansan edessä hänen
tuhmasti tuominneen.
Se syytös sattui sydänalaan. Silloin hän katsoi aikansa tulleen hänen
poistua näiltä mailta ja palata Isäänsä aurinkoon.
Kuitenkin hän oli valon vuoresta vapauttanut. Sillä hän oli laulanut
ihmiset hiukan lempeämmiksi ja rakastanut heidät hiukan lähemmä
toisiaan.


MYRSKYJEN NOKKA.

TAIVAAN VALLAT.
Laulu oli vaiennut lainehilta.
Vain laivankokka kohisi enää. Eikä yksikään ääni syvyydestä
soinnahtanut.
Päivä paistoi kahden kuuropilven välistä suoraan edessämme kimmeltävään
kirkonkylään. Mutta juuri Herran temppelin kohdalle, missä se näkyi
kummultaan kohoavan, oli pysähtynyt kaunis kirjokaari ikäänkuin
viitaten rauhan ja sovituksen tietä minulle.
--Se on merkki ylhäältä, hymähdin puolipiloillani. Jumala näkyy jo
minun syntini anteeksi antaneen.
Mutta heti kun olin sen sanonut, tuli minun tuiki paha olla
olennossani.
Silmäsin nientä, jonka ohi kuljimme juuri, ja kauhistuin. Tuon niemen
olin minä nähnyt joskus, mutta missä?
Katsoin kartanoa niemen kärjessä. Tuossa tuvassa olin minä asunut
joskus, ehkä hyvin kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni.
Aivan oikein, tuossa oli sauna, tuossa oli laituri vedenrajassa. Tuossa
oli lehto, jossa olin liikkunut joskus, tuossa paasi, jossa olin
istunut kerran kannel polvillani.
Joskus hyvin kauan sitten.
Parempina, nuorempina päivinäni. Aikoina, jolloin olivat olleet
päivänlaskut laupiaammat, koriammat huomenkoitot.
Mutta mikä oli tämä rikos, joka ahdisti sydänalaa? Olinko minä senkin
tehnyt? Enhän minä ollut vanha Väinämöinen! Täytyikö minun nyt vastata
hänenkin synneistään?
Tuo tuntui minusta veriseltä vääryydeltä. Sillä _joskin_ minulle ehkä
oli sattunut joskus jotakin samantapaista, eihän se silti ollut mikään
kuolemansynti!
Enkähän minä ollut koskaan tuntenut edes piikaa pikkaraista.
--Taivaan vallat! huudahdin minä ääneen. Te suuret ja salaperäiset! Nyt
te erehdytte! Nyt te tuomitsette väärin! Mutta jos niin hyväksi näette,
niin olen valmis kuolemaan!
Minun huutoni ei enää auttanut mitään. Sillä ennen kuin se oli ehtinyt
edes sanoiksi purkautua, oli Jumalan myrsky pilvistä mylvähtänyt.
Niin totta kuin tässä istun, se ei ollut mikään tavallinen myrsky. Ja
niin totta kuin tätä kirjoitan, en ole koskaan kuvitellut näkeväni
sellaista suomalaisella sisäjärvellä.
Se tuli vihisten ja vinkuen, vankuen ja kohisten. Se tuli taivasta
myöten ja se tuli vettä myöten. Järvi, joka vielä äsken oli ollut
melkein peilikirkas, muuttui siinä silmänräpäyksessä mustaksi kuin piki
ja kihiseväksi kuin Syöjättären sylkypata.
Matkaa rantaan oli tuskin kivenheitto, toiseen ehkä virstanverran. Ei
kukaan ihminen olisi uskonut tuulen pääsevän niin pienillä vesillä niin
raivokkaasti puskemaan.
Mutta pääsipäs! Laiva kallistui ja kulki kokonaan toisella kyljellään.
Loin silmäni eteenpäin kohti matkansuuntaa. Sateenkaari oli kadonnut,
ei kirkkoa eikä kirkonkylää näkynyt enää. Ilma oli sakea vihurin
kohottamasta vesisumusta, joka oli kuin harmaa muuri meidän ja
mantereen välille asettunut.
Kaikki matkustajat olivat sikinsokin kannen alle rientäneet. Jäimme
kahden kapteeni ja minä, kummallakin silmä kovana, kumpikin mykkänä ja
liikkumattomana.
En uskaltanut edes katsoa häneen, sillä pelkäsin, että hän arvaisi
ajatukseni.
Tunsin, että olin käynyt kalman kalpeaksi. Olin aivan varma siitä, että
viimeinen hetkeni oli tullut ja että oli turhaa laivan kaatuessa edes
koettaa pyrkiä niemen päähän.
--Jos tämä olisi tavallinen myrsky, sanoin itselleni, olisi se helpoin
asia maailmassa. Olen jotakuinkin hyvä uija enkä yleensä hätäänny
joutuessani veden varaan. Mutta tässä ovat toiset voimat liikkeellä!
Turha potkia tutkainta vastaan.
Samaa näkyi myöskin laivan kapteeni ajattelevan. Sillä hän vilkaisi
minuun merkitsevästi alta kulmiensa, ikäänkuin antaen tietää, että hän
tiesi kyllä, ketä hän tällä kertaa oli joutunut kyyditsemään.
--Hän pitää minua itse paholaisena, ajattelin. Pitäköön vain, kunhan
hän vain ei heitä minua heti mereen. Ainakin vaadin minä, että arpa
ratkaisee...
Tuuli vihelsi nyt kuin vimmattu. Laiva kallistui nyt niin, että oli
vaikea pysyä jaloillaan.
Ja vielä enemmän ja vielä enemmän...
Sydämeni seisahti. Nyt, nyt mentiin syvyyteen!

KUOLEMA.
Nyt tiedän, mitä kuolema on, sillä olen kokenut sen omassa sielussani.
Se on palajamista takaisin alkukotiin, alkusoluun. Mitä sitten
tapahtuu, en tiedä, minulla on siitä vain omat aavistukseni...
Tunsin vaipuvani kuin kuiluun ja samalla kummallisesti pieneneväni,
kutistuvani. Olin täydellisesti tietoinen siitä, että tuo ei tapahtunut
fyysillisesti. Vain minun sieluni pieneni, vain minun tajuntani
kutistui, seuraten samoja lakeja, joiden mukaan se oli aikoinaan
avartunutkin, samoja asteita ja porraspolkuja, joita myöten se oli
kerran kohonnut syvyyksistä.
Nyt mentiin sinne takaisin. Oli kuin olisi samaa tietä samottu, nähty
samat maisemat tien kahdenpuolin, tunnettu samat tunnelmat, samat
ajatukset ajateltu. Mutta kaikki tuo tapahtui niin huimaavalla
vauhdilla, että ymmärsin sen olevan kaikkien inhimillisten aikamittojen
ulkopuolella.
--Ahaa, ajattelin minä. Tätä se sitten on, mitä aina olen kuullut
kuolemanhetkestä sanottavan, että ihminen silloin saa nähdä jälleen
koko entisen elämänsä.
Ei se ollut mitään miellyttävää elämystä, päinvastoin tuiki tuskallista
ja ahdistavaa.
Tunsin nuorenevani hetki hetkeltä, mutta samalla syöksyväni aina
syvemmä olentoni alkumysterioon. Nyt olin minä enää vain kahdenkymmenen
vanha, nyt vain kymmenen, nyt kuuden, nyt kolmenvuotias...
Kohta saatoin tuskin kävellä enää ... ennen pitkää olin imevä tietysti
kaikkivaltiaan elämän nisiä oman äitini parmahilla...
Samalla pieneni tajuntani piiri yhtä nopeasti. Nyt tiesin minä enää,
minkä konttaava lapsi tietää, nyt taisin tuskin enää kättä ojentaa...
Mutta aina syvemmälle syvyyteen kävi matka, aina pieneneviin ympyröihin
ja niiden keskipisteisiin...
Ponnistin kaiken tarmoni säilyttääkseni ainakin tajuntani keskuksen,
josta saatoin todeta tuon kaiken oudon ja ahdistavan, mikä ympärilläni
tapahtui. Mutta oivalsin hyvin samalla, että kaikki itsetietoinen
ponnistus oli tässä turhaa ja että pian sammuisi myöskin _tahtoni_,
samoin kuin jo aikoja sitten tieto ja tunne olivat minulta miltei
olemattomiksi himmenneet.
Ne sammuivat kuin soihdut pikaisesti peräkkäin... Tuossa meni myöskin
muisti! Hyvästi siis myöskin kaikki sielun yhtenäisyys!
--Ahaa ehdin minä vielä nopeasti ajatella. Tätä se siis on tuo totuus,
joka kaikuu jokaisella haudalla kautta kristikunnan: »Maasta olet sinä
tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...»
Mutta onko minun Herrani Vapahtajani myös minut viimeisenä päivänä ylös
herättävä?
Merkillistä kyllä, ei minun päähäni edes pälkähtänyt tällä hetkellä
epäillä sielun kuolemattomuutta. Päinvastoin tuntui se minusta aivan
luonnolliselta, yhtä luonnolliselta kuin että olin tässä ja että minun
nyt oli elämästä erottava.
Mitään vapautusta en tuntenut tosin, mutta en myöskään mitään erikoista
ahdistusta enää. Tunsin kyllä henkisen tilan ympärilläni äärettömästi
rajoittuneen, että mahtuisin kohta vaikka pieneen pähkinäkuoreen...
--Ahaa, sain vielä viime hädässä itselleni selitetyksi. »Jokainen, joka
ei tule niinkuin lapsi taivaan valtakuntaan...» Tämä se nyt on sitä
menemistä neulansilmän läpi.
Ajattelin juuri noin, eikä mielialani ollut sen hartaampi eikä
uskonnollisempi. Tuntui sitäpaitsi olevan niin suunnattoman
samantekevää, missä mielialassa kuolisin, sillä aivan järjettömältä
näytti ajatus, että se tai joku muu sielunliike minussa voisi vaikuttaa
mitään vastaisiin kohtaloihini.
Kaikki tuntui niin varmalta, niin järkähtämättömältä, niin edeltäpäin
säädetyltä. Minulle kävisi juuri niinkuin _täytyi_ käydä, eikä muuten.
Ja kävisi juuri samojen ikuisten, muuttumattomien lakien mukaan kuin
oli käynyt myriaadeille ja jälleen myriaadeille elimistöille ennen
minua ja oli käypä iankaikkisesta iankaikkiseen.
Olivat turhia tässä sekä rukoukset että kyyneleet. Ei auttanut tämän
tilanteen edessä uljuus, ei uhma, ei pelko eikä vavistus, vaikka
itsekullakin oli tietysti vapaus siihen mielensä mukaan suhtautua.
Mitä itseeni tuli, en tuntenut mitään senkaltaista, ainoastaan
omituisen orpouden ja ehdottoman yksinäisyyden tunteen, joka ilmeni
vain Luojaan luottavana avuttomuutena niinkuin olisin isäni tai äitini
povelle painautunut...
Suljin silmäni uneksien. Ja oli kuin joku syvä, lämmin ja vakava ääni
korvani juuressa olisi neuvonut niinkuin lasta minua:
--Yksin synnyit, yksin kuolet. Eikähän sinulla voi olla mitään
valittamista sitä vastaan, että sinulle tapahtuu samoin kuin kaikille
muillekin ja ettei suuri luonto eikä Luojan kaikkivalta aio vain sinun
vähäisen itselösi takia muuttaa piirtoakaan ikuisista säädöksistään.
--Ei, vastasin hiljaa, sillä tunsin, että hän tarkoitti minun
parastani. Tiedän, että minulle tapahtuu _oikein_. Siksi kuolen
tyytyväisenä...
Mutta oli samalla kuin olisi joku toinen ääni sysännyt syrjään
edellisen ja huutanut minulle hurjasti ja hätäisesti:
--Älä kuole! Et saa kuolla! _Sillä muista, että sinä et enää senjälkeen
heräjä milloinkaan!_
Ehkä se oli itse suuren Elämän ääni. Sillä vielä kerran aukenivat minun
silmäni kuin itsestään ja samalla selvisi minulle koko tilanteeni
sanaton kauheus ja epätoivoisuus...

KIERTOKULKU.
--Kuinka? Pitääkö minun nyt kuolla? huusi itse suuren Elämän Tahto
syvältä minun olemukseni uumenista. Enkö minä siis enää koskaan näkisi
kuuta, en aurinkoa, en välkkyvää vettä enkä siintävää taivaankantta?
--Et, kuului joku toinen tahto vielä syvempää sen alta kumahtelevan.
Nyt hajoat sinä alku-aineisiisi.
--Ei! Minä en _tahdo_ hajota! Jos tämä on loppu, niin miksi alkukaan?
Jos minun täytyy mennä takaisin sinne, mistä olen tullut, niin miksi
tämä turha ja ikuinen kiertokulku?
--Niin on Laki. Niin käy kaikille. Minä en tiedä muuta.
--Mutta minä en tunnusta sitä Lakia, sillä se Laki on väärä ja
mielipuolinen! Olkoon, että uskoisin uudesta-syntymiseen, lakkaisinhan
senkin opin mukaan kerran uudesta-syntymästä ja palajaisin sinne, mistä
olen tullutkin, täydelliseen yhteyteen Herrani Jumalani kanssa... Siis
sama kiertokulku!
--Minä en tiedä. Minä täytän vain Hänen tahtoaan niinkuin sinäkin. Se
riittää minulle.
--Mutta se _ei_ riitä _minulle_! Sinä olet käsittävä, minä luova voima
maailmassa, ja siksi ei minulle riitä kiertokulku. Se on järjetön!
Eihän siinä ole mitään kehitystä, ei mitään eteenpäin menoa... Jos se
on viimeinen maailmanselitys, ei sitten koko maailmankaikkeudella ole
mitään tarkoitusta.
--Kuka sanoo, että sillä pitäisi olla joku tarkoitus sitten? Miksi
pitäisi olla kehitystä, miksi eteenpäin ja taapäin menoa? Onhan hyvä
niinkuin on. Aallot nousevat ja aallot vaipuvat, eikä meri kuitenkaan
muutu siitä.
--Ei ole hyvä niinkuin on! Pitäisi aina olla parempaa ja parempaa.
Mutta vaikka minä uskoisin kuinka spiritualistiseen kehitys-oppiin
hyvänsä, täytyy minun tunnustaa, että se päättyy samaan kuin
materialistisinkin, nimittäin ikuiseen, hyödyttömään kiertokulkuun.
--Miksi erotat siis Hengen ja Aineen toisistaan? Etkö tiedä, että
Jumala on Kaiken-Yhteys? Etkö ymmärrä, että kaikki käsitteet yhtyvät
äärettömyydessä?
--Kyllä, mutta miksi _on_ siis ollenkaan mitään äärellistä? Minä