Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 3

Silloin seison minä kasvoista kasvoihin sen uuden Opettajan edessä,
jota koko maailman parhaat henget tällä hetkellä odottavat ja joka
tulee pusertumaan esille tämän aikakauden tuskasta ja ahdistuksesta
niinkuin lapsi äitinsä kohdusta ajan täyttyessä.
Mutta saattoihan olla olemassa myöskin joku välimuoto.
Kenties hän oli haaveksija? Kenties hän oli tullut ihmisille uutta ja
onnellisempaa aikaa uneksimaan?
Minun täytyi ottaa selvä hänestä. Kenties oli juuri tämä minun
etsikkohetkeni. Eihän ollut sanottu, että se palautuisi minulle enää
milloinkaan.
Ainakin on varmaa, että hän uskoo olevansa uusi Messias. Hän käy
kylästä kylään, majasta majaan, ja jakaa kansalle elämän antimia.
Minkä elämän?
Todennäköisesti ei tämän elämän. Toden totta tuo mies ei näytä miltään
maanviljelysneuvojalta eikä karjantalouden kaitsijalta.
Siis iankaikkisen elämän? Mutta hän sanoo itse, ettei tuhma kansa tahdo
kuulla häntä eikä seurata hänen opetuksiaan.
No niin, onhan sellaista ennenkin tapahtunut.
Onhan ollut ennenkin väärinkäsitettyjä neroja, jotka tarpeellisen
tunnustuksen puutteessa ovat saaneet koko elämänsä sateessa ja tuulessa
vaeltaa. Kenties hän kuuluu niihin? Kumma vain, että minä en ole mitään
kuullut hänestä.
Mutta sekin on sangen luonnollista, jos hän on ikänsä täällä synkintä
maaseutua vaeltanut eikä käynyt koskaan pääkaupungissa.
Niitä liikkuu niin monenlaisia profeettoja nykyaikaan. Yksi tahtoo
parantaa kaikki taudit vedellä, toinen kasvisruoalla. Kolmas tahtoo
perustaa koko kansamme tulevaisuuden vain maahenkeen tai
osuustoimintaan, neljännen mielestä taas olisi koko ihmiskunta
pelastettu, jos se vain saataisiin kyllin korkeasta hinnasta
henkivakuutetuksi.
Mitähän tämä lienee miehiään?
Arvaan jo edeltäpäin, että hän ei kuulu mihinkään yllämainituista
kategorioista. Sillä silloinhan kansa kuulisi häntä ja seuraisi
ilomielin hänen opetuksiaan.
Ja silloin hänellä olisi paikka, kuhun hän päänsä kallistaisi.
Silloin hän olisi valtion virkamies taikka ainakin yhteiskunnallinen
luottamushenkilö, jota kyydittäisiin kylästä kylään, jolla olisi
vakituinen palkka ja vakituiset päivärahat ja jolla siis olisi varaa
käydä myös hiukan paremmin puettuna.
Ei, hän ei mahtane opettaa mitään hyödyllistä. Mutta kenties hänellä on
joku ikiliikkujan kaavapiirros laukussaan?
Tuskin sitäkään, sillä silloin hän olisi alottanut heti siitä puheen ja
ruvennut kaunopuheisesti kuvailemaan sen ääretöntä käytännöllistä
merkitystä. Tämä taas ei ole mitään käytännöllistä tai teknillistä
seikkaa sanallakaan koskettanut.
Ei! Jotakin sielukkaampaa sen täytyy olla. Jotakin paljon henkisempää
ja hyödyttömämpää.
Siis uskontoa!
Miksi juuri uskontoa? Eikö hän voisi olla taiteilija? Ehkä suuri
runoilija?
Tuskin. Jos hän olisi taiteilija, olisi hänellä ainakin pakka kangasta
ja värilaatikko mukanaan. Jos hän taas olisi suuri runoilija, olisin
kaiketi jotakin kuullut hänestä taikka hän olisi minulle itsensä
esittänyt ja deklamoinut minulle jonkun viimeisistä ennätyksistään.
Ei, hän ei ole taiteilija eikä runoilija. Mutta kuka takaa, että hän ei
ole etevä tiedemies, jolla on laukku täynnä mitä harvinaisimpia
sammalia tai hyönteisiä?
Niin, luonnontutkija hän saattaisi olla, mutta silloin hänellä olisi
pitkä, läkkipeltinen kotelo mukanaan. Ja silloinhan hänellä täytyisi
olla joku pysyväinen asuinsija, ainakin akateeminen oppituoli, eikä hän
silloin joutaisi näin keskellä parasta syyskautta maita ja mantereita
haihattelemaan.
Parhaiten hän sittenkin sopi uskonnolliseksi haaveilijaksi.
Mutta ei valtiokirkon papiksi eikä edes minkään laillistetun
lahkokunnan edustajaksi. Siinäkin tapauksessa olisi hänellä toki joku
seurakunta vaikka kuinka pieni tahansa, mutta kuitenkin kyllin suuri
häntä vaatehtimaan ja hänen huomisestaan huolta pitämään.
Tällä ei tuntunut olevan mitään sentapaista. Tämä tuntui olevan aivan
yksin maailmassa.
Niin yksin kuin tuuli erämaassa. Niin yksin kuin lastu lainehilla. Niin
yksin kuin voi olla vain korkein tunturi laajoilla Lapin perillä, joka
katselee ympäri ihalat ilmanpielet, näkee taivaanrannasta toiseen eikä
kohtaa ketään tasaveroista silmänkantamalla.
Taikka niin yksin kuin on ihminen, joka on kasvanut kaikkia muita
ylemmäksi.
Entä jos hän sittenkin olisi uusi Messias?

2.
Peljästyin tuota ääretöntä ajatusta, vaikka oli kulunut tuskin kahta
sekuntia siitä kuin hän oli itse sen nimenomaan minulle ilmoittanut.
Niin mahdottomana olin sen äsken työntänyt luotani. Nyt olin tullut
omia kiertoteitäni samaan ajatukseen.
Uusi Mestari? Uusi Opettaja? Voisiko se olla mahdollista?
Jos hän oli Mestari, missä olivat hänen opetuslapsensa? Jos hän oli
Opettaja, miksi hän ei noussut ylös suurissa kansankokouksissa ja
puhunut? Jos hän oli Maailman Valkeus, eikö hänen velvollisuutensa
ollut valistaa kärsivää, sokaistua ihmiskuntaa eikä peittää
kynttiläänsä vakan alle?
Taikka ehkä hän oli tehnyt tuota kaikkea? Ehkä hän oli jylissyt
niinkuin ukkonen ja paistanut niinkuin aurinko, eikä kukaan siitä
huolimatta ollut uskonut häneen?
Olisiko sekin mahdollista? Olisiko mahdollista, että jos Herramme
Vapahtajamme tulisi toisen kerran maan päälle, ei kukaan täällä häntä
tuntisi eikä tunnustaisi?
Hän eli sanonut: »Olen tullut maailmaan toisen kerran
ristiinnaulittavaksi.»
Mitä enemmän mietin hänen sanojaan, sen syvemmän totuuden huomasin
niissä.
Niin se oli, niin sen täytyi olla. Niin oli ollut maailman alusta asti.
Niin oli käynyt kaikkien ihmiskunnan suurten henkien, kuinka ei sitten
_Hänen_, joka oli suurin kaikista ja jolla juuri senvuoksi oli varaa
esiintyä muita nöyrempänä ja vaatimattomampana?
Ja vielä lisäksi: seisoihan Hän itse tällä hetkellä tuossa minun
edessäni enkä minäkään Häntä tuntenut enkä tunnustanut.
Vapisin kiireestä kantapäähän tuota mahdollisuutta ajatellessani.
Mutta samalla tunsin minä kumean vihan kuin kaukaisen ukonjylinän
nousevan sielustani. Ja kuulin äänen, joka huusi kuin hukkuvan epätoivo
sen syvyyksistä:
--Mitä minä mahdan sille, etten tunne Häntä! Enhän voi langeta heti
ensimmäisen vastaantulijan jalkoihin vain siksi, että hän väittää
olevansa Jesus Kristus! Miksi Hän ei tule sitten kaikessa kunniassaan?
Onko lupa tulla niinkuin varas yöllä, jolloin ei kukaan kuolevainen
osaa olla Hänen suhteensa varoillaan?
Miksi tuo naamiopuku? Onko lupa noin piileksiä ja teeskennellä? Ihmekö,
ettei kukaan tunne Häntä! Jos Hän on _Hän_, miksi Hän ei esiinny
julkisuudessa, agiteeraa ja _tee_ itseään tunnetuksi?
Miksi Hän ei kirjoita sanomalehtiin? Miksi Hän ei anna ainakin
haastatella itseään niinkuin kaikki muutkin henkisen työn tekijät?
Voin mainita kunniakseni, että heti seuraavassa hetkessä huomasin tuon
ajatuksen kovin naurettavaksi.
Mikä lehti olisi painattanut _Hänen_ kirjoituksiaan? Kenen päähän olisi
pälkähtänyt Häntä haastatella? Kuka kirjanoppinut olisi täällä uskonut
Häneen? Mikä yhteiskunnallisesti merkitsevä ryhmäkunta, kuka publikaani
tai fariseus olisi tohtinut täällä uskoa uuteen Messiakseen?
Ei, kyllä Hänen täytyi tulla niinkuin Hän oli tullutkin: köyhänä ja
alastomana.
Mutta _oliko_ Hän Messias?
Tosin hän oli ainoa ihminen tässä metsässä, mutta oliko Hän silti
meidän Herramme Vapahtajamme? Tosin leimusivat niinkuin tuliset kielet
Hänen päänsä päällä, mutta oliko Hän silti elävän Jumalan Poika?
Saattoihan se myöskin olla näköhäiriö. Miksi Hän ei antanut mitään
merkkiä siis?
Kristus teki monta ihmettä eivätkä monet sittenkään uskoneet Häneen.
Mutta tämä vaatii minua uskomaan itseensä vain tyhjän sanan vuoksi ja
ilman yhtään ihmetyötä.
Merkki, joku merkki edes!
Vai oliko aika täyttyä myös noiden Kristuksen sanojen totuuden:
»Autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat.»
Pitikö minun siis uskoa sokeasti! Ei, ei! Sitä Hän ei voisi ikinä
vaatia minulta, ei sitä. Sillä olisihan se samaa kuin vaatia minua
kieltämään kaikki järkeni ja ymmärrykseni, nuo taivaan lahjat, jotka
enin minut eläimestä erottavat.
Se olisi orjan uskoa eikä vapaan miehen! Ja mitä Hän sillä tekisi?
Hän, joka itse on vapain kaikista ja joka itseään Maailman Vapahtajaksi
nimittää, ei voi koskaan vaatia minua uskomaan mihinkään, mitä ei
epäilevin järkeni ja ylevin ymmärrykseni myönnä oikeaksi.

3.
Näytti kuin Hän olisi arvannut ajatukseni. Hän hymyili.
--Sinä heikkouskoinen! lausui Hän lempeästi. Näen, ettet luota
sanoihini.
--Olet oikeassa. En tohdi vielä.
--Mitä pelkäät?
--Pelkään pettyväni. Usko ja epäusko taistelevat sydämessäni. Tee loppu
tästä hirvittävästä epävarmuudesta!
--Uskot jo sangen paljon minuun, koska katsot, että se on vallassani.
--Anna merkki minulle! Olkoon se kuinka pieni tahansa, lupaan heti sen
saatuani uskoa, että olet elävän Jumalan Poika.
Hänen pitkä ja tutkiva katseensa tunki minun lävitseni. Tunsin, että
vaikka tahtoisinkin, minä en kuitenkaan voisi peittää Häneltä mitään,
vaan että Hän joka tapauksessa näkisi minut kaikessa kurjuudessani ja
alastomuudessani.
Mutta minähän en tahtonutkaan peittää mitään. Olinhan halki elämäni
juuri etsinyt ymmärtäjääni.
--Sinulla on siis _niin_ suuri tarve uskoa? hän kysyi lempeästi.
--Kyllä, vastasin minä totuudenmukaisesti. Mutta minä en voi! Ja se
juuri on minun syvin onnettomuuteni.
--Uskotko Jumalaan?
--Uskon ja en usko. Epäilen vaistojani, epäilen sydäntäni...
--Mutta päätäsi ja järkeäsi sinä et epäile?
--Kyllä. Usein niitäkin. Siksi en voi myöntää enkä kieltää mitään
yliluonnollista.
--Epäilet siis oman sielusi todistusta?
--Minun sielussani on niin paljon ristiriitaisia voimia, jotka kaikki
todistavat eri tavalla. Pääni ja järkeni esim. kieltävät persoonallisen
Jumalan, samalla kuin tunteeni ja sydämeni vaativat Häneen uskomaan.
--Epäiletkö myös omaa sisäistä havaintoasi?
--En, yhtä vähän kuin ulkonaista. Eihän kukaan voi epäillä sitä, sillä
olisihan se samaa kuin epäillä omaa olemassa-oloaan.
--Ja kuitenkin voi sekin erehtyä. Mutta hyvä niinkin! Jos pääsi ja
järkesi siis joskus myöntäisi persoonallisen Jumalan...?
--Silloin lupaisin minä uskoa Häneen ikäni kaiken.
--Se olisi merkki siis, jonka pitäisit pätevänä todistuksena myöskin
_minun_ jumaluudestani?
--Epäilemättä, jos voit tehdä tuon ihmeen minussa. Sillä sitä ei ole
kukaan voinut vielä.
Seurasi lyhyt vaitiolo.
Hänen katseensa ei päästänyt minua hetkeksikään. Tunsin, että Hänen
armonsa säteili kuin aurinko minun ympärilläni. Nyt kohotti Hän oikean
kätensä vitkalleen.
--Tahtosi tapahtukoon! lausui Hän juhlallisesti.
Tunsin sydämeni seisahtavan.
--Nytkö heti? sain vielä ääneen kuiskatuksi.
--Niin. Teen sinut tiedossa elävän Jumalan kaltaiseksi.
--Varro hetki vielä! Enhän ole ollenkaan tähän suureen hetkeen
valmistunut.
--Koko elämäsi on sinulla ollut aikaa siihen. Ja etkö itse päässyt
juuri äsken sanomasta, että sinulla oli totinen tarve uskoa?
Hän oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa.
Hänen logiikkansa oli ylimalkaan sitä laatua, että oli turha kiistellä
Hänen kanssaan. Siksi en sitä enää yrittänytkään, vaan päätin antaa
tapahtua kaiken, mitä tapahtui, vaikka henki menisi.
--Olenhan oppimassa, ajattelin, tietoa ainoasta oikeasta Jumalasta.
Monet ovat paljon turhemmankin asian vuoksi elämänsä uhranneet.
Ja enkö itse ole sitä jo kyllin tuhlannut paljon turhempaan? Nytkö
vääjäisin, nytkö väistyisin, kun oli kysymys kaikkein korkeimmasta?
Minä, jonka ylin ylpeys oli aina ollut kuulua heimoon Homo sapiens,
tietämisen sammuttamaton intohimo iankaikkisena aateliskilpenään?
--Ei! Tästä ei voinut väistyä tuumaakaan, ellei mieli jäädä koko
loppu-ijäkseen henkisesti raajarikoksi.
--Minä olen valmis, vastasin lujasti. Tahdon tulla tietämään Jumalan.
--Mutta sitä ennen on sinun kaikki henkilökohtainen itsesi tyystin
unohdettava, soinnahti Hänen äänensä kuin sateisen metsän kohina minun
ympärilläni.
--Sen ymmärrän, vastasin vankkumatta. Suureita voidaan mitata vain
toisilla samanlaisilla suureilla, eikähän minun pieni minäni ole
kelvollinen Jumalaa käsittämään.
--Saat unohtaa myöskin suuremman ja vieläkin suuremman minäsi, ja niin
eteenpäin, siksi kuin tulet kaikkein suurimpaan, siihen kuolemattomaan,
iankaikkiseen itselöösi, joka oli ennen kuin maa, taivas ja tähdet
olivat ja tulee myöskin niiden jälkeen olemaan.
--Sanasi peljästyttävät minua! Minun on siis unohdettava kaikki
inhimillinen?
--Kaikki äärellinen, joka sinun henkistä näköpiiriäsi rajoittaa. Se on
sinun riisuttava pois yltäsi niinkuin kuori ja suunnattava henkesi
katse vain kaiken olevaisen ytimeen.
--Enkö saa ottaa edes mitään inhimillisiä käsitteitä mukaani? Enkö edes
pienintä ajallista mittapuuta keskelle äärettömyyttä?
--Liian myöhäistä! Etkö huomaa, että olet jo ajan ja paikan
ulkopuolella?
Hän puhui totta. Aika ja paikka oli jo haihtunut minulta. Tunsin vain
kuin tuhannen sähkökipinän salamat aivoissani.

4.
Mitä sitten seurasi, on minun vaikea sanoin kuvata. Kieli, inhimillinen
kieli sellaisenaan, kantaa jo meidän kurjan äärellisyytemme todistusta.
Kaikki ääretön ja ijäinen, sanoiksi tulkittuna, muuttuu sen kautta
meidän tajunnassamme vain vertauskuvalliseksi.
Ja ainoastaan sellaisena se voi ollenkaan tulla tajuntaamme.
Siksi tahdon ainakin yrittää. Sillä eihän minulla ole muita keinoja
kuin ne, jotka Jumala itse on antanut minulle, ei tajuta Häntä eikä
tehdä tietoani hänestä muille tajuttavaksi.
Mutta tämä on tarinani Jumalan tietämisestä, mikäli se minulle pään ja
järjen kautta on ollut mahdollista.
Olin olevinani omassa työhuoneessani. Kaikki siellä oli ennallaan,
pöytä, hyllyt, paperit. Kuitenkin huomasin siellä suuren ja ihmeellisen
muutoksen tapahtuneen.
Siinä huoneessa ei ollut seiniä! Ja kun loin katseeni ylös, ei siinä
ollut kattoakaan.
Permantoon en uskaltanut katsoa, sillä pelkäsin senkin haihtuvan alla
jalkojeni. Sillä pääni ja järkeni todisti heti, että ne haihtuivat vain
sikäli kuin katsoin niihin, mutta että ne heti kun käänsin huomioni
toisaalle, siirtyivät jälleen paikoilleen.
Tämähän on ihmeellistä! ajattelin. Täytyypä tarkemmin tutkia tuota
ilmiötä.
Toisessa huoneessa ei ollut ketään, ei kolmannessa eikä
neljännessäkään. Mutta keittiössä pesi piika astioita. Voin nähdä läpi
niin monen seinän aivan selvään hänet.
En viitsinyt edes nousta paikoiltani ja mennä katsomaan, oliko
asianlaita todella niin. Sillä minähän _näin_ hänet, minähän _tiesin_
hänen niin tekevän. Mikään epäily ei tässä ollut mahdollinen.
Yhtä vähän viitsin juosta kadulle. Huoneusto, jossa asuin, oli
nimittäin pihan puolella, ja minun teki mieleni koettaa niitä
merkillisiä kykyjä, joita tunsin omaavani, hiukan laajemmallekin
lähimmästä ympäristöstäni.
Toimisivatko ne sielläkin? Näkisinkö myös paksujen kivitalojen lävitse?
Kyllä! Se kävi kuin karkelo.
Tosin minä en nähnyt mitään erinomaista siellä, ainoastaan tuon
tavallisen ja jokapäiväisen, kadun, ajurit, raitiotiet, poliisin ja
kadun kahdenpuolen kulkevat ihmisvirrat. Mutta minä _tunsin_ heidät,
minä saatoin erottaa kunkin heidän kasvonsa ja vaatepartensa ikäänkuin
ne olisivat olleet tuossa kämmenenleveyden päässä.
Katsoin kadun päähän saakka ja vielä toisen ja kolmannenkin. Tunsin,
että olisin samoin voinut katsoa vaikka yli kaupungin, vaikka yli maan,
vaikka yli maapallon, jos vain olisin päästänyt tämän salaperäisen,
ennen aavistamattoman kykyni pitemmälle pingoittumaan.
Mutta minä palasin takaisin. Sillä nyt alkoi minua toden teolla
pelottaa.--Jahah, tämä on todettu, sanoin itselleni. Ihmisessä piilee
siis jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla kaikkinäkeväksi.
Mutta voiko hän tulla myös kaikkikuulevaksi? Päätin tutkia myös tuota
kysymystä.
Viereisessä huoneessa oli kello. Sen lyönnit voi tavallisissakin
oloissa kuulla seinän läpi, mutta ei koskaan sen nakutusta.
Nyt kuului sekin aivan selvälleen.
Entäs katu? Koetanpa kuunnella myös kadulle saakka.
Siellä ei tällä hetkellä ajanut kukaan. Ei sattunut edes auto
kulkemaan, ei yksikään raitiovaunu jyrisemään. Ja ihmis-askeleet eivät
tavallisissa oloissa kuulu sieltä tänne pihan perälle.
Siellä kulkee muuten alituinen ihmisvirta.
Nyt kuulin minä sieltä satojen ihmisten askeleet. Ja mikä enempi: minä
kuulin heidän puheensa ja arvasin heidän ajatuksensa jo ennen kuin he
olivat ehtineet ne sanoiksi pukeakaan.
Minun hermoni ovat eilisestä suunnattomasti herkistyneet, ajattelin.
Mutta saapa nähdä, mitä tästä tulee vielä.
Olin äsken kadun päässä nähnyt talon-isäntäni, jonka tunsin hyvinkin
luonnollisesti ja jonka nopeat, tarmokkaat askeleet olin oppinut muista
erottamaan hänen kulkiessaan kovasti kivitetyn pihan poikki. Nyt kuulin
minä selvään ne jo monen katuristeyksen takaa, tunsin tuhansien muiden
askelien joukosta ja oivalsin hänen tulevan kotia kohti.
Minua huvitti tarkata erikoisesti vain tuota yhtä ilmiötä. Kuulin,
kuinka hän läheni lähenemistään, kuinka hän pysähtyi, kuinka hän avasi
portin, kuinka hän kulki poikki pihamaan ja rupesi ylös portaita
kapuamaan.
Aukaisin oven porraskäytävään: se oli isäntä.
--Jahah, se on todettu siis, sanoin itselleni, että ihmisessä piilee
jumalallisia voimia, joiden avulla hän voi tulla myöskin
kaikkikuulevaksi.
Jälleen en uskaltanut jatkaa pitemmälle kokeitani. Tuo riitti minulle.
Mutta jos joku voi olla kerran kaikkinäkevä ja kaikkikuuleva, niin on
hän samalla myös kaikkialla läsnäoleva!
Tuo totuus iski salamana aivoihini. Mutta se ei tarvinnut mitään
todistamista, sillä se oli vain loogillinen johtopäätös edellisistä.
Mutta voiko hän olla myös kaikkitietäväinen?
Käänsin henkeni katseen sisäänpäin. Ja samalla haihtui viimeinen
pikkupersoonallinen itsetieto minulta.
Mutta oli kuin olisin saanut sensijaan toisen paljon suuremman ja
avaramman tiedon itselleni.
En tiennyt enää, kuka olin enkä missä olin, tunsin vain, miten
sähkökipinät yltyivät myrskyiksi aivoissani. Eikä minusta ollut
jäljellä enää muuta kuin pää, muuta kuin aivot, eivätkä nekään enää
muussa kuin puhtaasti henkisessä, aineettomassa merkityksessä.
Jos kaikesta huolimatta siis käytän tässä tuota sanaa, käytän sitä vain
vertauskuvallisesti.
Minusta ei ollut jäljellä enää muuta kuin _Tieto_. Mutta ei ollut
kulunut montakaan tuokiota, ennen kuin huomasin, että se oli Kaiken
Tieto. Taikka kulki sitten joku toinen mahtavampi ja korkeampi Tieto
tällä hetkellä minun lävitseni.
Joku, joka oli niin kaukana minun tavallisesta pikkupersoonallisesta
tiedostani kuin taivas on maasta erotettu.

5.
Tuntui kuin olisin seisonut kaiken olevaisen keskipisteessä.
Se oli samaa kuin jos olisi äkkiä tullut pohjoisnavalle siirretyksi. Ei
ollut mitään ilmansuuntia, ei mitään vastakohtia enää. Eikä minun
ympärilläni näkynyt enää muuta kuin salamoita.
Mutta jokainen niistä oli ratkaisu! Jokaisessa niistä piili jonkun
sisäisen pulman päästö, jota turhaan olin miettinyt vuosikausia
mielessäni.
--Henki ja aine? kysyin esim. itseltäni. Mitä ne ovat? Kumpi niistä on
asetettava ainoan oikean maailmankatsomuksen perustaksi?
Ja heti kirposi vastaus kuin sähkökipinä samasta patterista:
--Et voi niitä toisistansa erottaa. Ei ole olemassa mitään »henkeä»
taikka »ainetta», on olemassa vain eri puolia samasta asiasta.
--Siis ylempää ja alempaa olevaisuutta?
--Ei ole olemassa mitään »ylempää» ja »alempaa». Ne ovat vain ihmisen
luomia käsitteitä, jotka todistavat hänen rajallisuuttaan.
--Mitä on sitten todella olemassa?
--On vain Jumala. Kaikki muu on vain Hänen muuttuvia ja vaihtelevia
muotojaan.
Olihan se niin selvää, niin päivänselvää. Minä oikein häpesin entistä
tuhmuuttani.
--Myöskin minä? uskalsin vielä kysyä.
--Sinä olet vain hänen biljoonas, triljoonas murto-osansa. Ja sentään
on Hän sinussa kokonaan ja kokonaisena aivan kuin Hän on pienimmässä
haavanlehdessä.
Joskus muulloin olisi tuo totuus ollut omiaan aivoni hyvinkin
mullertamaan. Nyt sensijaan tuntui se mielestäni mitä
luonnollisimmalta.
--Onko Hän rakkaus? soinnahti esille uusi kysymys sielustani.
--Ei Jumala »vihaa» eikä »rakasta». Nekin ovat pelkästään inhimillisiä
käsitteitä.
--Mutta hyvä Hän kuitenkin lienee?
--Onko sinun siis aivan mahdoton päästä inhimillisistä
äärellisyyksistäsi? Sillä mitä tarkoitat sinä »hyvällä» ja mitä
»pahalla»?
--»Hyvällä», hm...? Se on jotakin sellaista tietysti, joka on Jumalalle
otollista.
--Ja ihmiselle edullista, eikö niin?
--Epäilemättä. Ja »paha» taas on edellisen vastakohta.
--Kyllä, kyllä, ihmisen kannalta katsottuna. Mutta täällä ei ole mitään
vastakohtia.
--Mitä täällä sitten on? Enhän voi ilman vastakohtia edes loogillisesti
ajatella, en muodostaa edes yhtään järjellistä käsitettä heti sille
vastakkaista käsitettä samalla muodostamatta.
--Täällä vallitsee vain Kaiken Yhteys. Täällä sopusointuvat kaikki
ristiriitaisuudet. Se, mitä nimität loogilliseksi ja järjelliseksi
sinä, on täällä suurinta tuhmuutta ja järjettömyyttä.
--Missä olen siis?
--Olet Jumalassa ja Jumala on sinussa. Siksi ei sinun nyt ole
ajateltava inhimillisesti, vaan jumalallisesti.
Sen ymmärsin, vaikka minun olikin niin vaikea luopua antropomorfisesta
Jumala-käsitteestäni.
Koetin mikäli mahdollista eliminoida pois kaikki inhimilliset
ominaisuudet Hänestä, sillä tajusinhan, ettei minulla ollut lupa luoda
Jumalaa omaksi kuvakseni. Niinpä Hän ei voinut »suuttua» eikä »leppyä»,
ei »tuomita» eikä »armahtaa», Hän oli järkähtämätön kuin luonnonlaki.
Mutta oliko Hän myös tietoinen omasta itsestään?
Luonnollisesti oli. Tätä ihmisen korkeinta etuoikeutta kaiken muun
luomakunnan rinnalla en voinut eliminoida pois Hänestä. Enhän voinut
Häntä eläimen tasolle asettaa.
Päinvastoin täytyi Hänen itsetietonsa olla kaikkien muiden elävien
olentojen itsetietoa äärettömästi korkeampi. Hänen täytyi olla Tiedon
summa. Hänessä ei saanut olla mitään hämärää eikä vaistomaista.
Niinkuin suuren suunnattoman sähkö-auringon täytyi Hänen valaista
kaikkea olevaista. Ja Hänen säteittensä täytyi tunkea kaikkialle,
maihin, meriin ja ihmissydämiin.
Mutta lämmittikö Hän myös? Epäilemättä, sillä eihän ollut muuta
lämmönlähdettä kuin Hän eikä muuta paikkaa levätä ihmissydämen kuin
Hänen suuri, leimuava sydämensä.
Ihme vain, että minä en tuntenut mitään lämpöä tällä hetkellä. Minua
paleli.
Silloin jysähti äkkiä päähäni--kaikki oli kuin silmänräpäyksessä, kuin
salamassa--ettenhän minä vielä tiennytkään Jumalasta sen enempää kuin
minkä pää ja järki, joiden avulla olin koettanut lähestyä Häntä,
saattoivat tietää Hänestä. Jos lähestyisin tunteella Häntä, ehkä
tulisin Hänestä tietämään myös jotakin tunteen piiriin kuuluvaa.
Minua houkkaa! Mitä auttoi Kaiken Tieto minua, ellei Kaiken Rakkaus
minua lämmittänyt ja uhonnut minusta?
Samalla valtasi äkillinen, ääretön kuolemanpelko minut.
Sanoin turhaan itselleni, ettei ollut olemassa mitään »elämää» eikä
»kuolemaa», sillä olivathan nekin vain meidän oman rajallisuutemme
luomia inhimillisiä käsitteitä. Yhtä turhaan koetin tuon kylmän Tiedon
sinisiä salamoita ympäriltäni sammuttaa.
--Lakatkaa! huusin henkeni hädässä heille. Olen ihminen, olen elävä
ihminen, erehtyväinen ja kuolevainen. Enhän vielä ole täydellinen! En
tahdo haihtua kuin savu taivaalle, minulla on vielä maan päällä paljon
tekemistä, monta askelta astuttavaa!
Mutta salamat kiihtyivät ja kiihtyivät vain. Nyt ne seurasivat jo
toisiaan kuin yhtämittainen valomeri.
Tämä on oikein minulle! ajattelin. Olen aina ollut ylpeä älyllisestä
olemuksestani. Olen aina pyrkinyt vain tietämään. Nyt saan kerrankin
niin paljon tietoa, että pääni pakahtuu sen runsaudesta, samalla kuin
kaikki muu minussa surkastuu ja tukahtuu.
Mutta ääneen huusin minä:
--Jo riittää! Salamat, sammukaa! Tahdon tulla tuhmaksi jälleen, minä en
uskalla mennä tätä tietä etemmäksi. Jos tätä jatkuu vielä sadas-osa
sekuntia, minä kuolen tai tulen mielipuoleksi!
Oli kuin olisi Jumala kuullut rukoukseni.
Salamat sammuivat, kipinät harvenivat. Palasivat jälleen kuin pitkältä
matkalta kaikki inhimilliset sielunominaisuudet. Minä, joka äsken olin
tuntenut itseni maailmanneroksi, maailmanvaloksi, olin jälleen
tavallinen kurja kuolevainen.
Tulin vasta nyt jälkeenpäin ajatelleeksi, ettei ollut pelkkä sattuma,
miten olin ensin lähestynyt Jumalaa.
Epäilemättä oli parasta minussa aavistus ja mielikuvitus. Mutta mitä ne
olivat, ellei juuri Tiedon airueita, niitä jumalaisen järjen
kultanuolia, joita se ampuu edellään?
Mutta minulla ei ollut aikaa kauan tuota asiaa ajatella. Sillä Jumalan
myrsky jatkui, vaikka ei enää pelkkänä puhtaana tietämisenä, vaan
myöskin inhimillisinä tunteina, tunnelmina ja kaukonäkyinä.


II. JUMALTUNTO.
»Sillä ei Jumala salli itseään pilkattavan.»


SYVYYDEN ÄÄNIÄ.

LAIVA.
Olin olevinani laivalla, joka keinui lainehilla. Järvi oli peilikirkas.
Kaste kimalteli vielä äskeisen sateen jälkeen saarten vehmaissa
rantapuissa.
Ja oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa.
Laiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä,
joka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan.
Silloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä:
--Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan
nokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan? Miksi et hae
seuraa itsellesi, vai ovatko ajatuksesi niin pyhät, että ne eivät siedä
ihmisten läheisyyttä?
Säpsähdin suuresti, sillä enhän minä ollut tällä hetkellä mitään niin
erikoisen pyhiä ajatellut. Olin ajatellut vain omia aikojani.
Siksi vastasinkin vain kaihtaen ja epäröivästi:
--Seison yksin, koska en täällä tunne ketään. Katson syvyyteen, koska
monet muistot nousevat minulle sieltä. En hae seuraa hälisevistä
ihmisistä ympärilläni, koska etsin erään eloni arvoituksen selitystä.
Ja jälleen kaikui Syvyyden ääni minulle:
--Mistä etsit päätöstä pulmillesi? Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan
Herraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka
tekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.
Vastasin totuudenmukaisesti Hänelle:
--Koetan palvella Häntä omassa sydämessäni.
Tuo vastaus näytti Häntä hetkeksi tyydyttävän.
Hän vaikeni, eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kahtia halkeavan
veden kohina kokassa ja laivan koneiden tasainen tahti, joka jyskytti
kilpaa kera sydämeni.
Mutta tuota hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Kuulin taas puhuvan Äänen,
jota ei voi paeta kukaan:
--Asuuko siis Henki ja Totuus sydämessäsi? Etkö koskaan valhettele?
Etkö petä koskaan itseäsi etkä muita? Seisotko aina Herrasi Jumalasi
edessä niinkuin tulisit tuomiolle?
Tuskan hiki kohosi otsalleni. Enhän ollut aivan näin ankaraa
keskustelua tarkoittanut keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää, jolloin
kaikki luonto ympärilläni näytti vain Hänen valkeuttaan säihkyvän ja
säteilevän.
Mutta täytyihän minun sanoa jotakin.
--Ei kukaan ole täydellinen, vastasin vaatimattomasti. Koetan
valhetella niin vähän kuin suinkin enkä koskaan oman etuni vuoksi tai
esiintyäkseni muiden edessä parempana kuin olen. Voit ehkä ennemmin
syyttää minua juuri päinvastaisesta.
--Siis liiasta Totuuden tunnustamisestako, tarkoitat?
Tuo soinnahti jo veriseltä ivalta korvissani. Ja minun oli varsin
vaikea hillitä itseäni, kun sain ilmi lausutuksi:
--Tiedän, että sitä ei voi tehdä kukaan kuolevainen. Tarkoitin, että
voit pikemmin syyttää minua muiden edessä liian mustana esiintyneeni
kuin liian valkeana ja synnittömänä.
Mutta mikään ei tyydyttänyt Häntä. Hän oli päättänyt nähtävästi ottaa
täyden selon minusta.