Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 8

--Nyt minä tiedän, kuka hän on! hän huusi iloissaan. Hän on kuljeksiva
kisälli, ehkä hyvinkin suutari, vaikka ei mikään Jerusalemin suutari.
--Tavallinen suutari vain, vastasin piloillani, vaikka minun on ollut
aina vaikea pysyä lestissäni.
--Olet joka tapauksessa ollut sangen kiltti meitä kohtaan. Siksi
nimitämme me sinua tästälähtien Mestariksi.
Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä kannatusta.
--Mestari! he huusivat nauraen ja taputtivat käsiään. Meidän
Mestarimme!
--Olkoon menneeksi, sanoin. Kullakin on sellainen Mestari, jonka hän
ansaitsee.
--Ja sellaiset opetuslapset.
Siitä saakka kävin minä Mestarin nimellä heidän joukossaan. Ja niin oli
meidän keskinäinen suhteemme toistaiseksi täysin määritelty.

RAUHANTEKIJÄ.
Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin
niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä
sovittaa.
Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi
asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin,
elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää
maahan koko kantamukseni.
--Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te _voi_
tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin
siitä.
--Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me _sinun_ kanssasi riitele!
--Ette kylläkään...
--Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.
Ja minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus,
minkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että
jokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla
kuin puukko minunkin sydämeeni.
Saattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli
tarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään
kärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo
vähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän,
joka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa
sanoissaan.
Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin
heitä sovittamaan.
--Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän _emme_ riitele!
--Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.
Eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä
kaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani. Mutta silti en lakannut
itsekseni ihmettelemästä, kuinka vähän ylpeitä ja arkoja ihmiset
saattavat olla omasta sisäisestä olemuksestaan, samalla kuin he
kuitenkin voivat jostakin aivan vähäpätöisestä ja ulkonaisesta syystä
iskeä kallon halki toisiltaan.
Näitä esim. sai sanoa siaksi, konnaksi tai ylimalkaan huonoksi
ihmiseksi kuinka paljon hyvänsä, ilman että he näyttivät olevan siitä
milläänkään. Olivat vain pikemmin imarreltuja siitä, että toinen luuli
heitä niin älykkäiksi.
Mutta annas, jos sanoi heitä typeriksi ja yksinkertaisiksi tai
huomautti, että heillä oli syylä nenänpäässä, suuttuivat he heti ja
saattoivat vaatia toisen siinä silmänräpäyksessä miekkasille.
Eivätkä he kuitenkaan olleet itse luoneet sieluaan eivätkä ruumistaan.
Mutta niiden _käytännön_ he olivat ainakin sangen suureksi osaksi
luoneet, joten olisi luullut heidän juuri siitä tuntevan itsensä
enemmän edesvastuun alaisiksi.
Koska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät
olla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta
pitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja
sielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.

MESTARI.
He kiistelivät usein myös Jumalasta.
Toiset myönsivät, toiset kielsivät hänet. Ja sen he tekivät niin
kiivaasti ja kiihkeästi, että he kaiken lorun lopuksi joutuivat
keskenään tukkanuottasille.
Koetin silloinkin joskus rientää heidän väliinsä heitä sovittamaan.
--Te olette molemmat oikeassa, selitin heille. Jumala on olemassa
sille, joka uskoo Häneen, mutta ei sille, joka ei usko Häneen. Onhan se
niin tavattoman yksinkertaista ja oikeudenmukaista.
Mutta he katsoivat vain minuun ja virkahtivat:
--Älä viisastele! Minä _tahdon_, että hän uskoo niinkuin _minä_ uskon.
Sillä minä tiedän ja tunnen sielussani, että minun uskoni on tosi ja
että se on ainoa oikea usko maailmassa.
--Mutta hän uskoo toisin...
--Juuri siksi on hänen uskonsa väärä ja minä olen oikeutettu lyömään
häneltä hampaat kitalakeen.
--Ja hän sinulta?
--Koettakoon! Mutta vaikka se hänelle onnistuisikin, _minun_ uskoni ei
siitä muutu.
Ja sitten rupesivat he jälleen tarmokkaasti toisiansa loukuttamaan.
Päätin siitälähtien olla sekaantumatta uskonriitoihin. Oman uskoni olin
kyllä valmis vaadittaessa tunnustamaan.
Sattui sellaistakin.
--Mestari! saattoivat he äkkiä kääntyä minun puoleeni. Sano meille:
onko Jumalaa?
--Riippuu siitä, mitä käsitätte Jumalalla, vastasin. Määritelkää Hänet!
--Voiko Jumalaa määritellä?
--Ei. Siksi on meidän turha myöskin väitellä Hänestä. Sillä kaikki
väittely edellyttää todistelua ja kaikki todistelu on mahdoton ilman
täsmällisesti määriteltyjä käsitteitä.
--Emmekö siis voi ollenkaan puhua Hänestä?
--Kyllä. Mutta ainoastaan niillä on lupa puhua Hänestä, jotka ovat
Hänestä jotakin omassa henkisessä elämässään kokeneet.
--Oletko sinä kokenut jotakin Hänestä?
--Kyllä. Omasta mielestäni aivan ihmeellisiä asioita.
--Etkö tahtoisi kertoa niitä meille?
--Mielelläni, jos vain lupaatte olla sen aikaa riitelemättä.
--Lupaamme.
--Ja myöskin, ett'ette lyö kuoliaaksi minua?
--Lasket leikkiä!
--Sellaista on ennenkin tapahtunut.
Kerroin heille, mitä tiesin Jumalasta. He kokoontuivat ympärilleni ja
kuuntelivat hetkisen sangen tarkkaavaisesti. Mutta sitten rupesivat
toiset heistä keskenään hälisemään ja väittämään, että minä olin väärä
profeetta ja opetin harhaoppia heille.
--Mutta hyvät ystävät, sanoin, tehän itse pyysitte minun kertomaan.
--Kerro vain eteenpäin! huusivat toiset. Kyllä me kuuntelemme.
--Mutta me emme salli sitä teidän sielunne autuuden vuoksi! huusivat
toiset.
--Pitäkää te vain huoli itsestänne! Mestari, me pyydämme, puhu!
--Mestari! Me _kiellämme_ sinun puhumasta.
Näin olin minä jälleen kahden tulen välissä. Ja minä vannoin vast'edes
olla synnyttämättä ainakaan omalla uskollani enempää riitaa ja vainoa
maailmaan.
Mutta eräät heistä tulivat minun luokseni ja sanoivat:
--Mestari, sinä olet oikeassa, me uskomme sinuun.
--Se ilahduttaa suuresti minua, vastasin todenmukaisesti. Mutta vielä
enemmän ilahduttaisi minua, jos te olisitte minut täysin ymmärtäneet.
--Sitä en tiedä, vastasi joku miettivästi. Mutta joka tapauksessa minä
uskon sinuun ja sinun Jumalaasi.
--Etkö mieluimmin omaasi?
--Hän on omani, koska kerran olen Hänet täysin omistanut.
Oli turha selittää hänelle, että oli tosin hyvä uskoa Jumalaan, mutta
vielä paljon parempi ymmärtää ihmisiä ja koettaa suvaita heitä.
--Minä puolestani uskon sokeasti sinuun! huusi joku toinen joukosta.
Tahdon seurata vaikka maailman ääriin saakka sinua.
--Niinpä ota tämä taakka harteiltani!
--Kuinka? Tämänkö palkan annat minulle uskostani?
--Siispä et sinä usko näkevästi.
Eikä hänkään ymmärtänyt sanojani. Mutta hän mutisi yhä itsekseen ja oli
vihainen minulle.
--Taakka? sanoi hän. Minäkö yksin? Miksi eivät kaikki muut? Pankaamme
se tasan, niin minä kyllä kannan oman osani.
Mutta toiset nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli saanut aivan
oikein nenälleen. Silloin suuttui hän niin, että hän tempasi äkeänä
kantamuksensa, jonka hän äsken oli harteilleni sälyttänyt, ja hävisi
joukostamme.
Hän oli ensimmäinen, joka jätti minut.

VAPAUS.
Olisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan
kiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät
kaikkea muuta Hänen rinnallaan vähä-arvoisena.
Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla
kiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin
leipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin
joku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai
itsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit
sähähtämään tuleen kuin katajapehkot.
Kaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.
Mutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä
saattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista
hyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. Ja koska heidän
taisto-asenteensa johtui niin käytännöllisen välttämättömyyden
vaatimuksista kuin heidän oman olemassaolonsa, jonka oikeutta he eivät
näyttäneet epäilevän silmänräpäystäkään, he katsoivat olevansa _aina_
oikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä
jollakin tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.
Se kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.
Mutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa
kanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä
yksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta
he väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän
keskeltään.
Jos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä
asioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä
kumpuavia yksityispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat
suuresti hämmästyneet, loukkautuneet ja vaatineet hänet heti
miekkasille.
He luulivat kaikki olevansa vapaita, muodostavansa vapaasti
mielipiteensä ja taistelevansa niiden puolesta vapaehtoisesti. Eivätkä
he huomanneet, että pelkkä fyysillisen elämän vaisto taisteli heidän
kauttaan ja että heidän ajatuksensa olivat lukemattomilla säikeillä
heidän olemassa-olonsa pakkoon kiinnitetyt.
Vain harva heistä saattoi ajatella vapaasti ja epäitsekkäästi.
Toisia sitoi viha, toisia rakkaus. Toiset olivat niin kiintyneitä
perheeseensä, että he sen elatukseksi olivat valmiit riistämään
leipäpalan jonkun toisen perheen suusta, toiset taas niin kahlehdittuja
omaan kansakuntaansa, että he katsoivat melkein pyhimmäksi
velvollisuudekseen käydä sen puolesta jonkun toisen maan kansalaisia
teurastamaan. Mutta enimmän orjia olivat ne, jotka vihasivat ja
rakastivat vain jotakin yksityistä henkilöä.
Jos tuo henkilö vielä sattui olemaan toista sukupuolta, kävivät he
aivan mahdottomiksi.
Silloin samentui koko heidän järjenjuoksunsa. Silloin he olivat valmiit
toisissaan vain pelkkiä vikoja tai ansioita näkemään. Mutta sensijaan
että he olisivat auttaneet toisiaan toistensa taakkoja kantamaan, he
voivat kiusata toisensa kuoliaaksi--milloin vihasta, milloin
rakkaudesta.
Myöskin ystävyys saattoi heitä jonkun verran vangita, mutta ei niin
paljon. Mielestäni se läheni heillä enimmän sitä tunnetta, jota itse
tunsin heitä kohtaan.
Hekin näyttivät tuntevan minua kohtaan jotakin samantapaista. Se
saattoi ilmetä esim. täten:
--Kanna itse oma kuormasi! voivat he huutaa jollekin uudelle
tulokkaalle, jolla heidän mielestään ei ollut mitään oikeutta minuun.
Etkö näe, että Mestari on väsynyt ja sinä rasitat Mestaria?
--Entä itse? Mitä sinä sitten teet?
--Oh, meidän kesken on toista! Me olemme vanhoja ystäviä.
Olinko sitten heitä onnellisempi ollessani kaikesta tuosta yksityisestä
vapautunut?
Tuumin tuota kauan itsekseni ja tulin lopulta siihen tulokseen, että
koska minulla oli nyt kyky kärsiä rajattomasti, minulla myöskin täytyi
olla yhtä suuret ilon ja nautinnon mahdollisuudet.
Siis oli minulla se onni, johon olin pyrkinytkin.

ITSE-UHRI.
Mutta taivalta tehtiin koko ajan ja leikin luistaessa he tuskin
huomasivat, milloin oli saavutettu jo _heidän_ määränpäänsä.
He poikkesivat omille poluilleen kuka mistäkin tienhaarasta. Kiittivät
hyvästä seurasta ja ottivat kantamuksensa.
--Tuossa minä asun, sanoivat jotkut. Ja tervetuloa taloon, jos joskus
ohitse kuljet.
Mutta toiset sanoivat.
--Terve! Minä pistäydyn tässä vain pienellä asialla. Sinä kaiketi
odotat sen aikaa, niin voimme palata yhdessä saman matkan.
Kättelin ja kiitin heitä sydämellisesti heidän hyvästä tahdostaan.
Mutta minun oli mahdotonta heille luvata mitään, sillä joku sisäinen
aavistus sanoi minulle, että me emme tulisi tapaamaan toisiamme enää
milloinkaan.
Toisille, jotka minusta näyttivät järkevimmiltä, minä sanoinkin suoraan
julki tuon aavistukseni.
He näyttivät silloin tuiki hämmästyneiltä.
--Kuinka tarkoitat? sanoivat he. Mehän kuljemme usein tätä tietä. Et
suinkaan sinäkään tätä ensi kertaa kävele?
--En, mutta viimeistä, vastasin minä sisäisen vakaumukseni mukaisesti.
Minusta tuntuu todellakin kuin olisin minä joskus ennen nähnyt tämän
tien ja astunut nämä askeleet.
--Et meidän kanssamme, vastasivat he varmoina asiastaan. Muuten me
kyllä muistaisimme sinut.
--Meitä oli niin monta, vastasin välttelevästi. Minä hävisin joukkoon.
Nyt te muistatte minut senvuoksi, että olen voinut olla joksikin avuksi
teille.
Näin sanoen minä ojensin heille käteni hymyillen jäähyväisiksi.
Toiset näyttivät hiukan häpeävän tarttua siihen. Mutta toiset kysyivät
uteliaina:
--Kuinka? Me luulimme, että olit syntynyt kuormankantajaksi.
Heidän naivisuutensa olisi ehkä saattanut minut jälleen hymyilemään,
ellen olisi samalla muistanut, että olin itse kerran ollut yhtä naivi.
Olihan meidän seurassamme silloinkin ollut mies, jolle kaikki muut
olivat kantamuksensa sälyttäneet.
Mutta tuo mies en ollut silloin ollut minä.
Minä olin tehnyt vain kaikkien muiden lailla. Ja luonut silmäni alas
hiukan häpeillen, kun joku mielestäni silloin hyvinkin tärkeä seikka
oli vaatinut minun syrjäpolulle poikkeamaan ja hän samoin hymyillen
ojentanut minulle takaisin kantamukseni.
Nyt vasta minä tajusin tuon hymyn todellisen tarkoituksen.
Hän oli _kiittänyt_ minua sillä, samoin kuin minä nyt hymylläni kiitin
matkatovereitani siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden
tulla tarpeelliseksi ja iloita heidän ilostaan.
Missähän tuo mies mahtoi nyt olla?
Hän oli jättänyt kiitollisuudenvelkaan minut, ja jos hänellä _nyt_
olisi ollut jotakin kannettavaa, olisin mielelläni tahtonut suorittaa
hänelle ainakin osan velastani.
Mutta heti noin ajateltuani minä huomasin tuon ajatuksen turhuuden,
sillä mitä minä muuta olin tehnyt noiden toistenkaan taakkojen
kantamisella?
Keventänyt vain omaa velkataakkaani. Niin se oli. Ja nyt ymmärsin
minä jälleen uuden asteen elämän salatusta, kaikkiviisaasta,
iki-ihmeellisestä tarkoituksesta.
Se oli _itse-uhri_.
Sama itse-uhri, jota itse olin ivannut joskus, kun en ollut vapaa
muiden taakkoja kantamaan, vaan itse orja oman ikeeni alla. Ja minä
oivalsin, että jokainen, joka tekee työtä muiden hyväksi, samalla
auttaa itseään ja muita Tiellä eteenpäin.
Itseään vapautumalla velkataakastaan. Muita saattamalla heidät omalle
korkeammalle minuudelleen velallisiksi.


JUMALAN YRTTITARHA.

POLUN PÄÄSSÄ.
Olin yksin. Viimeinenkin matkatoverini oli eronnut minusta.
Huomasin tulleeni suurelle, loivasti ylenevälle lakeudelle. Päivä meni
juuri mailleen, lakeus itse oli jo hiipivän hämärän peitossa, mutta
minusta näytti kuin olisi sen äärillä kohonnut kaupunki, jonka,
kultaiset tornit kimmelsivät iltaruskossa taivaanrantaa vasten.
--Siis sitä kohden, ajattelin itsekseni. Minun on tiensuuntaa
seurattava.
Mutta samassa haihtui tie kokonaan.
Vaikka kuinka katselin ympärilleni, en voinut enää askelten jälkiä
erottaa. Ja kun käännyin taakseni katsomaan, huomasin vain omien
kantapäitteni sijat.
--Aivan oikein, ajattelin. Täällä ei ole kukaan ihminen käynyt. Ja
mikäli muistan, en ole nähnytkään viimeisestä tienhaarasta lähtien enää
mitään askelten jälkiä edelläni.
Tienhaarasta? Eihän se ollut siis mikään tienhaara ollutkaan. Tie oli
mennyt sinne, minne viimeinen ystäväni, ja minä tänne. Kuinka oli
minusta tuntunut niin luonnolliselta sanoa siinä hänelle jäähyväiseni?
Pysähdyin epätietoisena sauvani varaan miettimään.
Hämärä lankesi nopeasti. Syttyi ensimmäinen tähti taivaalle, himmeni
kimallus, hävisi kaupunki torni-kaunis.
Ehkä se oli ollutkin vain kangastus, joka niin usein houkuttelee
yksin-kulkijaa?
Siinä tapauksessa olin käynyt harhaan. Eikä minulla näyttänyt olevan
edessä muuta kuin valmistautua viettämään yöni taivas-alla.
Kumma kyllä ei tuo mahdollisuus, joka missä muussa tilanteessa hyvänsä
olisi epäilemättä minulle vähemmän viehättävänä esiintynyt, tuntunut
tällä kertaa minua ollenkaan huolettavan. Mietin vain, mitä minä sitten
tekisin, sillä tie päättyi tähän ja minähän olin lähtenyt ilman mitään
varsinaista päämäärää matkalleni.
Kuitenkin oli tuon etäisen kaupungin näky oudosti sydäntäni
ailahduttanut. Ja aivan huomaamattani hiipi tämä ajatus sydämeeni:
--Siellä on paikka, jonne olen pyrkinyt. Siellä on lepo lempeä
vaeltajalle.
Mutta sitten juolahti minun mieleeni, että jos tuo kaupunki ehkä olikin
olemassa ja jos minä yön pimeydestä huolimatta ehkä löytäisinkin sinne,
ei ollut sanottu, että he aukaisisivat porttejaan ja päästäisivät
sisälle minua. Sillä minä olin outo ja muukalainen, minun käteni ja
kasvoni olivat likaiset ja minun pukuni pölyttynyt.
Mitä sitten tehdä? Täytyisikö minun palata takaisin entisiä askeliani?
Ja päivä koittaisi jälleen ja minä tapaisin jälleen paljon ihmisiä ja
minun täytyisi ruveta toisten taakkoja kantamaan?
Ei, se ei voinut olla elämän tarkoitus! ajattelin. Mutta mikä?
Minä mietin ja mietin, enkä saanut selville sitä. Mutta minä olin varma
siitä, että elämä, joka ei ikinä toistanut itseään, oli kyllä päästävä
minut tästäkin pälkähästä.
Siksi tunsin minä itseni koko ajan täysin turvalliseksi. Ja siksi
päätin minä ainakin aamun koitteessa jatkaa matkaani sinnepäin, mistä
olin nähnyt noiden kaukotornien kultaisen kimmellyksen.

NÄKYMÄTÖN SAATTAJA.
Kuulin samassa ystävällisen äänen viereltäni:
--Noh, miksi pysähdyit? Miksi et astu eteenpäin?
Käännyin hämmästyneenä katsomaan, kuka puhutteli minua, sillä minähän
olin luullut olevani ypö yksin aavikolla. Mutta minä en nähnyt ketään.
--Kuka olet? kysyin. En näe sinua. Mutta syy, miksi pysähdyin, on se,
että tie päättyi tähän ja yö yllätti minut.
--Näit kuitenkin pyhän kaupungin tornien taivaanrannalta leimuavan?
--Kyllä, ja tunnustan suoraan, että olin sitä kohden kulkemassa. Mutta
en tiennyt, osaisinko sinne, enkä myöskään, miten minut siellä vastaan
otettaisiin.
--Olen juuri tuon saman kaupungin asukkaita. Me olemme aamusta saakka
sen muureilta seuranneet sinun kulkuasi ja sinua sydämissämme
tervetulleeksi toivottaneet. Siksi saavun heidän airuenaan.
--Ja sinä tahdot minut sinne sisälle johdattaa?
--Tahdon käydä kappaleen matkaa kanssasi. Pian olet sinä löytäviä sinne
omin silminesikin.
--Minua väsyttää ja minun silmäni hämärtävät. Vasta nyt tunnen pitkän
taipaleen kulkeneeni. Entä jos sittenkin erehdyn suunnasta?
--Älä pelkää! Sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta erehtyä, vaikka
tahtoisitkin.
Samalla näin minä vienon valohämyn leviävän ympärilläni. Ja siitä
arvasin, että hän kulki vierelläni, vaikka hän jostakin syystä ei
tahtonut taikka voinut minulle näyttäytyä.
Päätin sitä häneltä itseltään tiedustaa.
--Mistä johtuu, kysyin, että en näe sinua? Kuitenkin tahtoisin niin
mielelläni tulla sinut tuntemaan.
--Sinä tunnet minut, vastasi ääni. Ennen kuin maa ja taivas olivat,
kuljin minä jo sinun vierelläsi.
--Siis olet sinä minun omatuntoni?
--Olen Isän ääni sinussa. Viittaan tietä sinulle Totuuden kaupunkiin.
--Sinä uskot siis, että pääsen sisälle sinne?
--Niin totta kuin olet hyvän kilvoituksen kilvoitellut.
Sanomaton riemu täytti minut. Ja sen valossa näin minä nyt selvästi
että hän ei suinkaan ollut outo minulle, vaan vanha tuttava, jonka olin
tavannut monessa ilmennyksessä.
--Kuinka? kysyin. Etkö sinä ole se sama mies, joka kannoit kuormaani,
kun viimeksi kuljin tuota pölyistä tietä pitkin?
--Kyllä, vastasi hän. Siksi olikin sinun mielesi silloin niin
raskautettu.
--Teit silloin hyvän työn minulle. Saitko siitä jotakin palkkiota
Totuuden kaupungissa?
--Sen että pääsin ensimmäisenä sinua tervetulleeksi sinne toivottamaan.
--Ja minä? Saanko minä saman palkkion siitä, että kannoin _heidän_
kuormansa?
--Kyllä. Kun he pääsevät perille, saat olla heidän hyvänä,
riemuitsevana omanatuntonaan.
--Sinä uskot siis, että he pääsevät vielä kerran sisälle sinne?
--Epäilemättä. Mutta sitä ennen on heidän yhteisestä valtatiestä
erottava.
--Minne se vie sitten?
--Se vain kiertää Totuuden kaupunkia.
--Aina yhtä pitkän matkan päässä siitä?
--Niin. Siksi ei sen seuraaja ikinä pääse, vaan hänen on omalle
polulleen poikettava.
--Mutta he kaikki kuitenkin _näkevät_ Totuuden?
--Kyllä, mutta vain eri puolia siitä, niin kauan kuin he eivät ole sitä
kokeneet omassa sydämessään.
--Sielläkö he siis näkevät koko Totuuden?
--Niin totta kuin Totuus on maailman keskipiste!
Hänen selityksensä tyydytti täydellisesti minua. Ja minä ymmärsin,
miksi heidän kunkin oli omalle polulleen poikettava tavatakseen
toisensa niinkuin saman ympyrän säteet Hengessä ja Totuudessa.

UNI-ELÄMÄ.
Lakeus valkeni vähitellen. Ja minä näin, että se kasvoi täynnä
ihmeellisiä, erivärisiä kukkasia, jotka kimaltelivat kastehelmissä ja
huojuivat kuin leudon kesäisen huomentuulen henkäyksessä.
--Mitä kukkasia nuo ovat? kysyin yhäti kirkastuvalta saattajaltani.
Minusta on kuin ne minulle ääneti päätään nyykäyttäisivät.
--Tämä on Jumalan yrttitarha, vastasi hän. Ja ne toivottavat sinut
tervetulleeksi tänne.
--Mutta miksi ne itkevät? Vai itkevätkö ne ilosta?
--Voithan tiedustaa sitä heiltä itseltään. Tunnustan, että hämmästyin
hiukan. Sillä vaikka olinkin nähnyt jo paljon outoa matkoillani, en
ollut vielä aivan tottunut iankaikkisuuden ihmeisiin.
--Kuinka? kysyin naivisti. He taitavat puhua siis?
--He ovat vainajien sieluja, joiden on vielä kerran palattava elämään.
Ja Jumalan äiti hoitaa heidät kaikki ja kitkee kaikki rikkaruohot
heidän juuriltaan.
--Olenko minäkin siis huojunut kukkana tässä huomentuulessa?
--Kyllä, ennen kuin heräsit tien ohessa. Mutta sinä et muista siitä
mitään, sillä sinä uneksit silloin, kuten hekin nyt tuossa Totuuden
kaupungista uneksivat.
--Kestääkö kauan tuota uni-elämää?
--Toiselle enemmän, toiselle vähemmän aikaa, riippuen paljon myös
heidän omasta tahdostaan.
--Ja kauanko kesti sitä minulle?
Minusta oli kuin olisi hän hymyillyt minulle.
--Sinä olit kaikkein pitkä-unisimpia, sanoi hän. Sinä et tahtonut
herätä ollenkaan. Joko olit sinä sitten niin rakastunut omiin
unikuviisi, että pidit niitä Totuuden päivääkin parempina...
--Taikka? Voit sanoa aivan suoraan heikkouteni, niin voimme yhdessä
hymyillä sille.
--Taikka olit sinä katsonut liian syvälle niihin silmiin, jotka joka
aamu kohtasivat katsettasi...
--Kenen? Neitsyt-Äidin?
--Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen
itseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille.
Tunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni.
--Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle.
--Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin
herttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja
kukkuloille.
Hengitin vapaammin. Hän ei ollut pitänyt sitä pahana siis! Ja samalla
muistin minä aivan selvään, millaisena hän oli unissa minulle silloin
ilmestynyt.
Kuinka kaunis hän oli ollut! Hänen silmänsä olivat sulaa hyvyyttä
säteilleet, hänen äänensä helissyt pelkkää hempeyttä ja
anteeksi-antamusta. Mutta kun hän oli suudellut minua, oli minun
sydämeni seisahtanut ja autuas väristys oli käynyt läpi olentoni.
Uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti:
--Saanko täällä jälleen nähdä hänet?
--Kyllä. Etkö muista, että hän sen lupasi sinulle, silloin kun heräsit
hänen suudelmaansa.
Siihen olin minä herännyt siis!
Suljin silmäni kuin silloin ja jälleen kävi autuas väristys läpi
olentoni.
Enkä minä nyt ollenkaan ihmetellyt enää, että olin ollut niin hidas
heräämään, yhtä vähän kuin sitäkään, että olin herättyäni tuntenut
tuiki muuttuneeni.
Sillä se, joka Jumalan Äitiä rakastaa, kuinka hän voisi enää mihinkään
muuhun elämässä tai kuolemassa mieltänsä kiinnittää? Ja kuinka
saattaisivat ne silmät, joiden luomilla hehkuu hänen suudelmansa, nähdä
enää mitään muuta kaunista tai arvokasta maailmassa?
Ei! Ne ovat tuomitut hänet ijäti näkemään ja ihaninta uneksimaan...

MYRSKY-IHMISET.
Joudutin askeleitani, sillä sielussani oli todellakin syttynyt palava
halu nähdä ja kohdata hänet.
Kuitenkaan en voinut olla eräältä suurelta, punaiselta kukalta tien
ohessa kysymättä:
--Kuka olet? Miksi kimallat kuin aamukaste? Miksi hohdat kuin
hurmelampi? Oletko eläessäsi paljon verta vuodattanut ja kiiltävätkö
kylvämäsi kyyneleet nyt omissa silmäripsissäsi?
Mutta heti sen sanottuani minä kaduin, että olin häntä niin kovasti ja
armottomasti puhutellut, sillä hän nyykäytti päätänsä vain hiljaa
minulle ja katsoi kuin jonnekin kauas entisen elämänsä kangastukseen.
Mutta hänen äänensä soi kuin laulu, kun hän vastasi minulle:
»Tunnen teidät, te myrsky-ihmiset! Myöskin minä olen ollut teidän
kaltaisenne.
Te käytte kuin miekka läpi maailman. Ei mikään saata teitä pidättää. Ei
mikään kahle kestä teitä eikä mikään rautaportti ole kyllin luja teitä
lukitsemaan.
Neron salama asuu teissä. Jumalan myrsky kylkee teidän kantapäillänne.
Jos joku nousee teitä vastaan, te kohotatte tapparanne ja lyötte hänet
kuoliaaksi ja vaellatte edelleen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin susi
syö veljensä tai tuuli, joka kaataa hongan lakkalatvan ja menee pois ja
humisee edelleen.
Te olette maailman valtiaat. Te laaditte sen lait ja asetukset. Te
säädätte, mikä on kaunista ja rumaa ihmisten lasten kesken, mikä
oikeata ja väärää, mikä totta ja epätotta.
On turha teitä vastustaa. Te voitatte aina, sillä aikakauden henki
puhuu teidän suunne kautta.
Ette te ole mitään yksityisiä miehiä. Miljoonien aivoilla te
ajattelette. Miljoonien ja jälleen miljoonien käsivarret työskentelevät
teidän eduksenne.
Pyhän Hengen ritareita te olette. Jumala toteuttaa teidän kauttanne
tahtonsa maailmassa. Te saatte rikkoa mitä hyvänsä ja ketä vastaan
hyvänsä, sillä teissä asuu korkeampi tarkoitusperä. Mutta ette te pääse
Totuuden kaupunkiin.
Totuuden orjia te olette. Teidän on sitä toteltava, teidän on aina
oltava sille uskollisia. Se vaatii teidät joka hetki toimimaan juuri
niin eikä toisella tavalla.
Siksi on teidän uudestaan synnyttävä, että Rakkaus saisi teidän
kahleenne kirvoittaa.»
Hiivin pois hiljaa hänen läheisyydestään, sillä pelkäsin, että hän
heräisi minun katseestani. Kaikesta päättäen ei hänellä ollut enää
monta tuokiota uudestasyntymiseen.

ELÄMÄN MUUKALAISET.
Puhuttelin vielä monia muita ja paljon vaatimattomamman näköisiä
kukkasia. Eräs heistä, joka oli valkea kuin ranskanlilja, hyräili
hiljaa tämän tarinan minulle:
»Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut
teidän kaltaisenne.
Kun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.
Ja lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen
elin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä
tai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä
ollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota
sen vakavammin käyttämään ja käsittämään.
Siksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te