Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 8

  
  --Nyt minä tiedän, kuka hän on! hän huusi iloissaan. Hän on kuljeksiva
  kisälli, ehkä hyvinkin suutari, vaikka ei mikään Jerusalemin suutari.
  --Tavallinen suutari vain, vastasin piloillani, vaikka minun on ollut
  aina vaikea pysyä lestissäni.
  --Olet joka tapauksessa ollut sangen kiltti meitä kohtaan. Siksi
  nimitämme me sinua tästälähtien Mestariksi.
  Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä kannatusta.
  --Mestari! he huusivat nauraen ja taputtivat käsiään. Meidän
  Mestarimme!
  --Olkoon menneeksi, sanoin. Kullakin on sellainen Mestari, jonka hän
  ansaitsee.
  --Ja sellaiset opetuslapset.
  Siitä saakka kävin minä Mestarin nimellä heidän joukossaan. Ja niin oli
  meidän keskinäinen suhteemme toistaiseksi täysin määritelty.
  
  RAUHANTEKIJÄ.
  Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin
  niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä
  sovittaa.
  Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi
  asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin,
  elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää
  maahan koko kantamukseni.
  --Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te _voi_
  tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin
  siitä.
  --Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me _sinun_ kanssasi riitele!
  --Ette kylläkään...
  --Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.
  Ja minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus,
  minkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että
  jokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla
  kuin puukko minunkin sydämeeni.
  Saattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli
  tarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään
  kärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo
  vähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän,
  joka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa
  sanoissaan.
  Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin
  heitä sovittamaan.
  --Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän _emme_ riitele!
  --Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.
  Eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä
  kaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani. Mutta silti en lakannut
  itsekseni ihmettelemästä, kuinka vähän ylpeitä ja arkoja ihmiset
  saattavat olla omasta sisäisestä olemuksestaan, samalla kuin he
  kuitenkin voivat jostakin aivan vähäpätöisestä ja ulkonaisesta syystä
  iskeä kallon halki toisiltaan.
  Näitä esim. sai sanoa siaksi, konnaksi tai ylimalkaan huonoksi
  ihmiseksi kuinka paljon hyvänsä, ilman että he näyttivät olevan siitä
  milläänkään. Olivat vain pikemmin imarreltuja siitä, että toinen luuli
  heitä niin älykkäiksi.
  Mutta annas, jos sanoi heitä typeriksi ja yksinkertaisiksi tai
  huomautti, että heillä oli syylä nenänpäässä, suuttuivat he heti ja
  saattoivat vaatia toisen siinä silmänräpäyksessä miekkasille.
  Eivätkä he kuitenkaan olleet itse luoneet sieluaan eivätkä ruumistaan.
  Mutta niiden _käytännön_ he olivat ainakin sangen suureksi osaksi
  luoneet, joten olisi luullut heidän juuri siitä tuntevan itsensä
  enemmän edesvastuun alaisiksi.
  Koska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät
  olla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta
  pitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja
  sielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.
  
  MESTARI.
  He kiistelivät usein myös Jumalasta.
  Toiset myönsivät, toiset kielsivät hänet. Ja sen he tekivät niin
  kiivaasti ja kiihkeästi, että he kaiken lorun lopuksi joutuivat
  keskenään tukkanuottasille.
  Koetin silloinkin joskus rientää heidän väliinsä heitä sovittamaan.
  --Te olette molemmat oikeassa, selitin heille. Jumala on olemassa
  sille, joka uskoo Häneen, mutta ei sille, joka ei usko Häneen. Onhan se
  niin tavattoman yksinkertaista ja oikeudenmukaista.
  Mutta he katsoivat vain minuun ja virkahtivat:
  --Älä viisastele! Minä _tahdon_, että hän uskoo niinkuin _minä_ uskon.
  Sillä minä tiedän ja tunnen sielussani, että minun uskoni on tosi ja
  että se on ainoa oikea usko maailmassa.
  --Mutta hän uskoo toisin...
  --Juuri siksi on hänen uskonsa väärä ja minä olen oikeutettu lyömään
  häneltä hampaat kitalakeen.
  --Ja hän sinulta?
  --Koettakoon! Mutta vaikka se hänelle onnistuisikin, _minun_ uskoni ei
  siitä muutu.
  Ja sitten rupesivat he jälleen tarmokkaasti toisiansa loukuttamaan.
  Päätin siitälähtien olla sekaantumatta uskonriitoihin. Oman uskoni olin
  kyllä valmis vaadittaessa tunnustamaan.
  Sattui sellaistakin.
  --Mestari! saattoivat he äkkiä kääntyä minun puoleeni. Sano meille:
  onko Jumalaa?
  --Riippuu siitä, mitä käsitätte Jumalalla, vastasin. Määritelkää Hänet!
  --Voiko Jumalaa määritellä?
  --Ei. Siksi on meidän turha myöskin väitellä Hänestä. Sillä kaikki
  väittely edellyttää todistelua ja kaikki todistelu on mahdoton ilman
  täsmällisesti määriteltyjä käsitteitä.
  --Emmekö siis voi ollenkaan puhua Hänestä?
  --Kyllä. Mutta ainoastaan niillä on lupa puhua Hänestä, jotka ovat
  Hänestä jotakin omassa henkisessä elämässään kokeneet.
  --Oletko sinä kokenut jotakin Hänestä?
  --Kyllä. Omasta mielestäni aivan ihmeellisiä asioita.
  --Etkö tahtoisi kertoa niitä meille?
  --Mielelläni, jos vain lupaatte olla sen aikaa riitelemättä.
  --Lupaamme.
  --Ja myöskin, ett'ette lyö kuoliaaksi minua?
  --Lasket leikkiä!
  --Sellaista on ennenkin tapahtunut.
  Kerroin heille, mitä tiesin Jumalasta. He kokoontuivat ympärilleni ja
  kuuntelivat hetkisen sangen tarkkaavaisesti. Mutta sitten rupesivat
  toiset heistä keskenään hälisemään ja väittämään, että minä olin väärä
  profeetta ja opetin harhaoppia heille.
  --Mutta hyvät ystävät, sanoin, tehän itse pyysitte minun kertomaan.
  --Kerro vain eteenpäin! huusivat toiset. Kyllä me kuuntelemme.
  --Mutta me emme salli sitä teidän sielunne autuuden vuoksi! huusivat
  toiset.
  --Pitäkää te vain huoli itsestänne! Mestari, me pyydämme, puhu!
  --Mestari! Me _kiellämme_ sinun puhumasta.
  Näin olin minä jälleen kahden tulen välissä. Ja minä vannoin vast'edes
  olla synnyttämättä ainakaan omalla uskollani enempää riitaa ja vainoa
  maailmaan.
  Mutta eräät heistä tulivat minun luokseni ja sanoivat:
  --Mestari, sinä olet oikeassa, me uskomme sinuun.
  --Se ilahduttaa suuresti minua, vastasin todenmukaisesti. Mutta vielä
  enemmän ilahduttaisi minua, jos te olisitte minut täysin ymmärtäneet.
  --Sitä en tiedä, vastasi joku miettivästi. Mutta joka tapauksessa minä
  uskon sinuun ja sinun Jumalaasi.
  --Etkö mieluimmin omaasi?
  --Hän on omani, koska kerran olen Hänet täysin omistanut.
  Oli turha selittää hänelle, että oli tosin hyvä uskoa Jumalaan, mutta
  vielä paljon parempi ymmärtää ihmisiä ja koettaa suvaita heitä.
  --Minä puolestani uskon sokeasti sinuun! huusi joku toinen joukosta.
  Tahdon seurata vaikka maailman ääriin saakka sinua.
  --Niinpä ota tämä taakka harteiltani!
  --Kuinka? Tämänkö palkan annat minulle uskostani?
  --Siispä et sinä usko näkevästi.
  Eikä hänkään ymmärtänyt sanojani. Mutta hän mutisi yhä itsekseen ja oli
  vihainen minulle.
  --Taakka? sanoi hän. Minäkö yksin? Miksi eivät kaikki muut? Pankaamme
  se tasan, niin minä kyllä kannan oman osani.
  Mutta toiset nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli saanut aivan
  oikein nenälleen. Silloin suuttui hän niin, että hän tempasi äkeänä
  kantamuksensa, jonka hän äsken oli harteilleni sälyttänyt, ja hävisi
  joukostamme.
  Hän oli ensimmäinen, joka jätti minut.
  
  VAPAUS.
  Olisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan
  kiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät
  kaikkea muuta Hänen rinnallaan vähä-arvoisena.
  Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla
  kiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin
  leipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin
  joku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai
  itsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit
  sähähtämään tuleen kuin katajapehkot.
  Kaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.
  Mutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä
  saattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista
  hyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. Ja koska heidän
  taisto-asenteensa johtui niin käytännöllisen välttämättömyyden
  vaatimuksista kuin heidän oman olemassaolonsa, jonka oikeutta he eivät
  näyttäneet epäilevän silmänräpäystäkään, he katsoivat olevansa _aina_
  oikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä
  jollakin tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.
  Se kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.
  Mutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa
  kanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä
  yksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta
  he väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän
  keskeltään.
  Jos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä
  asioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä
  kumpuavia yksityispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat
  suuresti hämmästyneet, loukkautuneet ja vaatineet hänet heti
  miekkasille.
  He luulivat kaikki olevansa vapaita, muodostavansa vapaasti
  mielipiteensä ja taistelevansa niiden puolesta vapaehtoisesti. Eivätkä
  he huomanneet, että pelkkä fyysillisen elämän vaisto taisteli heidän
  kauttaan ja että heidän ajatuksensa olivat lukemattomilla säikeillä
  heidän olemassa-olonsa pakkoon kiinnitetyt.
  Vain harva heistä saattoi ajatella vapaasti ja epäitsekkäästi.
  Toisia sitoi viha, toisia rakkaus. Toiset olivat niin kiintyneitä
  perheeseensä, että he sen elatukseksi olivat valmiit riistämään
  leipäpalan jonkun toisen perheen suusta, toiset taas niin kahlehdittuja
  omaan kansakuntaansa, että he katsoivat melkein pyhimmäksi
  velvollisuudekseen käydä sen puolesta jonkun toisen maan kansalaisia
  teurastamaan. Mutta enimmän orjia olivat ne, jotka vihasivat ja
  rakastivat vain jotakin yksityistä henkilöä.
  Jos tuo henkilö vielä sattui olemaan toista sukupuolta, kävivät he
  aivan mahdottomiksi.
  Silloin samentui koko heidän järjenjuoksunsa. Silloin he olivat valmiit
  toisissaan vain pelkkiä vikoja tai ansioita näkemään. Mutta sensijaan
  että he olisivat auttaneet toisiaan toistensa taakkoja kantamaan, he
  voivat kiusata toisensa kuoliaaksi--milloin vihasta, milloin
  rakkaudesta.
  Myöskin ystävyys saattoi heitä jonkun verran vangita, mutta ei niin
  paljon. Mielestäni se läheni heillä enimmän sitä tunnetta, jota itse
  tunsin heitä kohtaan.
  Hekin näyttivät tuntevan minua kohtaan jotakin samantapaista. Se
  saattoi ilmetä esim. täten:
  --Kanna itse oma kuormasi! voivat he huutaa jollekin uudelle
  tulokkaalle, jolla heidän mielestään ei ollut mitään oikeutta minuun.
  Etkö näe, että Mestari on väsynyt ja sinä rasitat Mestaria?
  --Entä itse? Mitä sinä sitten teet?
  --Oh, meidän kesken on toista! Me olemme vanhoja ystäviä.
  Olinko sitten heitä onnellisempi ollessani kaikesta tuosta yksityisestä
  vapautunut?
  Tuumin tuota kauan itsekseni ja tulin lopulta siihen tulokseen, että
  koska minulla oli nyt kyky kärsiä rajattomasti, minulla myöskin täytyi
  olla yhtä suuret ilon ja nautinnon mahdollisuudet.
  Siis oli minulla se onni, johon olin pyrkinytkin.
  
  ITSE-UHRI.
  Mutta taivalta tehtiin koko ajan ja leikin luistaessa he tuskin
  huomasivat, milloin oli saavutettu jo _heidän_ määränpäänsä.
  He poikkesivat omille poluilleen kuka mistäkin tienhaarasta. Kiittivät
  hyvästä seurasta ja ottivat kantamuksensa.
  --Tuossa minä asun, sanoivat jotkut. Ja tervetuloa taloon, jos joskus
  ohitse kuljet.
  Mutta toiset sanoivat.
  --Terve! Minä pistäydyn tässä vain pienellä asialla. Sinä kaiketi
  odotat sen aikaa, niin voimme palata yhdessä saman matkan.
  Kättelin ja kiitin heitä sydämellisesti heidän hyvästä tahdostaan.
  Mutta minun oli mahdotonta heille luvata mitään, sillä joku sisäinen
  aavistus sanoi minulle, että me emme tulisi tapaamaan toisiamme enää
  milloinkaan.
  Toisille, jotka minusta näyttivät järkevimmiltä, minä sanoinkin suoraan
  julki tuon aavistukseni.
  He näyttivät silloin tuiki hämmästyneiltä.
  --Kuinka tarkoitat? sanoivat he. Mehän kuljemme usein tätä tietä. Et
  suinkaan sinäkään tätä ensi kertaa kävele?
  --En, mutta viimeistä, vastasin minä sisäisen vakaumukseni mukaisesti.
  Minusta tuntuu todellakin kuin olisin minä joskus ennen nähnyt tämän
  tien ja astunut nämä askeleet.
  --Et meidän kanssamme, vastasivat he varmoina asiastaan. Muuten me
  kyllä muistaisimme sinut.
  --Meitä oli niin monta, vastasin välttelevästi. Minä hävisin joukkoon.
  Nyt te muistatte minut senvuoksi, että olen voinut olla joksikin avuksi
  teille.
  Näin sanoen minä ojensin heille käteni hymyillen jäähyväisiksi.
  Toiset näyttivät hiukan häpeävän tarttua siihen. Mutta toiset kysyivät
  uteliaina:
  --Kuinka? Me luulimme, että olit syntynyt kuormankantajaksi.
  Heidän naivisuutensa olisi ehkä saattanut minut jälleen hymyilemään,
  ellen olisi samalla muistanut, että olin itse kerran ollut yhtä naivi.
  Olihan meidän seurassamme silloinkin ollut mies, jolle kaikki muut
  olivat kantamuksensa sälyttäneet.
  Mutta tuo mies en ollut silloin ollut minä.
  Minä olin tehnyt vain kaikkien muiden lailla. Ja luonut silmäni alas
  hiukan häpeillen, kun joku mielestäni silloin hyvinkin tärkeä seikka
  oli vaatinut minun syrjäpolulle poikkeamaan ja hän samoin hymyillen
  ojentanut minulle takaisin kantamukseni.
  Nyt vasta minä tajusin tuon hymyn todellisen tarkoituksen.
  Hän oli _kiittänyt_ minua sillä, samoin kuin minä nyt hymylläni kiitin
  matkatovereitani siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden
  tulla tarpeelliseksi ja iloita heidän ilostaan.
  Missähän tuo mies mahtoi nyt olla?
  Hän oli jättänyt kiitollisuudenvelkaan minut, ja jos hänellä _nyt_
  olisi ollut jotakin kannettavaa, olisin mielelläni tahtonut suorittaa
  hänelle ainakin osan velastani.
  Mutta heti noin ajateltuani minä huomasin tuon ajatuksen turhuuden,
  sillä mitä minä muuta olin tehnyt noiden toistenkaan taakkojen
  kantamisella?
  Keventänyt vain omaa velkataakkaani. Niin se oli. Ja nyt ymmärsin
  minä jälleen uuden asteen elämän salatusta, kaikkiviisaasta,
  iki-ihmeellisestä tarkoituksesta.
  Se oli _itse-uhri_.
  Sama itse-uhri, jota itse olin ivannut joskus, kun en ollut vapaa
  muiden taakkoja kantamaan, vaan itse orja oman ikeeni alla. Ja minä
  oivalsin, että jokainen, joka tekee työtä muiden hyväksi, samalla
  auttaa itseään ja muita Tiellä eteenpäin.
  Itseään vapautumalla velkataakastaan. Muita saattamalla heidät omalle
  korkeammalle minuudelleen velallisiksi.
  
  
  JUMALAN YRTTITARHA.
  
  POLUN PÄÄSSÄ.
  Olin yksin. Viimeinenkin matkatoverini oli eronnut minusta.
  Huomasin tulleeni suurelle, loivasti ylenevälle lakeudelle. Päivä meni
  juuri mailleen, lakeus itse oli jo hiipivän hämärän peitossa, mutta
  minusta näytti kuin olisi sen äärillä kohonnut kaupunki, jonka,
  kultaiset tornit kimmelsivät iltaruskossa taivaanrantaa vasten.
  --Siis sitä kohden, ajattelin itsekseni. Minun on tiensuuntaa
  seurattava.
  Mutta samassa haihtui tie kokonaan.
  Vaikka kuinka katselin ympärilleni, en voinut enää askelten jälkiä
  erottaa. Ja kun käännyin taakseni katsomaan, huomasin vain omien
  kantapäitteni sijat.
  --Aivan oikein, ajattelin. Täällä ei ole kukaan ihminen käynyt. Ja
  mikäli muistan, en ole nähnytkään viimeisestä tienhaarasta lähtien enää
  mitään askelten jälkiä edelläni.
  Tienhaarasta? Eihän se ollut siis mikään tienhaara ollutkaan. Tie oli
  mennyt sinne, minne viimeinen ystäväni, ja minä tänne. Kuinka oli
  minusta tuntunut niin luonnolliselta sanoa siinä hänelle jäähyväiseni?
  Pysähdyin epätietoisena sauvani varaan miettimään.
  Hämärä lankesi nopeasti. Syttyi ensimmäinen tähti taivaalle, himmeni
  kimallus, hävisi kaupunki torni-kaunis.
  Ehkä se oli ollutkin vain kangastus, joka niin usein houkuttelee
  yksin-kulkijaa?
  Siinä tapauksessa olin käynyt harhaan. Eikä minulla näyttänyt olevan
  edessä muuta kuin valmistautua viettämään yöni taivas-alla.
  Kumma kyllä ei tuo mahdollisuus, joka missä muussa tilanteessa hyvänsä
  olisi epäilemättä minulle vähemmän viehättävänä esiintynyt, tuntunut
  tällä kertaa minua ollenkaan huolettavan. Mietin vain, mitä minä sitten
  tekisin, sillä tie päättyi tähän ja minähän olin lähtenyt ilman mitään
  varsinaista päämäärää matkalleni.
  Kuitenkin oli tuon etäisen kaupungin näky oudosti sydäntäni
  ailahduttanut. Ja aivan huomaamattani hiipi tämä ajatus sydämeeni:
  --Siellä on paikka, jonne olen pyrkinyt. Siellä on lepo lempeä
  vaeltajalle.
  Mutta sitten juolahti minun mieleeni, että jos tuo kaupunki ehkä olikin
  olemassa ja jos minä yön pimeydestä huolimatta ehkä löytäisinkin sinne,
  ei ollut sanottu, että he aukaisisivat porttejaan ja päästäisivät
  sisälle minua. Sillä minä olin outo ja muukalainen, minun käteni ja
  kasvoni olivat likaiset ja minun pukuni pölyttynyt.
  Mitä sitten tehdä? Täytyisikö minun palata takaisin entisiä askeliani?
  Ja päivä koittaisi jälleen ja minä tapaisin jälleen paljon ihmisiä ja
  minun täytyisi ruveta toisten taakkoja kantamaan?
  Ei, se ei voinut olla elämän tarkoitus! ajattelin. Mutta mikä?
  Minä mietin ja mietin, enkä saanut selville sitä. Mutta minä olin varma
  siitä, että elämä, joka ei ikinä toistanut itseään, oli kyllä päästävä
  minut tästäkin pälkähästä.
  Siksi tunsin minä itseni koko ajan täysin turvalliseksi. Ja siksi
  päätin minä ainakin aamun koitteessa jatkaa matkaani sinnepäin, mistä
  olin nähnyt noiden kaukotornien kultaisen kimmellyksen.
  
  NÄKYMÄTÖN SAATTAJA.
  Kuulin samassa ystävällisen äänen viereltäni:
  --Noh, miksi pysähdyit? Miksi et astu eteenpäin?
  Käännyin hämmästyneenä katsomaan, kuka puhutteli minua, sillä minähän
  olin luullut olevani ypö yksin aavikolla. Mutta minä en nähnyt ketään.
  --Kuka olet? kysyin. En näe sinua. Mutta syy, miksi pysähdyin, on se,
  että tie päättyi tähän ja yö yllätti minut.
  --Näit kuitenkin pyhän kaupungin tornien taivaanrannalta leimuavan?
  --Kyllä, ja tunnustan suoraan, että olin sitä kohden kulkemassa. Mutta
  en tiennyt, osaisinko sinne, enkä myöskään, miten minut siellä vastaan
  otettaisiin.
  --Olen juuri tuon saman kaupungin asukkaita. Me olemme aamusta saakka
  sen muureilta seuranneet sinun kulkuasi ja sinua sydämissämme
  tervetulleeksi toivottaneet. Siksi saavun heidän airuenaan.
  --Ja sinä tahdot minut sinne sisälle johdattaa?
  --Tahdon käydä kappaleen matkaa kanssasi. Pian olet sinä löytäviä sinne
  omin silminesikin.
  --Minua väsyttää ja minun silmäni hämärtävät. Vasta nyt tunnen pitkän
  taipaleen kulkeneeni. Entä jos sittenkin erehdyn suunnasta?
  --Älä pelkää! Sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta erehtyä, vaikka
  tahtoisitkin.
  Samalla näin minä vienon valohämyn leviävän ympärilläni. Ja siitä
  arvasin, että hän kulki vierelläni, vaikka hän jostakin syystä ei
  tahtonut taikka voinut minulle näyttäytyä.
  Päätin sitä häneltä itseltään tiedustaa.
  --Mistä johtuu, kysyin, että en näe sinua? Kuitenkin tahtoisin niin
  mielelläni tulla sinut tuntemaan.
  --Sinä tunnet minut, vastasi ääni. Ennen kuin maa ja taivas olivat,
  kuljin minä jo sinun vierelläsi.
  --Siis olet sinä minun omatuntoni?
  --Olen Isän ääni sinussa. Viittaan tietä sinulle Totuuden kaupunkiin.
  --Sinä uskot siis, että pääsen sisälle sinne?
  --Niin totta kuin olet hyvän kilvoituksen kilvoitellut.
  Sanomaton riemu täytti minut. Ja sen valossa näin minä nyt selvästi
  että hän ei suinkaan ollut outo minulle, vaan vanha tuttava, jonka olin
  tavannut monessa ilmennyksessä.
  --Kuinka? kysyin. Etkö sinä ole se sama mies, joka kannoit kuormaani,
  kun viimeksi kuljin tuota pölyistä tietä pitkin?
  --Kyllä, vastasi hän. Siksi olikin sinun mielesi silloin niin
  raskautettu.
  --Teit silloin hyvän työn minulle. Saitko siitä jotakin palkkiota
  Totuuden kaupungissa?
  --Sen että pääsin ensimmäisenä sinua tervetulleeksi sinne toivottamaan.
  --Ja minä? Saanko minä saman palkkion siitä, että kannoin _heidän_
  kuormansa?
  --Kyllä. Kun he pääsevät perille, saat olla heidän hyvänä,
  riemuitsevana omanatuntonaan.
  --Sinä uskot siis, että he pääsevät vielä kerran sisälle sinne?
  --Epäilemättä. Mutta sitä ennen on heidän yhteisestä valtatiestä
  erottava.
  --Minne se vie sitten?
  --Se vain kiertää Totuuden kaupunkia.
  --Aina yhtä pitkän matkan päässä siitä?
  --Niin. Siksi ei sen seuraaja ikinä pääse, vaan hänen on omalle
  polulleen poikettava.
  --Mutta he kaikki kuitenkin _näkevät_ Totuuden?
  --Kyllä, mutta vain eri puolia siitä, niin kauan kuin he eivät ole sitä
  kokeneet omassa sydämessään.
  --Sielläkö he siis näkevät koko Totuuden?
  --Niin totta kuin Totuus on maailman keskipiste!
  Hänen selityksensä tyydytti täydellisesti minua. Ja minä ymmärsin,
  miksi heidän kunkin oli omalle polulleen poikettava tavatakseen
  toisensa niinkuin saman ympyrän säteet Hengessä ja Totuudessa.
  
  UNI-ELÄMÄ.
  Lakeus valkeni vähitellen. Ja minä näin, että se kasvoi täynnä
  ihmeellisiä, erivärisiä kukkasia, jotka kimaltelivat kastehelmissä ja
  huojuivat kuin leudon kesäisen huomentuulen henkäyksessä.
  --Mitä kukkasia nuo ovat? kysyin yhäti kirkastuvalta saattajaltani.
  Minusta on kuin ne minulle ääneti päätään nyykäyttäisivät.
  --Tämä on Jumalan yrttitarha, vastasi hän. Ja ne toivottavat sinut
  tervetulleeksi tänne.
  --Mutta miksi ne itkevät? Vai itkevätkö ne ilosta?
  --Voithan tiedustaa sitä heiltä itseltään. Tunnustan, että hämmästyin
  hiukan. Sillä vaikka olinkin nähnyt jo paljon outoa matkoillani, en
  ollut vielä aivan tottunut iankaikkisuuden ihmeisiin.
  --Kuinka? kysyin naivisti. He taitavat puhua siis?
  --He ovat vainajien sieluja, joiden on vielä kerran palattava elämään.
  Ja Jumalan äiti hoitaa heidät kaikki ja kitkee kaikki rikkaruohot
  heidän juuriltaan.
  --Olenko minäkin siis huojunut kukkana tässä huomentuulessa?
  --Kyllä, ennen kuin heräsit tien ohessa. Mutta sinä et muista siitä
  mitään, sillä sinä uneksit silloin, kuten hekin nyt tuossa Totuuden
  kaupungista uneksivat.
  --Kestääkö kauan tuota uni-elämää?
  --Toiselle enemmän, toiselle vähemmän aikaa, riippuen paljon myös
  heidän omasta tahdostaan.
  --Ja kauanko kesti sitä minulle?
  Minusta oli kuin olisi hän hymyillyt minulle.
  --Sinä olit kaikkein pitkä-unisimpia, sanoi hän. Sinä et tahtonut
  herätä ollenkaan. Joko olit sinä sitten niin rakastunut omiin
  unikuviisi, että pidit niitä Totuuden päivääkin parempina...
  --Taikka? Voit sanoa aivan suoraan heikkouteni, niin voimme yhdessä
  hymyillä sille.
  --Taikka olit sinä katsonut liian syvälle niihin silmiin, jotka joka
  aamu kohtasivat katsettasi...
  --Kenen? Neitsyt-Äidin?
  --Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen
  itseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille.
  Tunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni.
  --Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle.
  --Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin
  herttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja
  kukkuloille.
  Hengitin vapaammin. Hän ei ollut pitänyt sitä pahana siis! Ja samalla
  muistin minä aivan selvään, millaisena hän oli unissa minulle silloin
  ilmestynyt.
  Kuinka kaunis hän oli ollut! Hänen silmänsä olivat sulaa hyvyyttä
  säteilleet, hänen äänensä helissyt pelkkää hempeyttä ja
  anteeksi-antamusta. Mutta kun hän oli suudellut minua, oli minun
  sydämeni seisahtanut ja autuas väristys oli käynyt läpi olentoni.
  Uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti:
  --Saanko täällä jälleen nähdä hänet?
  --Kyllä. Etkö muista, että hän sen lupasi sinulle, silloin kun heräsit
  hänen suudelmaansa.
  Siihen olin minä herännyt siis!
  Suljin silmäni kuin silloin ja jälleen kävi autuas väristys läpi
  olentoni.
  Enkä minä nyt ollenkaan ihmetellyt enää, että olin ollut niin hidas
  heräämään, yhtä vähän kuin sitäkään, että olin herättyäni tuntenut
  tuiki muuttuneeni.
  Sillä se, joka Jumalan Äitiä rakastaa, kuinka hän voisi enää mihinkään
  muuhun elämässä tai kuolemassa mieltänsä kiinnittää? Ja kuinka
  saattaisivat ne silmät, joiden luomilla hehkuu hänen suudelmansa, nähdä
  enää mitään muuta kaunista tai arvokasta maailmassa?
  Ei! Ne ovat tuomitut hänet ijäti näkemään ja ihaninta uneksimaan...
  
  MYRSKY-IHMISET.
  Joudutin askeleitani, sillä sielussani oli todellakin syttynyt palava
  halu nähdä ja kohdata hänet.
  Kuitenkaan en voinut olla eräältä suurelta, punaiselta kukalta tien
  ohessa kysymättä:
  --Kuka olet? Miksi kimallat kuin aamukaste? Miksi hohdat kuin
  hurmelampi? Oletko eläessäsi paljon verta vuodattanut ja kiiltävätkö
  kylvämäsi kyyneleet nyt omissa silmäripsissäsi?
  Mutta heti sen sanottuani minä kaduin, että olin häntä niin kovasti ja
  armottomasti puhutellut, sillä hän nyykäytti päätänsä vain hiljaa
  minulle ja katsoi kuin jonnekin kauas entisen elämänsä kangastukseen.
  Mutta hänen äänensä soi kuin laulu, kun hän vastasi minulle:
  »Tunnen teidät, te myrsky-ihmiset! Myöskin minä olen ollut teidän
  kaltaisenne.
  Te käytte kuin miekka läpi maailman. Ei mikään saata teitä pidättää. Ei
  mikään kahle kestä teitä eikä mikään rautaportti ole kyllin luja teitä
  lukitsemaan.
  Neron salama asuu teissä. Jumalan myrsky kylkee teidän kantapäillänne.
  Jos joku nousee teitä vastaan, te kohotatte tapparanne ja lyötte hänet
  kuoliaaksi ja vaellatte edelleen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin susi
  syö veljensä tai tuuli, joka kaataa hongan lakkalatvan ja menee pois ja
  humisee edelleen.
  Te olette maailman valtiaat. Te laaditte sen lait ja asetukset. Te
  säädätte, mikä on kaunista ja rumaa ihmisten lasten kesken, mikä
  oikeata ja väärää, mikä totta ja epätotta.
  On turha teitä vastustaa. Te voitatte aina, sillä aikakauden henki
  puhuu teidän suunne kautta.
  Ette te ole mitään yksityisiä miehiä. Miljoonien aivoilla te
  ajattelette. Miljoonien ja jälleen miljoonien käsivarret työskentelevät
  teidän eduksenne.
  Pyhän Hengen ritareita te olette. Jumala toteuttaa teidän kauttanne
  tahtonsa maailmassa. Te saatte rikkoa mitä hyvänsä ja ketä vastaan
  hyvänsä, sillä teissä asuu korkeampi tarkoitusperä. Mutta ette te pääse
  Totuuden kaupunkiin.
  Totuuden orjia te olette. Teidän on sitä toteltava, teidän on aina
  oltava sille uskollisia. Se vaatii teidät joka hetki toimimaan juuri
  niin eikä toisella tavalla.
  Siksi on teidän uudestaan synnyttävä, että Rakkaus saisi teidän
  kahleenne kirvoittaa.»
  Hiivin pois hiljaa hänen läheisyydestään, sillä pelkäsin, että hän
  heräisi minun katseestani. Kaikesta päättäen ei hänellä ollut enää
  monta tuokiota uudestasyntymiseen.
  
  ELÄMÄN MUUKALAISET.
  Puhuttelin vielä monia muita ja paljon vaatimattomamman näköisiä
  kukkasia. Eräs heistä, joka oli valkea kuin ranskanlilja, hyräili
  hiljaa tämän tarinan minulle:
  »Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut
  teidän kaltaisenne.
  Kun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.
  Ja lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen
  elin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä
  tai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä
  ollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota
  sen vakavammin käyttämään ja käsittämään.
  Siksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te