Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 5

  yleistetyistä puitteista huolimatta, ehkä joskus liian itsekohtaisille
  aloille poikkeamaan, pyydän huomauttaa ensiksikin, että se tapahtuu
  kokonaan vasten tahtoani, ja toiseksi, että jotakin samantapaista on
  ehkä jossakin muodossa tapahtunut meille kaikille ja meidän kunkin
  täytynyt silloin omalla tavallamme siihen suhtautua.
  Mutta tämä oli laulu, jonka laineet lauloivat minulle syvyydestä:
  
  
  NEIET NIEMIEN NENISSÄ.
   »Toisin silloin touko kasvoi,
   toisin maa orahan otti.»
  
  NUORI VÄINÄMÖINEN.
  Se oli siihen aikaan kuin Väinämöinen »laski laulellen vesiä, ilon
  lyöen lainehia».
  Neiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: »Mikä on ilo merellä?
  Mikä laulu lainehilla?»
  Maailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat
  ja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat
  kysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään
  maailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle
  yksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.
  Vallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja
  takana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia,
  ystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.
  Oli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.
  Ja myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli
  kaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana,
  ihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä
  maailmaa. Mutta _tämä_ maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi
  hänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.
  Hän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt
  hänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.
  Eikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä
  syvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen
  ylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat
  antaneet hänen asuinsijakseen.
  Keveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti
  kuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa
  onnellisesta yltäkylläisyydestä.
  Ihmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he
  iloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen
  laulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?
  Tänä kullaisna kesänä hän oli kaikista elämänhuolistaan tyysti
  irroittautunut.
  Hän oli lykännyt venheensä vesille ja pyytänyt kansaa kaikennäköistä
  siihen sisälle astumaan. Ja kansa oli seurannut hänen kutsuaan, lähinnä
  nuori kansa, istunut tuhdoille monta impeä iloista, airoille monta
  sulhoa sulkapäätä. Laskettu päivät viliseviä virtoja pitkin, toiset
  peilikirkkaita suvantovesiä soudateltu.
  Ja kaiken päällä oli paistanut keskikesän pilvetön päivänkehrä. Ja
  jokaisessa niemessä oli ollut talo ja jokaisessa talossa tanhujuhlat ja
  kauniit kassapäät. Ja nuoret apilanurmet olivat kukkineet kaikkialla,
  tuoksuneet orapihlajat ja tuomet, käki kukahellut kummulla talon takana
  ja visertänyt pääsky kaivonvintin päässä seesteisen, huikaisevan
  korkeuden, välkkyvien vesien ja laajan, viheriöitsevän maan ylistystä.
  Niin oli vihdoin tultu suurelle järvenselälle. Vain viimeinen, kapea
  niemenkaisku erotti sen enää taampana sinertävästä, peninkulmien
  pituisesta ja levyisestä ulapasta.
  Myöskin siinä niemessä oli ollut talo, talon alla sauna ja tuuhea
  rantalepikko.
  Mutta täällä ei ollut näkynyt neitejä nenässä niemen, ei kuulunut
  nuorten pajatusta lehdoista eikä rantakiviltä. Istunut vain piika
  pikkarainen yksin saunalaiturin päässä käsi poskellaan, ei itkenyt eikä
  iloinnut siinä, ilman vain itseksensä hyräillyt ja katsonut päivän
  kauniin laskemista, joka oli heittänyt kimmeltävän hohtonsa hänen
  kellertäville suortuvilleen.
  Väinämöinen silloin viskannut hänelle sanan vesien poikki:
  --Tule, tytti, purtehemme!
  Tytti vastannut vain yksikantaan hänelle:
  --Tuuli sulle purtehesi!
  Väinämöinen siihen soreasti virkkanut vielä:
  --Entä jos maalle astun? Annatko kutreistasi kielet kantelooni?
  Piika pikkarainen painanut silloin päänsä alas ujostuen ja kuiskannut
  tuskin kuuluvasti:
  --Se on liian suuri kunnia minulle.
  Mutta Väinämöinen silloin pyöräyttänyt purren liki laituria ja
  lausahtanut:
  --Tähän jään. Muut matkaa jatkakoot! Mutta ellei minua kuulune
  elonleikkuujuhlille Kalevalaan, niin käykää noutamassa.
  Ja muut menneet matkaansa melastellen ja sen enempää ihmettelemättä,
  sillä nuori Väinämöinen oli tunnettu oikullisista päähänpistoistaan
  sekä niistä äkillisistä lemmenleimahduksista, joita aivan uppo-oudot
  naiset saattoivat hänessä herättää.
  Samat inhimilliset heikkoudet seurasivat häntä vielä harmaahapsenakin.
  
  SININEN LOIHTU.
  Talon iloinen isäntä ja ehtoinen emäntäväki ottivat Väinämöisen vastaan
  mitä ystävällisimmin, saattoivat hänet saunaan ja antoivat pihan
  toisella puolella olevan uutispirtin hänelle avaraksi asuinsijaksi.
  Siinä nukkui hän yönsä ja heräsi jo aamulla kukonlaulun aikaan kesäisen
  päivännousun kohottaessa ruusunpunaisia sormiaan yli pilvettömän
  taivaanrannan.
  Väinämöinen hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen.
  Koko pirtti oli kultaa täynnä. Se oli tehty uusista, puhtaiksi
  piilutuista honkahirsistä, joiden rakoihin oli tuoreita tuomenterttuja
  ja lemuavia koivunlehviä aseteltu. Aamu-aurinko läikkyi sisälle
  suurista avoimista ikkunoista, ikkunain alla välkkyivät laajat
  järvenlahdet ja tuolta tuonnempaa mäenrinteiltä suurten salokylien
  vihertävät vainiot ja kaatut kaskimaat.
  Tuntui tietäjästä kuin hän olisi tullut asunnoille autuaitten. Hän
  hypähti ylös hyvin levähtäneenä ja nuortakin nuorempana.
  Ei näkynyt vielä kukaan liikkuvan talossa. Hän pisti kanteleen
  kainaloonsa, astui pihalle ja lähti noin vain ilman aikojaan polkua
  niemen päähän noudattelemaan.
  Niemen päässä oli vanha lyylilehto, siinä ijänikuiset kivet ja
  valtaisat uhripaadet. Istui eräälle niistä Väinämöinen ajatuksissaan,
  painoi kyynärpään vasten polveaan, varasi leuan vasten nyrkkiään ja
  vaipui kesäisen luonnon ja sisäisen sielun-elämänsä katselmuksiin.
  »Mitä minä teen täällä?» kysyi hän itseltään. »Kuinka olen tullut tänne
  ja miksi olen jättänyt punaisen purteni vesiä viilettämään? Hyvä, että
  on edes kannel täällä kerallani. Vaikka onkin täällä onni ollakseni,
  tuntisin ilman sitä itseni tuiki orvoksi ja yksinäiseksi.»
  Mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut täällä-oloaan koristella ja
  selitellä, täytyi hänen kuitenkin myöntää poikenneensa tähän taloon
  vain tuon piika pikkaraisen vuoksi, joka oli istunut laiturin päässä ja
  joka hänet oli eilen-illalla puhtaaksi ja virkeäksi kylvettänyt.
  Miten nuori ja notkea se oli ollut! Herkkä kuin hiirenkorva, kaita kuin
  rannankaisla. Ja sen silmissä oli ollut tumma sini kuin ruiskukan
  kuvussa tai sudenkorennon siivessä tai suvisen järven pinnassa, jonka
  äärtä etäinen, päivänpaistama ukkospilvi uhaten pimittää...
  Uhaten?
  Väinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä
  uhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin
  näytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi
  hennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten
  käsivartensa hänen ympärilleen?
  Mutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä
  koskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.
  Kaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat
  kissankellot... Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen.
  Oliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan
  noiden kahden silmän syvyyteen?
  Ja ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle...
  Mutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki
  elämän seuraava häntä.
  Astui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui
  somerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän
  oli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden
  sädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa
  haapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta
  laineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.
  Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen
  seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan
  kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi.
  Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien
  kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.
  Heräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen.
  Heräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen
  ympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien
  valkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin
  järvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti
  ilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.
  Ja nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut
  keskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina
  vieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja
  taivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään,
  ainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret,
  pohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.
  Syntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat
  helkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään.
  Ja mitä lauloi nuori Väinämöinen?
  Hän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja
  ihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen.
  
  AURINKOLAULU.
  Hän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain
  sielunsilmillään. Eikä siinä maassa ollut vihaa eikä vainoa, ei sotaa
  eikä sortoa, vaan vallitsi ainoastaan loppumaton lempeys ja
  oikeamielisyys.
  Hän lauloi ajasta, joka oli tuleva, ja kansasta, joka oli kaltainen
  hänen unelmiensa. Syvältä synnyinmaan kamarasta se oli kasvanut, mutta
  sen latva lautui vapaana taivaan tuulien ja tähtien alla.
  Hän lauloi Jumalasta, jolla oli kunnia korkeudessa, mutta autuas
  asuinsijansa hyvien ja hiljaisten ihmisten sydämissä.
  Hän lauloi ihmislapsista, jotka tulivat toimeen keskenään, ja Jumalan
  lapsista, jotka nauttivat kiitollisin mielin elämän-antimista,
  hymyilivät ja tekivät hyvää.
  Hän lauloi valtiosta, joka oli olemassa vain kansalaisia varten ja
  yhteiskunnasta, joka oli yksilöiden vapaudelle ja suurelle
  suvaitsevaisuudelle perustettu. Eikä enemmistö siinä valtiossa sortanut
  vähemmistöä eikä yksilö siinä yhteiskunnassa väärinkäyttänyt
  vapauttaan, sillä hän tiesi siten joutuvansa vain kiitollisuudenvelkaan
  niille, jotka joka tapauksessa olisivat hänen väärinkäytöksensä
  ymmärtäneet ja anteeksi antaneet.
  Hän lauloi miehestä, joka oli lempeä kuin nainen, ja naisesta, joka oli
  miehen vertainen viisaudessa. Mutta kun he toisiaan rakastivat, eivät
  he enää sukupuolestaan tietäneet, vaan sulivat toisiinsa ja tulivat
  täydellisiksi.
  Hän lauloi tiedosta, joka tunki luonnon uumeniin, ja taidosta, joka oli
  lukemattomien manalle menneiden sukupolvien perintösumma. Mutta enin
  lauloi hän _Sanasta_, jota kaikki mahdit maassa, meressä ja
  ihmissydämissä tottelivat, sillä se oli ollut alussa ja asunut Jumalan
  tykönä ja Jumala oli ollut se Sana.
  Hän lauloi maailmanluomisesta, joka päivä päivältä edessämme tapahtuu,
  ja maailmanlopusta, joka on yhtä jatkuva ja ikuinen kuin sen alkaminen.
  Hän lauloi kuolemasta, joka oli vain elämän toinen puoli, ja
  syntymisestä, joka vain oli ikuisen voiman muodonmuutos.
  Hän lauloi luonnosta, jonka ulkopuolella ei ollut mitään ja
  täyteläisyydestä, joka ei sietänyt mitään tyhjää tilaa. Mutta enin
  lauloi hän kaiken yhteenkuuluvaisuudesta ja siitä syyn ja seurauksen
  laista, joka Jumalan järkenä läpituukee luomakunnan.
  Hän lauloi tähdistä taivaalla ja kukkasista kedoilla ja ihmissieluista,
  jotka ovat niinkuin Jumalan silmät, sillä niiden kautta _Hänen_
  sielunsa meille henkevimpänä ja käsitettävimpänä heijastuu.
  Hän lauloi Yöstä, joka oli maailman äiti, ja Auringosta, joka oli isä
  kaiken luonnon ja ihmiskunnan.
  Hän lauloi lämmöstä, joka oli Jumalan rakkaus, ja kylmyydestä, joka oli
  Hänen viiltävän vikansa kuva. Eikä Jumalan rakkaus ollut muuta kuin
  ihmisen oman itseyden avartumista Luojan koko suurta luomakuntaa
  käsittäväksi, eikä Jumalan viha ollut muuta kuin ihmisen oman olemuksen
  kutistumista pieneksi, pahaksi, paatuneeksi ja itsekkääksi.
  Hän lauloi valon ja pimeyden valloista, jotka luonnossa ja ihmisissä
  taistelivat, ja hyvän ja pahantiedon puusta, joka oli tuottanut niin
  paljon kärsimystä, mutta myöskin nautintoa maailmaan.
  Hän lauloi vapaudesta, joka oli ihmisille annettu hänen
  aateliskilvekseen, ja suurista sankareista, jotka eivät olleet sitä
  ikinä tahranneet.
  Hän lauloi Hengen jättiläisistä, jotka olivat miljoonien kuormat
  kantaneet, ja Kalevan pojista, joiden jäljissä elämä oli ollut
  kauniimpi ja ilma helpompi hengittää. Monet heistä olivat suuria tekoja
  toimittaneet, mutta monet myöskin tehneet hyvää vain pelkällä
  olemassaolollaan.
  Hän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä,
  jotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.
  Hän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla,
  ja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.
  Hän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän
  murheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa.
  Mutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä
  pohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia
  kuolevainen.
  Hän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja
  kauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla
  siellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja
  omistaa.
  Hän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta,
  joka tahtoo nousta jumaliin.
  Hän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja
  graniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän
  yksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä
  sen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.
  Hän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja
  sopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.
  Hän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat
  jälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken
  yhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa
  soihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.
  Mutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää
  ijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja
  vipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.
  Eikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme
  muuttaa pakkomme vapaudeksi.
  
  PIIKA PIKKARAINEN.
  Kolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta
  hän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:
  --Minä rakastan sinua.
  Ja joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti
  sykähtävän.
  Hän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon
  kuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen
  hiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat
  pakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja
  viisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein
  keveästi ja vaivattomasti keskustella.
  Siksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa
  melkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.
  Mutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana
  häntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi
  hänen korvaansa leimahtavin silmin:
  --Minä rakastan sinua.
  Ja silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät
  liekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja
  silloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja
  itsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan
  suuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.
  Vain nuo kolme pientä sanaa: »Minä rakastan sinua.»
  Mutta sisältyihän niihin koko elämän tarkoitus. Piilihän niissä
  kaikkien ongelmien ja kaikkien arvoitusten alkuselitys.
  --Minä rakastan sinua.
  Juuri noita kolmea sanaa hän oli tarvinnut voidakseen täysin rinnoin
  laulaa oman riemulaulunsa elämälle ja sitä ohjaaville ikuisille
  valloille, jotka olivat järkkymättömät kuin luonnonlait ja joiden
  ylitse rakkaus yksin saattoi voitollisena liihoitella.
  Mutta laulunsa laulettuaan hän tunsi jälleen kaipaavansa jotakin uutta.
  Ja neljännen päivän illalla hän tapasi itsensä istumasta sangen apeassa
  mielialassa vuoteensa laidalla ja tuumimasta, miten hän pääsisi tältä
  lemmen niemeltä ja näistä lemmenlumoista takaisin luo kansansa
  kalevalaisen.
  Minä olen hullu! ajatteli hän. Mitähän minun toverini mahtavat ajatella
  minusta? Pitävät tietysti aivan löyhänkenkänä, joka millä hetkellä
  hyvänsä saattaa mille rantalaiturille tahansa vain jonkun sinisen
  silmäparin ja tuuhean tukkapään vuoksi kapsahtaa! Ja oikeassahan ne
  olivat. Mitä se oli ollut muuta kuin löylynlyömää tämä hänen tännekään
  jäämisensä?
  Nauraa hänelle sopikin, naurettava hän olikin, jokaisen oikun johtama,
  joka helman heittelemä!
  Mutta kuinka hänen toverinsa ja ystävänsä vasta olisivatkaan mahtaneet
  nauraa hänelle, jos he olisivat tienneet, että hän oli täällä
  todenteolla rakastunut! Ja rakastunut keneen? Turhaan, tuiki
  vähäpätöiseen tyttölapseen, piikaan pikkaraiseen, joka ei ollut edes
  talon oma tytär, vaan isätön, äiditön, mieronkiertolainen. Olihan
  mahdotonta ajatellakaan, että tästä suhteesta voisi kehittyä mitään sen
  pysyvämpää ja vakavampaa...
  Hän, Väinämöinen, heimonsa ruhtinas ja kaiken kansan pää? Ja tuo tyttö,
  lastu viiman viemä, vaahto tuulen tuoma...?
  Ei! Eiväthän he voisi yhdessä edes heimon suurille uhrijuhlille
  ilmestyä.
  Kuitenkin hän oli luvannut viedä elonleikkuujuhlille hänet. Niitä
  vietettiin joka kylässä ja joka pitäjässä, joskin suurimmat niistä
  olivat Suvantolassa. Niin kaukana ei tuo tyttönen tosin ollut koskaan
  käynyt, eipä edes pitäjänjuhlillakaan, mutta hänen mielensä paloi
  väkevästi sinne ja Väinämöinen oli kerran lemmenhuumeessaan luvannut
  siellä koko illan hänen kanssaan karkeloida.
  Piika pikkarainen oli ottanut tuon lupauksen vastaan kuin lahjan. Hänen
  lapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä
  syvästi liikuttanut.
  Se olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle.
  Tuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä
  lemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan
  rakastaa ja tulla rakastetuksi.
  Nyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä
  vaivaamaan...
  Hän, tänne, kaukaisen salokylän helkajuhlille? Eihän se mitenkään
  käynyt, ei voinut käydä päinsä. Hän, jota niin kiihkeästi juuri
  samoille juhlille odotettiin Kalevalassa! Eikö hän ollut luvannut myös
  laulupurtensa väelle ainakin siksi päiväksi sinne ilmestyä?
  Kyllä! Olipa hän vielä erotessa käskenyt heidän noutaa hänet täältä,
  ellei häntä itsestään rupeisi kotiin kuulumaan?
  Ja he tulisivat kyllä, siitä saattoi Väinämöinen olla varmasti
  vakuutettu. Tulisivat ja veisivät hänet riemuiten kerallaan, sillä
  eihän hän toki voisi ruveta aivan tosissaan todistelemaan, että hänellä
  oli lupaus täälläkin täytettävänään, lupaus, joka oli tuon yhden ainoan
  orvon lapsensielun ainoa ilo ja päivänpaiste...
  Ei! Sitä hän ei voinut tehdä. Eihän hän voinut edes virkkaa heille
  asiasta mitään eikä paljastaa heille oman lapsensielunsa ääretöntä
  orpoutta ja yksinäisyyttä...
  --Minä rakastan sinua!
  Väinämöinen heräsi hätkähtäen mietteistään nuo kolme kummallista
  taikasanaa jälleen kuullessaan. Piika pikkarainen seisoi hänen
  edessään.
  --Sinäkö se olet?
  Eikä hän ehtinyt muuta sanoakaan, kun piika pikkarainen jo istahti
  hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi
  jälleen hänen korvaansa leimahtavin silmin:
  --Minä rakastan sinua.
  Ja jälleen haihtuivat kaikki turhat tuumat ja ajatukset häneltä. Ja
  jälleen tunsi hän kuin suuren, sinisen liekkimeren syvyyteen
  uppoavansa.
  
  YKSILÖ JA YHTEISKUNTA.
  Vierähti viikko, vierähti parikin ja yhä aikaeli niemellä nimettömällä
  nuori Väinämöinen.
  Elonleikkuujuhlat lähenivät, mutta vieläkään hän ei ollut saanut
  itseään tämän talon lumoista irti temmaistuksi. Hän ei itsekään
  ymmärtänyt oikein, mikä häntä vielä viivytti täällä. Piika pikkarainen
  se ei voinut olla, sillä Väinämöinen tunsi häntä kohtaan enää pelkkää
  kyllästymistä.
  Olihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä
  muutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli
  nuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen
  ansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä.
  Olisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla
  onnellinen.
  Epäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan. Syy oli yksinomaan hänen,
  mutta hän nyt oli kerran sellainen. Hän tunsi tuon rakkauden kuin
  kahleen kaulallaan. Eikä hän missään tapauksessa voinut vastata siihen
  yhtä suurella, yhtä eheällä eikä pyhällä rakkaudella, ja sekin harmitti
  häntä.
  Myöskin kiusasi häntä melkoisesti se seikka, että talonväki nähtävästi
  tiesi hänen lemmenleikistään, vaikka ei ollut tietävinään. Pitivät
  arvattavasti sitä pienenä kesäisenä hairahduksena, joita sattuu
  suurillekin miehille, eivätkä pelkästä kunnioituksesta häntä kohtaan
  tahtoneet vähäisimmälläkään sanalla häiritä hänen ilojaan.
  Ehkä johtui se myöskin ilmeisestä välinpitämättömyydestä tuon orvon
  tyttölapsen tuleviin kohtaloihin nähden.
  Olisipa se talon oma tytär ollut, olisi asia voinut kääntyä varsin
  vakavaksi ja ristiriitaiseksi. Mutta orpo mieronkierto? Olihan sama,
  kuinka sellaisen kävi ja mihin sellainen joutui. Olihan sellaisen elämä
  vain kuin kedonkukkasen, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen
  heitetään.
  Aina kun Väinämöinen tapasi itsensä tuohon suuntaan ajattelemasta, hän
  suuttui itselleen, mutta vielä enemmän muille, noille ihmisille
  ympärillään ja koko yhteiskunnalle.
  Se oli kurjaa, se oli alhaista ajatustapaa! huusi koko hänen parempi ja
  jalompi itseytensä.
  Missään tapauksessa hän ei tulisi sen mukaisesti menettelemään.
  Päinvastoin tulisi hän vielä näyttämään näille kaikille ja koko tuolle
  kurjalle, ennakkoluuloiselle yhteiskunnalle, että ainakin hänelle,
  Väinämöiselle, merkitsi ihmisyys sinänsä jotakin, ja että hän ei
  missään tapauksessa tulisi joidenkin itselleen vieraiden, ulkopuolisten
  syiden vuoksi tinkimään mitään omista sisäisistä, siveellisistä
  vaatimuksistaan.
  Mutta olivatko ne hänelle itselleen vennon vieraita sitten?
  Eipä suinkaan, sillä eiväthän ne muuten olisi häneen mitään
  vaikuttaneet eikä olisi ollut hänen sisällään mitään ristiriitaa.
  Ja mikä vielä häpeällisempää, hänen täytyi itselleenkin tunnustaa, että
  tuo ristiriita olisi kadottanut kaiken kärkensä, jos tuo tyttö olisi
  ollut talon--ja mieluimmin vankan valtatalon--tytär, suuri suvultaan,
  laaja lajiltaan. Hän ei silloin olisi epäillyt hetkeäkään viedä hänet
  kihlattuna morsiamenaan Kalevalaan.
  Olenko minä siis niin heikko? kysyi hän kylmästi ja ylenkatseellisesti
  itseltään. Ja joka kerta vastasi kaiku hänen sydämensä syvyydestä:
  »Olen. Minä pelkään ihmisten arvostelua, joista pidän, ja yhteiskunnan
  tuomiota, joka tähän saakka on ollut yksinomaan suosiollinen minulle.»
  Näin tuli hän ensi kerran elämässään tuntemaan oman henkisen
  rajoituksensa.
  Näin oppi hän myöskin ensi kerran todenteolla vihaamaan itsessään niitä
  huonoja, heikkoja ja viheliäisiä ominaisuuksia, joita kohtalo kaiken
  hyvän ja voimakkaan ohella oli syntymässä kylvänyt hänen sydämeensä. Ja
  niistä vaarallisin oli ehkä ympäristön ihailun ja toisten ihmisten
  rakkauden ja myötätunnon tarve, joka saattoi käydä suorastaan
  tuhoisaksi hänen siveelliselle olemukselleen, milloin uskollisuus
  itseään kohtaan olisi vaatinut häntä kuulemaan enemmän Jumalaa kuin
  ihmisiä.
  Nyt hän oli vielä liian kokematon, liian karkaisematon niitä vastaan
  menestyksellä taistellakseen. Eikä hän tiennyt vielä, että siihen
  taisteluun oli kuluva koko hänen elämänsä.
  Hän sortui. Hän teki synnin Pyhää Henkeä vastaan, sillä hän menetteli
  toisin kuin hän itse myönsi oikeaksi sisimmässä sydämessään. Mutta itse
  hän ei suinkaan vielä ollut täysin tietoinen siitä, yhtä vähän kuin
  niiden voimien vaarallisuudesta, jotka tällä kertaa aiheuttivat hänen
  tappionsa.
  Eikä hän vielä edes tunnustanut tuota tappiota itselleen.
  Päinvastoin sai hän itsensä monilla taitavilla asianajotempuilla
  vakuutetuksi siitä, että hän parhaiten täytti velvollisuutensa sekä
  omaa korkeampaa itseään että myöskin tuota toista asianosaista kohtaan
  katkaisemalla jyrkästi kaiken suhteensa häneen ja tempaisemalla itsensä
  irti väkivaltaisesti tuon toisen elämästä.
  Mitä nopeammin, sen kivuttomammin heille kummallekin. Ja sen parempi,
  jos tuo toinen ehkä häntä siitä tuomitsisi, vihaisi taikka
  ylenkatsoisi, sillä sitä helpompi olisi tuolle toisellekin silloin
  pyyhkiä hänet kokonaan pois elämästään ja--unohtaa.
  Epäilemättä se olisi paras ja ennen kaikkea järkevin ratkaisu asialle.
  Ja Väinämöinen tunsi oikein siveellistä tyydytystä ajatellessaan, miten
  väärien, miten epäoikeutettujen syytösten alaiseksi hän tuon toisen
  sydämessä täten vapaaehtoisesti antautuisi, syytösten, joihin hän ei
  vastaisi mitään ja joihin hän oli vain jalolla ylemmyydellä ja
  ymmärtäväisellä anteeksiannolla suhtautuva.
  Sen uhrin hän oli velkapää heidän lemmelleen. Ainakin sai hän itsensä
  siitä syvästi vakuutetuksi.
  Ja heti tuohon vakaumukseen tultuaan hän ilmoitti ystävälliselle
  isäntäväelleen, että tärkeät asiat vaativat juuri nyt hänen läsnäoloaan
  Kalevalassa ja hänen sitävarten oli aamulla varhain välttämättömästi
  matkaan lähdettävä.
  Hänen äkillinen lähtönsä herätti oudoksumista ja osaksi suruakin, sillä
  nuo hyväntahtoiset ihmiset olivat toivoneet saada pitää hänet koko
  kesän mieluisena ja kunnioitettuna vieraanaan. Mutta ne taipuivat
  alakuloisella alistumisella tämän tahtoon, joka näytti olevan
  järkkymätön.
  Suurista, heille tuntemattomista oloista oli Väinämöinen tullut,
  noussut outona onnenprinssinä heidän vähäiselle niemelleen. Suuret,
  heille käsittämättömät asiat kiidättivät hänet taas takaisin sinne,
  mistä hän oli tullutkin, taakse etäisten, siintävien taivaanrantojen,
  maailmoihin, joita he vain aavistivat, ja myrskyihin, joiden kaukaisen,
  kammottavan huminan he kuulivat vain joskus oman sydämensä
  sykkimättömäksi seisahtaessa...
  Kuulivat ja painautuivat pelokkaina kokoon, niinkuin ukkosen ja rankan
  rajuilman talonkattojen yli kulkiessa...
  Vene luvattiin hänelle seuraavaksi aamuksi. Koko talonväki tarjoutui
  hänelle soutajiksi.
  Piika pikkaraiselle ei Väinämöinen sensijaan ollut rohjennut sanoa
  mitään, vaan oli päättänyt tyynesti odottaa, mitä tuleman piti ja miten
  tämä hänen äkilliseen lähtöönsä suhtautuisi.
  
  NEIEN SURMA.
  Väinämöinen heittelehti sinä yönä kauan unettomana vuoteellaan.
  Ulkona tuuli ja satoi. Raskaat pisarat ropisivat vasten seiniä ja
  kattolautoja, huoneessa oli melkein pimeä, ja kun ulos kurkisti, oli
  kuin syksyn huokaus olisi kulkenut yli maan ja luomakunnan.
  Jo illalla oli taivas synkkään pilveen vetäytynyt. Talo ja lahti talon
  alla olivat äkkiä käyneet niin toivottoman harmaiksi ja
  yksitoikkoisiksi. Ihmiset kulkeneet allapäin ja hartiat kumarassa
  askareillaan tuvasta aittaan, kaivolta talliin ja lehmiläävään, ja
  ensimmäiset keltaiset lehdet jo tuimien tuulenpuuskien keralla yli
  pihan lennelleet...
  Onko tämä kuolema? Väinämöinen kysellyt itseltään. Näinkö kaikki kaunis