Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 5

Total number of words is 3468
Total number of unique words is 1857
22.0 of words are in the 2000 most common words
29.6 of words are in the 5000 most common words
35.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
yleistetyistä puitteista huolimatta, ehkä joskus liian itsekohtaisille
aloille poikkeamaan, pyydän huomauttaa ensiksikin, että se tapahtuu
kokonaan vasten tahtoani, ja toiseksi, että jotakin samantapaista on
ehkä jossakin muodossa tapahtunut meille kaikille ja meidän kunkin
täytynyt silloin omalla tavallamme siihen suhtautua.
Mutta tämä oli laulu, jonka laineet lauloivat minulle syvyydestä:


NEIET NIEMIEN NENISSÄ.
»Toisin silloin touko kasvoi,
toisin maa orahan otti.»

NUORI VÄINÄMÖINEN.
Se oli siihen aikaan kuin Väinämöinen »laski laulellen vesiä, ilon
lyöen lainehia».
Neiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: »Mikä on ilo merellä?
Mikä laulu lainehilla?»
Maailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat
ja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat
kysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään
maailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle
yksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.
Vallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja
takana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia,
ystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.
Oli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.
Ja myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli
kaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana,
ihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä
maailmaa. Mutta _tämä_ maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi
hänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.
Hän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt
hänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.
Eikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä
syvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen
ylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat
antaneet hänen asuinsijakseen.
Keveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti
kuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa
onnellisesta yltäkylläisyydestä.
Ihmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he
iloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen
laulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?
Tänä kullaisna kesänä hän oli kaikista elämänhuolistaan tyysti
irroittautunut.
Hän oli lykännyt venheensä vesille ja pyytänyt kansaa kaikennäköistä
siihen sisälle astumaan. Ja kansa oli seurannut hänen kutsuaan, lähinnä
nuori kansa, istunut tuhdoille monta impeä iloista, airoille monta
sulhoa sulkapäätä. Laskettu päivät viliseviä virtoja pitkin, toiset
peilikirkkaita suvantovesiä soudateltu.
Ja kaiken päällä oli paistanut keskikesän pilvetön päivänkehrä. Ja
jokaisessa niemessä oli ollut talo ja jokaisessa talossa tanhujuhlat ja
kauniit kassapäät. Ja nuoret apilanurmet olivat kukkineet kaikkialla,
tuoksuneet orapihlajat ja tuomet, käki kukahellut kummulla talon takana
ja visertänyt pääsky kaivonvintin päässä seesteisen, huikaisevan
korkeuden, välkkyvien vesien ja laajan, viheriöitsevän maan ylistystä.
Niin oli vihdoin tultu suurelle järvenselälle. Vain viimeinen, kapea
niemenkaisku erotti sen enää taampana sinertävästä, peninkulmien
pituisesta ja levyisestä ulapasta.
Myöskin siinä niemessä oli ollut talo, talon alla sauna ja tuuhea
rantalepikko.
Mutta täällä ei ollut näkynyt neitejä nenässä niemen, ei kuulunut
nuorten pajatusta lehdoista eikä rantakiviltä. Istunut vain piika
pikkarainen yksin saunalaiturin päässä käsi poskellaan, ei itkenyt eikä
iloinnut siinä, ilman vain itseksensä hyräillyt ja katsonut päivän
kauniin laskemista, joka oli heittänyt kimmeltävän hohtonsa hänen
kellertäville suortuvilleen.
Väinämöinen silloin viskannut hänelle sanan vesien poikki:
--Tule, tytti, purtehemme!
Tytti vastannut vain yksikantaan hänelle:
--Tuuli sulle purtehesi!
Väinämöinen siihen soreasti virkkanut vielä:
--Entä jos maalle astun? Annatko kutreistasi kielet kantelooni?
Piika pikkarainen painanut silloin päänsä alas ujostuen ja kuiskannut
tuskin kuuluvasti:
--Se on liian suuri kunnia minulle.
Mutta Väinämöinen silloin pyöräyttänyt purren liki laituria ja
lausahtanut:
--Tähän jään. Muut matkaa jatkakoot! Mutta ellei minua kuulune
elonleikkuujuhlille Kalevalaan, niin käykää noutamassa.
Ja muut menneet matkaansa melastellen ja sen enempää ihmettelemättä,
sillä nuori Väinämöinen oli tunnettu oikullisista päähänpistoistaan
sekä niistä äkillisistä lemmenleimahduksista, joita aivan uppo-oudot
naiset saattoivat hänessä herättää.
Samat inhimilliset heikkoudet seurasivat häntä vielä harmaahapsenakin.

SININEN LOIHTU.
Talon iloinen isäntä ja ehtoinen emäntäväki ottivat Väinämöisen vastaan
mitä ystävällisimmin, saattoivat hänet saunaan ja antoivat pihan
toisella puolella olevan uutispirtin hänelle avaraksi asuinsijaksi.
Siinä nukkui hän yönsä ja heräsi jo aamulla kukonlaulun aikaan kesäisen
päivännousun kohottaessa ruusunpunaisia sormiaan yli pilvettömän
taivaanrannan.
Väinämöinen hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen.
Koko pirtti oli kultaa täynnä. Se oli tehty uusista, puhtaiksi
piilutuista honkahirsistä, joiden rakoihin oli tuoreita tuomenterttuja
ja lemuavia koivunlehviä aseteltu. Aamu-aurinko läikkyi sisälle
suurista avoimista ikkunoista, ikkunain alla välkkyivät laajat
järvenlahdet ja tuolta tuonnempaa mäenrinteiltä suurten salokylien
vihertävät vainiot ja kaatut kaskimaat.
Tuntui tietäjästä kuin hän olisi tullut asunnoille autuaitten. Hän
hypähti ylös hyvin levähtäneenä ja nuortakin nuorempana.
Ei näkynyt vielä kukaan liikkuvan talossa. Hän pisti kanteleen
kainaloonsa, astui pihalle ja lähti noin vain ilman aikojaan polkua
niemen päähän noudattelemaan.
Niemen päässä oli vanha lyylilehto, siinä ijänikuiset kivet ja
valtaisat uhripaadet. Istui eräälle niistä Väinämöinen ajatuksissaan,
painoi kyynärpään vasten polveaan, varasi leuan vasten nyrkkiään ja
vaipui kesäisen luonnon ja sisäisen sielun-elämänsä katselmuksiin.
»Mitä minä teen täällä?» kysyi hän itseltään. »Kuinka olen tullut tänne
ja miksi olen jättänyt punaisen purteni vesiä viilettämään? Hyvä, että
on edes kannel täällä kerallani. Vaikka onkin täällä onni ollakseni,
tuntisin ilman sitä itseni tuiki orvoksi ja yksinäiseksi.»
Mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut täällä-oloaan koristella ja
selitellä, täytyi hänen kuitenkin myöntää poikenneensa tähän taloon
vain tuon piika pikkaraisen vuoksi, joka oli istunut laiturin päässä ja
joka hänet oli eilen-illalla puhtaaksi ja virkeäksi kylvettänyt.
Miten nuori ja notkea se oli ollut! Herkkä kuin hiirenkorva, kaita kuin
rannankaisla. Ja sen silmissä oli ollut tumma sini kuin ruiskukan
kuvussa tai sudenkorennon siivessä tai suvisen järven pinnassa, jonka
äärtä etäinen, päivänpaistama ukkospilvi uhaten pimittää...
Uhaten?
Väinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä
uhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin
näytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi
hennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten
käsivartensa hänen ympärilleen?
Mutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä
koskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.
Kaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat
kissankellot... Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen.
Oliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan
noiden kahden silmän syvyyteen?
Ja ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle...
Mutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki
elämän seuraava häntä.
Astui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui
somerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän
oli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden
sädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa
haapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta
laineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.
Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen
seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan
kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi.
Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien
kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.
Heräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen.
Heräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen
ympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien
valkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin
järvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti
ilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.
Ja nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut
keskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina
vieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja
taivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään,
ainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret,
pohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.
Syntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat
helkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään.
Ja mitä lauloi nuori Väinämöinen?
Hän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja
ihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen.

AURINKOLAULU.
Hän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain
sielunsilmillään. Eikä siinä maassa ollut vihaa eikä vainoa, ei sotaa
eikä sortoa, vaan vallitsi ainoastaan loppumaton lempeys ja
oikeamielisyys.
Hän lauloi ajasta, joka oli tuleva, ja kansasta, joka oli kaltainen
hänen unelmiensa. Syvältä synnyinmaan kamarasta se oli kasvanut, mutta
sen latva lautui vapaana taivaan tuulien ja tähtien alla.
Hän lauloi Jumalasta, jolla oli kunnia korkeudessa, mutta autuas
asuinsijansa hyvien ja hiljaisten ihmisten sydämissä.
Hän lauloi ihmislapsista, jotka tulivat toimeen keskenään, ja Jumalan
lapsista, jotka nauttivat kiitollisin mielin elämän-antimista,
hymyilivät ja tekivät hyvää.
Hän lauloi valtiosta, joka oli olemassa vain kansalaisia varten ja
yhteiskunnasta, joka oli yksilöiden vapaudelle ja suurelle
suvaitsevaisuudelle perustettu. Eikä enemmistö siinä valtiossa sortanut
vähemmistöä eikä yksilö siinä yhteiskunnassa väärinkäyttänyt
vapauttaan, sillä hän tiesi siten joutuvansa vain kiitollisuudenvelkaan
niille, jotka joka tapauksessa olisivat hänen väärinkäytöksensä
ymmärtäneet ja anteeksi antaneet.
Hän lauloi miehestä, joka oli lempeä kuin nainen, ja naisesta, joka oli
miehen vertainen viisaudessa. Mutta kun he toisiaan rakastivat, eivät
he enää sukupuolestaan tietäneet, vaan sulivat toisiinsa ja tulivat
täydellisiksi.
Hän lauloi tiedosta, joka tunki luonnon uumeniin, ja taidosta, joka oli
lukemattomien manalle menneiden sukupolvien perintösumma. Mutta enin
lauloi hän _Sanasta_, jota kaikki mahdit maassa, meressä ja
ihmissydämissä tottelivat, sillä se oli ollut alussa ja asunut Jumalan
tykönä ja Jumala oli ollut se Sana.
Hän lauloi maailmanluomisesta, joka päivä päivältä edessämme tapahtuu,
ja maailmanlopusta, joka on yhtä jatkuva ja ikuinen kuin sen alkaminen.
Hän lauloi kuolemasta, joka oli vain elämän toinen puoli, ja
syntymisestä, joka vain oli ikuisen voiman muodonmuutos.
Hän lauloi luonnosta, jonka ulkopuolella ei ollut mitään ja
täyteläisyydestä, joka ei sietänyt mitään tyhjää tilaa. Mutta enin
lauloi hän kaiken yhteenkuuluvaisuudesta ja siitä syyn ja seurauksen
laista, joka Jumalan järkenä läpituukee luomakunnan.
Hän lauloi tähdistä taivaalla ja kukkasista kedoilla ja ihmissieluista,
jotka ovat niinkuin Jumalan silmät, sillä niiden kautta _Hänen_
sielunsa meille henkevimpänä ja käsitettävimpänä heijastuu.
Hän lauloi Yöstä, joka oli maailman äiti, ja Auringosta, joka oli isä
kaiken luonnon ja ihmiskunnan.
Hän lauloi lämmöstä, joka oli Jumalan rakkaus, ja kylmyydestä, joka oli
Hänen viiltävän vikansa kuva. Eikä Jumalan rakkaus ollut muuta kuin
ihmisen oman itseyden avartumista Luojan koko suurta luomakuntaa
käsittäväksi, eikä Jumalan viha ollut muuta kuin ihmisen oman olemuksen
kutistumista pieneksi, pahaksi, paatuneeksi ja itsekkääksi.
Hän lauloi valon ja pimeyden valloista, jotka luonnossa ja ihmisissä
taistelivat, ja hyvän ja pahantiedon puusta, joka oli tuottanut niin
paljon kärsimystä, mutta myöskin nautintoa maailmaan.
Hän lauloi vapaudesta, joka oli ihmisille annettu hänen
aateliskilvekseen, ja suurista sankareista, jotka eivät olleet sitä
ikinä tahranneet.
Hän lauloi Hengen jättiläisistä, jotka olivat miljoonien kuormat
kantaneet, ja Kalevan pojista, joiden jäljissä elämä oli ollut
kauniimpi ja ilma helpompi hengittää. Monet heistä olivat suuria tekoja
toimittaneet, mutta monet myöskin tehneet hyvää vain pelkällä
olemassaolollaan.
Hän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä,
jotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.
Hän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla,
ja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.
Hän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän
murheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa.
Mutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä
pohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia
kuolevainen.
Hän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja
kauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla
siellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja
omistaa.
Hän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta,
joka tahtoo nousta jumaliin.
Hän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja
graniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän
yksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä
sen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.
Hän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja
sopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.
Hän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat
jälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken
yhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa
soihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.
Mutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää
ijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja
vipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.
Eikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme
muuttaa pakkomme vapaudeksi.

PIIKA PIKKARAINEN.
Kolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta
hän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:
--Minä rakastan sinua.
Ja joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti
sykähtävän.
Hän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon
kuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen
hiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat
pakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja
viisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein
keveästi ja vaivattomasti keskustella.
Siksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa
melkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.
Mutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana
häntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi
hänen korvaansa leimahtavin silmin:
--Minä rakastan sinua.
Ja silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät
liekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja
silloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja
itsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan
suuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.
Vain nuo kolme pientä sanaa: »Minä rakastan sinua.»
Mutta sisältyihän niihin koko elämän tarkoitus. Piilihän niissä
kaikkien ongelmien ja kaikkien arvoitusten alkuselitys.
--Minä rakastan sinua.
Juuri noita kolmea sanaa hän oli tarvinnut voidakseen täysin rinnoin
laulaa oman riemulaulunsa elämälle ja sitä ohjaaville ikuisille
valloille, jotka olivat järkkymättömät kuin luonnonlait ja joiden
ylitse rakkaus yksin saattoi voitollisena liihoitella.
Mutta laulunsa laulettuaan hän tunsi jälleen kaipaavansa jotakin uutta.
Ja neljännen päivän illalla hän tapasi itsensä istumasta sangen apeassa
mielialassa vuoteensa laidalla ja tuumimasta, miten hän pääsisi tältä
lemmen niemeltä ja näistä lemmenlumoista takaisin luo kansansa
kalevalaisen.
Minä olen hullu! ajatteli hän. Mitähän minun toverini mahtavat ajatella
minusta? Pitävät tietysti aivan löyhänkenkänä, joka millä hetkellä
hyvänsä saattaa mille rantalaiturille tahansa vain jonkun sinisen
silmäparin ja tuuhean tukkapään vuoksi kapsahtaa! Ja oikeassahan ne
olivat. Mitä se oli ollut muuta kuin löylynlyömää tämä hänen tännekään
jäämisensä?
Nauraa hänelle sopikin, naurettava hän olikin, jokaisen oikun johtama,
joka helman heittelemä!
Mutta kuinka hänen toverinsa ja ystävänsä vasta olisivatkaan mahtaneet
nauraa hänelle, jos he olisivat tienneet, että hän oli täällä
todenteolla rakastunut! Ja rakastunut keneen? Turhaan, tuiki
vähäpätöiseen tyttölapseen, piikaan pikkaraiseen, joka ei ollut edes
talon oma tytär, vaan isätön, äiditön, mieronkiertolainen. Olihan
mahdotonta ajatellakaan, että tästä suhteesta voisi kehittyä mitään sen
pysyvämpää ja vakavampaa...
Hän, Väinämöinen, heimonsa ruhtinas ja kaiken kansan pää? Ja tuo tyttö,
lastu viiman viemä, vaahto tuulen tuoma...?
Ei! Eiväthän he voisi yhdessä edes heimon suurille uhrijuhlille
ilmestyä.
Kuitenkin hän oli luvannut viedä elonleikkuujuhlille hänet. Niitä
vietettiin joka kylässä ja joka pitäjässä, joskin suurimmat niistä
olivat Suvantolassa. Niin kaukana ei tuo tyttönen tosin ollut koskaan
käynyt, eipä edes pitäjänjuhlillakaan, mutta hänen mielensä paloi
väkevästi sinne ja Väinämöinen oli kerran lemmenhuumeessaan luvannut
siellä koko illan hänen kanssaan karkeloida.
Piika pikkarainen oli ottanut tuon lupauksen vastaan kuin lahjan. Hänen
lapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä
syvästi liikuttanut.
Se olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle.
Tuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä
lemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan
rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Nyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä
vaivaamaan...
Hän, tänne, kaukaisen salokylän helkajuhlille? Eihän se mitenkään
käynyt, ei voinut käydä päinsä. Hän, jota niin kiihkeästi juuri
samoille juhlille odotettiin Kalevalassa! Eikö hän ollut luvannut myös
laulupurtensa väelle ainakin siksi päiväksi sinne ilmestyä?
Kyllä! Olipa hän vielä erotessa käskenyt heidän noutaa hänet täältä,
ellei häntä itsestään rupeisi kotiin kuulumaan?
Ja he tulisivat kyllä, siitä saattoi Väinämöinen olla varmasti
vakuutettu. Tulisivat ja veisivät hänet riemuiten kerallaan, sillä
eihän hän toki voisi ruveta aivan tosissaan todistelemaan, että hänellä
oli lupaus täälläkin täytettävänään, lupaus, joka oli tuon yhden ainoan
orvon lapsensielun ainoa ilo ja päivänpaiste...
Ei! Sitä hän ei voinut tehdä. Eihän hän voinut edes virkkaa heille
asiasta mitään eikä paljastaa heille oman lapsensielunsa ääretöntä
orpoutta ja yksinäisyyttä...
--Minä rakastan sinua!
Väinämöinen heräsi hätkähtäen mietteistään nuo kolme kummallista
taikasanaa jälleen kuullessaan. Piika pikkarainen seisoi hänen
edessään.
--Sinäkö se olet?
Eikä hän ehtinyt muuta sanoakaan, kun piika pikkarainen jo istahti
hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi
jälleen hänen korvaansa leimahtavin silmin:
--Minä rakastan sinua.
Ja jälleen haihtuivat kaikki turhat tuumat ja ajatukset häneltä. Ja
jälleen tunsi hän kuin suuren, sinisen liekkimeren syvyyteen
uppoavansa.

YKSILÖ JA YHTEISKUNTA.
Vierähti viikko, vierähti parikin ja yhä aikaeli niemellä nimettömällä
nuori Väinämöinen.
Elonleikkuujuhlat lähenivät, mutta vieläkään hän ei ollut saanut
itseään tämän talon lumoista irti temmaistuksi. Hän ei itsekään
ymmärtänyt oikein, mikä häntä vielä viivytti täällä. Piika pikkarainen
se ei voinut olla, sillä Väinämöinen tunsi häntä kohtaan enää pelkkää
kyllästymistä.
Olihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä
muutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli
nuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen
ansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä.
Olisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla
onnellinen.
Epäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan. Syy oli yksinomaan hänen,
mutta hän nyt oli kerran sellainen. Hän tunsi tuon rakkauden kuin
kahleen kaulallaan. Eikä hän missään tapauksessa voinut vastata siihen
yhtä suurella, yhtä eheällä eikä pyhällä rakkaudella, ja sekin harmitti
häntä.
Myöskin kiusasi häntä melkoisesti se seikka, että talonväki nähtävästi
tiesi hänen lemmenleikistään, vaikka ei ollut tietävinään. Pitivät
arvattavasti sitä pienenä kesäisenä hairahduksena, joita sattuu
suurillekin miehille, eivätkä pelkästä kunnioituksesta häntä kohtaan
tahtoneet vähäisimmälläkään sanalla häiritä hänen ilojaan.
Ehkä johtui se myöskin ilmeisestä välinpitämättömyydestä tuon orvon
tyttölapsen tuleviin kohtaloihin nähden.
Olisipa se talon oma tytär ollut, olisi asia voinut kääntyä varsin
vakavaksi ja ristiriitaiseksi. Mutta orpo mieronkierto? Olihan sama,
kuinka sellaisen kävi ja mihin sellainen joutui. Olihan sellaisen elämä
vain kuin kedonkukkasen, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen
heitetään.
Aina kun Väinämöinen tapasi itsensä tuohon suuntaan ajattelemasta, hän
suuttui itselleen, mutta vielä enemmän muille, noille ihmisille
ympärillään ja koko yhteiskunnalle.
Se oli kurjaa, se oli alhaista ajatustapaa! huusi koko hänen parempi ja
jalompi itseytensä.
Missään tapauksessa hän ei tulisi sen mukaisesti menettelemään.
Päinvastoin tulisi hän vielä näyttämään näille kaikille ja koko tuolle
kurjalle, ennakkoluuloiselle yhteiskunnalle, että ainakin hänelle,
Väinämöiselle, merkitsi ihmisyys sinänsä jotakin, ja että hän ei
missään tapauksessa tulisi joidenkin itselleen vieraiden, ulkopuolisten
syiden vuoksi tinkimään mitään omista sisäisistä, siveellisistä
vaatimuksistaan.
Mutta olivatko ne hänelle itselleen vennon vieraita sitten?
Eipä suinkaan, sillä eiväthän ne muuten olisi häneen mitään
vaikuttaneet eikä olisi ollut hänen sisällään mitään ristiriitaa.
Ja mikä vielä häpeällisempää, hänen täytyi itselleenkin tunnustaa, että
tuo ristiriita olisi kadottanut kaiken kärkensä, jos tuo tyttö olisi
ollut talon--ja mieluimmin vankan valtatalon--tytär, suuri suvultaan,
laaja lajiltaan. Hän ei silloin olisi epäillyt hetkeäkään viedä hänet
kihlattuna morsiamenaan Kalevalaan.
Olenko minä siis niin heikko? kysyi hän kylmästi ja ylenkatseellisesti
itseltään. Ja joka kerta vastasi kaiku hänen sydämensä syvyydestä:
»Olen. Minä pelkään ihmisten arvostelua, joista pidän, ja yhteiskunnan
tuomiota, joka tähän saakka on ollut yksinomaan suosiollinen minulle.»
Näin tuli hän ensi kerran elämässään tuntemaan oman henkisen
rajoituksensa.
Näin oppi hän myöskin ensi kerran todenteolla vihaamaan itsessään niitä
huonoja, heikkoja ja viheliäisiä ominaisuuksia, joita kohtalo kaiken
hyvän ja voimakkaan ohella oli syntymässä kylvänyt hänen sydämeensä. Ja
niistä vaarallisin oli ehkä ympäristön ihailun ja toisten ihmisten
rakkauden ja myötätunnon tarve, joka saattoi käydä suorastaan
tuhoisaksi hänen siveelliselle olemukselleen, milloin uskollisuus
itseään kohtaan olisi vaatinut häntä kuulemaan enemmän Jumalaa kuin
ihmisiä.
Nyt hän oli vielä liian kokematon, liian karkaisematon niitä vastaan
menestyksellä taistellakseen. Eikä hän tiennyt vielä, että siihen
taisteluun oli kuluva koko hänen elämänsä.
Hän sortui. Hän teki synnin Pyhää Henkeä vastaan, sillä hän menetteli
toisin kuin hän itse myönsi oikeaksi sisimmässä sydämessään. Mutta itse
hän ei suinkaan vielä ollut täysin tietoinen siitä, yhtä vähän kuin
niiden voimien vaarallisuudesta, jotka tällä kertaa aiheuttivat hänen
tappionsa.
Eikä hän vielä edes tunnustanut tuota tappiota itselleen.
Päinvastoin sai hän itsensä monilla taitavilla asianajotempuilla
vakuutetuksi siitä, että hän parhaiten täytti velvollisuutensa sekä
omaa korkeampaa itseään että myöskin tuota toista asianosaista kohtaan
katkaisemalla jyrkästi kaiken suhteensa häneen ja tempaisemalla itsensä
irti väkivaltaisesti tuon toisen elämästä.
Mitä nopeammin, sen kivuttomammin heille kummallekin. Ja sen parempi,
jos tuo toinen ehkä häntä siitä tuomitsisi, vihaisi taikka
ylenkatsoisi, sillä sitä helpompi olisi tuolle toisellekin silloin
pyyhkiä hänet kokonaan pois elämästään ja--unohtaa.
Epäilemättä se olisi paras ja ennen kaikkea järkevin ratkaisu asialle.
Ja Väinämöinen tunsi oikein siveellistä tyydytystä ajatellessaan, miten
väärien, miten epäoikeutettujen syytösten alaiseksi hän tuon toisen
sydämessä täten vapaaehtoisesti antautuisi, syytösten, joihin hän ei
vastaisi mitään ja joihin hän oli vain jalolla ylemmyydellä ja
ymmärtäväisellä anteeksiannolla suhtautuva.
Sen uhrin hän oli velkapää heidän lemmelleen. Ainakin sai hän itsensä
siitä syvästi vakuutetuksi.
Ja heti tuohon vakaumukseen tultuaan hän ilmoitti ystävälliselle
isäntäväelleen, että tärkeät asiat vaativat juuri nyt hänen läsnäoloaan
Kalevalassa ja hänen sitävarten oli aamulla varhain välttämättömästi
matkaan lähdettävä.
Hänen äkillinen lähtönsä herätti oudoksumista ja osaksi suruakin, sillä
nuo hyväntahtoiset ihmiset olivat toivoneet saada pitää hänet koko
kesän mieluisena ja kunnioitettuna vieraanaan. Mutta ne taipuivat
alakuloisella alistumisella tämän tahtoon, joka näytti olevan
järkkymätön.
Suurista, heille tuntemattomista oloista oli Väinämöinen tullut,
noussut outona onnenprinssinä heidän vähäiselle niemelleen. Suuret,
heille käsittämättömät asiat kiidättivät hänet taas takaisin sinne,
mistä hän oli tullutkin, taakse etäisten, siintävien taivaanrantojen,
maailmoihin, joita he vain aavistivat, ja myrskyihin, joiden kaukaisen,
kammottavan huminan he kuulivat vain joskus oman sydämensä
sykkimättömäksi seisahtaessa...
Kuulivat ja painautuivat pelokkaina kokoon, niinkuin ukkosen ja rankan
rajuilman talonkattojen yli kulkiessa...
Vene luvattiin hänelle seuraavaksi aamuksi. Koko talonväki tarjoutui
hänelle soutajiksi.
Piika pikkaraiselle ei Väinämöinen sensijaan ollut rohjennut sanoa
mitään, vaan oli päättänyt tyynesti odottaa, mitä tuleman piti ja miten
tämä hänen äkilliseen lähtöönsä suhtautuisi.

NEIEN SURMA.
Väinämöinen heittelehti sinä yönä kauan unettomana vuoteellaan.
Ulkona tuuli ja satoi. Raskaat pisarat ropisivat vasten seiniä ja
kattolautoja, huoneessa oli melkein pimeä, ja kun ulos kurkisti, oli
kuin syksyn huokaus olisi kulkenut yli maan ja luomakunnan.
Jo illalla oli taivas synkkään pilveen vetäytynyt. Talo ja lahti talon
alla olivat äkkiä käyneet niin toivottoman harmaiksi ja
yksitoikkoisiksi. Ihmiset kulkeneet allapäin ja hartiat kumarassa
askareillaan tuvasta aittaan, kaivolta talliin ja lehmiläävään, ja
ensimmäiset keltaiset lehdet jo tuimien tuulenpuuskien keralla yli
pihan lennelleet...
Onko tämä kuolema? Väinämöinen kysellyt itseltään. Näinkö kaikki kaunis
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 6
  • Parts
  • Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 1
    Total number of words is 3406
    Total number of unique words is 1739
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    31.3 of words are in the 5000 most common words
    35.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 2
    Total number of words is 3398
    Total number of unique words is 1719
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    34.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 3
    Total number of words is 3560
    Total number of unique words is 1714
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    34.0 of words are in the 5000 most common words
    39.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 4
    Total number of words is 3466
    Total number of unique words is 1727
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 5
    Total number of words is 3468
    Total number of unique words is 1857
    22.0 of words are in the 2000 most common words
    29.6 of words are in the 5000 most common words
    35.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 6
    Total number of words is 3559
    Total number of unique words is 1916
    23.0 of words are in the 2000 most common words
    32.0 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 7
    Total number of words is 3503
    Total number of unique words is 1832
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    30.1 of words are in the 5000 most common words
    34.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 8
    Total number of words is 3553
    Total number of unique words is 1735
    25.2 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 9
    Total number of words is 2674
    Total number of unique words is 1402
    25.1 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    38.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.