Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 4

  --Miksi valhettelet niinpäin sitten? Uskotko sillä Jumalaa paremmin
  palvelevasi? Ja jos uskot niin, teetkö sen tietoisesti vai seuraten
  jotakin himmeää, vaistomaista tajuntaa, johon ehkä et ole tätä ennen
  tullut kyllin huomiota kiinnittäneeksi?
  Minusta tuntui, että oli jotakin perää tuossa puheessa. Ainakin näytti
  asia sen arvoiselta, että sitä kannatti lähemmin ajatella.
  
  SYDÄMEN HYVYYS.
  Kuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen
  itsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin
  anteeksi-antavainen!
  Mikä taitava asianajaja ihminen on! Hän tietää, että liika itsensä
  parjaaminen vaikuttaa samaa kuin teeskennelty vaatimattomuus: se vaatii
  itselleen enempää kuin ansaittua kiitosta ja kehumista.
  Juuri tuohon syntiin olin tehnyt itseni niin usein syypääksi ihmisten
  edessä.
  Päätin tunnustaa tuon heti sille Äänelle, joka kaikui syvyydestä.
  --Olet oikeassa, sanoin, en ole tullut tuota asiaa ennen niin tarkoin
  ajatelleeksi. Nyt näen, että eräs himmeimmistä vaistoistani on ollut
  saada aina tunnustusta. Mutta eikö niin ole kaikkien ihmisten laita?
  --Ei, sanoi Ääni jyrkästi. Ei niiden, jotka tuntevat seisovansa
  henkisesti omilla jaloillaan. Heille riittää se tunnustus, jonka he
  saavat hyvältä omaltatunnoltaan.
  --Minulla on ollut aina hyvä omatunto, vastasin voitollisesti. Mikäli
  seikka siitä riippuisi, olisin synnittömin kaikista ihmisistä.
  Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa Hänelle.
  --Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet
  itsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä
  tekemättä.
  --Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen
  tehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.
  --Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt
  taikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?
  --En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta
  itsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt
  silmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.
  --Taikka matalampaa!
  --Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa
  oikeaksi todistanut.
  --Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!
  Tuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain
  lyhyesti ja arvokkaasti:
  --Olla hyvä on usein mukavinta.
  Tuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti
  minulle vain tuon helpon kysymyksen:
  --Ja mikä on vaikeampaa?
  --Olla paha. Tarkoitan: hyvälle ihmiselle, jollaisena aina kaikesta
  huolimatta olen pitänyt itseäni.
  --Ja mitä tarkoitat tässä tapauksessa pahuudella?
  --Kovuutta, ankaruutta itseään ja muita kohtaan. Sitä se on. Ihmiselle,
  joka on syntynyt herkäksi ja helläksi, on se samaa kuin omien
  myötäsyntyneiden heikkouksiensa voittaminen.
  --Ja miksi hänen on siis ne ominaisuudet itsessään voitettava?
  --Tullakseen lujaksi ja voimakkaaksi. Voidakseen kestää
  elämäntaistelussa ja täyttää elämäntehtävänsä, minkä kaikkivaltias
  Jumala itse on hänen hartioilleen asettanut.
  --Ja muuten? Ellei hän tee tuota kaikkea?
  --Hän sortuu. Hän katkeaa kesken, ja elämän vaunut kulkevat hänen
  ylitseen.
  --Entä sitten?
  --Sitten! Sitten hän ei ole täyttänyt Luojan tarkoitusta, joka
  kuitenkin lienee itsensä säilyttäminen jonkun itseään ylemmän ja
  ijäisemmän päämäärän vuoksi.
  --Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri
  murtumalla?
  Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin
  ajatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.
  --Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi
  kysyä.
  --Tarkoitan: »_Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman
  voittaisi_...?»
  --Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa
  kuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän
  sisällyksen pelastumisesta.
  --Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?
  --Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana
  kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää
  ja vahingoittaa?
  --Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja
  ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita
  vastaan luulee taistelevansa?
  Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta
  selvitäkseni.
  Enkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian
  vuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin
  iskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä
  kaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö
  vain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut
  tuosta taakasta vapautua?
  Ja oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin!
  Miksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä
  aina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?
  Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:
  --Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.
  --Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.
  --Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.
  Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden
  ääntä vaientaa.
  --Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita
  hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö
  tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla
  kohdattava?
  --Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.
  --Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla
  mitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava
  elämää ylhäisempi.
  --Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.
  --Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi
  elämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten
  edistäväsi.
  --Eikö sekään ole sallittua siis?
  --Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se
  oikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.
  --Eikö itseänsäkään?
  --Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen
  Jumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?
  Siinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko
  minä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?
  Ja kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet
  jyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.
  
  RUNOUS JA TAIDE.
  Mitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä
  itsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja
  pyhittämistä?
  Ei, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.
  Mitä uhrautumista se oli, jos seurasi omia synnynnäisiä
  luonnonlahjojaan? Seurasi siinäkin tapauksessa ja niinkin
  itsepintaisesti, että siitä saattoi koitua kaikenlaisia koettelemuksia
  ja kärsimyksiä?
  Enkä minä tähän päivään saakka ollutkaan tuntenut siitä mitään
  henkilökohtaista kirkastumista tai pyhittymistä.
  Pikemmin päinvastoin!
  Enkö ollut jo pitemmän aikaa tuntenut, että kaikki taiteellinen työni
  oli tapahtunut ja tapahtui yhä edelleen juuri minun syvimmän itseyteni
  kustannuksella?
  Olihan tuo tunto joskus täyttänyt minut sellaisella sielun
  katkeruudella, että olin ollut valmis määrittelemään mielipiteeni
  niinkin kyynillisesti kuin: täytyy olla huono ihminen voidakseen olla
  hyvä taiteilija.
  Enkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista
  taiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo
  varhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat
  voineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen
  jalostavaan olemukseen.
  Taide _voi_ ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa
  itseään.
  Hänelle itselleen se on ikuinen helvetti. Hänelle itselleen se on Molok
  ja kuluttava tuli, joka polttaa palvelijansa, autioittaa hänet itsensä
  ja kaiken olevaisen, kaiken oleellisen hänen ympäriltään, eikä jätä
  jälkeensä muuta kuin suitsevia raunioita ja kekäleitä.
  Luonnollisesti on tässä kysymys ainoastaan niistä taiteilijoista, jotka
  käsittävät tehtävänsä tärkeästi, jotka todellakin uhraavat sen edestä
  jotakin, uhraavat kaiken muun niinkuin pyhimmälle pyyteelleen ja
  palavimmalle intohimolleen.
  Taikka elämäntehtävälleen. Niinhän sen nimi kuului minun niinkuin monen
  muunkin taiteilijan oppisanastossa.
  Eihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla »hyvä», sanan
  tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.
  Eihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida
  olla »paha», pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle
  mahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää
  ja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja
  vastatunteista vähääkään välittämättä.
  Leppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara
  muita kohtaan.
  Sillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja _jos_ sen
  mieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja
  hengen maailmassa.
  Ainakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.
  Ei se ollut aina aivan helppoa ollut.
  Oli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista
  itseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon
  sellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt
  povellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut
  muuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni
  viitoittanut.
  Enkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni
  varovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?
  Koetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja
  kiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin _oli_
  siitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin--tein sitä sangen
  usein muuten,--ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi
  päinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.
  Ymmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän
  minulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.
  Taikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain
  jossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla,
  josta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja
  josta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien
  viihtyessä tunkea kuuluviin.
  Ja miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?
  Olinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin
  pohjamutiin karkoittanut.
  Mielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin _tahtonut_ niin,
  ja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä
  monta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin
  sen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.
  Ja niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli
  ollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.
  Ikävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.
  Se oli painunut hyvässä seurassa sinne.
  Se oli vienyt--valon lapsi kun oli--sinne mukanaan valkeudesta
  kokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita,
  aurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita,
  suvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia
  ailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä _niitä_ minä ehkä olisin
  tarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!
  Mutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin
  taiteellisella?
  Mitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa
  purjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja
  kultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?
  Eihän taiteilija saanut olla »lämmin». Vielä vähemmän hän sai olla
  hyväsydäminen. Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni,
  mutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että
  heistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella
  olkapään-nykähdyksellä.
  Ei, taiteilijan--jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta
  taiteilijaa--täytyi olla kova ja raaka. Vain siten saattoi hän olla se
  todenmukainen, se oikeudenmukainen kuvastin, joka oli luotu Luojan
  kovaa ja raakaa maailmaa mahdollisimman väärentämättömästi
  heijastamaan.
  Mihin ihminen kaikella ponnellaan pyrkii, sen hän saavuttaa. Ja luulen,
  että minusta, ainakin joskus ja katkonaisesti, tuli taiteilija.
  
  RISTIRIITA.
  Eheää taiteilijaa ei minusta tullut milloinkaan.
  En tahdo väittää, ettei minulla olisi ollut lahjoja siihen, yhtä vähän
  kuin sitäkään, että olisin erikoisemmin väärinkäyttänyt lahjojani.
  Kaikesta näennäisestä tuhlaavaisuudestani huolimatta olen nimittäin
  aina ollut mielestäni siinä suhteessa tavattoman kansantaloudellinen,
  melkein kitupiikki.
  Mitäkö sillä tarkoitan? Sitä että muut yleensä ovat antaneet minulle
  enemmän kuin minä muille ja että kaiken avomielisyyteni, jopa
  avosuisuutenikin ohella olen suljetumpi ja umpimielisempi kuin kukaan
  niistä, joita olen tavannut eloni taipaleella.
  Tietysti tahtoisin minäkin antaa puolestani.
  Mutta enhän minä parhaalla tahdollanikaan voi antaa enempää kuin muut
  voivat ottaa minulta, ja siksi täytyi minun tavallisesti jaella
  ympärilleni vain rihkamaa, vain sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa
  minulle.
  Olen ollut joskus huomaavinani, että se monien muiden mielestä on ollut
  hyvinkin arvokasta.
  En tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa,
  siitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.
  Eihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle,
  yhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana
  sen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten
  kasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan
  minä en sitä myönnä sellaiseksi.
  Mitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen
  sisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne
  tehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.
  Mitä syytän sitten?
  En oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen
  suuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta _jos_ se
  on synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.
  Ne ovat nuo äänet syvyydestä.
  Niitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin
  vaiennetuksi.
  Ne ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.
  Minä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus
  jotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen
  heti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille
  valkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja
  niiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.
  Minusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan
  ole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan
  olemukseen.
  Minussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota
  taiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta,
  sittenkin vain suurta--itsepetosta!
  Tietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään
  hengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai
  yksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys »luonnosta» ole
  saastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten
  löydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?
  Nähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään
  tarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin
  pitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon
  syvemmät ja alkuperäisemmät.
  Taikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän
  oman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista
  meidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja
  maailmassa menestyisimme.
  Ja siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin,
  tietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen
  puolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden
  todistuskappaleet.
  Myöskin yllämainittuja Syvyyden ääniä olen joskus pitänyt sellaisina.
  Ne ovat ääniä entisyydestä. Ne eivät koskaan viito meille tietä
  tulevaisuuteen. Ne vetävät meitä takaisin siihen, mistä olemme
  lähteneet, ja niiden todistusvoima on käypää voimaa vain sikäli kuin
  emme ole voineet omasta entisestä itsestämme täysin irtaantua.
  Minulle ei se ollut koskaan täysin onnistunut.
  Siksi oli koko elämäni, samoin kuin taiteellinen työni, jäänyt
  ikuiseksi kompromissiksi, ikuiseksi sovitteluksi.
  Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni.
  Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin
  yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja
  väärinkäyttämisestä.
  En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi.
  Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa.
  Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu
  ennen kaikkea taito--tai synnynnäinen lahja--sulkea toinen silmänsä ja
  tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan
  pisteeseen.
  Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni.
  En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan.
  Siitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana
  kautta kumpienkin.
  
  JUMALA ON RAKKAUS.
  Näitä ja muita seikkoja laivankannella miettiessäni aloin jo kuulla
  useampia ääniä altani syvyydestä.
  Nais-ääniä, mies-ääniä, heleitä lapsen-ääniä. Yksi syytti minua
  kylmenneestä ystävyydestä, toinen sammuneesta rakkaudesta, kolmas
  sielullisesta etääntymisestä, neljäs väkivaltaisesta
  irtiriistäytymisestä ja täydellisestä välinpitämättömyydestä.
  Eikä minulla ollut niille kaikille mitään muuta puolustuksekseni
  sanottavaa kuin tuo ainainen ja yksikantainen:
  --Minun _täytyi_ tehdä niin! Minä itse olen enimmin kärsinyt siitä.
  Mutta elävän ja kehittyvän ihmisen tie käy aina kohti suurempaa
  yksinäisyyttä.
  --Miksi? kuuluivat valittavan äänet syvyydestä.
  --Siksi että se on Luojan laki, koetin selittää heille. Siksi että _te_
  etäännyitte ja jäitte jälelle minusta, mitä enemmän kehityin ja kohosin
  aina suurempaan tietoon ja vapauteen.
  --Miksi et meitä kerallasi kohottanut? valittivat äänet. Miksi unohdit
  meidät tänne alas yöhön ja pimeyteen?
  --Enhän ole teitä unohtanut, koetin puolustautua. Tehän kaiutte, ette
  ole koskaan lakanneet kaikumasta sydämessäni. Mutta minun täytyi ensin
  päästä kyllin ylös, että kerran voisin kyllin korkealta teille
  kauneuden ja totuuden evankeliumia kuuluttaa.
  --Me emme kuule niin ylös, huokasivat äänet. Jos sinulla on jotakin
  meille sanomista, täytyy sinun tulla tänne alas meidän luoksemme. Miksi
  sinun täytyi mennä niin ylös? Mitä luulit sieltä löytäväsi?
  Jäin tuokioksi vaille vastausta. Niin, miksi minä oikeastaan olinkaan
  niin vimmatusti pyrkinyt ja ponnistellut?
  Huomasin heti, että oli aivan turhaa edes yrittääkään ruveta puhumaan
  heille taiteesta, runoudesta taikka jostakin muusta itseäni
  ulkopuolella olevasta elämäntehtävästä. Mutta jos koettaisin puhua
  jostakin sisäpuolisesta? Eikö siis ollut taiteella ja runoudella ollut
  _mitään_ siveellistä arvoa kehitykselleni?
  Kyllä, oli yksi: ne olivat pakottaneet minut rehelliseksi itseäni
  kohtaan. Ja mitä vanhemmaksi olin tullut, sen helpommaksi oli minulle
  käynyt olla rehellinen myös muita kohtaan. Siitä ainakin oli minun
  nähtävästi taiteen ja runouden jumalia kiittäminen.
  Mutta eihän minun sopinut puhua niistäkään, sillä nuo äänet tuolla
  alhaalla eivät olisi kuitenkaan sellaista puhetta käsittäneet. Ne
  olivat yksinkertaisia, hyvien, koruttomien ihmisten ääniä, ja vaativat
  yhtä korutonta, tyhjentävää vastausta.
  Siksi vastasinkin heille vain yksinkertaisesti:
  --Minä etsein Jumalaa.
  Mutta tuntui nyt kuin ei ainoastaan syvyys, vaan korkeus ja taivaan
  vahvuus ja kaikki luomakunta minun ympärilläni olisi suurena kuorona
  julki kuuluttanut:
  --Jumala on rakkaus. Jos Häntä etseit, miksi et meitä rakastanut? Miksi
  et hellinyt kukkaa kedolla ja paistanut päivänä laaksoihin ihmislasten?
  --Minä en jaksanut, olisin tietysti voinut vastata heille. Mutta enhän
  minä ollut tullut tänne heikkouttani heille ilmi tunnustamaan.
  Enhän ollut tahtonut koskaan tunnustaa sitä edes omalle pienelle ja
  viheliäiselle itselleni.
  Voimakas tahdoin minä olla, voimakkaana myös itseni ja muiden edessä
  esiintyä. Voimakas,--vaikka tunsin pohjan horjuvan alla jalkojeni,--
  voimakkaana esiintyä,--vaikka tunsin koko henkisen olemukseni päivä
  päivältä syöksyvän aina syvempään perikatoon.
  
  ITSETUTKISTELUA.
  Aluksi en ollut tuosta paljoakaan välittänyt. Olinhan läpikäynyt niin
  monta kehityskautta, noussut ja langennut niin monia porraspuita, että
  pidin tuollaisen aallonpohjankin aivan luonnollisena ja maailman
  yleiseen kehityskulkuun kuuluvana.
  Eihän aallonpohjakaan aina kestäne, ajattelin. Tottahan se siitä pian
  jälleen harjaksi hyrskähtää!
  Olihan niin aina ennen tapahtunut. Minulla oli siis kaikki syy otaksua
  samoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien
  pitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät,
  että mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja
  katsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan
  tavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.
  Minulla ei siis ollut muuta tehtävää kuin antaa kriisin kehittyä
  kaikessa rauhassa ja--odottaa.
  Mutta tällä kertaa näkyi tuo toivottu aallonharja todellakin antavan
  odottaa itseään.
  Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, eikä vieläkään mitään merkkiä
  ilmapuntarin kohoamisesta. Vierähti vuosi, vierähti parikin vuotta,--
  aina vain sama kiristyvä perikadon tunne sisälläni ja ulkopuolellani.
  Tunnustan suoraan, että minua rupesi silloin jo hiukan pelottamaan.
  Näinkö sitä vain mennään? ajattelin, kerta viimeinen, luonnollisesti,
  mutta enpä olisi luullut välttämättömän lopun toki vielä näin lähellä
  olevan. No niin, onhan sitä jo tullutkin tehdyksi taivalta yhden
  ihmisen kohdalta...
  Ruumiillista kuolemaa en pelännyt, mutta henkistä, sillä en
  olisi tahtonut suurin surminkaan ennen niin halveksimieni
  elämän-kummittelijoiden lukua lisätä.
  Tunsin itseni pörssipeluriksi, joka oli pannut kaiken omaisuutensa
  yksiin osakkeisiin, joka näkee niiden arvon päivä päivältä aina alemma
  noteerattavan ja vaanii turhaan onnellista sattumaa tai pelastavaa
  ajankohtaa.
  Jos jotakin tahdoin, en kyennyt. Jos jotakin yritin, epäonnistuin.
  Päätin sentähden kovan kohtalon ainakin tilapäisesti, mutta mitä
  rautaisimmin vainoavan minua, ja turhaksi mitään tahtoa tai yrittää.
  On turha potkia vasten tutkainta, ajattelin.
  On kärsittävä, mikä on kärsittävä. Jos tämä on loppu, niin se on loppu.
  Jos on vielä joku pääsy tästä umpikujasta, niin ei se ainakaan ole
  minun löydettävissäni.
  Tuomitsin itseni siis täydelliseen passivisuuteen, etten vain tekisi
  mitään typeryyksiä.
  Mutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä
  keski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli
  kauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä
  itseltäni:
  Mitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat
  voimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?
  Edellinen osa tuosta lauseesta oli tietysti vain pelkkä sananparsi
  minulle, sillä enhän minä siihen aikaan vielä mitään »korkeampia
  voimia» tunnustanut.
  Tosin olin, varovaisesti kyllä, säästänyt jonnekin sydämeni syvimpään
  komeroon niidenkin mahdollisuuden: minä en kieltänyt enkä myöntänyt
  Jumalaa. Mutta pidin mahdottomana--ja vielä enemmän naurettavana,--että
  Jumala, jos Hän nyt kerran suvaitsi olla olemassa, alentuisi jonkun
  niin turhan ja vähäpätöisen asian kuin oman mielentilani kautta minulle
  ilmestymään.
  Tuo toinen puoli lausetta ei sensijaan ollut pelkkä sananparsi.
  Pelkäsin todellakin tulleeni sokeaksi tai kadottaneeni sen onnea tuovan
  taikakalun, jonka tiesin lempeiden kohtalotarten suoneen minulle
  syntymässä.
  
  RIKOS.
  Rupesin katselemaan ympärilleni pimeydessä, tutkistelemaan itseäni ja
  muuta maailmaa ympärilläni. Täytyihän olla joku syy, joku erikoinen
  aihe, joka näin pimensi päivän minulta.
  Täytyi olla joku salainen sälö, joku vika malmissa, koska ei soinut
  ehein sävelin sieluni kirkonkello.
  Tiesinhän minä sen olevan siellä, erään hiuksenhienon, tuskin
  huomattavan halkeaman kulkevan läpi nuoruuteni ja miehuuteni.
  Se ei ollut mikään tavallinen tunteiden, vaistojen tai vakaumuksien
  ristiriita. Myöskään ei se ollut tuo taiteellisen ja inhimillisen
  velvollisuudentunnon välinen sorasointu, joka muuten oli niin monta
  kipeän tuskan ja murheellisen mielialan hetkeä elämässäni aiheuttanut.
  Se oli rikos. Se oli synti.
  --Vainko yksi? tekisi oudon mieli ivallisesti huudahtaa. Miekkoinen
  mies, jolla siinä ijässä ei ole useampia omallatunnollaan!
  Huudahtaisin epäilemättä samoin hänen kerallaan, ellen tarkoittaisi
  rikoksella _ehdotonta_ rikosta ja synnillä syntiä Pyhää Henkeä vastaan,
  jolle ei parhaalla asianajo-taidollaankaan voi keksiä mitään
  puolustusta ja jolle ei siis voi olla olemassa myöskään mitään
  anteeksiantamusta.
  Tietysti olin minä tehnyt niin monta muutakin syntiä elämässäni,
  myöskin sellaisia, jotka todellakin olin itse _tuntenut_ synniksi ja
  joita siis eivät vain muut olleet siksi nimittäneet. Mutta niille
  löytyi aina joku puolustus, niistä pois aina joku takaportti. Jos
  katsoinkin rikkoneeni jotakin elämän-arvoa vastaan, oli minulla aina
  mahdollisuus kohottaa sen sijalle toinen kahta korkeampi, jonka valossa
  tekoni oli täysin hyväksyttävä ja joka suorastaan _vaati_ minua niin
  menettelemään.
  Tälle yhdelle ei vaan löytynyt mitään. Se oli synti _kaikkia_
  elämän-arvoja vastaan.
  --Siis rakkaus? kuulen jälleen uteliaan kysymyksen ilmassa
  soinnahtavan.
  --Niinpä kyllä, sillä ainoastaan se intohimohan voi kaikkia
  elämän-arvoja koskettaa. Se oli lemmenrikos.
  --Aistillisen, synnillisen lemmen?
  --Epäilemättä, mikäli käytämme yleisesti hyväksyttyjä puheenparsia.
  Rakastin häntä kaikella ruumiillani ja sielullani.
  --Ilman mitään kirkollisia tai yhteiskunnallisia sitoumuksia?
  --Niin. Sitäpaitsi me olimme kumpikin vielä aivan liian nuoret
  sellaisia edes ajattelemaan.
  --Siitä on kauan?
  --Parikymmentä pitkää vuotta. Paljon on tapahtunut niiden kuluessa sekä
  sisälläni että ulkopuolellani.
  --Etkä vieläkään ole voinut häntä unohtaa?
  --En. Hän oli ensimmäinen rakkauteni.
  --Ja sinä hänen?
  --Niin. Minä viettelin hänet, kuten sanotaan.
  --Ja tuoko nyt painaa omaatuntoasi?
  --Ei se, että rakastin häntä, vaan se, että hylkäsin hänet ja jätin
  hänet ypöyksin outoon, avaraan maailmaan.
  --Sinä et ole kuullut senjälkeen hänestä mitään?
  --En. Minulla ei ole ollut rohkeutta edes tiedustella. Hyvin luultavaa,
  että hän on minut jo aikoja sitten unohtanut.
  --Mutta...? Siinähän tapauksessa...?
  --Muisto elää. Mutta koska tarkoitukseni on kaikkein vähimmän ollut
  mitään itse-elämäkerrallista kuvausta ulkopuolisen todellisuuden
  merkeissä kirjoittaa, en aio vastata enempiin kysymyksiin.
  --Mikä on ollut tarkoituksesi sitten?
  --Esittää ainoastaan eräitä yleisiä, joskin omassa itsekohtaisessa
  elämässä toteamiani henkisiä viivoja, joiden arvo luonnollisesti
  riippuu kokonaan niiden viitoittamien totuuksien suuremmasta tai
  pienemmästä yleisinhimillisestä pätevyydestä.
  Koetan, mikäli mahdollista, seurata alkuperäistä tarkoitustani.
  Mutta siltä varalta, että sattuisin, tämän teoksen ankarasti