Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 4

--Miksi valhettelet niinpäin sitten? Uskotko sillä Jumalaa paremmin
palvelevasi? Ja jos uskot niin, teetkö sen tietoisesti vai seuraten
jotakin himmeää, vaistomaista tajuntaa, johon ehkä et ole tätä ennen
tullut kyllin huomiota kiinnittäneeksi?
Minusta tuntui, että oli jotakin perää tuossa puheessa. Ainakin näytti
asia sen arvoiselta, että sitä kannatti lähemmin ajatella.

SYDÄMEN HYVYYS.
Kuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen
itsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin
anteeksi-antavainen!
Mikä taitava asianajaja ihminen on! Hän tietää, että liika itsensä
parjaaminen vaikuttaa samaa kuin teeskennelty vaatimattomuus: se vaatii
itselleen enempää kuin ansaittua kiitosta ja kehumista.
Juuri tuohon syntiin olin tehnyt itseni niin usein syypääksi ihmisten
edessä.
Päätin tunnustaa tuon heti sille Äänelle, joka kaikui syvyydestä.
--Olet oikeassa, sanoin, en ole tullut tuota asiaa ennen niin tarkoin
ajatelleeksi. Nyt näen, että eräs himmeimmistä vaistoistani on ollut
saada aina tunnustusta. Mutta eikö niin ole kaikkien ihmisten laita?
--Ei, sanoi Ääni jyrkästi. Ei niiden, jotka tuntevat seisovansa
henkisesti omilla jaloillaan. Heille riittää se tunnustus, jonka he
saavat hyvältä omaltatunnoltaan.
--Minulla on ollut aina hyvä omatunto, vastasin voitollisesti. Mikäli
seikka siitä riippuisi, olisin synnittömin kaikista ihmisistä.
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa Hänelle.
--Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet
itsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä
tekemättä.
--Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen
tehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.
--Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt
taikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?
--En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta
itsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt
silmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.
--Taikka matalampaa!
--Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa
oikeaksi todistanut.
--Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!
Tuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain
lyhyesti ja arvokkaasti:
--Olla hyvä on usein mukavinta.
Tuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti
minulle vain tuon helpon kysymyksen:
--Ja mikä on vaikeampaa?
--Olla paha. Tarkoitan: hyvälle ihmiselle, jollaisena aina kaikesta
huolimatta olen pitänyt itseäni.
--Ja mitä tarkoitat tässä tapauksessa pahuudella?
--Kovuutta, ankaruutta itseään ja muita kohtaan. Sitä se on. Ihmiselle,
joka on syntynyt herkäksi ja helläksi, on se samaa kuin omien
myötäsyntyneiden heikkouksiensa voittaminen.
--Ja miksi hänen on siis ne ominaisuudet itsessään voitettava?
--Tullakseen lujaksi ja voimakkaaksi. Voidakseen kestää
elämäntaistelussa ja täyttää elämäntehtävänsä, minkä kaikkivaltias
Jumala itse on hänen hartioilleen asettanut.
--Ja muuten? Ellei hän tee tuota kaikkea?
--Hän sortuu. Hän katkeaa kesken, ja elämän vaunut kulkevat hänen
ylitseen.
--Entä sitten?
--Sitten! Sitten hän ei ole täyttänyt Luojan tarkoitusta, joka
kuitenkin lienee itsensä säilyttäminen jonkun itseään ylemmän ja
ijäisemmän päämäärän vuoksi.
--Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri
murtumalla?
Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin
ajatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.
--Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi
kysyä.
--Tarkoitan: »_Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman
voittaisi_...?»
--Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa
kuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän
sisällyksen pelastumisesta.
--Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?
--Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana
kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää
ja vahingoittaa?
--Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja
ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita
vastaan luulee taistelevansa?
Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta
selvitäkseni.
Enkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian
vuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin
iskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä
kaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö
vain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut
tuosta taakasta vapautua?
Ja oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin!
Miksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä
aina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?
Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:
--Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.
--Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.
--Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.
Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden
ääntä vaientaa.
--Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita
hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö
tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla
kohdattava?
--Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.
--Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla
mitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava
elämää ylhäisempi.
--Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.
--Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi
elämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten
edistäväsi.
--Eikö sekään ole sallittua siis?
--Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se
oikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.
--Eikö itseänsäkään?
--Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen
Jumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?
Siinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko
minä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?
Ja kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet
jyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.

RUNOUS JA TAIDE.
Mitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä
itsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja
pyhittämistä?
Ei, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.
Mitä uhrautumista se oli, jos seurasi omia synnynnäisiä
luonnonlahjojaan? Seurasi siinäkin tapauksessa ja niinkin
itsepintaisesti, että siitä saattoi koitua kaikenlaisia koettelemuksia
ja kärsimyksiä?
Enkä minä tähän päivään saakka ollutkaan tuntenut siitä mitään
henkilökohtaista kirkastumista tai pyhittymistä.
Pikemmin päinvastoin!
Enkö ollut jo pitemmän aikaa tuntenut, että kaikki taiteellinen työni
oli tapahtunut ja tapahtui yhä edelleen juuri minun syvimmän itseyteni
kustannuksella?
Olihan tuo tunto joskus täyttänyt minut sellaisella sielun
katkeruudella, että olin ollut valmis määrittelemään mielipiteeni
niinkin kyynillisesti kuin: täytyy olla huono ihminen voidakseen olla
hyvä taiteilija.
Enkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista
taiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo
varhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat
voineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen
jalostavaan olemukseen.
Taide _voi_ ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa
itseään.
Hänelle itselleen se on ikuinen helvetti. Hänelle itselleen se on Molok
ja kuluttava tuli, joka polttaa palvelijansa, autioittaa hänet itsensä
ja kaiken olevaisen, kaiken oleellisen hänen ympäriltään, eikä jätä
jälkeensä muuta kuin suitsevia raunioita ja kekäleitä.
Luonnollisesti on tässä kysymys ainoastaan niistä taiteilijoista, jotka
käsittävät tehtävänsä tärkeästi, jotka todellakin uhraavat sen edestä
jotakin, uhraavat kaiken muun niinkuin pyhimmälle pyyteelleen ja
palavimmalle intohimolleen.
Taikka elämäntehtävälleen. Niinhän sen nimi kuului minun niinkuin monen
muunkin taiteilijan oppisanastossa.
Eihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla »hyvä», sanan
tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.
Eihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida
olla »paha», pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle
mahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää
ja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja
vastatunteista vähääkään välittämättä.
Leppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara
muita kohtaan.
Sillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja _jos_ sen
mieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja
hengen maailmassa.
Ainakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.
Ei se ollut aina aivan helppoa ollut.
Oli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista
itseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon
sellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt
povellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut
muuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni
viitoittanut.
Enkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni
varovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?
Koetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja
kiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin _oli_
siitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin--tein sitä sangen
usein muuten,--ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi
päinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.
Ymmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän
minulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.
Taikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain
jossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla,
josta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja
josta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien
viihtyessä tunkea kuuluviin.
Ja miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?
Olinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin
pohjamutiin karkoittanut.
Mielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin _tahtonut_ niin,
ja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä
monta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin
sen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.
Ja niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli
ollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.
Ikävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.
Se oli painunut hyvässä seurassa sinne.
Se oli vienyt--valon lapsi kun oli--sinne mukanaan valkeudesta
kokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita,
aurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita,
suvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia
ailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä _niitä_ minä ehkä olisin
tarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!
Mutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin
taiteellisella?
Mitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa
purjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja
kultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?
Eihän taiteilija saanut olla »lämmin». Vielä vähemmän hän sai olla
hyväsydäminen. Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni,
mutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että
heistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella
olkapään-nykähdyksellä.
Ei, taiteilijan--jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta
taiteilijaa--täytyi olla kova ja raaka. Vain siten saattoi hän olla se
todenmukainen, se oikeudenmukainen kuvastin, joka oli luotu Luojan
kovaa ja raakaa maailmaa mahdollisimman väärentämättömästi
heijastamaan.
Mihin ihminen kaikella ponnellaan pyrkii, sen hän saavuttaa. Ja luulen,
että minusta, ainakin joskus ja katkonaisesti, tuli taiteilija.

RISTIRIITA.
Eheää taiteilijaa ei minusta tullut milloinkaan.
En tahdo väittää, ettei minulla olisi ollut lahjoja siihen, yhtä vähän
kuin sitäkään, että olisin erikoisemmin väärinkäyttänyt lahjojani.
Kaikesta näennäisestä tuhlaavaisuudestani huolimatta olen nimittäin
aina ollut mielestäni siinä suhteessa tavattoman kansantaloudellinen,
melkein kitupiikki.
Mitäkö sillä tarkoitan? Sitä että muut yleensä ovat antaneet minulle
enemmän kuin minä muille ja että kaiken avomielisyyteni, jopa
avosuisuutenikin ohella olen suljetumpi ja umpimielisempi kuin kukaan
niistä, joita olen tavannut eloni taipaleella.
Tietysti tahtoisin minäkin antaa puolestani.
Mutta enhän minä parhaalla tahdollanikaan voi antaa enempää kuin muut
voivat ottaa minulta, ja siksi täytyi minun tavallisesti jaella
ympärilleni vain rihkamaa, vain sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa
minulle.
Olen ollut joskus huomaavinani, että se monien muiden mielestä on ollut
hyvinkin arvokasta.
En tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa,
siitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.
Eihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle,
yhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana
sen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten
kasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan
minä en sitä myönnä sellaiseksi.
Mitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen
sisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne
tehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.
Mitä syytän sitten?
En oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen
suuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta _jos_ se
on synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.
Ne ovat nuo äänet syvyydestä.
Niitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin
vaiennetuksi.
Ne ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.
Minä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus
jotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen
heti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille
valkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja
niiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.
Minusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan
ole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan
olemukseen.
Minussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota
taiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta,
sittenkin vain suurta--itsepetosta!
Tietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään
hengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai
yksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys »luonnosta» ole
saastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten
löydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?
Nähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään
tarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin
pitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon
syvemmät ja alkuperäisemmät.
Taikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän
oman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista
meidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja
maailmassa menestyisimme.
Ja siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin,
tietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen
puolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden
todistuskappaleet.
Myöskin yllämainittuja Syvyyden ääniä olen joskus pitänyt sellaisina.
Ne ovat ääniä entisyydestä. Ne eivät koskaan viito meille tietä
tulevaisuuteen. Ne vetävät meitä takaisin siihen, mistä olemme
lähteneet, ja niiden todistusvoima on käypää voimaa vain sikäli kuin
emme ole voineet omasta entisestä itsestämme täysin irtaantua.
Minulle ei se ollut koskaan täysin onnistunut.
Siksi oli koko elämäni, samoin kuin taiteellinen työni, jäänyt
ikuiseksi kompromissiksi, ikuiseksi sovitteluksi.
Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni.
Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin
yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja
väärinkäyttämisestä.
En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi.
Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa.
Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu
ennen kaikkea taito--tai synnynnäinen lahja--sulkea toinen silmänsä ja
tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan
pisteeseen.
Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni.
En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan.
Siitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana
kautta kumpienkin.

JUMALA ON RAKKAUS.
Näitä ja muita seikkoja laivankannella miettiessäni aloin jo kuulla
useampia ääniä altani syvyydestä.
Nais-ääniä, mies-ääniä, heleitä lapsen-ääniä. Yksi syytti minua
kylmenneestä ystävyydestä, toinen sammuneesta rakkaudesta, kolmas
sielullisesta etääntymisestä, neljäs väkivaltaisesta
irtiriistäytymisestä ja täydellisestä välinpitämättömyydestä.
Eikä minulla ollut niille kaikille mitään muuta puolustuksekseni
sanottavaa kuin tuo ainainen ja yksikantainen:
--Minun _täytyi_ tehdä niin! Minä itse olen enimmin kärsinyt siitä.
Mutta elävän ja kehittyvän ihmisen tie käy aina kohti suurempaa
yksinäisyyttä.
--Miksi? kuuluivat valittavan äänet syvyydestä.
--Siksi että se on Luojan laki, koetin selittää heille. Siksi että _te_
etäännyitte ja jäitte jälelle minusta, mitä enemmän kehityin ja kohosin
aina suurempaan tietoon ja vapauteen.
--Miksi et meitä kerallasi kohottanut? valittivat äänet. Miksi unohdit
meidät tänne alas yöhön ja pimeyteen?
--Enhän ole teitä unohtanut, koetin puolustautua. Tehän kaiutte, ette
ole koskaan lakanneet kaikumasta sydämessäni. Mutta minun täytyi ensin
päästä kyllin ylös, että kerran voisin kyllin korkealta teille
kauneuden ja totuuden evankeliumia kuuluttaa.
--Me emme kuule niin ylös, huokasivat äänet. Jos sinulla on jotakin
meille sanomista, täytyy sinun tulla tänne alas meidän luoksemme. Miksi
sinun täytyi mennä niin ylös? Mitä luulit sieltä löytäväsi?
Jäin tuokioksi vaille vastausta. Niin, miksi minä oikeastaan olinkaan
niin vimmatusti pyrkinyt ja ponnistellut?
Huomasin heti, että oli aivan turhaa edes yrittääkään ruveta puhumaan
heille taiteesta, runoudesta taikka jostakin muusta itseäni
ulkopuolella olevasta elämäntehtävästä. Mutta jos koettaisin puhua
jostakin sisäpuolisesta? Eikö siis ollut taiteella ja runoudella ollut
_mitään_ siveellistä arvoa kehitykselleni?
Kyllä, oli yksi: ne olivat pakottaneet minut rehelliseksi itseäni
kohtaan. Ja mitä vanhemmaksi olin tullut, sen helpommaksi oli minulle
käynyt olla rehellinen myös muita kohtaan. Siitä ainakin oli minun
nähtävästi taiteen ja runouden jumalia kiittäminen.
Mutta eihän minun sopinut puhua niistäkään, sillä nuo äänet tuolla
alhaalla eivät olisi kuitenkaan sellaista puhetta käsittäneet. Ne
olivat yksinkertaisia, hyvien, koruttomien ihmisten ääniä, ja vaativat
yhtä korutonta, tyhjentävää vastausta.
Siksi vastasinkin heille vain yksinkertaisesti:
--Minä etsein Jumalaa.
Mutta tuntui nyt kuin ei ainoastaan syvyys, vaan korkeus ja taivaan
vahvuus ja kaikki luomakunta minun ympärilläni olisi suurena kuorona
julki kuuluttanut:
--Jumala on rakkaus. Jos Häntä etseit, miksi et meitä rakastanut? Miksi
et hellinyt kukkaa kedolla ja paistanut päivänä laaksoihin ihmislasten?
--Minä en jaksanut, olisin tietysti voinut vastata heille. Mutta enhän
minä ollut tullut tänne heikkouttani heille ilmi tunnustamaan.
Enhän ollut tahtonut koskaan tunnustaa sitä edes omalle pienelle ja
viheliäiselle itselleni.
Voimakas tahdoin minä olla, voimakkaana myös itseni ja muiden edessä
esiintyä. Voimakas,--vaikka tunsin pohjan horjuvan alla jalkojeni,--
voimakkaana esiintyä,--vaikka tunsin koko henkisen olemukseni päivä
päivältä syöksyvän aina syvempään perikatoon.

ITSETUTKISTELUA.
Aluksi en ollut tuosta paljoakaan välittänyt. Olinhan läpikäynyt niin
monta kehityskautta, noussut ja langennut niin monia porraspuita, että
pidin tuollaisen aallonpohjankin aivan luonnollisena ja maailman
yleiseen kehityskulkuun kuuluvana.
Eihän aallonpohjakaan aina kestäne, ajattelin. Tottahan se siitä pian
jälleen harjaksi hyrskähtää!
Olihan niin aina ennen tapahtunut. Minulla oli siis kaikki syy otaksua
samoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien
pitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät,
että mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja
katsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan
tavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.
Minulla ei siis ollut muuta tehtävää kuin antaa kriisin kehittyä
kaikessa rauhassa ja--odottaa.
Mutta tällä kertaa näkyi tuo toivottu aallonharja todellakin antavan
odottaa itseään.
Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, eikä vieläkään mitään merkkiä
ilmapuntarin kohoamisesta. Vierähti vuosi, vierähti parikin vuotta,--
aina vain sama kiristyvä perikadon tunne sisälläni ja ulkopuolellani.
Tunnustan suoraan, että minua rupesi silloin jo hiukan pelottamaan.
Näinkö sitä vain mennään? ajattelin, kerta viimeinen, luonnollisesti,
mutta enpä olisi luullut välttämättömän lopun toki vielä näin lähellä
olevan. No niin, onhan sitä jo tullutkin tehdyksi taivalta yhden
ihmisen kohdalta...
Ruumiillista kuolemaa en pelännyt, mutta henkistä, sillä en
olisi tahtonut suurin surminkaan ennen niin halveksimieni
elämän-kummittelijoiden lukua lisätä.
Tunsin itseni pörssipeluriksi, joka oli pannut kaiken omaisuutensa
yksiin osakkeisiin, joka näkee niiden arvon päivä päivältä aina alemma
noteerattavan ja vaanii turhaan onnellista sattumaa tai pelastavaa
ajankohtaa.
Jos jotakin tahdoin, en kyennyt. Jos jotakin yritin, epäonnistuin.
Päätin sentähden kovan kohtalon ainakin tilapäisesti, mutta mitä
rautaisimmin vainoavan minua, ja turhaksi mitään tahtoa tai yrittää.
On turha potkia vasten tutkainta, ajattelin.
On kärsittävä, mikä on kärsittävä. Jos tämä on loppu, niin se on loppu.
Jos on vielä joku pääsy tästä umpikujasta, niin ei se ainakaan ole
minun löydettävissäni.
Tuomitsin itseni siis täydelliseen passivisuuteen, etten vain tekisi
mitään typeryyksiä.
Mutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä
keski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli
kauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä
itseltäni:
Mitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat
voimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?
Edellinen osa tuosta lauseesta oli tietysti vain pelkkä sananparsi
minulle, sillä enhän minä siihen aikaan vielä mitään »korkeampia
voimia» tunnustanut.
Tosin olin, varovaisesti kyllä, säästänyt jonnekin sydämeni syvimpään
komeroon niidenkin mahdollisuuden: minä en kieltänyt enkä myöntänyt
Jumalaa. Mutta pidin mahdottomana--ja vielä enemmän naurettavana,--että
Jumala, jos Hän nyt kerran suvaitsi olla olemassa, alentuisi jonkun
niin turhan ja vähäpätöisen asian kuin oman mielentilani kautta minulle
ilmestymään.
Tuo toinen puoli lausetta ei sensijaan ollut pelkkä sananparsi.
Pelkäsin todellakin tulleeni sokeaksi tai kadottaneeni sen onnea tuovan
taikakalun, jonka tiesin lempeiden kohtalotarten suoneen minulle
syntymässä.

RIKOS.
Rupesin katselemaan ympärilleni pimeydessä, tutkistelemaan itseäni ja
muuta maailmaa ympärilläni. Täytyihän olla joku syy, joku erikoinen
aihe, joka näin pimensi päivän minulta.
Täytyi olla joku salainen sälö, joku vika malmissa, koska ei soinut
ehein sävelin sieluni kirkonkello.
Tiesinhän minä sen olevan siellä, erään hiuksenhienon, tuskin
huomattavan halkeaman kulkevan läpi nuoruuteni ja miehuuteni.
Se ei ollut mikään tavallinen tunteiden, vaistojen tai vakaumuksien
ristiriita. Myöskään ei se ollut tuo taiteellisen ja inhimillisen
velvollisuudentunnon välinen sorasointu, joka muuten oli niin monta
kipeän tuskan ja murheellisen mielialan hetkeä elämässäni aiheuttanut.
Se oli rikos. Se oli synti.
--Vainko yksi? tekisi oudon mieli ivallisesti huudahtaa. Miekkoinen
mies, jolla siinä ijässä ei ole useampia omallatunnollaan!
Huudahtaisin epäilemättä samoin hänen kerallaan, ellen tarkoittaisi
rikoksella _ehdotonta_ rikosta ja synnillä syntiä Pyhää Henkeä vastaan,
jolle ei parhaalla asianajo-taidollaankaan voi keksiä mitään
puolustusta ja jolle ei siis voi olla olemassa myöskään mitään
anteeksiantamusta.
Tietysti olin minä tehnyt niin monta muutakin syntiä elämässäni,
myöskin sellaisia, jotka todellakin olin itse _tuntenut_ synniksi ja
joita siis eivät vain muut olleet siksi nimittäneet. Mutta niille
löytyi aina joku puolustus, niistä pois aina joku takaportti. Jos
katsoinkin rikkoneeni jotakin elämän-arvoa vastaan, oli minulla aina
mahdollisuus kohottaa sen sijalle toinen kahta korkeampi, jonka valossa
tekoni oli täysin hyväksyttävä ja joka suorastaan _vaati_ minua niin
menettelemään.
Tälle yhdelle ei vaan löytynyt mitään. Se oli synti _kaikkia_
elämän-arvoja vastaan.
--Siis rakkaus? kuulen jälleen uteliaan kysymyksen ilmassa
soinnahtavan.
--Niinpä kyllä, sillä ainoastaan se intohimohan voi kaikkia
elämän-arvoja koskettaa. Se oli lemmenrikos.
--Aistillisen, synnillisen lemmen?
--Epäilemättä, mikäli käytämme yleisesti hyväksyttyjä puheenparsia.
Rakastin häntä kaikella ruumiillani ja sielullani.
--Ilman mitään kirkollisia tai yhteiskunnallisia sitoumuksia?
--Niin. Sitäpaitsi me olimme kumpikin vielä aivan liian nuoret
sellaisia edes ajattelemaan.
--Siitä on kauan?
--Parikymmentä pitkää vuotta. Paljon on tapahtunut niiden kuluessa sekä
sisälläni että ulkopuolellani.
--Etkä vieläkään ole voinut häntä unohtaa?
--En. Hän oli ensimmäinen rakkauteni.
--Ja sinä hänen?
--Niin. Minä viettelin hänet, kuten sanotaan.
--Ja tuoko nyt painaa omaatuntoasi?
--Ei se, että rakastin häntä, vaan se, että hylkäsin hänet ja jätin
hänet ypöyksin outoon, avaraan maailmaan.
--Sinä et ole kuullut senjälkeen hänestä mitään?
--En. Minulla ei ole ollut rohkeutta edes tiedustella. Hyvin luultavaa,
että hän on minut jo aikoja sitten unohtanut.
--Mutta...? Siinähän tapauksessa...?
--Muisto elää. Mutta koska tarkoitukseni on kaikkein vähimmän ollut
mitään itse-elämäkerrallista kuvausta ulkopuolisen todellisuuden
merkeissä kirjoittaa, en aio vastata enempiin kysymyksiin.
--Mikä on ollut tarkoituksesi sitten?
--Esittää ainoastaan eräitä yleisiä, joskin omassa itsekohtaisessa
elämässä toteamiani henkisiä viivoja, joiden arvo luonnollisesti
riippuu kokonaan niiden viitoittamien totuuksien suuremmasta tai
pienemmästä yleisinhimillisestä pätevyydestä.
Koetan, mikäli mahdollista, seurata alkuperäistä tarkoitustani.
Mutta siltä varalta, että sattuisin, tämän teoksen ankarasti