Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 7

jättäisin niin mielelläni kaiken iankaikkisen ja askartelisin vain
ajallisessa, jos näkisin edes siinäkään mitään lopullista kehitystä.
Mutta siinäkin vallitsee vain sama järjetön voimia kuluttava
kiertokulku!
--Siispä tyydy siihen tai tunnusta itsesi voitetuksi!
--En ikinä! Sillä se on väärin, se on veristä vääryyttä. Ellen muuta
voi, voin ainakin lingota vihani, uhmani ja kiroukseni sellaista
maailmanjärjestystä vastaan, joka...
--Et enää sitäkään, kumahti Kuoleman Tahto. _Sillä nyt kuolet sinä_.
Nyt syöksyin minä pilkkoiseen pimeyteen.
Mitä sitten tapahtui, siitä on minulla, kuten sanottu, vain joku
aavistus, joku mielikuva.

MAAILMANLOPPU.
Minä näin, minä älysin, minä havaitsin. Mutta se olikin ainoa tieto
itsestäni, mikä minulla oli, minä olin ajan ja paikan ulkopuolella eikä
minulla ollut mitään ulottuvaisuutta.
Minusta oli kuin olisin kiitänyt tyhjän ilman halki. Taikka ehkä olin
minä aivan paikallani, sitä en tiedä. Mutta jossakin syvällä allani
näin minä meren ja meressä saaren, jonka keskeltä kohosi suuri, pitkä
valtarakennus.
Laskeusin sitä lähempää tarkastelemaan.
Huomasin heti, että siinä asui järjellisiä olentoja. Rannaton Kaaos
ympäröi sitä kaikkialta. Mutta valkamassa oli venheitä ja verkkoja,
josta päätin, että nämä olennot mahtoivat elää kalastuksella.
Kurkistin myös sisälle rakennukseen. Näin heti, että siellä pidettiin
pitoja. Permanto oli tungokseen saakka täynnä karkeloivia, seppelöityjä
pareja, toisia horjahteli seisaallaan lasit kädessä, toisia istui
syöden ja mässäten pitkien, kukkasilla koristettujen pöytien ääressä,
mutta salin perällä oli soittokunta, joka soitti hurjaa tanssinsäveltä.
Näytti ainakin näin syrjästäkatsojan silmään kuin he kaikki olisivat
olleet julki juovuksissa.
Samalla kuului ulkoa korkea pitkäveteinen huuto niinkuin monen miehen
hoilaus laivankannelta etäisen myrskyn halki:
--Taivas vetää nuottaa! Kaikki touveihin! Oo-ii-oo!
Riensin ulos katsomaan.
Tosiaankin oli luonnossa suuri muutos tapahtunut. Taivas ja meri olivat
savenharmajat, aallot vyöryivät lyijynraskaina rantamiin. Ja ylhäältä
aavasta, koleasta avaruudesta kuului aina kasvavaa huminaa, joka
kummallisen kylmänä, soinnuttomana ja yksitoikkoisena vastasi vetten
hetki hetkeltä paisuvaan huokaukseen.
Epäilemättä oli rajutuuli tulossa. En kuitenkaan voinut käsittää, mitä
varsinaista hätää siitä saattaisi tämän saaren asukkaille olla, sillä
olivathan he kuivalla maalla kuitenkin ja olihan ainakin keskisaari
kyllin korkea, ettei voinut ajatella valtavimpienkaan vetten vyöryjen
ulottuvan sen kalliolla seisovan valtalinnan harjoja huuhtelemaan.
Mutta saaren asukkaat näyttivät olevan toista mieltä.
Näin miehiä luotsien öljypuvuissa, jotka katonharjoilla seisten
kiskoivat raskaita, käsivarren vahvuisia rautatouveja ja kiinnittivät
niitä suuriin koukkuihin katonrajassa. Näin toisia samoin puettuja,
jotka juoksivat pitkin rantaa ja heittivät mereen mahtavia
lyijyankkureita. Nyt vasta äkkäsin ihmetellen, että niiden kettingit,
samoin kuin touvien toinen pää, olivat kiinni syvälle kallioon
upotetuissa valtaisissa rautapulteissa.
--Oo-ii-oo! Maailma loppuu, maan rautavitjat ratkeavat. Oo-ii-oo!
Pelkäsivätkö he, että Kaaoksen tuuli kaataisi heidän talonsa ja että
Jumalan myrsky veisi koko heidän saarensa mukanaan?
Tuo tuntui mielestäni jo tuiki lapselliselta. Ja minä koetin huutaa
aina kasvavan huminan ja kohinan halki tuonne ylös katonharjoille:
--Hoi, miehet! Mitä te teette siellä? Eihän täällä ole hätää mitään!
Kyllä saari seisoo, sillä sen paatiset juuret yltävät meren syvyyteen.
Mutta vastaukseksi kaikui sieltä korkeudesta vain heidän pitkä,
yksitoikkoinen hoilauksensa, joka kuulosti vielä kahta kamalammalta,
kun he itse jo alkoivat peittyä savenharmajaan vesisumuun ja sateeseen.
Vilkaisin tuulen päälle. Vasta nyt tajusin, että oli tosi kysymyksessä.
Taivas oli siltä ilmansuunnalta kuin karvasäkki kokoonkääriytynyt. Vesi
ei noussut enää vain vuorina, vaan pilvenpiirtävinä tuntureina,
taittuen rantakallioihin, ja pudoten niiden päälle korvia huumaavalla
jylinällä, niin että koko saari järisi liitoksistaan. Ja samalla kuului
pitkin rantaa kauhunhuuto:
--Saari ui! Ankkurit eivät tapaa pohjaan. Aa-oo-uu!
Toden totta! Huomasin itsekin suurimmaksi kauhukseni, että me vierimme
tämän maailman kaato-myrskyn mukana kohti iankaikkisuuden kammottavia
ulapoita.
--Totisesti on tämä maailmanloppu! ajattelin. Mutta kuinka käy sitten
noiden kaikkien tuolla tanssisalissa? Tietävätkö he edes mitään heitä
uhkaavasta kohtalosta? Hukkuvatko hekin tyhjyyteen?
Minun tuli äkkiä niin sanomattomasti sääli heitä. Täytyihän heitä
ainakin varoittaa, että he voisivat paeta ja pelastua...
--Pelastua? Minne? jysähti äkkiä mieleeni. Eihän ollut mitään tämän
saaren ulkopuolella. Ja olihan tämäkin ainoa, pieni asuinsija, mikä
heillä oli, tuomittu hukkumaan ja tyhjyyteen häviämään.
Mutta ehkä he kuitenkin keksivät jotakin? Ehkä he tunnustaisivat
syntinsä ja katuisivat ja kaikkeus armahtaisi heitä?
Turha toivo! Sillä olihan näin säädetty ennen kuin maailma olikaan.

NINIVEN LAPSET.
Vilkaisin sinne ylös vuorelle ja älysin heti, että he olivat
epätoivoisen tilanteensa aivan oikein tajunneet. Mutta he suhtautuivat
siihen mielestäni sangen omituisesti.
He olivat sytyttäneet kaikki kynttilät ja lamput palatsissa, joka nyt
säteili tuossa nopeaan tummuvassa, jylisevässä ja kohisevassa
pimeydessä niinkuin tuhansista erivärisistä valoista kimmeltävä
sähkökruunu. Suurin osa pareista ei suinkaan ollut lakannut tanhustaan,
vaan pyöri nyt kahta hurjemmassa karkelossa, naiset hajalla hapsin,
miehet seppeleitä ja thyrsos-sauvoja ilmassa heiluttaen:
--Evoë! he huusivat. Dionysos saapuu! Kaikki maailma syöksyy
Tartarokseen.
Ja vasta nyt huomasin minä, että he kaikki olivat alastomat eivätkä
hävenneet.
Toiset tulivat linnan parvekkeille vilvoittelemaan. Jopa näytti heidän
joukossaan olevan niitäkin, jotka vain nauttivat tästä kauhistavasta
maailman-yöstä ja kaikkeuden tärisyttävästä murhenäytelmästä heidän
ympärillään.
Eräät heistä eivät taas välittäneet mistään, vaan painautuivat
toisiinsa ja kiersivät toisensa jaloin ja käsivarsin.
--Mitä he laulavat? kysyin vierelläni kykkivältä, öljykaapuiselta
olennolta, joka näytti katsovan sinne ylös niinkuin minäkin ja
koettavan samoin kuunnella myrskyn halki. Eikö kuulukin niinkuin suuren
kuoron huminaa?
--He laulavat Niniven lasten laulua, vastasi puhuteltu. Etkö näe,
sairaat jättävät vuoteensa, kuolleet hautansa...? Kaikki kansa yhtyy
juhlavirteen.
Aivan oikein, nyt vasta huomasin, että tuo valtalinna oli
kolmikerroksinen ja että minä olin tähän saakka katsonut vain ylimpään.
Toinen kerros oli maan rajassa. Ja sieltä näkyi hoippuvan ulos ruhaa ja
rampaa, tutisevaa ja raajarikkoa, toiset kainalosauvojen varassa,
toiset toisiinsa nojautuen. Ja kaikki katsoivat ne kädellä silmiään
varjostaen tuonne ylös vuorelle, juhlasalin huikaisevaan kirkkauteen,
josta aina valtavampana ja voimakkaampana kaikui Niniven lasten laulu:
»Aution maan
antoi Herra meille,
me teimme sen viinitarhoiksi.»
Ja katso! Ihme tapahtui.
Sokeat saivat näkönsä, kuurot kuulonsa, kainalosauvat putosivat maahan,
heidän päänsä nousi, heidän selkänsä ojentuivat. Ja kaikesta
vanhuudestaan, heikkoudestaan ja raihnaisuudestaan huolimatta he
kohottivat ilmaan molemmat käsivartensa ja lähtivät laulaen linnan
pitkiä, paatisia kiertoportaita ylöspäin vaeltamaan:
»Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.»
Kolmas kerros oli maan uumenissa, ja sieltä nousi ylös vanhaa ja
nuorta, kaikki liittyen kädet kohotettuina ylöspäin samoavaan
juhlasaattoon, kaikki Niniven heimon kunniaa kuuluttaen:
»Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.»
He kulkivat kuin unessa. He häipyivät kuin valoviiva. Sillä nyt olin
minä nähnyt tarpeeksi ja tunsin kiitäväni taas yksin tyhjässä, autiossa
avaruudessa.
»Kuoleman kauhun
antoi Herra meille,
me voitimme sen mielen viisaudella.»
Mutta vielä kauas jälkeeni kaikui, joskin himmenevänä ja heikkenevänä,
halki yön ja hirmumyrskyn Niniven lasten kuolinlaulu:
»Maailman tyhjän
antoi Herra meille,
me täytimme sen ihmisneron voimalla.»
Ja niin hävisivät hekin ja heidän työnsä pimeyteen.

KOHTALOTTARET.
Kun taakseni katsahdin, en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Siitä
arvasin, että saari kaikkine asujamineen, heidän tekoineen ja
ajatuksineen oli syöksynyt sinne, mistä se oli noussutkin, Kaaoksen
kohtuun ja alkukotiin.
Mutta samalla kiinnittivät toiset seikat huomiotani.
Tuli vastaani niinkuin pursi soutaen aavan ilman halki. Kolme neittä
istui sen tuhdoilla vääntäen värttinää, mutta sen perässä istui vanhus
niin vakava ja kuninkaallinen katsannoltaan, että älysin heti itsensä
pilvien pitäjän, Ukko Ylijumalan, siinä maailman merta melastelevan.
Mutta keitä olivat nuo neiet hänen kerallaan? Minun ei tarvinnut kysyä
sitä, sillä kohta kohotti ensimmäinen heistä äänensä kuin kirkkaan
kultakellon ja loihe laulamaan:
»Me _olemme_, emmekä elä, me emme kuole emmekä ole koskaan syntyneet.
Me emme tiedä, emme tunne, emme tahdo mitään, sillä me täytämme vain
_Hänen_ tahtoaan, joka meidän kauttamme tuntee ja ajattelee.
_Hänen_ Tietonsa minä olen. Ja minä kehrään järjen lankoja ihmisille ja
maailmankaikkeuteen.
Ellei minua olisi, syöksyisivät kuu ja päivä radoiltaan, ei olisi syytä
eikä seurausta ja vallitsisi vain sekasorto ja mielivalta. Mutta minä
järjestän kaikki, minä ohjaan ja vallitsen kaikki, eikä putoa yksikään
varpunen räystäältä ilman minun pudottamatta.
Ihmisjärki, joka on vain kipinä Hänen järjestään, näkee minun lankani
eikä tajua niiden tarkoitusta, sillä ne kulkevat hänen kauttaan ja
jatkuvat kahdenpuolen häntä.
Siksi tahtoo hän kieltää usein koko olemassa-olon.
Siksi tahtoo hän usein katkaista minun lankani kummaltakin puoleltaan
ja eristää itsensä omaksi maailmakseen. Eikä hän huomaa, että tuossa
maailmassa ei silloin ole mitään järkeä eikä järjestystä, sillä hän on
samalla itsensä maailman järjestä ja maailman järjestyksestä
irroittanut.
Jos tuo maailma olisi mahdollinen edes hetkeksikään, niin se heti
seuraavassa hetkessä sortuisi omaan mahdottomuuteensa.»
Ja toinen neidoista kohotti äänensä kuin heleän hopeakellon ja loihe
laulamaan:
»Hän tahtoisi tehdä niin, mutta hän ei voi. Sillä kieltäessään ja
kirotessaankin meidät hän kuitenkin seuraa niitä lankoja, jotka meitä
mahtavampi on pannut meidät kehräämään.
Minä olen Jumalan Tunto. Ja minä kehrään vihan ja rakkauden lankoja
ihmisille.
Katsokaa, kuinka he toisiaan hakevat ja pakenevat! Katsokaa, kuinka he
syöksyvät kiinni toisiinsa ja tahtovat murskata toisensa vain pelkästä
vihasta ja rakkaudesta!
Ja katsokaa, kuinka he taas toisin vuoroin kimpoavat toisistaan ja
kilpistyvät umpikuoriaisiksi ... vain pelkästä vihasta ja
rakkaudesta...
Samoin vihaavat ja rakastavat he myös minua ja minun lankojani, jotka
kuitenkin johtavat ja pitävät kiinni heidät.
Eivätkä he tajua, että heidän henkensä näin tehdessään seuraa vain
samoja ikuisia voimia, jotka pakottavat myös kaikki aineet ja
taivaankappaleet toisiaan vihaamaan tai rakastamaan. Sillä vain täten
on Hänen suuri sopusointunsa mahdollinen.»
Mutta kolmas heistä viipyi vaieten eikä sanonut mitään. Ja vasta kun
Ukko Ylijumala oli hiljaa hänelle päätään nyykäyttänyt, hän kohotti
äänensä kuin syvän kuparikellon ja loihe laulamaan:
»Myöskin Hänessä itsessään se syntyy vain samojen keskihakuisten ja
keskipakoisten voimien tasapainosta. Sillä ei ole mitään muissa, mitä
ei ole Hänessä, eikä saata kukaan sellaista ajatella eikä kuvitella,
mitä ei Hän olisi jo ajan alusta tuhatkerroin ajatellut ja kuvitellut.
Minä olen Jumalan Tahto. Ja minäkin synnyn vain siitä, mikä miellyttää
ja ei miellytä Häntä.
Minäkin synnyn vain pyyteestä ja kärsimyksestä. Mutta minun lankani
ovat tekoja, ja ne muuttuvat ja muodostavat luomakunnan.
Hän halajaa aina eikä kyllästy milloinkaan. Siksi kärsii Hän aina ja
koko luomakunta huokaa Hänen kärsimyksestään. Mutta koska Hän myös
alati saavuttaa, mitä hän halajaa, siksi nauttii Hän myöskin aina, ja
Hänen nautintonsa paistaa kuin aurinko yli kaiken olevaisen.
Ihmiset puhuvat milloin elämän riemusta, milloin elämän murheesta. Ja
kun he ovat kumpaakin kylläkseen koettaneet, he väsyvät ja siirtyvät
syrjään ja asettuvat elämän suhteen välinpitämättömiksi.
Eivätkä he tiedä, että he näin tehdessään vain täyttävät Hänen
tahtoaan, joka on väsynyt heihin ja siirtää heidät syrjään ja etsii
uusia muotoja alati luovalle teon ikävälleen.
Sillä ei ole mitään tahtoa ilman tekoja eikä mitään tietoa, joka ei
kumpua tunnon suosilmistä ja vuoripuroista. Ja siksi täytyy paljon
vihata ja rakastaa sen, joka tahtoo toiminnan suuren tasapainon
saavuttaa.»
Näin lauloivat Kohtalon neiet kukin vuorostaan virtensä Jumalan
kunniaksi.
Eikä ilmekään heidän katsannossaan muuttunut eikä väre heidän
äänessään, vaan jäykin, tiedottomin ja tunteettomin silmin he
tuijottivat tyhjään avaruuteen ja tahdottomina kehräsivät heidän
kätensä niitä lankoja, jotka käyvät läpi luomakunnan.
Ja nyt vasta minä huomasin, että ne olivat vain vertauskuvia, jotka
Kaikkivaltiaan kasvot meiltä hunnuttavat. Sillä nyt nousi purren
perämies itse ylös, levitti käsivartensa ja sanoi:
--Henki, joka harhaelet minun merelläni! Tule niinkuin minä ja minun
mereni rajattomaksi!
Sanaton riemu ja tuska täytti minut. Tunsin syöksyväni suoraan Hänen
sydämeensä.

MAAILMANTAITEILIJA.
Olin tullut täydelliseksi.
Minulla oli suuri sopusointu, joka oli koottu vain pelkkien
ristiriitaisten voimien tasapainosta. Eivätkä ne voimat suinkaan olleet
lakanneet vaikuttamasta, vaan päinvastoin tuhatkertaisiksi
jännittyneet, eivätkä ne ristiriidat suinkaan kärkeään kadottaneet,
vaan päinvastoin sen entistään tuimemmaksi ja terävämmäksi hijoneet.
Minä olin ja minä en ollut, sillä minä olin _Minä_ ja minä olin
Kaikkeus.
Tuhat nautintoa ja kärsimystä tunki yhtaikaa lävitseni. Mutta jos
minulta olisi kysytty, mikä oli niiden tulos, niiden yhteissumma, en
minä olisi parhaalla tahdollanikaan voinut vastata siihen.
Voin ehkä parhaiten verrata tätä olotilaani siihen, joka on unta
näkevällä, missä kaikki on mahdollista ja kaikki taipuu, tottelee ja
muodostuu nukkujan unikuvien mukaan.
Hän näkee.
Hän on milloin unikuviensa ulkopuolella, milloin niiden keskellä
myötätoimivana. Hän suree ja iloitsee itseluomiensa maailmoiden kera ja
kohtelee heitä jälleen täysin tunteettomasti syösten heidät tuskaan ja
perikatoon.
Hän on niiden orja ja hän on niiden hallitsija. Hänellä on oma
tahtonsa, mutta kuitenkin ne seuraavat kukin omaa sisäistä tahtoaan ja
lakejaan. Niin jatkuu leikki, kunnes joku sattuma hänet havahuttaa.
Unissaan ovat kaikki ihmiset maailmantaiteilijoita.
Eivätkä vain ihmiset, vaan myöskin eläimet. Kuka tietää, mitä kontio
pesässään paukkuvina pakkas-öinä uneksii? Ja mitä näkyjä näkee koira,
joka pöydän alla unissa ulvahtelee, tai kissa, joka kehräten silmät
sikkarassa tuijottaa lämmittävän lieden loimuun?
Mutta minä tein tuota samaa valveillani.
Minä uneksin maailmoita. Minä kansoitin nuo maailmat mieleni mukaisilla
olennoilla ja pyyhkäisin heidät pois jälleen tietoisuudestani, joka oli
heidän valkeutensa, yöhön ja pimeyteen, joka oli minun oma
alitajuntani.
Minä olin kaikkiviisas, kaikkivaltias ja kaikkialla läsnäoleva.
Minä sanoin: »Tulkoon valkeus!» Ja valkeus tuli. Minä sanoin:
»Tehkäämme ihminen omaksi kuvaksemme!» Ja minä tein. Minä rakastin
häntä, kun hän rakasti minua, vihasin häntä, kun hän suhtautui
vihamielisesti minuun. Ja minä palkitsin ja rankaisin noita unikuvia
sen mukaisesti, vaikka hyvin tiesin, että niillä oli tahto minun
tahdostani.
Joskus saattoivat ne olla aivan hurmaavia. Silloin pelkäsin minä, että
tämä ei ollut totta, vaan unta, ja koetin itseäni unesta herättää.
Mutta eihän se onnistunut, sillä minähän _tunsin_, minä _tiesin_
valvovani, ja niin oli minun kaikesta ylenmääräisestä onnentunteestani
huolimatta noihin unikuviini uskottava.
Ihminen ei usko ennen kuin näkee, sanotaan. Mutta minähän _näin_ ne ja
siksi niiden täytyi olla totta.
Toisinaan saattoivat ne olla myös aivan inhoittavia ja vastenmielisiä.
Mutta silloin minä en, merkillistä kyllä, epäillyt koskaan niiden
todellisuutta, joka tuntui vain vastaavan omia pahimpia aavistuksiani.
Ja koko ajan minä _loin_. Sillä Jumala oli minussa ja minä Jumalassa
eikä ollut mitään eroa Hänen ja minun mielikuvillani.
Ja koko ajan minä _kärsin_. Mutta minä nautin myös sanomattomasti,
sillä eihän elämä suinkaan ollut lakannut minulta, vaan käynyt
päinvastoin monin verroin täyteläisemmäksi ja voimakkaammaksi.
En tiedä, kuinka kauan kesti tuota olotilaa.
Tiedän vain, että heräsin ja tunsin tulleeni uuteen olotilaan. Vai ehkä
oli sekin lähinnä verrattava vain siihen, joka on untanäkevällä?


III. JUMALTAHTO.
»Minä olen Tie, Totuus ja Elämä.»


YLEIS-ITSELÖ.

JÄLLEENSYNTYMINEN.
Heräsin tien ohessa. En tiennyt sen kumpaakaan alkupäätä enkä mitä
kohti minun olisi kulkeminen. Mutta minulla olikin tällä kertaa muuta
tärkeämpää mietittävää.
Ihmettelin itseäni. Tunsin tuolla maailmanmerillä matkatessani tuiki
muuttuneeni.
Oivalsin kyllä olevani minuus, vieläpä sama minuus kuin entisessä
elämässäni. Myöskin olevani täysin itsetietoinen minuus, sillä
muistinhan selvästi, mitä minulle entisissä kehityskausissani oli
tapahtunut. Mutta oli kuin olisi kaikki henkilökohtainen, kaikki
yksilöllinen ja yksityispätevä karissut pois minusta.
Taikka ehkä se oli palanut karreksi tuossa puhdistavassa tuli- ja
valomeressä, jota maailmansydämeksi nimitetään.
Mitä oli jäänyt jälelle sitten?
Vain joku yleis-itselö, vain joku yleisinhimillinen minuus, vain joku
yhteenveto kaikista sielun eri kerrostumista.
Tuo itselö tunsi, tahtoi, ajatteli ja kuvitteli, mutta ei enää
entiseltä, tilapäiseltä elämäntasolta, ei minkään määrätyn ympäristön
tai yksilöllisen elämäntehtävän kehyksissä. Yhtä vähän oli minulle
mahdollista ajatella, toimia tai tahtoa enää mitään vain omia
nykyhetkellisiä etujani tai harrastuksiani silmälläpitäen, vaan
ikäänkuin kaikilta tasoilta yhtaikaa, alimmasta ylimpään.
En tuntenut kuuluvani enää mihinkään määrättyyn ammattiin, ikään,
rotuun taikka edes kansakuntaan enää. Enkä minä kuitenkaan tuntenut
itseäni millään tavalla irralliseksi ilmiöksi tämän maan kamaralla.
Päinvastoin tunsin siihen vain entistä lujemmin ja sitkeämmin juurin
juuttuneeni.
Maan lapsi minä olin. Näin kaikki edelliset elämäni, tunsin itseni,
tiesin alku-aineeni tähtisumusta ja kosmillisesta Kaaoksesta lähtien
aina korkeampaan ja kirkkaampaan järjestykseen. Saatoin nähdä yhdellä
silmäyksellä kaikkien menneiden ilmennyksieni järkähtämättömän,
katkeamattoman ketjun, kautta kamalien, muodottomien, saaliinjanoisten
hirviöiden aina henkisempään, aina inhimillisempään ja jumalallisempaan
itseyteen.
Ja koska _minä_ kerran saatoin nähdä tuon kaiken, tiesin samalla, että
se oli mahdollista jokaiselle muullekin ihmiselle.
Enkö ollut sitä ennen tiennyt siis?
Epäilemättä. Mutta oli toista _tuntea_ kuin tietää se ja
tietopuolisesti todeta se, tuntea se oman olemuksensa syvimmässä.
Darwinismia? Kehitys-oppia?
Aivan oikein, mutta eräässä toisessa, henkisemmässä, itsekohtaisemmassa
ja niin sanoakseni itsekoetummassa merkityksessä.
--Kaikkien pyhien nimessä, mitä minä teen tällaisella minuudella?
tuskittelin ääneen itsekseni. Eihän tätä voi käyttää mihinkään eikä
tämä sovellu millekään elämän-uralle.
Olihan tämä tuiki mahdoton kaikkeen käytännölliseen toimintaan.
Samalla olin varmasti vakuutettu, ettei kukaan muukaan voisi käyttää
tällaista minuutta, jonka kuitenkin tiesin piilevän kunkin kuolevaisen
sydämessä. Sillä kuuluihan itsesäilytysvaisto erottamattomasti itse
elämän käsitteeseen, mutta juuri tuo vaisto, kallein kaikista, oli
tyystin kadonnut minulta.
En nähnyt mitään syytä alkaa elämääni uudelleen. Minulle riitti pelkkä
olemassa-oloni toteaminen, pelkkä omien sisäisten sielunliikkeitteni ja
mielikuvieni vaarinottaminen.
En tuntenut vähintäkään halua niitä edes runollisesti kiinnittää tai
muotoon kiteyttää.
Kaikki tahtominen oli jo sellaisenaan minulle vastenmielistä. Sillä
minähän tiesin, että sitä täytyisi välttämättä seurata teon, joka
jälleen rajoittaisi minulta pois monta kaunista mielikuvan
mahdollisuutta.
Mieluimmin olisin jäänyt vain tähän paikalleni makaamaan ja katselemaan
suurin, kummastelevin silmin taivaan vahvuuteen, joka pyhänä, korkeana
sinitelttana kaartui pääni päällä.
Mutta täytyihän minun nousta ylös, koska olin herännyt kerran, ja koska
minua ei vaivannut mikään. Kuulin sitäpaitsi ääniä ja askeleita tieltä
enkä tahtonut tässä jouten loikomalla herättää ohikulkijoiden huomiota.
Minusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki.
Kohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä
taivaltamaan.

RISTIN TIE.
Vaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia
aikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin
valveille pudistamaan.
Jos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi
metsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt. Yleinen kulkutie tämä
näytti olevan, julkinen valtamaantie, pölyinen ja helteinen, ilman
yhtään pilveä taivaanrannalla, ilman yhtään puuta, jonka alle päänsä
kallistaa.
Minua vastaan tuli paljon kansaa, jotka sysivät ja tyrkkivät minua ja
pakottivat minut tuon tuostakin ojanpohjaan astumaan. Ymmärsin, että
heillä oli kiire, ja koetin antaa heille tietä jo kaukaa, säästyäkseni
epämiellyttävistä kokemuksista ja kosketuksista.
Tein tuon mielelläni ja vapaehtoisesti. Sillä heillähän _oli_ joku
elämäntarkoitus ja joku päämäärä, jota kohden he kiirehtivät. Minulle
taas oli niin täydellisesti samantekevää, minne vaelsin ja kuinka kauan
viipyisin matkallani.
Siksi koetin ottaa niin vähän tilaa tiellä kuin mahdollista, sillä
minusta tuntui, ettei minulla itse asiassa ollut mitään oikeutta
siihen.
Enhän minä ollut missään enkä kenellekään välttämätön.
Koetin tehdä itseni niin pieneksi ja kapeaksi kuin mahdollista.
Pyysin käytökselläni anteeksi jokaiselta ohikulkijalta miltei omaa
olemassa-oloani. Ja niin tapahtui monta kertaa niin onnellisesti, että
he tuskin huomasivat minua taikka vilkaisivat vain välinpitämättömästi
minuun ja menivät edelleen.
Enkä kuitenkaan säästynyt halveksivilta huomautuksilta enkä vihaisilta
voimasanoilta, en ratasten räiskyttämältä loalta enkä joskus aivan
tahallisilta piiskansivalluksilta.
Mutta vastaantulijoiden kanssa tuli vielä jotenkuten toimeen. Paljon
pahempia olivat ne, jotka tulivat takaapäin ja joilla siis näytti
olevan sama matkansuunta kuin minullakin.
Ne vetosivat suorastaan minun inhimilliseen myötätuntooni ja sanoivat:
--Meillä näkyy olevan sama tie taivallettavana. Sallinet ehkä, että
sälytän sinulle osan taakastani, sillä sinä näytät olevan terve ja
vankka eikä sinulla ole mitään kantamusta.
He sälyttivät osan, ja kun minä kiitin heitä siitä, he sälyttivät
kaikkensa. Heillä tuntui kullakin olevan liikaa kannettavaa. Lopuksi
kuljin minä heidän keskellään kuin kuorma-aasi, selkä taittumaisillaan
outojen, tuntemattomien ihmisten taakoista ja rihkamista.
Outojenko? Tuntemattomienko?
Eipä suinkaan, sillä eihän minun tarvinnut muuta kuin vilkaista heihin
tunteakseni heti heidät vanhoiksi tuttavikseni ja tovereikseni,
veljikseni ja sisarikseni. Mutta koska he eivät näyttäneet ollenkaan
muistavan minua, en minäkään tahtonut suotta itseäni ilmaista heille.
Hyvä olikin, että en tehnyt niin. Sillä mitä lähemmin minulla oli
heihin tilaisuutta tutustua, sitä enemmän hämmästyin siitä, kuinka
vähän he tiesivät ja muistivat entisestä elämästään. Näkyivätpä eräät
olevan sen suhteen niinkin täydellisessä tietämättömyydessä, että he
suorastaan kielsivät koskaan ennen eläneensä.
Sitten kun olin ottanut heidän kuormansa kantaakseen, kiinnitti vain
harva enää minuun sen suurempaa huomiota. Jotkut kysyivät kuitenkin
hyväntahtoisesti:
--Kuka olet? Lienetkö näiltä mailta? Sinä näytät niin surulliselta ja
yksinäiseltä.
--Enpä suinkaan, vastasin reippaasti. Päinvastoin minä olen hyvin
iloinen ja hauska mies. Mutta tosi on, että minun kotini on kaukana
täältä ja minun täytyy tien päähän taivaltaa.
--Tien päähänkö? kysyivät he oudoksuen. Sitä ei ole nähnyt kukaan
kuolevainen.
Ja minä kuulin heidän kuiskauksistaan, että he pitivät minua joko
suurena rikollisena taikka hiukan hassahtavana.
Olihan minulle oikeastaan sama, minä he pitivät minua. Mutta kuitenkin
kiusasivat heidän katseensa senverran minua, että rupesin heille
hilpeitä juttuja laskettelemaan.

KANSAN SUOSIO.
Juttuni saavuttivat suurta suosiota osakseen. He nauroivat ja ilakoivat
ja useat heistä tulivat ehdottelemaan minulle lähempää tuttavuutta.
--Sinä olet todellakin hauska mies! he sanoivat. Olet tainnut nähdä ja
kokea yhtä ja toista matkoillasi.
--Kyllä, vastasin mielevästi. Eikähän mikään ole niin opettavaa kuin
matkustaminen.
He nauroivat ja löivät olalle tuttavallisesti minua ja pyysivät minua
jälleen heille jotakin hilpeätä juttelemaan. Ja minä kerroin heille
kaskun kaskun perästä, eivätkä he ymmärtäneet, että minä kerroin vain,
mitä olin nähnyt, kuullut tai kokenut monessa edellisessä elämässäni.
Sillä enhän minä tuntenut _tätä_ elämää. Olihan se minulle yhtä outo
kuin oli vielä minulle tämä tie ja oma uusi itselöni.
Mutta minä kuulin heidän keskenään kuiskuttavan:
--Ei, ei hän mikään pahantekijä ole. Ei ryöväri tai murhamies voisi
ikinä noin laskea leikkiä. Mutta siitä huolimatta hän saattaa olla
suuri velikulta.
--Hän on vensperi, suuri vensperi, päättelivät toiset. Eihän häneltä
saa yhtään järjen sanaa.
--Olkaa vaiti, hän on mielipuoli! virkahti joku ratkaisevasti. Ettekö
kuulleet, että hän kiitti meitä, kun me heitimme kuormamme hänen
hartioilleen?
Mutta ne, jotka olivat oikein viisaat olevinaan, panivat päänsä yhteen
ja tulivat toisiin tuloksiin.
--Ei hän ole niin typerä, miltä hän näyttää, sanoivat he. Epäilemättä
on hänessä jotakin omituista, mutta sehän ei estä, että hän siitä
huolimatta voi olla viisas, kovin viisas...
--Minä pelkään, että hän on nero ja pitää meitä pilkkanaan, tuumi joku
joukosta raapien korvallistaan.
--Nero tai mielipuoli.
--Joka tapauksessa kettu miehekseen!
Se olisikin ehkä jäänyt yleiseksi mielipiteeksi, ellen minä juuri
jollakin uudella jutullani olisi saanut kokonaista joukkoa uusia
puoltajia.
--Joka tapauksessa hän on hauska mies, huomautti eräs heistä,
selvittyään naurunhohotuksestaan. Pentele vieköön, minä olen monta
kertaa kulkenut tätä tietä eikä minulla ole vielä koskaan ollut näin
hupaista!
--Ja hyvä mies, säesti toinen. Meidän on muistaminen, että hän joka
tapauksessa kantaa meidän kuormamme nurkumatta.
Mutta eräs heistä, joka nähtävästi oli joukon pilkkakirves, lähestyi
minua ja kysyi:
--Eikö totta, sinä Jerusalemin suutari? Sinä aiot matkalle maailman
ympäri?
--Sitä en tiedä, vastasin varovaisesti. Aion käydä vain tien päähän
saakka. Mutta miksi sitä kysyt?
--Etkö tiedä, että maa on pyöreä...?
--Kyllä. Siksi olenkin polkenut kieroon toisen kengänkorkoni.
--Ja kun kuljet aina eteenpäin samaa viivaa...?
--Niin saavun aina takaisin samalle paikalleni ja kohtaan saman
tyhmeliinin.
Se riitti hänelle. Minä sain jälleen naurajat puolelleni.
Eräs heistä keksi vapauttavan sanan mielestään.