Alla kasvon kaikkivallan: Mystillinen trilogia - 9

kasvoitte, kyseltiin huolestuen teiltä ja teidän ystäviltänne, milloin
te aiotte jättää kevytmielisen katsantokantanne ja ruveta todenteolla
vakavustumaan.
Elämän vakaalla vaelluksella ymmärrettiin teidän ympäristössänne
lähinnä sitä, että hankkisitte ensin itsellenne koko joukon tietoja ja
taitoja, jotka tosin olivat hyviä ja hauskoja sellaisinaan, mutta jotka
juuri tuohon toiseen ja syvempään elämänvaatimukseen nähden, mikä sykki
teidän sydämissänne, tuntuivat teistä turhaakin turhemmilta.
Teitte sen kuitenkin, koska olitte lapsia ja koska näitte muidenkin
lasten tekevän niin. Mutta enin teitte sen siksi, että olitte
vanhempienne vallan alaisia, ettekä tahtoneet tuottaa surua heille.
Eikä kukaan olisi kuitenkaan ymmärtänyt teidän silloisia yksinäisiä
mielihauteitanne.
Sitten tuli aika, jolloin vaadittiin, että te valitsisitte jonkun
ammatin tai elinkeinon itsellenne. Sekin tuntui teistä turhaakin
turhemmalta.
Näitte ihmisten ympärillänne hankkivan maata ja mammonaa, kokoovan
valtaa ja kunniaa, menevän naimisiin ja siittävän lapsia maailmaan,
vieläpä iloitsevan tuosta kaikesta aivan naivisti ja yksinkertaisesti
niinkuin ei kuolemaa olisi ollutkaan, niinkuin he itse olisivat olleet
ikuisia ja heidän kotinsa ja kontunsa säilynyt iankaikkisesti.
Tiesittehän te paremmin. Tiesittehän te, kuinka asia oli.
Teidän sielunne kävi surulliseksi heitä ajatellessaan. Teidän teki
mielenne kuiskata heidän korvaansa: Te houkat! Ettekö te oivalla, ettei
kannata tyhjän vuoksi niin paljon rehkiä ja ponnistella?
Mutta jos jollekulle heistä huomautitte jotakin sinnepäin, he
vastasivat heti tekevänsä niin suvun jatkamiseksi, isänmaan ja
ihmiskunnan menestykseksi tai Jumalan kunniaksi.
Te säikähditte, että olitte ollenkaan uskaltaneet niin suuria asioita
koskettaa, menitte pois ja painuitte takaisin omiin alakuloisiin
mietteisiinne.
Sitäkö oli elämä siis? Senvuoksiko me siis olimme syntyneet?
_Kannattiko_ senvuoksi elää? Ja miksi meillä ylimalkaan oli sukua,
isänmaata ja ihmiskuntaa?
Ja miksi meillä oli Jumala?
Te kysyitte, eikä kukaan vastannut teille. Te tunsitte itsenne aina
orvommiksi ja yksinäisemmiksi siinä tyhjyyden kammossa, joka aina
rautaisempana pusertui teidän pienen, värähtelevän sydänparkanne
ympärille.
Jos kuolema ja perikato oli maailmanjärjestyksen viimeinen sana,--te
ajattelitte,--jos tämän kaiken takana oli vain tyhjyys ja kaiken häviö,
niin mikä oli tämä ihmeellinen väliverho siis, tämä outo, kirjava ja
kangasteleva harhanäky, jota he sanoivat elämäksi ja jossa kaikki
olivat toinen toisiinsa niin kiinteästi takertuneet?
Olihan tuo kaikki kuitenkin kerran jätettävä. Olihan kätkettävä kerran
hautaan kalleimpansa.
Ja te toivoitte usein tuota murhetta kuvitellessanne, että olisitte
kuolleet kuusi-öisinä taikka ettei teillä olisi ollutkaan isää eikä
äitiä, ei armasta eikä ystävää. Olihan turha omata edes tuokion mitään
kallista, kun tiesi sen kuitenkin seuraavassa tuokiossa kadottavansa.
Näin te toivoitte ja vuodatitte katkeria kyyneliä.
Te katselitte ympärillenne lapsensilmillänne ja päätitte pysyä irti
elämästä. Ja niin kuljitte te sen läpi kuin mieronkiertolaiset.
Koska siihen nyt kerran sattumalta on syntynyt--te ajattelitte--ja
koska elämä siis joka tapauksessa näyttää olevan elettävä, te päätitte
sen elää ainakin niin, ett'ette koskaan mitään rakasta omistaisi eikä
kukaan kallis jäisi hautakummullenne teitä kaipaamaan.
Uskon, että te siinä onnistuitte niinkuin minäkin. Emmekä me kuitenkaan
tulleet sisälle Totuuden kaupunkiin.
Sillä Totuus on _elettävä_ eikä vain tutkittava, eikä astu kukaan
sisälle ikuisen rauhan portista, joka ei sinne ole halki myrskyn ja
suuren levottomuuden vaeltanut.»
Hiivin pois hänenkin luotaan. Sillä hänkin tuntui olevan hyvin lähellä
heräämistään.
Kuolemattomuuden toivo.
Mutta heti kun hän oli lopettanut, viritti eräs pieni, vihreä kukka
virtensä hänen kupeellaan:
»Minäkin tunsin elämän turhuuden. Mutta kuolemattomuuden toivo ei silti
kadonnut minusta.
Minäkin näin ihmisten ympärilläni häärivän ja pyörivän, istuttavan
puita ja lisäävän ihmiskuntaa. Ja minä ymmärsin, että he tahtoivat
täten jättää edes jonkun muiston jälkeensä ja elää sen keralla kauemmin
kuin heidän elin-aikansa oli.
Minäkin näin ihmisten työskentelevän isänmaansa ja ihmiskunnan
parhaaksi sekä kasaavan niiden vuoksi paljon kauniita aatteita ja
ihanteita itselleen. Ja minä tajusin, että he sen kautta pitensivät
päiviensä lyhyyttä ja saivat siten ainakin ajallisen kuolemattomuuden.
Koska he eivät saaneet kaikkea, he ottivat osan. Koska he eivät saaneet
ijäistä, he ottivat ajallisen. Tuonkin tajusin minä täydellisesti ja
päätin tehdä niinkuin näin kaikkien muidenkin tekevän.
Vain joku himmeä vaisto sydämessäni sanoi, että olisi ollut ehkä
kuolemattomampaa elää vain omalle sisimmälle totuudelleen ja
senmukaiselle kehitykselleen eikä millekään itseään ulkopuolella
olevalle tarkoitusperälle. Mutta se jäi vain vaistoksi, ja minä tyydyin
siihen, mihin näin muidenkin tyytyvän.
Totuin ajattelemaan, ettei yksilön elämää kannattanut ottaa kovin
vakavalta kannalta ja ettei yksilö ollut muuta kuin pisara
maailmankaikkeudessa.
Eikö ollut jotakuinkin samantekevää, kuinka sen kävi? Eikö ollut paljon
tärkeämpää, että rotu pysyi, että kansakunta säilyi ja ihmiskunta
kehittyi aina korkeammalle kohti aurinkoa?
Taltuin tietoisuuteen, ettei pitänyt vaatia mitään ehdotonta itseltään
eikä muilta, kaikkein vähimmän maailmankaikkeudelta.
Oli sopeuduttava elämään sellaisena kuin se oli, joskin sitävarten oli
pakko paljon tinkiä ja alistua. Olihan olemassa silloin ainakin _se_
lohdutus, että asettamalla päämääränsä kyllin korkealle voi saada
osakseen sangen suuren osan kuolemattomuutta.
Taikka ainakin _niin_ suuren kuin oli yleensä tapa saada ihmislapsen.
Heikko unelma! Hauras lohdutus!
Mutta minä tein niinkuin näin muidenkin tekevän.»
Pieni vihreä kukkaparka! Hän näytti siinä niin syyttömältä ja
liikuttavalta hyvässä, lapsellisessa ijäisyydenikävässään.
Hän oli nähtävästi asettanut päämääränsä _sangen_ korkealle, koska hän
oli päässyt Jumalan yrttitarhaan, mutta ei kyllin korkealle, koska
kaupungin portit vielä tällä kertaa olivat hänen edessään sulkeutuneet.
Heitin hänet viattoman unta uinumaan.

OIKEUDENMUKAISET.
Enkä voinut taaskaan ottaa monta askelta, ennen kuin eräs suuri,
tummansininen kukka kiinnitti huomiotani sävelin, jotka olin kuullut
joskus, ja unikuvin, jotka eivät olleet aivan outoja minulle.
Varmaan oli jotakin samantapaista joskus kauan sitten, jossakin
entisessä elämässäni, heijastunut myöskin oman henkeni kuvastimessa.
Pysähdyin viehättyneenä kuuntelemaan. Se lauloi:
»Tunnen teidät, te oikeudenmukaiset! Sillä minäkin olen ollut niinkuin
yksi teistä.
Otin tehtäväni, valitsin elämänurani ja päätin olla sille uskollinen
saakka kuolemaan.
Olin kuullut tai lukenut kirjoista, että se oli samaa kuin olla
uskollinen omalle itselleen. Ja sitähän kukin tahtoi olla. Kuka kunnon
mies olisi tahtonut olla mukana tinkimässä pois mitään itsestään, jos
kerran oli mitään mahdollisuutta säilyttää se eheänä ja koskemattomana.
Mutta oliko mahdollisuutta? Senpä juuri oli elämänkokemus osoittava.
Nyt oli minun tehtäväkseni joutunut juuri oman itseni tinkimätön
tutkiminen, oman aikani, sen olojen, sen ihmisten ja siinä liikkuvien
henkisten virtausten mahdollisimman vilpitön ja vääjäämätön toteaminen.
Koetin täyttää sen niin hyvin kuin osasin. Mutta huomasin sen piankin
sangen epämukavaksi elämänohjeeksi.
Sillä kaikista toteamisen--ja yksinomaisen toteamisen--teorioista
huolimatta se merkitsi sittenkin samaa kuin asettua muiden ja oman
itsensä tuomariksi.
Outo voisi luulla ehkä, että sen ainakin itsensä suhteen pitäisi olla
jotakuinkin mukavaa. Voin kuitenkin vakuuttaa omasta kokemuksestani,
että se on paljon mukavampaa muiden suhteen.
Miksi?
Siksi että kaikki tuomitseminen edellyttää tutkimista ja että ihminen
kaikkien tutkittavien asioiden ja henkilöiden joukosta oppii vasta
viimeksi itseään tuntemaan.
No niin, minä tutkin, minä tuomitsin siis. Mutta ei kulunut pitkiäkään
aikoja, kun minä huomasin sekä väärin tutkivani että tuomitsevani,
puhumattakaan siitä, että huomasin esittäväni usein asiat väärässä
valossa ja siis pitäväni väärää pöytäkirjaa.
Välistä teki hyvä pääni, välistä hyvä sydämeni kolttoset minulle. Mutta
enimmän teki sitä minulle elämäntehtäväni.
Ihailin hyvän pään leikkiä ja otin mielelläni osaa siihen. Tulin
tehneeksi siten paljon vääryyttä sekä muille että itselleni.
Itselleni siten, että painoin senvuoksi alas monta syvempää ja
tärkeämpää elämän-arvoa, vaikka tiesin ja tunsin niiden asuvan
olemukseni onkaloissa. Ja muille siten, että saatoin pelkän älyllisen
ilotulituksen vuoksi loukata usein heidän arintaan ja herkintään.
Oivalsin, että sitä oli siis pidettävä edes joissakin aisoissa, ellei
ollut mieli joutua joka suuntaan väärintekijäksi.
Olihan tuomarin ensimmäinen tehtävä tuomita oikein. Koetin siis, mikäli
voin, hillitä hyvän pääni iloa.
En tiedä, kuinka lienen siinä aina onnistunut. Mutta tunsin, että se
oli jo ensimmäinen epäjohdonmukaisuus sillä tiellä, jota olin lähtenyt
taivaltamaan.
Eikö vaatinut elämäntehtäväni juuri oman itseyteni ehdotonta ja
tinkimätöntä säilyttämistä?
Epäilemättä. Mutta silloinhan täytyi minun kelvata siihen juuri
sellaisena kuin olin, niinkuin Luoja oli luonut minut, kaikkine
ominaisuuksineni, jotka saattoivat olla vikoja tai ansioita, mutta
olivat joka tapauksessa välttämättömiä, jos minun mieli elämäntehtäväni
edes jotakuinkin kunnollisesti suorittaa.
Miksi siis hillitä mitään? Miksi siis painaa alas mitään? Eikö se ollut
synti Pyhää Henkeä vastaan?
Ei, vastasi joku ääni sydämestäni. Ei _voi_ olla mikään synti painaa
alas jokin puoli itseään, jolla tuntee itselleen ja muille väärin
tekevänsä.
Mutta kuinka saatoin joutua myös hyvää sydäntä vastaan sotajalalle?
Näin niin paljon hyviä ja kaikin puolin herttaisia ihmisiä ympärilläni,
mutta vain harvoja oikeudenmukaisia. Sillä oikeudenmukaisuus vaatii
voimaa, jota _ei_ vaadi lempeys ja anteeksi-anto.
Minulla oli tuo voima. Siksi päätin surmata myös hyvän sydämeni ja
tuoda senkin uhriksi elämäntehtäväni alttarille.
En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta minun tarkoitukseni oli
olla oikeudenmukainen.
Nyt vasta huomaan, että minun olisi ollut uhrattava Totuuden alttarille
myös oma ajallinen elämäntehtäväni.»
Näin lauloi se suuri, sininen kukka minun sielulleni. Enkä minä voinut
muuta kuin ristiä käteni ja toivottaa onnea hänelle, että se onnistuisi
hänelle ainakin hänen uuteen elämään herättyään.

YLI-IHMINEN.
Enkä päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun jo eräs uusi kukka,
raskas ja keltainen kuin keisarinkruunu, loihe laulamaan:
»Tunnen teidät, te yli-ihmiset! Sillä minäkin olen tahtonut olla teidän
kaltaisenne.
En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta tunnen monta, jotka
ovat tulleet sitä tietä epäihmisiksi.
Maailmanjärjestys oli väärä mielestäni. Siksi päätin, etten sitä
milloinkaan enkä missään tapauksessa hyväksyisi, vaan linkoisin
vastalauseeni ja taistelisin sitä vastaan niin kauan kuin voisin,
vaikka selvä järkeni sanoi, että kerran pakostakin joutuisin tappiolle
tuossa taistelossa.
Parempi sekin kuin ilmeistä vääryyttä hyväksyä. Ja saattoihan löytyä
tilanteita, joissa ei ollut muuta pelastettavissa kuin kunniansa.
_Se_ oli pelastettava siis.
Ihmisen oli oltava kauniimpi ja ylhäisempi kuin se maailmanjärjestys,
jonka alaiseksi hänet, kokonaan hänen omaa tahtoaan kysymättä ja
tiedustamatta, oli syntymässä asetettu. Mutta miten oli elämä siis
tältä kannalta otettava?
Oli toteutettava tuo ihmishengen aavistama kauniimpi ja jalompi
maailmanjärjestys omassa yksilöllisessä tahdossaan.
Niin se oli. Ihmisen oli oltava jumalia laupiaampi, ritarillisempi ja
suurimielisempi.
Epäilemättä olivat nuo vallat häntä väkevämmät. Mutta eihän ollut silti
tarvis tunnustaa niitä itseään korkeammiksi eikä kaartuvammiksi, vaan
saattoi päinvastoin sanoa niitä matalammiksi, julmemmiksi ja
alhaisemmiksi olemukseltaan.
Eikö ihminen ollut _herra_ luomakunnan?
Eikö juuri _hänen_ ollut näytettävä esimerkki siitä, miten
kuninkaallinen mieli kohtelee salakavalia, epäyleviä vihollisiaan,
olkoot ne sitten vaikka häntä väkevämpiä ja ikuisempia?
Ei suinkaan heidän ikeeseensä nöyrästi alistumalla, vaan pikemmin heitä
pilkkaamalla, uhmaamalla ja halveksimalla.
Taikka oliko sekään kyllin arvokasta? Ehkä olikin paras ja musertavin
menettelytapa heihin nähden vain ylhäinen, koskematon
välinpitämättömyys?
Maailmanjärjestys oli _huono_ myötä juuriaan. Maailmankaikkeus näytti
vain pelkkiä raakoja, turmiota-tuottavia voimia kihisevän. Eikö
ollutkin siis itsensä siitä eristettävä niin paljon kuin mahdollista,
joskin oli kerran oleva pakko palata kaikkien yhteiseen, kurjaan
alkukotiin?
Mitä mahtoi sille, että oli halpasyntyinen, kun kuitenkin oli saanut
jalosukuisen mielen syntymässä?
Ei muuta kuin ainakin koettaa olla parempi maailmanjärjestystä. Ei
muuta kuin asettaa sen tilalle oma siitä parannettu ja jalostettu
järjestyksensä sekä ainakin koettaa toteuttaa omassa itsessään ja
ihmisten keskuudessa toisia ylevämpiä ja lempeämpiä lakeja kuin niitä,
jotka näyttivät hänen ympärillään vallitsevan.
Niin tein. En tiedä, tuliko minusta yli-ihminen, mutta ainakin tuli
minusta ylempi jumalia.»

NEITSYT-ÄITI.
Näin hän lauloi, ylpeänä kuin kuningas, raskaana ja keltaisena kuin
keisarikruunu.
Ja minä seisoin juuri hänen ylitsensä kumartuneena kuunnellen hänen
tässä ympäristössä niin outoja säveliään, kun huomasin yrttitarhan
äkkiä ruusunpunaisesta kohteesta valkenevan ja tunsin lähenevän minua
ylhäisemmän.
Kohotin katseeni ja näin Neitsyt-Äidin kulkevan yli kukkien minua
kohti.
Ja niin herkkä oli hänen hellyytensä, ettei korsi taittunut hänen
käydessään, ja niin keveät olivat hänen askeleensa, ettei kastehelmi
maahan läikähtänyt.
Ei hän tullut minun tyköni taivaallisessa loistossaan eikä astunut
minun eteeni elämäni aurinkona. Hän tuli hienona ja heleänä kuin alkava
aamurusko, nuoruuden ja viattomuuden rauha kukki hänen kulmillaan,
mutta hänen silmänsä olivat kauniit ja lempeät kuin kaksi suurta
orvonkukkaa, ja niistä säteili minua vastaan sanomaton hyvyys, jonka
vertaista minä en ollut nähnyt milloinkaan enkä kuvitellut edes
mahdolliseksi maassa tai taivahissa.
Eikä hän huikaissut minua vaatteittensa valkeudella, eikä korkeutensa
kunnialla minua maahan pakottanut. Mutta hän pysähtyi minun eteeni
pyhänä ja hiljaisena ja ojensi kätensä minulle ja esti siten minut
hänen eteensä polvilleni lankeamasta:
--Sinä olet hyvä, hän sanoi, yhtä hyvä kuin minäkin. Minä uskon sinuun.
Miten saatoin minä vastata niin yliluonnolliseen, niin ylitaivaalliseen
hyvyyteen?
En muuten kuin tulemalla sellaiseksi kuin hän minun olevan kuvitteli.
Hän uskoi minuun, _Hän_, Yli-aistillinen.
Hän piti minua vertaisenaan, Hän, Neitsyt-Äiti, johon minä olin
lapsuudestani saakka katsonut ylös kuin aamutähteen, jota minä olin
rakastanut siitä saakka kuin opin omintani rakastamaan ja jonka
tunnustusta minä olin tavoitellut kaikessa, mikä oli minusta näyttänyt
etsimisen ja pyrkimisen arvoiselta!
Samassa tunsin, että tapahtui suuri muutos minussa.
Minä kirkastuin. Minä tulin hänen kaltaisekseen. Putosi pois
viimeinenkin tomunverho meidän väliltämme, ja minä seisoin hänen
edessään ikinuorena ja säteilevänä kuin se Jumalan kuva, joksi olin
luotu ajan alusta ja jota hän oli säilyttänyt alla sydämensä
aikakaudesta aikakauteen.
Niin yhdyin minä hänen kerallaan Hengessä ja Totuudessa. Ja niin olin
minä valmis astumaan hänen kanssaan sisälle unelmieni kaupunkiin.


EPILOGI.

Nyt on minun hyvä olla. Minä olen kotona.
Olen hyvässä turvassa. Minun ei ole tarvis enää milloinkaan tuntea
itseäni orvoksi eikä yksinäiseksi. Kaikki murheet ovat minun
hartioiltani haihtuneet ja kaikki huolet huomisesta.
Tunnen olevani rakastettu. Ja se riittää minulle.
Tunnen kelpaavani täällä sellaisena kuin olen. Ei kukaan tahdo karsia
minusta pois mitään eikä minua toisenlaiseksi pakottaa. Itse rakkauskin
on täällä vain hyvää ja hellää ymmärtämystä, eroten siis siinä
suhteessa kokonaan ihmisten välisestä rakkaudesta, jonka ainoana
päämääränä niin usein on vain omistaa ja orjuuttaa.
Seisommeko me paikallamme siis? Eikö kaikki kehitys ole lakannut
meiltä?
Eipä suinkaan, sillä meidän rakkautemme on rajaton, ja meidän ilomme on
etsiä toisistamme aina uusia ja uusia ihailun ja rakastamisen
mahdollisuuksia. Ja koska me myöskin itse olemme rajattomia, ei lopu
kesken meiltä ottaminen eikä antaminen, jotka molemmat ovat täällä yhtä
suloisia.
Täällä ei ole mitään ylempiä eikä alempia, ainoastaan vertaisia. Siksi
on täällä sallittu kaikki eikä kukaan tunne toisensa läsnäolon itseään
kahlehtivan.
Koska me olemme tulleet kukin eri teitä Totuuteen, on meillä myös
paljon kertomista toisillemme. Eikä kukaan kuuntele toisen kohtaloita
muuten kuin samalla myötä eläen niitä, eikä kukaan _voi_ kertoa mitään
sellaista, mikä ei yhtä hyvin olisi saattanut tapahtua meille
jokaiselle.
Kukin meistä on osa maailmansielusta ja kuitenkin kokonaisuus. Kukin
meistä on ääretön ja me olemme kaikki siinä niinkuin muissakin
suhteissa Jumalan kaltaisia. Me olemme Jumalan ylin ilmestysmuoto,
mutta silti ei mikään inhimillinen ole vierasta meille.
Täällä ei ole mitään katkeria hyvästijättöjä, vaan pelkkiä iloisia
jälleennäkemisiä.
Tänne saapuu joka päivä uusia tulokkaita, mutta heidät otetaan vastaan
vanhoina ystävinä. Eikä meidän kokonaisuuksiemme summa kasva siitä,
että toisia tulee, yhtä vähän kuin se siitä vähenee, että toisia menee,
kuka ketäkin ahdingossa olevaa, rakastettua olentoa auttamaan, joka ei
vielä ole päässyt polun päähän.
Välistä autamme me kokonaisia aikakausia. Ihmiset sanovat näkevänsä
silloin Jumalan sormen maailmanhistoriassa. Välistä annamme me kaiken
kehittyä omien luonnollisten lakiensa mukaisesti, mutta tulemme sitten
ja ratkaisemme asian yliluonnollisesti.
Ihmiset sanovat silloin näkevänsä Kaitselmuksen ihmeellisen
johdatuksen.
Me ohjaamme maailman menon. Me sidomme ja päästämme, me palkitsemme ja
rankaisemme. Me teemme _aina_ oikeutta, mutta sen lisäksi me teemme
laupeutta ja anteeksi-antamusta.
Meidän tuomiomme eivät ole niinkuin ihmisten tuomiot, sillä me katsomme
sydämeen.
Meidän yhtäläisyytemme ei suinkaan ole käsittänyt meidän yksilöllisiä
ominaisuuksiamme, vaan saanut päinvastoin ne korkeimpaan kukkaansa
puhkeamaan. Vain kaikki epäoleellinen ja epätodellinen, kaikki
satunnainen ja tilapäinen on kadonnut meistä. On jäänyt jälelle vain
se, mikä pysyy iankaikkisesti.
Meidän on helppo olla ja keveä hengittää. Kaikki käy meidän mielemme
mukaan, sillä meille ei ole olemassa mitään vastakohtia. Ei synny
mitään erimielisyyksiä välillämme, sillä vaikka meidän tahtomme on
täysin vapaa, on sen suurin autuus toimia aina meitä yhdistävän
yleistahdon mukaisesti.
Kaikki meidän ajatuksemme, sanamme ja tekomme ovat yhtämittaista
Jumalan palvelua. Mutta ritarillisen rakkautemme ja kunnioituksemme me
omistamme Neitsyt-Äidille, joka on meidän herkimpien ja hienoimpien
vaistojemme yksinomainen valtiatar.
Täällä on toteutettu Pyhäin ihmisten yhteys ja Hengen tasavalta.
Täällä virtailee suuren yhteenkuuluvaisuuden tunne halki taivaiden ja
tähtitarhojen, maasta maahan, kansasta kansaan, sydämestä sydämeen,
kautta kaikkien luomakunnan kerrostumien, jotka muuten olisivat
erillään kuin liuskat eivätkä ollenkaan aavistaisi yhteistä
alkuperäänsä.
Siksi pitää tämän valtakunnan nimessä kaikki kansat maan päällä
siunatuiksi tuleman.
Me emme näe täältä mitään uskontojen erilaisuuksia. Me näemme vain
hartauden, vain halun hukkua johonkin itseään suurempaan. Sillä
totisesti: jokainen, joka ei tahdo itseään kadottaa, ei hän myöskään
löydä mitään itseänsä suurempaa, ja jokainen, jonka pään ja sydämen
halki eivät elämän äärettömyydet ole koskaan taivaankaarina
kuvastuneet, hän jää pieneksi, ahtaaksi ja pimeäksi ja hänen sielunsa
on vielä monta kertaa jälleensynnyttävä.
Me emme näe myöskään mitään rotujen, kansojen, kansanluokkien tai
edes sukupuolten eroavaisuuksia. Me näemme vain _ihmisen_ eri
kehitys-asteissaan ja tiedämme, että hänen on ne kaikki omalla
tavallaan suoritettava.
Kukaan meistä ei tahtoisi olla toisensa kaltainen. Sillä Hän, joka on
yksi, tahtoo ilmetä mitä monimuotoisimmin. Mutta Häneen vaipumalla
omissa yksinäisimmissä ajatuksissamme, me voimme olla yhtä Hänen
kanssaan ja sulaa sanomattomaan autuuteen.
Siksi ei suotta kaiu meidän keskellämme niin usein Eleusiin
mysterioiden vanha kuorolaulu:
»Syöksykää, myriaadit, alas!
Luonto, Luojasi tunnetko?»
Myöskin monia muita lauluja me hyräilemme. Mutta kaikista rakkain on
meille se laulu näkyväisestä näkymättömän vertauskuvana ja se runo
aistillisesta yliaistillisen hunnutettuna armautena, minkä Jumalan
Kaikkivalta jo ajan alusta on maailman sydämeen kirjoittanut.