Aikakausien vaihteessa: Historiallisia kertomuksia - 1

AIKAKAUSIEN VAIHTEESSA
Historiallisia kertomuksia
Kirj.
KYÖSTI WILKUNA



WSOY, Porvoo, 1910.

SISÄLLYS.
Uuden ajan kynnyksellä.
Murrosajan mies.
Aamun miehiä.
Luopioita.
Tilipäivän iltana.
Viimeinen side.


UUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.
Kuvaus Turusta 1500-luvun alussa.

-- Vielä ylemmäs tuuleen, hei-hei! sillä lailla! Jumalan ystävät jäävät
jälelle ja jos tätä tuulenpuuskaa kestää, niin kohta meillä ei ole
hätääkään.
Tuuli vinkui köysissä, pitkä peräsimenvarsi natisi ja korkealle
kaartuvan keulan nipukassa olevan Pyhän Christoferin puisen veistokuvan
kasvoille pärskyi vaahtoa vastaan vyöryvien aaltojen harjoilta.
Ylhäällä märskorilla oli tähystämässä itse laivuri, nuori Hannu
Kimalainen, joka enovainajansa lesken, Gertrud Karvataskun, laivalla
purjehti Danzigista takaisin Turkuun. Kun kaupungin saksalaiset
porvarit, joiden käsissä tähän aikaan ulkomainen kauppa melkein
yksinomaan oli, katselivat nurjamielisesti niitä suomalaisia, jotka
harjottivat vielä omilla aluksillaan kauppaa, ei Hannu Kimalainen ollut
huolinut liittyä heidän laivueihinsa, vaan lähtenyt heinäkuun alussa
yksinään uhkarohkealle retkelle Itämeren taa. Hän oli onnellisesti
päässyt perille, myynyt voilastinsa sekä ostanut tilalle suolaa,
humaloita, saksalaista olutta ja Alamaiden kankaita. Paluumatkakin oli
käynyt onnellisesti, kunnes tunti pari sitten heidän lähestyessään
Rymättylän eteläistä päätä tuli Själön saarten suojasta näkyviin kaksi
epäilyttävää alusta, jotka heti kaikin voimin alkoivat pyrkiä kohti.
Kimalainen miehineen huomasi heti niiden olevan joko vitaliveljeksiä,
noita »Jumalan ystäviä ja kaikkien vihollisia», tai yhtähyvin
tanskalaisia merisissejä, joita keväästä saakka oli näillä vesillä
liikkunut, huolimatta siitä että rauhanneuvottelut Svante Sturen ja
Hannu kuninkaan välillä olivat parasta aikaa käynnissä. Tuuli kävi
länsi-luoteelta ja he olivat purjehtineet siihen saakka hyvällä
laitasella, mutta kun nuo kaikesta päättäen vihollismieliset laivat
ilmestyivät tavalliselle kulkuväylälle, käänsi Kimalainen vastatuuleen
luoviakseen Rymättylän pohjoispäähän ja sieltä myötätuulta laskeakseen
Turkuun.
Karvataskun alus oli aikoinaan vartavasten rakennettu kestämään
kilpailussa merirosvojen kanssa. Se oli hätyyttäjiään sirotekoisempi ja
heti vastaselle jouduttaessa näyttäysivät sen edut. Kun suunta otettiin
niin ylös tuuleen kuin suinkin sieti, alkoivat kömpelötekoisemmat
vihollisalukset huomattavasti jäädä. Tuuli oli täällä saaristossa
kuitenkin puuskittaista ja yhtäkkiä Kimalainen, joka korkealta
asemaltaan jännittyneenä tarkkasi vihollislaivojen liikkeitä, havahtui
siitä, että purjeet hänen allaan alkoivat lepattaa.
-- Hoi, Eerikki, nukutko sinä, peijakkaan körri? -- huusi hän korkeassa
peräkeulassa seisovalle vanhalle merikarhulle, joka peräsintä hoiti, --
laske alemmas tuuleen eläkä kuhnaile!
-- Juurihan minä pääsin ylemmäs kääntämästä ja nyt siinä jo että:
»laske alemmas!» -- murisi perämies, joka hänkin oli kiintynyt
takaa-ajajia tähystämään.
-- Etkö sinä, sen kuhnio, näe, että purje elää ja välimatka taas
lyhenee! -- huusi Kimalainen kärsimättömästi.
Peräsintanko natisi taas ja purjeet täyttyivät uudelleen. Päivä ei
ollut vielä puolessakaan kun he pääsivät Rymättylän pohjoispäähän.
Kaapparit seurasivat vielä itsepintaisesti perässä, vaikka heidän
täytyikin jo huomata takaa-ajonsa turhaksi. Kun nyt Kimalaisen laiva
kääntyi oikealle ja lähti myötätuuleen viilettämään Naantalia kohti,
katosivat ne kokonaan näkyvistä.
-- Niistä ei nyt enää ole vaaraa, kun sinä, Eerikki, vain osaat tämän
väylän karit välttää, -- huusi Kimalainen hyvillä mielin
perämiehelleen, joka ylenkatseellisesti sylkäisten vakuutti vaikka
tynnyrin parasta Lyypekin olutta juotuaan kulettavansa laivan siitä
paikasta eheänä Turkuun.
Hannu jäi edelleen märskorille saadakseen ensimäisenä nähdä
kotikaupunkinsa, josta hän oli ollut ainoastaan kolmisen viikkoa
poissa, mutta jonne hän ikävöitsi aivankuin ei olisi sitä vuosikausiin
nähnyt. Hän oh pitkän solakka kaksikymmenvuotias ja oli hän melkein
lapsuudestaan saakka elänyt enovainajansa perheessä, sillä isä, joka
oli ollut piispa Maunu Särkilahden palveluksessa, oli kaatunut
venäläissodan aikana Viipurin puolustuksessa ja äiti oli seurannut
häntä hautaan vuosi sen jälkeen. Eno, jolla oli vain yksi tytär, Hannua
kahta vuotta nuorempi Kirsti, oli tahtonut kasvattaa hänestä
kauppaliikkeensä jatkajan ja siinä tarkotuksessa oli hän jo varhain
saanut seurata enoaan Saksan ja Tukholman matkoilla. Kuollessaan kaksi
vuotta takaperin oli eno ilmottanut toivonsa olevan, että Hannu ja
Kirsti liittyisivät yhteen. Heitä olikin jo pienestä alkaen katsottu
kuin luonnostaan yhteen kuuluviksi ja siltä kannalta he olivat itsekin
tottuneet asian ottamaan. Mutta varsinaisen rakkaudentunteen oli Hannu
huomannut vasta viime talvena itsessään heräävän. Kirstiä oli alkanut
lähennellä erään saksalaisen poika, suunnilleen Hannun ikäinen Arent
van Asken, ja sikäli kuin Kirsti osotti tälle suopeuttaan, esiintyi hän
kylmäkiskoisesti Hannua kohtaan. Tämä oli ikäänkuin avannut Hannun
silmät näkemään, kuinka kaunis Kirsti oikeastaan olikaan ja mitä
kaikkia hyviä ominaisuuksia hänen suloiseen olemukseensa kuului. Ja
mitä enemmän Kirsti tuntui hänestä etääntyvän, sitä viehättävämmäksi
tyttö kävi Hannun silmissä.
Kun merisisseistä ei enää ollut vaaraa, palasi Kirstin kuva taas Hannun
mieleen. Suloisen tuskallisesti ailahti hänen rinnassaan ja
hetkittäisin saattoi hänestä tuntua, että se on Kirsti, joka
näkymättömin sitein vetää Turkua kohti häntä ja hänen mukanaan koko
laivaa. Hän veti voimakkaasti itseensä meren ja suolan tuoksua ja antoi
katseensa liitää lehtevästä rannikkosaaresta toiseen. Märskori huojui
määrämittaisesti, tuuli suhisi purjeissa ja pani hulmuamaan hänen
pitkän vaalean tukkansa. Pyhä Christofer keulassa nousi ja laski
aivankuin se olisi ääneti kumarrellut joillekin näkymättömille
olennoille aaltojen harjoilla.
Laiva liukui Ruis- ja Hirvisalon väliseen salmeen ja hetken kuluttua
kuului märskorilta Hannun iloinen huuto:
-- Hei, miehet, ollaan jo kotikynnyksellä: linna näkyy!
Kohta näkyivät alas kannellekin linnan harmaat muurit, jotka jykeinä ja
suorasärmäisinä kuvastuivat kuulakkaa taivasta vasten. Tultiin
linnanselälle, jossa hiljainen aallokko keinutti muutamia ankkuroituja
sota-aluksia. Lähempänä Korpolaisvuorta oli taas ankkurissa joukko
hansalaisten laivoja, jotka pyöreine kylkineen ja korkeine keuloineen
muistuttivat jättiläissimpukoita. Tornin huipulta kuului torventörähdys
ja kun laiva liukui linnan eteläiselle sivustalle, ilmestyi
ulkovallille linnan alivouti, joka tiedusteli mitä merelle kuului ja
oliko vihollislaivoja näkynyt. Hannu, joka yhä viipyi märskorilla,
huusi hänelle vastaan ja ilmotti seikkailustaan saaristossa.
Oli sunnuntai, ja tavallinen vilkas hyörinä satamassa ja joen
molemmilla rannoilla oli tauonnut. Tuulimyllyt Kakolanvuorella,
Puolalanmäellä ja Vartiavuorella seisoivat ja niiden harmaat siivet
ojentelivat taivasta kohti. Linnan ulkovarustuksella lojui
päivänpaisteessa muutamia nihtejä ja he huutelivat Hannun laivamiehille
joitakin kompasanoja. Etäämpää Kakolanvuoren juurelta, missä linnan
olkikattoiset tallirakennukset olivat harmaana rykelmänä, kuului
hirnuntaa ja pärskettä, kun huovit juottivat hevosia kaivolla olevasta
suuresta altaasta. Kun laiva oli tullut linnan ja Korpolaisvuoren
väliseen väylään, herpautuivat purjeet aivankuin tuulen valta ei olisi
ulottunut tänne linnotuksen suojaamalle alueelle. Mutta siinä olikin jo
tullitupa rannalla linnan puomin edessä ja sen luo laski laiva
ankkurinsa. Hannu kipusi vikkelästi alas, hyppäsi rannalle ja
ristinmerkin tehden huudahti enemmän iloisesti kuin hartaasti:
-- Kiitetty olkoon Pyhä Christofer ja Henrik!
Hän oikoi ja venytteli itseään aivankuin makuulta nousten, palasi
sitten takaisin laivaan ja pujahti korkeassa peräkeulassa olevaan
kajuttaan. Suuresta arkusta veti hän esiin kolme kääröä. Yksi niistä
oli vietävä arkkiteini Paavali Scheelille, jolle danzigilainen kauppias
Hans Chonnert lähetti siinä Hannun mukana kirjeen ynnä lahjoja.
Toisissa oli tuomisia tädille ja Kirstille. Hän avasi Kirstille
kuuluvan käärön ja mielihyvin tarkasteli vielä kerran sen sisältöä.
Siinä oli punaisen silkkiliinan sisällä pienessä korukantisessa
kotelossa kaulahelmet böhmiläisestä lasista sekä hopeasormus, jonka
leveään kantaan oli lehtikiehkuran keskelle kuvattu pyhä neitsyt, lapsi
sylissä. Käärittyään ne taas kokoon sälytti hän tuomisensa kainaloon ja
lähti astelemaan linnasta kaupunkiin johtavaa tietä. Hänen sininen
verkajakkunsa oli kiristetty vyöllä, josta riippui kauppiaille
tavallinen kukkaro sekä vaarallisella meriretkellä tarpeellinen miekka.
Sen huotra kolahteli hänen vasenta saapastaan vasten ja ikäänkuin
kiihotti hänen verevätä elämänhaluaan. Hän vihelteli, otti väliin
juoksuaskelia ja napsautteli vapaan kätensä sormia. »Onkohan Kirsti
kotona, ja saapa nähdä, kuinka hän ottaa minut vastaan?» mietti
hän käydessään ja silmäili kotoista ympäristöä, joka tyynen
sunnuntaitaivaan alla hymyili hänelle tervetuloa. Vasemmalla, Puolalan
ja Aningaistenmäen välisessä notkossa kohosivat tuleentuneiden
ruispeltojen takaa Pyhänhengentalon ja Pyhän Yrjänän hospitaalin
viheriät turvekatot ja »Pietarin pelloilla» olevista haasioista
tuulahti eltaantuneen heinän tuoksu. Oikealla puolen joen takana
tervehtivät häntä Samppalinnan rinteille sijottuneet Katinhännän
tutunomaiset hökkelit, joiden pitkää nurmea kasvavilla katoilla näkyi
»laitumella» pari vuohta. Katinhännän takaa kohosivat Olavinluostarin
harmaat muurit ja ylhäällä Vartiavuorella temmelsi joukko poikasia,
joiden äänekästä iloa häiritsemään kohosi luostarin puolelta
mustapukuinen munkki.
Tultuaan kapealle ja kaarevalle sillalle, joka Aningaisten puolelta
johti joen yli suoraan kauppatorille, tunsi hän sieramissaan tutun
kalanhajun. Mutta venheet ja jaalat lepäsivät rauhassa pitkin rantoja
ja siellä täällä näkyi vain joku pyhäpukuinen porvari kädet selän
takana käyskelevän rantapuotien välissä. Kapealla torilla, jonka läpi
sillalta raatihuoneelle saakka ulottui kahtena pitkänä rivinä pieniä
kivipuoteja, pyrähteli varpusparvia kaikenlaisten jätteiden ja töryn
kimpussa.
Heti torille tultuaan kääntyi Hannu vasemmalle ja lähti kulkemaan
kapeata Jokikatua, jonka varrella asui lähekkäin sulloutuneena joukko
varakkaampaa porvaristoa. Vastapäätä Pyhän Annan alttarille kuuluvaa
kivitaloa pisti päätynsä kadulle Gertrud Karvataskun puinen tupa, joka
oli rakennettu jykevätekoisen harmaakivikellarin päälle. Paitse
kadunpuoleista asuin- ja vierastupaa kuului siihen myöskin etehisen
erottama keittiötupa.
Ahtaalla pihamaalla tonki kuminan juuria hankokaulainen sika ja lähellä
sitä kuukkaili muutamia kanoja. Sisällä asuintuvassa ei Hannu tavannut
ketään. Molemmat kadulle päin olevat, pienet päärmäakkunat olivat auki
ja toisen kynnyksellä makasi päivän raukaisema kissa. Se raotti
silmiään vain silloin, kun varpusparvi sattui kadulle laskeutumaan.
Keittiössä oli vanha ja puolikuuro palvelijatar, jolta Hannu kuuli
tätinsä ja Kirstin menneen päivämessuun.
Jätettyään tuomiset kotiin ja riisuttuaan miekan vyöltään lähti Hannu
uudelleen ulos. Oltuaan viikon päivät tuulessa ja aaltojen
keinuteltavana tunsi hän täällä mantereen tyynessä ja lämpimässä
ilmassa itsensä kuin huumautuneeksi. Hiljaista katua edetessään tunsi
hän korvissaan vielä tuulen suhinaa ja hiekkainen katu ikäänkuin huojui
hänen allaan. »Kun kulen kirkkoa kohti, voi Kirsti yhtäkkiä tulla
vastaani», ajatteli hän ehtiessään Jokikadun päähän. Siitä kääntyi hän
oikealle ja lähti hiljakseen kulkemaan kadun keskitse juoksevan puron
vartta, joka johti Mätäjärven ja Kupittaan lähteiden vesiä Aurajokeen.
Täällä alkoi kaupungin arvokkain osa, jonka useimmat talot olivat
kivestä ja kuuluivat tuomiokirkolle. Vasemmalla oli Pyhän Ursulan kilta
ja sen rinnalla suuri kivinen _Domus clericorum_, jonne piispa
Maunu Särkilahti oli järjestänyt yhteisen refektoorion eli ruokasalin
kaupungissa oleville papeille. Mentyään Pikkusiltaa myöten puron yli
tuli hän Kirkkokadun päähän ja pysähtyi hetkiseksi tuomiokirkon
viileään porttiholviin. Väkeä palaili yksitellen kirkosta, josta kuului
hiljainen urkujen humina. Tätiä ja Kirstiä ei näkynyt ja hän pistäysi
itsekin kirkkoon. Varsinainen päivämessu oli jo päättynyt, mutta
kirkossa liikkui yhtämittaa hartaudenharjottajia ja sivukappeleista
kuului yksityisten sielumessujen hyminää. Hannu kastoi kätensä
vihkivesiastiaan, pisti hopearahan uhritukkiin ja läheni kirkon perällä
pääkuorin vieressä olevaa Pyhän Henrikin kuoria, jonka sisäänkäytävän
päällä oli avonainen kaappi, missä näkyi Henrik piispa murhaajaansa
polkien. Hän kiitti tuota Turun ja koko Suomen suojeluspyhimystä
onnellisesta matkastaan ja luki hartaasti kolme Ave Mariaa. Takaisin
tullessaan pysähtyi hän hetkeksi Pyhän Laurentiuksen kappelin eteen ja
vaipui katselemaan sen seinällä olevaa vanhaa lapsuudenystäväänsä,
neitsyt Mariaa. Sinisillä silmillään katsoi se suoraan häneen ja
hymyili ja sen kullattu kruunu sekä hopeinen mantteli kimmelsivät
kynttiläin valosta. Se samoinkuin pääkuorin sisäänkäytävän päällä
riippuva suuri krusifiksi, n.s. triumfiristi, olivat lapsena
vaikuttaneet häneen erikoisen valtavasti ja painuneet iäksi hänen
mieleensä.
Silmiään siristäen astui hän hämärästä kirkosta päivänpaisteiselle
kirkkopihalle. Hän kiersi koillispuolelle, jossa kirkon ja
ympärysmuurin välillä oli laajin ala ja josta hän kuuli yksitoikkoisen
saarnaavan äänen. Siellä oli kirkon seinustalla yksinkertainen
saarnastuoli, josta usein sunnuntaisin joku pappi tai munkki saarnasi
suomeksi kirkkopihassa olevalle kansanjoukolle. Saarnastuolissa oli
Hannun hyvä tuttu lapsuuden ajoilta, dominikaaniveli Laurentius, jolla
oli leveä ja omituisesti vasemmalle kääntynyt nenä. »Katsos telkkää!»
hymähti Hannu ja hänen mieleensä muistuivat sanat:
»Isä Telkkä,
etkös pelkkä;
kiirastuleen
sielus tulee?»
Joku poikaviikari oli kerran ristinyt hänet omituisen nenänsä takia
telkäksi ja sepustanut sitten tuon värssyn, jonka Hannukin oli monesti
huutanut kadulla liikkuvalle isä Laurentiukselle, saadakseen sitten
solien ja »kräntien» kautta henkensä edestä pakoon juosta. Mutta kerran
oli isä Laurentius saanut hänet kiinni Vartiavuoren rinteellä, vienyt
hänet väkisin luostariin ja rangaistukseksi opettanut hänelle aakkoset.
Sen jälkeen heistä oli tullut hyvät ystävät.
Hannu nyökäytti päätään entiselle opettajalleen ja istahti muutamalle
nurmettuneelle hautakummulle. Miehiä ja naisia istui nurmikolla tai
käyskeli hautojen välissä. Toiset juttelivat hiljaa keskenään ja vain
harvat näyttivät seuraavan munkin yksitoikkoista esitystä. Muurissa
olevan kapitulirakennuksen avonaisessa ikkunassa näkyi jonkun
hengellisen isän sileä ja pyöreä pää, joka nyrkkeihin nojautuen silmät
puoli ummessa tarkasteli allansa olevaa väkijoukkoa. Jollei pää
kärpästen hätyyttäessä olisi tavan takaa liikauttanut itseään, olisi
sitä saattanut pitää muurinkoloon sovitettuna seinäkoristuksena.
-- Jumala on myöskin pelikaanin vertainen, -- jutteli isä Laurentius
unettavalla äänellä, -- pelikaanin, joka ravitsee poikasiaan omalla
verellään ja tekee heidät sillä eläviksi sen jälkeen kuin he ovat
tulleet käärmeeltä surmatuiksi. Niin on myöskin Jumala tehnyt meille,
kun paratiisin käärme oli meidät surmannut, sillä sen jälkeen teki hän
meidät eläviksi kalliilla verellään.
Pyhittyään hikeä kaljulta otsaltaan jatkoi hän:
-- Jumala on myöskin salamanterin vertainen, salamanterin, joka asuu
tulessa. On vuoria, jotka palavat alituisessa tulessa, jota kenkään ei
voi sammuttaa. Sellaisessa asuu salamanteri ja kukaan ei voi sinne
tulla. Mutta se, joka tahtoo vangita tämän eläimen, virittää toisen
tulen kauas palavasta vuoresta, ja kun eläin näkee sen tulen, pakenee
se ulos vuoresta ja rientää siihen toiseen tuleen, ja tulee niin
vangituksi. Niin oli myöskin Kristus tulessa, se tahtoo sanoa taivaan
valtakunnassa, taivaallisen isänsä helmassa, eikä kenkään voinut tulla
hänen luoksensa. Mutta neitsyt Maria sytytti täällä maan päällä toisen
tulen, se on palavan rakkautensa, joka hänellä oli sydämessänsä Jumalaa
kohtaan. Kun nyt Herramme huomasi tämän tulen, karkasi hän ulos isänsä
sylistä neitsyt Marian puhtaaseen ruumiiseen, ja niin tuli hän
vangituksi.
Kun yhä harvemmat näyttivät seuraavan dominikaanin saarnaa, vaikeni
tämä ja lausui hetken kuluttua ääntään korottaen:
-- Olipa kerran...
Hän pysähtyi ja tarkasteli väkijoukkoa viekkaasti, jolloin hänen
nenänsä näytti entistä enemmän kääntyvän vasemmalle.
-- Olipa kerran ritari, jonka piti matkustaa vieraalle maalle, ja hän
jätti nuoren ja ihanan vaimonsa anoppinsa huostaan.
Huomatessaan että kuulijakunta höristi korviaan, lausui isä Laurentius
enemmän hyväntuulisesti kuin katkerasti:
-- Kyllä te nyt minua kuuntelisitte, mutta tällä kertaa se saa loppua
siihen, -- jonka jälkeen hän kapusi saarnastuolista alas ja lähti
vikkelästi tiehensä.
Hannun kirkas mieliala oli saarnan aikana käynyt pilveen, sillä
etäämpänä muurin vierustalla oli hän nuorenväen joukossa huomannut
Kirstin Arent van Askenin seurassa. Viimemainittu, jolla oli kallis
Flanderin-verkainen puku, oli huomannut ensiksi Hannun ja nähtävästi
laskenut hänestä jonkun kokkapuheen, koskapa toiset ympärillä olijat
nauraen katsahtivat häneen. Kirsti oli myöskin nauranut, mutta kun
hänen katseensa oli sattunut vastakkain Hannun kanssa, oli hän
punastuen luonut silmänsä alas. Sen jälkeen oli Hannu istunut
alakuloisena ja heinänkortta pureskellen tuiottanut eteensä. Kun hän
viimein nousi, olivat niin munkki kuin suurin osa kuulijoitakin jo
poistuneet. Hengellisen isän pää kapitulirakennuksen ikkunasta oli
kadonnut, siellä ja täällä hautojen välissä käyskeli pyhäpäivän
joutilaisuudessa joku vanhempi porvari ja ylhäällä kirkonkatolla
räpsähtelivät naakkojen siivet.
Hitaasti asteli Hannu ulos kirkkotarhasta. Tultuaan Pikkusillalle tunsi
hän äkkiä vastenmielisyyttä mennä kotiin ja hän lähti ilman päämäärää
käyskelemään puron vartta ylöspäin pitkin Piispan- ja Hämeenkatuja. Hän
aikoi sitä tietä kulkea aina Kupittaalle saakka, mutta tultuaan
tuomiorovastinpellolle näki hän lähteiden luona olevan nuorta väkeä
karkeloimassa. Silloin kääntyi hän oikealle ja lähti kiipeämään ylös
Gertrudinmäen itäistä jyrkännettä. Hänen allaan oikeallapuolen oli
Mätäjärven lampi pesulauttoineen sekä pieniä kaali- ja humalamaita.
Mutta kun hän pääsi mäen päälle, aukeni hänen eteensä vastenmielinen
näky. Mäen länsipäästä, joka oli kukkulan korkein kohta ja jota
nimitettiin Hirsipuumäeksi, irvisti häntä vastaan teilirattaaseen
asetettu pääkallo sekä turvonnut ruumis mädäntyneine kaulansijoineen.
Ne olivat keväällä mestatun murhapolttajan jätteitä ja mereltä tuleva
tuulenhenki toi Hannua kohti inhottavan hajun. Hän laskeusi saman tien
takaisin, kiersi mäen eteläistä juurta myöten Uudenmaantielle, joka
heti Hirsipuumäen alla olevan Pyhän Gertrudin majatalon ohi kulki
kaupunkiin ja yhtyi Karjakatuun.
Kun hän seisoi majatalon edustalla ja hajamielisesti katseli
ovenpielessä olevaa Pyhän Gertrudin puista veistokuvaa, joka piti
oikeassa kädessään palmunlehteä ja vasemmassa pienoiskirkkoa, havahtui
hän siitä että hänen takanaan kuului kavionkapsetta. Kun hän kääntyi,
ennätti ratsastaja kohdalle ja lausui Hannuun vilkaistuaan miehekkäällä
äänellä:
-- Kas, nuori Kimalainen, Jumalan rauha! Milloin olet matkalta palannut
ja onko sinulla mitään tuomisia minulle?
Hannu tervehti nöyrästi muhkeata pappispukuista ratsastajaa, jonka hän
tunsi arkkiteini Scheeliksi ja joka arvatenkin palasi piispan luota
Kuusistosta.
-- Hyvä on, hyvä on, -- nyökäytteli tuo komea prelaatti, kun Hannu
kertoi hänelle matkastaan ja Chonnertin terveisistä.
-- Olen iltamessuun saakka kotona ja sitä ennen voit tuoda minulle
Chonnertin lähetyksen.
Hän nyökäytti päätään ja pani hevosen liikkeelle. Kohta pysäytti hän
sen kuitenkin uudelleen ja kääntyi perässä tulevan Hannun puoleen.
-- Uskaltaisitko tehdä tänä kesänä vielä toisen retken Danzigiin? --
kysyi hän.
-- Miksi ei, jos se olisi tarpeellista, -- vastasi Hannu.
-- Aittani täyttyvät jyvistä ja voi alkaa vanheta. Ne olisi saatava
ajoissa myydyksi. Mutta siitähän saamme lähemmin keskustella enosi
lesken kanssa.
Pölyä tupruttaen lähti hän ratsastamaan kaupunkiin, mutta Hannu alkoi
miettiä, että hän lähteekin uudelleen merelle. »En ole tietävinänikään
Kirstistä ja lähden heti kun lasti on purettu ja uusi saatu tilalle»,
ajatteli hän. Katkeruudella muisti hän, ettei Kirsti ollut
kirkkotarhassa tullut häntä tervetulleeksi toivottamaan ja hän vakuutti
itselleen: »Menen heti taivuttamaan tätiä arkkiteinin tuumaan.»
Kun hän tuli kotiin, kohtasi hän ensimäiseksi juuri Kirstin, joka
seisoi portaalla ja viskeli suurimoita kanoille.
-- Tervetuloa kotiin, Hannu! -- sanoi Kirsti väkinäisen reippaasti.
»Hänellä on uusi puku ja se on tietysti Askenin tähden», ajatteli Hannu
ja tahtoen olla välinpitämätön kysyi hän:
-- Onko täti kotona?
Kirsti myönsi ja pitempään sananvaihtoon pyrkimättä pyörähti Hannu
tupaan.
-- No, siinäkö sinä vihdoinkin olet, -- huudahti täti iloisesti, --
terve tulemaasi ja kiitos Pyhälle Henrikille että tervennä palaat. Käy
pöytään nyt, me olemme syöneet jo, kun sinua ei kuulunut.
Hän mennä lennätti jo keittiötupaan, josta kuului hänen äänekäs
puheensa vähäkuuloiselle Vapulle. Kohta palasi hän takaisin kantaen
suurella tinavadilla paistettua haukea ja täysinäistä oluttuoppia. Hän
oli muhkea ja täyteläinen leski, vähän yli neljänkymmenen, ja hänen
mustissa silmissään välähteli vielä nuorekasta eloisuutta. Hannun
syödessä istui hän vastapäätä, katsoi häntä lempeästi ja jutteli:
-- Niin sinä olet päivettynytkin ja aivan kuin vuosikaupalla
miehistynyt. Ja kunnialla palasit retkeltä. Minä olenkin joka ilta
ennen Mariansoittoa käynyt kirkossa rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun
puolestasi.
-- Entäs Kirsti, onko hänkin rukoillut minun puolestani? -- pääsi
Hannulta.
-- Kirsti, niin, hän on sellainen lapsi vielä eikä ymmärrä toisesta
huolehtia, -- vastasi äiti vältellen ja jatkoi hetken päästä toisesta
kohti:
-- Aamulla minä jo tiesin, että tänään sinä tulet kotiin, sillä yöllä
näin sellaista unta. Pietari vainaja oli olevinaan vielä elossa ja minä
odotin häntä Lyypekistä palaavaksi. Kun laiva laski rantaan, hyökkäsin
minä kannelle ja Pietaria syliksi, mutta silloin huomaankin, että sehän
oletkin sinä, Hannu, ja että Pietarihan ei enää ole elossakaan.
Hannua alkoi vaivata tädin ystävällisyys ja hän tyhjensi oluttuopin
pohjaan.
-- Tahdotko lisää olutta? -- ehätti täti sen huomatessaan, -- tietysti
sinä tahdot, minä menen hakemaan.
Kun hän palasi ja asetti täyden kannun Hannun eteen, istui hän taas
entiselle paikalleen ja alkoi jutella kuinka hyvin kauppa oli sillä
aikaa luistanut ja kuinka koko entinen suolavarasto oli jo loppuun
myyty. Viimeiset oli vaihetettu näädän nahkoihin eräälle Oulunsuun
kauppiaalle ja ne taas oli myyty hyvästä hinnasta muutamalle Lyypekin
kestille.
-- Saksalaiset ovat meille kateissaan, mutta kyllä me niitä vastaan
keino keksitään, -- lopetti hän merkitsevästi.
Samassa tuli Kirsti sisälle. Hän oli kokonaan äitinsä vastakohta,
hentovartaloinen, vaaleaverinen tyttö, jolla oli siniset, somasti vinot
silmät.
-- Oletko sinä jo veljeäsi tervehtinyt? -- kysyi äiti kuin
pikkulapselta.
»Veljeäsi!» toisti Hannu mielessään ja tunsi että hänen on mahdoton
antaa tuomisiaan, ainakaan nyt.
-- Kuulehan, Kirsti, saat nyt mennä Runsalan nuorten kanssa joelle
soutelemaan, mutta elkää linnalle saakka menkö, -- sanoi äiti, ja Hannu
ajatteli: »Vai niin!»
-- Sinä olet nyt kahdenkymmenen vuotias, Hannu, -- alotti täti, kun
Kirsti oli mennyt. Mutta Hannu, joka oli lopettanut jo syönnin,
keskeytti hänet sanoen:
-- Minun on nyt oitis mentävä arkkiteinin luo viemään Danzigin
terveiset, sillä hän vartoo minua.
Vastausta odottamatta otti hän Scheelille kuuluvan käärön ja lähti
ulos. Tädin avuton katse herätti hänessä sääliä ja ristiriitaisin
tuntein jätti hän huoneen. Arkkiteinin luota tultuaan viivytteli hän
kaupungilla hyvän aikaa senkin jälkeen kun Mariansoitto oli kaikunut
tuomiokirkosta. Sitten kävi hän suoraa levolle.
* * * * *
Maanantaiaamuna varhain, kohta kun tuomiokirkosta oli soitettu
aamumessuun ja luostarinkellot Vartiavuoren takaa siihen vastanneet,
alkoi pienessä pääkaupungissa viikon levoton hyörinä. Kilkkavin kelloin
astelivat porvarien lehmät ahtaita katuja ja kokoontuivat eri tahoilta
Karjakadulle häviten sitä myöten laidunmailleen. Vuohia kiipeili jo
pienempäin talojen heinävillä katoilla, joilla kaste vielä kimalteli,
ja siltaa pitkin kulkea tömisti köyhempiä porvareita viikatteet ja
haravat olalla elomailleen Aningaisten puolelle. Joella alkoi liikkua
veneitä ja ranta-aittojen edessä vinkuivat laivojen väkipyörät.
Torilla, kaduilla ja joen rannoilla avattiin pieniä puoteja ja niiden
alas lasketuille luukuille ilmestyi kangaspakkoja, nahkatavaroita,
mausteita ja tinaisia talouskaluja. Taverneissa tyhjentelivät yötä
myöten saapuneet maalaiset oluttuoppeja Pyhän Henrikin ja neitsyt
Marian kunniaksi, ja siellä missä kaloja ja muita vatsantarpeiksi
aiottuja tavaroita liikuteltiin, puikkelehti väkijoukossa säkki
kainalossa keruulle lähtenyt dominikaaniveli, sormien hartaasti
rukousnauhaansa ja heitellen tuimia katseita samoilla asioilla
liikkuvaan risaiseen teiniparkaan. Eri tahoilta kuului pajoista ja
työhuoneista heleätä vasaran kilkettä ja ilmassa tuntui, varsinkin
torin ja sillan seutuvilla, tuoreen heinän, lehmien, kalan ja
nahkatavarain yhtynyt tuoksu. Tuulimyllyt jyräsivät ja longahtelivat
hiljakseen aamunhengessä, Korpolaisvuoren juurella narisi savimylly ja
linnansalmen yli laskeusi kitisten nostosilta, jota pitkin suuret
heinävankkurit lähtivät jyrisemään.
Aamu-aikaisesta oli Hannukin ollut liikkeessä. Laiva oli hinattu
tullituvan luota Karvataskun suuren ranta-aitan eteen, jonne lastia
alettiin tyhjentää. Täti ja Kirsti hoitivat vuorotellen laskupuotia ja
perheen jäsenet tapasivat toisensa kunnollisesti vasta illalla.
Arkkiteini oli päivällä tavannut Gertrud-emännän ja puhunut hänelle
asiastaan, mutta tämä ei ollut suostunut laivaansa vuokraamaan ja
kaikista vähimmän laskemaan kasvattipoikaansa uudelle retkelle,
ennenkuin rauha Tanskan kanssa olisi päätetty. Kun Hannu ei tässä
asiassa kyennyt sen paremmin tätiinsä vaikuttamaan, katkaisi hän
keskustelun lyhyeen ja siirtyi yölevolle.
Hannu alkoi tädin katseista ja erikoisesta ystävällisyydestä aavistaa
jotakin ja vaistomaisesti vältteli hän kahdenkesken joutumista. Mutta
kun laivan purkaminen torstaina iltapäivällä oli päättynyt ja Hannu
tuli kotiin, joutui hän tädin kanssa kahdenkesken asuintupaan. Täti toi
hänelle olutkannun ja kehotti lepäämään loppuosan päivästä. Kirsti oli
laskupuodissa ja täti istui Hannua vastapäätä kutoen sukkaa. Toinen
pienistä peräakkunoista oli työnnetty auki ja ulkoa kuului laitumelta
palaavien lehmien ammuntaa. Etäällä jyrähteli ukkonen.
-- Saksalaiset ovat hyvin kiukussaan siitä sinun Danzigin matkastasi,
-- alotti täti.
-- Mitä se heille kuuluu? -- tokasi Hannu ja tuiotti itsepintaisesti
tinakannun korvaan.
-- Tietääpäs sen, nehän tahtoisivat kaiken suuremman kaupan omaan
haltuunsa.
Tädin sukkapuikot kilahtelivat ja hetken päästä alotti hän vähän
lähempää.
-- On se sentään ikävää elää näin alituisessa riidassa saksalaisten
kanssa. Kyllä sopu somempi olisi, kun kerran saman kaupungin asukkaita
ollaan.
-- Mutta minkäpä sille tekee, kun ne joka paikassa, raadissa jos
muuallakin, tuppaavat suuna päänä määräilemään, senkin pippurisaksat!
-- sanoi nyt Hannu.
-- Voisivathan suomalaisetkin olla sävyisämpiä heitä kohtaan eikä joka
jutussa kiusaa tehdä, ja...
Täti mietti ja jatkoi tuokion kuluttua varovasti: