Aikakausien vaihteessa: Historiallisia kertomuksia - 4

-- Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani, -- sanoi piispa
kartteliaasti. -- Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä
salli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta
olemme juuri kirjottaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että
se asia tulee korjatuksi. Ilmottakaa se ynnä minun varotukseni ohella
seurakunnalle.
Kun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:
-- Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?
-- Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin...
Hän vaikeni punastuen.
-- Hm, sinulla on siis perhettäkin?
-- On, -- sanoi pappi maahan katsoen, -- enkä minä suinkaan ole ainoa,
-- yritti hän puolustautua.
-- Kyllä tiedän, kyllä tiedän, -- keskeytti piispa. -- Onko perhe sinun
luonasi pappilassa?
-- Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen, --
ehätti pappi selittämään.
-- Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?
Pappi katsoi vaieten jalkoihinsa.
-- Se kieltää papilta kokonaan yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen
että salaisen, -- sanoi piispa, -- ja Hemmingin statutit ovat vain
hätäkeino, joka koettaa korjata tuon vanhemman määräyksen rikkomisia.
Mutta jos nyt kerran on hankkinut lapsia maailmaan, niin eiköhän
jumalallinen laki, joka on näitä molempia vanhempi, velvota niistä
myöskin huolta pitämään? No niin, jos hätäsi on kova, niin
taloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi niin paljon kuin katsoo
muilta tarvitsijoilta liikenevän.
Hän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa jätti
huoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui sitten
entiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:
-- Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen
melkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät
uskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he
julkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää.
Minun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua
asettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.
Sisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan
ympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla äänellä alkoi
hän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan markkinarahvas
Halikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan veronkantaja oli hänet
sen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.
-- Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on
kieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muuna kuin kymmenenä viikkona
vuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain
kuninkaan käskyä estäessään sinua toimessasi, -- vastasi piispa.
-- Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin
pyhää isää Roomassa? -- sanoi munkki kiivaasti.
-- Siinä ollaan taas, poikani, -- huokasi piispa. -- Mutta voitko sinä,
joka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle että
näissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa
totella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?
Munkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:
-- Minä en ymmärrä muuta kuin kehottaa sekä sinua että muita veljiä
pysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena
aikana.
-- Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme
pysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä,
niin kuolemme me nälkään, -- väitti munkki.
-- Hm, sekin on totta, -- myönsi piispa ja katsahti epäröiden
taloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä
pudisti päätään.
-- Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan,
mutta minä kirjotan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle ja jollei
hän suostu teille apua osottamaan, niin ... aina kun minun hinkaloni
täyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen
veljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän on
mahdoton rangaista, mutta voutia minä olen nuhteleva hänen
käytöksestään. Ja muutoin on teillä jälellä-olevilla tällaisina aikoina
kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja paastossa.
Hän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki huoneen.
Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä silmänsä ja sanoi
valittaen:
-- Puolinaista, puolinaista kaikki! Minun tulisi auttaa ja minä olen
kuin paaluun sidottu.
Hän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien
asiassa kirjotettavasta kirjeestä ja huoneeseen astui linnasta saapunut
voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.
-- Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo, --
alkoi hän, kehitellen auki paperikääröä, -- kiirehtimään rästinä olevaa
kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmenyksiin. Täällä rästien
joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.
Kuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:
-- Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.
-- Rukiita puolitoista lästiä, -- jatkoi kirjuri.
-- Ainakin yksi lästi voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan
välttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.
-- Kaksi lästiä voita, lästi lohta, kolme kippuntaa haukia, -- luetteli
kirjuri rästilistasta.
Kun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmotuksen
mukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään astui
samasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika. Hän oli
kookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli jotakin
synkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä
uskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä
sivuutetuksi osotti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään katkeraa
mieltä milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla arvokkuudella
sanoi hän:
-- Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen
kaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin
Valpurinmessuna?
-- Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali,
sillä kuningas on minulle nimenomaan kirjottanut, että kapitulin
jäsenten lukumäärää on vähennettävä, -- vastasi piispa hieman
arastellen.
Tuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:
-- Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi
kai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän
palkkatulonsa.
-- Kuinkas monta kaniikkia oli Hemmingpiispan ja vielä Bero II:sen
aikanakin? -- kysyi piispa.
-- Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.
-- Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti ja
piispa lukuunotettuna, kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin eivät
olomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä tarvitsisimme
nykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun ymmärtääkseni me,
katsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme jättää ainakin kolme
kaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden tulot valtakunnan
velkojen maksamiseen.
-- Ja tehdä se pelkästään kuninkaan käskyllä ilman pyhän isän
suostumusta?
-- Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun
sijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän
välillä? -- kysyi piispa vuorostaan.
-- Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina
minä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä, -- vastasi
tuomiorovasti varmasti.
-- Seurauksiinko katsomatta?
-- Ne minä jättäisin Jumalan huomaan.
-- Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää
niin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?
-- Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja
kirkonryöstäjään?
Piispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:
-- Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan
muukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin
erehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala. Että
hän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me kyllä
hyvin tiedämme ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin tulevat
silloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin jos
Roomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.
Tuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta
esimiehensä kimppuun.
-- Muutoin oli myöskin asianani, -- sanoi hän, -- saattaa teidän
isällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää
sitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa, että
tuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut erään
luostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.
-- Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut
itselleen kuninkaan luvalla.
-- Aina vain kuningas! Mutta saanko tiedustella, onko teidän
isällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?
-- Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin
luostarilla on tiloja yllin kyllin, -- vastasi piispa vältellen.
-- Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista
vähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.
-- Mitkä ovat luvattomia perheitä?
-- Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä hyvin kuin minäkin, että
papiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli
tarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy yhä
julkeammaksi. Juuri kouluhuoneen sivu kulkiessani tuli kansaa
kuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja,
joita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka
kauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?
-- Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa,
mutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta
poikkeavasti.
Tuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen piirre. Piispa
jatkoi:
-- Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehottanut
esiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriöitä matkaan
saattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät käsitykset, mutta
hänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja se se sittenkin on
tärkeintä.
Antamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi
hänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.
-- Nyt menemme köyhien luo, -- sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja
yhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat osansa
joko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten valmistettu, tai
ruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin lapsia kohteli piispa
vanhus hellien ja useita orpoja oli hän toimittanut kasvatettaviksi.
Lopuksi hän luki siunauksen ja palasi sitten työhuoneeseensa, jossa hän
kirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin kokoonpanemat kirjeet.
Aurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi tullen
loivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle haikeamielisen
punerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.
-- Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alamme taas Jumalan nimeen
uusin voimin.
Kun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukeusi piispa päällysnuttuun
ja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta pistäytyä yksinään
rukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa, jossa hän
kolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia toimittanut.
Alkoi jo hämärtää kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän
raikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti
astellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartija seisoi sakariston
rappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa kuin
omien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston läpi
suoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja
pyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti
kirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto Rudin
ja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten jäleltä
olivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien seiniltä.
Mutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan ennallaan ja
siksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat hänelle kuin
käyntejä entisyydessä.
Pyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan
keskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo
miehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla,
laulavalla äänellä:
-- _Pie Jesu, Domine, dona ei requiem_... [Pyhä Herra Jeesus, anna
hälle rauhas...] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt
keskilaivaan, tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo
sanat lausunut.
Yksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa
erään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut siihen
että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja.
Toimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan
ikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana
saapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti
täydentämään hänen entisyystunnelmaansa.
Hetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin kuoriin,
jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz.
Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja hartaasti
rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti hitaasti
kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta väsymystä ja
istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista. Huoneessa oli jo
hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva ristiinnaulitun kuva
häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi kirkkoon oli raollaan ja
hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan papin messu.
Piispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa olivat
liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen edeltäjänsä aina
Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan ajoista saakka. Ja
siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon lattian alla he
kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain halunsa jo
päästä....
Mutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni ja
sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita ja
vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin
seinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin. Kaikilla oli
yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän yhteen
puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa hämärässä
näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja ummistetuin
silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen viimeksi ollut
heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä, että he siinä
istuivat.
Perimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja, Pyhä
Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa kuolleet
käännytystyön jatkajat, Rodulf ja Folkvino. Muista vähän erillään istui
vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat kolme Rantamäen
piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen piispanhiipan
kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä edeltäjäänsä,
joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut. Tuimin piirtein
ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksi mainittujen joukossa unioniajan
sotainen piispa Konrad Bitz, ja hänen piispallisen pukunsa päällä
häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan miekanponsi.
Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja
kysyi:
-- Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?
-- Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen
päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen
järjestin? -- vastasi piispa Katillus.
-- Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa, --
ilmotti Maunu I.
-- Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat
tuomiokirkon. Onko se korjattu? -- kysyi Ragvald II.
-- Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut
kapitulia kahdella uudella kaniikinviralla, -- vastasi tarmokas
kirkkovaltias Benediktus. -- Minä järjestin kymmenysverot ja pidin
ensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni
pysyneet voimassa?
Sananvuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään
ympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:
-- Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet.
Huolimatta siitä että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma
maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä.
Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja
alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut
tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä
kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston
velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut
käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen
toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut
maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia
pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?
-- Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja käyttänyt
pannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin alulle pääkuorin
rakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata virkaani ainoastaan
kaksi vuotta, -- ilmotti oppinut Johannes II, joka nuoruudessaan oli
ollut Parisin yliopiston rehtorina.
-- Minä olen sen työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista
olin riidassa Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä
voitolla -- täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.
Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla
rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa
sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:
-- Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot
ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja
ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta
kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.
Hänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli
»palvellut kuin kuninkaallista majesteettia», lausui nyt lempeällä
äänellä:
-- Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming
piispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä
piispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin
Kuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia
ylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla
valtaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä ympäri
maatani, suojelin talonpoikia aatelisten sorrolta ja valvoin pappieni
elämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti kalleuksia
tuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin uusilla
kappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen, niin että
tuomiokirkossa kaikui messu yli päivän aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Kirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja, opetuksesta sekä
köyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja hurskaiden naisten
olinpaikaksi perustin Armonlaaksoon luostarin. Ovatko nämä kaikki
pysyneet voimassaan?
Konrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo
kuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:
-- Minä olen säilyttänyt edeltäjäini perinnön ja unionikuningasten
avulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja
niskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa.
Hänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina
ollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla
perintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:
-- Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut läpi aikojen
kestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat saaneet
jo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä kuitenkin maani
etuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin varani ja sotajoukkoni
taistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä vastaan, jonka käsistä minä
ystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin Viipurin. Järjestystä ja kirkon
valtaa olen koettanut ylläpitää ja syventää kristillistä valistusta
määräämällä jumalanpalveluksissa käytettäväksi myöskin kansan omaa
kieltä.
-- Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme
aikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä, --
ilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.
Viimeisenä lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti
sanoi hän;
-- Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena. Turku
ja tuomiokirkko olivat piispaksi tullessani raa'an vihollisen
hävittämät ja uudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle.
Uutta ei minun oltu suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini
mukaan säilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen,
mutta ennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut
luokseen. Toivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle
rakentamaan.
Nyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta Suomen
kirkon entistä päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet nimensä:
»Jumalan armosta Turun piispa», katsoi häneen, ja totisina ja kysyvinä
näkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti kättään ja
liikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki seinustoilla
häämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä messun hyminä ja hän
kertasi hiljaa:
-- _Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!_
Hän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille
tullessaan näki hän edessään kirkkopihalla kaksi mustiin kaapuihin
puettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen
miehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä että
äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti hetkisen
pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä miehiä,
joiden hän arvasi vartovan häntä. »Mutta sitten lepään kyllikseni, kun
pääsen tuonne kirkon alle», ajatteli hän ja astui alas portailta.
Miehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:
-- Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään
asian takia.
Hän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli
dominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.
--- Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella, -- sanoi
piispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.
Kun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa, sanoi
hän Karpalaiseen kääntyen:
-- No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?
-- Minä olen nyt päättänyt jättää luostarin.
Piispan kasvoilla kuvastui pieni pettymys, kun hän virkkoi:
-- Et siis voi luopua Magdalenastasi?
-- En, -- vastasi Karpalainen alas katsoen.
-- Siitä huolimatta että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn
kuuluvaa menemästä naimisiin?
-- Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi laki
taasen sallii sen, nimittäin pyhässä raamatussa ilmotettu jumalallinen
laki, -- sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.
-- Niin, -- sanoi piispa ja loi katseensa alas, -- niin, niin, olette
oikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä.
-- Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin te,
isä, annatte suostumuksenne, -- sanoi Karpalainen. -- Myöskään en tahdo
ottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan
suostumuksella, vaan...
-- Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani, -- kiirehti piispa
sanomaan, -- ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku
nähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta
Jumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kulettavaksi.
Minä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te voitte
kulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni suoritettava
jaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja tunnettava vanhan
mureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se välistä koskee
kipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen viivähtäessäni ja
kaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni kaikki edeltäjäni
piispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta ajatellessani, etten
ole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta teitä nuoria nähdessäni
kirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin tuntuu minusta aina, että
vaikken olekaan mitään näkyväistä saanut aikaan, niin sentäänkin on
Jumala minua laupiaasti tuomitseva, kun siirryn sinne edeltäjäini
joukkoon.
Nuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin
tervehtivät he pois lähtiessään vanhaa esimiestään. Yksin jäätyään otti
piispa kynttilän käteensä ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Se oli pieni
kammio valkeaksi kalkituin seinin. Nurkassa oli matala ja kapea sänky
kovine olkipatjoineen ja karkeine villapeitteineen. Lähellä sitä oli
rukoustuoli ja sen päällä seinällä ristiinnaulitunkuva. Rukoiltuaan sen
edessä polvillaan laskeusi piispa levolle, risti kätensä rinnalleen ja
silmänsä ummistaen huokasi:
-- Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!
* * * * *
Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi
luostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän kuormaa
ja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän lepäämään
edeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti oli jo
paljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen työnsä
jatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin kypsynyt
Mikael Agricola.


AAMUN MIEHIÄ.

Ilma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka tarkkaavasti
kuuntelevia teologian ylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi.
Luennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se
tuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan. Syksyisen iltapäiväauringon
säteet olivat onnistuneet pujahtamaan eräästä sivuseinän akkunasta
sisään, erottaen näkyviin yli salin ylettyvän sakean pölyjuovan ja
muodostaen sivuseinälle himmeän kuvion nelikulmaisesta,
pyöreäruutuisesta ikkunasta.
Suomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut sen
vuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta
selittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen
baselilainen Uusi Testamentti -- hänen arvokkain kirja-aarteensa, jonka
hän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi töikseen
itselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloisena eikä voinut
tarkkaavasti seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan
kamppailtuaan antoi hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa
harhailla omia teitään sekä tuiottaen väsyneesti luennoitsijaan, joka
pölyisen valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin avuttoman
pieneltä, kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä vuotta oli
tuo kuuluisa jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt Lutherin
rinnalla Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa auditorionsa
aina yhtä täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan kokoontuneita
innostuneita kuulijoita. Kun Agricola antoi silmäinsä painua puoli
umpeen, näytti pitkän ja kapean luentosalin perällä istuva Melanchton
tavallistakin pienemmältä ja hennommalta. Hänen matala, sointuva
äänensä, jolla hän ikäänkuin hyväillen lausui rakasta kreikkaansa,
tuntui tulevan kuin jostakin hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan
väsyneihin hermoihin omituisen uinuttavasti. Hän ei seurannut enää
ollenkaan luennon sisällystä, tuiotti vain pölyjuovan läpi
Melanchtoniin ja antoi korviensa omia aikojaan suhtautua hänen
ääneensä, joka ilman saentuessa tuntui etääntymistään etääntyvän,
kunnes se kokonaan sammui.
Melanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja siveli
kämmenellä otsaansa. Silloin alkoi Augustiinikirkosta kuulua
kellonsoittoa. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni
ja sanoi hymähtäen:
-- Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa.
Hän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta
sitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä