Aikakausien vaihteessa: Historiallisia kertomuksia - 2

-- ... ja ennen kaikkea sopisi ryhtyä lähempiin tekemisiin heidän
kanssaan silloin kun tilaisuutta vain ilmestyy.
-- Minkälaista tilaisuutta? -- auttoi nyt Hannu tätiä luovimisessa.
-- No, vaikkapa naimiskaupan tilaisuus.
-- Onko tätiä kosinut joku saksalainen? -- autteli edelleen Hannu, joka
koetti nyt ottaa asiaa leikin kannalta, niin rauhattomaksi kuin hän
itsensä tunsikin.
-- Hyvänen aika, kuka tässä nyt minusta puhuu, vanhasta ihmisestä, --
oli täti kiivastuvinaan, mutta huomasi sanoneensa sellaistakin mikä ei
asiaan sopinut ja alkoi peruutella:
-- Vaikka kertakos sitä nyt neljänkymmenen iässä naimisiin mennään,
mutta minäkö tässä nyt saksalaisille itseäni kaupittelemaan, pyh!
-- No mutta täytyyhän sitä jonkun uhrata itsensä, jos mieli naimisten
kautta rakentaa sovintoa pippuriporvarein kanssa.
-- Eihän sen silti mitään uhraamista tarvitse olla, jos menee naimisiin
varakkaan ja kunniallisen saksalaisen kanssa. Varmasti ei Pietari
vainajallakaan olisi mitään sitä vastaan, vaikka näkisikin esimerkiksi
Kirstin ja nuoren Askenin naimisissa.
Nyt se oli melkein kuin sanottu ja täti hengähti helpotuksesta. Syntyi
lyhyt äänettömyys.
-- Isä Asken on minulta noin kautta rantain tiedustellut Kirstiä
pojalleen, -- ilmotti täti.
-- Miksei hän heti suoraan tiedustellut laivaa ja laskupuotia? --
lausui Hannu katkerasti, joi oluen pohjaan ja löi kannun tavallista
lujemmin pöytään.
Täti katsahti häneen levottomasti ja varustausi siirtymään asian
toiseen puoleen.
-- Kyllähän minä tiedän, että Pietari vainaja toivoi sinusta ja
Kirstistä parin tulevan, ja kyllä se tietysti minullekin aivan yhtä
mieluista olisi, mutta...
Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, jatkaen sitten:
-- Mutta minä olen tullut huomaamaan, että Kirstistä ei ole sinulle
vaimoksi. Sinä tarvitset lujemman ja kokeneemman ihmisen kumppaniksesi.
Ikäänkuin välttääkseen sitä myrkyllistä vastausta, joka tuntui Hannun
kielellä pyörivän, sieppasi täti tyhjän olutkannun ja riensi toiseen
tupaan. Hetkisen kuluttua huusi hän porstuasta:
-- Hannu, tulisit auttamaan minua, että saamme kellarista olutta.
Entinen on lopussa ja Vappu on juuri navetassa.
Yhdessä laskeusivat he etehisen perältä alas suureen kellarin, johtavia
portaita. Täti kulki edellä kynttilä kädessä. Oluttynnyrien luo
pysähtyessään virkkoi hän kuin jostakin mieleenjohtumasta:
-- Minunpa pitää, kun kerran olemme paikalla, ilmaista sinulle eräs
asia.
Hän meni kellarin perälle, antoi kynttilän Hannulle ja irrotti seinästä
neliskulmaisen kiven. Sen takaa veti hän esiin pyökkipuisen lujasti
raudotetun lippaan.
-- Täällä säilytti Pietari vainaja liikoja rahoja, -- sanoi hän ja
avasi kannen.
Siellä oli Eerikki pommerilaisen aikuisia pieniä brakteaatteja, jotka
kiiluivat kuin hopeanapit, Turussa ja Tukholmassa lyötyjä, Kaarlo
Knuutinpojan ja Sturein vaakunoilla varustettuja aurtuoita eli
äyrityisiä, muutamia Englannin noobeleita sekä kokonainen kasa rahaksi
lyömättömiä hopeatankoja.
-- Kun sinä olet ainoa miehenpuoli ja ikäänkuin isäntä talossa, niin
pitäähän sinun toki tietää talon asiat, -- puhui täti hiukan hämillään
työntäessään lipasta kätköön.
Hannu tunsi olonsa yhä tukalammaksi ja kun he tulivat ylös ja täti meni
keittiötupaan, pujahti hän ulos. Häntä halutti jotenkin tyhjentää
itseään ja ärtyisesti sormiaan naksutellen lähti hän kulkemaan
Jokikatua torille päin. Kadun päässä kohtasi hän Kirstin, joka yksinään
kulki kotiinpäin. Hannu pysähtyi hänen eteensä ja kasvinsisarukset
silmäilivät ääneti toisiaan. Hannun katseessa oli jotakin ilkeää ja
Kirstin kasvoille levisi heleä puna. »Kuinka hän onkaan kaunis»,
ajatteli Hannu, mutta itseään ärsyttäen virkkoi hän:
-- Pidätkö sinä Kirsti minusta yhtään?
-- Mitä sinä sellaista kysyt? -- vastasi Kirsti hätääntyneenä.
-- Niin vain, että kun Askenin naivat meidän laivan ja kun sinä seuraat
siinä kaupassa mukana, niin puhuisit jonkun hyvän sanan minun
puolestani, että minä saisin edelleenkin laivaa kulettaa.
Kirsti suuttui ja sai vedet silmiinsä. -- Hävytön! -- sanoi hän ja
yritti matkaansa jatkamaan.
Mutta Hannu sulki häneltä tien levittäen molemmat kätensä.
-- Etkö mene siitä, senkin ilkimys! -- tiuskui Kirsti ja nosti pienen
kätensä lyödäkseen. Hannulle muistui mieleen, kuinka hän ennen usein
oli samalla tavoin Kirstiä kiusannut estäen häntä ovesta menemästä ja
kuinka Kirsti oli aina samalla tavoin kohottanut kättään ja uhannut
häntä. Kuta enemmän Kirsti oli suuttunut, sitä kauniimmalta oli hän
näyttänyt ja Hannulle oli aina lopuksi tullut halu kaapata hänet
syliinsä.
-- Entä jos minä rupeankin sinulle isäpuoleksi ja naitankin vain laivan
Askeneille enkä sinua annakaan? -- jatkoi hän.
Kirsti purskahti itkuun ja nojasi kasvonsa seinää vasten. Hannun
valtasi äkkiä sääli ja katumus ja kokonaan toisella äänellä lausui hän,
laskien kätensä Kirstin olkapäälle:
-- Kirsti, ethän suutu minulle, ethän?
Mutta Kirsti riuhtasi itsensä irti ja lähti itkien juoksemaan kotiin.
Hannu seisoi hetken puolipimeällä ahtaalla kadulla ja katsoi hänen
jälkeensä. Sekavin tuntein lähti hän sitten kulkemaan torin halki.
Raatihuoneen eteen tultuaan seisoi hän vähän aikaa kahden vaiheella ja
lähti sitten kulkemaan Raastuvankatua alas luostarikortteliin.
»Menenkin Saunalaan ja, auta armias, jos joku saksalainen minua riitaan
härsyttää!» päätteli hän itsekseen.
Siinä missä Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle,
päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa kulmassa
Pyhän Nikolauksen kiitän kivinen talo. Kaupungin suomalaiset sanoivat
taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri kivinen
sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi.
Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen
kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista
tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein syntyi
myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä
sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten
raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen
aiheita.
Hannun sisälle astuessa istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko
iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van
Harvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael
Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja,
jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he
kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti
saksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään,
mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti
paikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.
-- Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? -- kysyi Murainen Witteltä,
joka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.
-- Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.
-- Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka
viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin
meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten
saada aikaan.
-- Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, -- lausui Witte. --
Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen
usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule
mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, -- lopetti hän
itsetietoisesti.
Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri
tavanneensa erään kökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli
Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat
toisiinsa ja Murainen virkkoi:
-- Kunhan ei ölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi
siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?
-- On kyllä, -- ilmotti uutisen kertoja, -- ja kyllä he aina jokisuun
vartioivat.
-- Kovat on ajat, -- huoahti Murainen, -- tuskin on venäläisestä
viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä
pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta
porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja
kaskea polttamaan.
-- Minusta olisi parasta että tanskalaisen annettaisiin
vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä
Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, --
sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.
-- Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, -- väitti Murainen vastaan. --
Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen
ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta
kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään
oikeata isännyyttä valtakunnassa, ettei jokainen piispa ja linnanhaltia
tuppautuisi vallasta riitelemään.
-- Huonot on ajat, huonot ja levottomat ja herra ties milloin tässä saa
tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, -- lopetti
Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.
Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän
sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja
ilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt
myöskin Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan
hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:
-- Vanhan Lyypekin malja, pojat!
Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.
-- Olutta, tavernari, -- huusi Hannu, -- mutta oikeaa turkulaista eikä
mitään Lyypekin solkkua!
Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu
omaansa ja huusi:
-- Pyhän Henrikin ja Turun malja!
-- Was deiwel, piha Heinrich, was ist's? -- rähähti muuan humalainen
hansalaiskesti.
-- Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat aina
kun saavat saksalaisilta selkäänsä, -- selitti Arent ja kaikki
saksalaiset remahtivat nauramaan.
»Pippurista, pippurista,
pippurista silmät
on hansankestillä,
nenä inkivääristä
ja sydän kalmusjuurta»,
alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa
ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.
-- Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän
kalmusjuurta? -- kysyi laulunalkaja.
-- Minä tiedän, -- huusi Hannu, -- minun mukanani lähetti Chonnert
meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan,
kehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että
saksalaiset...
-- Ovat aina kohmelossa, -- keskeytti toinen, -- ja tarvitsevat
kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!
-- Mite sine haastat, perkkele? -- huusi muuan saksalainen.
-- Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?
Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli
tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat
kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten
keskelle ja tarttui kurkusta tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia.
Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua, mutta kun
hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi tappelijain
välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän keräsi
tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähenemään
sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet
kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän
tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja
puheli läähättäen.
-- Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot
mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa. He,
he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!
Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli
käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta
saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja
vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin.
Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten
kasvoja.
Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa
tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta
seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he
saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon.
Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos
pimeälle kadulle.
-- Hoi, tavernari, olutta voittajille! -- huusi yksi nihdeistä pyyhkien
hihaansa nenästä valuvaa verta.
-- Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta
kuin menkää koreasti matkaanne! -- ärjyi tavernan vastaan.
-- Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä
ja työnnetään se pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään
pilkkaa aika miehistä.
Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää
tuopit.
-- Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia
ja oikeutta on, -- murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos
tirkistelläkseen.
-- Siellä ne vartoovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään,
senkin könsikät, -- puhui hän kuin itsekseen.
-- Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! -- ja huutaen ja meluten
syöksyivät suomalaiset ulos.
Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen
lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja
ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja
korjaamaan taistelun jälkiä.
Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät
ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.
* * * * *
Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä
ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kumartuneena kuumasti hengittäviä
kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Toisten
pään yli heristi Arent hänelle nyrkkiään eikä hän voinut itseään
liikauttaakaan. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän
huutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului
riuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä Kirstin ääni. Se kirkui
hätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen ja heräsi
samassa.
Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään käsittämättä aluksi missä hän
oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja
saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla
kiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan
pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan.
Mutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina
ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.
Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo
paloi ja Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia
tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka lepäsi
kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle oli
murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua juoksevan
puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia lapsi sylissä.
Ihan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan puolialaston mies,
jonka paljaita jalkoja tulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista
äänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti
karjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä
riehui ja rapisteli kanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti
viiltävä sianvingunta. Runsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät
epätoivoisesti ja siihen yhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen
elukat. Säännöttömästi soiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon
tornissa, linnassa päin jymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken
tämän sekavan metelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta
pitkät, kumeat torventoitotukset.
Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen
päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään
eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni
kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja
syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunkeusi savua ja etehisen
lattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha Vappu
verisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli selkosen selällään ja
sieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky: lähellä ovea, selin
etehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäripäinen mies, oikeassa
kädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä pertuska.
Peränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty siekaleiksi,
patja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi Gertrud-täti,
kaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli
murrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli
polvillaan samoin kypäripäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle
hopeaesineitä. Kolmas kypäripää, kookas, punapartainen ja eläimellisen
näköinen mies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan,
silmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita,
laajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies
nauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehotussanoja. Arkun luona
polvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin
jonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.
Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin
käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui
silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui
punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin
pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen
lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa
pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.
-- Hannu, Hannu! -- kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä
savun keskellä kasvinveljensä.
Tuohuksenpitäjä yritti kääntymään oveen päin, mutta samalla iski Hannu
puukkonsa hänen kaulaansa kypärin ja rintahaarniskan väliin ja
tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan.
Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään
Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo
kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona
olevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja
uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu
iski pertuskan kappaleiksi hänen kypäriään vasten. Täräyksestä
huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu
tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa
punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypäri rämähti
lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.
-- Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? -- läähätti Hannu.
Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta
tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja
kävi jo sietämättömäksi.
-- Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! -- hätäili Hannu ja
hapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja
tanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi
ulos pihalle.
Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän
oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään
käsittänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut
aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä
sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin
ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja
huumaavasti.
Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen
Kirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi
hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi,
ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja. Ja Hannusta tuntui
yhtäkkiä pahalta, että hän koskaan oli voinut olla katkera Kirstille.
-- Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä minä pelastan sinut, --
sopotti hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle.
Torille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun
keskellä kypäripäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet
välähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja
pelottavaa ryskettä aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut
maahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta
portti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä.
Pihalla vilahteli palavia tuohuksia.
Hannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa
jokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärit ja hän
lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan
katsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta talosta
karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle, kiskoen kädestä
vaimoaan, jonka paita oli rinnan kohdalta revitty ja jonka avonaista
tukkaa perässä juokseva juutilainen tavotti kouraansa. He juoksivat
Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta viereisen talon portista tölmäsi
samalla kadulle kypäriniekka ja survasi pertuskallaan miestä rintaan.
Hän lyyhistyi maahan, kierähti muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan
sylen päähän lapsesta, jonka kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan.
Perässä tuleva tanskalainen sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi
raahata häntä porttia kohti. Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen
sotilas häntä pertuskan varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen
ja riuhtasi hänet seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon
portista pihalle, josta toiset sotilaat meluten vierittelivät
oluttynnyreitä kadulle. Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko
hullaantuneita lehmiä hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien
ja mylvähdellen. Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien
pertuskoillaan kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli
käynyt paahtavan kuumaksi, tuntui veren hajua sekä kitkerää savun ja
palaneen lihan käryä.
Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon
vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän
heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten
karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä
tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun
hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei
kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan
alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla,
ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu
lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen
pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen.
Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko
lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt
turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. _Domus clericorum'ista_ oli
sinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä
toisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta
silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly,
hävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui
parasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten,
naisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset
kierielivät haavottuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle
oli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan
kauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa
ristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: »_Aufer immensam, Deus,
aufer iram_.» [Ota pois, Jumal', päältäm' julma vihas.] Eräs
kirkkotarhassa riehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihäänvarrella
alas kiveltä ja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot
tornissa soivat yhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulenpyörre
riuhtoi torninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti
rämähdellen kieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.
Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa
päässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä
kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin
muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään
piispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja
hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun.
Tämä hölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän
ehti tukevata taisteluasentoa ottamaan, oli Hannu lyönyt hänen
pertuskansa sivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen
kyyristyi tanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan
käsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat
viholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturun varrella olevat
puutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei
tälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen
ja niittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten
synkkä, läpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton
päästä, sillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme
tanskalaista, jotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas
»Pyhänruumiinkränti», joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen
varrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua
täynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään
tanskalaisten lähenevän.
-- Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen
raadeltavaksi, -- sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.
Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena
harppaili hän eteenpäin.
-- Jeesus Maria, minä tukehdun! -- parkaisi Kirsti.
Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli
suonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan
humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa
tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä
rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.
Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka
tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia
kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo,
joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti
Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkun hän
pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni
hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.
* * * * *
Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät
väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan
kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen
välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne olivat edellisenä
sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja sen saaristossa
oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun erilaisia ja
ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi,
että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia
ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö,
Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p.
elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi
hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa
lepäävään kaupunkiin.
Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen
hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja
ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin
kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla
kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön
tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti
virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin
ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät sotilaat