Aikakausien vaihteessa: Historiallisia kertomuksia - 7

Annettuaan isälleen karttelevia tietoja tarkotusperistään lähti hän
matkaan Ranskan kautta, nähdäkseen samalla maailmaa mahdollisimman
laajalti. Vaikkei hän vielä ollutkaan julkisesti katolisuuteen
kääntynyt, harrasti hän jo sentään katolilaisia menoja paastoten ja
rukoillen taivaallista neitsyttä, jonka hän oli valinnut erikoiseksi
suojelijakseen. Innostuttuaan itsekieltäymyksiin saattoi hän siinä
mennä sangen pitkälle, ollen toisinaan päiväkausia mitään nauttimatta
ja rukoillen yhtenä päivänä läpi satakuusikymmentäviisi helmeä
sisältävän rukousnauhansa. Sellaisten ponnistusten jälkeen tunsi hän
harvinaista kasvamista ja sisäistä voimistumista sekä saattoi silloin
nähdä loistavan päämääränsä aivan käden ulottuvissa. Mutta liian
kireälle pingotettu jousi laukesi ja hymyilevään Provenceen tultuaan
lankesi hän suinpäin aistillisuuteen. Hänen yöpyessään erääseen
luostariin viettivät munkit kuten koko seutukuntakin iloisia
viininkorjuukemuja. Kun iltamessun jälkeen oltiin refektooriossa
illallisaterialla, päästivät munkit etelä-ranskalaisen luonteensa
valloilleen. Yleinen ilo ja keveä mieliala tarttui Sorolaiseen kuin
tuli tappuroihin ja hän tyhjensi maljan toisensa jälkeen kuohuvaa
rypälenestettä. Laskettiin keveitä sukkeluuksia ja yhtäkkiä alkoi
joku laulaa vanhaa renkutusta: »_Magis quam ecclesiam diligo
tabernam_», jota Sorolainen nyt houreissaan oli toistanut. Laulu
seurasi toistaan ja kun kunnianarvoisa apotti oli kannettu omalle
vuoteelleen, pälkähti nuorempien päähän ruveta vanhaa »narrinjuhlaa»
viettämään. Sorolainen telmäsi täydestä sielustaan mukana ja joku
ehdotti tuota iloista pohjoismaalaista piispaksi. Se hyväksyttiin
ilohuudoilla, hänen päähänsä pistettiin paperista kierretty hiippa,
käteen työnnettiin koukkupääsauva, toiseen viinimalja, munkit
järjestyivät kulkueeksi hänen jälkeensä ja iloisesti hoilaten mennä
huojuttiin luostarin kirkkoon. Vallaton joukko sijottui kuoriin,
Sorolainen työnnettiin saarnastuoliin ja häntä huudettiin saarnaamaan.
Ja hän saarnasi, tekstinään sanat: »Minä janoon.» Ihmisten oli määrä
juoda viiniä eikä vettä niinkuin hevoset ja aasit, sillä sanoohan
profeetta: älkäät olko niinkuin hevoset ja aasit. Ja riemuhuutojen
kaikuessa tyhjensi hän viinimaljansa.
Kun hän viimeinkin selvisi Provencen seikkailuista, jatkoi hän kurjana
syntisenä matkaansa Roomaan alkaen katumus- ja kieltäymisharjotukset
aivan alusta. Collegium germanicumiin otettiin hänet, protestanttisen
piispan poika, avosylin vastaan ja innolla antausi hän nyt opinnoihin.
Sikäli kuin viimeinen kuperkeikka jäi ajassa taaksepäin ja hänen
kaikista aistinautinnoista eristynyt elämänsä kollegiossa kohotti hänen
siveellistä tuntoaan, alkoi loistava päämäärä taas kangastaa hänen
edessään ja eräänä sisällisen nousun hetkenä kirjotti hän isälleen
pitkän kirjeen, tunnustaen kääntyneensä katoliseen uskoon, puhuen
kunnianhimoisista unelmistaan ja vieläpä haltioissaan kehottaen vanhaa
paljon kokenutta isäänsäkin palajamaan katolisen kirkon helmaan.
Lisäksi oli hän isäänsä kehottanut muistamaan olevansa vanhaa aatelia,
pitämään arvostaan kiinni ja asettumaan tavallisten aatelismiesten
yläpuolelle, sillä piispoja on Suomessa vain yksi, mutta aatelismiehiä
tusinoittain ja mitä on hänen, piispan, rinnalla »joku Hevonpää tai
Svinhufvud».
Mutta oltuaan pari vuotta kollegiossa alkoi häntä vaivata koti-ikävä ja
toisinaan saattoi hän jo katua koko katolisuuteen kääntymistään.
Kotonahan hän olisi voinut hankkia vahvistuksen sukunsa vanhalle
aateluudelle, ja mennä Kaarlo kuninkaan palvelukseen sekä naida
Klaaran, joka sekin oli hänelle nyt mahdotonta. Mutta sitten hän taas
antausi mitä ankarimpiin katumustöihin, ripitti itsensä, paastosi ja
valvoi ja luuli toisinaan näkevänsä edessään lempeästi hymyilevän
neitsyt Marian. Mutta usein tuo taivaallinen madonna saikin hänen
mielikuvituksessaan yhtäkkiä Klaaran piirteet ja hänen hurmionsa kohosi
silloin huippuunsa, kunnes hän huomasi sen perkeleen kiusaukseksi ja
alkoi entistä ankarammin katumusta harjottaa. Jo Krakovasta lähtiessään
oli hän päättänyt karkottaa sydämestään Klaaran ja katkaista kaiken
yhteyden hänen kanssaan, mutta sen toimeenpano kävi yli hänen voimiensa
ja kerran hän sitten, tulisen kaipuun rintaa polttaessa, kirjotti
Klaaralle pitkän ja kiihkeän kirjeen ilmottaen tahtovansa häntä kerran
vielä syleillä, vaikkapa sen sitten täytyisi luvattomastikin tapahtua.
Kun hän oli päättänyt sekä filosofiset että teologiset opintonsa
kollegiossa, kirjotti hän toisen kerran isälle pyytäen kahtasataa
florinia matkarahoiksi, sillä hän tahtoi tulla nyt kotona käymään. Ja
kaikkia kokemiaan muistaen sekä samalla isän, äidin ja siskojen
muodostamaa piiriä kotoisen takkavalkean ääressä, huudahti hän
kirjeessään intomielin: »_Satis diu vidi, audivi, tacui: visa jam
monstrare, audita referre et loqui tandem utinam in patria liceat!_»
[Tarpeeksi kauan olen nähnyt, kuullut ja vaiennut: oi jospa saisin jo
kotona kertoa näkemiäni ja kuulemiani!]
Rahoja odotellessaan tahtoi hän vielä yhtä ja toista opiskella.
Liittipä hän kirjeen loppuun uhkauksenkin, että jollei hän rahoja saa,
ei hän luultavasti koskaan enää palaa kotiin ja silloin menevät isän
siihenastisetkin uhraukset hukkaan. Kun vastausta ei kuulunut, kirjotti
hän vielä isänsä ystävälle piispa Olaus Stephani Bellinukselle
Vesteråsiin pyytäen tämän välitystä saadakseen isältä mainitun summan,
jonka hän välttämättä tarvitsi. Kaikki kieltäymykset unhottaen huudahti
hän kirjeessään ylpeästi: »_Nec pedes proficisci ullo pacto sustineo,
nec volo, nec decet, nec debeo_.» [Ja jalan minä en kykene millään
mokomin matkustamaan, enkä minä tahdokaan, se ei sovi enkä ole siihen
velvollinen.] Isän vastausta ja rahalähetystä odotellessaan heittäysi
hän taas intohimonsa koko kiihkolla hartaudenharjotuksiin ikäänkuin
päättäen kerta kaikkiaan väkirynnäköllä voittaa pyhyyden maineen.
Useita päiviä paastottuaan vietti hän kokonaisen yön kirkossa
taivaallista suojelijatartaan rukoillen ja oli aamulla lähes
tajuttomassa tilassa. Ankarassa kuumeessa oli hän jo viikonpäivät
maannut, kun nyt hänen houreesta selvitessään saapui viimeinkin isän
vastaus lähes vuosi sen jälkeen kun hän edellisenä pyhän Johannes
Baptistan päivänä 1607 oli lähettänyt rahanpyyntikirjeensä.
* * * * *
»Kadonnut, mutta silti rakas, ainokainen poikani», luki hän kirjeen
otsikosta. Sanat olivat suomeksi ja samoin näytti olevan koko kirjekin.
Hänen sydämensä rupesi rajusti lyömään ja hän tunsi päätään huimaavan
äkillisestä veren pakkautumisesta. Laskien kirjeen rintansa päälle
ummisti hän hetkiseksi silmänsä ja koetti koota ajatuksiaan siitä
sekavasta mielikuvien pyörteestä, jonka nuo sanat ja varsinkin niiden
kieli hänessä panivat liikkeeseen. Isä oli aina ennen käyttänyt
kirjeissään latinaa kuten hänkin. Suomenkieli kirjeestä löi niin
omituisesti häntä vastaan ja ikäänkuin väänsi hänen mieltään. Se tuli
kuin vastatuulahduksena hänen katolilaisille unelmilleen ja sellaiseksi
oli isä sen varmaan tarkottanutkin. Sitäpaitsi herätti tuo kotoinen
kieli, jota hän ei ollut vuosikausiin kuullut, joukon unhossa maanneita
mielikuvia.
Hän avasi taas silmänsä ja ryhtyi hitaasti kuin muistelemalla lukemaan
kirjettä. »Turhaan olen sinun kirjeistäsi odottanut katuvaista mieltä»,
kirjotti isä, »sillä olin vasta sitten päättänyt kääntyä sinun
puoleesi. Sinä et näytä edes käsittävänkään mitä sinun uskosta
luopumisesi merkitsee yksin jo meille, maallisille vanhemmillesi.
Meille, sanoin minä, vaikka täällä on enää yksi, nimittäin harmaapäinen
isä, suremassa kadonnutta poikaansa. Tokko lienet kuullut jo, että
äitisi on muuttanut iäisyyden maille? Suru sinun takiasi joudutti hänen
lähtöään -- ja hänen viimeinen huokauksensa Jumalan tykö oli, että hän
armossaan johdattaisi sinut eksyksistäsi kotiin.»
Sanat himmenivät ja särkyivät nuoren Sorolaisen silmissä ja
väkivaltaiseen itkuun purskahtaen pudotti hän kirjeen kädestään.
Hoitajaveli, joka oli jäänyt huoneeseen, kavahti taas seisoalleen ja
katseli häntä neuvotonna.
Äiti kuollut! Hän ei ollut sitä kuullut ja nuo sanat kajahtivat hänelle
kuin tuomiokello. Mitä hän olisikaan nyt antanut, jos kaikki olisi
saanut ennalleen ja hän olisi entisenä »pikku Erikinä» saanut olla
kotona äidin luona. Ottaessaan kaikki asiat kevyesti ja ryhtyessään
ratkaiseviin tekoihin tunnekuohun vallassa, ei hän ollut koskaan tullut
lähemmin ajatelleeksi, miten hänen kääntymisensä ennen kaikkea äitiin
vaikuttaisi. Niinköhän äiti todellakin on eronnut tästä elämästä siinä
vakaumuksessa, että hänen ainoa poikansa on eksyksissä? Hänen mieleensä
kohosi elävänä eräs pikku muisto lapsuuden ajoilta. Hän oli äidin
kanssa kesällä vierailemassa sedän luona Laitilan pappilassa. Muutamana
päivänä juoksenteli hän ruispeltojen välissä kukkia poimimassa. Silloin
kuului rukiin takaa äidin ääni, joka kutsui häntä, Hän kyyristyi
pientarelle ja oli hiljaa. Yhä hätääntyneemmällä äänellä huuteli äiti:
-- Erik, Erik, missä sinä olet? ja hän vain kyyristyi alemmas ja nauraa
hihitti itsekseen, kun äiti ei löydäkään häntä. Viimein löysi äiti
hänet, sulki vapisten syliinsä, suuteli ja torui sekaisin ja oli niin
iloinen kuin olisi hän juuri kuoleman kidasta poikansa pelastanut.
Hän ei saanut ajatuksiaan irti äidistä ja yhä uusi nyyhkytys puistatti
häntä. Kun hoitajaveli viimein puhutteli häntä arasti ja osaaottavasti,
havahtui hän ja pääsi sen verran mielialastaan irtaumaan, että kykeni
kirjeen lukemista jatkamaan.
»Olen siis nyt yksin Birgitta siskosi kanssa», kirjotti isä, »ja
entistä raskaammin painaa edesvastuullinen piispanvirka hartioitani.
Usein olen huoaten valittanut Jumalalle, miksi hän juuri minut,
vähäisimmän ja heikoimman palvelijoistaan, on valinnut tähän raskaaseen
virkaan tänä aikana, jolloin Suomen seurakunnan on ollut purjehdittava
niin monien salakarien läpi. Vaikka Jumala tietää, että vointini olen
tehnyt varjellakseni laumaa susilta, niin pelkkää nurjuutta, epäluuloa
ja vihaa olen osakseni saanut niin ylempäin kuin alempainkin puolelta.
Kuinka hartaasti olenkaan kaivannut uskollista apumiestä raskaassa
työssäni ja siihen olin juuri sinua, rakas poikani, ajatellut ja se oli
äitivainajasikin hartain toivo. Mutta Jumala on nähnyt hyväksi vielä
tämänkin painon päälleni panna, sillä huikentelemisellasi sinä et ole
ainoastaan vanhalta isältä apuasi riistänyt, vaan saattanut hänet
epäluulonalaiseksi vallanpitäjäin silmissä.»
Hän kuuli selvästi korvissaan isän äänen. Se oli särähtelevä ja
katkera. Sillä äänellä puhui hän aina, kun hän äärimmilleen kiusattuna
ja huomatessaan, ettei rauhaa enää kunniallisilla ehdoilla voinut
säilyttää, nousi vastarintaan. Hän muisti nyt elävästi, kuinka isä
kerran sillä tavoin esiintyen oli hämmästyttänyt itse marski Klaus
Flemingin, joka tuli isän luo ja törkeästi käyttäytyen esitti joitakin
papistoa koskevia mahdottomia vaatimuksia. Ja muistaessaan muutamia
ylimielisiä kohtia omista, isälle lähettämistään kirjeistä, rupesi
häntä hävettämään. Kuin omaa tuomiotaan tarkastellen luki hän edelleen:
»Rakas poikani, sinä puhut paljon aatelisesta syntyperästäsi ja neuvot
minua asettamaan itseni lähimmäisteni yläpuolelle. En tiedä, ovatko
silmäni jo niin heikontuneet, mutta mitään kerskaamisen syytä minä en
näe siinä, että jotkut esi-isämme ovat ehkä Unkarissa olleet ritareita
ja linnanpäälliköitä, sillä sellaiset käyttävät niin harvoin valtaansa
Jumalan kunniaksi ja lähimäistensä hyväksi, kuten sen hyvin tiedät
Klaus herrasta ja monesta muusta. Ovatko esi-isäni olleet unkarilaisia
ritareita vai kunniallisia Suomen talonpoikia, sen asian minä jätän
sillensä. Yksi minulle vain on tärkeätä: seisoa uskollisesti sillä
sijalla, johon Jumala on minut määrännyt, ja kantaa vähäinen korteni
siihen kekoon, jonka nuo jalot miehet Agricola ja Juusten ovat alulle
panneet. Siinä tarkotuksessa olen nämä kuluneet vuodet kirjottanut
suomenkielistä postillaa, jonka toivon kansalleni olevan vähäiseksi
lohdutukseksi ja valistukseksi.»
Edelleen kertoi isä hänen orpanansa ja entisen leikkitoverinsa
Laitilan pappilasta, Ericus Gregori'n, valmistuneen papiksi ja
auttelevan häntä vaikeissa virkatehtävissä. Rahaa ei isä sanonut
voivansa lähettää, sillä nykyään oli hän melkein puilla paljailla
saatuaan katolilaisuudesta ja sigismundolaisuudesta aiheettomasti
epäiltynä maksaa vankeuden lisäksi raskaita sakkoja sekä autettuaan
niitä monia suomalaisia perheitä, jotka Kaarlo herttuan verituomioiden
kautta olivat vielä suurempaan hätään joutuneet kuin hän.
Sitäpaitsi oli hänen laajassa hiippakunnassaan monessa paikkaa sekä
sisällisten että ulkonaisten sotien jäleltä suuri köyhyys, ja minkä
piispankymmenyksiä kertyi, oli niitäkin vaikea rauhattoman ajan takia
saada Danzigiin tai Lyypekkiin myytäväksi. Mutta isä toivoi hänen omin
apuinsakin suoriutuvan, muistuttaen kuinka hän itsekin ulkomailla
opiskelemassa ollessaan oli pitkiä matkoja jalkasin kulkenut.
Isän kirjeessä oli jotakin niin masentavaa ja alas repivää. Hän tunsi
kuin kokoon kutistuvansa ja jähmettyvänsä. Vaistomaisesti ojensi hän
kätensä rukousnauhaa kohti, joka riippui sängyntolpassa, mutta laski
sen kiiruusti entiselle sijalleen, kääntyi siihen selin ja vetäen
peitteen korvilleen koetti kuin joltakin piiloutua.
* * * * *
Oli iltapäivä elokuun lopulla. Ilma oli painostava ja lenseä,
taivaanrannalla raskaina roukkioina lepäävissä pilvissä välähteli
pitkiä salamoita ja kuului etäistä ukkosen jyminää. Jesuittaveljen
pukuun puettu Ericus Erici junior taivalsi pölyisin jaloin, kumarana ja
väsyneenä likaista maantietä. Ennen rajuilman tuloa piti hänen ehtiä
Krakovaan, jonka tornit näkyivät jo etäältä.
Viikko sen jälkeen kuin isän kirje saapui oli hän noussut
sairasvuoteelta. Palaava terveys ja Italian kevät olivat taas nostaneet
hänet entiseen mielialaansa. Isä pitää minua eksyneenä, mutta voikin
olla niin, että isä on eksyksissä ja minä olen löytänyt totuuden, sillä
katolinen kirkkohan on paljon vanhempi ja protestantit ovat luopioita,
oli hän päätellyt. Äiti oli surrut itsensä kuoliaaksi siinä uskossa,
että hänen poikansa on joutunut harhaan, mutta nyt oli äiti Vapahtajan
ja neitsyt Marian luona, tiesi totuuden ja iloitsi pojastaan. Ja kun
hän oli taas Pietarin kirkossa hartaasti rukoillut pyhää neitsyttä, oli
hänelle äkkiä tullut sellainen tunto, että hänen on matkustettava isän
luo ja taivutettava hänet ainoan autuaaksi tekevän kirkon
kuuliaisuuteen. Samalla saa hän äidin haudalla rakoilla hänen
puolestaan ja sitten palaa hän Puolaan tai Roomaan odottamaan, kunnes
tulee tilaisuus koko Suomen käännyttämiseen. Pyhä neitsyt oli kuin
hyväksyen hymyillyt hänelle ja niin hänestä oli yhtäkkiä alkanut
näyttää varsin mahdolliselta kulkea kotimaahan ilman kahtasataa
florinia. Hän oli vihityttänyt itsensä papiksi ja lähtenyt
jesuittaveljen puvussa taivaltamaan Wienin, Krakovan ja Danzigin kautta
kotimaata kohti. Juhannuksen tienoissa oli hän lähtenyt matkaan ja nyt
läheni hän Krakovata. Vaivaloisesti oli matka kesähelteellä käynyt,
mutta ponnistuksissa ja kieltäymyksissä oli hän taas tuntenut
sisällistä kasvamista ja lujittumista. Hän oli vaeltanut tietään
_fronte serena, lingua parca, mente clausa, omnibus fidus, nemini
fidens_ [Selkein otsin, niukoin kielin ja suletuin mielin, kaikille
ollen luotettava, mutta itse ei kehenkään luottaen.], kuten hän oli
ohjeekseen asettanut. Usein hän ollessaan taipaleella nälästä ja
väsymyksestä uupumaisillaan oli hoputtanut itseään sanoilla: _pati
quam plurima, pati, id tantum magnos efficit viros_. [Kärsi, kärsi,
se ainoastaan tekee suuria miehiä.]
Vasta monien kyselyjen ja etsintöjen jälkeen löysi hän kaupunkiin
tultuaan vihdoinkin Valentinus Tuomaanpojan vaatimattoman asunnon. Hän
ei ollut enää hovissa runoilijana, vaan toimi apulaisopettajana
muutamassa koulussa. Sigismund oli saanut liukaskielisempiä
ylistyspuhujia ja vanhoilla päivillään oli Valentinus saanut
kadehtijain tieltä syrjään vetäytyä.
Sorolaisen sisään astuessa istui hän pöydän ääressä jonkun kirjan yli
kumartuneena. Nähdessään nuoren ystävänsä kuvastui hänen kasvoillaan
liikutus ja hämmästys, ja hämmästyneeksi tunsi Sorolainenkin itsensä
nähdessään kuinka Valentinus oli sitten viime näkemän vanhentunut ja
käynyt kyyryiseksi. Liikutettuina syleilivät he toisiaan.
-- Entisen iloisen hovirunoilijan sijasta löydät sinä täällä hylyksi
joutuneen ukon, -- sanoi Valentinus ystäväänsä tarkastellen. Hän kertoi
hovista pois joutumisensa ja jatkoi:
-- Mutta paljon näytät sinäkin kokeneen. En ollut ensin sinua
tunteakaan tuossa puvussa, kun lisäksi olet vanhentunut ja laihtunut.
Mutta kerrohan matkoistasi ja olostasi Roomassa.
Kun Sorolainen oli tehnyt selkoa omista vaiheistaan, olivat he pitkään
ääneti ja kuuntelivat kuinka raskaat sadepisarat rummuttelivat ikkunaa.
Vihdoin virkkoi Valentinus ikäänkuin arastellen:
-- Etkö sinä koskaan ole mielessäsi soimannut minua?
-- Mistä niin? -- kysyi Sorolainen ihmeissään.
-- Siitä, että minä silloin yllytin sinua katolilaisuuteen kääntymään
ja Roomaan matkustamaan, vaikka minun olisi vanhempana miehenä tullut
neuvoa sinua kotimaahan palaamaan. Usein olen sinua muistaessani
syyttänyt siitä itseäni.
-- Kuinka, luuletko sinä ettei Jumala olisi minua sinuttakin johtanut
katolisen kirkon kuuliaisuuteen? -- kiivastui Sorolainen ja ponnahti
seisomaan.
Mutta Valentinus huomasi kuinka väkinäistä hänen kiivautensa oli ja
jatkoi tyynesti:
-- Ennen kaikkea tuntuu se minusta pahalta kovia kokeneen isäsi takia.
Oletko sitä koskaan ajatellut?
Se sattui arkaan paikkaan, mutta Sorolainen tahtoi kaikin mokomin
säilyttää sen eheydentunnon, jonka voimalla hän oli Roomasta saakka
tänne vaeltanut ja aikoi eteenkinpäin vaeltaa. Hän sanoi:
-- Isäni on minut kyllä vielä käsittävä. Minä olen juuri matkalla häntä
käännyttämään, ja sitten alkaa koko Suomen käännytys. Vai oletko
unhottanut mitä me täällä Krakovassa puolikymmentä vuotta sitten
suunnittelimme?
-- Kyllä ne muistan ... hm! Kyllä me iäkkäät miehet olemme sentään
olleet lapsellisia ... ja vakavan työn sijasta pieksäneet tuulta. Kyllä
ne muistan, ne silloiset, kuinka täällä suunnitelmia tehtiin,
innostuttiin, huudettiin ja huidottiin aivankuin maailman vallotus
olisi ollut kysymyksessä. Ja mitä on saatu aikaan? Ei mitään! Sillä
aikaa kuin me suunnittelimme ja haaveilimme, ovat tapaukset kulkeneet
omia teitään ja kulkeneet päinvastaiseen suuntaan kuin mitä me
uneksimme. Suomea käännyttämään! Etkö sinä sitten tunne viime vuosien
tapauksia, että Sigismundilla ja katolisella kirkolla ei ole enää
mitään tekemistä Suomessa paremmin kuin Ruotsissakaan?
-- Tiedän kyllä, että verikoira Kaarle on anastanut Ruotsin kruunun,
mutta mikä estää sitä takaisin vallottamasta?
-- Takaisin vallottamasta, niinpä kyllä, mutta kuka sen vallottaa
takaisin, minäkö vai sinä?
-- Sigismund, sen oikea omistaja!
-- Sigismund! -- ja Valentinus naurahti ylenkatseellisesti. Hänen
äänessään oli alunpitäin ollut alakuloisuuden alla katkera sävy, joka
nyt pääsi yhä enemmän voitolle, kun hän jatkoi:
-- Se tahdoton vetelyskö, naisten ja munkkien hempu? _Rex
crastinus!_ Kolmattakymmentä vuotta on hän nyt jo kantanut Puolan
kruunua eikä sillä ajalla saanut mitään aikaan, ei pienimmässäkään
asiassa toteuttanut sitä mitä häneltä odotettiin. Sillä aikaa kuin
hänen setänsä on yötä päivää toiminut, on hän vain lojunut patjoilla
naistensa seurassa ja kuunnellut imarteluja. Silloin kuin Suomi vielä
kannatti häntä, ei hän sormeaankaan liikauttanut suomalaisten
auttamiseksi. Ja samoin on hän kaikki puoluelaisensa jättänyt
avuttomina vihollisen haltuun. Oletko esimerkiksi kuullut pater
Jussoilan, Johannes Jussoilan kohtalosta?
Sorolainen pudisti päätään ja Valentinus jatkoi:
-- No niin, hän joutui Pernussa Kaarlen vangiksi ja vietiin Tukholmaan.
Hän olisi päässyt vapaaksi tuhannen taalerin hinnasta, mutta niin
paljon ei kuningas Sigismund saanut aikuiseksi entisen hovisaarnaajansa
hyväksi. Nyt äskettäin olen kuullut, että pater Jussoila on kuollut
vankeudessa.
Kun Sorolainen ei puhunut mitään, jatkoi Valentinus melkein ilkeästi:
-- Entä Petrus Petrosa, oletko hänestä kuullut? No niin, hänet
vangittiin myös ja mestattiin Örebrossa julmalla tavalla. Kerrotaan,
että häneltä kiskottiin sydän rinnasta ja viskattiin suuhun.
Kasvot tuskallisesti väännyksissä tarkasteli hän minkä vaikutuksen
hänen sanansa tekisivät Sorolaiseen. Tämä seisoi ääneti, allapäin ja
kalpeana. Valentinus puhui edelleen:
-- Ja samanlainen kohtalo uhkaa jokaista katolilaista ja
sigismundilaista, joka joutuu Kaarlen käden ulottuviin. Mene sitten ja
vallota Suomi takaisin katoliselle kirkolle! Ja mitä varten vallottaa?
Ettäkö laiskat munkit tulisivat vielä aatelisten lisäksi kansan
niskoille ja kirkoissa alettaisiin suomenkielen sijasta latinaa
höpistä?
-- Mitä, onko se Valentinus Thomae, jonka kanssa minä puhun vai
kerettiläinenkö minun edessäni on? -- keskeytti hänet Sorolainen
kiivaasti.
-- Elähän kiivastu, -- sanoi Valentinus nyt paljon tyynemmin, -- kyllä
minä katolilainen olen ja sellaisena kai kuolenkin, mutta yhtä ja
toista olen viime aikoina yksinäisyydessäni ajatellut ja monessa
asiassa olen silmäni saanut auki. Ja tunnustan sen suoraan, että olen
monesti katunut lutherilaisuudesta luopumistani, jolla katkaisin paluun
isänmaahani. Sinne minä yhä hartaammin ikävöin, mutta täällä minun
täytyy viimeiset vuoteni elää ja täällä kuolla. Ja miksi hyväksi?
Elämäni on kulunut hukkaan tyhjissä haaveissa ja suuruusunelmissa.
Näkyväistä ei ole muuta kuin joukko runoja ja niistäkin useimmat
vetelän patjakuninkaan ja narrin ylistykseksi. Jos olisin pappina
kotipitäjässäni Karjalohjalla, kuten ensimäinen lapsuusunelmani oli, ja
siellä sinun isäsi tavalla tehnyt hiljaista työtä oman kansani hyväksi,
niin tyytyväisenä voisin nyt katsahtaa menneeseen elämääni.
Hän puhui harmaalla äänellä, enemmän itsekseen kuin Sorolaiselle, joka
omituista raukeutta tuntien oli uudelleen vaipunut istumaan.
-- Jos minä aikanani jouduinkin valheellisten unelmain uhriksi, --
jatkoi Valentinus, -- niin se ei ole niinkään ihmeellistä, sillä
näyttihän silloin nuoren Sigismundin mukana alkavan uusi aika, mutta se
minusta on ihme, että yhä vielä joutuu nuoria suomalaisia samoille
harharetkille, vaikka turha olisi pitänyt jo nähdä turhaksi. Ja mitä
isät saavat aikaan, sitä koettavat pojat alas repiä. Sinä et ole ainoa
suomalaisen piispan poika, joka kulet näillä tein. Tiennetkö että
myöskin entisen Viipurin piispan Paavali Juustenin poika, Kaspar, on
kääntynyt katolilaiseksi? Hän on täällä kuningattaren hovikappalaisena.
Hm! Puuttuisi vain että Agricolankin poika olisi täällä Sigismundin
hovia koristamassa ja Suomen käännyttämistä uneksimassa. Mutta onneksi
hän sentään on kulkenut isänsä teitä ja se minulle antaa hitusen toivoa
siitä, etteivät suomalaiset ole aivan häviöön tuomittu heimokunta, joka
kokonaisuudessaan saisi meidän muutamain tavalla kanteleensa vieraalla
rannalla pajunoksiin ripustaa. Mutta sellaista rautapiiskaa kuin
Ruotsin Kaarle he kyllä monestikin vielä tarvitsevat, ennenkuin oppivat
omin jaloin käymään ja käymään oikeita luonnon luomia teitä.
-- Ja sinä julkeat puolustaa sitä kerettiläistä verikoiraa! -- huudahti
yhtäkkiä Sorolainen, joka nyt väkirynnäköllä tahtoi päästä ystävänsä
sanain vaikuttamasta masentuneisuudesta sekä kohota yli särkyneen
mielialan.
-- En häntä puolusta, -- vastasi Valentinus, -- sillä tyly ja julma
mies hän on, mutta sittenkin, en voi olla tuntematta häntä kohtaan
miehenä enemmän kunnioitusta kuin hänen saamatonta veljenpoikaansa
kohtaan. Julma hän on ja Suomelta hän verituomioillaan on lyönyt pään
pois. Kasvaneeko sitten enää uutta tilalle? Mutta jos kasvaakin, ei
sitä Sigismund kasvata...
-- En olisi uskonut sinusta tuollaista kerettiläistä tulevan, -- koetti
Sorolainen itseään kiihdyttää.
Valentinus hymähti surullisesti ja sanoi:
-- Tuskin sinä itsekään uskot noita kerettiläistuomioitasi, tuskin
sittenkään, vaikka minä sanoisin että semmoiset miehet kuin Luther ja
Agricola ovat paljon enemmän kuin kymmenen laiskaa paavia ja yhtä monta
luostarillista irstaita munkkeja.
Sitä sanoessaan kävi hänen äänensä taas hieman ilkeäksi ja
ärsyttäväksi.
-- Jumala sinun sielusi valistakoon, onneton! -- lausui Sorolainen
väkinäisen juhlallisesti, nousi ja poistui huoneesta.
Valentinus Tuomaanpoika painoi päänsä käsiin ja jäi istumaan pimenevään
huoneeseensa, jonka lyijypuitteisia akkunaruutuja sadevesi valeli.
* * * * *
Sorolainen tunsi itsessään jotakin katkenneen eikä hän saanut sitä enää
vireeseen. Entiseen intoon ja varmuuteen ei hän enää tuntenut voivansa
kohota. Heti seuraavana aamuna oli hän Krakovasta lähtenyt matkaansa
jatkamaan ja oli nyt puolitaipaleella mainitun kaupungin ja Thornin
välillä. Matka sujui yhä hitaammin. Rahaa hänellä ei ollut enää
ollenkaan ja suurimman osan taivalta oli hän tullutkin toimeen
luostarien ja pappilain vierasvaraisuudella. Nyt hän ei ollut kahteen
päivään syönyt mitään, sillä Krakovasta lähtien oli omituinen arkuus
pidättänyt häntä mihinkään poikkeamasta. Aivan nääntymäisillään
laahusti hän jonkunlaisella tylsällä välinpitämättömyydellä eteenpäin.
Iltapäivällä alkoi rankasti sataa. Hän oli tuotapikaa läpimärkä, vilu
alkoi puistattaa ja päätä pyörrytti. Jalat tahtoivat väkisinkin
kieltäytyä tottelemasta. Eräälle kummulle päästyään näki hän virstan
päässä edessään pienen kaupungin tai kylän, jonka laidassa näytti
olevan jonkunlainen luostari. Mutta hän tunsi, ettei hän jaksa sinne
saakka kävellä. Välinpitämättömästi istui hän kivelle tien viereen,
antoi sateen vapaasti valella itseään ja tunsi kuinka hänessä taas
syttyi kuume. Hän ei ajatellut mitään, tirkisteli vain ruohonkortta
jaloissaan.
Alkoi jo ilta pimetä ja pilvet valuivat yhä vettä. Sorolainen havahtui
siitä, että kaksi ratsastajaa pysähtyi hänen eteensä. Hetkisen heitä
tirkisteltyään tajusi hän hämärästi, että toinen ratsastajista oli
pappispukuinen, nuorenpuoleinen mies. Se tervehti häntä latinaksi ja
kysyi osaaottavasti, oliko hän sairas. Sitten käski hän seuralaisensa,
joka puvustaan päättäen oli palvelija, astua alas satulasta, kehottaen
Sorolaista nousemaan hänen tilalleen, ajaakseen sitten yhdessä
luostariin. Vaikka palvelija auttoi, oli hänen kuitenkin mahdoton
päästä satulaan. Silloin laskeutui pappi maahan ja yhdessä palvelijan
kanssa ohjasivat he käsipuolesta sairasta, taluttaen hevosiaan perässä.
Tahdottomana seurasi Sorolainen mukana ja tunsi rinnassaan jonkunlaista
hämärää turvallisuudentunnetta.
Pilkkoisen pimeässä saapuivat he luostariin, jossa dominikaaniveljet
alkoivat sairasta jesuittaa hoivata ja johon myöskin pappi
seuralaisineen yöpyi. Tilan puutteessa valmistettiin papille ja
Sorolaiselle, joka raukealla äänellä oli avuliasten munkkien
kysymyksiin vain lyhyesti vastannut olevansa matkalla Roomasta
Danzigiin, makuusijat luostarin refektoorioon. Kun priiori viipyi vielä
huoneessa jutellen papin kanssa, hämmästytti Sorolainen häntä äkkiä
pyytämällä päästä kirkkoon rukoilemaan. Kun hän sillä hetkellä näytti
virkeämmältä, ei priiori hetken epäröityään tahtonut kieltää
jesuittaveljeä hartauttaan harjottamasta. Hän opasti hänet luostarin
kirkkoon ja sytytti kynttilän neitsyt Marian kuvan eteen. Kehotettuaan
vierasta, ettei hän liian pitkällä hartaudenharjotuksella jäähdyttäisi
itseään koleassa kirkossa, poistui priiori jättäen hänet yksin.
Sorolainen vaipui polvilleen suojelijattarensa eteen. Hän oli siinä
asemassa kauan, tuiotti vuoroin mitään puhumatta ja ajattelematta
suoraan eteensä, vuoroin taas rukoili kiihkeästi ja sormieli
hermostuneesti rukousnauhan helmiä. Hän ei päässyt siihen
haltioituneeseen mielialaan kuin ennen, pyhä neitsyt ei esiintynyt
selkeänä hänen sisälliselle katseelleen ja hänen näkemystään sumensivat
kaikenlaiset kuumeiset kuvat.
Hänen päätään pyörrytti ja tyydytystä saamatta nousi hän seisoalleen.
Nyt katsahti hän vasta arasti neitsyt Marian kasvoihin. Se oli Lucas
Cranachin maalaus, joka Saksasta oli aikoinaan kulkeutunut tänne
puolalaiseen luostariin. Sillä oli hieman vinot, kylmästi siirottavat