Aikakausien vaihteessa: Historiallisia kertomuksia - 5

tämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäinmiesten aattona 1537.
Kun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu kumarruksissa,
laskeusi Melanchton katederilta alas ja pieni mies katosi kokonaan
kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti. Työntäen kirjan
kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos jääden portin pieleen
vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat Martti Teitti, joka
viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan tullut, sekä Viipurin
Simo eli Simon Viburgensis niinkuin hänen nimensä virallisesti kuului.
Ennenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai näkyviinsä
tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs schwabilainen
ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut hänen ja Teitin
kanssa yhdessä.
-- _Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus
paulum_? [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael,
kävelläänkö vähän?] -- sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen
saksalainen.
Agricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään ylös
kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan ylioppilasjoukon
askelista. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja perheenäitejä
pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon läpi, ylhäällä
päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa juttelevia porvareita,
kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde, ja yli kaiken täydensi
lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin täyttävä kellojen humina.
Kirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:
-- Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä
vuotta sitten!
Agricola katsoi häneen kysyvästi.
-- Mitä? Pyhäinmiesten aattona silloin, _anno domini_ 1517? --
jatkoi schwabilainen.
Kun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jälillä, alkoi
schwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa,
havainnollistuttaa asiaa seuraavasti:
-- No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin
laiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän pysähtyy
kirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta paperikäärön,
levittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja...
-- Ahaa, teesit! -- keskeytti Agricola innostuneena. Mutta
schwabilainen oli päässyt vauhtiin ja jatkoi:
-- ... ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat --
kertasi hän tahdilleen -- ja pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien
yli Roomaan.
Samassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä
oli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikoinaan oli
kerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:
-- Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjotti kirkon oveen ja kynä
hänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi
korvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi
huutaa niin että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat
riensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet.
Schwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:
-- Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin olisi
pitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata Martti ja
Fiilippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään. Entä Wormsissa?
Siellä jos missään olisi pitänyt saada mukana olla. Ajatella sitä
hetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin, kuningasten,
ruhtinasten, piispojen ja prelattien täyttämään valtasaliin...
Schwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin kuuluisassa
keihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana Wormsin
valtiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon yksinkertaiseen
sotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen päällikköönsäkin tehnyt
syvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut isänsä siitä kertovan ja kun
hän itse puolestaan oli lisäillen ja värittäen kuvaillut lukemattomia
kertoja tovereilleen tuota valtavaa kohtausta, oli se juurtunut niin
hänen mieleensä, että hän toisinaan melkein saattoi uskoa itse olleensa
sitä kaikkea näkemässä. Usein oli Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä
tarkkaavasti kuunteli hän nytkin, osaksi hienotunteisuudesta reipasta
toveriaan kohtaan, osaksi yhä uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi
eloisasti ja värikkäästi esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja
Agricola mittasi takaisin samalla mitalla, alkaen kuvailla usein
ennenkin kuvailemaansa päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen
kaikki pienimmätkin asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa
puhunut ja mitä sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä
tarkkaavasti kuunteli nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan
alkoivat he sitten vuorotellen muistutella toistensa mieleen
kummallekin ja koko Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja
uskonpuhdistajasta, joka oppilastensa silmissä oli kohonnut
saavuttamattomaksi sankari-ihanteeksi.
Kun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:
-- Sen miehen sanaa ei voi vastustaa vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa
filosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja kaikilla
koko helvetin aseilla!
Viimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren, huitasevan
liikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:
-- Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni
vielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun.
_Pax tecum, carissime!_
Kun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen
korvissaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän
ikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä
tovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää
leivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat eläneet
melkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he olivat
saaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo alunpitäinkin
oli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille vaivaisen
puoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut sentään yhtään
paastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen nälänuhka edessä. Ne
varat, joilla Skytte vanhus oli häntä ja Teittiä matkalle evästänyt,
olivat loppuneet jo viime talvena eikä piispa ollut toistaiseksi voinut
lisää lähettää. Sen jälkeen olivat he ansainneet jonkun verran
opetuksella ja viime aikoina olivat he elätelleet itseään paremmissa
varoissa olevilta tovereilta saaduilla pikku lainoilla. Lisäksi oli
vuokra siitä vaatimattomasta huoneesta, missä he kolmisin asuivat,
parin kuukauden ajalta maksamatta. Elokuun alussa oli Agricola
kirjottanut Kustaa kuninkaalle Ruotsiin, pyytäen heidän suomalaisten
opiskelijain ylläpidoksi jotakin Turun tuomiokirkon prebendaa tahi
muuta avustusta, mutta mitään vastausta ei ollut kuulunut. Tänään
viimeksi oli hän turhaan tiedustellut yliopistolla kirjettä. Ja
puutteesta johtuvan turvattomuuden tunnon lisäksi painosti hänen
mieltään se, ettei kuningas nähtävästi ollut pitänyt hänen kirjettään ja
anomustaan huomion arvoisena.
Alkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialla kuului akkunaluukkujen
sulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin
koteihinsa aattoiltaa viettämään. Sen yksinäisemmäksi tunsi Agricola
itsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan Elben puoleiseen
kaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui erään köyhän lasimestarin
luona. Hän näki mielikuvituksessaan toveriensa istuvan alakuloisina
huoneessaan ja salaa odottavan häntä pelastuksen tuojana, sillä aamulla
hajaantuessaan olivat he sopineet, että kukin tahollaan koettaisi tehdä
voitavansa edes lähimpien päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli varma,
etteivät toverit olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään, sillä ani
harvat heidän tuntemistaan ylioppilaista kykenivät toisia auttamaan ja
niillekin harvoille olivat he jo velassa.
Hänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja ilman
avun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään ilman
päämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja istahti
väsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli jo joltisenkin
hämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien ylle oli virrasta
levinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja raskaina vieritteli Elbe
hänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun takaa jostakin maalaiskylästä
kuului yksinäisen koiran haukunta ja lännestä, Harzvuoriston takaa,
kohosi täysikuu suurena veripunaisena pyörylänä.
Agricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet valtasi
eräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin, ummisti
silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu on sielläkin
kohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan läpi hänen
kotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina, kuuluu
Särkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin entinen
pikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen penkillä,
kuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän akkunakuvion
siirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee kaihoten
muualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe asettuu
levolle ja päre pankonpuussa sammuu, kumartuu äiti vielä hänen
ylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan jonka hän on
joskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä latinaa, joka
hänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta äiti lukee sen
niin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen paljon auliimmin kuin
parhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun rukouksen. Se vuosien
kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi,
kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana
tarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä
käsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla
rypistynyttä kauhtanaansa.
Kirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet todellisuuteen.
Hän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä. Sitä tutkiessaan oli
hänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri aate, jota hän siitä
lähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin äiti lempilastaan. Se
oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste asteelta selviten ja
kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen oman kutsumuksensa ja
suoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati uhkaavaa puutetta
vastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista tovereitaankin.
Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas
näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten
huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista
valmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään
näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen
tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän,
kahdentoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja
odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän
istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita
pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä
hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun
hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkkivanhus. Se istuutuu
pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa
ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa
palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Viipurin
kouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on
Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee
liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa
pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olaviukko, jonka suu on
kuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan
kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet. Mutta munkki
sovittaa sanansa viisaasti, hän puhuu pyhästä Pietarista ja
jumalansanalla kalastamisesta ja paljosta muusta, ja niin tokasee isä
lopuksi: »No jos se on Jumalan tahto, niin menköön!» ja lähtee
liikutusta salatakseen muka jollekin askareelle. Ja niin tapahtuu se
ihme, että vanhemmat uskovat hänet vieraan munkin huomaan, ja että hän
itse on valmis eroamaan rakkaasta kodistaan.
Monta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä kotoa
lähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää.
Munkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen
tapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt ja
hänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan sihteeriksi
kutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman oppilaansa,
ja kehotti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin, sillä siellä kyllä
aukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai kirjurinpaikan piispan
luona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan. Mutta tärkeintä oli se, mitä
tapahtui hänelle kohta Turkuun tulonsa jälkeen. Hän on ensi kertaa
tuomiokirkossa, jonka mahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit,
rekonditoriot ja pyhimysten kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva
urkujen humina tekevät häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta
väristen seisoo hän erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun
latinankielinen messu ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen
päänsä päältä miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu
selkeällä suomenkielellä: »Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja
terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti kuin
se sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten ja
sydämen aivoitusten tuomari.» -- Säpsähtäen luo hän katseensa ylös ja
näkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan ja
kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken
vaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien
alkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irrottaa
katsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin
holveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän, että
se on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja
tutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan
käyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä
kansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja
aivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä
tavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka
sanassaan elävää ja luonnonraitista.
Kuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo
voimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa
toistettavan nimeä Särkilahti sekä kutsuttavan häntä milloin
kerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti! Kyllä hän
oli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa vaikuttavan
pääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussakin hän oli jo piispan luona
ehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita maisteri Särkilahden
kerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli
kerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon saarnaajaan. Ja
innosta palaen riensi hän joka kerta kuulemaan milloin Särkilahti
saarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja yhä hartaammaksi kävi
hänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan. Onnelliseen aikaan oli hän
tullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta sen jälkeen sairastui Särkilahti
äkkiä ja kuoli. Mutta kun hän sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa
papiksi vihittävänä ja hänen isällinen suosijansa piispa Skytte asetti
kalkin hänen käteensä vanhoin vihkimyssanoin: »_Accipe potestatem
sacrificandi pro vivis et mortuis_» [Ota voima uhrata elävien ja
kuolleiden puolesta] tunsi hän elävänä mielessään kutsumuksen jatkamaan
ja täydentämään Särkilahden alottamaa työtä. Ja tämä tietoisuus hänessä
yhä vahvistui hänen ollessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla ja
nähdessään kuinka suuri valon tarve kaikkialla oli. Hän ikävöitsi vain
Wittenbergiin, uuden opin pääahjoon, ja kun aika oli tullut, aukeni
hänelle pääsy sinnekin.
Oliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi tullut
tänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli mahdottomuus, jota
vastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli ollut jo epätoivoon
joutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä virran rannalla vietetty
hetkinen oli hänelle taas kirkastanut hänen kutsumuksensa ja kohottanut
etualalle hänen valoisan elämänkäsityksensä.
Hän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin kaupunkiin. Hänen
tullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit loppumaisillaan olevan
talikynttilän valossa, Teitti raapustellen hanhenkynällään jotakin
kuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin Simo tutkien Tukydidesta.
Se oli ainoa kirja minkä hän joskus oli onnistunut itselleen hankkimaan
ja tunsi hän sen jo kannesta kanteen, mutta siitä huolimatta seurasi se
aina hänen mukanaan. Simo oli heistä kolmesta vanhin ja oli jo kolme
vuotta heitä aikaisemmin tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän porvarin
poika Viipurista, käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina
fransiskaaniluostarissa, mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa
päättymistä tullut Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan
opiskelemaan. Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo
hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli kivuloinen,
hyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli hänen
mieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen
ravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli
aivan käsittämätöntä millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä
vuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.
Teitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen ja
iloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä
huolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin
tullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa
tämän kanssa maisteritutkintoon.
Kumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien katsahtivat
he Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta muodostaan, ettei
hänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat he uudelleen
kirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä hieman hävetti,
että hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka pitivät häntä
jonkunlaisena johtajanaan. Teittiä kiusasi tämä kolmen miehen
äänettömyys ja raaputustaan jatkaen virkkoi hän:
-- Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä
ravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies.
Hän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: »Martini
Laurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii» sekä
sen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin keskellä
Andreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.
-- Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein
yhtä täpärällä kuin mekin, -- jatkoi hän ja rupesi piirustamaan
kolmatta vaakunaa.
-- Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista, -- huomautti Simo
arasti.
-- Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä
esittämään, -- vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.
Mutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän
jatkoi: -- Eikö kaduta, ettet sittekin tehnyt munkkilupausta? Saisit
ihan varmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista
itsesi levolle.
Agricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja
sanoi:
-- Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään
mitään tule.
Hän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa
entistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui. Joen
rannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että hänen on
mentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa hätää
valittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli tuntunut
niin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa hän tuli,
sitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan soveliasta hänen
pienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä, jonka harteilla koko
paavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä hän ollut tullut
ajatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin nyt oli sellaiselle
käynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä ollut, mutta ihmiset
olivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla valmistauttiin
aattoillalliselle.
Hänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän
seisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä.
Silloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja kadulle
astui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa kori.
Lyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi kuluneeseen
pappiskauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka äänetönnä seisoi
portin pielessä.
Agricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä, saattoiko
tähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan avonainen
katse nähtävästi herätti luottamusta, ilmotti hänen olevan huoneessaan
ja kirjottavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan astuvan sisään.
Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi kuinka sydämensä äkkiä
alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa ja hän hapuili yksinään
pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin pari kertaa talossa käynyt,
löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin huoneeseen johtavan oven.
Hänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan
hiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen
jokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti
toisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelonalaisessa jännityksessään luuli
hän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se oli
tapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä nyt
tehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta takaisinkin
palata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen levottomuutensa yhä
vain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti oven auki ja astui
sisään.
Hän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen huoneen
perälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valasi ainoastaan
valkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa huoneesta jäi
sen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään varjoon, joka näkyi
kumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen huoneeseen oli hiukan
raollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin äskeinen lapsen jokellus
sekä varovaista pöytäkalujen asettelua. Hiljainen kärinä ilmotti siellä
olevan tulella jotakin paistia, josta etäinen tuoksu tuntui tänne
saakka ja sai Agricolan tuntemaan huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen
perällä rapisi ja kitisi hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla.
Välistä se pysähtyi kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen.
Sitten narahti tuoli äkeästi, hanhenkynä sukelsi tuimasti mustetolppoon
ja entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti
oikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti
Agricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut
luhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja
avuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut ryhtyä
mihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja kiihtyneitä
hermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti häntä poistumaan
huoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita vuosisadoiksi.
Pulpetin ääressä kirjottava mies kasvoi hänen silmissään yhä
valtavammaksi jättiläiseksi samalla kuin hän itse tunsi pienenemistään
pienenevänsä.
Ahdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos kuin oli
tullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti pientä kolinaa.
Hanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti uhkaavasti ja
lyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.
-- Kuka siellä? -- kuului äreä ääni.
Agricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.
-- Mitä, kuka se siellä hiiviskelee? -- kuului pulpetin luota vieläkin
äreämmin ja samalla nousi kirjottaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia
silmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.
Agricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin
anteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin
ajatuksiaan kooten ja lausui sitten:
-- Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia
vieraita hiiviskelevän.
Ystävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti
Agricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.
Mutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta
ahdistuksestaan.
-- Käykää lähemmäs valoa, tänne, -- ja ystävällisesti työnsi hän
Agricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse
omalle kirjotusjakkaralleen.
Nähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa kasvot,
huomasi hän heti niillä olevan masentuneen ja tuskallisen ilmeen. Ettei
kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti asiaansa käymään ja
antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen, alkoi Luther
leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo valtasi, huomatessaan
tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa kähmivän. Jonkun aikaa sitten
oli nimittäin hänen illalla istuessaan kirjotuspöytänsä ääressä aivan
samalla tavoin outo mies ilmestynyt hänen huoneeseensa kuin maan alta
kohoten. Mutta se oli paljon pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta
Sachsenin kauhuna ollut hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas,
joka oli tullut häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla
ampua itsensä siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä
kuulemaan.
Lopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja
sanoi:
-- Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen
päältänne ja ymmärrän että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta
paljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä
minä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen.
Agricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen,
joka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan
isänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa hädästä,
kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton lähettää
heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin puoleen,
mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän viimein ei
ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.
Luther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa, kädet
polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan ja
tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana. Hänen
mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä olivat
tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.
-- Niin niin, sellaista se on, -- sanoi hän Agricolan lopetettua ja
lisäsi sitten puolittain leikillään: -- Ansaitsette vain nuhteet siitä,
että vasta niin viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni.
Olenhan minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille,
vaikka, Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja
velvollisuuteni unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että
kun oma itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta
valmiit ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt,
mitä voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi.
Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen kuten se
oli ollutkin ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten avattavan
jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua. Sen jälkeen
kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa tuikeasti mutta
hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi taas tuskallinen
mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa. Hän ei olisi
tahtonut kuulla mitään mitä viereisessä huoneessa tapahtui, mutta hänen
hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä hän voinut olla
kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä sanoi: »Kuulkaahan,
herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä ylellisyyskapineesta samalla
kun teemme Jumalalle otollisen työn.» Mutta naisen ääni, puhuen
vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti, keskeytti hänet. Sen jälkeen
kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan nimen Katharina sekä sitten
puhuvan jotakin vakavalla äänellä. Naisen ääntä ei enää kuulunut,