Aikakausien vaihteessa: Historiallisia kertomuksia - 8

  silmät ja Sorolaisesta näytti se katselevan häntä ivallisesti.
  -- Portto! -- kiljaisi hän yhtäkkiä vimmastuneena ja ojensi molemmat
  nyrkkinsä kuvaa kohti. Mutta samalla musteni kaikki hänen silmissään ja
  hän kaatui lattialle. Tajuihinsa tuli hän vasta siitä, että hänen
  huonetoverinsa, pappi, auttoi häntä seisoalleen. Auttajaansa nojaten
  kulki hän sitten takaisin refektoorioon. Raskaasti vaipui hän
  vuoteeseen ja kuin tahtomattaan huokasi hän puoliääneen:
  -- Äiti, äiti!
  Kuullessaan nuo suomeksi lausutut sanat säpsähti pappi ja kysyi
  hätäisesti myöskin suomeksi:
  -- Mitä, oletko sinä suomalainen? Kuka sitten ja mistä?
  Sorolainen havahti, horroksistaan ja karkaisi vimmastuneena ylös
  vuoteesta.
  -- Mitä, oletko sinäkin suomalainen? -- huusi hän astuen papin eteen,
  joka kauhistuneena peräysi hänen edellään huoneen nurkkaan.
  -- Mitä, oletko sinäkin suomalaisen piispan poika? -- huusi Sorolainen
  nyrkkiin puserretut kädet kohotettuina.
  -- Miksi raivoat, veli? -- änkytti pappi kalpeana, -- minähän olen
  hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin hovisaarnaaja, Josephus
  Jussoila, Johannes Jussoilan nuorin veli.
  -- Hovisaarnaaja! -- yltyi Sorolainen, -- hovisaarnaajina ja
  tuulenpieksäjinä teitä, kirottuja suomalaisia, on joka paikassa, mutta
  ei koskaan siellä, missä teitä tarvittaisiin. Siellä kotona lyö pyöveli
  kansalta pään poikki, mutta te olette patjakuninkaan ja narrin
  hovisaarnaajina. Miksette pysy kotona ja tee kuningaskuntia? Mutta
  siihenpä te hovisaarnaajat ette pysty, siksi teille on Jumala antanut
  Ruotsin Kaarlen rautapiiskaksi...
  Hänen äänensä tukehtui, hän horjahti ja oli kaatumaisillaan. Pater
  Jussoila otti häntä käsipuolesta ja talutti uudelleen vuoteeseen. Hän
  riisui hänet hellävaroin ja laittoi peittoon.
  Yhtäkkiä alkoi Sorolainen rajusti nyyhkyttää, tarttui Jussoilan käteen
  ja kysyi eikö tämä tahtoisi ripittää häntä. Jussoila myöntyi siihen,
  mutta hetken kuluttua ja hiukan tyynnyttyään sanoi Sorolainen:
  -- Ei, lukekaa minulle vain isämeitä.
  Jussoila alkoi lukea, mutta sairas keskeytti hänet kiivaasti:
  -- Ei latinaksi, lukekaa se suomeksi!
  Hiukan empien ryhtyi Jussoila noudattamaan sairaan tahtoa. Sorolainen
  ummisti silmänsä ja silloin hänestä alkoi yhtäkkiä tuntua, että hän on
  pikku poikanen ja vuoteen yli kumartuneena lukee äiti hänelle
  ehtoorukousta. Hän näki äidin elävänä edessään ja äiti hymyili hänelle.
  Silloin alkoi hänkin hymyillä, ja kun Jussoila kuului sanovan amen,
  kuiskasi hän: vielä kerran! ja näki yhä edelleen äidin vuoteensa yli
  kumartuneena.
  Kun pater Jussoila pääsi toistamiseen ameneen, näytti sairas
  nukahtaneen. Hän korjasi peitettä ja laittausi itsekin levolle.
   * * * * *
  Aamulla Jussoilan noustessa makasi suomalainen jesuittaveli samassa
  asennossa ja sama lapsenomainen hymy huulilla. Mutta hänen piirteissään
  oli jotakin jähmettynyttä ja kun Jussoila tarttui hänen käteensä, oli
  se kylmä ja kankea.
  Saman päivän iltana kätkettiin tuntematon jesuittaveli luostarin
  hautausmaahan ja kohta sen jälkeen nousi pater Jussoila hevosen selkään
  ja lähti allapäin ratsastamaan Thornia kohti, jonne hän oli matkalla.
  
  
  TILIPÄIVÄN ILTANA.
  
  Oli lauantaipäivä marraskuun keskivaiheilla 1599. Maa oli roudassa ja
  aamulla oli Aurajoki ollut ohuessa jäänriitteessä. Harmaana rykelmänä
  lepäsivät matalat talot karjapihoineen kapean ja mutkittelevan
  Luostariyläkadun varrella. Suorina patsaina kohosi savu valkeista
  torneista ja leveni liikkumattomaksi harsoksi teräksen harmaalle
  taivaalle. Joka talossa näkyi ulkohuoneiden seinustoilla kuivamaan
  levitettyjä lehmän vuotia ja lampaannahkoja, osottaen että äskettäin
  oli pantu toimeen syysteurastukset. Navettain takana Vartiavuoren
  rinteellä rähisi jätteiden kimpussa joukko koiria, harakoita ja närhiä.
  Siinä missä Yläkatu kääntyi ylös Lyypekinmäelle, oli oikealla
  kädellä entisen Olavin luostarin alue. Sen jälkeen kun luostari
  kuutisenkymmentä vuotta sitten oli palanut ja Kustaa kuningas sen
  muureista kuletuttanut kiviä ja tiiliä Kastelholman vahvistukseksi, oli
  siitä nyt enää jälellä vain säännöttömiä raunioita ja jokunen tyhjänä
  ammottava ikkuna-aukko. Luostarin portin kohdalta lähti kapea polku
  nousemaan ylös Vartiavuoren läntiselle nokalle, jota ammoisista ajoista
  oli nimitetty Helvetiksi. Siellä piti Pitkä Sipi krouvia.
  Hänen luonaan oli kodikasta ja lämmintä. Tuvan lattialle oli sirotettu
  tuoksuvia katajanhavuja ja leveäsuisessa uunissa räiskyi tuli. Akkunan
  edessä lähellä tiskiä istuivat myllyä pelaten seppä Markus Hollo sekä
  haavuri ja parranajaja Kasper Piikki. Sipi oli rynkämöisillään tiskin
  nojalla ja seurasi heidän peliään. Kaikki kolme tähystivät äänettöminä
  myllylautaan, johon oli puukolla leikattu neliöt ja poikkiviivat.
  »Eipä seppä älyä siirtää», ajatteli Sipi jännittyneenä ja koetti
  silmäniskulla antaa merkkejä. Mutta samalla teki Hollo siirron, sai
  kolme riviin ja sanoi:
  -- Aina sitä seppä saa myllyn lukkoon.
  He tyhjensivät oluttuoppinsa ja Piikki, joka oli kolmannen kerran
  peräseltään joutunut tappiolle, tilasi hiukan viivytellen uudet tuopit.
  -- Annahan vielä sitä viinaa, -- kuului nyt ovensuusta, jossa istui
  yksinään synkän näköinen, luiseva ja kumaraharteinen mies.
  -- Kolmasko tuopillinen? -- kysyi Sipi vastahakoisesti.
  -- Olipa vaikka kuudes, kyllä minä rahan maksan siinä kun muutkin.
  Tuossa on, jollei muuten uskota.
  Hän pani hopearahan pöydälle ja Sipi täytti hänen tuoppinsa.
  Kulautettuaan sen puolilleen sanoi mies:
  -- Kyllä sitä ryypyn tarvitsee, kun on toistakymmentä kaulaa yhtenä
  päivänä katkaissut. Vai mitä sinä sanot, haavuri, joka liikut vähän
  samanlaisissa toimissa kuin minäkin?
  -- Pthyi! -- sylkäisi Piikki ja alkoi järjestää puisia kolmikoitaan
  uuteen peliin.
  Mies ovensuussa rupesi nauramaan.
  -- Piruako se siinä nyt itsekseen honottaa? -- sanoi Hollo vihaisesti
  ja mies alkoi ikäänkuin itsekseen tuumailla:
  -- He, he, näytti niin hiivatin hassulta, kun Reko [Turun kirkkoherra
  Gregorius Teitti] talutti Kuitian nuorta herraa mestauspölkylle. Reko
  itki ja hoiperteli ja Juhana herra lohdutteli häntä, niin että minä
  luulin, että jokohan tässä pitää Rekonkin päätä tasata, he, he.
  Miehet tähystivät taas kolmisin myllylautaan, tekivät ääneti siirtojaan
  eivätkä olleet kuulevinaan mitä mies ovensuussa lörpötteli. Mutta
  aivankuin kiusalla jaamaili tämä:
  -- Kyllä oli torilla väkeä tänä päivänä, oli peijakas vie. Oli niitä
  katoillekin asti ja Hakolan ja Prinkkalan akkunat naamoja täynnä. Mutta
  kelmeni siinä monen aatelishempukan nenänpää, kun minä marski vainajan
  pojalta pään litkautin, he, he...
  Hän kulautti viinaa, muikisti suutaan ja jatkoi:
  -- Mutta silloinkos hyökkää rivistä se marskivainajan äpärä ja tahtoo
  muka päästä heti veljensä jälestä taivaaseen, he, he. Minä tyrkkään
  hänet pois lavalta ja sanon, että maltahan nyt, kakara, kyllä se
  vuorosi sinullekin tulee, jahka tässä ensin Peipotin herraa tasailen.
  Ja kun se sitten viidentenä pääsee leikkiin ja nousee lavalle, niin
  alapas ensinnä huutaa ja purkaa sisuasi herttuan päälle, he, he. Mutta
  silloinpa alkoivat nihdit ympärillä huutaa ja aseitaan rämistää, niin
  ettei sitä saarnaa monikaan kuullut, ja minä töykkäsin häntä kylkeen,
  että joudupas siitä, velimies siellä taivaanportilla odottaa.
  -- Pthyi, paholaista! -- sylkäisi taas Piikki, teki väärän siirron ja
  joutui tappiolle.
  -- He, he, hee! -- nauroi kaupungin pyöveli, tyhjensi viinatuopin ja
  lähti hoipertelemaan ulos.
  -- Lähtipäs pakana viimeinkin, -- sanoi Hollo ja työnsi myllylaudan
  syrjään. -- On se silläkin miehellä ammatti.
  -- Eiköhän sillä ruton haaskalla vain ollut kädetkin vielä verissä? --
  huomautti Piikki, samalla kuin Sipi nosti tinatuopin ovipöydältä
  nurkkakaapin alimmalle hyllylle.
  -- Sillä iletyksellä täytyy olla oma vakituinen tuoppinsa, -- huomautti
  hän ikäänkuin anteeksi pyytäen sitä, että hän kunniallisessa
  krouvissaan suvaitsi mokomata vierasta.
  -- Tuollapa taitaa tulla itse Jaakko herra, -- sanoi nyt Hollo, joka
  oli katsellut ikkunasta alas polulle.
  -- Sekterikö? Niinpä tosiaan onkin, -- myönsi Piikki silmättyään hänkin
  ulos.
  -- Häntä ei ole täällä näkynytkään ainakaan viikkoon, -- sanoi Sipi
  pesää kohentaessaan. -- Hän on minulle koko lailla velassa, mutta
  ryypyn hän tänäpänä sietää saada vaikka ilmaiseksi, sillä yhtä ja
  toista sillä koiranleualla on kerrottavana tämän viikon tapauksista.
  Hetkisen mentyä astui sisään vilkasliikkeinen, ukkoiässä oleva mies,
  jonka kookas nenä ulkoni harmaan parran keskeltä punervana ja
  rypyläisenä. Verestävissä silmissä oli terävä ja samalla veitikkamainen
  ilme. Puvussa ja koko miehen olemuksessa oli hiukan aatelismiestä,
  oppinutta, porvaria ja renttua.
  -- Herttuan rauha, ystävät ja naapurit! -- tervehti hän huoneeseen
  tultuaan, aivasti sitten kirkkaasti pari kertaa ja meni pesän eteen
  käsiään hieromaan.
  Hän oli kaupunginkirjuri eli sekteri, kuten Pitkä Sipi häntä nimitti,
  paljon nähnyt ja monia kokenut Jaakko Teitti. Nuoruudessaan oli hän
  piispa Skytten kustannuksella opiskellut lainoppia Rostockissa ja
  Wittenbergissä, ollut sen jälkeen Kustaa kuninkaan palveluksessa ja
  ympäri Suomea matkustellen penkonut aatelisten vanhoja vääryyksiä ja
  kiskomisia, mitkä hän oli saattanut kuninkaan tietoon paksussa
  asiakirjapinkassa. Sen jälkeen oli hän Yrjö Pietarinpojan hyvänä
  ystävänä ja puoluelaisena istunut Erik kuninkaan kuuluisassa
  lautakunnassa, mutta kääntänyt Erikin kukistuessa nopeasti turkkinsa
  nurinpäin ja esiintynyt entisen ystävänsä kiivaimpina syyttäjinä. Siten
  oli hän vähitellen päässyt Juhanan suosioon ja ollut muun muassa
  kuninkaan asiamiehenä saattamassa Kaarina Maununtytärtä Liuksialaan.
  Moninaisia vaiheita ja onnenkeikauksia koettuaan oli hän nyt vanhoilla
  päivillään elellyt Turussa kaupunginkirjurin toimessa, ollen laajoine
  lainopillisine tietoineen ja terävine kielineen pormestarin ja
  raatimiesten alituisena loukkauskivenä.
  Sipin vaimo tuli keittiöstä ja toi tiskille laajan puulautasen, jossa
  oli muutamia vasta uunista otettuja rasvamakkaroita.
  -- Mikä suloinen tuoksu! -- huudahti Teitti sieramiaan levittäen ja
  pöytää läheten. -- Mutta kulaus viinaa alle ja nautinto on
  kaksinkertainen!
  Sipi kaatoi nauraen viinaa, jokainen otti siemauksen ja kävi ahnaasti
  makkaroihin käsiksi.
  -- Enpä mokomata muista saaneeni sittenkuin poikasena kotona
  Pernajassa, -- sanoi Teitti, jolla yks-kaks oli hyppysissään vain tyhjä
  makkaratikku. -- Kyllä sinun muijasi, Sipi, osaa makkaroita paistaa,
  osaa totisesti.
  Sipi ymmärsi yskän ja haki sekterille toisen makkaran.
  -- Vietetäänpäs nyt sitten teurastajaisia, -- sanoi tämä käännellen
  mielihyvin rasvasta kihoilevaa lämmintä makkaraa. -- On sitä näinä
  päivinä verta laskettukin. Tuolla tuli polulla vastaani oikein se
  pääteurastaja. Taisi käydä täällä ryypyillä?
  -- Niin kävi. Mutta mitäs sekteri luulee, jokohan tässä nyt viimeinkin
  asettuu rauha maahan?
  -- Mikäpäs on asettuessa, -- vastasi puhuteltu suu täynnä makkaraa. --
  Talonpojat ovat tyytyväisiä ja viskelivät lakki reuhkojaan ilmaan, kun
  saivat vilahdukselta nähdä herttuan viiksenpäitäkään. Ja nuo taas,
  joiden päät keikkuvat virpien nenässä Korpolaisvuorella ja raastuvan
  katolla, tuskin enää kenenkään rauhaa häirinnevät. Marskivainajan perut
  on selvitetty ja herttua on herrana valtakunnassa.
  -- Kai hänestä nyt tulee kuningas? -- arveli Hollo kaivellen
  makkaratikulla hampaitaan.
  -- Se on selvää, -- vastasi Teitti. -- Ja, uskokaa jos tahdotte, minä
  sanoin jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun näin hänet ensi kerran
  vanhempain veljiensä seurassa Tukholmassa, että tuosta se tulee oikea
  isänsä seuraaja.
  -- Mistä te sen näitte? -- kysyi Piikki yksinkertaisesti.
  -- Mistä? Kaikesta minä sen näin! Koko miehen olemus oli kuin: huuti,
  rakkarit, järjestys maassa olla pitää! Sen silmiä esimerkiksi! Luulenpa
  että teillä rupeaisi housut lyömään viittätoista, jos joutuisitte
  silmäkkäin sen miehen kanssa, ja varsinkin jos omallatunnollanne olisi
  jotakin liiempaa törkyä. Polvilleen valahtivat Suomen herratkin toissa
  päivänä linnan edustalla, kun tuomiota luettaessa herttua viikset
  vihasta tärähdellen astui heidän eteensä vartijajoukon keskelle.
  Polvilleen putosi Vuolteen herrakin, putosi niin että paksu niskansa
  tärähti, vaikka hän kerran oli vannonut sylkevänsä herttuata vasten
  silmiä, kun joutuu vastakkain hänen kanssaan.
  -- Hm, sääliksi käy melkein herra polosia, sillä eiväthän he muuta
  tehneet kuin tottelivat Sigismundia, jolle olivat uskollisuutta
  vannoneet, -- sanoi Sipi.
  -- Mhyy, -- äänsi Teitti ja siemasi olutta. -- Se on sen alamaisen
  uskollisuudenkin enimmiten niin ja näin. Olivat Sigismundille
  uskollisia niin kauan kuin se näytti olevan edullisempaa, mutta kun
  hätä tuli ja nahkaa alkoi kärvellä, niin silloin: palttua
  uskollisuudelle ja polvilleen herttuan eteen! Suotta puhua kauniita
  sanoja uskollisuudesta ja ritarin velvollisuuksista, sillä monet
  samoista miehistä olivat aikanaan vannoneet uskollisuudenvalan myöskin
  Erik kuninkaalle, mutta yks-kaks kiepahtivat he kapinan puhjetessa
  herttuain puolelle.
  -- Mutta Erikhän oli mielipuoli, näin sen selvästi itsekin, kun häntä
  poikasena ollessani tänne Turkuun toivat, -- huomautti Sipi.
  -- Se on sen mielipuolisuudenkin laita miten sen ottaa, -- vastasi
  Teitti. -- Joka tapauksessa hän oli lahjakkaampi hallitsija kuin tuo
  typerä ja vetelä Sigismund, jolta tässä pelissä olisikin oikeastaan
  pitänyt kaula katkaista. En minä silti sano, etteikö ollut paikallaan
  erottaa Eerik kuningaskin, kun hän kerta hulluttelemaan rupesi, mutta
  miksei nyt ole mitattu samalla mitalla sille puolalaisnahjukselle, kun
  on kerta yllinkyllin nähty, ettei hänessä ole miestä valtakunnasta
  huolta pitämään?
  -- Mutta eikös täällä ole meikäläisten herrojen ollut vapaampi mekastaa
  kuin jos Kaarle herttua olisi herruutta pitänyt? -- huomautti Hollo.
  -- Niin, siinäpä se puntti onkin! -- sanoi Teitti sormiaan näpsäyttäen.
  -- Onhan täällä kohta kymmenisen vuotta eletty kuin omassa
  valtakunnassa. Mutta jos marski ajatteli joskus Suomen kuninkaaksi
  itsensä kruunauttaa, niin kyllä totisesti hänen olisi pitänyt
  viisaammin menetellä. Tilaisuus oli mitä paras, mutta siihen oli
  Kuitian nokinenä liian tyhmä.
  -- Oliko marski sekterin mielestä tyhmä? -- kysyi Sipi.
  -- Tyhmä kuin saapas! -- vahvisti Teitti.
  -- Ei muuta kuin raaka sisu ja jäykkä niska koko miehellä. Vaikka sen
  jäykkyyden ja vääjäämättömyydenkin saattoi olla niin ja näin kun oikein
  kovalle otti. Nähtiinpä se esimerkiksi Upsalassa Sigismundin
  kruunauksen aikana. Kun joutui silmäkkäin herttuan kanssa ja herttua
  uhkasi jättää hänet säätyjen tuomittavaksi, niin nöyrtyipäs mies,
  lasketti minävaivaista niinkuin kuka muu syntinen hyvänsä. Parjanneensa
  ja panetelleensa tunnusti herttuata kuninkaan tykönä, rukoili anteeksi
  ja parannusta lupasi.
  -- Ähää, no saikos anteeksi?
  -- Sai sillä kertaa ja kun erilleen pääsi, niin alotti saman
  pelin uudelleen. Mutta täytähän, Sipi, tuo tuoppi ja tee niitä
  harakanvarpaitasi sinne minun syntirekisteriini. Rahaa minulla ei ole
  tällä kertaa, mutta katsotaanhan sitten siinä joulun korvilla.
  Saatuaan täyden tuopin eteensä jatkoi hän:
  -- Ja mitä siihen marskin viisauteen tulee, niin ... missä se on
  näkynyt? Sanokaapas.
  Kun miehet eivät löytäneet vastausta, käänsi Hollo toisaalle ja vastasi
  kysymyksellä:
  -- Kuinkahan tämä rymäkkä olisi mahtanutkaan päättyä, jos marski
  vainaja olisi ollut vielä elossa?
  -- Kuinkako? Juuri siten kuin se nyt päättyi ja se vain eroa, että
  marskin pää keikkuisi nyt ylimpänä tuolla raastuvan katolla.
  -- Äläst, niinkö uskotte?
  -- Se on selvää. Ja siinäpä se juuri olisi nähty, että marskilta
  puuttui viisautta. Ajatellaanpa nyt vain, että marski olisi vielä
  elänyt, kun herttua sotajoukkoineen tänne tuli. Talonpojat olisivat
  uudestaan tarttuneet nuijiinsa ja herttuan lähettilästen johdolla
  kerääntyneet ympäri maan Turkuun ja marski olisi yks-kaks ollut kahden
  tulen välissä. Jos hän olisikin linnan puolustusväen kyennyt pitämään
  paremmassa kurissa kuin toiset herrat, niin olisipa vihollinenkin
  silloin ollut vahvempi ja leikki olisi saanut aivan samanlaisen lopun
  kuin nytkin.
  -- Olisivatkohan talonpojat enää toista kertaa uskaltaneet nuijiaan
  nostaa? Eivätpähän nytkään herttuan tullessa liikahtaneetkaan, --
  arveli Sipi.
  -- Olisivat varmasti lähteneet liikkeelle, siksi leppymätön viha heissä
  oli Noki-Klauta kohtaan. Mutta mitäs nyt, Stålarmhan oli mies kokonaan
  toista maata, hänhän lepytteli ja suostutteli talonpoikia kuin ainakin
  viisas mies. Mitäs ne häntä vastaan olisivat lähteneet? Niin,
  Stålarmilla oli kykyä ja viisautta, mutta niitä marski vainajan peruja
  ei olisi seitsemänkään viisasta kunnialla selvittänyt.
  Kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän:
  -- Jos hän viisas olisi ollut, marski vainaja, ja jos hän kerta aikoi
  täällä omintakeista valtaa pitää, niin kokonaan toisella tavalla hänen
  olisi pitänyt menetellä. Vai onko se viisasta, jos minun pitäisi
  hevosella ratsastaa täältä esimerkiksi Viipuriin ja minä aina
  levähdyspaikoissa sieppaisin ruuan hevosen edestä sekä muutoin sitä
  hosuisin ja rääkkäisin? Mutta marskivainajahan teki juuri niin, nylki,
  ketti ja rääkkäsi talonpoikaista kansaa kuin pahin vihollinen ja siten
  itse hävitti parhaan selkänojansa. Oliko se viisasta, häh? Viisas mies
  olisi sovitellut ja tuumitellut, että koetetaan nyt miehissä pahimman
  ajan yli kantaa nämä rasitukset, jotka meillä on huovien ja nihtien
  ylläpidosta, ja koetetaan olla yksimielisiä ja muuten hiljakseen, niin
  me saamme hoitaa täällä itse omat asiamme ja annamme palttua
  ruotsalaiselle. Mutta ei, siihen ei marskilla ollut älliä. Onko nyt
  surkeampaa peliä, että silloin kun herrat puuhaavat omaa valtaa,
  peittoavat he talonpoikia niin että ne karkaavat hätäänsä valittamaan
  juuri sille, jota vastaan herrat varustelevat. Jos mitä rakentaa, niin
  kyllä pohja pitää ensinnä pitäväksi ja lujaksi laittaa, muuten menee
  kaikki myttyyn. Näkeepä sen herttuasta. Hän pitää talonpoikaa hyvänä ja
  siksi hänen valtansa lepää lujalla pohjalla ja siksi hänestä tulee
  kuningas, vaikka seitsemän marskia ja Sigismundia olisi vastaan
  hosumassa. Jos marskikin olisi siitä laidasta alkanut, niin sitten en
  sano, kuinka taistelu olisi päättynyt.
  Tuvassa alkoi olla jo pimeä. Sipi nouti keittiöstä tikulla valkean ja
  sytytti tiskillä sorvatussa puujalassa olevan talikynttilän.
  -- Mutta kova sotakarhu se marski vainaja sentään oli, ja kyllä siinä
  olisi tainnut herttualle olla kerraksi nujertamista, -- väitti Hollo.
  -- Kova, kovapa hyvinkin ja karhupa hyvinkin, mutta mitä kovuudesta
  ilman viisautta. Vai missä marski on näyttänyt sotapäällikön viisautta?
  Siinäkö, ettei pitänyt sotamiehiään kurissa, vaan antoi heidän ryöstää
  ja peuhata minkä ikinä ilkesivät ja kun heitä nyt herttuan tultua
  tositoimessa tarvittiin, niin niskottelivat ja karkailivat linnasta
  kuin rotat tyhjästä hinkalosta. Se on sotamiehen niinkuin lapsenkin, se
  tarvitsee kuria jos sen mieli johonkin kelvata. Entäs näyttikö marski
  sotapäällikön viisauttaan seitsemän vuotta sitten Venäjän retkellä?
  Suurella sotajoukolla pääsee hän ihan Novgorodin eteen, mutta sen
  sijaan että olisi vallottanut sen ja siten pitkäksi aikaa nujertanut
  ryssältä niskat, poltti ja ryösteli hän ympäristöllä talonpoikain
  hökkeleitä ja Iivanan suolakeittämöitä. Vihollinen luonnollisesti
  varustautuu kostoretkelle, mutta tämä ei sitä ajattele, vaan kotiin
  palattuaan hajottaa päätä pahkaa sotaväen linnaleiriin. Ota sitten ja
  kokoa ne käden käänteessä ympäri maata, kun vihollinen tulee ja riehuu
  kuin paholainen Viipurin ympärillä. Niin, entä merisodassa Erikin
  aikana? Hän ei saanut miehistöään tottelemaan ja sai Ölannin luona
  selkäänsä. Silloin pantiin Joensuun herra, Klaus Horn, hänen sijalleen
  ja hän ajoi samalla laivastolla tanskalaiset kolmessa päivässä
  Juutinraumaan. Sitten kyllä kelpasi Flemingin taas ottaa amiraaliohjat
  käsiinsä. E-hei, elkää luulkokaan, että hän viisauden ja ansioiden
  perusteella sellaiseen mahtiin kohosi, vaan siksi että hän osasi pelata
  sellaisten vätysten kuin Juhanan ja Sigismundin kanssa. Kun hän kirosi,
  puhui törkeyksiä ja pyyhki nenäänsä takinhihaan, pitivät he häntä
  suorana ja rehtinä miehenä, johon muka saattoi paremmin luottaa kuin
  muihin. Mutta sanokaapas, missä ne hänen työnsä tulokset näkyvät?
  -- Ei missään! -- puhui Teitti edelleen, kun toiset pysyivät ääneti. --
  Tuskin kolmea vuotta on hänen kuolemastaan kulunut, kun jo kaikki hänen
  yrityksensä ja ponnistuksensa ovat -- fiuu! aivankuin tuuli olisi ne
  tiehensä pyyhkäissyt! Taikka ei, näkyy hän sentään vielä jotakin
  hedelmiä hänen kylvöistään. Nimittäin päät siellä raastuvan katolla,
  samoinkuin Helsingissä ja Viipurissakin sekä hautakummut, raiskatut
  naiset ja poltettujen talojen rauniot ympäri maata.
  -- Pitääkö sekteri sitä marskivainajan syynä, että herrain päät ovat
  joutuneet raastuvan katolle? -- kysyi Piikki.
  -- Kenenkäs sitten? Herttua ne kyllä poikki lyötti, mutta marski siitä
  syyn kantaa. E-hei, kyllä minä asiat tiedän ja tiedän, että moni niistä
  älysi, mihin tässä ollaan menossa ja olisi mielellään mennyt Hornien
  tavalla herttuan puolelle, mutta eivät uskaltaneet siltä peikolta. Ja
  nyt sitä oli myöhäistä tehdä, vaan oli parasta puhua uskollisuudesta
  Sigismundia kohtaan. Vaikka omaa soppaansa he ovat kaikki tyyni saaneet
  syödä, sillä kyllä he eivät olleet paljon marskia huonommat rahvaan
  sortamisessa. Kyllä minä niiden vehkeet tunnen jo Kustaa kuninkaan
  ajoilta. Ei puhdasta omaatuntoa muilla kuin Horneilla. Ja aivan yhtä
  typeriä vastustustuumissaan kuin marskikin. Jos talonpoikain kapina
  olikin kukistettava, niin eihän silti olisi tarvinnut sellaisia
  teurastajaisia toimeenpanna kuin Nyystölässä ja Suursavon pappilassa.
  Kun talonpojat kerran nöyrtyivät ja aseensa pois laskivat, niin olisi
  sanonut, että no, menkää nyt kotiinne ja muistakaa vasta pysyä
  alallanne, sillä yhtä kansaahan tässä ollaan. Mutta ei, kun käydään
  vain aseettoman joukon kimppuun kuin korpit ja murhataan satalukuisesta
  laumasta joka sorkka. Kun raajat sillä tavalla ensin lamaan lyödään,
  niin ota sitten ja taistele vierasta valtaa vastaan. Mutta siellä on
  Iivari Tavastinkin, Nyystölän pyövelin, pää Viipurin raastuvan
  harjalla. Stålarm vain oli toista maata ja hänpä nähtävästi saakin
  päänsä pitää.
  -- Mutta nuori Juhana Fleming, hänellähän tässä kaikessa ei ollut osaa
  eikä arpaa ja kuitenkin menetti hänkin päänsä, -- huomautti Sipi.
  -- Niin menetti ja syytönhän hän oli, vasta Puolasta tänne tullut.
  Nuori ja lempeäluonteinen mies, kokonaan toista maata kuin isänsä, ja
  sittekin: pää poikki vain! Niin se on, että isäin pahat teot lankeavat
  lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen. Jos tämä viimeinen vesa
  olikin viaton kuin karitsa, niin kyllä isällä ja isänisällä oli sen
  sijaan rekisteri harakanvarpaita täynnä. Kyllä minä Kustaa kuninkaan
  aikana tulin tietämään sen suvun asiat. Viis kuus miestä löi Eerikki
  herra, Juhanan isoisä, aikanaan omin käsin kuoliaaksi ja niitä, joita
  hän muuten rääkkäsi, pieksi ja Kuitian vankikellareissa piinasi, on
  kokonainen legio. Ja kun talonpojat uskalsivat mennä kuninkaalle
  valittamaan, saivat he tuhatta pahempaa kärsiä. Välistä piileskelivät
  koko kyläkuntain väet talvipakkasella metsissä Flemingin väeltä paossa.
  Entä miten hän maita ja taloja allensa löi? Talonpojilta riisti hän
  niitä joko rangaistukseksi olemattomasta rikoksesta tai osti
  pilkkahinnalla, kun ensin oli tehnyt heidän elämänsä mahdottomaksi. Ja
  kun joku alempiarvoinen aatelistyttö joutui orvoksi, niin heti oli
  Eerikki herra tuppautumassa holhoojaksi. Sitten toimitti hän tytön
  naimisiin jonkun palvelijansa tai alustalaisensa kanssa ja kun
  perinnöstä tuli kysymys, löi hän lakikirjan auki ja luki
  kuninkaankaaresta, että jos vapaasukuinen neito menee naimisiin
  talonpoikaisen miehen kanssa, niin menettäköön hän rälssinsä. Tytön
  perintötilan otti hän itse haltuunsa ja maksoi, jos sattui hyvällä
  tuulella olemaan, taalerin pari korvaukseksi. Entä Knaapevainajan
  juttu. Muistatte kai Knaapen Jönssin, joka oli porvarina täällä
  Turussa? No niin, hän sai periä tädiltään, joka meni nunnaksi
  Naantaliin, muutaman talon Halikossa. Mutta Eerikki herrapa riistikin
  sen itselleen. Kun Jönssi vaati omaansa takaisin, pieksätti Fleming
  hänet raajarikoksi. Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun Jönssi nosti
  siitä käräjäjutun, niin toi Hebla-rouva, sillä Eerikki itse oli jo
  sillä välin kuollut, oikeuden eteen joukon palvelijoitaan väärällä
  valalla todistamaan, että Jönssin syytös oli perätön. Niin, ja
  pakottipa vielä uhkauksilla Paimion papinkin antamaan samanlaisen
  väärän todistuksen. Pappi itse tunnusti sen minulle, kun minä kuninkaan
  käskystä kiertelin niiden vanhoja syntejä penkomassa. Niin että kyllä
  Kuitian Flemingeillä oli vääryyksiä yhden suvun osalle ja siksi minä en
  ihmettelekään, jos se haara tähän nuorimpaan vesaansa sammuikin.
  Hän alkoi vihellellä ja pyöritti kädessään tyhjää oluttuoppia. Kun Sipi
  ei ollut huomaavinaan hänen tarkotustaan, sanoi hän:
  -- Täytäpäs tuo tuoppi, niin saat kuulla vielä yhden asian.
  Hiukan vastahakoisesti täytti Sipi hänen toivomuksensa, sillä muori oli
  vasta pistänyt päänsä ovenraosta ja kiirehtinyt häntä saunaan. Saatuaan
  tuopin eteensä istui Teitti ääneti kynttilään tuiottaen ja naputti
  sormellaan pöytää.
  -- No minkä asian? -- kiirehti Sipi.
  -- Niin, sitä vain, että jos katsotaan talonpoikiakin, niin eivät
  hekään mitään karitsoita ole. Hyi olkoon sitä heidän Nokian
  retkeäänkin! Ryöstetään ja reuhataan kuin mitkähän ukulit ja
  juopotellaan joka herraskartanon oluilla. Ja kun marski Nokialla
  syöttää heille muutamia lupauksia, niin kohta ollaan valmiit hieromaan
  kauppaa omien päälliköidensä päistä! Entä mitä minulle keväällä jutteli
  Pekka Juusten, joka oli mukana Savon kapinaa kukistamassa? Olavinlinnan
  ympäristöllä asuvat talonpojat mielivät liittyä muihin Savon
  kapinallisiin, mutta eivät ehtineet, kun sotaväki tuli väliin. Silloin
  he lähtivät yhdessä sotaväen kanssa kapinaa kukistamaan ja ryöstivät
  toisia talonpoikia paljon pahemmin kuin yksikään huoveista. Ihan
  nahatkin lehmien selästä kertoi Juusten heidän riistäneen ja monesti
  oli sotamiesten täytynyt mennä väliin heitä hillitsemään. Niin että se
  se on sitä oikeata suomalaista peliä!
  Hän joi tuoppinsa tyhjäksi, nousi ja hoippui ovea kohti.
  -- Äh-häh, kylläpä tässä alkaakin olla jo kypsä saunaan menemään, --
  puheli hän nikotellen, -- saunaan ja sitten huomenna kirkkoon kuulemaan
  kun veljenpoika rauhanevankeliumia julistaa, ja sitäpä tässä vähitellen
  jo tarvitaankin.
  -- Onko Reko maisteri sekterin veljenpoika? -- kysyi Hollo, joka
  samoinkuin Piikkikin teki lähtöä.
  -- O-on, veljenpoika on. Ja pappiahan se Skytte-vainaja minustakin
  tarkotti, vaikka minua miellyttivätkin enemmän nämä maalliset toimet.
  No, samapa tuo kohta on, oli tässä pappi tai lukkari, sillä ei näillä
  minun raajoillani enää pitkälle potkita. Kiitos vain makkaroista ja
  muusta kestityksestä ja rauhallista sunnuntaita, Sipi!
  Hän huojui ulos. Hollo ja Piikki taluttivat häntä polkua alas
  Yläkadulle, josta edellinen poikkesi Kyrön talon nurkitse omaan
  pihaansa. Piikki ja Teitti jatkoivat matkaansa katua pitkin. Heidän
  askeleensa kumahtelivat jäätyneellä kamaralla ja kuutamossa
  heilahtelivat heidän varjonsa kadunreunasta toiseen. Siellä ja täällä
  kuului navetoista illastavien lehmäin ynähtelyä, rousketta ja ovien
  narinaa. Jossakin pihalla haukahteli koira ja siihen vastasi pitkällä
  ulvonnalla toinen Mätäjärven puolelta. Raikkaassa ilmassa tuntui
  navetan ja saunan hajua.
  He tulivat torille. Täysikuu helotti etelästä ja raatihuoneen varjo
  lankesi pitkin tyhjää toria.
  -- Siinä se tilinteko tänään päätettiin, -- sanoi Teitti viitaten
  pimennossa raastuvan edessä olevaa mestauslavaa kohti.
  Tultuaan keskelle toria pysähtyivät he ja loivat silmänsä raatihuoneen
  katolle. Kirkkaassa kuunvalossa näkyi harjalla rautaporien nenässä
  rivissä viisitoista kelmeätä päätä, joiden pitkähköt varjot näkyivät
  selvästi kuuraisella torilla.