Aikakausien vaihteessa: Historiallisia kertomuksia - 3

toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien
ruumisten äärellä.
Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin
aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan.
Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla
voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä.
Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia,
jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla.
Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen
luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin
seurassa.
Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat
tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä
pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta
kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin
korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn
tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha
katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli
tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta.
Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen
vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea
ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli
auringonsäteitä heiastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli
nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön
verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty
verisillä lehmänvuodilla. Kirkko tuntui piispasta ja hänen
seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä
poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset.
Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja
sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli
väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli
kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin
jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes
Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan
hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat,
halsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen
kuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja
hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi
riisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet
hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri.
Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu
Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta
kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka
sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa seinässä oleva,
Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti
kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi
Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin
Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen
leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään
rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka.
Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin
kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut,
kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut
piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat
ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit
oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat
niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen
yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine
jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta,
mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat
uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjotelleet.
Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja
runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta
kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi
vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen
oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin
kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.
Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun
takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon
saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen
onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon
ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän
sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä
päivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon
pudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan
vihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä
perjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä
riistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut
tylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin
unissakäyden kulkenut kirkkotarhaan.
Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle,
kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen
mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni
hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen
nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja
pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuiotti
häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli.
Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha
viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa
kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä
entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.
Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta
häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja
pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin
laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko
Murainen.
-- Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, -- sanoi hän
Hannun kättä puristaen, -- sillä minä ja muut, jotka silloin
perjantaina pelastuimme veneisiin kun sinä jäit rannalle makaamaan,
luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.
-- Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? -- kysyi Hannu kiiruusti
kuin unesta havahtuen.
-- Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä
ja sinun kohtaloasi.
-- Missä hän sitten on? -- tiukkasi Hannu kärsimättömästi.
-- Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä
on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea
myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki
luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin
tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat
rahat Turkuun vainolaisen lepyttimiksi. Eikä vihollista sinnepäin
kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun
vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.
-- Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? -- kysyi Hannu, joka
tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin
pelastuneen.
-- Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen juuri kun olimme rannasta
lähdössä, -- vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen
omituisesti.
-- Arentko? -- lausui Hannu hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa
muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.
-- Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme
pitänyt olla tanskalaisia.
-- Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.
-- Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä
silloin et arvatenkaan siinä seisoisi.
-- Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.
-- Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut juuri kun hän juoksi
paikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin
syliinsä.
Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:
-- Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.
Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.
-- Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, -- sanoi Murainen kuin
itsekseen.
-- Mikä niin? -- kysyi Hannu silmät suurina ja aavistaen jo puolittain
asianlaidan.
-- Että se olikin Asken, joka sinua löi, -- sanoi Murainen hitaasti. --
Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei
puhunut siitä mitään ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä
konnantyöstä syyttää.
-- Kirsti?
-- Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli
tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja
houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä
edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me
aloimme katsoa karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten
kokonaan joukostamme.
-- Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, -- sanoi Hannu
mietteissään.
-- Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, -- sanoi Murainen, --
mutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai
siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.
He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista
oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä.
Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit
taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja,
vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.
-- Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy
vielä alkaa, -- sanoi Murainen huoaten. -- Tämä on nyt kolmas kerta,
jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljon
päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin
lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen
alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden
joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten,
Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas
tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani
surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä
vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla,
joka rauhan maahan turvaisi.
Torilla erosi Murainen Hannusta ja meni raatihuoneelle, jonne haudalla
olleet kokoontuivat neuvottelemaan, mistä laidasta ja millä keinoin
elämä oli uudelleen alettava. Mutta Hannu päätti heti suoraa päätä
lähteä Naantaliin.
Kirsti oli vielä sairaana, vaikka ei hourannut enää. Hän oli tavattoman
kalpea ja hänen lapselliset silmänsä olivat kuin suurentuneet.
Sellaisena näytti hän Hannusta entistä kauniimmalta. Kasvinveljen
nähdessään huudahti Kirsti hämmästyksestä samalla kuin heikko puna
kohosi hänen kasvoilleen. Kun Hannu kumartui hänen puoleensa, kietoi
hän kätensä hänen kaulaansa, mutta purskahti sitten itkuun ja sanoi:
-- Annatko sinä, Hannu, minulle koskaan anteeksi, kun minä olen ollut
sinulle niin ilkeä? Sinua minä olen aina rakastanut, mutta kun meitä
pidettiin aina toisillemme kuuluvina, tahdoin minä näyttää, ettei se
niin vain itsestään selvää ole. Arent on konna enkä minä tosissani ole
hänestä koskaan välittänyt, vaikka sinua kiusatakseni olenkin ollut
hänestä pitävinäni. Olen rukoillut sitä Jumalan äidiltä anteeksi ja
sinun ja äidin sielujen puolesta olen rukoillut, sillä luulin sinunkin
saaneen surmasi.
Hannu pyyhki kyyneleitä hänen silmistään ja tunsi rinnassaan
samanlaisen onnen tulvahduksen kuin pari viikkoa sitten märskorilla
seisoessaan ja kotikaupunkia lähestyessään.
-- Älä itke, Kirsti, -- kuiskasi hän, -- alotamme elämän uudestaan ja
kaikki muuttuu vielä hyväksi.
-- Mutta äiti, äiti! -- purskahti taas itkuun Kirsti, jonka mieleen oli
palannut kaamea kuva äidin kuolemasta, -- hän ei päässyt edes
siunattuun maahan lepäämään.
-- Minä kaivan tuhkan seasta hänen jäännöksensä ja toimitan ne hautaan,
-- sanoi Hannu edes jollakin Kirstiä lohduttaakseen.
Samalla juolahti hänen mieleensä jotakin ja hän huudahti:
-- Kuulehan, Kirsti, tiedätkö missä äitisi säilytti liikoja rahoja?
-- En! -- vastasi Kirsti ihmeissään.
-- Kellarin peräseinässä. Minulle näytti hän ne silloin torstai-iltana,
-- sanoi Hannu hieman punastuen. -- Vihollinen ei niitä tietenkään ole
löytänyt eikä tulikaan ole voinut niitä tuhota. Niistä annamme heti
osan luostarille, että sisaret pitävät esirukouksia tätivainajan sielun
puolesta. Ja kun saamme elämän ennalleen, niin annamme lisää, eikö
niin?
Kirsti tyyntyi jonkun verran, sillä häneen vaikutti yhtä paljon Hannun
luottava ja toivorikas mieli kuin hänen ehdotuksensakin. Itse asiassa
olikin Hannussa yhtäkkiä uudelleen herännyt pulppuileva elämänhalu,
joka houkutteli häntä työhön ja toimintaan.
Kirstin käsiä pidellen lausui hän:
-- Lähden heti Turkuun ja ryhdyn puuhaamaan meille uutta asumusta.
Siksi kun se valmistuu, paranet sinäkin. Käyn joka ilta kirkossa
rukoilemassa Pyhää Henrikkiä sinun puolestasi.
Kirsti hymyili raukeasti vastaan ja täynnä elämänintoa palasi Hannu
Turkuun.
Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta
tuhastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen
olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset
kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin
työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilla
pelloilla ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se, kun
Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu toimeen.
Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat toiset
tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia. Jokea
pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat käynnissä
aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien ja lähiseudun
talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota talvensuojia
katottomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan joutunut surman
omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta joku perheen
nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä vuosikausiksi
entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni kauhun yönä
pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle, pitäen talonpojan
elämää metsien suojassa turvallisempana kuin oloa kaupungissa, jota
viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti etsiskelivät.
Hannu oli todellakin löytänyt kellarinseinästä rahalippaan koskematonna
ja innolla puuhasi hän uutta asuinrakennusta palaneen tilalle.
Sunnuntaisin retkeili hän aina Naantaliin ja iloisena kuvaili
vähitellen toipuvalle Kirstille, kuinka uuden tuvan seinät kohosivat
valkoisina ja puhtaina. Marraskuun lopulla oli se valmis sekä
varustettuna välttämättömimmillä talouskaluilla. Kirsti oli nyt siihen
määrään parantunut, että hän muutti Turkuun ja joulunaattona heidät
sitten vihittiin avioliittoon.
Niin alkoi heidän yhteiselämänsä täynnä valoisaa luottamusta
tulevaisuuteen. Mutta eheää ja pitkäaikaista onnea ei heille oltu
suotu. Kuten niin moni muukin sortuivat he levottoman ja ristiriitaisen
murrosajan myrskyihin, jotka raivasivat tietä uudelle aikakaudelle. Se
syntyi tulen ja veren keskellä ja vaati paljon uhreja. Monet piispoista
ja muista valtaherroista saivat epätoivoista uhkapeliä pelattuaan ja
omantuntonsa kanssa aikansa tingittyään astua toinen toisensa jälkeen
mestauslavalle, ja monet niistäkin, jotka huomaamattomissa elivät,
sortuivat muuten ajan rattaiden alle.
Kirsti ei tuon kauhunyön jälkeen koskaan enää palannut ennalleen.
Kalpeana ja hiljaisena liikkui hän askareissaan, kävi ahkerasti
kirkossa rukoilemassa ja tyrskähti usein ilman näkyvää aihetta
itkemään. Hän näki kaameita unia ja ennusti verisiä aikoja ja toisinaan
yöllä saattoi hän äkkiä kirkaista ja takertua Hannun kaulaan, sillä
lattian alta oli hän kuullut äitinsä valitushuudon. Ja kun Kirsti parin
vuoden kuluttua synnytti tyttären, joka kuitenkin muutaman viikon
vanhana kuoli, kääntyi hänen elämänsä entistä enemmän sisäänpäin.
Hannu koetti toimia tarmonsa takaa ja saada Karvataskun kauppaliikettä
ennalleen. Mutta metelinen aika tuhosi jälestä sen mitä rauhallisella
työllä rakennettiin. Hannu kuninkaan ja Svante Sturen sijalle oli
tullut Kristian II ja Sten Sture nuorempi, jotka uudistivat saman
verisen leikin Ruotsin herruudesta kuin edeltäjänsäkin. Sodan takia
kävi kauppa huonosti ja porvarien asema Turussa oli sitäkin tukalampi,
kun linna sai niin päällikökseen kuin miehistökseen tylyjä muukalaisia,
jotka kaikella tavalla rasittivat kaupunkia. Laiva, jonka Hannu
suurilla ponnistuksilla oli saanut kuntoon, joutui Tukholman retkellä
vihollisen saaliiksi ja kohta sen jälkeen kuoli Kirsti lapsivuoteeseen.
Silloin myi Hannu talonsa ja jakoi rahat tuomiokirkolle sekä Naantalin
luostarille, joissa tuli pitää esirukouksia hänen omaistensa sielujen
autuudeksi. Itse otti hän vastaan laivurintoimen, jota Kuusiston
linnanvouti oli hänelle tarjonnut.
* * * * *
Päivä alkoi valeta -- toukokuun 23 päivä 1522. Nukuttuaan vain muutaman
tunnin nousi Hannu laivankannelle, jossa maston juurella seisoi
ainoastaan yövartija liikkumatonna ja sarkakauhtanaansa kääriytyneenä.
Luotoja ja salmia peitti vielä usvainen hämy ja laiva keinui hiljalleen
mainingissa. Ympärillä lenteli kalalokkeja ja triiek! triiek!
huutelivat toisilleen valkorintaiset tiirat. Etäämpää kuului hylkeen
omituinen, surumielinen juorotus. Lähimmällä luodolla näkyi vaalenevaa
taivaanrantaa vasten savupatsas, joka harmaasta kalastajamökistä nousi
kuin suoraan kalliosta. Se kallistui länttä kohti ja siihen hetken
tuiotettuaan sanoi yövartija:
-- Rupeaa idästä tuulemaan. Taidamme tästä piankin päästä liikkeelle,
kun jäätkin ovat yöllä hävinneet näkyvistä.
Hannu ei vastannut mitään. Hän seisoi laivan parrasta vasten ja tuiotti
aaltoihin, jotka hiljaa liputtelivat laitoihin. »Tänään minä siis saan
tulla luoksenne», sanoi hän itsekseen, ajatellen Kirstiä ja lapsiaan
sekä äsken näkemäänsä unta. Kirsti oli keinunut läpikuultavalla
pienellä jäälautalla, pidellen kummallakin käsivarrellaan pientä
äskensyntynyttä, ja kaikki kolme he olivat viittoneet hänelle. Laiva
oli täysin purjein kiitänyt kohti, mutta jäälautta oli paennut edellä,
kunnes laiva oli yhtäkkiä ankarasti tärähtänyt ja alkanut vajota,
jolloin lauttakin oli kadonnut aaltoihin. »Ei minulla täällä enää
mitään olekaan, mielelläni minä jo tulen luoksenne», lopetti Hannu
mietteensä, kun kuuli samassa kannelle johtavien portaiden narisevan
jonkun askelista.
Luukusta kohosi vähitellen näkyviin pitkään, mustaan kaapuun ja mustaan
samettipäähineeseen puettu mies, jonka ikää oli vaikea ulkonäöstä
päättää. Hänen hienopiirteisissä parrattomissa kasvoissaan ja koko
olemuksessaan oli jotakin nuorekasta ja hentoa ja samalla sentään
vanhaa ja väsähtänyttä. Silmät olivat raskaat ja uneksivat ja ohimoilla
näkyvä tukka oli harmaa. Hän oli piispa Arvid Kurki, joka
varhaisimmassa nuoruudessaan oli saanut olla todistajana kamalaan
näytökseen isänsä kartanossa Laukossa ja joka nyt alun toistakymmentä
vuotta oli seisonut Suomen kirkon peräsimessä, koettaen sitä
parhaimpansa mukaan ohjata ajan myrskyissä. Varjellakseen pahemmilta
onnettomuuksilta kirkkoaan ja kansaansa, jonka etujen ensimäinen ja
lähin valvoja hän edeltäjäinsä tavalla tunsi olevansa, oli hän
koettanut osottaa kuuliaisuutta tyrannia kohtaan. Mutta lopulta oli se
tie käynyt mahdottomaksi kulkea ja pari kuukautta sitten oli hän
julkisesti liittynyt kuninkaan vihollisiin ja antanut apuaan Kustaa
Vaasan joukoille, jotka piirittivät Turun linnaa. Mutta kun Söyrinki
Norby lähestyi tanskalaisen laivastonsa kanssa Turkua, silloin oli
piispa tuntenut Kuusiston turvattomaksi ja lähtenyt maitse
Etelä-Pohjanmaalle, mukanaan muutamia kaniikkeja sekä Turun seudun
aateliskartanoista joukko rouvia ja neitoja, jotka eivät tahtoneet
jäädä alttiiksi vihollisen väkivallalle. Hannu oli läpi saariston ja
tanskalaisten nenän ediste tuonut laivan Närpiöön, jossa piispa
seurueineen oli eilen noussut siihen purjehtiakseen Ruotsiin. Sumun ja
ajojäiden takia oli kulkeuduttu Korsnäsin saaristoon ja ankkuroitu
yöksi lähelle Bergötä.
-- Kuinka näyttää, voimmeko tänään jatkaa matkaa paremmalla
menestyksellä? --- kysyi piispa Hannua tervehdittyään.
-- Näyttää rupeavan idästä tuulemaan ja silloin me saamme myötätuulen
tai hyvän laitasen, jos pyrimme Upplannin rannikkoa kohti.
-- Parempi olisi sinne päästä. Mutta luuletteko ennen iltaa voitavan
sitä matkaa suorittaa?
-- Riippuu siitä minkälaisen tuulen saamme ja kuinka paljon ajojäistä
on vastusta.
Piispa käveli muutamaan kertaan ääneti laivan kannen yli ja sanoi
sitten enemmän itsekseen kuin Hannulle:
-- Niinköhän me kunnialla pääsemme toiselle puolen merta? Pahat
aavistukset täyttävät mieleni ja minusta tuntuu väkisinkin kuin näkisin
viimeisen päiväni valkenevan. Jumala ja kaikki pyhät meitä suojelkoot!
Hän laskeusi takaisin kannen alle ja Hannu ajatteli: »Hän tuntee sen
myöskin.»
Kun aurinko alkoi punata kallioilla kasvavia kääkkyräpetäjiä, oli tuuli
paisunut siksi, että saattoi vetää purjeet ylös. Peräkajuttaan
sijotetut naisetkin olivat jo nousseet ja kun piispa itse oli
toimittanut aamurukouksen ja jakanut ehtoollisen kaikille mukana
olijoille, nostettiin ankkuri ja laiva lähti liukumaan ulos
saaristosta.
Ulapalle päästyä kiihtyi tuuli kiihtymistään ja kun jäitäkään ei
pahemmin ollut näkyvissä, näytti matka käyvän mitä suotuisimmin.
Puolenpäivän aikana kiihtyi tuuli myrskyksi ja laiva tuntui kulkevan
kuin lentäen aallon harjalta toiselle. Auringon laskiessa alkoi näkyä
Ruotsin rannikko, mutta samalla ilmestyi myöskin tielle yhä useammin
jäälauttoja, jotka itätuuli oli tälle puolen ajanut. Kuta lähemmäs
saaristoa tultiin, sitä vaivaloisemmaksi kävi kulku. Hannu itse seisoi
peräsimessä ja jännitti korviaan kuullakseen myrskyn ulvonnalta
märskorilla olevan tähystäjän huutoja.
Kun oli juuri onnellisesti kierretty suuri jäälautta, rysähti laiva
äkkiä ja pysähtyi täydessä kulussaan, niin että pari takimmaista
vanttia rusahti poikki. Oli siis ajettu karille. Aallot ja jäälohkareet
pieksivät vasenta laitaa ja laiva kallistui arveluttavasti toiselle
kylelleen. Kajutasta kuului huikeita parkaisuja ja piispa sekä kaniikit
nousivat kalpeina kannelle. Laskettiin nopeasti molemmat veneet
vesille, vaikka pelastuksesta ei suuria toiveita voinut ollakaan.
Toinen vene, johon laskettiin yksitellen kaikki naiset, ja joka ensinnä
lähti neljän laivamiehen soutamana liikkeelle, ajausi muutaman sylen
päässä laivasta jääteliä vasten ja kaatui kumoon. Ainoastaan pari
miehistä pelastui jäälohkareelle, josta he kuitenkin pian kierähtivät
alas ja katosivat näkyvistä.
Toiseen veneeseen laskeusivat piispa miesseuralaisineen, kaksi jälellä
olevaa laivamiestä ja Hannu. Heidän kulkunsa jäätelien välissä ja
kovassa aallokossa onnistui aluksi paremmin. Parin virstan päässä
edessä oli Öregrundin ranta ja sitä kohti ohjasi Hannu venettä.
Aivankuin aamulla lähdettäessä nouseva, punasi nyt laskeva aurinko
edessä olevan saaren kääkkyräpetäjiä. Mutta Hannu, joka tähysti veneen
edessä kelluvia jääteliä, luuli näkevänsä siellä Kirstin keinuvan ja
viittovan häntä luokseen, ja hänellä oli varma tunto siitä, etteivät he
rannalle pääse.
Kun maalle oli enää puolen virstaa, pusersi kaksi raskasta
jäälohkaretta veneen väliinsä. Sen laidat rusahtelivat ja kun jäätönkit
viskausivat erilleen, alkoi vene täyttyä vedellä. Hannu katsahti
piispaan, jonka harmaa tukka liehui tuulessa ja joka alistuvan
näköisenä näytti rukoilevan itsekseen, sillä hänen huulensa liikkuivat
hiljaa.
Hannu tunsi itsensä ihmeen rauhalliseksi ja kun vene muutaman sylen
päässä jääteleistä alkoi upota ja hän joutui veden varaan, katsahti hän
kuin osaveljeensä vielä kerran piispaan, jonka mustan kaavun liepeet
poimuilivat veden pinnalla. Sitten viskasi aallonärjy heidät kauemmas
toisistaan, ja niin vaipui Hannu Kimalainen yhdessä Suomen viimeisen
kirkkoruhtinaan kanssa Pohjanlahden aaltoihin.
* * * * *
Samana päivänä tyhjensivät Kuusiston piispanlinnan rikkaista
aarteistaan Söyrinki Norbyn saaliinhimoiset joukot, jotka edellisenä
päivänä olivat riehuneet turvattomaksi jääneessä Turussa. Hannu
Kimalaisen rakentama tupa samoinkuin suurin osa kaupunkia oli kerran
taasen palanut poroksi, ja oli asukkaista tyhjänä. Linnan valleilla
riippui Junker Tuomaan hirtättämiä suomalaisia ja ryöstäen, raiskaten,
polttaen ja murhaten levisivät tanskalaiset maaseudulle.
Verisenä nousi taivaanrannalle uuden ajan aurinko.


MURROSAJAN MIES

Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä
kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet.
Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta
kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu
porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä
menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja
talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä
naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein
tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä
ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta
sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa
vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.
Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui
työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli
puettu dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän
arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen
risti osotti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa
kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta
mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa.
Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri
Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi
piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen
taloudenhoitaja.
-- Hyvä on, hyvä on, kirjotan sitten sen alle yhdessä toisten kirjeiden
kanssa, -- sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta
kirjottamansa kirjeen lukemisen. -- Laskekaahan sisään seuraava
odottaja, -- nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.
Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies.
Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka
etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu
piispansormus.
-- Valituksiako, poikani? -- kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa
ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.
-- Niin, teidän isällisyytenne, -- myönnytti pappi aralla ja
valittavalla äänellä. -- Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä
suurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen
ainoastaan kahdesta talosta saanut.
-- Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys? -- kysyi piispa jotakin
sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.
-- Ei läheskään, -- kiiruhti pappi selittämään, -- mitäs vielä, sillä
viime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät
tahdo maksaa sen jälkeen kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon
hopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei
papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut...
-- Pannallako? -- keskeytti piispa vakavasti.
-- Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta ei sekään
ole auttanut.
-- Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt
eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.
-- Mutta entäs pyhä isä Roomassa? -- uskalsi pappi hiljaa väittää.