Aikakausien vaihteessa: Historiallisia kertomuksia - 6

joku metalliesine vain kilahti hiljaa ikäänkuin kynnellä tai
kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta sen jälkeen palasi Luther
omaan huoneeseensa.
Hänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä valkoista
turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:
-- Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi,
sillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa. Ottakaa
se. Te voitte mennä vielä tänään Fritz-mestarin luo ja vaihettaa sen
rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on rehellinen ja
oikea kristitty, johon voitte luottaa.
Hän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään kuinka vaikea tämän oli
ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden
oppilastaan olkapäälle:
-- Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken
hyvän antajalle. Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin. Puute ja
vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme kuitenkaan
ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa, paljossa
valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa, vilussa ja
alastomuudessa.
Käsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja
jatkoi sitten:
-- Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele
ja sammu, vaan jossa palaa hiljainen mutta kestävä tuli. Minusta tuntuu
että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi. Maisteri
Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän aikaa
oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea
kilvottelija, mutta herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin
työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista
menettelyä kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn
luonnon mukaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt
usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen
hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön
hellävaraisemmin käsiksi.
-- Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne! -- lopetti hän
puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.
Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen
iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle
kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin
ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.
Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia
katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten
muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä. Hän
pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään
kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta
tuliko hänen myydä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan?
Eihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi
elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja
kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä
vaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät
voineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.
Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin
juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle,
että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia
näytti hänestä mitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään
määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin
vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.
Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi
ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen
täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola
juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille,
suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja
tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.
Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti
kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.
-- Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut? -- sanoi Agricola,
sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa
kustannuksella.
-- Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet
sido, -- kuului pimeydestä Teitin ääni.
-- Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.
-- Niin, minä luulen että Simo tuossa -- hoi, Simo, oletko vielä
elossa? -- niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä
sivua. Paasto on näet terottanut hänen katseensa. Minussa se taas on
sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen avulla
voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä esillä.
-- Mutta luulenpa ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi
haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä,
Simo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä yhden
kynttilän? -- sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle
lavitsalle istumaan.
Siltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului
kähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.
-- Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit
emännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta
niin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on
vapaasukuinen mies, niin etten minä talonpojanpoika katso voivani häntä
komentaa.
-- Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään? -- kuului nyt Simon
paikalta avuton ääni.
-- Sano että dominus Agricola käski antaa.
Simo kähni taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:
-- Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää.
-- Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.
Agricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen kilinää
ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo alkoi
kompuroida ovea kohti.
-- Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan orjia,
-- sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.
Kohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä,
joka sijotettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä tuli
lasimestarin muorikin kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi
suloinen tuoksu, saaden jokaisen kolmen sieramet laajenemaan. Hän
asetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja
kolme isoa leivänkimpaletta.
-- Saatte kiittää onneanne, että meillä soppa valmistui tavallista
myöhemmin, sillä olimme koko perhe iltamessussa, -- sanoi muori ja
asettui kädet puuskassa seisomaan keskelle huonetta.
-- Messussa? -- tarttui hänen sanoihinsa Teitti, jonka äänestä nyt oli
kokonaan kadonnut äskeinen kuiva jurous. -- Teissä, muoriseni, taitaa
olla jälellä koko joukko paavillista hapatusta, niin wittenbergiläinen
kuin olettekin.
-- Iltamessussa tai iltajumalanpalveluksessa, se on minusta
samantekevää, -- sanoi muori ja nähdessään millä voimalla soppa veti
nuorukaisia puoleensa, lisäsi hän:
-- Näyttääpä että olette hiukan paastonneet ja se on myös paavia,
tiedän mä.
-- Muori, muori, -- ehätti Teitti saatuaan itseensä muutamia
lusikallisia soppaa, -- tehän ette ole edes lukenut tai kuullut
Martti-tohtorin kirjottamaa katekismusta, missä sanotaan, että paastota
ja ruumiillisesti itsensä valmistaa on hyvä tapa, mutta messua siellä
ei missään mainita.
Muori nyrpisti nenäänsä ja sanoi:
-- Messuksi tuota ennen minun tyttönä ollessani sanottiin ja kyllä se
nimi minulle vieläkin välttää.
Puhelias muori valkoisine esiliinoineen lisäsi nuorten miesten
kodikkuuden tuntoa ja Teitti haluten häntä vielä hetkisen huoneessa
pidättää lausui:
-- Tunnustakaahan, ettekö silloin tyttönä ollessanne uhrannut jotakin
ropoa annekauppiaallekin ja siten kuitannut pieniä ylitsekäymisiänne?
-- En sinä ilmoisna ikänä! -- kiivastui muori, -- vaikka kyllähän ne
täältä Wittenbergistäkin hyökkäsivät syntikuitteja ostamaan jo
ennenkuin se rietas oli arkkuineen kaupunkiinkaan ehtinyt.
-- Silloin täällä varmaankin oli koko markkinat?
-- Oli, oli toki. Mutta vielä pahempi mylläkkä täällä silloin kävi, kun
se Zwickaun haikara pesueineen [Tarkottaa Nicolaus Storch'ia, joka oli
Zwickausta kotoisin oleva kankuri ja uskonnollinen kiihkoilija. Storch
suomeksi haikara.] tuli tänne mellastamaan ja Martti-tohtori oli
Wartburgissa paholaista kurittamassa. Ja tänne kai se paholainen
silloin ryykäsikin kostamaan ja kyllä se monen pään pyörälle saikin. Ei
silloin vähää kun mennäänpäs kirkkoon peliään pitämään ja säretään
siellä kaikki kuvat ja kaunistukset ja itse Carlstadt koluaa
työpajoissa kuin mikähän nokikuono. Piti mukamas jokaisen elättää
itsensä kättensä töillä. Ja jokainen kehui olevansa täynnä pyhää
henkeä. Pyh kaikkia! Sanovatkin Martti tohtorin tultuaan sanoneen, että
hän antaa vasten kuonoa semmoisille hengille ja se minusta oli naulan
päähän sanottu. Eikä tarvinnutkaan Martti tohtorin monta saarnaa pitää,
kun ne Zwickaun nokikuonot täältä tiensä löysivät.
Muori oli puheen alkuun päästyään istunut ja jutteli vielä senkin
jälkeen kuin nuoret miehet olivat lopettaneet ateriansa, kertoillen
sekaisin Lutherin ja Melanchtonin naimisiinmenosta, Kohlhaasin
murhapoltoista ja monesta muusta, sekä kysellen, olivatko he kuulleet
sodan olevan tulossa, sillä hänelle oli tänään kerrottu että keisari
vielä ennen joulua tulee suurella sotajoukolla kurittamaan vanhasta
uskosta luopuneita ruhtinaita. Vihdoin hän sentään huomasi korjata
astiat pöydältä, toivotti hyvää yötä ja poistui huoneesta.
Teitti, joka selkäänsä seinään nojaten ja jalat nostettuna toiselle
lavitsalle oli hymysuin kuunnellut muorin juttuja, virkkoi nyt:
-- Ei tämä maailma sentään ole kaikista pahin asuinsija, vai mitä veli
Simon arvelee?
Vastauksen sijasta ilmaisi Simo tyytyväisyytensä maailmaan hymyllä,
joka oli hänen kellertävillä kasvoillaan loistanut aina siitä saakka
kun hän palasi kynttilää hakemasta.
-- Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä,
-- kääntyi Teitti Agricolaan.
-- Ei minua vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin
toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle, -- vastasi Agricola.
Täynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta
lattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen
käynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä
uskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan missä
Luther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä toinen
asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen ja mietti,
eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa tovereille ja
valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä merkillinen ilta
päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.
Tovereihinsa kääntyen sanoi hän:
-- Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.
Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?
Hänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään myöntyivät
toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo kirstun, josta
hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon kokoon käärittyjä
paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja kehitteli niitä auki ja
silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa, jotka ääneti ja pyörein
silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan paperinsa järjestykseen,
sanoi hän:
-- Jos minä alan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta.
Hän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman
värähtävällä äänellä lukea paperista:
-- »Ja quin he lehestuit Jerosolimat ia tulit Bethphagen oliomäen tyge
| silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget
kyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman
sidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle. Ja
ios iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite taruitze |
ia cocta hen laske heiden.»
Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen ensimäisiä sanoja
lukiessaan oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja
yrittänyt kavahtamaan seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen asentoon
ja henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt läheni hän
pöytää ja yritti sanomaan jotakin, mutta sai esille vain pari »muttaa»
ja kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan paperiin. Simo
noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan yli tähystää tuota
merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän käteensä ja aivan kuin
olisi opastanut tovereitaan kirjalle osotti hän sillä sanoja,
lukiessaan edelleen:
-- »Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli
Prophetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun
Kuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen
alaisen asin varsan päle.»
-- Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut? -- keskeytti nyt Teitti ja haki
rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa
ilmestystä.
-- Minä, -- myönsi Agricola ujosti, -- ja minä olen päättänyt koko
raamatun kirjottaa suomenkielellä.
Hän punastui ja siirsi katseensa papereihin.
-- Mutta miten ... mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka ... miten
sinä olet alkuun päässyt? -- sammalsi Teitti, joka ei tahtonut tietää
miten oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.
-- Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin
yksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua ja
silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua, välähti
mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada
jumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä se
tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt minua
rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani miettiä
mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja hapuilin
suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa pysymään, tuli
minulle kova kiiru saada se kirjotetuksi. Ja kun se oli paperilla, en
tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin eriskummallinen
olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja nauraa.
Hän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun
Teitti sanoi:
-- Kyllä kai minäkin aina lukiessani ajattelen jollakin lailla
omankielisesti sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen
tullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin.
Asia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin
tuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka hän
saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että ahersi
yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi siten yhtä menoa Mattheuksen
evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän oli ilmottanut
siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa kirjeen, mutta
tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa vasta sitten kun
kuninkaalta olisi tullut vastaus.
-- Etköhän lukisi vieläkin? -- huomautti nyt Simo arasti, ja
liikutettuna siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen
uuden aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen
olivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut
kauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin
ojentausi henkeään pidättäen niistämään ratisevaa kynttilää, että valo
lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki Agricola
käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella
hellävaraisuudella aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta
särkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitemmän ajan ääneti
ja antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti
pöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja
sanoi:
-- Aiotko sinä saada sen painetuksikin?
-- Kuinkas muuten, -- vastasi Agricola luottavasti, -- vähänhän siitä
ilman olisi Suomen kansalle hyötyä.
-- Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen
kirja, -- sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.
Oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen kuin
toisille tarkotettuna:
-- Se on sitten Biblia fennica. Paremman ilmasukeinon puutteessa tahtoi
hän näillä sanoilla tulkita mielikuvansa siitä, että suomalainen
kansallisuus sen kautta tulee ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi
ja kohotetuksi esiin jostakin epäselvästä hämystä, ja samalla hekin,
finlandenses, käyvät kaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää
joku epämääräinen heimokunta ruotsalaisten selän takana.
-- Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin ... hm!
Toiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään
lauseensa:
-- ... niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi.
Kukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät ja näkyi, että
heille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja. Heissä
liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan
osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia,
sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tuo tieto oli nyt
jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia
sielunliikkeitä.
-- Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella, -- pyysi
Teitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi
kunnes käsikirjotus loppui.
Vaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan
jatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti
parhaimpansa mukaan saada ulos sen mitä mielessä liikkui. Vasta kun
kynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja
koville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.
Kun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon
ääni, joka ujona kuului sanovan:
-- Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin
sitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä
iltana latinaksi toistaa.
Silloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi,
ja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään.
Mutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain
silmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua
suomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi kerran
kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa olisi
ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.


LUOPIOITA.

Ikkuna kollegion pieneen sairashuoneeseen oli hiukan raollaan ja siitä
tuulahti sisälle raikas kevätilma. Nähtävästi vaikutti se virkistävästi
huoneen ainoaan potilaaseen, joka oli noin viidenkolmatta vuotias
kaunismuotoinen nuorimies. Hän lakkasi hourimasta ja rynnistelemästä,
maaten nyt levollisesti ja tirkistellen kuumeesta kiiltävin silmin
vastapäisellä seinällä olevaa ristiinnaulitun kuvaa.
Hänen hoitajansa, vielä nuorempi jesuittaveli, otti kirjan käteensä,
silmäsi sairasta ja ettei etäisenä kohuna kuuluva »ikuisen kaupungin»
melu häiritsisi hänen lukemistaan, siirsi hän pyöreäruutuisen ikkunan
kiinemmäs. Sen tehtyään istui hän lavitsalle seinänviereen ja syventyi
tutkimaan »Pyhimysten kukkasia», jotka sata vuotta aikaisemmin olivat
veljeskunnan perustajan Ignatius Loyolan elämässä saaneet aikaan niin
ihmeellisen käänteen. Mutta tuskin oli hän pari lausetta ehtinyt lukea,
kun sairas keskeytti hänet lausuen kovalla äänellä:
-- _Magna est distantia inter Romani et Finlandiani... Illa me habet,
hanc desidero_. [Pitkälti on Roomasta Suomeen... Edellisessä olen,
jälkimäiseen ikävöin.]
Hoitajaveli katsahti ällistyneenä sairaaseen, luullen nuo sanat hänelle
tarkotetuiksi. Mutta sairaan kasvot olivat taas arveluttavasti
tulehtuneet ja sekavasti tirkisteli hän eteensä. Ojentaen molemmat
kätensä jatkoi hän läähättäen:
-- _O Clara, Clara, mea pulcherrima et carissima Clara! Plenus est
animus meus te videndi, O Clara, virgo benedicta!_ [Oi, Klaara,
Klaara, kaunein ja rakkahin Klaarani, sydämeni halajaa nähdä sinua,
sinä siunattu neito!]
Hoitajaveli, joka oli yrittänyt lukemistaan jatkamaan, höristi
korviaan. Mutta sairas jatkoi hetken kuluttua suomeksi ja melkein
huutamalla:
-- Tahdon nauttia sinun lempesi suloutta, vaikka koko pyhimysten joukko
minua siitä kieltäisi. Tahdon salaa sinua syleillä, jollei minun
sallita julkisesti sinua vaimokseni sanoa.
Hoitajaveljen kasvot ilmaisivat pettymystä ja viekkaasti kysyi hän:
-- _Quid dicis? Cur non latine loqueris_? [Mitä sanot? Mikset puhu
latinaa?]
Ja aivankuin uteliasta kaitsijaansa totellen jatkoi sairas puoleksi
laulavalla äänellä:
-- _Jam, dulcis amica, venito,
quam sicut cor meum diligo.
Intra cubiculum meum
ornamentis cunctis onustum_.
-- -- -- -- -- --
_Sine te non potero vivere;
jam decet amorem perficere_.
[Jo tulen, armas ystäväni, sa jota lemmin kuin omaa sydäntäni. Käy
sisään makuukammiooni, jonka monet koristukset täyttävät. -- Ilman
sinua en voi elää: on jo aika tehdä tosi lemmestämme.]
Sairas kavahti nyt istumaan, nauroi hurjasti ja alkoi juopuneen äänellä
hoilottaa:
-- _Magis quam ecclesiam
diligo tabernam,
ipsam nullo tempore
sprevi neque spernam_.
[Enemmän kuin kirkkoa rakastan kapakkaa; sitä en ole koskaan
halveksinut enkä halveksi.]
Hoitajaveli pudotti kirjan lattiaan ja nousi kauhistuneena ylös.
-- _Sile, impie_! [Vaikene, jumalaton!] -- huudahti hän ja teki
ristinmerkin.
Mutta kun sairas nauroi, huitoi käsillään ja jatkoi renkutustaan,
pakeni nuori jesuitta huoneesta. Hetken kuluttua hän kumminkin palasi
mukanaan vanhempi veli. Yhdessä laskivat he hänet pitkälleen ja
vanhempi ryhtyi suonta lyömään nuoremman hillitessä sairasta.
Verenlasku tyynnytti potilasta ja kun hän vielä oli saanut
virvotusjuomaa sekä kääreen päähänsä, ummisti hän raukeana silmänsä ja
alkoi tasaisemmin hengittää. Silmät pyöreinä kertoi nyt nuorempi
kuiskaten, mitä sairas oli puhunut, ja hetkisen tätä ääneti ja huulet
supussa silmäiltyään sanoi vanhempi:
-- _Aliquid heretici in eo, neque mirabile, quod filius episcopi
lutherani. Ora pro eo_.
[Hänessä on vielä jonkun verran kerettiläistä eikä kummakaan kun hän on
lutherilaisen piispan poika. Rukoile hänen puolestaan.]
Sen sanottuaan jätti hän huoneen. Yksin sairaan kanssa jäätyään teki
nuorempi ristinmerkin ja alkoi rukouskirjasta valittavalla äänellä
lukea:
-- _Domine, ne in furore tuo arguas me_... [Herra, elä soimaa
minua vihassas...]
Luettuaan psalmin loppuun sekä kolmasti pater nosterin, teki hän
ristinmerkin sairaan yli ja lähti huoneesta.
Kun hän illalla palasi kynttilä kädessä, nukkui sairas vielä, mutta
heräsi kun valo sattui silmiin. Kuume näytti jättäneen hänet, sillä
hänen katseensa oli selkeä. Hoitajaveli ojensi hänelle kirjeen, jonka
hän oli tuonut mukanaan. Sen kuoressa oli osote: _Reverendiss:o D:no
Erico Ericio juniori de Sorola, Unico et carissimo illio etc. Roma, in
Collegia germanico_.
* * * * *
Erik Erikinpoika Sorolainen nuorempi oli nykyään noin viidenkolmatta
vuotias. Käytyään Turun koulun oli hän oleskellut jonkun aikaa
Vesteråsissa tätinsä luona, joutuen lemmensuhteisiin orpanansa Klaran
kanssa, sekä matkustanut sitten isänsä toivomusten mukaan ja rahoilla
runsaasti varustettuna Saksaan, missä hänen tuli Rostockin ja
Wittenbergin yliopistoissa jatkaa opintojaan. Mutta elämä näissä
lutherilaisuuden päämajoissa oli jo kangistunut orthodoxian kaavoihin
ja professorien ärtyneet kiistat siitä, olivatko hyvättyöt ihmisen
autuudelle vahingollisia vai edullisia ja tuliko ehtoollisessa
uskovaisen osaksi Kristuksen totinen ruumis ja veri vaiko ainoastaan
hänestä virtaava hengellinen voima, kuten salakalvinistit väittivät,
eivät voineet kauan nuorta Sorolaista kiinnittää. Hän jätti Rostockin
ja Wittenbergin kuivat pergamenttiukot toistensa tukkaa vanuttamaan ja
lähti miekka vyöllä sekä aatelisjunkkarin samettijakkuun puettuna
ratsastamaan kohti iloista Puolaa, jossa nuoren Sigismund kuninkaan
ympärillä oli paljon muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia ja joka
kauniille, nautintoja rakastavalle, kunnianhimoiselle ja lahjakkaalle
nuorukaiselle oli paljon otollisempi oleskelupaikka. Vaikka hänen
isänsä, Erik piispa, ei ollutkaan mikään tunnustettu aatelismies,
esiintyi nuori Erik, joka oli kiihkeä aristokraatti, ulkomailla
aatelisena, sillä hän väitti esi-isäinsä olleen unkarilaisia ritareita
ja linnanpäälliköitä sekä iso-isänsä sedän, erään Petrus Brandinuksen,
Kaarle viidennen aikana kaatuneen taistelussa turkkilaisia vastaan.
Krakovan iloinen ja kirjava elämä aukaisi hänen eteensä mahdollisuudet
kaikkeen siihen, mitä hän poikavuosinaan oli uneksinut ja haaveillut.
Täällä viivähti vielä kuin häipyvänä kangastuksena keskiaikainen
ritarielämä aseleikkeineen ja naisenpalveluksineen, ja täällä oli
myöskin toinen keskiajan laitos, uskonpuhdistuksen iskusta uudelleen
elpynyt katolinen kirkko paavillisine legaatteineen, munkkeineen ja
prelaatteineen loistavasti edustettuna. Kiihkokatoliseksi kasvatetun
Sigismundin ympärillä kehrättiin laajakantoisia suunnitelmia
pohjoismaiden saattamiseksi takaisin katolisen kirkon äidilliseen
helmaan, ja siinä oli työalaa sekä miekan että sanan käyttäjille, ja
nuorelle Sorolaiselle aukeni siis kunnianhimoa kiihottavia näköaloja
kahdellekin suunnalle.
Jonkun aikaa häilyi hän kahden vaiheilla, kuluttaen aikaansa iloisissa
nautinnoissa. Vallotusretken hengelliseksi etujoukoksi valmistuneita,
Braunsbergin, Thornin ja Rooman jesuittakouluissa kasvatuksensa
saaneita suomalaisia, kuten Johannes Jussoila, Petrus Petrosa ja
Valentinus Thomae paistattelihe täällä kuninkaallisen suosion
loisteessa, ja tutustuminen näiden kanssa suuntasi Sorolaisen
kunnianhimoiset unelmat kirkon alalle. Sillä taholla hänellä aina oli
varma menestysmahdollisuus, kun sitä vastoin maallisella alalla saattoi
tuottaa vaikeuksia se seikka, että hänen aatelisessa sukujohdossaan oli
parin kolmen sukupolven mittainen katkein olemassa ja kadehtijat siis
helposti voivat saattaa koko hänen aateluutensa epäilyksen alaiseksi.
Mutta kirkko avasi aateliskirjaa tiedustelematta ovet lahjakkaalle
miehelle vaikka kardinaalin ja paavin istuimille saakka. Sitäpaitsi
veti katolilaisuus häntä jo sinänsäkin puoleensa, sillä sen ulkonainen
loisto ja madonnanpalvelus tarjosivat hänen huikentelevalle ja
aistilliselle mielelleen paljon suurempaa tyydytystä kuin jäykkä ja
alaston protestanttisuus. Ja mikä vetovoima ja houkutus olikaan
sellaisten pyhien miesten kuin Benedictuksen, Fransiskuksen ja Ignatius
Loyolan elämällä. Kun kiinteästi kuvitteli yhtämittaista aistielämän
kieltämistä, huikaisevia paastoja, yövalvontoja ja itsekidutuksia,
joiden vaikutuksesta saattoi ihanissa näyissä nähdä lempeän Kristuksen
kylkihaavoineen ja suloisesti hymyilevän neitsyt Marian, niin silloin
häipyivät kalpeina mitättömyyksinä varjoon maallisen ritarielämän
tarjoamat ilot ja mainetyöt. Sellaisena huumauksen hetkenä hän kerran
sitten lankesi polvilleen neitsyt Marian eteen ja ihanaa liikutusta
tuntien pyysi päästä hänen ritarikseen.
Krakovassa olevista suomalaisista kiintyi hän lähinnä Valentinus
Tuomaanpoikaan, joka oli Sigismundin hovirunoilija sekä lähes
parikymmentä vuotta Sorolaista vanhempi. Hän oli syntynyt
Karjalohjalla, käynyt koulua Turussa sekä sitten aitosuomalaista
seikkailuhaluaan noudattaen kulkeutunut Saksaan ja Braunsbergin
jesuittakollegiossa kääntynyt katolisuuteen. Vilnan yliopistossa
ollessaan oli hän alkanut harrastaa runoutta ja kun vasta Puolan
kuninkaaksi valittu Sigismund, johon eri tahoilla kiinnitettiin niin
suuria toiveita, saapui 1589 mainittuun kaupunkiin, oli Valentinus
Thomae tervehtinyt häntä »suomalaisilla rytmeillä» ja latinankielisillä
distikoneilla. Tällä oli hän saavuttanut kuninkaan suosion sekä päässyt
hoviin kaunopuhujaksi ja runoilijaksi. Hän oli täydellinen tunneihminen
sekä sukulaishenki Sorolaiselle. Heistä tuli pian läheiset ystävät ja
Valentinuksen kehotuksesta päätti Sorolainen lähteä Roomaan opintojaan
jatkamaan sekä valmistumaan hengelliseen säätyyn.