Tarasconin Tartarin - 6

Tarasconilaisen veri kuohahti siinä silmänräpäyksessä: "Te konnat",
äijäsi hän jyrisevällä äänellä, "täten halventaa näitä jaloja eläimiä!"
Ja hyökäten jalopeuran luo, tempasi hän pois tuon saastaisen puukupin
sen kuninkaallisista leuanpielistä... Molemmat neekerit, jotka luulivat
olevansa tekemisissä varkaan kanssa, hyökkäsivät Tarasconilaisen
kimppuun kohotetuin nuijin... Siitäpä syntyi mellakka.... Neekerit
löivät, vaimot itkeä pillittivät, lapset nauroivat. Vanha juutalainen
suutari huusi puotinsa sopesta; "Vieke se piru pölisi huosta!"
Jalopeurakin, keskellä sokeutensa yötä, yritti kiljua, ja onneton
Tartarin vieri, epätoivoisen taistelun jälkeen, maahan keskelle suuria
kuparikolikoita ja uloslakastuja rikkoja.
Tänä hetkenä eräs mies halkaisi väkijoukon, karkoitti neekerit ainoalla
sanalla, vaimot ja lapset käden liikkeellä, nosti Tartarinin ylös,
harjasi ja ravisteli häntä ja pani hänet istumaan kadun kulmapylväälle.
"Kuinka, ruhtinas, tekö täällä olette?... kysäsi kelpo Tartarin hieroen
kylkeään.
"Kyllä kai! urhea ystäväni, minäpä olen kun olenkin... Heti
saatuani kirjeenne, uskoin Baïan hänen veljensä huostaan, vuokrasin
kyytirattaat, matkustin viisikymmentä peninkulmaa täyttä laukkaa, ja
saavuinpa juuri oikeaan aikaan temmatakseni Teidät noiden roistojen
petomaisista käsistä... Mitä, Herran nimessä, olette tehnyt, kun olitte
sekaantunut tuohon ikävään jupakkaan?"
— No, nähkääs, ruhtinas! Enhän muuta saattanut tehdä, nähdessäni tuon
onnettoman jalopeuran, puukuppi hampaissa, nöyryytettynä, voitettuna,
pilkattuna ja koko tuon muhamettilaisen roskajoukon ivan esineenä...
"Erehdytte, jalo ystäväni. Tämä jalopeura on heillä päinvastoin
kunnioituksen ja ihailun esineenä. Se on pyhä eläin, joka kuuluu
Mahommed-ben-Audan kolmesataa vuotta sitten perustamaan suureen
jalopeura-luostariin; sen muodostaa niin sanoakseni hirvittävä ja
hurja munkkikunta, joka kiljuu ja tuoksahtaa pedon lemulle. Erityiset
munkit näet kasvattavat ja kesyttävät sadottain jalopeuroja, jotka
he sitten almua keräävien veljien kaitsemina lähettävät ympäri
Pohjois-Afrikkaa... Niitä lahjoja joita veljet saavat vastaanottaa,
käytetään tuon luostarin sekä erään moskean ylläpitoon. Se, että nuo
kaksi neekeriä äsken olivat niin kiukkuiset, johtuu siitä heidän
vakaumuksestaan, että, jos heiltä kerjäämistään kuparikolikoista vain
yksikin varastetaan, heidän johdettavansa jalopeura oitis syö heidät
suuhunsa."
Kuullessaan tätä epätodennäköistä, mutta kuitenkin totuudenmukaista
kertomusta, Tarasconin Tartarin mutisi äänekkäästi mielihyvästä.
"Pääasia tässä kaikessa", virkkoi hän ikäänkuin johtopäätöksenä, "on
mielestäni se, että, sanoi herra Bombonnel mitä hyvänsä, Algeriassa
vielä on jalopeuroja!..."
— No onpa niitä, tiemmä! virkahti ruhtinas innostuneena... Jo huomenna
lähdemme otuksen ajoon Chéliff’in tasangolle, ja silloin saatte
nähdä!...
— Mitä! ruhtinas... Aiotteko lähteä metsästysretkelle?
— No totta kai! luuletteko, että antaisin Teidän yksin mennä keskelle
Afrikkaa noiden julmien heimojen pariin, joiden kieltä ja tapoja ette
tunne.... En, en ikinä! kuulu Tartarin, en enää luovu Teistä ...
Kaikkialla, minne Te menette, siellä olen minäkin oleva.
— Oi! ruhtinas, ruhtinas...
Ja säteillen iloa Tartarin painoi povelleen urhoisaa Gregorya,
ajatellen ylpeänä että hänelläkin, kuten Jules Gérard’illa,
Bombonnel’illa ja muilla kuuluisilla jalopeurojen tappajilla, tulisi
olemaan muukalainen ruhtinas kumppaninaan metsästysretkillään.


IV.
Karavaani matkalla.

Seuraavana päivänä, niin varhain kuin suinkin, peloton Tartarin ja tuo
ainakin yhtä peloton ruhtinas Gregory, puolitusinaa neekerikantajoita
seurassaan, lähtivät Milianah’sta ja kulkivat Chéliff’in tasangolle
päin pitkin viehättävää tietä, jota varjosti zhasmiineja, tuijakasveja,
Johanneksen leipäpuita, villejä oliivi-puita; tien molemmin puolin oli
aitauksen tavoin alkuasukkaiden pikku puutarhoja, ja taajaan, tien
kupeilla, pulppuili pieniä ryöppypuroja, laulaa liristen, kalliolta
kalliolle... Se oli Libanonin vuorimaiseman kaltainen seutu.
Ruhtinas Gregory oli hankkinut itselleen yhtä suuren asetaakan kuin
Tartarin sekä sitäpaitsi komean ja omituisen kepi-lakin [_kepi_:
ranskalaisen sotaväen ja koululaisten käyttämä kevyt lakki. Suoment.
muist.], joka oli ympäriinsä kultanauhoilla päärmätty, ja johon
hopearihmoilla oli ommeltu tammenlehti-kuvioita. Tämä päähine teki
hänen ylhäisyytensä jotenkin meksikolaisen kenraalin tai Tonavan
läheisten asemapäällikköjen näköiseksi.
Tämä merkillinen _kepi_ saattoi Tarasconilaisen suureen pulaan; ja kun
hän arasti pyysi selitystä sen suhteen, vastasi ruhtinas arvokkaasti:
"Se on vallan välttämätön päähine Afrikassa matkustavalle." Ja
hieroen lakkinsa lippaa kirkkaammaksi hihansa vuorilla, kertoi
ruhtinas naiiviselle seuralaiselleen mikä tärkeä osa tällä _kepi’llà_
on ranskalaisten ja arapialaisten keskinäisissä väleissä, mikä
yksinomainen oikeus tällä sotilaslakilla on jälkimäisissä herättää
kauhistusta, niin että siviilihallinnon on täytynyt hankkia kaikille
virkamiehilleen _kepi't_, tientarkastajista alkaen veronkantajiin
saakka. Sanalla sanoen sillä, joka tahtoo hallita Algeriaa — ruhtinas
yhä puhuu tätä — ei tarvitse olla hyvä pää, eipä päätä ollenkaan.
Pelkkä _kepi_ riittää, kultanauhainen kepi, loistamassa tangon päässä
kuin Gesslerin lakki.
Näin puheltaessa ja filosofeerattaessa karavaani kulki edelleen.
Kantajat hyppivät — avojaloin — kalliolta kalliolle, kirkuen kuin
apinat. Asearkut rämisivät ja pyssynpiiput loistivat. Ohikulkevat
alkuasukkaat kumartuivat maahan saakka taika-kepin edessä.... Ylhäällä
Milianah’n valleilla naisensa kanssa raittiissa ilmassa kävelevä
arapialaisen viraston johtaja, kuullessaan tämän tavattoman hälinän ja
nähdessään aseiden välkkyvän oksien välissä, luuli vihollisen tekevän
äkkihyökkäyksen, lasketutti nostosillan, soitatti hätätorvea ja julisti
viipymättä kaupungin olevan piiritystilassa.
Kaunis alku karavaanille!
Ikävä kyllä, ennen iltaa asiat huononivat. Neekerikantajista yksi
sai mahdottoman vatsakivun siitä, että oli ahminut laastaria
rohtolaatikosta. Toinen kaatui sikahumalassa tien laidalle, juotuaan
kanverttiviinaa. Kolmas, joka kantoi matka-albumia, lumoutui sen
kullatuista haoista ja kansipitimistä, ja varmasti luullen saaneensa
käsiinsä Mekka’n aarteet, pakeni Zaccariin, minkä kintut kestivät...
Täytyi pitää neuvottelua... Karavaani pysähtyi siis neuvottelemaan
vanhan viikunapuun täpläiseen varjoon.
"Minun mielestäni", sanoi ruhtinas, joka menestyksettä koetti
liuottaa lihaliemi-pemmikaania kolmikertaisella pohjalla varustetussa
kastrullissa, "minun mielestäni meidän tästä illasta alkaen tulee
hyljätä neekerikantajat... Tässä on juuri vallan lähellä arapialainen
toripaikka. Parasta on, että käännämme kulkumme sinne ja ostamme
muutaman pikku aasin..."
— Ei suinkaan!... ei suinkaan aaseja!... keskeytti kiireisesti suuri
Tartarin, jonka kasvot Tummikin muisto oli tehnyt tulipunaisiksi.
Ja hän lisäsi ulkokullatusti:
— Luuletteko niin pienten elukoiden jaksavan kantaa kaikkia meidän
tavaroitamme?
Ruhtinas hymyili.
"Siinäpä erehdytte, kuuluisa ystäväni. Vaikkapa algerialainen aasi
näyttääkin niin laihalta ja mitättömältä, niin sillä on vahvat
lanteet... Tämä onkin välttämätöntä, että se voisi kestää kaikkea
mitä se kestää... Kysykääpä vain arapialaisilta. He näet selittävät
seuraavasti ranskalaisten siirtomaiden hallintojärjestelmää... Ylinnä,
sanovat he, on _musi_, kuvernööri, joka suurella seipäällä lyö
sotilas-yliesikuntaa; sotilas-yliesikunta kostoksi lyö sotamiestä;
sotamies lyö siirtolaista, siirtolainen arapialaista, arapialainen lyö
neekeriä, neekeri lyö juutalaista ja juutalainen vuorostaan lyö aasia;
ja pieni aasi parka, jolla ei ole ketään lyötävänä, ojentaa esiin
selkärankansa ja kantaa kaikki. Huomaatte tästä, että se jaksaa kantaa
Teidän arkkunne."
— Se on yhdentekevää, virkkoi Tarasconin Tartarin, minun mielestäni
eivät aasit tekisi karavaaniamme oikein hauskan näköiseksi... Tahtoisin
jotakin itämaalaisempaa... Niinpä, esimerkiksi, jos voisimme saada
käsiimme kamelin...
"Vallan kuinka haluatte", sanoi hänen ylhäisyytensä, ja niin lähdettiin
kulkemaan arapialaiselle toripaikalle.
Tämä sijaitsi muutaman kilometrin päässä Chéliffin tasangon
laidalla... Siellä oli viisi tai kuusisataa ryysyistä arapialaista,
vilisten auringonpaisteessa ja kulkien meluten edestakaisin mustien
oliivi-ruukkujen, hunajapatojen, maustesäkkien ja suurten sikaariläjien
välillä; siellä täällä leimusi suuria tuliröykkiöitä, joilla paistui
voita tiukkuvia kokonaisia lampaita; teurastajan myymälöitä oli
taivasalla, ja niissä neekerit vallan paljaina, jalat veressä,
käsivarret punaisina, leikkelivät pienillä veitsillä seipäisiin
ripustettuja vuohenkaritsoja.
Eräässä sopessa, kirjavan, paikatun teltan suojassa kykki maurilainen
kirjuri suuri kirja kädessä ja silmälasit nenällä. Vieressä olevasta
väkiryhmästä kuuluu raivonhuutoja: siinä on pyörärahapeli, joka on
asetettu viljavakkaselle, ja ympärillä kabylejä, jotka puhkasevat
toisiltaan vatsan... Kauempana on pientä pirinää, iloa, naurua:
juutalaiskauppias muulineen nähdään vajoavan Chéliff’in hietaan...
Tämän lisäksi on skorpioneja, koiria, korppeja; ja kärpäsiä!...
kärpäsiä kosolta...
Mutta, oi onnettomuutta, kameleita ei näkynyt. Lopuksi kuitenkin
löydettiin yksi, jota mozabitit tarjosivat kaupaksi. Se oli oikea
erämaan kameli, klassillinen kameli, kalju, surullisen näköinen,
pitkulainen pää kuin beduiinilla, ja kyttyrä hervottomana liian
pitkällisestä paastoamisesta, roikkuen surumielisenä sivulla.
Tartarinin mielestä se oli niin kaunis, että hän pyysi koko karavaania
kömpimään sen selkään... Yhä vain hänen itämaalaisia houreitaan!...
Eläin laskeutui polvilleen; matkalaukut köytettiin sen selkään.
Ruhtinas asettui eläimen kaulaan. Tartarin, näyttääkseen
majesteetillisemmalta, hinautti itsensä ylös kyttyrälle, kahden arkun
väliin; siinä hän ylpeänä ja hyvin pönkitettynä tervehti paikalle
saapunutta toriväkeä ja antoi lähtömerkin... Tuli ja leimaus! jospa
vain tarasconilaiset olisivat voineet hänet nähdä!...
Kameli nousi taas pystyyn jaloilleen, ojensi pitkiä nystyräsääriään ja
lähti liikkeelle.
Oi kauhistusta! Muutaman harppauksen jälkeen Tartarin tuntee
kalpenevansa, ja sankarillinen _chechia_ vähitellen joutuu samoihin
asentoihin kuin _Zouave_-laivalla. Tuo kamelilurjus keinua kankutti
kuin purjelaiva.
"Ruhtinas, ruhtinas", mutisi Tartarin vallan kalpeana ja pidellen
kiinni kyttyrän kuivasta karvatupsusta, "ruhtinas astukaamme alas...
tunnen... tunnen... että muuten saatan Ranskan ivan alaiseksi..."
Mutta eipä tästä ollut apua! kameli oli päässyt vauhtiin, eikä mikään
enää voinut sitä pysäyttää. Neljätuhatta arapialaista juoksi heidän
jälessään, avojaloin, huitoen käsillään, nauraen hassujen tavoin ja
pannen auringonpaisteessa kiilumaan kuusisataa tuhatta valkoista
hammasta...
Suuren Tarasconilaisen täytyi alistua kohtaloonsa. Hän vaipui
surullisena kyttyrälle. _Chechia_ joutui jos jonkinmoisiin
asentoihin... ja Ranska pilan alaiseksi.


V.
Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.

Vaikkapa jalopeuran tappajien uusi nelijalkainen kuljettaja olikin
niin ihantava, täytyi heidän kuitenkin _chechian_ tähden kömpiä alas
sen selästä. Matkaa jatkettiin sen tähden jalkaisin, kuten edellä,
ja karavaani kulki etelää kohti, silloin tällöin levähtäen hetkisen,
Tarasconilainen etunenässä, Montenegrolainen takana, ja heidän
välissään kameli asearkkuineen.
Retkikuntaa kesti lähes kuukauden ajan.
Kuukauden ajan hirvittävä Tartarin samoeli, etsien löytämättömiä
jalopeuroja, telttaryhmästä toiseen äärettömän avaralla Chéliff’in
lakeudella, halki tuon kauhean ja petollisen ranskalaisen Algerian,
missä vanhan Itämaan tuoksut sekaantuivat absintin ja kasarmin
voimakkaisiin lemuihin, missä Abraham ja Zouzou samanaikuisesti
sukeltavat esiin mielikuvituksessa; siinä on jotakin haaveellisen
taikamaista ja luontaisen burleskia, ikäänkuin Vanhan Testamentin
lehti, jonka sisällystä kersantti La Ramée tai ratsukorpraali Pitou
kertoisi... Olisipa siinä tarjoutunut omituinen näytelmä silmille,
jotka olisivat osanneet katsella... Turmeltunut raakalaiskansa, jota me
ranskalaiset sivistämme antaen sille paheemme... Hallinto julma sekä
vapaa noiden eriskummallisten ylempien virkamiesten valvonnasta ja
vaarinpidosta, jotka ylvästelevät suurine kunnianlegionan nauhoineen
ja jotka pelkän myöntö- tai kieltosanan johdosta ruoskittavat väestön
jalkapohjia. Oikeusasiat sydämettömien, suuria silmälaseja käyttävien
kadien [_kadi_: muhamettilainen tuomari] käsissä, noiden Koraanin
ja lain ulkokullattujen edustajien, jotka uneksivat elokuun viidettä
päivää ja palmujen siimeksessä toimeenpantua viranylennystä sekä
myyvät tuomiopäätöksensä, kuten Esau esikoisuutensa, hernerokasta tai
sokeroidusta kusskusspuurosta. Hurjasti eläviä ja juopottelevia kaideja
[_kaid_: Pohjois-afrikkalainen virkamies, joka yhtä haavaa hoitaa
sotapäällikön, tuomarin, veronkantajan y.m. virkaa. Suoment. muist.],
jotka ovat jonkun kenraali Yusufin entisiä saappaanharjaajoita, ja
jotka nyt yhdessä mahonnilaisten pesijättärien kanssa päihdyttävät
itsensä sampanjalla ja panevat toimeen lihavia aterioita paistettuine
lampaineen, sillä aikaa kuin koko heimo heidän telttojensa edustalla
nääntyy nälkään ja riitelee koirien kanssa herransa aterian jätteistä.
Lisäksi, yltympäri, kesantopeltoja, kuihtunutta ruohoa, lehdettömiä
pensaita, kaktus- ja mastikkilehtoja, kas siinä Ranskan jyväaitta!...
Jyvistä tyhjä aitta! ja rikas yksistään shakaaleista ja luteista.
Autioita telttakyliä, peljästyneitä heimoja, jotka kulkevat tietämättä
minne, paeten nälkää ja levittäen kuolleita pitkin tietä. Siellä
täällä ranskalainen kylä, talot raunioina, pellot viljelemättöminä
ja tulvillaan raivostuneista heinäsirkoista, jotka syövät kaikki,
jopa ikkunaverhotkin; kaikki siirtolaisasukkaat kahviloissa juomassa
absinttia ja keskustelemassa olojen ja asetusten parannuksista.
Tätä kaikkea Tartarin olisi saattanut nähdä, jos hän vain olisi
viitsinyt; mutta kokonaan leijonaisen intohimonsa valtaamana tämä
Tarasconin mies kulki suoraan edelleen katsomatta oikealle tai
vasemmalle, silmä järkähtämättä tähystellen noita kuviteltuja
hirviöitä, jotka eivät koskaan näyttäytyneet.
Koska suojusteltta itsepäisesti pysyi koossa ja lihaliemi-pemmikaani
sulamatta, täytyi karavaanin aamuin ja illoin pysähtyä heimokyliin...
Kaikkialla nämät herrat metsästäjät otettiin avosylin vastaan,
ruhtinas Gregoryn _kepin_ ansiosta. He majailivat heimopäälliköiden
luona, omituisissa palatseissa, suurissa valkeissa ikkunattomissa
rakennuksissa, joissa sikin sokin oli narghile-piippuja ja
mahogni-kaappeja, Smyrnan mattoja, isoja lamppuja, seeteripuusta
tehtyjä arkkuja täynnä turkkilaisia kultarahoja, Louis-Philippen ajan
tyylisiä seinäkelloja... Kaikkialla pantiin Tartarinin kunniaksi
toimeen loistavia juhlia, n.k. _diffa_- ja fantasia-leikkejä... Hänen
kunniakseen kokonaiset heimokunnat panivat "ruudin puhumaan" ja
burnuusi-vaippansa välkähtämään auringonpaisteessa. "Ruudin puhuttua",
kelpo päällikkö toi esiin laskunsa... Tämä näet kuuluu arapialaiseen
vieraanvaraisuuteen.
Mutta jalopeuroja ei yhä vain näkynyt. Ei sen enempää kuin Pariisin
"Pont-Neuf"-sillalla!
Mutta Tarasconilainen ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan. Kulkien
yhä kauemmaksi etelään, hän samoeli päivin palmulehdoissa pengaten
vaivaispalmupensaikkoja pyssynsä piipuilla ja virkkaen frrt! frrt! joka
pensaan kohdalla. Iltaisin, ennen maata panoa, istui hän pari kolme
tuntia väijyksissä... Turha vaiva! jalopeura ei näyttäynyt.
Eräänä iltana noin kuuden tienoissa, karavaanin kulkiessa punasinervän
mastikkilehdon kautta, missä suuret kuumuuden väsyttämät pyyt
hyppielivät ruohikossa, Tarasconin Tartarin luuli kuulevansa — mutta
kaukana, himmeänä tuulen hajoittamana — tuota ihmeellistä kiljuntaa,
jota hän niin usein oli kuullut siellä Tarasconissa, Mitainen
eläinkojun takana.
Aluksi sankari luuli näkevänsä unta... Mutta hetken kuluttua, tosin
yhä etäällä, kiljunta kuului uudelleen; ja tällä kertaa, telttakylien
koirien haukkuessa joka ilmansuunnalla, — kamelin kyttyrä, pelon
pudistamana ja kilahuttaen herkkulaatikoita ja asearkkuja, värähteli.
Ei enää ollut epäilystäkään. Se oli jalopeura... Nopeasti väijyksiin.
Ei hetkeäkään menetettävissä.
Siinä oli juuri vallan lähellä vanha valkeakupukattoinen _marabut_
(pyhimyksen hauta); vainajan keltaiset tohvelit oli pantu oven päällä
olevaan syvennykseen, koko joukko kummallisia lupaustauluja, vaippojen
liepeitä, kultarihmoja, punaisia hiuksia riippui seinillä... Tartarin
jätti sen suojaan ruhtinaansa ja kamelinsa ja rupesi etsimään itselleen
lymypaikkaa. Ruhtinas Gregory tahtoi seurata Tarasconilaista, mutta
tämä ei siihen suostunut; hän tahtoi kaikin mokomin yksin hyökätä
jalopeuran kimppuun. Kuitenkin hän pyysi, ettei hänen ylhäisyytensä
poistuisi, ja varovaisuuden vuoksi hän uskoi hänelle lompakkonsa,
suuren lompakkonsa täynnä arvopapereita ja seteleitä, joiden hän
pelkäsi joutuvan jalopeuran kynsien revittäväksi. Tämän tehtyään,
sankari rupesi hakemaan lymypaikkaansa.
Sadan askeleen päässä pyhimyksen haudalta melkein kuivuneen
puron rannalla oleva pieni laakeriruusu-lehto värähteli hämärän
tuulahduksessa. Siihen Tartarin asettui, polvi maata vasten, sääntöjen
mukaisesti, ja karabiini-pyssy kädessä sekä suuri metsästyspuukko
ylpeästi pistettynä eteensä hiekkaan.
Yö tuli. Luonnon punaruusuväri muuttui punasinerväksi, sitten
tummansiniseksi... Alhaalla rantakivien lomitse loisti käsipeliin
tavoin pieni kirkas vesilätäkkö. Se oli erämaan eläinten juomapaikka.
Vastaisella hiekkatörmällä, näkyi himmeänä valkea polku, jonka niiden
suuret käpälät olivat tallanneet mastikkilehtoon. Tämä salaperäinen
penger pani värisemään. Sen lisäksi afrikkalainen yö kohisi, oksat
humisivat, yöeläinten pehmeät käpälät kahisivat, shakaalit haukkuivat
kimakasti, ja yläilmoissa sadan tai parin sadan metrin korkeudella
lensi kurkiparvia, jotka rääkkyivät kuin pienet lapset, joilta kaula
leikataan poikki; myöntänette että tämä kaikki riitti tuottamaan
mielenliikutusta.
Tartarinin mieli olikin kuohuksissa, jopa aika lailla. Miesparan
hampaat kolisivat. Ja hänen hiekkaan pistetyn metsästyspuukkonsa tuppea
vastaan hänen rihlapyssynsä piippu kilisi kuin pari kastanjetteja...
Onhan, näettekös, iltoja, jolloin ei saata olla oikeassa elementissään,
ja missä sitten olisi ansio, ellei sankaria koskaan peloittaisi...
Niin todella! Tartarinia peloitti, ja lisäksi koko aika.
Siitä huolimatta hän kesti tunnin, kestipä parikin, mutta
sankarimaisuudellakin on määränsä... Läheltä kuivuneen puron
syvennyksestä Tarasconilainen äkkiä kuulee askeleita, kivien
sätkähtelevän. Tällä kertaa pelko nyhtäsee hänet ylös maasta. Hän ampuu
kaksi laukausta umpimähkään yöhön ja pötkii minkä jaksaa pyhimyshaudan
turviin, jättäen tikarinsa pystyyn hiekkaan ikäänkuin muistoristiksi
kauheimmasta pelonsäikähdyksestä, mikä ikinä on vallannut lohikäärmeen
kesyttäjän mielen.
"Avuksi, ruhtinas... jalopeura..."
Hiljaisuus.
"Ruhtinas, ruhtinas, missä olette?"
Ruhtinasta ei kuulunut. Pyhimyshaudan valkealle seinälle sävyisä kameli
vain kuutamossa loi kyttyränsä kummallisen varjon.... Ruhtinas Gregory
oli juuri pötkinyt tiehensä vieden mukaansa lompakon seteleineen...
Kuukauden ajan oli hänen ylhäisyytensä odottanut tätä tilaisuutta.


VI.
Vihdoinkin!...

Tämän seikkailurikkaan ja traagillisen illan jälkeisenä aamuna,
kun sankarimme heräsi päivän valjetessa ja kun hän oli saanut sen
varmuuden, että ruhtinas lompakkoineen todella oli mennyt tiehensä; kun
hän huomasi olevansa yksin tässä pienessä valkoisessa hautakammiossa
petettynä, rahansa varastettuina, hyljättynä keskellä Algerian
erämaata, yksikyttyräisen kamelinsa seurassa ja muutama kolikko
taskussa ainoana rahavarastonaan, silloin Tarasconilainen ensi kerran
rupesi epäileväkin. Hän epäili Montenegroa, hän epäili ystävyyttä, hän
epäili mainetta, hän epäili jalopeurojenkin olemassaoloa; ja tuo suuri
mies rupesi katkerasti itkemään.
Silloin hänen istuessaan ajatuksiin vaipuneena hautakammion ovella, pää
käsien nojassa, karabiinipyssy jalkojen välissä, ja kameli edessään,
vastapäätä oleva mäki-eläin äkkiä poistui, ja hämmästynyt Tartarin
näkee kymmenen askeleen päässä edessään suunnattoman suuren jalopeuran
astuvan edelleen pää pystyssä ja hirvittävästi kiljuen, niin että
hautakammion seinät kiiltokoristeineen ynnä syvennyksessä olevine
pyhimyksen tohveleinen tärisevät.
Tarasconilainen yksin ei vavissut.
"Vihdoinkin!" huudahti hän hypähtäen ylös pyssy olalla... Piu!...
pau! pfft! pfft! Teko oli tehty... Jalopeura oli saanut päähän kaksi
räjähtävää luotia... Tuokion kuluessa vasten hehkuvaa afrikkalaista
taivasta kuvastui hirvittävä ilotulitus, jossa näkyi ilmoille kohoavan
aivosirpaleita, höyryävää verta ja hajaantuneita punakeltaisia
vuodanliuskoja. Sitten kaikki putosi jälleen maahan, ja Tartarin näki
kaksi suurta raivostunutta neekeriä, jotka karkasivat hänen kimppuunsa
patukat kädessä. Samat kaksi neekeriä, joiden kanssa Tartarin oli ollut
tekemisissä Milianah’ssa!
Oi suurta surkeutta! Tarasconilaisen luodit olivat osuneet Muhammedin
luostarin sokeaan jalopeura parkaan.
Tällä kertaa, kautta profetan! Tartarin sai kovia kokea. Hurjana
raivokkaasta uskonkiihkosta nuo molemmat kerjäävät neekerit varmaankin
olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi, ellei kristittyjen Jumala olisi
lähettänyt hänen avukseen pelastavaa enkeliä. Tänne näet osui saapumaan
Orléansvillen kunnan kenttävahti, sapeli kainalossa, astuen pientä
polkua pitkin.
Kunnallis-kepin näky asetti äkkiä neekerien vihan. Levollisena ja
majesteettisena tämä kruunun virkamies tekaisi pöytäkirjan jutusta,
nostatti jalopeura vainajan kamelin selkään, komensi sekä syyttäjiä
että syytettyä seuraamaan häntä ja ohjasi askeleensa Orléansvilleen,
missä kaikki pantiin asianmukaiseen talteeseen.
Tämä juttu oli pitkällinen ja hirvittävä.
Tutustuttuaan Algerian heimoihin, Tarasconin Tartarin sai nyt tehdä
tuttavuutta Algerian toiseen puoleen, joka ei ole ollut vähemmän
juonikas ja hirvittävä, nimittäin sen tuomari- ja asianajaja-maailmaan.
Hän tutustui kieroon tuomiovaltaan, jonka edustajat juonittelevat
kapakkojen nurkissa, noihin lain mustalaisiin, joiden salkut haisevat
absintille ja joiden valkeat kaulaliinat ovat rypeneet viinassa.
Hän tutustui virkakuntien vahtimestareihin, oikeuden välittäjiin
ja asiamiehiin, kaikkiin noihin nälistyneisiin ja laihoihin
leimapaperi-heinäsirkkoihin, jotka kaluavat siirtolaista saapasvarsia
myöten ja jättävät hänet vasta syötyään hänet lovikkaaksi ja
repaleiseksi kuin maissitaimen...
Ennen kaikkea tahdottiin tietää, oliko jalopeura tapettu siviili-
vai sotilas-alueella. Edellisessä tapauksessa juttu lankesi
kauppa-tuomioistuimen käsiteltäväksi; jälkimäisessä, Tartarin
joutui sotaoikeuteen, ja vain kuullessaan sotaoikeutta mainittavan,
herkkämielinen Tarasconilainen jo näki hengissä, miten hän ammuttiin
kuoliaaksi vallien juurella tai miten hän kitui maanalaisessa
holvissa...
Kauheinta oli se, että näiden kahden alueen toisistaan eroittaminen
on hyvin epävarma asia Algeriassa... Viimeinkin, kun miesparkaa oli
juoksutettu, seisotettu päivänpaahtamilla arapialaisten virastojen
pihoilla ja juoniteltu jos jotenkin, julistettiin se päätös, että,
vaikka jalopeura toiselta puolen olikin tapettu sotilasalueella,
niin Tartarin, toiselta puolen, ampuessaan olikin siviilialueella.
Juttu käsiteltiin siis siviilioikeudessa, ja sankarimme suoriutui
pulasta maksamalla kahdentuhannen viidensadan franc’in suuruisen
vahingonkorvauksen, joihin tuli lisää oikeuskustannukset.
Miten menetellä, jotta tämän maksetuksi saisi? Ne muutamat piasterit,
jotka olivat välttäneet ruhtinaan rosvoilun, olivat aikoja sitten
menneet menojaan oikeuspapereihin ja absinttikesteihin tuomareille.
Onnettoman jalopeurantappajan oli siis pakko myydä asearkkunsa aseet
viimeiseen saakka, kappale kappaleelta. Hän myi tikarit, malaijilaiset
väkipuukot, nuijat... Maustekauppias osti herkkulaatikot, eräs
apteekkari taas mitä rohtolaatikosta oli jälellä. Suuret saappaatkin
saivat mennä samaa kyytiä ja tekivät seuraa suojusteltalle, joka joutui
romukauppiaalle; tämä niitä paikkaili ja ylensi ne kotkinkiinalaisiksi
muinaiskaluiksi... Kun kaikki oli maksettu, ei Tartarinille jäänyt
jälelle muuta kuin leijonan talja ja kameli. Taljan hän huolellisesti
kääri myttyyn ja lähetti Tarasconiin, osoittaen sen kelpo Bravidalle.
(Saamme piakkoin nähdä, miten tämän kuuluisan voittomerkin kävi.)
Mitä kameliin tuli, aikoi hän käyttää sitä palatakseen Algieriin, ei
tosin kulkemalla ratsain sen selässä, vaan myymällä sen, saadakseen
kyytirahoja; tämä näet on mukavin tapa matkustaa kamelilla.
Pahaksi onneksi kamelia oli vaikea kaupita; ei kukaan näet tarjonnut
siitä ropoakaan.
Tartarin tahtoi kuitenkin palata Algieriin, maksoi mitä maksoi.
Hän kaipasi jo suuresti Baïan sinistä röijyä, pikku taloaan,
suihkulähteitään ja toivoi pääsevänsä lepäämään pienen tyyssijansa
valkoisille matoille, odottaessaan rahoja kotimaasta. Tartarin ei
epäröinyt enää; alla päin, vaan ei murtuneena, päätti hän jalan ja
lyhyin päiväkuluin suorittaa tuon matkan.
Kameli ei tässä yrityksessä häntä hyljännyt. Tämä eriskummallinen
eläin oli selittämättömän hellästi kiintynyt isäntäänsä, ja nähdessään
hänen lähtevän Orlèansvillesta, rupesi se hartaasti astumaan hänen
jälkeensä, mukautuen kokonaan hänen astuntaansa ja alati seuraten häntä
uskollisesti kintereillä.
Ensin Tartarin piti tätä liikuttavana; tämä uskollisuus, tämä kaikista
koettelemuksista välittämätön kiintymys valtasi hänen sydämensä,
koska elukka lisäksi oli epämukavuutta aiheuttamatta ja eli miltei
tyhjästä. Mutta muutaman päivän kuluttua Tarasconilaisesta tuo
alituisesti kintereillä oleva surumielinen kumppani tuntui ikävältä,
se kun sitäpaitsi palautti hänen mieleensä kaikki hänen pettymyksensä
ja selkkauksensa; sitten hän kävi katkeraksi ja oli vihoissaan elukan
surullisuudelle, kyttyrälle ja suositetun hanhen muodolle. Sanalla
sanoen, hän rupesi tuntemaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan ja tuumi
vain, miten pääsisi siitä erilleen; mutta eläin ei hellittänyt...
Tartarin koetti eksyttää sen, mutta kameli löysi hänet aina; hän koetti
juosta, kameli juoksi nopeammin... Hän huusi sille: "Mene tiehesi!"
viskaten sitä kivillä. Kameli pysähtyi ja katsoi häneen surullisena;
sitten se hetken kuluttua taas lähti astumaan eteenpäin ja saavutti
aina lopulta Tartarinin. Tartarinin täytyi alistua kohtaloonsa.
Mutta kun Tarasconilainen kahdeksan päiväisen jalkamatkan jälkeen
tomuisena ja uupuneena näki etäällä vihannuuden keskeltä pilkoittavan
esiin ensimäiset Algierin valkoiset porrasalttaanit, kun hän oli
saapunut kaupungin portille, meluavalle Mustapha-kadulle keskelle
tsuaaveja, biskrejä ja mahonnilaisia, jotka kaikki häärivät hänen
ympärillänsä katsellen, miten hän kameieineen astui ohi, niin silloin
äkkiä hänen kärsivällisyytensä loppui: "Ei! ei!" huudahti hän, "tämä
ei ikinä käy laatuun... enhän mitenkään saata astua sisään Algieriin
moinen eläin seurassani!" Ja käyttäen hyväkseen tiheätä ohikulkevani
ajopelien vilinää, hän poikkesi tien syrjään kentälle ja heittäytyi
pitkäkseen ojaan...
Hetken kuluttua hän näki ylhäällä maantiellä kamelin harppailevan
edelleen pitkin askelin ja levottomana ojentavan kaulaansa.
Silloin sankarin hartijoilta putosi suuri taakka, hän kömpi pois
lymypaikastaan ja meni kaupunkiin syrjätietä, joka kulki hänen
ostamansa pienen puutarhan aitauksen laitaa myöten.


VII.
Tuhasta tuleen.

Saavuttuaan talonsa edustalle Tartarin hämmästyi suuresti. Iltahämärä
levisi, katu oli autiona. Ristikaariovesta, jonka neekerinainen oli
unhoituksesta jättänyt sulkematta, kuului naurua, lasienkilinää,
aukenevien sampanjatulppien pamauksia ja ylinnä kaikessa tässä melussa
naisääni, joka iloisena ja kirkkaana lauloi: