Tarasconin Tartarin - 3

Näitä esineitä mainittiin ääneen. "Tuossa on suojasteitta... Tuossa
ovat säilytetyt herkkutavarat... rohdosarkku asearkut..." Ja lakkien
metsästäjät antoivat tarpeellisia selityksiä.
Äkkiä, noin kello kymmenen ajoissa, syntyi suuri levottomuus
väkijoukossa. Puutarhan portti kääntyi rajusti saranoillaan.
"Hän tulee!... hän tulee!" huudettiin.
Hän tulikin...
Kun hän ilmestyi kynnykselle, lähti väkijoukosta kaksi hämmästyksen
huutoa.
"Sehän on _turkkilainen_"...
— "Hänellä on silmälasit!"
Tarasconin Tartarin oli näet pitänyt velvollisuutenaan pukeutua
algerialaiseen pukuun, koska hän oli lähdössä Algeriaan. Tämän puvun
muodostivat valkeasta palttinasta tehdyt roimahousut, pieni ahtaasti
istuva takki metallinappineen, leveä punainen vyö vatsan ympärillä;
kaula oli paljaana, hiukset ajettuina otsalta, ja päässä suunnattoman
suuri _chechia_, (punainen turkkilainen lakki) jossa oli mahdottoman
pitkä sininen tupsu... Siihen kuului lisäksi kaksi raskasta pyssyä,
yksi kummallakin olalla, suuri metsästyspuukko kupeella, vatsalla
patruunalaukku ja lonkalla revolveri, joka kolisi nahkakotelossaan.
Siinä kaikki...
Eipä toki! anteeksi, unhoitin silmälasit, äärettömät, siniset
silmälasit, jotka varta vasten olivat ilmestyneet lieventämään
sankarimme ylen julmaa ulkomuotoa!
"Eläköön Tartarin!... eläköön Tartarin!" ulvoi kansa. Suuri mies
hymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat.
Sitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon;
ehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä
kansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen,
sievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen...
Mutta tätä ei näkynyt pinnalla.
Tyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen
viertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan,
että kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle,
kääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään
astuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti
Ladevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien
metsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.
Asemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen
vuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.
Pariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen
kunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi
suljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.
Neljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa
lakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan,
metsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen
paremmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen
muistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut
pelkkää leikintekoa.
Peloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä
hetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin,
hän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti;
näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen
tulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa
näin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat
tunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari
Bézuquet.
Tavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle
ristikkoaitauksen läpi ja huusi: "Eläköön Tartarin!"
Viimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului
rautatieholveista... Vaunuihin! vaunuihin!
"Hyvästi Tartarin!... hyvästi Tartarin!..."
— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikkö
Bravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.
Sitten hän keikahti vaunusillalle ja astui vaunuihin; ne olivat täynnä
pariisittareita, jotka olivat vähällä pelästyä kuoliaaksi nähdessään
tämän kummallisen miehen lukuisine pyssyineen ja revolvereineen astuvan
sisälle.


XIV.
Marseillen satama. — Merelle! Merelle!

Ensimäisenä päivänä Joulukuuta 186-, kello kahdentoista ajoissa,
provensaalisen talviauringon valossa, selvällä kirkkaalla säteilevällä
säällä, näkivät marseillelaiset peljästyneinä Canebière-kadulle
[Marseillen kauneimpia satamaan johtavia katuja. Suoment. huom.]
ilmestyvän _turkkilaisen_ ja aika _turkkilaisen_ lisäksi!... Eivätpä he
koskaan olleet mokomaa nähneet; ja kuitenkaan eivät herra paratkoon,
turkkilaiset ole harvinaisia Marseillessa!
Puheenaoleva _turkkilainen_, — tarvinneeko minun sitä Teille sanoa? —
oli Tartarin, suuri Tarasconin Tartarin, joka kulki pitkin laivarantaa,
asearkkujensa, rohto- ja herkkulaatikkojensa seuraamana etsien
Touache-yhtiön lastauspaikkaa ja _Zouave-nimistä_ laivaa, jolla hänen
piti matkustaa Afrikkaan.
Korvat vielä täynnä tarasconilaisten hyvähuutoja ja hurmaantuneena
taivaan valosta ja merentuoksusta, astui Tartarin säteillen edelleen,
pyssyt olalla, pää pystyssä, tähystellen tuota ihmeellistä Marseillen
satamaa, jonka hän näki ensi kerran ja joka hänet lumosi... Miesparka
luuli näkevänsä unta. Hän luuli olevansa _merenkulkija Sinbad_ ja
harhailevansa jossakin sellaisessa tarumaisessa kaupungissa, joista
_Tuhat yksi yötä_ kertoo.
Siinä oli hänen edessään, niin kauas kuin silmä kantoi, lukemattomia
mastoja ja purjeraakoja, ristiin rastiin joka suuntaan.. Lippuja oli
kaikista maista, venäläisiä, kreikkalaisia, ruotsalaisia, tunisilaisia,
amerikkalaisia... Laivankannet olivat rantaan tasalla, kokkaraa’at
pistivät ylös rantaalle kuin painetti-rivit. Ylempänä laivassa
sijaitsi aallottaria, jumalattaria, pyhiä neitsyitä ja muita olentoja
esittäviä maalattuja puukuvia, joiden nimeä laiva kantoi; kaikki tämä
oli meriveden kuluttamaa, uurtamaa, vedestä lorisevaa, homeista.
Paikoittain näkyi laivojen välissä palanen merta ikäänkuin suuri liuska
öljyn tahraamaa silkkikangasta. Raakapuilla oli parvittain kalalokkeja,
jotka kuvastuivat somina valkoisina pilkkuina sinitaivasta vastaan,
sekä laivapoikia, jotka huusivat toisilleen kaikilla eri kielillä.
Laivarantaalla liikkui keskellä puroja, jotka tulvivat esiin
saippuatehtaista, vihreinä, sakeina, tummina, öljyn ja suodan
sekaisina, koko joukko tullipalvelijoita, asiamiehiä ja
tavarankuljettajia kaksipyöräisine kuomukärryineen, joita pienet
korsikalaiset hevoset vetivät.
Siellä oli omituisia myymälöitä, savuisia kojuja, joissa merimiehet
keittivät ruokiaan; lisäksi piippujen, apinoiden, papukaijojen,
köysien, purjekankaan kauppiaita; kummallisia romukauppoja, joissa
loikoi mullin mallin pieniä tykkejä, suuria kullattuja lyhtyjä,
vanhoja nostokoneita, vanhoja murtuneita ankkureja, vanhoja
touvistoja ja väkipyöriä ja puhetorvia ja merikiikareita Jean Bartin
ja Duguay-Trouin’in ajoilta. Myyjättäret tarjoilivat raakkuja ja
syömänäkinkenkiä, jotka kokoonpuristautuneina nirisivät kuoristaan
ulkona. Merimiehet kulottivat tervatönttöjä, höyryäviä patoja ja suuria
koreja, täynnä nilviäisiä, joita menivät viruttamaan suihkukaivojen
vaaleassa vedessä.
Kaikkialla oli suunnaton kasa kaikenlaisia kauppatavaroita:
silkkitavaroita, malmilajeja, puulasteja, lyijyharkkoja, kankaita,
sokeria, karuubihedelmiä, rapsatinauriita, lakritsia ja sokeriruokoja.
Itämaan ja länsimaiden tuotteet sekaisin. Suuria kasoja Hollannin
juustoja, joita genuattaret käsin värjäsivät punaisiksi.
Kauempana oli rannas viljan peitossa. Tavarainkuljettajat tyhjensivät
säkkejään korkeiden telineiden huipulta rantaäyräälle. Viljat näyttivät
kultavirralta, joka valui kuultavan savun keskellä. Punalakkiset miehet
seuloivat sitä, sen mukaan kuin sitä valui, suurilla aasinnahasta
tehdyillä siivilöillä ja panivat sitä rattaille, jotka poistuivat;
niitä seurasi vaimo- ja lapsiparvet luudat kädessä ja hyppysellinen
tähkäpäitä koreissaan... Etempänä oli laivakorjauslampi, jossa suuret
laivat loikoivat sivullaan; niiden kyljille sytytettiin risuja, jotta
ne saataisiin vapaiksi kiinitakertuneista merikasveista. Raakapuut
roikkuivat vedessä; ilmaan levisi pihkan haju, ja korvakalvoja
tärisytti työmiesten vasaraniskut, heidän päällystäessään laivanrunkoa
suurilla kuparilevyillä.
Paikoittain oli mastojen välissä avoin kohta. Siinä Tartarin
näki sataman suun, vilkkaan laivakulun, Maltan saarelle lähtevän
siron ja hyvin pestyn englantilaisen sotalaivan, jonka kannella
astui keltahansikkaisia upseereja, tai suuren marseillelaisen
kaksimastolaivan, joka lähti merille keskellä huutoja ja kirouksia,
ja jonka komentosillalla oli lihava, silkkilakkiin ja takkiin puettu
kapteeni; tämä jakeli komentosanojaan provensaalin kielellä. Laivoja
kiiti ulapalle täysin purjein. Toisia läheni auringonpaisteisesta
etäisyydestä hitaasti ja vallan kuin liehuen ilmassa.
Kaiken tämän kestäessä vallitsi hirveä melu, työntökärryjen
ratina, merimiesten huudot, kiroukset, laulut, höyrylaivojen
vihellykset, rummutukset ja torventoitotukset Saint-Jean'in ja
Saint-Nicolas’n linnoituksista, kellojen äänet La Major-, Accoules- ja
Saint-Victor-kirkoista; tämän lisäksi mistral-tuuli tempasi, pyöritti,
pudisti niitä ja sekoitti ne omaan vinkunaansa, tehden niistä hurjan,
rajun musiikin, sankarimaisen lähtöfanfaarin, joka herätti matkahalun,
halun lähteä kauas ja saada siivet.
Tämän kauniin fanfaarin kaikuessa peloton Tarasconin Tartarin astui
laivaan matkustaakseen jalopeurojen maahan.



TOINEN OSA
"TURKKILAISTEN" PARISSA.


I.
Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän ilta. Herra
armahda!

Tahtoisin, rakkaat lukijani, olla maalari, asettaakseni silmienne eteen
tämän toisen osan alussa ne eri asennot, joihin Tarasconin Tartarinin
_chechia_ (punainen lakki) joutui tuolla kolmipäiväisellä merimatkalla
_Zouave_-iaivalla Ranskan ja Algerian välillä.
Ensiksi, näettekös, se satamasta lähdettäessä sankarimaisena ja komeana
koristi kannella astuskelevan Tarasconilaisen kaunista päätä. Mutta
luokanpa siihen katse satamasta poistuttu, jolloin _Zouave_-laiva alkaa
keinua aalloilla; se vapisee, on hämmästyksissään ja ikäänkuin aavistaa
tulevien kärsimyksiensä ensi puuskauksia.
Etempänä Lionin lahdessa, mikäli edistytään aavalle merelle ja
aallot kiihtyvät, näette sen kamppailevan myrskyn kanssa, kohoavan
peljästyneenä sankarin päälaella, suuri sininen villatupsu pystyssä
keskellä meren hämärää ja tuulispäitä. Neljäs asento: Kello kuusi
iltapäivällä, Corsican rannikko näkyvissä; onneton _chechia_ roikkui
laivan laitasuojuksien yli tähystellen ja tutkien merta surkuteltavan
näköisenä... Lopuksi viides ja viimeinen asento: ahtaan kojun perällä
pienessä vuoteessa, joka on piironkilaatikon kaltainen, jotakin
muodotonta ja toivotonta liikkuu vaivaloisena päänalaisella. Se on
_chechia_, tuo lähdettäessä niin uljas _chechia_, nyt vajonneena
yömyssyn jokapäiväiseen tilaan sekä korviin saakka peittäen kalpeaa
pahoinvoinnista ähkivää päätä...
Oi! jospa Tarasconilaiset olisivat voineet nähdä suuren Tartarininsa
loikovan tuossa piironkilaatikossaan laivan kylki-ikkunoiden luomassa
himmeässä ja surullisessa valaistuksessa, keskellä kyökin ja kostean
puun äitelää hajua, joka panee laivamatkustajan voimaan pahoin;
jospa olisivat kuulleet hänen voihkivan höyrykoneen joka lyönnistä,
pyytävän teetä joka viides minuutti ja kiroilevan tarjoilevalle
palvelijalle pikkulapsen äänellä, niin kuinka suuresti olisivatkaan
pahoitelleet sitä, että olivat pakoittaneet hänet matkustamaan...
Kautta historioitsija-kunniani! tuo _turkkilais_-parka herätti
sääliä. Äkkiä merikivun yllättämänä ei miesraukka ollut ehtinyt
päästää irti algerialaista vyötään eikä vapautua aseistaan.
Suurivartinen metsästyspuukko ruhjoi hänen rintaansa, hänen nahkainen
revolverikotelonsa pieksi pahanpäiväisesti hänen sääriään. Päälle
päätteeksi Tartarin-Sancho napisi, voihki ja sadatteli lakkaamatta:
"Siinä sen nyt näet, senkin nahjus!... Johan tämän tiesin!... Kas vain!
lähdetään tässä Afrikkaan... No, siinä se nyt on, sinun Afrikkasi!...
Miltäpä tuntuu nyt, hä?"
Onnettomuuden yllykkeeksi tuo poloinen mies kojunsa ja valituksiensa
syvyydestä kuuli ison salongin matkustajien nauravan ja pelaavan
korttia. Matkaseurue _Zouave_-laivalla oli yhtä hilpeä kuin lukuisa.
Siihen kuului upseereja, jotka matkustivat takaisin rykmentteihinsä,
naisia Marseillen _Alcazarista_, kiertäviä ilveilijöitä, rikas
muhamettilainen, joka palasi Mekasta, hyvin ilveilevä montenegrolainen
ruhtinas, joka matki Ravel’ia ja Gil Pérès’tâ... Ei yhdelläkään
näistä henkilöistä ollut merikipua, ja he kuluttivat aikaansa
juomalla sampanjaa yhdessä _Zouaven_ kapteenin kanssa. Tämä oli
aimo marseillelainen elästelijä, joka piti taloutta Algierissa ja
Marseillessa, ja jolla oli tuo lystikäs nimi Barbassou.
Tarasconin Tartarin oli vihainen kaikille näille Velikullille. Heidän
hilpeytensä teki hänen kärsimyksensä kaksinkertaiseksi...
Viimein kolmannen päivän iltapuolella syntyi laivankannella omituinen
liike, joka herätti sankarimme hänen pitkällisestä horrostilastaan.
Etukannen kello kajahti. Merimiesten raskasten saappaiden kuultiin
kolisevan ylhäällä kannella.
"Eteenpäin!... Pakkia!" komensi kapteeni Barhassoun käheä ääni.
Sitten: "Top!" Seurasi suuri pysäys, tölmäys, sitten kaikki lakkasi...
Laiva vaan keinui hiljalleen oikealta vasemmalle kuten pallo ilmassa...
Tämä outo hiljaisuus kauhistutti Tarasconilaista.
"Herra armahda! laiva uppoaa!..." huusi hän hirvittävällä äänellä, ja
saaden takaisin voimansa vallan kuin lumouksen vaikutuksesta, hypähti
hän ylös makuusijaltaan ja syöksyi aseineen laivankannelle.


II.
Aseisiin! Aseisiin!

Laiva ei uponnut, vaan oli perillä. _Zouave_-laiva oli näet juuri
saapunut ankkuripaikalle sataman suuhun; siinä oli soma ja syvä
merenpoukama, jonka vesi oli mustaa, ja jossa kaikki oli hiljaista,
synkkää, miltei autiota. Vastapäätä, ylänteellä, Algier pienine
himmeänvalkeine taloineen, jotka sullottuina kiinni toisiinsa
ulottuivat aina alas merelle saakka. Valkoisia vaatteita levitettynä
kuivamaan Meudonin kukkulalle. Niiden yläpuolella korkea, siniseen,
hyvin siniseen silkkikankaaseen vivahtava taivas!...
Kuulu Tartarin katseli, hieman toinnuttuaan peljästyksestään,
maisemaa, kuunnellen kunnioittavasti montenegrolaista ruhtinasta, joka
seisten hänen vieressään mainitsi hänelle kaupungin eri korttelit,
Casbah’n, yläkaupungin, Bab-Azoun-kadun. Sangen hyvin kasvatettu, tuo
montenegrolainen ruhtinas; tunsipa hän lisäksi perinpohjin Algerian ja
puhui arapiaa sujuvasti. Senpätähden Tartarin päätti viljellä hänen
tuttavuuttaan... Äkkiä näki Tartarin pitkin laivan sivusuojuksia,
joita vastaan he nojasivat, koko rivin suuria mustia käsiä, jotka
ulkoapäin kouristuivat kiinni laitaan. Samassa neekerin vanukkeinen
kiheräpää ilmestyy hänen eteensä, ja ennenkuin hän on ehtinyt aukaista
suutaan, on laivankannelle joka taholta tulvinut satamiehinen joukko
merirosvoja, mustia, keltaisia, puolialastomia, likaisia, hirvittäviä.
Nämät merirosvot Tartarin kyllä tunsi. Siinä nyt olivat _he_, nuo
kuuluisat _he_, joita hän niin usein oli etsinyt öisin Tarasconin
kaduilta. Viimeinkin _he_ siis olivat päättäneet tulla esille.
... Ensin hämmästys tyrmistytti hänet liikkumattomaksi paikalleen.
Mutta kun hän huomasi merirosvojen hyökkäävän matkatavaroiden kimppuun,
tempaavan pois niitä peittävän vahavaatteen ja lopuksi rupeavan laivaa
ryöstämään, silloin sankari hänessä heräsi. Siepaten metsästyspuukkonsa
tupesta huusi hän matkustajille: "Aseisiin! aseisiin!" ja ensimäisenä
hän itse karkasi merirosvojen kimppuun.
"Mikä ihmeessä Teidän on?" kysäsi kapteeni Barbassou, joka juuri tuli
keskikannelta.
"Siinähän Te olette, kapteeni!... asestakaa miehenne mitä pikimmin!"
— No miksi niin, taatto taivahinen?
— Ettekö siis huomaa...?
— Mitä sitten?...
— Tuossa... edessänne... merirosvoja...
Kapteeni Barbassou katseli häntä vallan tyrmistyneenä. Samassa suuri
roteva neekeri kulki heidän ohitsensa juoksujalassa, sankarimme
rohtolaatikko selässä.
"Lurjus... odotappas..." ärjyi Tarasconilainen: ja hän syöksyi häntä
kohti ojennetuin tikarin.
Barbassou sai hänen hyökkäyksensä ehkäistyksi, vetäen hänet taaksepäin
hänen vyöstään:
"Rauhoittukaa toki, tuhat tulimaista!... Eiväthän ne ole
merirosvoja.... Nehän ovat tavärainkantajia."
— Tavarainkantajia!...
— Niin juuri, tavarainkantajia, jotka tulevat noutamaan tavaroita
viedäkseen ne maihin... Pistäkää siis tikari takaisin tuppeen, antakaa
minulle pilettinne, ja astukaa tämän neekerin perässä; hän on kelpo
mies, joka vie teidät maihin ja hotelliinkin, jos niin haluatte!...
Ollen hieman hämillään antoi Tartarin pilettinsä ja rupesi, seuraten
neekeriä, laskuköyttä myöten kiipeämään alas suureen veneeseen, joka
keinueli laivan kupeella. Kaikki hänen tavaransa olivat jo siinä,
matkalaukut, asearkut ja herkkulaatikot; koska koko tämä vene oli
hänelle varattu, ei tarvinnut odottaa muita matkustajia. Neekeri
kiipesi ylös matkalaukuille ja kyyristyi sinne istumaan apinan tavoin,
pidellen käsillä polviaan. Toinen neekeri tarttui airoihin... Kumpikin
katseli Tartarinia nauraen ja näyttäen valkeita hampaitaan.
Seisten veneen peräkeulassa, kasvoissa tuo hirvittävä ilme,
joka saattoi hänen kotimaalaisensa kauhistumaan, hieroi suuri
Tarasconilainen kuumeentapaisesti tikarinsa vartta; sillä huolimatta
siitä, mitä Barbassou oli hänelle sanonut, oli hän vain puoleksi
rauhoittunut näiden pikimustien kantajien salaisten tarkoitusten
suhteen; sillä olivathan he niin vähän Tarasconin kelpo kantajien
näköisiä.
Viiden minuutin kuluttua vene saapui maihin, ja Tartarin laski jalkansa
tälle pienelle pohjoisafrikkalaiselle rantaalle, jolla kolme sataa
vuotta aikaisemmin espanjalainen kalerivanki, nimeltä Miguel Cervantes,
— algerilaisen orjaruoskan alaisena — valmisteli ylevää romaania, joka
sai nimekseen _Don Quijote!_


III.
Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat
"turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.

Oi Miguel Cervantes Saavedra, jos se on totta, mitä väitetään,
että niillä paikoin, joissa suuret miehet ovat asuneet, osa heidän
olentoaan harhailee, ja liitelee ilmassa aikojen loppuun saakka, niin
sinun näille afrikkalaisille rannikoille jättämäsi jäljet varmaankin
vavahtelivat riemusta, kun täällä astui maalle Tarasconin Tartarin,
tuo ihmeellinen eteläranskalainen tyyppi, jonka haamuun teoksesi kaksi
sankaria, Don Quijote ja Sancho Pança, olivat sulautuneet yhdeksi
lihaksi ja vereksi.
Ilma oli kuuma tuona päivänä. Auringon paahtamalla rantaalla käveli
viisi tai kuusi tullitarkastajaa sekä muutamat algierilaiset, jotka
odottivat Ranskan uutisia; joukko maurilaisia kykki rannalla polttaen
pitkiä piippujaan, ja maltalaiset merimiehet toivat maihin suuria
verkkoja, joissa silmukkojen välissä loisti tuhansia sardineja kuin
pieniä hopearahoja.
Mutta tuskin oli Tartarin laskenut jalkansa rannalle, kun elämä
siellä vilkastui ja muutti luonnettaan. Joukko villejä, jotka olivat
äskeisiä merirosvoja vielä saastaisemmat, kohosi pystyyn rantatöyrään
takaa ja hyökkäsi maalleastujan kimppuun. Suuret arapialaiset, vallan
alasti suurten villapeitteiden alla, pienet maurilaiset repaleissa,
neekerit, tunisilaiset, mahonilaiset, mosabiitit, hotellien palvelijat
valkoisine esiliinoineen, kaikki huusivat, ulvoivat, kävivät kiinni
hänen vaatteisiinsa, riitelivät hänen matkatavaroistaan, ottaen mikä
hänen herkkulaatikkonsa, mikä hänen rohtolippaansa ja huutaen hänelle
käsittämättömällä oudolla murteella kummallisten hotellien nimiä...
Pää sekaisin kaikesta tästä melusta, Tartarin parka kulki edestakaisin,
sadatteli, kiroili, riuhtoi käsillään, juoksenteli tavaroidensa jälkeen
ja, koska ei tietänyt, miten saisi nämät raakalaiset ymmärtämään
puhettaan, puhutteli heitä ranskaksi, provensaalin kielellä, jopa
latinaksikin, käyttäen Pourceaugnac’in [Pourceaugnac on päähenkilö
eräässä Molièren komediassa. Suoment. huom.] latinaa, _rosa, la rose,
bonus, bona, bonum_, ladellen esiin kaikki, mitä ikinä vain tiesi...
Turha vaiva. Ei häntä kuunneltu... Onneksi pieni keltakauluksiseen
takkiin puettu mies, aika keppipatukka kädessä, ilmestyi Homeroksen
jumalan tavoin tähän jupakkaan ja hajoitti kepiniskulla koko
roistoväen. Se oli algierilainen poliisi. Hyvin kohteliaasti hän neuvoi
Tartarinia poikkeamaan "Europan hotelliin", ja uskoi hänet tämän
hotellin palvelijoiden huostaan, jotka, ottaen mukaansa hänen tavaransa
useissa työntökärryissä, rupesivat saattamaan häntä perille.
Astuttuaan ensi askeleitaan Algierissa, jäi Tarasconin Tartarin
hämmästyksestä ammoittamaan suu auki. Hän oli kuvitellut tulevansa
itämaalaiseen kaupunkiin, satumaiseen Constantinopelin ja Zanzibarin
välimuotoiseen kaupunkiin... Mutta nyt hän joutuikin vallan
kuin keskelle Tarasconia... Kahviloita, ravintoloita, leveitä
katuja, nelikerroksisia taloja, macadamoittu pikku tori, jolla
sotilassoittokunta soitteli Offenbachin polkkia, jolla näki herrojen
istuvan tuoleilla nautiten olutta ynnä leivoksia, jolla lisäksi
näki naisia, muutamia kevyttapaisia tyttöjä ja sitäpaitsi sotureja,
vieläkin sotureja ja yhä vain sotureja... mutta ei ainoatakaan
_turkkilaista_!... Hän itse oli ainoa... Tämänpä vuoksi hän tunsi
hieman häpeävänsä astuessaan torin halki. Kaikki häntä katselivat.
Sotilassoittajat pysäyttivät soittonsa, ja Offenbachin polkka jäi
kesken.
Molemmat pyssyt olalla, revolveri kupeella, julmana ja majesteettisenä
kuin Robison Crusoe, kulki Tartarin juhlallisesti kaikkien eri ryhmien
halki; mutta kun hän saapui hotelliin, uupuivat hänen voimansa.
Lähtö Tarasconista, Marseillen satama, montenegrolainen ruhtinas,
merirosvot, kaikki tämä meni sekaisin ja pyöri hänen päässään...
Täytyi kantaa hänet ylös hänen huoneeseensa, riisua häneltä aseet ja
vaatteet... Jopa oli kysymys lääkärin noutamisesta; mutta tuskin oli
sankarimme kallistanut päänsä patjalle, kun hän rupesi kuorsaamaan niin
äänekkäästi ja niin vilpittömästi, että hotellin isäntä katsoi tieteen
tarjoaman avun turhaksi, ja kaikki vetäytyivät hiiskumatta pois.


IV.
Ensimäinen metsästysyritys.

Kello löi kolme hallitustalolla, kun Tartarin heräsi. Hän oli nukkunut
koko edellisen illan, koko aamupäivän jopa osan iltapäivääkin; mutta
täytyypä tunnustaa, että _chechia_ kolmena viime päivänä oli kovia
kokenut!...
Sankarin ensimäinen ajatus, hänen avatessaan silmänsä, oli seuraava:
"Olen jalopeurojen maassa!" Puhuaksemme peittelemättä, tuo ajatus, että
jalopeurat olivat vallan lähellä, parin askeleen päässä, ja melkein
käsin kouristettavissa, ja että hänen täytyi kohta ryhtyä toimeen,
uh, uh!... kuolettava, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kaivautui
pelottomana peitteensä alle.
Mutta hetken kuluttua ulkoilman hilpeys, sinitaivas, runsas
päivänpaiste, joka virtaili sisään akkunasta, tilaamansa pieni, hyvä
murkina, jonka hän söi vuoteessa, selälleen aukaistusta ikkunasta
näkyvä meri ja kaikki tämä oivallisen Crescia-viinin kostuttamana,
palautti pian hänen entisen sankarimaisuutensa. "Jalopeuran jahtiin!"
huudahti hän, viskaten päältään peitteen, ja hän pukeutui nopeasti.
Hänen suunnitelmansa oli seuraava: hän oli lähtevä ulos kaupungista
puhumatta siitä kellekään, menevä keskelle erämaata, odottava yötä,
hiipivä pensaikkoon, ja ensimäisen jalopeuran ohikulkiessa, piu!
pau!... Seuraavana päivänä hän oli palaava "Europan hotelliin"
murkinoimaan, vastaanottamaan algierilaisten onnentoivotuksia ja
vuokraamaan rattaat, joilla noutaisi kaadetun eläimen.
Hän varusti siis itsensä aseillaan kiireisesti, vieritti selkäänsä
suojusteltan, jonka kookas varsi ulottui runsaasti jalan korkeudelle
hänen päänsä yli, ja jäykkänä kuin paalu meni hän alas kadulle. Siellä
hän, tahtomatta kysyä tietä keneltäkään, jotteivät hänen aikeensa
tulisi ilmi, kääntyi suoraan oikealle, astua harppaili Bab-Azoun
holvikaarikäytävien päähän saakka, missä algerialaiset juutalaisjoukot
mustien myymäläkoppiensa pohjalta, hämähäkkien tavoin väijyen
nurkissaan, katselivat häntä hänen ohikulkiessaan; sitten hän meni
teaatteritorin halki, astui esikaupungin läpi ja poikkesi viimein
suurelle tomuiselle Mustaphan tielle.
Tämä tie oli tungoksiin täynnä omituisia liikkujoita: Omnibuksia,
ajurivaunuja, kuormavankkureita, suuria härkien vetämiä heinäkuormia,
afrikkalaisten ratsurykmenttien osastoja, laumottain pikkuruikkusia
aaseja, leivoksia myyskenteleviä neekerivaimoja, elsassilaisten
siirtolaisten vaunuja; ja kaikki tämä hääri tomupilvien ympäröimänä,
huutaen, laulaen, toitottaen, ja liikkuen tietä pitkin, jonka molemmin
puolin oli riviin ryhmittyneinä likaisia kojuja. Näitä silmäillessä
näki suurten mahonnittarien sukivan tukkaansa oviensa edessä, kapakoita
täynnä sotureita, teurastajien ja hevosnylkijäin puoteja...
"Mitä tyhmyyksiä onkaan minulle puhuttu tämän seudun
itämaalaisuudesta?" ajatteli suuri Tartarin; "eihän täällä ole edes
niin paljon _turkkilaisia_ kuin Marseillessa."
Äkkiä hän näki kulkevan ohitsensa kamelin, muhkean kamelin, joka
ojenteli pitkiä sääriään ja pöyhisteleikse kuin kalkkuna. Tämä näky
pani hänen sydämensä sykkimään.
Nyt jo kameleita! Eivätpä siis jalopeurat voineet olla kaukana; ja kas
vain, viiden minuutin kuluttua hän kohtasi koko joukkion jalopeuran
metsästäjiä, pyssyt olalla.
"Nuo pelkurit!" ajatteli sankarimme, tultuaan heidän rinnalleen,
"nuo pelkurit!'Menevät jalopeuroja ajamaan joukkioissa sekä koiria
mukana!..." Sillä hän ei koskaan saattanut edes kuvitella, että
Algeriassa metsästettäisiin muuta kuin jalopeuroja. Kuitenkin
nämä metsästäjät näyttivät niin hyvänsävyisiltä syrjäiseen lepoon
vetäytyneiltä liikemiehiltä, ja lisäksi heidän tapansa metsästää
jalopeuraa koirineen ja metsälaukkuineen oli niin patriarkaalinen, että
Tarasconilainen, ollen vähän hämillään, katsoi tarpeelliseksi puhutella
erästä näistä herroista.
"Tuota noin, oliko hyvä metsäonni?"
— Eipä hassumpi, vastasi toinen luoden peljästyneen katseen
tarasconilaisen soturin asevarustuksiin.
"Olette siis ampuneet?"
— Tietysti... koko joukon... mutta katsokaapa itse. Ja algierilainen
metsämies osoitti laukkuaan, joka oli täpösen täynnä kaniineja ja
kurppia.
"Mitä! laukkuunne?... panetteko ne laukkuunne?"
— Minnehän ne muuten panisin?
"Mutta siinä tapauksessa ne... ne ovat vallan pieniä..."
— Pieniä ja suuriakin, virkkoi metsämies. Ja koska hänen oli kiire
päästä kotia, riensi hän pitkin harppauksin toveriensa jälkeen.
Peloton Tartarin jäi siihen keskelle tietä kuin kiinninaulittu...
Sitten hän vähän mietittyään virkkoi itsekseen: "Joutavia! nuo puhuvat
pelkkää moskaa... He eivät ole ampuneet niin mitään", ja hän jatkoi
matkaansa.
Talot jo harvenivat, samoin tiellä liikkujatkin. Pimeä laskeutui
maille, ja esineet kävivät himmeäpiirteisiksi... Tarasconin Tartarin
astui vielä puolen tuntia. Sitten hän pysähtyi... Täysi yö oli tullut;
kuu ei kumoittanut, tähdet vain tuikkivat. Tiellä ei liikkunut elävää
sielua... Kaikesta huolimatta arveli sankari, etteivät jalopeurat
ole raitiovaunuja ja etteivät ne mielellään kulje pitkin valtateitä.
Senpävuoksi hän syöksyi kulkemaan halki kenttien.... Joka askeleella
tuli eteen ojia, köynnöskasveja, pensaikkoja. Mutta vähät siitä! hän
yhä kulki edelleen... Sitten hän äkkiä pysähtyi. "Vainuanpa tässä
leijonaa", sanoi ystävämme, ja hän rupesi kelpo lailla nuuskimaan
oikealle ja vasemmalle.


V
Piu! Pau!

Siinä oli suuri, kolkko erämaa, kokonaan omituisten kasvien peitossa,
tuollaisten itämaalaisten kasvien, jotka näyttävät ilkeiltä eläimiltä.
Tähtien heikossa salaperäisessä valossa, niiden suuret varjot levisivät
maassa joka taholle. Oikealla kohosi epäselvä ja suunnaton vuoren
möhkäle, Atlas-harjanne kenties!... Vasemmalla näkymätön meri, joka
hyökyi kumeasti... Sopiva paikka vetämään luokseen metsän eläimiä...
Toinen pyssy edessään maassa ja toinen käsissä, Tarasconin Tartarin
laskeutui polvelleen maahan ja odotti... Hän odotti tunnin, kaksi