Tarasconin Tartarin - 5

Ruhtinas, ollen aina palvelukseen altis, tuli mukaan ollakseen tulkkina
tässä ensi kohtauksessa. Tuo nainen asui yläkaupungissa. Hänen ovensa
edustalla noin kolmen- neljäntoista vuotias poika poltti paperossia. Se
oli kuuluisa Ali, naikkosen veli. Nähdessään kahden vieraan tulevan,
iski hän pari kertaa vasaralla ovelle ja vetäytyi hienotunteisesti pois.
Ovi aukeni. Neekerinainen tuli näkyviin ja johdatti, sanaakaan
virkkamatta, vieraat herrat kaidan sisäpihan halki pieneen viileään
huoneeseen, jossa nuori nainen odotti, loikoen matalalla vuoteella...
Ensi katseella hän Tarasconilaisen mielestä näytti vähän pienemmältä ja
tanakammalta kuin omnibuksessa kohtaamansa mauritar... Niin, todella,
olikohan tämä sama? Mutta tämä epäilys kulki vain salamanvälkkeen
tavoin kautta Tartarinin aivojen.
Tuo nainen oli niin sievä paljaine jalkoineen, palleroisine sormuksien
koristamine sormineen, ruusunpunaisena, siistinä; hänen kultakuteisen
pikkuröijynsä ja kukkakuteisen hameensa alla saattoi aavistaa piilevän
miellyttävän, hyvinvoivan, erittäin kiihoittavan ja yltäänsä pyöreähkön
naishenkilön... Ambrasta tehty narghile-piipun varsi sauhusi hänen
huulillaan ja ympäröi hänet kokonaan vaalealla pilvikehällä.
Astuessaan sisälle Tarasconilainen painoi toisen kätensä sydämelle ja
kumarsi niin maurilaisesti kuin suinkin, sillä välin kun hänen silmänsä
pyörivät intohimoisesti... Baia katseli häntä hetken äänettömänä;
sitten hän luopui ambra varrestaan, heittäytyi taaksepäin, peitti
päänsä käsillään, eikä enää näkynyt muuta, kuin hänen valkea kaulansa,
jota hänen hurja naurunsa vavahutteli kuin helmillä täytettyä säkkiä.


XI.
Sidi Tart’ri ben Tart’ri.

Jos iltahämärän pakinan aikana astutte johonkin yläkaupungin kahvilaan,
saatatte vielä tänäkin päivänä kuulla maurien silmää iskien ja
naurahdellen keskenään juttelevan eräästä "Sidi Tart’ri ben Tart’ri"
nimisestä hyvänsävyisestä ja rikkaasta europpalaisesta, joka — jo
muutama vuosi sitten — eli yläkaupungissa yhdessä pienen, tavoiltaan
vapaan naisen kanssa, jonka nimi oli Baia.
Tuo Sidi Tart’ri, joka on jättänyt niin hupaisia muistoja ympäri
Casbah’ia, ei ole kukaan muu, kuten saattaa arvata, kuin ystävämme
Tartarin...
Niin on maailman meno. On näet pyhien ja sankarien elämässä tällaisia
sokeuden, häiriön ja heikkouden hetkiä. Kuuluisa Tarasconilainen
ei liioin muodostanut tästä poikkeusta, ja senpä vuoksi hän —
kokonaista kaksi kuukautta — unhoittaen jalopeurat ja maineensa,
vajosi itämaalaisen rakkauden huumaukseen ja vaipui uneliaisuuteen,
nauttiessaan valkean Algierin suloja, samoin kuin Hannibal Capuassa.
Tämä kunnon mies oli keskellä arapialaista kaupunginosaa vuokrannut
itselleen sievän pienen kodikkaan asunnon, jossa oli sisäpiha,
banaanipuita, viileitä galerioja ja suihkulähteitä. Siellä hän,
syrjässä kaikesta melusta, eleli Maurittarensa seurassa, ollen itse
mauri kiireestä kantapäähän, imien koko päivän narghile-piippuaan ja
syöden myskinsekaista marjahilloa.
Loikoen vastapäätä häntä divaanilla, Baia lauloi nenäänsä, kitaran
säestämänä yksitoikkoisia lauluja, tai myöskin hän, huvittaakseen
herraansa, tanssi mahatanssia, pitäen kädessään pientä peiliä, josta
hän katseli valkeita hampaitaan sekä kasvojensa eri ilmeitä.
Koska Baia ei osannut ainoatakaan ranskalaista, eikä Tartarin
yhtään arapialaista sanaa, raukesi puhelu joskus, ja puheliaalla
Tartarinilla oli kova koettelemus saadessaan paastota ylenmääräisistä
puhetulvistaan, jotka hän, miespoloinen, oli irtipäästänyt Bézuquet’n
apteekissa tai asekauppias Costecalden luona.
Mutta tälläkin paastolla oli viehätyksensä, ja hän oli ikäänkuin
hekumallisen _spleenin_ valtaamana ollessaan koko päivän puhumatta,
kuunnellessaan narghilen pirinää, kitaran näppäystä ja suihkulähteen
hiljaista loiskinaa pihan mosaiikkia vastaan.
Narghile, kylvyt ja rakkaus täyttivät koko hänen elämänsä. He
liikkuivat vähän ulkona. Välistä Sidi Tart'ri, naisensa istuen
takana, kelpo muulin selässä lähti syömään granaatti-omenoita pieneen
puutarhaan, jonka hän oli ostanut kaupungin läheisyydessä... Mutta
eipä hän koskaan, ei kertaakaan mennyt alas europpalaiseen kaupunkiin.
Juopuneine suavi-sotureineen, upseerilinnoineen ja ijänikuisesti
pylväskäytävissä rämisevine sapeleineen tämä Algierin osa tuntui
hänestä kärsimättömältä ja rumalta kuin länsimainen sotilasvahdisto.
Tarasconilainen oli kauttaaltaan onnellinen. Etenkin Tartarin-Sancho,
joka kärkkäästi pisteli poskeensa turkkilaisia sokerileivoksia,
ilmaisi olevansa erinomaisen tyytyväinen uuteen elintapaansa...
Tartarin-Quijotella oli silloin tällöin vähän omantunnon vaivaa,
kun hän ajatteli Tarasconia ja lupaamiansa eläintaljoja... Mutta
tämä haihtui pian, eikä muu ollut tarpeen kuin Baian katse tai
teelusikallinen tuollaista pirullista, tuoksuvaa ja kiihoittavaa,
Circen noitajuomain kaltaista marjahilloa, jotta nämät surulliset
ajatukset kauas pakenivat.
Iltaisin ruhtinas Gregory tuli puhumaan hieman Montenegron
vapaudesta... Osoittaen väsymätöntä kohteliaisuutta, tämä ystävällinen
herra täytti talossa tulkin tehtävät, jopa tarvittaessa toimitti
talon ylihoitajankin virkaa, ja kaikki vain ilmaiseksi huvikseen...
Lukuunottamatta ruhtinasta ei Tartarin ottanut vastaan muita kuin
"turkkilaisia". Kaikkien näiden merirosvojen, joiden hirveät päät
ensin mustien koppiensa sopukoissa olivat Tartarinissa herättäneet
niin suurta kauhua, hän huomasikin, heihin lähemmin tutustuttuaan,
olevan vaarattomia, hyvänsävyisiä kauppiaita, korko-ompelijoita,
höystekauppiaita, piipunvarsien tekijöitä, kaikki köyhää, nöyrää,
pokkuroivaa ja hienotunteista väkeä ja hyvin taitavaa korttipelissä.
Neljä, viisi kertaa viikossa nämät mieshenkilöt tulivat viettämään
iltaansa Sidi Tart'rin talossa, voittivat häneltä rahaa korttipelissä,
söivät hänen marjahilloansa ja vetäytyivät tarkkatuntoisesti pois kello
kymmeneltä, kiittäen profeettaa.
Heidän mentyänsä Sidi Tart’ri ynnä hänen uskollinen puolisonsa
päättivät illanviettonsa valkealla, suurella porrasalttaanillaan,
joka sijaitsi talon katolla, ja joka hallitsi koko kaupunkia.
Yltympäri tuhansittain toisia alttaaneja, samaten valkoisia sekä
levollisina kuutamossa, ulottui porrasmaisesti aina merelle saakka.
Kitaranlirityksiä, tuulahduksen kantamia, tunki korvaan.
... Äkkiä suuri selkeä sävel, tähtitöyhdön tavoin, välähti vienona
ilmoille ja läheisen moskean minaretin huipulla tuli näkyviin kaunis
muetsin, jonka valkea haamu kuvastui vasten yön tummaa sinitaivasta, ja
joka laulaen ylisti Allahin kunniaa ihmeteltävällä äänellä; se täytti
koko yläilmat.
Silloin Baia heti päästi kädestään kitaran, ja hänen suuret silmänsä
kääntyivät muetsinia kohti ja näyttivät ikäänkuin mielihyvällä ahmivan
rukousta. Niin kauan kuin rukousta kesti, hän seisoi vavisten,
haltijoissaan kuin joku Itämaiden pyhä Therese... Tartarin, vallan
liikutettuna, katseli, miten hän rukoili ja ajatteli itsekseen, että se
oli voimakas ja kaunis uskonto tuo, joka saattoi herättää tuollaista
uskonnollisen tunteen huumausta.
Tarascon peitä kasvosi! Tartarinistasi oli vähällä tulla uskonluopio.


XII.
Meille kirjoitetaan Tarasconista.

Kauniina iltapäivänä, jolloin taivas kaarehti sinisenä ja viileähkö
tuuli puhalteli, Sidi Tart’ri palasi muulinsa selässä ypö yksin
pienestä puutarhastaan. Hänen säärensä roikkuivat hajalla
espanjalaisilla matoilla päällystettyjen satulapatjojen yli, joiden
laukkuja pullistivat tuoksusitruunat ja vesimelonit. Hän keinueli
suurten jalustinten kalskatessa, seuraten koko ruumiillaan elukan
huojuvaa käyntiä; ja näin tuo suuri mies kulki halki viehättävän
maiseman, kädet palmikoituina vatsalla, miltei uuvuksissa
hyvinvoinnista ja kuumuudesta.
Äkkiä, hänen ajaessaan sisälle kaupunkiin, hirvittävä huudahdus hänet
herätti.
"No, tuli ja leimaus! Tartarinhan se, totta totisesti onkin."
Kuullessaan näin nimeänsä mainittavan, kuullessaan tuota hilpeätä
eteläranskalaista murretta, Tarasconilainen kohotti päätään ja huomasi
parin askeleen päässä herra Barbassoun, _Zouave_-laivan kapteenin,
tummanruskeat kasvot. Tämä näet joi absinttiaan ja poltti piippuaan
pienen kahvilan edustalla.
"Kas, päivää, Barbassou", hymähti Tartarin pysäyttäen muulinsa.
Sanaakaan virkkamatta Barbassou tarkasti häntä hetkisen ihmetellen;
sitten hän purskahti nauruun, niin hurjaan nauruun, että Sidi Tart’ri
siitä vallan tyrmistyi istuessaan tuossa vesimeloniensa päällä.
"Mitä, turbaani, peijakas vieköön, veliseni Tartarin!... Onpa siis
totta, mitä kerrotaan, että olette ruvennut turkkilaiseksi... Entä
pikku Baia, vieläkö hän yhä laulelee laulua 'Marco la Belle'?"
— "Marco la Belle!" tiuskasi Tartarin närkästyneenä... tietäkää, herra
kapteeni, että se henkilö, josta puhutte, on kunniallinen maurilainen
tyttö, ja ettei hän osaa sanaakaan ranskaa.
"Baïako, eikö sanaakaan ranskaa?... Kenen seurassa Te siis olette
ollut?..."
Ja tuo kunnon kapteeni rupesi uudestaan entistä kovemmin nauramaan.
Mutta huomatessaan, miten Sidi Tart’ri paran kasvot kävivät
pitkulaisiksi, hän muutti menettelytapansa.
"No, ehkäpä se ei olekaan sama henkilö.... Olettakaamme, että olen
sekoittanut tähän toisen.... Mutta, nähkääs, herra Tartarin, joka
tapauksessa on parasta, että olette varoillanne algierilaisten
maurittarien ja montenegrolaisten ruhtinasten suhteen!..."
Tartarin kohosi jalustimillaan ja näytti pahasti irvistelevän.
— Ruhtinas on ystäväni, herra kapteeni.
"Hyvä; hyvä! älkäämme toki suuttuko.... Ettekö tule juomaan absinttia?
Ette huoli. Ettekö tahdo lähettää jotakin sanaa kotimaahan?... Vai ei
sitäkään.... No hyvä! onnea matkalle siis... Kuulkaahan kuitenkin,
veliseni, minulla olisi hyvää ranskalaista tupakkia, jos tahtoisitte
ottaa muutaman piipullisen... Ottakaahan toki, no ottakaahan toki!
Se on tekevä Teille hyvää.... Nuo kirotut itämaalaiset tupakkilajit
himmentävät ajatuksenne."
Tämän jälkeen kapteeni kiinnitti jälleen huomionsa absinttiin, ja
Tartarin ajatuksiin vaipuneena, jatkoi hiljaisessa ravissa matkaansa
pienelle asunnolleen.... Vaikka hänen suuri sielunsa kieltäytyi
uskomasta mitään äsken kuulemastaan, olivat Barbassoun salaviittaukset
saattaneet hänet surulliseksi; lisäksi luonnonomaiset kiroukset ja
kotiseudun murre olivat hänessä herättäneet hiljaista omantunnonvaivaa.
Kotonaan hän ei tavannut ketään. Baia oli kylpemässä... Neekerinainen
tuntui hänestä rumalta ja talo surulliselta... Sanattoman
surumielisyyden raatelemana hän istuutui suihkulähteen reunalle ja
pisti piippuunsa Barbassoun antamaa tupakkia. Tämä tupakki oli kääritty
palaseen "Sémaphore"-lehteä. Kun hän kääri auki tätä sanomalehden
liuskaa, hänen synnyinkaupunkinsa nimi pisti silmään.
_Meille kirjoitetaan Tarasconista_:
"Kaupunki on kauhean pelon alaisena. Jalopeurain metsästäjä,
Tartarin, joka on matkustanut Afrikkaan ampumaan noita suuria
kissaeläimiä, ei ole moneen kuukauteen antanut tietoja itsestään...
Miten on tuon sankarimaisen kansalaisemme käynyt?... Tuskin rohkenee
sitä arvaillakaan, kun tuntee, kuten me, tuon hehkuvan sielun,
tuon uljuuden, tuon seikkailuhalun... Liekö hän, kuten moni muu,
hautautunut hiekkaan, vai liekö hän joutunut jonkun Atlas-vuorten
hirviön hampaan saaliiksi, hirviön, jonka vuodan hän oli kaupungin
kunnallishallitukselle luvannut?... Hirvittävä epävarmuus! Tosin
muutamat neekerikauppiaat, jotka tulivat Beaucairen markkinoille,
väittävät kohdanneensa keskellä erämaata europpalaisen, joka
ulkomuodoltaan oli hänen kaltaisensa, ja joka kulki Tombuktua kohti...
Jumala varjelkoon meidän Tartariniamme!"
Luettuaan tämän Tarasconilainen punastui, vaaleni ja värisi. Koko
Tarascon ilmestyi hänen eteensä: klubi, lakkien metsästäjät,
Costecalden vihreä nojatuoli, ja liidellen kaiken tämän yläpuolella
hajasiipisen kotkan tavoin, kelpo päällikkö Bravidan hirvittävät
viikset.
Silloin Tarasconin Tartarin, ajatellessaan, että oli siinä
raukkamaisesti loikomassa matollaan, sillä välin kuin luultiin hänen
tuhoilevan petoja, häpesi itseään ja rupesi itkemään.
Äkkiä sankari keikahti pystyyn:
"Jalopeuran ajoon! jalopeuran ajooni"
Ja syöksyttyään pieneen tomuiseen koppiin, missä uinailivat hänen
suojustelttansa, rohtolaatikkonsa, sisäänpannut herkut ja asearkut, hän
laahasi ne keskelle pihaa.
Tartarin-Sancho oli henkensä heittänyt; Tartarin-Quijote yksin jäi
eloon.
Kiireesti hän tarkasti kapineensa, asesti itsensä, pani itsensä
täysiin tamineisiin, veti jalkaansa suuret saappaat, kirjoitti pari
sanaa ruhtinaalle, uskoen hänen hoitoonsa Baïan ja pistäen kuoreen
muutamia kyyneleiden kostuttamia sinisiä seteleitä, ja seuraavassa
tuokiossa peloton Tarasconilainen istui Blidah’n tiellä vierivissä
kyytivaunuissa, jätettyään kotiaan neekerinaisen hämmästyneenä
katselemaan narghilepiippua, turbaania, turkkilaisia babushi
jalkineita, ja kaikkia Sidi Tart'rin jälkeenjättämiä vaatekappaleita,
jotka sikin sokin riippuivat pienten valkeiden apilakuvioiden
koristamassa galeriassa.



KOLMAS OSA
JALOPEUROJEN PARISSA


I.
Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.

Nämät kyytivaunut olivat vanhanaikuiset, sisästä verhotut muinaisen
muodin mukaan sinisellä värinsä menettäneellä veralla; siihen oli
kiinnitetty suunnattoman suuria karkeita villatupsuja, jotka muutaman
tunnin matkan kuluttua kaahnaavat rakkoja matkustajan selkään...
Tarasconin Tartarin oli saanut paikakseen nurkan vaunujen takaosassa;
hän asettui siihen niin mukavasti kuin suinkin ja odottaessaan sitä
hetkeä, jolloin saisi vetää sieramiinsa Afrikan suurten petojen
myskille tuoksahtavia hikihöyryjä, täytyi sankarin tyytyä tuohon
hyvään vanhaan kyytivaunu-tuoksuun, joka on eriskummallinen sekoitus
tuhansista lemuista nimittäin miesten, hevosten, naisten, nahan,
ruokatavaroiden ja mädänneitten olkien hajusta.
Tässä kyytivaunujen takaosassa oli vähän kaikenlaista. Munkki,
juutalaisia kauppiaita, kaksi kevyttapaista naista, jotka matkustivat
rykmenttiinsä — husaarien kolmanteen —, Orléansville’stâ kotoisin
oleva valokuvaaja... Mutta, vaikka seura olikin näin vaihteleva ja
viehättävä, ei Tarasconilaisen tehnyt mieli puhella, vaan hän istui
siinä kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi pujoitettuna seinän
tukisilmukkaan ja karabiinipyssyt polvien välissä... Hänen äkillinen
lähtönsä, Baïan tummat silmät, kauhea metsästysretki, jolle hän aikoi,
kaikki tämä saattoi hänen aivonsa häiriötilaan; ja paitsi tätä,
huolimatta hänen patriarkkaalisesta ulkomuodostaan, nämät keskelle
Afrikkaa siirretyt europpalaiset kyytivaunut himmeästi palauttivat
hänen mieleensä hänen nuoruutensa aikuisen Tarasconin, retket kaupungin
ympäristöön, pienet päivälliset Rhônen rannoilla ja koko joukon
muistoja.
Vähitellen yö saapui. Konduktööri sytytti lyhtynsä... Ruostuneet
vaunuramut hypähtelivät ryskien vanhoilla pontimillaan; hevoset
ravasivat ja kulkuset tiukkuivat. Silloin tällöin vaunujen katolta
kuului kauhea rautakalujen räminä... Sen aikaansaivat asekimput.
Tarasconin Tartarin, miltei unenpöpperöön vaipuneena, katseli hetken
matkustajia, joita epätasaisen tien aiheuttamat sätkäykset lystikkäästi
ravistivat; he näet tanssivat hänen edessään kuin hurjat aaveet. Sitten
hänen ajatuksensa himmenivät, eikä hän enää eroittanut muuta kuin
pyöränakselin vaikeroimisen ja vaununkylkien valitukset...
Äkkiä ääni, vanha hengettären ääni, käheä ja sortunut, mainitsi
Tartarinia nimeltä. "Herra Tartarin! herra Tartarin!"
— Kuka minua kutsuu?
— Me, herra Tartarin; ettekö tunne meitä?... Olemmehan nuo vanhat
kyytirattaat, jotka kaksikymmentä vuotta sitten — toimitimme virkaamme
Tarasconin ja Nîmes’n välillä... Kuinka monasti olemme kuljettaneet
teitä ja ystäviänne, mennessänne lakkeja ampumaan Joncquières’n tai
Bellegarde’n tienoille!... Emme Teitä heti tunteneet, turkkilaisen
lakkinne ja lihavuutenne takia; mutta heti kun rupesitte kuorsaamaan,
niin vies sun peijakas, tunsimme Teidät heti!
— Hyvä, hyvä, virkkoi Tarasconilainen hieman kiukustuneena.
Sitten hän leppyen lisäsi:
— No, mutta miksi, vanhusparka, olette tänne joutunut?
— Oi! hyvä herra Tartarin, emmehän tänne vapaaehtoisesti tullut, sen
Herra tiesi... Niin pian kuin Beaucairen rautatie valmistui, ei meitä
pidetty enää mihinkään kelpaavana, vaan lähetettiin tänne Afrikkaan...
Emmekä me ole ainoat! melkein kaikki Ranskan kyytivaunut on samoin
siirretty maasta pois kuin mekin. Meitä pidettiin liian vanhoillisina,
ja senpävuoksi nyt täällä kaikki vietämme galeeriorjan elämää...
Ranskassa meitä kutsutaan Algerian rautateiksi.
Tällöin vanhat kyytivaunut huokasivat syvään; sitten ne jatkoivat:
"Voi sentään, herra Tartarin, kuinka suuresti kaipaamme kaunista
Tarasconiamme! Siellä vietettiin tuota kultaista nuoruuden aikaa!
Olisittepa vain silloin nähnyt meidän lähtevän liikkeelle aamuisin
pestyinä puti puhtaiksi ja loistaviksi, pyörät äsken maalattuina,
lyhdyt säteilevinä kuin kaksi aurinkoa ja kattopeite aina öljyllä
hierottuna. Siinä kannatti olla ja kuunnella ajurin läimäyttävän
piiskallaan ja laulavan laulua: _Hei illalla, on Taraski vaan!_ sekä
nähdä konduktöörin, pilettitorvi vyöllä, kirjailtu lakki korvalla,
viskaavan yhdellä jätkäyksellä pienen, alati vihaisen, koiransa
vaunujen kuomille, sekä itse hypähtävän ylös ajopeleihin huutaen: 'Anna
mennä vain!' Silloin nelivaljakkomme rupesi eteenpäin tömistämään,
kulkusten soidessa, koirien haukkuessa, toitotuksien kajahtaessa;
silloin ikkunat aukenivat, ja koko Tarascon katseli ylpeänä kuinka sen
kyytivaunut vyöryivät eteenpäin pitkin suurta Kuninkaantietä.
"Sepä vasta oli oiva tie, herra Tartarin, leveä, hyvin hoidettu,
kilometripatsaineen, pienine, säännöllisesti sijoiteltuine
kivikasoineen sekä kummallekin puolelle ryhmittyneine sievine
oliivi- ja viinitarhoineen... Tämän lisäksi kievaripaikkoja vähän
päästä ja levähdyksiä joka viides minuutti... Entä matkustajani
sitten, mitä kunnon väkeä! Pormestareita tai kirkkoherroja, jotka
matkustivat Nîmes’een tervehtimään prefektiään tai piispaansa, kunnon
silkkikauppiaita, jotka vallan rehellisesti tulivat Mazet’sta,
lomaansa viettäviä koululaisia, aamulla partansa huolellisesti
ajaneita talonpoikia, koruompeleiset paidat yllä, ja ylhäällä vaunujen
kattokerroksessa, kaikki Te, herrat lakkien metsästäjät, jotka aina
olitte niin hyvällä tuulella ja jotka lauloitte niin hyvin kukin 'oman
laulunsa', palatessanne kotia iltaisin tähtien tuikkiessa!...
"Nyt ovat olot kokonaan muuttuneet... Herra tietää, millaista väkeä
nyt kuormanamme kuljetamme! vääräuskolaisjoukkoa, joka on tullut
tiesi mistä ja joka täyttää meidät syöpäläisillä; neekereitä,
beduiinejä, sotavanhuksia, seikkailijoita kaikista eri maista,
ryysyisiä siirtolaisia, jotka läkähyttävät meidät piipunsavullaan, ja
kaikki nämät ihmiset puhuvat kieltä, josta ei edes isä Jumala mitään
ymmärtäisi... Näette tämän lisäksi miten meitä kohdellaan! Ei koskaan
harjata, eikä pestä. Kitsaasti ja vastenmielisesti meille myönnetään
pyörävoidettakin... Muinaisten suurten, hyvien ja sävyisten hevostemme
asemesta on nyt eteemme pantu pienet arapialaiset hevoskaakit, joilla
on piru nahassa, jotka tappelevat, purevat toisiaan, hypähtelevät
juostessaan kuin vuohet ja taittavat aisamme kavionlyöneillään...
Ai!... ai!... nyt se alkaa taas... Ja tiet sitten! Tässä vielä käy
laatuun, koska olemme lähellä hallitusta; mutta etempänä se loppuu,
siellä ei ole tiestä puhettakaan. Kuljetaan vain, miten voidaan, halki
tasankojen ja yli mäkien, kautta vaivaispalmu- ja maslikkilehtojen...
Ei mitään varmaa levähdyspaikkaa. Konduktöörin mielivallan mukaan
pysähdytään milloin toisen vuokratalon kohdalle, milloin taas toisen.
"Välistä tuo vehnus panee meidät tekemään kahden peninkulman pituisen
koukun, kun tahtoo mennä jonkun tuttavansa luo juomaan absinttia
tai maalaisviiniä... Sitten käsketään ajuria ahkerasti viljelemään
piiskaa, sillä hukkaan mennyt aika on jälleen voitettava. Aurinko
paahtaa, tomu polttaa! Piiskaa päälle vain: Tartutaan kiinni tiellä,
ollaan kaatumaisillaan! Piiskaa vain! Kuljetaan kahlaten rantoja,
saadaan nuhaa, kastutaan ja ollaan vähällä hukkua... Piiskaa, piiskaa,
piiskaa!... Kuvitelkaapa sitten iltaa, kun vettä valuen — se muka
tekee hyvää meidän ikäisellemme, kun luuvalo särkee jâsenissâ!...
Sitten saa nukkua taivasalla karavaanimajan pihalla, joka on avoinna
kaikille tuulille. Yöllä shakaalit ja hyenat tulevat nuuskimaan
kirstujamme, ja rosvoilemaan lähteneet sotamiehet, jotka pelkäävät
kastetta, pujahtavat lämpimiin kammioihimme... Sellaista elämää me nyt
vietämme, hyvä herra Tartarin parka, ja niin on jatkuva siihen päivään
saakka, jolloin auringon polttamina, kosteiden öiden lahottamina
olemme kaatuneet — kun emme enää voi muuta tehdä — johonkin huonoon
tien mutkaan, missä arapialaiset keittävät _kusskuss’iaan_ [Kusskuss
on puurontapaista, arapialaisten mieliruokaa. Suoment. huom.] vanhan
runkomme sirpaleilla..."
— Blidah! Blidah! huusi konduktööri avaten vaunujen oven.


II.
Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.

Himmeästi Tarasconin Tartarin näki sumuisista vaununikkunoista
sievän torin alaprefektin asuntopaikalla; se oli säännöllinen,
holvikäytävien ympäröimä ja istutettuna oranzhipuilla. Keskellä tätä
toria pienet sotamiehet äksierasivat kirkkaassa aamuruskon levittämässä
ruusunpunavalossa. Kahvilat siirsivät syrjään ikkunaluukut. Torin
kulmassa oli vihanneskojuja... Tämä oli varsin hupaista, mutta se ei
vielä haiskahtanut jalopeuralle.
"Etelään!... yhä kauemmaksi etelään!" mutisi kunnon Tartarin, ruveten
jälleen nojaamaan soppeensa.
Samassa vaunujen ovi aukeni. Raitis ilmantuulahdus syöksähti sisälle,
tuoden mukanaan oranzhikukille tuoksahtavilla siivillään pienen
vanhan herrasmiehen, jolla oli pähkinänruskea pitkä lakki yllä; hän
oli kuihtunut, ryppyinen, tarkan näköinen, kasvot nyrkin kokoiset,
silkkinen musta kaulahuivi kämmenen levyinen, nahkasalkku kainalossa,
sateenvarjo kädessä; sanalla sanoen: täydellinen kylännotario.
Huomattuaan Tarasconilaisen sota-aseet, tuo pikku herrasmies, joka oli
istuutunut vastapäätä häntä, näytti hyvin hämmästyneeltä ja rupesi
katselemaan Tartarinia rasittavan tarkasti.
Hevoset riisuttiin ja pantiin taaskin valjaisiin, kyytivaunut lähtivät
liikkeelle... Pikku herra yhä vain katseli Tartarinia... Viimein
Tarasconilainen suuttui.
"Aseeni kenties ihmetyttävät Teitä?" virkkoi hän katsoen vuorostaan
pikku herraa suoraan silmiin.
"Ei suinkaan! vaan ne minua häiritsevät", virkkoi toinen hyvin
tyyneenä; ja itse teossa Tarasconin Tartarin suojustelttoineen,
revolvereineen, molempine koteloissa olevine pyssyineen,
metsästyspuukkoineen, — puhumattakaan hänen luontaisesta
lihavuudestaan, anasti paljon tilaa...
Pienen herran vastaus häntä harmitti:
— Kuvitteletteko kenties minun menevän jalopeurajahtiin Teidän
sateenvarjonne aseenani? huomautti tuo suuri mies ylpeänä.
Pikku herra katseli sateenvarjoaan, hymyili hiljalleen; sitten hän
jatkoi yhtä järkähtämättömän tyyneenä:
"Te, hyvä herra, olette siis...?"
— Tarasconin Tartarin, jalopeurojen tappaja!
Lausuessaan näitä sanoja, peloton Tarasconilainen ravisti "chechian"
tupsua kuin harjaa ainakin.
Kyytivaunuissa syntyi yleinen hämmästys.
Munkki teki ristimerkin, tytöt päästivät hiljaisia kauhunhuutoja, ja
Orléansvillen valokuvaaja lähestyi jalopeurojen kaatajaa, uneksien jo
erinomaista kunniaa saada valokuvata hänet.
Mutta pikku herrasmies ei vain joutunut hämilleen.
"Joko olette tappanut montakin jalopeuraa, herra Tartarin?" kysyi hän
hyvin levollisesti.
Tarasconilainen vastasi hänelle aika tavalla:
— Montako olen tappanut, herraseni!... Tahtoisinpa vain, että Teillä
olisi yhtä monta hiuskarvaa päässä!
Ja koko seura nauramaan ja katselemaan kolmea keltaista
hiuskarvapahaista, jotka sojottivat esiin pikku herran kallosta.
Orléansvillen valokuvaaja puuttui vuorostaan puheeseen:
"Kylläpä se on hirvittävä toimi tuo Teidän ammattinne, herra
Tartarin!... Taitaapa välistä ottaa kovalle.... Niinpä esim. tuo herra
Bombonnel parka..."
— Niin! tuo pantterien tappaja, virkkoi Tartarin ylenkatseellisesti.
"Tunnetteko hänet?" kysäsi pikku herra.
— Kyllä kai, peeveli soikoon, minä hänet tunnen... Olemmehan senkin
seitsemän kertaa yhdessä metsästäneet.
Pikku herra hymyili: "ajatteko siis myöskin panttereja, herra Tartarin?"
— Joskus, ajan ratoksi... tiuskasi raivostunut Tarasconilainen.
Hän lisäsi kohottaen päätään sankarimaisesti ja täten saattaen
molempien tyttöjen sydämet leimuamaan.
— Se ei ole jalopeurajahdin veroista!
"No niin", rohkeni Orléansvillen valokuvaaja huomauttaa, "pantteri,
totta vie, ei ole muuta kuin suuri kissa..."
— Vallan niin! sanoi Tartarin, joka hyvin mielellään hiukan himmensi
herra Bombonnel’in mainetta, etenkin näitten naisten edessä.
Nyt kyytivaunut pysähtyivät, konduktööri aukaisi oven ja kääntyi pikku
vanhuksen puoleen:
"Olette perillä, hyvä herra", virkkoi hän hänelle hyvin kunnioittavasti.
Pikku herra nousi, astui alas vaunuista ja tokaisi ennenkuin sulki oven:
"Sallitteko minun antaa Teille neuvon, herra Tartarin?"
— Minkä sitten, herraseni?
"Olettepa, saakeli vie, kunnon miehen näköinen, ja senpä vuoksi
sanon Teille suoraan, miten asianlaita on... Palatkaa pian takaisin
Tarasconiin, herra Tartarin... Hukkaatte täällä aikaanne... Täällä
siirtomaissa on tosin vielä joku pantteri; mutta, oi onnen oikkua, se
on liian pieni otus Teille... Mitä jalopeuroihin tulee, ne ovat jo
loppuneet. Algeriassa niitä ei enää ole... ystäväni Chassaing äsken
tappoi viimeisen."
Tämän sanottuaan pikku herrasmies tervehti, sulki oven ja meni tiehensä
nauraen, salkku kainalossa ja sateenvarjo kädessä.
"Konduktööri", kysyi Tartarin irvistäen kiukkuisena naamaansa, "kuka
tuo ukko nahjus oli?"
— Kuinka, ettekö häntä tunne? Sehän oli herra Bombonnel.


III.
Jalopeuraluostari.

Milianah’ssa Tarasconin Tartarin nousi pois kyytivaunuista ja antoi
niiden jatkaa matkaansa etelää kohti.
Mies, joka kaksi päivää oli pahoin saanut kokea kuoppaisen tien
tuottamia tärähdyksiä ja kaksi yötä oli tirkistelyt kyytivaunujen
ovesta, eikö havaitsisi kentillä tai tien laidalla jonkun jalopeuran
hirvittävää varjoa, mies joka näin paljon unettomuutta oli kokenut,
ansaitsi kieltämättä muutaman tunnin lepoa. Sitäpaitsi, sanoaksemme
koko totuuden, rehellisen Tartarinin, tuon epäonnistuneen kohtauksensa
jälkeen herra Bombonnel’in kanssa, oli ollut paha ollakseen, huolimatta
aseistaan, hirvittävistä irvistyksistään, punaisesta lakistaan,
Orléansvillen valokuvaajan ja kolmannen husaarirykmentin neitosten
edessä.
Hän kulki siis pitkin Milianah’n leveitä katuja, joiden kahden puolen
oli kauniita puita ja joilla loiski suihkukaivoja; mutta etsiessään
sopivaa hotellia, ei miesparka saattanut pidättäytyä ajattelemasta
Bombonnelin sanoja... Entä jos hän sentään oli puhunut totta? Entä jos
ei enää ollutkaan jalopeuroja Algeriassa?... Mitä hyödyttivät siinä
tapauksessa kaikki nämät harppailemiset, kaikki vaivannäöt?...
Äkkiä, kadun mutkassa sankarimme tuli suoraan vastapäätä... ketä?
Arvatkaapa... Muhkeata jalopeuraa, joka odotti kahvilan oven edustalla,
ja joka istui kuninkaallisena, harja kiiltäen auringonpaisteessa.
"Mitä joutavia minulle sanottiinkaan, ettei niitä muka enää ole?"
huudahti Tarasconilainen hypähtäen taaksepäin... Kuullessaan tämän
huudahduksen, jalopeura kumarsi alas päänsä, otti suuhun eteensä
kadulle pannun puukupin ja ojensi sitä nöyrästi Tartariniin päin, joka
oli liikkumaton hämmästyksestä... Ohikulkeva arapialainen viskasi
suuren kuparikolikon kuppiin; jalopeura heilutti häntäänsä... Silloin
Tartarin käsitti kaikki. Hän näki, mitä mielenliikutus aluksi oli
estänyt häntä näkemästä, nimittäin koko joukon väkeä ryhmittyneenä
kesytetyn sokean jalopeuran ympäri ja kaksi kurikoilla asestettua
suurta neekeriä, jotka kuljettivat sitä jaloittelemassa kaupungilla,
kuten savoijilainen pikku tyttöään.