Tarasconin Tartarin - 1

TARASCONIN TARTARIN
Kirj.
Alphonse Daudet

Suomentanut
Jalmari Hahl


Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1900.



"Ranskassa jokaisessa on
vähän tarasconilaisuutta."

SISÄLLYS:
I Osa. Tarasconissa:
I. Jättiläispuu-puisto.
II. Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin. Lakkien metsästäjät.
III. En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen
jatkoa.
IV. He!
V. Tartarinin mennessä klubiin.
VI. Molemmat Tartarinit.
VII. Eurooppalaiset Shang-Hai'ssa. Suuret kauppayritykset.
— Tataarit. Oliko Tarasconin Tartarin petturi? Kangastus.
VIII. Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa.
Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus.
IX. Kangastuksen omituisia seurauksia.
X. Ennen matkallelähtöä.
XI. Miekankantaja, hyvät herrat, miekankantaja...
Eikä neulanpistoja!
XII. Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.
XIII. Lähtö.
XIV. Marseillen satama. — Merelle! Merelle!
II OSA. Turkkilaisten parissa:
I. Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän
ilta. Herra armahda!
II. Aseisiin! Aseisiin!
III. Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat
"turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.
IV. Ensimmäinen metsästysyritys.
V. Piu! Pau!
VI. Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.
VII. Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista
tehdystä rukousnauhasta.
VIII. Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!
IX. Montenegrolainen ruhtinas Gregory.
X. Sano minulle isän nimi, niin minä sanon sinulle tämän
kukan nimen.
XI. Sidi Tart'ri ben Tart'ri.
XII. Meille kirjoitetaan Taraconista.
III OSA. Jalopeurojen parissa:
I. Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.
II. Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.
III. Jalopeuraluostari.
IV. Karavaani matkalla.
V. Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.
VI. Vihdoinkin!
VII. Tuhasta tuleen.
VIII. Tarascon! Tarascon!


ENSIMÄINEN OSA
TARASCONISSA


I.
Jättiläispuu-puisto.

Ensimäinen käyntini Tarasconin Tartarinin luona on painunut mieleeni
unhoittumattomana elämäni merkkitapauksena; siitä on jo kulunut
kaksitoista tai viisitoista vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin
eilispäivän tapahtumat. Peloton Tartarin asui silloin Avignonin
tien varrella sijaitsevassa talossa, joka oli kolmas vasemmalla
kaupungin portista lukien. Se oli sievä pieni tarasconilainen villa,
puutarha edessä, veranta toisella puolella, kiviseinät hyvin valkeat,
ikkunaverhot vihreät. Portaiden edessä joukko savoijilaisia pikkupoikia
leikki harppien hiekkaan piirretyissä kuvioissa, jalalla sysäten
kiviliuskaa ruudusta ruutuun. Toiset heistä nukkuivat päivänpaisteessa,
kiilloituslaatikko päänalaisena.
Ulkoapäin katsottuna tässä talossa ei ollut mitään erinomaista.
Ei ikinä olisi luullut seisovansa sankarin asunnon edustalla. Mutta
annas peijakas, kun astui sisälle!...
Kellarista ullakkoon saakka koko rakennus oli sankarimaisen näköinen,
samoin puutarhakin!... Puutarhaa sellaista, kuin Tartarinin omistama
ei ollut toista Europassa. Ei ainoatakaan Ranskan kukkaa eikä puuta;
yksinomaan ulkomaalaisia kasveja, kummi-, kurpitsi-, pumpuli-,
kokos-, mango-, banaani- ja palmupuita, jättiläispuu, amerikkalainen
viikunapuu, kaktuspensaita, berberiläisiä viikunapuita. Olisi saattanut
luulla olevansa Keski-Afrikassa, kymmenen tuhannen peninkulman päässä
Tarasconista. Tietysti kaikki nämät kasvit eivät olleet luonnollista
kokoa; niinpä esim. pumpulipuut eivät olleet punajuurikkaita suuremmat;
ja jättiläispuu (arbus gigantea) tuli hyvin toimeen reseda-ruukussa;
mutta vähät siitä. Olihan tämä jo jotakin Tarasconin oloissa, ja
ne kaupungin henkilöt, jotka sunnuntaisin saivat kunnian katsella
Tartarinin jättiläispuuta, palasivat kotia täynnä ihailua.
Saatatte kuvitella kuinka ihastuneena tuona päivänä kuljin tämän
ihmeellisen puutarhan läpi!.... Toista oli, kun minut vietiin sankarin
työhuoneeseen.
Tämä työhuone, yksi kaupungin merkillisyyksiä, oli puutarhan perällä,
ja sen lasiovi aukeni suoraan jättiläispuuta kohti.
Ajatelkaapa suurta salia, jonka seiniä katosta permantoon peittää
pyssyt ja sapelit; siinä aseita kaikista maailman maista: karabiineja,
rihlapyssyjä, suuria vallipyssyjä, korsikkalaisia veitsiä, katalanisia
puukkoja, karaibilaisia nuolia, piilimsiö-nuolia, boksirautoja,
kurikoita, hottentottilaisia nuijia, meksikolaisia lassoja, ja tiesi
mitä!
Tämän lisäksi tuimasti paahtava aurinko saattoi miekkojen teräksen
ja ampuma-aseiden perät loistaviksi, ikäänkuin kahta kauheammin
pöyristyttääkseen sisäänastujaa... Kuitenkin oli jossakin määrin
rauhoittava se miellyttävä järjestyksen ja puhtauden leima, joka
näkyi tässä eriskummaisessa asekokoelmassa. Kaikki oli järjestettyä,
hoidettua, pyyhittyä ja nimilipuilla varustettua, vallan kuin
apteekissa: siellä täällä hyvänsuopa pieni paperiliuska, johon oli
kirjoitettu:
Myrkytettyjä nuolia, älkää koskettako!
Tahi:
Ladattuja aseita, varokaa!
Ellei näitä kirjoituksia olisi ollut, en ikinä olisi rohjennut astua
sisälle.
Keskellä työhuonetta oli pyöreä yksijalkainen pöytä ja sillä pullo
rommia, turkkilainen tupakkakukkaro, kapteeni Cookin matkat, Cooperin
ja Gustave Aimardin romaanit, metsästysjuttuja, kertomuksia karhun
ajosta, haukan linnustuksesta, norsun metsästyksestä, y.m. Vihdoin
oli tämän pöydän ääressä istumassa mies, noin neljänkymmenen tai
neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, lyhyt, lihava, tanakka, verevä,
paitahihasillaan, flanellihousut jalassa, parta vahva ja lyhyt ja
silmät säkenöivät. Toisessa kädessään oli hänellä kirja ja toisessa
hän heilutti suunnattoman suurta rautakansista piippua. Ja lukiessaan
jotain hirvittävää kertomusta päänahan metsästäjistä, väänsi hän,
ojentaen eteenpäin alahuultansa, suunsa kauheaan irvistykseen; tämä loi
tuon kelpo tarasconilaisen pikkupohatan muotoon saman hyvänsävyisen
hirveyden ilmeen, joka kuvastui koko talossa.
Tämä mies oli Tartarin, Tarasconin Tartarin, peloton, suuri, verraton
Tarasconin Tartarin.


II.
Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin; lakkien metsästäjät.

Siihen aikaan, josta nyt on puhe, Tarasconin Tartarin ei vielä ollut se
Tartarin, kuin hän tätä nykyä on, nimittäin tuo suuri Tartarin, joka on
niin kansanomainen koko Etelä-Ranskassa. Mutta — jo kuitenkin tähänkin
aikaan — hän oli Tarasconin kuningas.
Kertokaamme, mistä tämä hänen kuninkuutensa johtui.
Ottakaa aluksi huomioon, että näillä seuduin joka mies on metsästäjä,
suurimmasta pienimpään. Metsästystä harrastavat tarasconilaiset
intohimoisesti, ja tämä harrastus on ollut olemassa aina niiltä
mytologisilta ajoilta asti, jolloin "Tarasque" ["La Tarasque" oli
jonkunmoinen hirvittävän eläimen muotoiseksi tehty puukummitus,
jota ennen muinoin kuljetettiin helluntaina ja pyhän Martan juhlana
muutamien Etelä-Ranskan kaupunkien, etenkin Tarasconin, kaduilla.
Suoment. huom.] löi sadat iskunsa kaupungin läheisillä soilla ja
jolloin senaikuiset tarasconilaiset panivat toimeen ajometsästyksen
sitä vastaan. Se oli, nähkääs, jo aikoja sitten.
Joka sunnuntai-aamuna ottavat tarasconilaiset aseensa ja lähtevät
ulos kaupungista, laukku selässä, pyssy olalla, koirien haukkuessa,
kaniineja ajavien portimojen äännellessä ja metsästystorvien raikuessa.
Se on komeata nähdä... Onnettomuudeksi riistasta on puute, on
täydellinen puute.
Vaikka elukat ovatkin tyhmiä, ovat ne kuitenkin aikojen kuluessa
tulleet varovaisiksi.
Viiden peninkulman laajuudelta Tarasconin ympäristöissä olevat luolat
ovat tyhjinä, pesät hyljättyinä. Ei ole yhtään rastasta, ei peltopyytä,
ei niin kaniininpoikasta, eikä kurppa pahaista.
Ja kuitenkin nuo somat tarasconilaiset pikkukummut, kokonaan myrtin,
lavendelin ja rosmarinin peittäminä, ovat sangen houkuttelevat; ja
nuo kauniit, makeat muskaattirypäleet, ryhmittyneinä pitkin Rhônen
rantoja, ovat myöskin peijakkaan viekottelevia... Mutta niiden takana
on Tarascon, ja pienen turkki- ja höyhenväen keskuudessa Tarascon
on hyvin pahassa maineessa. Muuttolinnutkin ovat matkaohjeihinsa
merkinneet sen suurella ristillä, ja kun sorsat, lentäessään pitkissä
kolmionmuotoisissa ryhmissä Camarguen saarta kohti, kaukaa huomaavat
tämän kaupungin tornit, rupeaa etunenässä oleva hyvin kovasti
huutamaan: "Tuossa on Tarascon!... Tuossa on Tarascon!" ja koko joukko
tekee mutkan.
Sanalla sanoen, mitä otuksiin tulee, ei näillä seuduin enää ole muuta
jälellä kuin yksi ainoa jänis, vanha veitikka, joka ikäänkuin ihmeen
kautta on pelastunut tarasconilaisten syysajoista ja joka on saanut
päähänsä, että sen pitää elää täällä! Tarasconissa tämä jänis on hyvin
tunnettu. Sille on annettu nimi. Sitä kutsutaan _Nopsakintuksi_.
Tiedetään sen pesän olevan herra Rompardin alueella, — seikka, joka,
ohimennen mainiten, on saattanut tämän alueen hinnan kaksin- jopa
kolminkertaiseksi, — mutta tähän päivään saakka sitä ei vielä ole
saavutettu.
Nykyään ei enää ole kuin pari kolme henkilöä, jotka piintyneesti ajavat
sitä takaa.
Toiset ovat surukseen luopuneet yrityksestä, ja _Nopsakinttu_ on
jo aikoja sitten muuttunut paikkakunnan taikauskon esineeksi,,
vaikka tarasconilainen muuten luonnostaan ei juuri ollenkaan ole
taikauskoinen; hän näet syö paistina pääskysiä, kun osuu niitä saamaan.
— No mutta! sanonette, koska otukset ovat niin harvinaiset
Tarasconissa, mitä siis tarasconilaiset metsästäjät tekevät joka
sunnuntai?
Mitäkö tekevät?
No totta vie! Menevät maalle parin kolmen peninkulman [ranskal.
peninkulma = 4 kilometriä. Suoment. huom.] päähän kaupungista. Yhtyvät
pieniin, viiden tai kuuden henkilön muodostamiin ryhmiin, paneutuvat
levollisesti jonkun kaivon, vanhan raunion tai oliivipuun suojaan,
ottavat esille metsästyslaukuistaan hyvän palan pehmeäksi paistettua
raavaanlihaa, keittämättömiä sipuleja, pieniä makkaroita, jonkun
anjovis-kalan, aloittavat loppumattoman murkinan, ja huuhtelevat sen
alas tuollaisella oivalla Rhône-viinillä, joka panee nauramaan ja
laulamaan.
Kun sitten ollaan hyvin kylläisiä, noustaan, vihelletään koirat luoksi,
ladataan pyssyt ja aletaan metsästys. Se tahtoo sanoa, jokainen näistä
herroista viskaa kaikin voimin lakkinsa ilmaan ja ampuu siihen lennossa
viisi, kuusi tai kaksi laukausta — tapojen ja asianhaarojen mukaan.
Se, joka ehtii ampua lakkiinsa useimmat laukaukset, julistetaan
metsästyksen kuninkaaksi ja palaa illalla triumfatorina Tarasconiin,
lakki pyssynpiipun pään lävistämänä, hyvähuutojen ja toitotuksien
kajahtaessa.
On tarpeetonta sanoa, että tässä kaupungissa myydään runsaasti
metsästyslakkeja. Onpa sellaisiakin läkkikauppiaita, jotka edeltäkäsin
myyvät lävistettyjä ja rikkirevittyjä lakkeja taitamattomien varalle;
mutta ainoastaan apteekkari Bézuquet, mikäli tunnetaan, niitä heiltä
ostaa. Sitä näet pidetään arvoa alentavana!
Lakkien metsästäjänä ei Tarasconin Tartarinilla ollut vertaistaan.
Joka sunriuntai-aamu hän lähti matkaan uusi lakki mukanaan: joka
sunnuntai-ilta hän palasi lakki säpäleinä. Pienen jättiläispuu-talon
ullakot olivat täynnä näitä kunniakkaita voittomerkkejä. Kaikki
tarasconilaiset tunnustivatkin hänet mestarikseen, ja koska Tartarin
tunsi perinpohjin metsästys-lakikirjan, koska hän oli lukenut kaikki
esitykset, kaikki käsikirjat, jotka koskettelivat kaikkia mahdollisia
metsästyslajeja, alkaen lakkien metsästyksestä ja päättyen birmalaisen
tiikerin ajoon, olivat nämät herrat valinneet hänet suureksi
metsästysriitojen ratkaisijaksi, vedoten häneen, kuten itsevaltaiseen
päättäjään ainakin, jokaisen erimielisyyden ilmaantuessa.
Joka päivä, kolmesta neljään, nähtiin asekauppias Costecalden luona
lihava herrasmies, piippu hampaissa, vakavana, istumassa vihreällä
vuodalla peitetyssä nojatuolissa keskellä puotia, joka oli täynnä
lakkien metsästäjiä. Nämät seisoivat hänen ympärillään meluavasti
riidellen. Tarasconin Tartarin istui oikeutta; siinä oli Nimrod ja
Salomo yhdistettynä samassa henkilössä.


III.
En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa.

Metsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas
tarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien
laulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla
viljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset
vanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien
välissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja
kukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on
omansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari
Bézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:
Sä, valkotähti, jot’ ihailen;
Asekauppias Costecalden laulu alkaa täten:
Sä mökkien maahan tahdotko tulla?
Veronkantaja-kirjurin taas seuraavasti:
Jos näkymätön oisin, ei mua näkis kenkään.
(Lystikäs laulu).
Ja niin edespäin koko Tarasconin kaupungissa. Kaksi tai kolme kertaa
viikossa he kokoontuvat toistensa luo ja laulavat niitä toisilleen.
Omituista tässä kohdin on, että heillä on aina samat laulunsa, ja
ettei heillä siitä perin, kun ovat ruvenneet niitä laulamaan, koskaan
ole ollut halua niitä vaihtaa toisiin. Ne menevät perheessä perintönä
isästä poikaan, eikä kukaan muu niihin kajoa; tätä seikkaa pidetään
pyhänä. Niitä ei edes lainata toisilta. Costecalden päähän ei koskaan
pälkähtäisi ruveta laulamaan Bézuquet’n laulua, eikä päinvastoin. Ja
tietäkää kuitenkin, että kumpikin tuntee toisen laulun sangen hyvin,
laulettuaan lauluaan toiselle jo neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta
se ei asiaa pahenna! Jokainen pitää oman laulunsa, ja kaikki ovat
tyytyväiset.
Romanssien esittämisessä, kuten myös lakkien ampumisessa, oli Tartarin
ensimäinen kaupungissa. Hänen etevämmyytensä kansalaisiinsa nähden oli
siinä, ett'ei Tarasconin Tartarinilla ollut omaa romanssiansa. Hänellä
oli kaikki Tarasconin romanssit.
Kaikki!
Mutta oli hirveän vaikeaa saada häntä niitä laulamaan. Palattuaan
aikaiseen onnistuneilta salongeissa-käynneiltään, syventyi
tarasconilainen sankarimme kernaammin metsästyskirjoihinsa tai kulutti
iltansa mieluummin klubissa kuin purki tunteitaan nimesiläisen pianon
edessä kahden tarasconilaisen kynttilän välillä. Nämät musikaaliset
paraadit olivat hänen mielestään hänen arvoansa alentavat... Välistä
hän kuitenkin, kun apteekkari Bézuquet’n kodissa soitettiin, tuli
sisälle ikäänkuin sattumalta, ja suostui, sittenkuin oli antanut kauan
pyytää itseään, yhdessä vanhan rouva Bézuquet’n kanssa laulamaan suuren
duetin oopperasta "Robert Paholainen".... Se, joka tätä ei ole kuullut,
ei ole erinomaista kuullut... Mitä minuun tulee, näkisin, vaikka
eläisin sata vuotta, koko elämäni ajan suuren Tartarinin, juhlallisin
askelin lähestyvän pianota, nojaavan siihen kyynäspäällään, irvistävän
kasvojaan ja koettavan kynttilälasien heijastamassa vihreässä valossa
antaa hyvänsävyiselle näölleen Robert Paholaisen pirullisen ja hurjan
muodon. Tuskin oli hän asettunut paikoilleen, kun salissa oleva
kuulijakunta rupesi humisemaan; tiedettiin, että jotakin suurta piti
tapahtua... Silloin, vaitiolon jälkeen, vanha rouva Bézuquet alkoi
laulaa, säestäen itseään:
Robert, jota lemmin ma,
Sä, kuin sait mun uskoni,
Näet suuren tuskani (kahdesti),
Itseäsi armahda,
Armahda myös minua.
Puoliääneen hän lisäsi: "Teidän vuoronne, Tartarin", ja Tarasconin
Tartarin lauloi, ojentaen käsivarttaan, puristaen kätensä nyrkkiin,
sieramet vavahdellen, kolmasti kauhistuttavalla äänellä, joka jyrisi
ukkosen tavoin pianon sisustassa: "En!... en!... en!..." lausuen tämän
omituisella Etelä-Ranskan murteella. Tämän jälkeen vanha rouva Bézuquet
toisti vielä kerran:
Itseäsi armahda,
Armahda myös minua.
— En!... en!... en!... ulvoi Tartarin kahta kauheammin, ja siihen se
päättyi. Tämä laulu ei ollut pitkä, kuten huomaatte, mutta se oli niin
hyvin esitetty, niin sattuvilla kasvojenilmeillä kuvattu ja siinä oli
jotakin niin pirullista, että apteekkarilla koolla oleva seura värisi
kauhusta, ja että pyydettiin Tartarinia neljään, viiteen kertaan
perätysten toistamaan tuon pätkän: "En!...en!..."
Senjälkeen Tartarin pyyhki hien otsaltaan, hymyili naisille, iski
silmää herroille ja vetäytyi pois tästä seurasta mennen klubiin,
jossa hän vähän huolimattomasti virkkoi: "Tulen Bézuquet’n perheestä
laulamasta _Robert Paholaisen_ duettia."
Ja todellakin hän itse sen uskoi!...


IV.
He!

Näitä moninaisia luonnonlahjojaan sai Tartarin kiittää kaupungissa
saavuttamastaan korkeasta asemasta.
On näet varma tosiseikka, että tämä reima mies oli osannut valloittaa
kaikkien mielet. Tarasconissa armeijakin oli Tartarinin puolella.
Kelpo päällikkö Bravida, eronsa saanut varusmestari, sanoi puhuessaan
Tartarinista: "Siinä vasta on mies!" ja on selvää, että hän oli pätevä
arvostelija, kun oli pukenut niin monen soturin.
Virkamiehistö oli myös Tartariniin mieltynyt. Vanha presidentti
Ladevèze oli pari kolme kertaa istuvan oikeuden aikana sanonut
hänestä: "Siinä on itsenäinen luonne!"
Vihdoin kansakin piti Tartarinista. Hänen roteva vartalonsa, hänen
käyntinsä, hänen kasvojensa ilmeet, — hän näet oli pelottoman miehen
näköinen, joka ei vähästä säikähdä, — tuo sankarinmaine, jonka hän
oli saavuttanut tiesi miten, ovensa edessä loikoville pienille
saappaanharjaajoille antamansa kuparikolikot ja korvapuustit, kaikki
tämä oli hänelle tuottanut lordi Seymourin, ja tarasconilaisen
markkinakuninkaan arvoisen maineen.
Kun Tartarin sunnuntai-iltoina palasi metsästysretkellä, parkkumitakki
yllä ja lakki pyssynpiipun päässä, niin Rhônen rantajätkät kumartelivat
kunnioittavasti ja sanoivat, osoittaen kieroon menevällä silmäniskulla
hänen käsivarsiensa pyöreitä jättiläislihaksia, vallan hiljaa ja täynnä
ihailua toisilleen:
Siinäpä vasta on vahva mies!... Hänellä on _kaksinkertaiset lihakset!_
_Kaksinkertaiset lihakset!_
Ainoastaan Tarasconissa saa tämänkaltaista kuulla.
Ja kuitenkaan, huolimatta kaikesta, huolimatta lukuisista etevistä
taipumuksista, kaksinkertaisista lihaksista, kansansuosiosta ja
päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, arvokkaasta kunnioituksesta,
Tartarin ei ollut onnellinen; tämä pikkukaupungin elämä painoi ja
tukahutti häntä. Tuo Tarasconin suuri mies ikävystyi Tarasconissa.
Itse teossa hänen kaltaiselleen sankarimaiselle luoteelle,
seikkailunhaluiselle hurjanrohkealle sielulle, joka vain uneksi
taisteluja, retkiä pampas-kentillä, suuria metsästyksiä, erämaan
hietapilviä, tuulispäitä ja tyyfonmyrskyjä, sellaiselle ei joka
sunnuntai toistuva lakkien metsästys, eikä muun ajan kuluttaminen
oikeuden istumiseen asekauppias Costecalden luona, ollut niin mitään...
Rakas suuri mies parka! Siihen olisi ajan pitkään saattanut vallan
menehtyä.
Turhaan hän, laajentaakseen näköpiiriänsä, unhoittaakseen hieman
klubin ja kauppatorin, turhaan, sanon minä, hän ympäröi itseänsä
jättiläispuilla ja muilla afrikkalaisilla kasveilla; turhaan
kasaili hän kokoelmaansa aseen aseen päälle, toisen malaijilaisen
väkipuukon toisensa jälkeen; turhaan hän ahmi seikkailukirjallisuutta,
koettaen, kuolemattoman don Quijoten tavoin, voimakkaan haaveellisen
mielikuvituksensa avulla tempautua irti säälimättömän todellisuuden
kynsistä... Oi onnettomuutta! Kaikki, minkä hän teki sammuttaakseen
seikkailuhaluaan, vain sitä lisäsi. Monien aseiden alituinen näkeminen
piti häntä yhtämittaisessa vihan ja kiihoituksen tilassa. Hänen
rihlapyssynsä, nuolensa ja lassonsa huusivat hänelle: "Taistelua!
taistelua!" Hänen jättiläispuunsa oksilla humisi suurten matkojen tuuli
ja kuiskasi hänen korvaansa pahoja neuvoja. Lopuksi Gustave Aimard ja
Fennimore Cooper...
Voi sentään! kuinka monasti Tartarin, istuessaan lukemassa keskellä
miekkojaan yksin helteisinä kesäisinä iltapäivinä, nousi seisaalleen
ärjyen; kuinka usein hän viskasi kirjan syrjään ja syöksyi sieppaamaan
seinältä alas täydet sotatamineet!
Mies parka unhoitti, että hän oli kotonaan Tarasconissa, huivi
sidottuna ohimoille ja alushousut jalassa. Hän näet kuvitteli
lukemaansa todelliseksi, ja yltyen oman äänensä kaiusta, hän huusi
heiluttaen tapparaa tai tomahavkia:
"Tulkootpahan he vain nyt!" _He?_ Kutka _He?_
Tartarin ei itsekään sitä tarkalleen tietänyt... _He!_ oli kaikki,
mikä hyökkää kimppuun, mikä taistelee, kaikki mikä puree, mikä raapii,
mikä skalpeeraa, mikä ulvoo ja ärjyy... _He!_ oli intiaani Sioux, joka
tanssii paalun ympärillä, johon onneton valkeaverinen on kiinnitetty.
Siihen sisältyi lisäksi Kalliovuorten harmaa karhu, joka keikuttelee
ruumistaan ja joka nuoleskelee itseään veripunaisella kielellä.
Siihen sisältyi vielä erämaan tuaregi, malaijilainen merirosvo,
Abruzzo-vuoriston rosvo... _He_ lopuksi oli ne... s.o. sota, matkat,
seikkailut ja kunnia.
Mutta voi sentään! Turhaan peloton Tarasconilainen niitä kutsui, niitä
vaati taisteluun... ne eivät koskaan tulleet... Mitäpä riivattua ne
muuten olisivat toimittaneet Tarasconissa?
Kuitenkin Tartarin odotti niitä aina; — etenkin iltaisin mennessään
klubiin.


V.
Tartarinin mennessä klubiin.

Temppeliherra valmistuessaan hyökkäämään piirittäviä vääräuskolaisia
vastaan, kiinalainen tiikeri ennen taistelua, komanssi-intiaanisoturi
lähtiessään tappotantereelle, kaikki nämät eivät ole mitään verrattuna
Tarasconin Tartariniin, kun hän kiireestä kantapäähän varusti itsensä
mennäkseen klubiin kello yhdeksän illalla, tuntia iltatorvien
toitotuksen jälkeen.
Valmiit taisteluun! niin sanotaan meriväessä.
Vasempaan käteen Tartarin otti teräväkärkisen boksiraudan, oikeaan
käteen piikkisauvan; vasempaan taskuun hän pani nuijan ja oikeaan
taskuun revolverin; rinnalle takin ja villapaidan väliin malaijilaisen
väkipuukon. Mutta myrkytetty nuoli ei koskaan tullut kysymykseenkään;
se olisi ollut epärehellinen ase!...
Ennen lähtöänsä hän harjoitti itseään hetkisen työhuoneensa
hiljaisuudessa ja hämärässä, pullisti itseään, tähtäsi seinään ja
ojenteli lihaksiaan; sitten hän otti pääavaimensa ja kulki puutarhan
läpi juhlallisesti, kiiruhtamatta. — Englantilaisten tapaan, nähkääs,
sehän on oikeaa rohkeutta. — Puutarhan perällä hän aukaisi raskaan
rautaportin. Hän aukaisi sen äkkiä, rajusti, niin että se kovasti
paukahti ulospäin muuria vastaan... Jos _he_ olisivat olleet takana,
niin saatatte kuvitella, kuinka mäsäksi olisivat menneet!... Mutta,
onnetonta kyllä, _he_ eivät olleet portin takana.
Avattuaan oven astui Tartarin ulos puutarhasta, loi nopeasti katseen
oikealle ja vasemmalle ja sulki portin kahteen lukkoon. Sitten matkaan.
Avignonin tiellä ei ollut niin sielua. Ovet kiinni, ikkunat
valottomina. Kaikki pimeän peitossa. Siellä täällä katulyhty, jonka
liekki vavahteli Rhônen sumussa.
Muhkeana ja tyyneenä kulki Tarasconin Tartarin näin edelleen yöhön,
iskien korkojaan tahdissa katuun ja raapasten sauvansa rautakärjellä
säkeniä kivityksestä... Kulkipahan hän sitten pitkin bulevardeja,
isoja tai pikku katuja, pysyi hän aina huolellisesti keskellä katua
— erinomainen varokeino, joka salli ulkonaliikkujan huomata uhkaavan
vaaran ja ennen kaikkea välttää joutumasta niiden aineiden alle, jotka
iltaisin Tarasconin ikkunoista putoavat kaduille. Tämän varovaisuuden
johdosta saattaisi helposti luulla, että Tartarin oli pelokas... Eikö
mitä! hän vain oli varoillaan.
Paras todistus siitä, ettei Tartarin peljännyt, oli se, ettei hän
mennyt klubiin ajorataa myöten, vaan kaupungin kautta, s.o. pisintä
ja pimeintä tietä, pitkin lukemattomia pikkukatuja, joiden päässä
Rhônen pinta välkkyi synkkänä. Miesparka toivoi alati, että jossakin
näiden rosvopesien sopessa _he_ syöksyisivät esiin pimeistä varjoista
hyökäten hänen kimppuunsa. _He_ olisivat saaneet kelpo vastaanoton, sen
takaan... Mutta, oi kohtalon ivaa, Tarasconin Tartarinilla ei koskaan
ollut sitä onnea, että olisi tavannut jonkun ryövärin. Ei koiraa, ei
edes juopunutta. Ei ikinä mitään!
Välistä kuitenkin kohtasi turha säikähdys. Askeleita, kuiskaavia
ääniä... "Ahaa!" sanoi Tartarin itsekseen, ja hän tyrmistyi seisomaan
paikalleen, tähystäen varjoja, hengittäen syvään ja painaen korvansa
maata vastaan intiaanien tavoin... Askeleet lähenivät. Äänet kävivät
selvemmiksi... Ei enää ollut epäilystäkään! _He_ lähestyivät... _He_
olivat jo vallan lähellä. Jo Tartarin, silmät säihkyen, läähättäen
ja painautuen kokoon jaguarin tavoin, valmistautui karkaamaan heidän
kimppuunsa ja kajahuttamaan sotahuutoansa... kun hän äkkiä keskeltä
pimeyttä kuuli tuttujen tarasconilaisten äänien vallan levollisesti
puhuttelevan häntä:
"Kas, kas... sehän on Tartarin... Ja hyvästi, Tartarin!"
Piru vieköön! sehän olikin apteekkari Bézuquet ja hänen perheensä,
jotka olivat olleet laulamassa "omaa lauluaan" Costecaldella. — "Iltaa!
iltaa!" murisi Tartarin, raivokkaana erehdyksestään; ja hurjana, sauva
pystyssä, hän syventyi yön pimeyteen.
Saavuttuaan klubin ohitse vievälle kadulle, odotti peloton
Tarasconilainen vielä hetken kulkien hitaasti edestakaisin klubin
oven edessä, ennenkuin astui sisälle... Lopulta hän väsyi _heitä_
odottamasta, koska oli varma siitä, ett'eivât _he_ näyttäytyisi, ja
luotuaan viimeisen taisteluintoisen katseen keskelle yön varjoja,
mutisi hän itsekseen vihaisena: "Ei mitään!... ei mitään!... ei koskaan
mitään!"
Senjälkeen tämä kunnon mies astui sisälle pelaamaan korttia entisen
varusmestarin kanssa.


VI.
Molemmat Tartarinit.

Miten lieneekään selitettävissä, että Tarasconin Tartarin, ollen niin
raivokkaan seikkailuhaluinen, niin kovin suurten mielenliikutusten
tarpeessa sekä hurjistuneesti ihastunut matkoihin ja retkiin, oli
ikänsä pysynyt Tarasconissa?
Niin näet oli asianlaita. Neljänkymmenen viiden vuoden ikään
saakka ei Tartarin kertaakaan ollut maannut yötään ulkopuolella
synnyinkaupunkiansa. Hän ei edes ollut tehnyt tuota kuuluisaa
Marseillen matkaa, jonka jokainen oikea provensaalilainen panee
toimeen täysi-ikäiseksi tultuaan. Korkeintaan hän tunsi Beaucairen,
ja kuitenkaan Beaucaire ei ole varsin kaukana Tarasconista, koska
sinne mennäkseen tarvitsee vain kulkea sillan yli. Pahaksi onneksi
tuuli usein on temmannut mukaansa tämän siltaromun, se on niin pitkä
ja heikko, ja Rhône on niin leveä tältä kohdalta, että epäilemättä
ymmärrätte miksi... Tarasconin Tartarin piti vankkaa maata varmimpana.
Tulee näet tunnustaa, että sankarissamme oli kaksi toisistaan vallan
selvästi eroavaa luonnetta. "Tunnen itsessäni kaksi ihmistä", on joku
kirkkoisä sanonut. Tämä soveltuu kokonaan Tartariniin, jossa oli Don
Quijoten sielu, sama ritarillinen innostus, sama sankari-ihanne, sama
hillitön seikkailun ja suuruuden halu. Paha vain, ettei hänellä ollut
tuon kuuluisan espanjalaisen aatelismiehen vartaloa, tuota luisevaa ja
laihaa ruumista, tuota ruumiillisuuden varjoa, johon ei aineellinen
elämä pystynyt, ja joka jaksoi nukkua parikymmentä yötä riisumatta
rintahaarniskaansa sekä saattoi elää neljäkymmentä kahdeksan tuntia
kahmalollisesta riisiä. Tartarinin ruumis päinvastoin oli oikein aika
kokoa, hyvin lihava, hyvin raskas, hyvin aistillinen, hyvin arka ja
herkkä, täynnä porvarillisia haluja ja kotoisia vaatimuksia; sanalla
sanoen suurimahainen ja lyhyt ruumis, sijaiten kuolemattoman Sancho
Pançan säärillä.
Don Quijote ja Sancho Pança samassa miehessä! ymmärtänette,
miten huono sopu siitä syntyi, mitkä taistelut! mitkä repäisevät
epäsuhtaisuudet!... Siinäpä aihetta oivan vuoropuhelun kirjoittamiseen
kynälle semmoiselle, kuin Lucianuksen tai Saint-Evremondin, nimittäin
vuoropuhelun, joka syntyi Tartarin-Quijotin ja Tartarin-Sanchon
välillä! Tartarin-Quijote esim. innostuen Gustave Aimardin
kertomuksista huudahtamaan: "Lähden matkaan!"