Tarasconin Tartarin - 4

tuntia... Ei kuulunut mitään!... Silloin hän muisti kirjojensa
kertoneen, etteivät suuret jalopeurojen metsästäjät koskaan menneet
ampumaretkilleen ottamatta mukaansa pientä vuohenkaritsaa, jonka
kytkivät kiinni muutaman askeleen päähän itsestään ja jonka panivat
huutamaan vetämällä sitä jalasta siihen kiinnittämästään nauhasta.
Koska Tarasconilaisella ei ollut mukanaan vuohenkaritsaa, pälkähti
hänen päähänsä ruveta kokeilemaan matkimisilla, ja hän alkoi määkiä
vuohen tapaan: "Mää, mää!..."
Aluksi hyvin hiljaa, sillä sielunsa syvyydessä hän kuitenkin hieman
pelkäsi, että jalopeura hänet kuulisi... kun hän sitten huomasi, ettei
mitään tullut, määki hän kovemmin: "Mää!... Mää!..." Ei vieläkään
mitään!... Kärsimättömänä alkoi hän kahta kauheammin ja moneen kertaan
perätysten: "Mää!... Mää!... Mää!..." niin voimakkaasti, että vuohta
lopulta saattoi luulla häräksi...
Äkkiä, muutaman askeleen päässä hänestä, jotakin mustaa ja suunnattoman
suurta kyyristyi alas. Tartarin vaikeni... Tuo musta seikka painoi alas
päänsä, nuuski maata, hyppeli, piehtaroi, läksi laukkaamaan nelistä,
palasi sitten takaisin ja pysähtyi äkkiä... se oli jalopeura, siitä
ei ollut epäilystäkään!... Nyt saattoi varsin hyvin nähdä sen neljä
lyhyttä käpälää, sen hirvittävän kaulan sekä kaksi suurta silmää, jotka
loistivat pimeässä... Tähtäys, laukaisu! piu! pau!... Työ oli tehty.
Heti senjälkeen hypähti hän sulkemaan haavoitetulta otukselta tien
puristaen nyrkissään metsästystikaria.
Tarasconilaisen laukaukseen vastasi hirvittävä kiljunta. "Siitäpä
sait!" huusi kelpo Tartarin, nousi vahvojen sääriensä varaan ja
valmistautui vastaanottamaan petoa; mutta se oli saanut jo enemmän kuin
tarpeekseen ja pakeni nelistäen täyttä laukkaa sekä ulvoen... Mutta hän
ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän odotti naarasta... yhä vain
kuten kirjoissa!
Pahaksi onneksi naaras ei tullutkaan. Kahden tai kolmen tunnin
odotuksen jälkeen väsyi Tarasconilainen. Maa oli kostea, yö kävi
viileäksi ja tuuli puhalsi pistelevästi mereltä päin.
"Jospahan nukahtaisin odottaessani päivää", arveli hän, ja välttääkseen
luuvaloa hän aikoi turvautua suojustelttaansa... Mutta hiisi vieköön,
tämä suojusteltta oli niin nerokasta tekoa, niin peijakkaan nerokasta,
ettei hän ollenkaan osannut sitä avata.
Tunnin ajan hän rimpuili ja hikoili pahanpäiväisesti, mutta tuo kirottu
teltta ei auennut... On sateenvarjojakin, jotka rankkasateen tullessa
huvittelevat itseään tekemällä ihmisille tuollaisia kepposia...
Väsyneenä näistä ponnistuksistaan, Tarasconilainen survaisi tuon
teltta-rojun maahan ja laskeutui makaamaan sen päälle, kiroillen aika
provensaalilaisen tavoin.
"Pannahinen;..."
— Mitä lajia?... kysäisi Tartarin kavahtaen ylös unestaan.
Hän oli näet kuullut aamutoitotuksen Mustaphan kasarmeista...
Jalopeurojen ajaja hieroi hämmästyneenä silmiään... Hän, joka luuli
olevansa keskellä erämaata!... Tiedättekö, missä hän todella oli...?
Kyökkipuutarhassa kukkakaali- ja punajuurikka-lavan välissä.
Hänen Saharassaan kasvoi vihanneksia... Vallan lähellä häntä,
ylempänä, Mustapha-kummun sievillä viheriöillä rinteillä kohosi
algierilaisia huviloita, vallan valkeita ja välkkyviä nousevan auringon
valossa: olisi voinut luulla olevansa Marseillen lähistössä keskellä
pikkuhuviloita ja varustuksia.
Tämän uinahtavan maiseman porvarillinen ja ryytitarhamainen ulkonäkö
ihmetytti suuresti miesparkaa ja saattoi hänet hyvin pahalle tuulelle.
"Ihmiset täällä ovat hulluja", virkkoi hän itsekseen, "kun istuttavat
vihanneksensa jalopeurojen läheisyyteen... sillä en suinkaan ole
uneksinut.... Jalopeurat tulevat tänne saakka... Tuossa on todistus
siitä..."
Todistuksena siitä olivat veritäplät, jotka peto paetessaan oli
jättänyt jälkeensä. Kyyristyneenä seuraten näitä verisiä jälkiä, silmät
vilkkuen sinne tänne ja revolveri kädessä, urhokas Tarasconilainen
kulki artsokolta artsokolle ja saapui pienelle kaurapellolle... Siinä
oli viljaa tallattu, verilätäkkö, ja keskellä verilätäkköä loikoen
kyljellään, leveä haava päässä.... arvatkaapa mikä!...
"Jalopeura, totta vieköön!..."
Eipä niinkään; aasi, pieni aasi, Algeriassa niin tavallinen eläin.

VI.
Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.

Ensimäinen tunne, joka valtasi Tartarinin hänen huomatessaan onnettoman
uhrinsa, oli harmi. On todella hyvin suuri eroitus jalopeuran ja pienen
aasipahasen välillä!... Mutta seuraavassa tuokiossa sääli kokonaan
valtasi hänet. Pikkuaasi oli niin soma; se näytti niin hyvältä! Sen
kylki, joka vielä oli lämmin, liikkui aallon tavoin. Tartarin polvistui
ja koetti algierilaisen vyönsä päällä seisattaa verta vuotamasta
onnettomasta elukasta; ettepä saata kuvitella sen liikuttavampaa näkyä
kuin tämä suuri mies vaalien tätä pientä aasia.
Kahisevan silkkivyön kosketuksesta aasi, jossa vielä oli hiukka
henkeä, aukasi suuren harmaan silmänsä ja liikutti pari kolme kertaa
pitkiä korviaan, ikäänkuin sanoakseen: "Kiitos!... kiitos!..." Sitten
viimeinen väristys kulki läpi sen ruumiin, eikä se senjälkeen enää
liikkunut.
"Tummikki! Tummikki!" kuului äkkiä tuskan tukahuttama ääni huutavan.
Samassa läheisen pensaikon oksat liikkuivat... Tartarinilla oli vain
aikaa nousta seisovilleen ja asettua valmiiksi vastarintaan... Naaras
näet lähestyi.
Se tuli hirvittävänä ja ärjyen, vanhan myssypäisen Elsassittaren
muodossa, jolla oli aseenaan kookas punainen sateenvarjo ja joka huusi
aasiansa, niin että Mustapha-vuori yhtenään kajahteli. Varmaankin
olisi Tartarinin ollut parempi olla tekemisissä raivostuneen
naarasleijonan, kuin tämän kiukkuisen eukon kanssa... Turhaan tuo
poloinen koetti selittää hänelle, miten oli käynyt näin hassusti;
nimittäin että hän oli luullut Tummikkia jalopeuraksi... Eukko luuli,
että mies tahtoi pitää häntä pilanaan ja karkasi, tiuskuen pontevasti:
"vies sun pahus", sankarin kimppuun, pehmittäen hänen selkäänsä
sateenvarjollaan. Tartarin, hieman tyrmistyneenä, puolustautui niin
hyvin kuin saattoi, väisti iskuja pyssyllään, hikoili, ähki, hypähteli
ja huusi: — "Mutta hyvä rouvaseni... hyvä rouvaseni .."
Mutta eipä siitä apua! "Hyvä rouvaseni" oli kuuro, ja hänen intonsa sen
tarpeeksi osotti.
Kaikeksi onneksi kolmas henkilö saapui taistelukentälle, nimittäin
Elsassittaren mies. Tämä oli itse elsassilainen ja ravintoloitsija sekä
lisäksi tilintekoihin hyvin taipuvainen. Huomattuaan kenen kanssa hän
oli tekemisissä ja ettei otuksen kaataja muuta halukkaammin toivonut,
kuin että saisi maksaa uhrinsa hinnan, riisti hän aseen puolisoltaan,
ja asiasta sovittiin.
Tartarin antoi kaksi sataa francia; aasi muka kyllä oli
viidenkertaisesti tämän hinnan arvoinen. Se näet on pikkuaasien
juokseva hinta arapilaisilla markkinoilla. Sitten kuopattiin Tummikki
parka viikunapuun juurelle, ja Elsassilainen, tultuaan hyvälle tuulelle
suurten tarasconilaisen hopearahojen väikkeestä, pyysi sankaria
tulemaan pienelle aterialle hänen ravintolaansa, joka oli muutaman
askeleen päässä siitä valtatien varrella.
Algierilaiset metsästäjät tulivat sinne murkinoimaan joka sunnuntai,
sillä tasanko oli rikas saaliista, eikä kahden peninkulman levyisellä
alueella kaupungin ympärillä ollut kaniineille mieluisempaa aluetta.
"Entä jalopeurat?" kysyi Tartarin.
Elsassilainen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä: "Jalopeurat?"
— Niin... jalopeurat... näkyykö niitä täällä joskus? virkkoi
miesparka, vähän epävarmempi kajahdus äänessä.
Ravintoloitsija remahti nauramaan:
"No mitäpä vielä... Jalopeuroja... mitähän ne täällä tekisivät?..."
— Eikö niitä siis ole Algeriassa?...
— Enpä totta totisesti, ikinä ole niitä nähnyt... Ja kuitenkin olen
jo kaksikymmentä vuotta asunut tässä siirtokunnassa. Luulen kuitenkin
kuulleeni puhuttavan... Ehkäpä sanomalehdissä... Mutta se on paljoa
kauempana, etäällä etelässä.
Sinä hetkenä he saapuivat ravintolaan. Se oli laitakaupungin
pikkuravintola, jommoisia näkee Vanves'ssa ja Pantinissa; oven
yläpuolella oli vallan kuivettunut oksa ja biljardikeppiä maalattuina
seinille sekä tämä viaton nimikyltti:
_Kaniinien yhtymäpaikka_.


VII.
Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista tehdystä
rukousnauhasta.

Tämä ensimäinen seikkailu olisi saattanut olla omansa masentamaan
monenkin rohkeuden; mutta Tartarinin tapaiset miehet eivät niin
helposti lannistu.
"Jalopeurat ovat etelässä," ajatteli sankari; "hyvä, lähdenpä etelään."
Ja nieltyään viimeisen suupalansa, hän nousi, kiitti isäntäänsä,
suuteli eukon kättä vallan ilman kiukkua, vuodatti viimeisen kyyneleen
onnettoman Tummikin yli ja aikoi nopeasti palata Algieriin, vakaasti
päättäen sulkea matkalaukkunsa ja vielä samana päivänä matkustaa
etelään.
Paha vain, että Mustaphan iso tie eilisestä näytti venyneen pitemmäksi:
ja päällepäätteeksi aurinko paahtoi ja tomua lenteli pahanpäiväisesti!
Suojustelttakin oli sietämättömän raskas!... Tartarinilta suorastaan
puuttui rohkeutta jalan kulkea kaupunkiin saakka, ja sentähden hän
antoi merkin ensimäiselle ohikulkevalle omnibukselle ja nousi siihen
sisälle...
Oi! Tartarin parka! Kuinka paljon edullisempaa hänen nimelleen, hänen
maineelleen olisi ollut jättää nousematta noihin ajopeli-ramuihin ja
jatkaa jalkaisin matkaansa, tosin joutuen vaaraan läkähtyä raskaan
ilman, suojustelttansa ja jykevien kaksipiippuisten pyssyjensä
painosta....
Tartarinin noustua sisälle, oli omnibus täysi. Perällä istui
tummapartainen algierilainen apulaispappi nenä kiinni rukouskirjassaan.
Vastapäätä nuori maurilainen kauppias, joka poltti suuria paperossia,
lisäksi maltalainen merimies ja neljä tai viisi valkealiinapukuista
mauritarta, joilla oli ainoastaan silmät näkyvissä. Nämät naiset olivat
juuri olleet rukoilemassa Abd-el-Kader’in hautausmaalla; mutta tämä
vakava hautausmaalla-käynti ei näyttänyt saattaneen heitä surullisiksi.
Heidän nähtiin nauravan ja lörpöttelevän keskenään kasvohuntujensa
alitse, sekä haukkailevan leivoksia.
Tartarin luuli huomaavansa, että he katselivat häntä alinomaan.
Etenkin yksi heistä, joka istui vastapäätä häntä, oli upottanut
katseensa häneen, eikä kääntänyt sitä pois koko matkan kuluessa.
Vaikka tuo nainen oli hunnukas, niin hänen suuri tumma silmänsä, soma,
kultarenkaiden koristama ranne, joka silloin tällöin tuli näkyviin
verhojen lomista, äänen kaiku, pään sulavat, melkein lapselliset
liikkeet, kaikki tämä ilmaisi, että verhojen alla oli jotakin nuorta,
sievää, ihailtavaa... Onneton Tartarin ei tiennyt minne kääntyä.
Noiden kauniiden itämaalaisten silmien äänetön hyväily saattoi hänet
levottomaksi, vallan pois tasapainostaan; hänen oli kuuma, hänen oli
kylmä...
Päälle päätteeksi tuon naisen jalkine sekaantui asiaan: Tartarin tunsi
pienen kenkäsen liikkuvan suurilla metsästyssaappaillaan, liikkuvan
ja häärivän kuin pienen punaisen hiiren... Mitä tehdä? Vastatako
tähän katseeseen, tähän kosketukseen! Miksi ei, mutta seuraukset...
Lemmenseikkailu Itämailla, sehän on jotakin hirveätä!... Ja kelpo
Tarascomlainen, jolla oli haaveellinen ja etelämainen mielikuvitus,
näki jo hengissä, miten hän joutui eunukkien käsiin ja mestattiin,
tai ehkäpä vielä kauheamman kohtalon alaiseksi, miten hän ommeltiin
nahkasäkkiin ja täten, katkottu pää vieressään, kellui meren aalloilla.
Tämä jäähdytti hieman hänen tunteitaan... Mutta yhä edelleen pieni
jalkine jatkoi tointansa, ja vastapäätä olevat silmät aukenivat
selkoselälleen häntä kohti ikäänkuin kaksi tummaa samettikukkaa, jotka
näyttivät virkkavan:
— Nouki meidät!...
Omnibus pysähtyi. Oltiin saavuttu teaatteritorille Bab-Azoun kadun
suulle. Yksitellen, jalat kietoutuneina avaroihin hamehousuihin ja
aralla suloudella puristaen kokoon ruumiin ympärille liinaverhojaan,
maurittaret poistuivat ajopeleistä. Tartarinin ystävätär nousi
viimeiseksi ja silloin hänen kasvonsa liikkuivat niin läheltä
sankarimme kasvojen ohi, että tytön henkäys kohtasi hänet, ja siinä
tuoksahti esiin kokonainen tulva nuoruutta, zhasmiinia, myskiä ja
leivoksia.
Tarasconilainen ei voinut tätä vastustaa. Huumautuneena lemmentunteista
ja valmiina kaikkeen hän syöksyi Maurittaren jälkeen... Kuullessaan
hänen saappaansa ja nahkakotelonsa narisevan, Mauritar kääntyi
taaksepäin, pani sormen kasvohunnulleen, ikäänkuin sanoakseen "vaiti!"
ja nopsasti hän toisella kädellään viskasi Tartarinille pienen
tuoksuvan, zhasmiinikukista tehdyn rukousnauhan. Tarasconin Tartarin
kyyristyi alas ottamaan sen käteensä; mutta koska sankarimme oli hieman
kankea asetaakkansa alla, tämä temppu vei jotenkin paljon aikaa...
Kun hän taas nousi pystyyn zhasmiini-rukousnauha sydämellään, —
Mauritar oli kadonnut.


VIII.
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!

Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! Nukkukaa rauhassa luolienne
sopukoissa, erämaan aloe- ja kaktuskasvien suojassa... Muutaman
päivän kuluessa ainakaan ei Tarasconin Tartarin teitä vielä tule
tappamaan. Tällä hetkellä kaikki hänen sotavarustuksensa, — asearkut,
rohtolaatikot, lepäävät rauhallisesti kasattuina "Europan hotellin"
numero 36:n nurkassa.
Nukkukaa pelotta, suuret punakeltaiset jalopeurat! Tarasconilainen
etsii Mauritartaan. Omnibusjutun jälkeen tuo poloinen luulee alati
tuntevansa jalallaan, leveällä metsästäjäjalallaan, pienen punaisen
hiiren häärinää ja mereltä tuleva tuulahdus tuoksahtaa hellästi — teki
hän mitä tahansa — sokerileivoksille ja anikselle.
Hänen täytyy, maksoi mitä maksoi, saada henttunsa!
Mutta tämäpä ei ole ollenkaan helppoa! Löytää kaupungista, jossa on
satatuhatta sielua, henkilö, josta ei tunne muuta kuin hengityksen,
kengät ja silmien värin; ainoastaan rakkaudesta hassustunut
tarasconilainen saattaa olla valmis moisiin yrityksiin.
Pahinta tässä kohdin on, että kaikki maurittaret suurten valkoisten
kasvohuntujensa alla ovat toisensa näköiset; tämän lisäksi eivät nämät
naiset juuri liiku ulkona, ja jos heitä tahtoo nähdä, täytyy kiivetä
yläkaupunkiin, arapialaiseen kaupunkiin, "turkkilaisten" kaupunkiin.
Tämä yläkaupunki on oikea rosvopesä. Synkät hyvin kaidat pikkukadut
kiemurrellen pystysuorasti kahden salaperäisen talojen muodostaman
huonerivin välissä, joiden katot yhtyvät, matkaansaaden tunnelin. Ovet
matalat, ikkunat vallan pienet, hiljaiset ja ristikkoiset. Ja sitten
oikealla ja vasemmalla joukko hyvin synkkiä komeroita, joissa hurjat
merirosvojen kaltaiset "turkkilaiset" — valkeat silmät välkkyen ja
hampaat kiiluen — polttavat pitkiä piippujaan ja puhuvat keskenään
puoliääneen, ikäänkuin sopiakseen jostakin konnankoukusta...
Ken väittäisi, että Tartarin ilman mielenliikutusta kulki tämän
hirvittävän kaupunginosan läpi, valehtelisi. Hän oli päinvastoin hyvin
liikutettu, ja niillä pimeillä pikkukaduilla, joilla hänen suuri
mahansa anasti koko kadun leveyden, tuo kunnon mies astui edelleen
noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, silmä vaanien ja sormi
revolverin hanalla. Vallan kuin Tarasconissa, kun hän meni klubiin.
Joka hetki hän odotti saavansa selkäänsä koko parven eunukkeja ja
janitshaareja, mutta toivo nähdä se nainen, johon oli mieltynyt, antoi
hänelle jättiläisen rohkeuden ja voiman.
Koko viikkoon ei peloton Tartarin lähtenyt yläkaupungista. Milloin
hänet nähtiin tuntikausia seisovan maurilaisten uimahuoneiden edustalla,
odottaen hetkeä, jolloin nämät naiset tulevat ulos joukottain, väristen
ja tuoksuen merikylvylle; milloin taas hän näyttäytyi kykkien moskeain
ovella, hikoillen ja puhkuen riisuessaan suuria saappaitaan ennenkuin
astui pyhäkköön...
Välistä kun Tarasconilainen iltasin palasi masentuneena siitä, ettei
ollut mitään löytänyt moskeoista eikä uimahuoneilta, kuuli hän
ohikulkiessaan maurilaisista taloista yksitoikkoisia lauluja, kitaran
himmeitä ääniä, baskilaisten rumpujen pärinää sekä pientä naisen
naurua, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään.
"Hän on ehkä tuolla sisällä!" virkkoi hän itsekseen.
Silloin hän, jos katu oli tyhjä, lähestyi jotakin näistä taloista,
nosti ylös matalan portin raskaan vasaran ja kolkutti sillä
pelokkaasti... Heti nauru ja laulu lakkasi. Muurin takaa kuului nyt
vain hiljaista epäselvää Ruiskutusta, kuten häkistä, jossa linnut ovat
nukkuneet.
"Pitäkäämme hyvin puoliamme!" arveli sankari... "Tässä on vielä
helisemässä!"
Useimmiten hän kuitenkin vain sai päähänsä ruukullisen kylmää vettä tai
myöskin appelsiinin kuoria ja berberiläisiä viikunoita... Ei koskaan
sen vaarallisempaa sattunut...
Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!


IX.
Montenegrolainen ruhtinas Gregory.

Tartarin oli jo kaksi pitkää viikkoa etsinyt algierilaista naistaan,
ja sangen todenmukaisesti hän etsisi häntä vielä nytkin, ellei
hänen avukseen olisi tullut rakastavien kaitselmus montenegrolaisen
aatelismiehen haahmossa. Juttu oli seuraava:
Talvella joka lauvantai-yönä Algierin suuri teaatteri toimeenpanee
naamiohuvit, vallan kuin Pariisin ooppera. Ne ovat tuollaisia
ijänikuisia ja mauttomia syrjäseudun naamiohuveja. Salissa on vähän
väkeä; muuten siellä on vähän sentapaista kuin Bullier’n tai Casinon
tanssisaleissa, hurjia naikkosia, jotka kulkevat soturien kintereillä,
lakastuneita kaunottareja, rappiolle joutuneita puutavaran lastaajoita,
ja viisi tai kuusi pientä mahonnilaista pesijätärtä, jotka astuvat
seuraelämään, mutta jotka hyveensä päiviltä ovat säilyttäneet sipulin
ja safranin sekaisten kastikkeiden hajun... Mutta tästä ei vielä
saa oikeata yleiskatsausta. Se on saavutettavissa lämpiössä, joka
tilaisuutta varten on muutettu pelisaliksi... Kuumeentapaisesti
kiihoittunut ja kirjava joukko tungeikse siellä vihreäpeitteisten
pöytien ympärillä: siinä lomalla olevia turcos-sotureita [turcos
on Algierian alkuasukas, joka palvelee tarkk’ampujana Ranskan
afrikalaisessa sotaväessä. Suoment. huom.], jotka tekevät panoksensa
lainaamistaan kuparikolikoista, maurilaisia kauppiaita yläkaupungista,
neekereitä, maltalaisia sisämaan siirtolaisia, jotka ovat matkustaneet
neljäkymmentä peninkulmaa vain voidakseen onnen kaupalla lyödä "ässän"
pöytään ja siten panna alttiiksi rattaiden ja härkäparin hinnan...
kaikki vavisten, kalpeina, kiristäen hampaita, silmissä tuo omituinen,
levoton, vino pelaajan katse, joka on käynyt kieroksi yhden ainoan
kortin alituisesta tähystelemisestä.
Vähän kauempana on kokonaisia heimokuntia algierilaisia juutalaisia,
jotka pelaavat keskenään. Miehet ovat itämaalaisissa puvuissa, joita
räikeästi koristaa siniset sukat ja samettipäähineet. Pöhöttyneet ja
kalpeat naiset istuvat jäykkinä kapeine kultaisine rintakoristeineen...
Ryhmittyneenä pöydän ympäri koko tämä seura rähisee, väittelee, laskee
sormien avulla ja pelaa varsin vähän. Aika ajoin, pitkien salaisten
neuvottelujen jälkeen, joku vanha pitkäpartainen patriarkka lähtee
joukosta ja panee alttiiksi perheaarteena säilytetyn ison hopearahan...
Silloin koko tämän pelin kestäessä tähystelevät pöytää säkenöivät
heprealaiset silmät, hirveät mustan timantin tapaiset silmät, jotka
panevat kultarahat vavahtelemaan pöytäliinalla ja lopuksi vetävät niitä
luokseen hiljaan ikäänkuin rihmoihin kiinnitettyinä...
Sitten syntyy riitaa, tappelua; satelee eri maiden kirouksia; hurjia
huutoja kaikilla eri kielillä; veitset vedetään tupeistaan, vahdit
saapuvat paikalle, pelaajilta puuttuu rahaa!...
Keskelle tätä hurjaa mellakkaa oli suuri Tartarin eräänä iltana eksynyt
etsiessään sydämelleen unhoitusta ja rauhaa.
Sankari kulki yksin väkijoukossa ajatellen Mauritartaan, kun äkkiä
erään pelipöydän luota halki kullan kilinän närkästynyt kirkuna kohosi
ilmoille:
"Sanon Teille, että minulta puuttuu kaksikymmentä francia, hyvä
herra!..."
— Hyvä herra!...
— Entä sitten?... hyvä herra!...
— Tietäkää kenen kanssa puhutte, hyvä herra!
— Enpä muuta haluakaan, hyvä herra!
— Olen montenegrolainen ruhtinas Gregory, hyvä herra!...
Kuullessaan tämän nimen, Tartarin vallan liikutetuin mielin raivasi
itselleen tien väkijoukon läpi ja asettui lähemmäksi riitapukareita,
iloisena ja ylpeänä siitä, että oli jälleen tavannut ruhtinaansa, tuon
niin kohteliaan montenegrolaisen ruhtinaan, johon hän oli ohimennen
tutustunut höyrylaivalla.
Vahinko vain, ettei tuo korkea arvonimi, joka niin suuresti oli
häikäissyt ystävämme Tarasconilaisen, tehnyt mitään vaikutusta
jääkäriupseeriin, jonka kanssa ruhtinaalla oli äskeinen jupakka.
"Sepä minua suuresti hyödyttää..." virkkoi soturi rienaten; sitten hän
lisäsi kääntyen yleisön puoleen: "Montenegron Gregory... kuka mokomaa
tuntee?... Ei kukaan!"
Närkästyneenä Tartarin astui askeleen eteenpäin.
"Anteeksi... minä tunnen ruhtinaan!" virkkoi hän hyvin varmalla äänellä
ja kaikuvimmalla tarasconilaisella murteellaan.
Jääkäriupseeri katsoi häntä hetken lujasti silmiin ja sanoi nostaen
hartijoitaan:
"No! hyvä... Jakakaa sitten keskenänne ne kaksikymmentä francia, jotka
puuttuvat, älkäämme niistä enempää puhuko."
Tämän sanottuaan hän käänsi selkänsä ja katosi joukkoon.
Tulinen Tartarin tahtoi syöksyä hänen jälkeensä, mutta ruhtinas esti
hänet siitä virkkaen:
"Jättäkää hänet... jääköön se minun asiakseni."
Ja tarttuen Tarasconilaisen käsivarteen hän vei hänet nopeasti ulos
koko huoneustosta.
Heidän tultuansa torille, montenegrolainen ruhtinas Gregory paljasti
päänsä, ojensi kätensä sankarillemme ja aloitti, muistellen himmeästi
hänen nimeänsä:
"Herra Barbarin..."
— Tartarin! kuiskasi toinen vaatimattomasti.
- Tartarin tai Barbarin, yhdentekevää kumpi vain... Me kaksi olemme
tästälähin uskolliset kuolemaan saakka!
Ja jalosukuinen Montenegrolainen pudisti hänen kättään hurjan
pontevasti... Sen arvaa, että Tarasconilainen tästä oli ylpeä.
"Ruhtinas!... Ruhtinas!..." toisteli hän huumautuneena.
Neljännestuntia myöhemmin nämät kaksi herrasmiestä istuivat kaikessa
mukavuudessa "Plataani-ravintolassa", miellyttävässä öisessä
olopaikassa, jonka porrasalttaanit ulottuivat merelle saakka. Siellä,
voimakkaan venäläisen salaadin ääressä, jota huuhdeltiin alas
oivallisella Crescia-viinillä, uudistettiin tuttavuus.
Eipä saata kuvitella miellyttävämpää henkilöä kuin tämä
montenegrolainen ruhtinas. Hän oli hoikka, hieno, tukka tiheäkutriseksi
kiherretty, leuka ajettu sileäksi kuin hiottu kivi, rinta täynnä
omituisia tähtiä; silmässä viekas ilme, käytöstapa imarteleva ja murre
italiaan vivahtava, jotka seikat jotenkin saattoivat hänet viiksettömän
Mazarinin kaltaiseksi. Hän oli muuten hyvin perehtynyt latinankieliseen
kirjallisuuteen, siteeraten yhtä mittaa Tacitusta, Horatiusta ja
kommentarioita.
Hän oli vanhaa sukua, ja kymmenen vuoden ikäisenä olivat hänen veljensä
— niin hän kertoi — hänen vapaamielisten aatteidensa vuoksi, ajaneet
hänet pois kotoa, ja siitäperin oli hän kiertänyt maailmaa, opikseen ja
huvikseen, ylimyksellisenä filosofina... Mikä eriskummallinen sattuma!
Ruhtinas oli oleskellut kolme vuotta Tarasconissa, ja kun Tartarin
oli ihmeissään, ettei hän koskaan ollut kohdannut häntä klubissa eikä
esplanaadilla, virkkoi hänen ylhäisyytensä vältellen: "Liikuin vähän
ulkona..." Eikä Tarasconilainen hienotunteisuudesta rohjennut asiasta
sen enempää kysellä. Kaikilla tuommoisilla suurilla henkilöillä on
salaperäiset puolensa!...
Sanalla sanoen, tuo herra Gregory oli oivallinen ruhtinas. Ryypiskellen
punaista Crescia-viiniä hän kuunteli kärsivällisesti, kuinka Tartarin
jutteli Maurittarestaan, jopa ruhtinas lupasi löytävänsäkin hänet pian,
sillä hän tunsi kaikki nämät naiset.
Siinä juotiin paljon ja ilman kivennäisvesiä. Juotiin Algierin naisten,
Montenegron vapauden maljat.
Ulkona alttaanin juurella meri hyökyi ja aallot pimeässä loiskivat
rannalle läiskähdellen kuin märkä vaate, jota ravistetaan. Ilma oli
kuuma ja taivas täynnä tähtiä.
Plataanissa satakieli lauloi...
Tartarin sai maksaa laskun.


X.
Sano minulle isäsi nimi, niin minä safton sinulle tämän kukan nimen.

Puhukaamme montenegrolaisesta ruhtinaasta, jotta kertomuksemme siivet
nopsasti lentoon lehahtaisivat.
"Plataani-ravintolassa" vietetyn illan seuraavana päivänä ruhtinas
Gregory aamun sarastaessa ilmestyi Tarasconilaisen huoneeseen.
"Pukeutukaa mitä pikimmin... Maurittarenne on löydetty... Hänen nimensä
on Baia... Kahdenkymmenen-vuotias, soma kuin ruusunnuppu, ja jo
leski..."
— Leski!... mikä onni! virkkoi hilpeänä kelpo Tartarin, joka pelkäsi
itämaalaisia aviomiehiä.
— Leski tosin, mutta suuresti veljensä valvonnan alaisena.
— Ai peijakas!...
— Tuo veli on hurja maurilainen, joka myy piippuja Orléans'in
basaarissa...
Seurasi hiljaisuus.
"Hyvä!" virkkoi ruhtinas, "Teidän kaltaisenne mies ei niin vähästä
säikähdy; ja ehkäpä saamme tuon veijarin puolellemme, kun ostamme
häneltä muutaman piipun... No, pukeutukaapa nopeasti, Te onnellinen!"
Kalpeana, liikutuksen valtaamana ja sydän täynnä lemmentunteita
Tarasconilainen keikahti pois vuoteestaan ja kysyi, napittaessaan
avaroita alushousujaan:
"Mitä minun tulee tehdä?"
— Vallan yksinkertaisesti kirjoittaa tuolle naiselle ja pyytää häneltä
kahdenkeskistä kohtausta!
— Osaako hän siis ranskaa?... virkkoi Tartarin naiivisesti ja pettyneen
näköisenä, sillä hän uneksi puhtaasti itämaalaista seikkailua.
"Eipä hän osaa niin ranskalaista sanaa!", vastasi ruhtinas
järkähtämättömänä, "mutta sanelkaa te minulle kirjeenne, minä sen sitä
myöten käännän."
— Oi, ruhtinas, kuinka hyvä olette!
Ja suuri Tartarin rupesi astuskelemaan huoneessa pitkin askelin,
hiljaisena ja kooten ajatuksiaan.
Eihän Algierin maurittarelle saata kirjoittaa niin, kuin jollekin
Beaucairen tyttöletukalle. Onneksi sankarillamme oli varastossa
lukuisat lukemisensa, joiden nojalla hän, sekoittaen yhteen Gustave
Aimard’in esittämää uhkuvaa intialaista kaunopuheliaisuutta, Lamartinen
"Itämaan matkan" purkauksiin sekä Salomon korkeanveisun jättämiin
himmeisiin muistoihin, saattoi kyhätä niin itämaalaisen kirjeen, kuin
ikinä voi kuvitella. Se alkoi seuraavasti:
"Kuni kamelikurki hiekka-aavikoilla..."
Ja päättyi näin:
"Sano minulle isäsi nimi, niin minä sanon sinulle tämän kukan nimen..."
Tähän kirjalliseen lähetykseen olisi Tartarin kernaasti liittänyt
merkkikuvallisen kukkavihon, niinkuin Itämailla on tapana. Mutta
ruhtinas Gregory arveli sopivammaksi ostaa muutaman piipun naisen
veljeltä, joka seikka varmaankin lieventäisi tämän pienen herrasmiehen
rajua luonnetta ja tuottaisi paljon huvia naiselle itselle, joka oli
intohimoinen polttaja.
"Menkäämme pian ostamaan piippuja!" virkkoi Tartarin täynnä intoa.
— Ei!... ei!... Antakaa minun mennä sinne yksin. Minä saan ne
halvemmalla...
"Kuinka! tekö tahtoisitte tätä vaivaa... Oi ruhtinas... ruhtinas..." Ja
tuo kunnon mies vallan huumauksissaan, ojensi kukkaronsa palvelukseen
alttiille Montenegrolaiselle, teroittaen hänen mieleensä, ettei hän
mitään laiminlöisi, jotta naikkonen vain tulisi suopeaksi.
Pahaksi onneksi tämä asia — vaikka olikin niin hyvään alkuun
pantu — ei edistynyt niin nopeasti, kuin toivottavaa olisi ollut.
Hyvin liikutettuna Tartarinin kaunopuheliaisuudesta ja muuten
kolmeneljännekseksi lumottuna — niin arveli ruhtinas — ei Mauritar
halunnut mitään kiihkeämmin kuin tilaisuutta vastaanottaakseen
Tartarinin. Mutta veljellä oli arvelunsa, ja näiden haihduttamiseksi
täytyi ostaa tusinoittain, kasottain, lastittain piippuja...
"Mitähän, piru vieköön, Baia tehneekään kaikilla näillä piipuilla?"
ajatteli Tartarin parka välistä itsekseen; — mutta siitä huolimatta hän
maksoi kuitenkin tinkimättä.
Vihdoin viimeinkin, ostettuaan vuoren korkuisen piippupaljouden ja
ammennettuaan ilmoille runsaita itämaalaisen runouden tulvia, hän
saavutti toivotun kohtauksen.
Tuskin minun tarvitsee mainita, kuinka sykkivin sydämin Tarasconilainen
siihen valmistautui, miten hellällä huolellisuudella hän tasoitti,
kiilloitti ja hajuvesillä valeli jäykkää lakkimetsästäjä-partaansa,
eikä hän unhoittanut — täytyyhän olla varoillaan kaikkien
mahdollisuuksien suhteen — pistää taskuihinsa pari teräväpäistä hamaraa
ja pari kolme revolveria.