Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 6

kultasuonta.
Kultamalmisuonet juoksevat näet niin epäsäännöllisesti, ett'ei
koskaan voi varmuudella sanoa, minne päin ne menevät, vaikka
vuorikerrokset kulkevatkin pinnalla jotenkin säännöllisesti.
Syvemmällä maan sisässä voi suuremmalla menestyksellä toivoa
löytävänsä sen suonen jatkoa, joka on ilmaantunut pinnemmalla ja
joskus voi suoni siellä olla suurempikin kuin ylempänä. Mutta kun
ei laskuihin siinäkään suhteessa ole luottamista, niin muuttuu
kaivaminen, kuokkiminen ja poraaminen sen kautta uuden löydön
läheisyydessä mitä nurjimmaksi arpapeliksi.
Pitkin sen pienen harjun selännettä, joka kulki laakson poikki, oli
maa, niinkuin sanottu, mitattu palstoihin -- "claims" -- ja joka
palsta oli jo vallattu. Tähän saakka ei vielä ollut löydetty muuta
kuin tuo yksi kultakvartsisuoni, mutta se oli todellakin runsas
siitä päättäen, mitä siitä kerrottiin, sillä nähdä ei uutta kaivosta
saanut ehdolla millään. Se olisi ehkä voinut antaa jotain viittausta
kultasuonen suunnasta ja semmoisten tietojen leviäminen olisi ollut
haitallinen löytöjen tekijälle claimia toisille myydessä.
Järjellisintä oli siis odottaa ja sillaikaa ottaa selkoa
maasuhteista. Jos vielä jotain löytöjä tapahtuisi, niin voisi
niiden mukaan ehkä päättää jotain malmisuonen suunnasta. Ja silloin
kannattaisi ehkä ruveta pyykittämään itselleen claimia jollain niistä
kukkuloista, jotka kulkivat kahden puolen laaksoa.
Melkein koko päivä kului minulta tutkimusteni tekoon ja tulin
minä illalla siihen päätökseen, että toiveeni olivat niinkuin
viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan. Mutta ne voisivat parantua
hyvinkin tuntuvasti, jos uusia löytöjä piankin tehtäisiin. Ja oli
miten oli, samaa peliähän täällä pelasivat kaikki muutkin.
Kun palasin hotelliin, tehtiin siellä jo illallisvalmistuksia ja
olin minä niin uupunut, ett'en halunnut muuta kuin istua hiljaa
jossain nurkassa. Mutta kun nyt siinä istuin ja imin piippuani,
herätti vastustamattomasti huomiotani pieni, ylen hullunkurinen
kyyppari, joka paraallaan kattoi pöytää. Hän alkoi juuri latoa
pöydälle pinottain vastaleivotuita, höyryäviä pikku kakkuja tai
oikeastaan puoleksi paistuneita taikinapalloja. Minua harmitti vähän,
että hän toi ne sisään ennen muita ruokia, sillä kylmillään ovat
ne vaikeasti sulavia eivätkä maista juuri miltään. Mutta harmini
haihtui katsellessani kyypparia, joka suikkelehti ulos ja sisään
kuin sukkulainen lyhyvillä jaloillaan, joka kerta kun toi uuden
ruoka-astian pöydälle. Ja kuta enemmän minä katselin pientä miestä,
sitä enemmän huvitti hän minua.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli irlantilainen. Ainoastaan
irlantilaisella tai orangutangilla voi olla niin tavattoman pitkä
yläruumis ja niin litteän latuskainen nenä, ja niin ammottavan
isot sieramet, että niiden läpi luuli näkevänsä suoraan aivokopan
pohjaan. Punainen partakehä, joka leuvan alatse kulki yhdestä
korvasta toiseen, pitkät kädet ja lyhyet jalat -- puhumattakaan
pienistä, viekkaista silmistä -- tekivät hänestä niin täydellisen
apinan, että semmoisia voi tavata ainoastaan hänen kansalaistensa,
"viheriänsaaren" miesten joukossa.
Viimein tarttui hän suureen kelloon, asettui avonaiseen oveen ja
alkoi pitää aivan pirullista meteliä heiluttaen sitä kahden käden
ylös ja alas. Ja silloin oli hän niin hullunkurisen näköinen, että
minun melkein täytyi nauraa ääneen, vaikka olinkin uupunut ja vaikka
toiveeni olivatkin vaan niinkuin viisikymmentä tuhatta yhtä vastaan.
Mutta kun meteli oli merkki nälkäisille ja janoisille käymään
taikinapallojen ja muiden herkkujen kimppuun, unhotin minä pian
irlantilaiseni, antautuessani aineellisempia asioita harrastamaan.
Syötyäni lähdin taas ulos leirin parhaimpaan hotelliin kuulemaan,
mitä uutisia siellä olisi saatavana. Ei tämäkään hotelli ollut muuta
kuin lautavaja, mutta kun se oli muutamia päiviä muita vanhempi, niin
oli sen arvo sitä mukaa suurempi kuin toisten.
Sekin oli yhtä täysi kuin toisetkin ja oli siellä pelareita ehkä
vielä enempikin, kaikki täydessä touhussa. Mutta kun en sielläkään
onnistunut saamaan sen arvokkaampia tietoja kuin muuallakaan,
asetuin erään pelipöydän ääreen katselemaan pelin menoa, samalla kun
tupruttelin savua jo ennestäänkin savulla täytettyyn huoneeseen.
Vaan ei pelinkään katselemisesta ollut sen suurempaa huvia. Pelaajat
olivat vielä varovaisia ja panokset pieniä. Tämä aika illasta oli
vielä liika varhainen ja koko leiri oli ehkä vielä liika uusi ja
köyhä. Olin jo aikeissa lähteä tieheni, kun tulin silmänneeksi niitä,
jotka toisella puolen pöytää kuluttivat aikaansa samalla lailla kuin
minäkin. Etumaisena seisoi vanha tuttavani eversti Beckridge, pitkä
sikari hampaissa.
-- Olette kai löytänyt hyvän eläimin? kysyin minä laskien käteni
hänen olkapäälleen.
-- Halloo! Teitä en nyt ainakaan olisi luullut täällä näkeväni!
Mitä teillä on täällä tekemistä? kysyi översti ja pudisti kättäni
sydämmellisesti.
-- Ei mitään, totta puhuen! Olen tehnyt pienen retken länteen,
nähdäkseni olisiko täällä mitään toimittamista.
-- Niin, niin! -- Kultakuumeesta on yhtä vaikea päästä sivu kuin
tuhkarokosta, ivaili översti. Ei koskaan ajatella, kuinka pienet
toiveet ovat, ennenkun on saatu nahkaan.
-- Entä te itse? Ette kai tekään ole tullut tänne vaan vuoristoilmaa
hengittämään?
-- En suinkaan. Chicagon ilma on minulle tarpeeksi hyvää, vaikka
onkin paksua, enkä olisi lähtenyt liikkeelle, ell'eivät ajat olisi
niin kurjat. Siellä ei ollut mitään tekemistä ja sen vuoksi lähdin
minä länteen päin.
-- Siis vaan huviksenne?
-- En suinkaan! Sekä huviksi että hyödyksi. Vaikka huvi tällä kertaa
on suoraan sanoen kovin keskinkertainen ja hyödynkin toiveet ovat
mitättömän pienet. Minä kulen näyttelemässä konstintekijöitä, ilmaisi
hän sitten pitkän esipuheensa jälkeen.
Minä nauroin katketakseni. Översti näytti ensin vihaiselta, mutta
nauroi lopulta hänkin.
-- Ka, mitäs hittoa täällä muutakaan! Voitin koko roskan -- teltan,
vaunut, hevoset, vahakuvat ja kaikki muut -- korttipelissä niiden
entiseltä omistajalta, joka ei voinut maksaa puhtaassa rahassa. Ja
kun en voinut niistä saada suunnillekaan hyväksyttävää hintaa, päätin
itse ruveta koetteeksi liikettä harjoittamaan. Olisi tainnut olla
parasta antaa hänen pitää kaikki tyyni.
-- Kuinka niin? Onko parrakas nainen rakastunut ja ajattanut
partansa? Vai onko lihava tyttö laihtunut niin, ett'eivät kupit enää
pysy tarjottimella?
-- Eikö hei -- -- marisi översti. Tulkaa ottamaan lasi whiskyä, niin
kerron teille koko jutun. Irvistelkää sitten minkä haluttaa.
-- Museoni varustaminen ja siihen kuuluvat kalut arvosteltiin
puoleentoista tuhanteen dollariin, kertoi översti, sittenkun olimme
juoneet whiskymme -- paitse gorillaa, joka yksin maksoi kaksisataa.
Tuhat neljäsataa olin voittanut, niin että sain pudistaa omasta
pussistani kolmesataa puhdasta rahaa. Liike on vedellyt aika hyvin
täällä lännessä, vaikka menot ovat luonnottoman suuret. Mutta minä
otan viisikolmatta senttiä kymmenen asemasta kaupungeissa. Kaikki
tahtoivat nähdä gorillan, joka osasi polttaa tupakkaa ja tehdä
muutamia muita konsteja. Muusta roskasta eivät ne paljoa välittäneet.
Mutta viime maanantaina kuoli gorilla -- niin, oikeastaanhan se
oli vaan suuri babiaani. Sihteerini oli humalassa lauvantai-iltana
ja unhotti sulkea vaunun ikkunan. Sunnuntaina sairastui se
keuhkokuumeesen ja maanantai-iltana se kuoli. Sen jälkeen tuottaa
liike vaan tappiota eikähän tässä kurjassa kylässä ole ketään, joka
osaisi edes täyttää elukan nahkan.
Översti näytti hyvin huolestuneelta, mutta siitä huolimatta katselin
minä yhä asiata iloiselta kannalta.
-- Union-hotellissa on pieni irlantilainen kyyppari, sanoin minä
suutani nauruun vetämättä -- joka sopisi aivan mainiosti gorillaksi,
jos vaan sopisi babiaanin nahkaan.
-- Aate ei ole niinkään hullu, arveli översti aivan tosissaan, mutta
tehän tietysti taas laskette leikkiä, lisäsi hän suuttuen, kun en
voinut pysyä totisena.
Vakuutin niin totisesti kuin voin, että puheena oleva kyyppari
todellakin oli apinan näköinen enemmän kuin mikään muu ennen näkemäni
ihminen, mutta en sanonut tietäväni, suostuisiko hän esiintymään
gorillana.
-- Rahasta ja whiskystä tekee irlantilainen mitä tahansa, vakuutti
översti. Ja kun hän niin pian kuin suinkin tahtoi ottaa selkoa siitä,
olinko puhunut totta, lähdimme me siihen hotelliin, jossa minä asuin.
Nähtyään irlantilaisen myönsi hän heti minun olleeni oikeassa.
-- Totta vieköön ei Jumala ole sen ihanampaa epäsikiötä ennen luonut!
huudahti hän, kun lyhytjalkainen kyyppari keikutteli pulloilla
täytettyä tarjotinta tungoksen läpi. -- Naama itsessään maksaa jo
rahaa ja muu osa miehestä on kuin tekemällä tehtyä gorillaa.
Minäkin tilasin nyt ohimennen pari whiskyä. Kun irlantilainen toi sen
kulettaen taas tarjotinta pitkällä kädellään korkealla ilmassa yli
ihmisten päitten, vaikka hän itse olikin kaikkia muita lyhempi, oli
översti tehnyt päätöksensä.
-- Haluttaisiko teidän ansaita kymmenen dollaria päivässä? kysyi hän,
kun kyyppari asetti laseja pöydälle.
Hänen viekkaat silmänsä kävivät vieläkin viekkaammiksi, vaikka kasvot
yhä pysyivät yhtä naurettavan totisina.
-- Hyvinkö likaista työtä? kysyi hän vaan.
-- Ei ollenkaan, vakuutti översti. Tulkaa "Kultalaan" niin pian kuin
olette vapaa, niin saamme tuumia.
-- Kello yksitoista, vastasi hän ja livisti tiehensä toiseen päähän
huonetta.
Istuimme vielä vähän aikaa paikoillamme. Översti oikein nautti siinä
jokaisesta gorilla-ehdokkaamme apinamaisesta liikkeestä, kun tämä
puikkelehteli väkijoukon keskessä. Ja sitten siirryimme me siitä
hiljalleen "Kultalaan" päin.
-- On hän sentään koko joukon suurempi kuin se babiaani-vainaja,
tuumaili översti kulkeissamme, mutta jos me leikkaamme nahkan auki
selästä, niin ehkä hän mahtuu siihen. Takki on auki vaan rinnasta. Ja
sitten on hänellä punaset housut ja kultatupsuiset saappaat.
Irlantilainen saapui määrälleen, mutta kun hän kuuli, mistä oli
kysymys, ruopi hän punaista tukkaansa.
-- Kyllähän tarjous on hyvä, myönsi hän -- mutta jos joudun kiinni,
niin ammutaan minut.
-- Te ette mitenkään voi joutua kiinni, jos vaan esitätte osanne
oikein, vakuutti översti. Ei kukaan saa nousta näyttämölle. Eikä
siitä missään tapauksessa tulisi muuta kuin tervaa ja höyheniä. Ei
nyt ihmisiä sentään enää ammuta semmoisista syistä. Tulkaa aamulla
varhain vaunulle, niin laitamme me pukunne kuntoon ja pidämme
harjoituksen. Sanokaa hotellissa, että aijotte matkustaa pois.
En ole elämässäni nähnyt niin hullunkurista näköä kuin sen, kun me
seuraavana aamuna koetimme saada irlantilaista sopimaan babiaanin
nahkaan. Hän hikoili ja kiroili ja koetti muuten tehdä parastaan,
mutta vaikka nahkaa olikin kasteltu ja venytetty laajemmaksi, oli se
auttamattomasti liika pieni.
-- Me jatkamme sitä, ehdotti översti viimein. Jos me leikkaamme
alapuolesta, niin saamme tarpeeksi millä jatkaa. Ja siellähän sitä ei
tarvita.
Tuumasta toimeen. Babiaanin jaloista, reisistä ja aliruumiista saimme
runsaasti ainetta, jonka avulla me parin tunnin kuluttua teimme puvun
valmiiksi. Nyt sopi se mainiosti, vaikka nahkassa siellä täällä oli
vähemmän luonnollisia poimuja.
Babiaanin tukka oli vaaleanpunaista, vaaleten otsan puolella, niin
että meidän vaan tarvitsi leikata pois naama ja sukia irlantilaisen
oman tukan reuna apinan nahkan päälle. Parran reuna teki saman
tehtävän alempana ja kun naama oli maalattu kuparin karvaiseksi, ei
kukaan olisi voinut eroittaa häntä gorillasta, ei ainakaan kukaan
näistä kullankaivajista.
-- Lyön vetoa, ett'ei hänen oma äitinsäkään voisi tuntea häntä,
vaikka poikansa häntä kaulaan kavahtaisi, sanoi översti tyytyväisenä,
kun pukua oli tarpeeksi koeteltu ja katseltu. -- Olkaa nyt vaan vähän
koukussa kävellessänne -- ja liikkukaa hiihdätellen, silloin tällöin
vähän hypähtäen. Jalat vähän enemmän koukkuun! -- Kas niin! Sehän käy
aivan mainiosti!
-- Saatte kymmenen prosenttia puhtaasta voitosta aatteenne
palkkioksi, sanoi hän minulle. Se on rehellisesti ansaittua, mutta
sitten te ehkä autatte minua hiukan. Minun täytyy harjoittaa
joukkoani tänä iltana ja on siellä kaikellaista muutakin
toimittamista.
Ilmaisin suostumukseni kysymällä, mitä voisin tehdä.
-- Maalaatte kolme ilmoitustaulua -- tässä on paperia ja pensseli
-- kenkämustetta on tuolla nurkassa -- jossa ilmoitetaan, että
museo alkaa taas näytäntönsä tänä iltana uudella, vasta saapuneella
gorillalla. Näytäntöjä on joka tunti kello kuudesta kahteentoista,
pääsömakso on korotettu puoleen dollariin -- se naula vetää! Gorilla
tanssii jigiä, tupakoi ja juopi whiskyä. Te kai osaatte juoda
whiskyä? kysyi översti irlantilaiselta.
-- Niin minäkö? kysyi gorilla. -- Koettakaapa tarjota, niin saatte
nähdä!
-- Niin, ette sitä kumminkaan saa kuin pari lasia mielenne
rohkaisemiseksi. Mutta jos juotte itsenne humalaan, niin en vastaa
seurauksista. Silloin joudutte varmaan kiinni.
Maalasin ilmoitustaulut kirjaimilla, jotka kyllä olivat sekä vinoja
että vääriä, mutta tarpeeksi suuria näkyäkseen pitkän matkan päähän.
Sitten naulasin niistä yhden kuhunkin hotelliin.
Näytännöt pidettiin pitkässä, soikulaisessa teltassa, jonka eversti
oli pystyttänyt harjun rinteelle toiseen päähän leiriä. Teltan takana
olivat suuret neljän muulin vetämät vaunut, joihin sekä museo että
taiteilijat olivat sijoitetut. Vaunut olivat asetetut teltan päähän
ja erotetut teltasta kankaasta tehdyllä seinällä, jossa oli kaksi
ovea näyttämölle. Näyttämö oli laudoista tehty ja oli pari jalkaa
maata ylempänä; sen ja katsojain välillä oli puoli tusinaa lamppuja.
Katsojain puolelle mahtui viisikymmentä, enintäin kuusikymmentä
henkeä, mutta istumapaikkoja oli vaan kaksi penkkiriviä, enintäin
kolmellekymmenelle hengelle.
Ensimmäisessä näytännössä ei vielä ollut aivan täyttä huonetta.
Översti ja minä pysyttelimme näyttämön toisen aukon luona ja
sihteeri, joka nyt oli jotakuinkin selvä, kantoi ovirahat.
Ensimäinen esitys oli yhtä yksinkertainen kuin kansantajuinenkin
pantomiimi, jossa esiintyivät se lihava tyttö -- "joka oli vaan
seitsemäntoista vuoden vanha, mutta painoi kahdeksantoista leiviskää"
-- ja "elävä luuranko." Painoiko hän nyt todellakin kahdeksantoista
leiviskää, sitä en tiedä, vaan vanhempi hän ainakin oli kuin miksi
ilmoittihe, mutta se nyt on ainakin varmaa, että hän oli tavattoman
lihava. Sekä ylhäältä että alhaalta oli hänen pukunsa yhtä lyhyt
tanssijatarpuku, niin että hän näytti aivan kammottavalta, Ja hänen
rinnallaan ei elävällä luurangolla näyttänyt olevan luotiakaan lihaa
luun ja nahkan välissä.
Pantomiimi oli semmoinen, että luuranko siinä kaikella tavalla koetti
osoittaa ihastustaan lihavaan tyttöön. Esityksen loistokohta oli
se, kun lihava nainen nousi ylös, sipsutteli yli näyttämön, niin
että sekä siltalaudat että hän itse hytkyivät, ja palasi paikoilleen
kantaen rintainsa päällä tarjotinta, jossa oli pullo ja kaksi lasia.
Tukematta tarjotinta kädellään kaatoi hän whiskyä laseihin ja kilisti
ihailijansa kanssa, jonka tehtyä tämä asetti lasinsa takaisin
tarjottimelle, nuoleksi rajusti suutaan ja suuteli tytön toista
kättä, jolloin tämä ujosti peitti kasvonsa toisella kädellään. Käsi
oli kuin kohtalaisen kokoinen savustamaton siankinkku.
Mutta yleisö oli nähnyt sekä käden että hänen muut ihanuutensa ja
saanut niistä kyllänsä.
-- Gorilla, gorilla! kuulin ensin pari ääntä huutavan. -- Gorilla,
gorilla! yhtyivät kohta kaikki muutkin huutamaan. -- Hirttäkää nuo
hirviönne -- gorilla maalle!
Ja gorilla tuli maalle tehden pari pitkää hyppyä ja päästäen suustaan
parkaisun, joka siinä silmänräpäyksessä sai kaikki muut vaikenemaan.
Muutamat lähinnä istuvista nousivat puoleksi paikoiltaankin,
ikäänkuin eivät olisi tunteneet itseään oikein turvallisiksi, mutta
gorillalla oli kaulan ympärillä paksu ketju, josta hartiakas mies
häntä talutti, pitäen toisessa kädessään tukevata rottinkia.
Minä suorastaan olin koukussa naurusta, jota täytyi pidättää, samalla
kun gorilla, joka sekin näkyi käsittävän tehtävänsä hullunkurisuuden,
näytteli osaansa sitä paremmin kuta enemmän hän irvisteli.
Kun gorilla vielä oli tehnyt muutamia hyppyjä ja laukkoja, ojensi
näyttäjä piippunsa elukalle, joka irvisteli yhä isommin, suuteli
piippua ja päästi suustaan omituisia kurkkuääniä, siten ilmaisten
ihastustaan.
-- Ja nyt täytyy sinun tanssia vähän, kehoitteli näyttäjä, pudistaen
ketjua. Mutta gorilla näytti hampaitaan, röhki, mörisi ja päästi
lopulta haukkuvan äänen, jota ei kukaan olisi voinut tuntea ihmisen
ääneksi.
-- Vai niin, meidän täytyy kai taas tarttua keppiin, uhkasi
näyttelijä ja heilautti rottinkiaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
astua pari askelta eteenpäin, kun gorilla selkä kumarissa ja jalat
koukussa puhalsihe tanssimaan jigiä, jommoista harva ihminen lienee
ennen nähnyt. Ei olisi oikeakaan apina osannut tehdä sitä nokkelammin
ja vaikuttavammin. Mutta kylläpä se otettiinkin vastaan myrskyisillä
suosion osoituksilla.
Katsojat taputtivat käsiään, polkivat jalkaa ja huusivat: hyvä! hyvä!
kunnes gorilla oli melkein näännyksissä. Silloin kysyi näyttäjä eikö
kellään herroista mahdollisesti olisi taskumattia mukanaan, niin
saisivat nähdä, miten elukka ottaa ryypyn vahvistaakseen voimiaan.
Puoli tusinaa pulloa ojennettiin esiin, gorilla tuli näyttämön
reunalle, valitsi yhden pulloista ja kaatoi siitä aika kulauksen
poskeensa. Mutta hän irvisti kauheasti ja kumartui nielaistessaan
melkein kaksinkerroin yleisön suureksi ihastukseksi.
Se oli loppunumero. Huone tyhjennettiin heti, mutta sama ilveily
uudistettiin vielä viisi kertaa illan kuluessa niin täysille
huoneille kuin suinkin vaan oli mahdollista. Yleisö melkein tappeli
päästäkseen sisään, eikä kukaan välittänyt muusta ohjelmasta; kaikki
tahtoivat vaan nähdä gorillaa. Ja gorilla, joka oli perinpohjaisesti
karaissut voimiaan jokaisen tanssin jälestä, oli melkein pyörryksissä
hiihdätellessään ulos näyttämöltä kuudennen näytännön loputtua.
-- Tätä voisi melkein sanoa loistavaksi menestykseksi, sanoi
översti, kun me muiden mentyä seisoimme katselijain huoneessa --
mutta sittenkin minä pahoin pelkään, että tämä päättyy hävityksen
kauhistuksella. Mies on aivan liiaksi whiskyyn menevä ja meidän
täytyy antaa heidän tarjota, muuten ne eivät usko, että se on oikeata
tulivettä, jota hän nielee. Täytyy vakavasti varoittaa häntä huomenna.
-- Mutta muistaessani, lisäsi hän, -- niin luulen minä, että meidän
täytyy korottaa hinta huomenna sunnuntaipäivän johdosta dollariksi.
Täytyy levittää purjeitaan, kun tuuli on myötäinen.
Kaikki tähteenä olevat palkat maksettiin sunnuntai-aamuna ja
irlantilais-gorilla sai käskyn noudattaa suurempaa kohtuutta
maistellessaan yleisön whiskypulloista.
Ensin nauroi hän varoitukselle, -- kuusi ryyppyä kai nyt mies
kestänee, vaikka kuinka pitkää, intti hän. Mutta kun översti uskalsi
sitä epäillä, suuttui hän ja sanoi aikovansa siinä kohden itse pitää
huolta itsestään. Eikähän oltu tehty mitään välipuhetta siitä, miten
paljon hän saisi juoda.
-- Syyttäkää sitten myöskin itseänne, jos jotain tapahtuu, sanoi
översti. Ja kun gorilla oli vetäytynyt takaisin vaunuun, jossa häntä
päivällä pidettiin ankarassa kotiarestissa, näytti översti vielä
hyvin miettiväiseltä.
-- Minun nenääni kärskyää vähän, sanoi hän viimein. Jos kaikki käy
hyvin tänä iltana, niin lähdemme huomenna Leadilleen, jossa voimme
saada hyvästi väkeä ainakin kahden viikon kuluessa. Minulla on kaksi
hevosta, joilla ratsastelen vuorotellen matkoilla ollessani ja
toisen niistä voitte te saada käytettäväksenne. Ne pidämme valmiiksi
satuloituina tänä iltana, sillä jos jotain tapahtuu, niin riittää
täällä tervaa ja höyheniä muillekin kuin gorillalle!
Olin oleskellut perjantaista lähtien siksi paljon överstin seurassa,
ett'en minäkään luultavasti jäisi ilman, jos hän saisi palkkansa.
Minun satulapussini olivat sentähden paikoillaan yhtä hyvissä ajoin
kuin. överstinkin ja hevosemme lähtökunnossa. Sidoimme ne vaunujen
rattaihin, niin ett'emme tarvinneet muuta kuin kiinnittää mahavöitä
ja päästää irti ratsastimet. Puolentoista minuutin kuluttua voimme jo
olla taipaleella.
-- Ja niin paljon ennen voinemme sentään toivoa pääsevämme
liikkeelle, arveli översti.
Ensimmäiset näytännöt onnistuivat mainiosti ja huoneet olivat
aina täydet, vaikka pääsymaksu olikin niin luonnottoman korkea.
Jokaisen näytännön jälkeen toi sihteeri kuusikymmentä dollaria ja
enemmänkin ja joka kerta oli hän saanut käännyttää ovelta koko joukon
sisäänpyrkijöitä. Mutta vasta neljännen näytöksen loputtua alkoivat
överstin kasvot vähän kirkastua.
-- Se kestää todellakin enemmän kuin luulinkaan, sanoi hän, kun
gorilla tuli näyttämöltä.
Viideskin näytäntö onnistui mainiosti. Gorilla oli erittäin
iloisella tuulella ja tanssi erinomaisesti, mutta tyhjensi melkein
puolen suurta pulloa, kun joutui loppukohtaukseen. Yleisö, joka oli
viettänyt sunnuntaita perinpohjaisesti, oli sekin iloisella tuulella
ja ihastuksissaan esityksistä.
Viimeisen väliajan kuluessa tarkastelimme översti ja minä gorillaa
hyvin tarkkaan, mutta emme voineet huomata pienintäkään merkkiä
siitä, että gorilla olisi alkanut käydä tajuttomaksi. Iloinen se vaan
oli.
-- Se käy hyvin sentään, uskalsi översti jo toivoa. -- Kerran vielä
voi hän varmaankin näyttäytyä tekemättä tyhmyyksiä. Nämä kaupat
kannattaa! lisäsi hän tyytyväisenä, kun sihteeri taas toi hänelle
kuutisenkymmentä dollaria viimeisestä näytännöstä.
Kuudeskin kävi toivon mukaan. Gorilla oli hullunkurisempi ja tanssi
jiginsä paremmin kuin koskaan ennen.
-- Ja nyt, hyvät herrat ja gentlemannit -- jos jollakulla sattuisi
olemaan taskumatti mukanaan. -- Voitte nähdä gorillan ottavan pienen
ryypyn, puhui näyttäjä tavalliseen tapaansa.
-- Tässä, kaunis poikaseni! sanoi muuan lähinnä seisovista ja ojensi
hänelle nahkalla päällystetyn pullon, jonka irlantilainen heti
paikalla keikautti huulilleen. Mutta yhtä pian pudotti hän sen maahan.
-- Pippuria! sinä kirottu koira! karjasi gorilla puhtaimmalla
englanninkielellä ja iski rystynsä nyrkkitaistelijan nopeudella
pilantekijän otsikkoon.
-- Hevoset! kuulin överstin äänen kuiskaavan korvaani ja kun me
ryömimme vaunun läpi, kuului teltasta viisikymmen-ääninen vihainen
ulvonta.
Tuossa tuokiossa olivat hevoset irti ja me satulassa.
-- Hiljaa nyt, varoitti översti, -- kunnes olemme päässeet teltan
ohi. Jos ne näkevät meidät, saattavat ampua.
Ei ollut kuitenkaan mitään pelkoa siitä, että meidät kuultaisiin.
Kaikki muut äänet hukkuivat nauruun, huutoihin, kirouksiin ja
haukkumasanoihin. Oli niinkuin olisi syntynyt yleinen tappelu
teltassa.
-- Niillä on hauska siellä sisällä, huomautti översti ja kannusti
hevostaan alas laaksoon päin. Ennenkun olimme ehtineet sen pohjaan,
näimme sihteerin pakenevan täyttä karkua samaan suuntaan.
-- Myö kaikki mitä eivät säre! huusi översti -- ja ja'a tasan toisten
kanssa!
-- Kiitoksia ja onnea matkalle! huohotti sihteeri takanamme. Ja kun
me samassa tulimme tasaselle maalle, annoimme hevostemme oikaista sen
minkä kaviot kykeni.


Kun Eerikki Käykkä särki pankin.

Översti Beckridge ja minä olimme päättäneet jatkaa matkaamme
kullanetsijöitä kihisevästä Coloradosta niin etäälle kaakkoon päin,
että vuoriseudut jäisivät kokonaan taaksemme. Kullanetsijät ovat näet
liikkuvaa väkeä, jotka eivät milloinkaan pysy kauvan yhdessä kohden.
Useimmat niistä, jotka nyt olivat ahtautuneet löytöpaikkoihin,
tulisivat epäilemättä ennen pitkää hajautumaan kaikkiin Kalliovuorten
valtioihin, missä aina oli mahdollisuus tavata malmia. Ja kaukana
lännessä on tullut äärettömän hauskaksi urheiluksi tahria tervalla ja
höyhenillä ihmisiä kaikenlaisista pikkuasioista. Nykyisin, kun ajat
ovat käyneet niin rauhallisiksi, että ainoastaan poikkeustapauksissa
käytetään revolveria, on milt'ei jokainen aina valmis ja halukas
auttamaan sellaisessa pilanteossa, kysymättä ollenkaan, onko
siihen aihetta vai ei. Vuoristossa saatoimme melkein missä tahansa
sattua yhteen jonkun kanssa, joka oli nähnyt tai ainakin kuullut
gorillajutun, ja silloin olisi voinut tapahtua -- -- -- -- no niin,
kuten sanottu: me päätimme viipymättä jatkaa matkaamme kaakkoon.
Sen päätöksen me teimme ajettuamme läpi koko laakson leirin
alapuolella -- jossa gorilla luultavasti parhaallaan muutti
karvapeitettänsä höyheniksi -- ja katsoimme soveliaaksi hiljentää
vauhtia. Me olimme jotensakin hyvässä turvassa, kun kerran olimme
päässeet vastapäätä olevaan vuoristoon, sillä sellaisilla teillä
oli jokaisen pakosta ajettava hiljaa. Ja joka tapauksessa olimme me
ennättäneet noin pari peninkulmaa edelle.
Senjälkeen olimme ratsastaneet lähemmä kolme päivää lounaisella
ilmalla olevia suuria intiaani-alueita kohti, missä jätteitä
Cheroku-, Huron-, Seminol-intiaaneista ja muista ennen mahtavista
heimoista tätä nykyä elää varsin omituisissa sivistys-oloissa.
Omituisissa senvuoksi, että suurena enemmistönä olevat valkoihoiset,
jotka asuvat heidän alueillaan, kuuluvat Yhdysvaltain kaikkein
kirjavimpiin ja seikkailuhaluisimpiin asujamiin.
Tämä taas seuraa pääasiassa siitä, että intiaanit lounaisissa
maakunnissa -- n.k. intiaaniterritooriossa -- ovat miltei täydelleen
riippumattomia unioonin hallituksesta, niin kauvan kun vaan voivat
pysyttäytyä sotaretkiä tekemästä. He hoitavat kokonaan itse omat
asiansa, viljelevät sitä erinomaisen voimallista maata, jonka he
saivat niinä aikoina, kun se siellä vielä oli vallan arvotonta,
ja ovat he laajaperäisellä karjanhoidollaan rikastuneetkin. Pakko
on opettanut heidät kilpailemaan valkoihoisten kanssa näissä
elinkeinonhaaroissa, ja on heidän oivallinen maansa tehnyt heille
kilpailun helpoksi, samalla kun he siitä ovat saaneet runsaita
varoja, joita käyttämällä he ovat voineet kehittyä samaan suuntaan
ja samalla tavalla kuin ameriikkalaisetkin. Kouluja heillä on jo
paljon -- vieläpä yliopistokin Cheroku-heimolla -- sitten on heillä
omat lakialaativat kokouksensa ja ainakin kaksi kaupunkia, jotka
monessa suhteessa ovat edellä lännen tavallisia pikkukaupunkia. Ja
sen lisäksi useita muita, joissa sivistys-olot eivät vielä ole edes
keskinkertaisen korkealla, varsinkaan mitä omaisuuden tai hengen
turvallisuuteen tulee.
Mutta he eivät ole vielä lisääntyneet niin paljon, että voisivat
täyttää edes sen kulmasen tätä meidän maapalloamme, joka on heidän
omansa. Siellä on vielä suuret alueet kaikkein parasta peltomaata
ja laitumia, joita intiaanit eivät itse käytä, mutta mielellään
vuokraavat muille. Ja kun punaihoisten kesken poliisilaitos on
vähimmin arvossapidetty ja kehittynyt, etsivät luonnollisesti
suuret joukot kaikenlaatuisia seikkailijoita turvansa heidän
luonaan. Satamäärin sellaisia seikkailijoita ja joukossa joku muukin
valkoihoinen on mennyt naimisiin intiaaninaisten kanssa ja siten
päässyt heimon kirjoihin sekä osalliseksi heidän maaomistuksistaan,
joita ei saa jakaa. Toiset ovat asettuneet sinne kauppamiehiksi,
lääkäreiksi, asianajajiksi, käsityöläisiksi j.n.e. Ja kaikki
viihtyvät hyvin punaihoisten kanssa ja näyttävät yleensä tulevan
hyvästi toimeen.
Sinne oli meillä aikomus mennä, översti ostamaan muutamilla sadoilla
dollareillaan joitakuita hevosia -- ne ovat huokeita siellä päin,
mutta parasta on, ettei vallan tarkoin kysele niiden kotiperää --
ja minä senvuoksi, ett'ei minulla sattunut olemaan mitään parempaa
tehtävää. Siellähän oli minulle ennen näkemätön ala tuota suurta
mannermaata, johon nyt voisin tutustua, ja översti Beckridgekin
tarvitsi jonkun apulaisen kulettaakseen hevoset Chicagoon. Sitäpaitse
on kesäilma aroilla niin virkistävän raitis, ett'en ainakaan minä
ole missään muualla sellaista hengittänyt, lainaksi saamani hevonen
oli niin mainio, että oli oikea nautinto ratsastaa sillä keskellä
niitä komeita maisemia, joita aavikolla tapaa, ja lopuksi oli huoli
huomisesta supistunut vähimpään määräänsä.
Vihdoinkin olimme jättäneet vuoret taaksemme. Melkein koko kolmannen
päivän olimme ratsastaneet alangolla, niin että vuoret siintivät
enää vaan yhtäjaksoisena, punertavana vyönä, kun aurinko lähenteli