Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 3

pääset alkuun. Se käy sinulle vaikeaksi yksin, kun sinulla on tyttö
vaalittavanasi.
Oli helppo löytää sopiva uudistalon paikka seudussa, missä valinnan
varaa oli kaikkialla. Parin peninkulman päässä työmaalta itään päin
yhtyi puro, joka juoksi siitä ohitse, isompaan jokeen erään kosken
alapuolella. Puron toinen ranta kasvoi ainoastaan lehtimetsää,
ja maa siinä oli melkein kivetöntä, niin että se mainiosti
soveltui pelloksi. Ja vähän alempana sen varrella oli suoperäistä,
harvametsäistä maata, joka varmaankin kasvaisi runsaasti heinää
kesäiseen aikaan. Siinä oli melkein valmis niitty yhdelle talolle.
Vielä helpompi oli saada lunastetuksi maa, joka oli vielä niin
kaukana kaikista viljellyistä seuduista, että se oli melkein
arvotonta. Kauppa tehtiin hät'hätää ensimmäisenä tilipäivänä, kun
yhtiön kassööri oli kiertomatkallaan metsähakkuuksilla. Hän toi
seuraavalla kerralla mukanaan kaikki tarpeelliset asiapaperit, niin
että Taavetti jo ennen kuukauden kuluttua oli melkoista suuremman
maa-alan omistajana kuin mitä hän ensi aluksi saattoi ajatellakaan
voivansa viljellä.
Se oli Aapeli Korhonen, joka oli neuvonut, että hänen pitäisi
empimättä katsoa etuaan, kun siihen vielä oli tilaisuutta.
-- Paikka on niin hyvä, että sinne muutaman vuoden kuluttua vielä
tulee toisia. Sinne saattaa vielä aikoinaan kasvaa kokonainen kyläkin
myllyineen ja muine laitoksineen kosken partaalle. Ja olethan siksi
nuori, että sinulla kyllä on aikaa odottaa.
Vaikka tilukset olivatkin noin laajat, riitti Taavetin säästö hyvästi
ensimmäiseen osuusmaksoon, joka nousi ainoastaan viiteenkolmatta
centiin acrelta, ja sitäpaitsi vielä parin hevosen ostoon, jotka
kyllä olivat jotensakin lamautuneet talviajossa, mutta siltä kyllin
hyvät hänen tarpeihinsa. Hän oli ollut kokkina vähän yli neljän
kuukauden puolestatoista dollarista päivän eikä ollut liikuttanut
palkkaansa muuhun kuin tupakkaan, niin että häneltä vielä riitti
lehmäänkin ja muihin välttämättömimpiin tarpeihin.
Mutta niine keinoineen ei hän kumminkaan olisi pitkälle päässyt,
ell'ei koko työkunta olisi tullut häntä auttamaan. Odotellessaan
jäiden lähtöä tekivät he kymmenen päivää työtä uudistaloon. Ja
sen kuluessa rakensivat he pirtin ja porstuan peräkammarineen ja
kaatoivat pelloksi aijotulta kohdalta metsän.
-- Pitäähän lapsiparalla olla katto päänsä päällä, virkkoi Aapeli
Korhonen, kun asia ensikerran tuli puheeksi, -- eikä Anttila yksinään
voi rakentaa ja tehdä kaikkia muita tehtäviään.
Ja niin rakensivat he hirsistä koko rakennuksen, yksin porstuankin.
Puista ei ollut mitään puutetta, ja kun hirret veistettiin
sisäpuolelta, niin tuli huoneista melkein yhtä siistiä kuin
höylätyistä laudoista tehden, ja paljon vahvempia.
Sittenkun uudistalon homma kerran oli päätetty, oli Taavetti itse
käyttänyt jokaisen hetken, mikä hänelle keittotoimistaan liikeni,
valmistaakseen kaikenmoisia talouskaluja. Ja siinäkin olivat toiset
auttaneet häntä suuressa määrin sekä iltapuhteilla että huonon sään
aikana huoneessa ollessaan. Kun metsäleiri vihdoin hajaantui, olivat
Taavetti ja Katie jotensakin hyvin varustettuina muuttaessaan uuteen
pirttiinsä.
Työtoverit jättivät tähteeksi jääneet ruokavaransakin hänelle,
niin että niitäkin nyt hyvin riitti pariksi kuukaudeksi eteenpäin.
Eikä ainoakaan jäähyväisiä heittäessään laiminlyönyt kömpelön
salaperäisellä liikkeellä pistämästä jotain Katien pienen takin
alle. Ei kukaan tahtonut tarjota rahaa suorastaan Taavetille, "mutta
lapsihan on niinkuin meidän yhteinen", tulkitsi Koivumäki heidän
ajatuksensa, "ja se tarvitsee yhtä ja toista, jota pitää ostaa."

Uudisasukkaan elämää.
Niin jäi Taavetti Anttila yksinään koko joukosta uudisasukkaaksi
erämaahan, eivätkä hänen päivänsä suinkaan olleet helpot.
Toiset olivat kyllä auttaneet häntä eteenpäin, mutta työtä siinä oli
yhtäkaikki sittenkin, enemmän kuin yksi mies voi tehdä. Todellista
lepoa hän ei koskaan voinut suoda itselleen, vaan katsoi levoksi ne
hetket, jolloin hän puuhaili huoneessa Katien tarpeita.
Mutta ei hän monta hetkeä levännyt silläkään tavalla. Katie
tavallisesti leikki kaiket päivät hänen läheisyydessään ulkona
työmaalla, tai nukkui jonkun kannon juurella hänen kokoonkäärityn
takkinsa päällä, ja sillä välin seurasi häntä joka askeleella
niinkuin pieni koira. "Uncle Dave", joksi hän kutsui Taavettia
vielä sittenkin, kun oli unohtanut muun vähän osaamastaan
englanninkielestä, oli hänelle kaikki kaikessa.
Ensimmäinen pelto joutui kuntoon hyvissä ajoin keväällä. Eihän se
ollut suuri, ja kannotkin oli pitänyt jättää siihen kasvintiloilleen
pystyyn, mutta neitseellinen maa oli sen sijaan niin väkevää, että
oras pian peitti pellon paksuna, viheriänä mattona. Siemenen oli
Koivumäki tuonut käydessään viimeistä kertaa ruokavaroja hankkimassa.
Niittymaassa oli vähemmän vaivaa, siinä kun oli niin runsas
heinänkasvu, että ne muutamat puut, joita siinä kasvoi, voivat aluksi
vahingotta jäädä pystyyn. Hän kaatoi ainoastaan niin paljon kuin
tarvitsi sen alan aitaamiseen, jonka aikoi niittää. Loput maasta jäi
laitumeksi, ja se olisi riittänyt monta vertaa useammalle elukalle
kuin mitä hänellä oli.
Suurimman osan kesää raivasi hän uutta peltoa, niin että hänellä
jo ennen kevätvehnän ja kauran korjuuta oli aika komea kappale
syyskylvöä varten valmiina. Mutta heti kun hän oli aumannut
kevätviljansa ja tehnyt touvon, alkoi hän rakentaa talven suojaa
lehmälle ja hevosille.
Alku oli kaunis ja hän oli tähän erittäin tyytyväinen. Sato oli ollut
parempi kuin hän olisi voinut toivoakaan, elukat menestyivät vallan
erinomaisesti ja uusi kylvö, joka oli saanut sadetta oikeaan aikaan,
työnsi äkkiä vankan, tummanvihreän oraan.
-- Se olisi oikein kaunis pelto, jos vaan olisin voinut juuria kannot
pois, jutteli hän Katielle, joka suurimmalla tarkkaavaisuudella
aina kuunteli hänen pakinoitaan uudistalon asioista, ja näytti niin
viisaalta kuin olisi täydelleen ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
Taavetin oli nimittäin hyvinkin usein vaikea keksiä keskustelun
ainetta, joka olisi huvittanut Katieta, ja niin oli hän vähitellen
tottunut puhumaan hänelle kaikki uudistaloa koskevat ajatuksensa ja
aikeensa. Ja kun se aina huvitti Katieta, eikä hän koskaan tehnyt
mitään vastaväitteitä, oli sellainen keskustelujärjestys kaikin
puolin tyydyttävä.
Eräänä iltana syksyllä, kun Katie raukka ilman vuoksi oli mennyt
tavattoman aikaiseen levolle, oli Taavetti vielä hämärässä uuden
ulkohuoneensa puuhissa, joka ei valmistunut läheskään niin nopeasti
kuin hän oli toivonut. Kun hän parhaallaan halkasi pyöreätä hirttä
kattoaineeksi, näki hän miehen tulevan taloon pitkin oraspellon
piennarta. Hän heitti työnsä, mutta katseli vierasta liikkumatta
paikaltaan. Vasta kun mies oli tullut aivan lähelle, tunsi Taavetti
hänet Kalle Lehtiseksi.
-- Terveisiä Michiganista, sanoi Kalle päästyään Taavetin luo.
-- No mitä sieltä kuuluu? tervehti Taavetti vastaan. Ja sitten
kättelivät he toisiaan niin veltosti kuin olisivat olleet
siipeenammuttuja kumpikin.
-- Nooh, eipä juuri mitään. Huonot ajat on sielläkin, niin että
tuskin ansaitsee ruokansa.
-- Vai niin, onko huonoa sielläkin? kysyi Taavetti, juurikuin
Michiganin olot olisivat olleet hänelle mitä tärkeimpiä, vaikk'ei hän
koskaan ollut siellä käynyt, ja tuskin tiesi missä päinkään se oli.
-- Ja mitenkä eletään täällä? alkoi Kalle Lehtinen pitkän vaitiolon
jälkeen, jolloin molemmat tyynesti ja taitavasti olivat täyttäneet
piippunsa ja ne sytyttäneet.
-- Hiljalleenhan tuo menee, mutta eipä tässä ole juuri
välitettävääkään mitään.
-- Eivät täällä ainakaan naapurit tee mitään haittaa, sanoi Lehtinen
leikillään. -- Ja riivatun kaunis oras sinulla on. Kyllä siitä lähtee
vahvasti viljaa ensi vuonna.
-- Kyllähän tuo kasvoi kevätvilja, myönteli Taavetti, -- vaan eihän
tuota tiedä taata ensi kesään mennessä.
-- Ja mitenkä tyttö jaksaa? kysyi Lehtinen, joka luuli jo
osoittaneensa kylliksi huomiota tärkeämmille seikoille ja nyt
voivansa ottaa sen asian puheeksi, jolla hän oikeastaan mieluimmin
olisi alkanut, jos se olisi ollut soveliasta.
-- Hän voi hyvin ja varttuu vahvasti. Nyt hän jo nukkuu.
Sitten tupakoivat he taas äänettöminä hetken, kunnes Taavetti
vuorostaan kysyi vieraaltaan, kuinka hän oli näille maille joutunut.
-- No, minä arvelin, että täällä ehkä taas talvella tulee
työnansiota. Ja siihen mennessä voin ehkä saada työtä jossakussa
farmissa, vaikkapa ruokapalkoilla. Onhan tästä taloja tuonnempana.
Mutta ensin halusin nähdä, kuinka täällä eletään.
-- Työtähän tässäkin olisi tarpeeksi, vastasi Taavetti kautta rantain
tulleeseen kysymykseen heidän astellessaan verkalleen tupaa kohti --
mutta ei ole varaa maksaa palkkaa.
-- No, siitä me kyllä sovittaisiin. Näihin aikoihin ei makseta paljoa
maantyöstä missään. Eikä tullut Hancockissakaan juuri mitään säästöön
pannuksi, että voisi kuleksia ympäri ja hakea suurempia ansioita.
Olihan jotenkin selvä, että Lehtinen tapansa mukaan oli huijannut
koko kesäisen ansionsa, ja nyt ajatteli vaan sitä, kuinka voisi elää
siksi, kunnes metsähakkuu taas alkaisi. Ja Taavetti kyllä tarvitsi
apua, minkä vaan voi saada, mutta hänestä oli vastenmielistä käyttää
vanhan toverinsa pulaa hyväkseen ja saada ilmaista apua.
-- Ehkä voimme sopia palkasta jollain tavalla, päätti hän senvuoksi
asian. -- Joll'ei ennemmin, niin sitten kun voin myödä vähän viljaa.
-- Siitä ei kannata puhua, pani Lehtinen vastaan. -- Tänä syksynä
ovat maantiet miehiä täynnä, jotka olisivat iloisia kylläkin, jos
voisivat ansaita ruokansa. Täällä erämaassa ei tiedetä, kuinka ajat
ovat huonot.
Seuraavana aamuna seisoi hän Katien herätessä tämän vuoteen vieressä.
Tyttö katseli häntä ihmetellen hetkisen.
-- Kalle! sanoi hän sitten hiljaa. Kalle on tullut. Hyvä Kalle!
-- Se siunattu lapsi tuntee minut vielä, puhkesi Kalle Lehtinen
puhumaan, paljoa enemmän ihastuksissaan kuin mitä katsoi sopivaksi
näyttää. -- Eihän Kallella ole suuria tuomisia sinulle, mutta on
hänellä sentään vähän makeisia!
Koko aamun kantoi hän tyttöä olallaan katsastellessaan, mitä Taavetti
oli kesän kuluessa saanut aikaan.
-- Kyllä tästä vielä tulee vankka talo, vakuutti hän heidän
syödessään murkinaa. Sinähän voit pitää kokonaisen karjan tällaisilla
niittymailla kuin täällä on. Laihoiksi ajetut hevosesikin ovat koko
muhkeat nyt.
-- Niitä ei kukaan tuntisi samoiksi, myönsi Taavetti hyvillään.
-- Ne ovat varmaan neljä kertaa sen arvoiset kuin mitä sinä niistä
maksoit. Niillä voit vielä ansaita kauniit rahat talvella. Tukkien
ajo kannattaa paremmin kuin hakkuu.
-- Ehkäpä kylläkin. Mutta enhän minä voi jättää lasta tänne
yksikseen, enkä liioin ottaa häntä mukaanikaan, niin että ne rahat
saavat jäädä ansaitsematta.
-- Eipä tiedä. Jos tahdot antaa minun ajaa, niin tasaamme ansion.
Viikon yhdellä hevosella ja toisen viikon toisella, niin kestävät
paremmin. Rahaa siitäkin tulee, kun ei rehu ole ostossa.
-- Ei ole huono tuuma se. Onhan hevosilla aikaa talvella.
-- Ja keväällä voit ottaa niitä vaikka kymmenen kesäruokolle, jatkoi
Lehtinen. -- Tukinvetäjät kyllä maksavat mieluummin parikymmentä tai
parikymmentäviisikin dollaria kappaleesta, ennenkun myyvät melkein
ilmaiseksi.
Taavetti muhoili tyytyväisenä. Hänen tapansa ei ollut ulottaa
ajatuksiaan pitemmälle kuin siihen työhön, mikä oli milloinkin
ensiksi tehtävä, mutta kun joku toinen ehdotti jotain, käsitti hän
yhtä nopeasti kuin kuka tahansa, oliko se edullista vai ei. Ja juuri
siitä hänellä oli ollutkin suurin huoli, että raha-ansion toiveet
olivat niin tavattoman pienet.
Kalle Lehtinen teki työtä, niinkuin uudistalo olisi ollut hänen
omansa, ja aikaa voittain alkoi kyllä näkyä, että työvoima oli
kasvanut kahdenkertaiseksi. Yhdistetty talli- ja navettarakennus oli
ennen talven tuloa vallan valmis ja sitäpaitse oli tehty koko joukko
muuta työtä, jonka alkuun panoa ei Taavetti yksin ollessaan olisi
tullut ajatelleeksikaan.
Aapeli Korhonen oli ensimmäinen, joka saapui talven tultua. Hän oli
tehnyt suuren hakkuusopimuksen ja määrännyt uudistalolla yhtymään
niin monta mitä vanhasta työkunnasta kuin hänen tiedossaan oli ja sen
lisäksi vielä koko joukon uusia miehiä.
Tuli aika vilkas elämä "Anttilassa" miehistön saavuttua sinne
odottelemaan talven vakautumista. Taavetti sai koko joukon töitä
tehdyksi, kun useimmat heistä olivat vallan tyytyväisiä ansaitessaan
ravinnon niinä talvipäivinä, jotka heidän oli pakosta oltava
toimettomina. Hän oli Lehtisen kanssa kaatanut metsän jotensakin
suuren uudispellon päältä, niin että rakennusainetta oli yllin
kyllin. Sauna valmistui muutamissa päivissä ja sen jälestä riihi ja
lato, johon miehet siirsivät Taavetin heinäpieleksen, saadakseen
mukavamman makuupaikan. Uudispaikka alkoi omistajansa suureksi
mielihyväksi muodostua oikein muhkeaksi taloksi.
Melkein vielä tyytyväisempi oli Katie, jolla taas oli seuraa ja
vaihtelua kaiket päivät. Ja kaikki häntä kilvan lellittelivät.
-- Kyllä hänelle tulee ikävä, kun täällä paikat taas käyvät tyhjiksi,
sanoi Taavetti iltaa ennen aarniometsään lähtöä.
-- No, tullaan kaiketi sitä jonkun kerran tänne päin talvellakin,
arveli Korhonen -- joll'ei muuta, niin saunaan. Sitä ei ole ennen
ollut tarjona näillä seuduin.
Hän suostui kaikin puolin Lehtisen tukinajoa koskevaan esitykseen.
-- Sillä tavalla voi sinustakin tulla oikea mies, sanoi hän, --
varsinkin jos annat Anttilan ottaa haltuunsa teidän molempain rahat.
Olisipa melkein parasta, jos sitten jäisit tänne kesäksikin, vaikk'et
saisikaan muuta kuin ruuan. Sinä olet tuhlannut jok'ikisen dollarin
niinä kolmena vuotena, joina minä olen sinut tuntenut, niin ett'ei
sinulla ole mitään säästöä, vaikka oletkin niin vankka työmies.
-- Noh, sepähän nähdään, kun talvi on mennyt. Kyllähän se voisi käydä
päinsä niinkin, myönsi Lehtinen.
Lähinnä seuraavan ajan huvitteli hän paraasta päästä Katieta,
joka oli kuin itsestään haihduksissa, kun talo yht'äkkiä kävi
niin tyhjäksi ja hiljaiseksi. Mutta jo parin viikon kuluttua tuli
pysyväinen talvikeli, niin että hän voi alkaa ajonsa.
Sittemmin tuli hän vaan pyhiksi uudistaloon ja toi säännöllisesti
joka tilin jälkeen melkein koko ansion Taavetille, joka ei
milloinkaan voinut kyllin ihmetellä sitä rahan paljoutta, mikä sieltä
lähti. Ja joulun edellä huomasi hän olevansa niin rikas, että lähetti
Lehtisen kylään ostamaan toisen lehmän, pari porsasta ja kaikellaista
muuta pientä tarvetta pyhiksi.
Hänen asiamiehensä menetti kyllä sillä matkalla koko joukon omia
rahojaan joulumakeisiin, leikkikaluihin ja muihin ostoksiin Katielle,
mutta siitä ei Taavetti hennonut häntä moittia.
-- Sitä en olisi koskaan tullut ajatelleeksi, sanoi hän vaan,
ihmetellen suuresti, ett'ei itse ollut sitä huomannut, ja oli varsin
hyvillään Lehtisen ostoksista. Mutta puolet niistä tahtoi hän maksaa,
ja vaati sitä niin päättävästi, että hän lopulta sai tahtonsa
täytetyksi.
Talvi kului vähitellen kovassa työssä ja niin raittiisti, ett'ei
Kalle Lehtinen muistanut sellaista useaan vuoteen tapahtuneen. Hän
ei ollut juomaseuroissa mukana kuin kaksi kertaa koko talvena, eikä
siitä silloinkaan tullut oikein täyttä totta. Mutta siksipä olikin
hänen talvisäästönsä niin suuri, ettei hän itsekään tahtonut sitä
uskoa tehdessään Taavetin kanssa lopputiliä, sittenkun ajotyö siksi
vuodeksi oli loppunut.
-- Minä jätän sinun taaksesi kaiken tämän, mitä en matkaani varten
tarvitse, sanoi hän, kun asia oli selvillä. -- Tänä kesänä aijon minä
aina Kaliforniaan saakka. Olen kyllä ajatellut Korhosen sanoja ja
peräähän niissä on, mutta minä en voi pysyä niin kauvan paikoillani.
Ei minusta ole alkamaan mitään oikeata maanviljelystä, niinkauvan kun
tässä maassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa.
-- Kyllähän tässä olisi tarpeeksi työtä kahdellekin ja tänä vuonna
minäkin voisin maksaa tavallisen palkan, kun on niin paljon rahaa
kokoontunut, vietteli Taavetti.
-- Hyvä se varmaan olisi, myönsi Lehtinen epäillen -- ja tietysti
olisi minulla enemmän säästöä. -- -- Ja, sopiihan koettaa jonkun
viikon. Mutta jos minä sittenkin lähden, niin syksyllä tulen
takaisin. Emmeköhän voisi ensi talveakin olla samallaisessa yhtiössä?
-- Vallan kernaasti minun puolestani. Mutta ehkä sinä sittenkin jäät
tänne?
Lehtinen ei vastannut mitään, vaan teki seuraavat kolme viikkoa työtä
niinkuin henkensä edestä. Näytti melkein siltä kuin hän väkipakolla
olisi tahtonut tukahuttaa kuljeskelemishalunsa. Mutta se ei auttanut.
Kolmantena lauvantai-iltana kylvyn jälkeen, selitti hän, ett'ei
voinut pitemmältä viipyä.
-- Minua oikein vedättää pois, sanoi hän -- ja silloin ei auta
vastaanpano mitään. Mutta syksyksi palaan varmaan. Tämä tuntuu
kumminkin kodilta.
Taavetti näki hyvin, että kaikki enemmät houkuttelemiset olivat
turhat ja laski sen vuoksi empimättä palkan kevättöistä. Se nousi
niin paljoon, ett'ei Lehtinen ollenkaan viitsinyt kajota talvisiin
säästöihinsä.
-- Pidä sinä ne, sanoi hän. -- Ja jos joudut pulaan, niin käytä vaan
niitä. Minä menettäisin ne kumminkin.
Koko sunnuntain leikki hän Katien kanssa, mutta heti kun tämä oli
mennyt levolle, alkoi hän laittaa lähtöään. Ja seuraavana aamuna
lähti hän ennen auringonnousua matkaansa.
Taavetti ja Katie olivat taas kahden, mutta Taavetilla ei ollut
vähääkään aikaa miettiä yksinäistä elämäänsä erämaassa. Siksi
paljon oli siellä työtä, joka oli saatava valmiiksi. Eikä Katiekaan
ollut vielä siinä ijässä, että olisi kauvan osannut ikävöidä. Pian
meni kaikki taas entistä menoaan Anttilassa, Taavetti teki työtä
niinkuin orja varhaisesta aamusta myöhään iltaan ja Katie kulki hänen
kintereillään entiseen tapaansa kaiken päivää.
Vasta myöhään syksyllä palasi Lehtinen, sittenkun Taavetti jo oli
päättänyt lähteä Katien kanssa kylään hakemaan apua syystöihinsä,
huomattuaan, että niistä oli enään mahdoton yksin selviytyä.
Ei ollut kesä Kalle Lehtistä ollenkaan rikastuttanut. Länsimaat
olivat olleet tulvillaan työn hakijoita ja kaikenlaisia kuleksijoita,
jotka varsin vähän välittivät sen työn löytämisestä, jota sanoivat
etsivänsä.
Kiinalaisilla väitti hän siellä olevan paraan olon. -- Niillä
ei ole mitään pyhäpäiviä eivätkä juopottele koskaan, niin että
ihmiset käyttävät niitä enimmin. Valkeaihoiset saavat nähdä nälkää,
joll'eivät ole olleet siellä kauvan ja voineet hankkia pysyväistä
työtä.
Hänen ulkoasunsa ilmaisi selvään, että elämä oli ollut hänelle
vaikeata, ja ilman ainoatakaan dollaria taskussaan palasi hän
"kotiin", niinkuin hän sanoi. Ei edes rautatiepilettiä ollut hän
voinut itselleen ostaa, vaan oli kulkenut jalan suurimman osan
matkasta.
-- Jonkun kerran juuri saattoi varkain pistäytyä tavarajunaan ja ajaa
puoli päivää eli niin, kertoi hän. -- Mutta kyllä sillä välin sai
kävellä, niin että jalkoja kolotti. Kyllä täällä on sittenkin paljon
parempi!
Vaan ikävät kokemuksensa eivät kumminkaan olleet häntä parantaneet.
Talven ajoi hän tukkia yhteiseen laskuun, niinkuin edellisenäkin
vuonna ja kokosi kauniit rahat, jotka taas jäivät Taavetin talteen.
Ja lähemmäksi keskikesää työskenteli hän sitten taloon, mutta sitten
ei hän enää voinut pysyä paikoillaan, vaan läksi taas matkalle
ylämaahan Kanadaa kohti.
-- Kertoivat talvella, että siellä olisi löydetty vahvasti kultaa
Columbiassa, selitti hän -- ja nyt tahdon koettaa onneani siinä
kaupassa. Ehkä luonnistuisi ja pääsisin rikkaaksi mieheksi yhdellä
kertaa, niin että voisin lähteä kotiin ja ostaa oikean herrastalon.
Niin hyvin hänen ei kumminkaan käynyt. Mutta kun siellä ylhäällä
vuoristossa tuli aikainen talvi, saapui Kalle Lehtinenkin kokonaista
kuukautta varhemmin kuin edellisenä vuonna takaisin Minnesotaan, niin
ett'ei Taavetilla syystöissään ollut mitään vaikeuksia. Ja seuraavana
kevännä asettui kaksi muuta maanmiestä metsätöistä jäämillään
säästöillä lähiseutuun.
He olivat nähneet kuinka ravakasti Taavetin farmi edistyi, ja olivat
sentähden päättäneet hekin ruveta uudisviljelijöiksi. Se kannattaisi
varmaankin paremmin kuin lähteä kotiin ja ostaa joku pieni tila, joka
ei koskaan voisi tuottaa enempää kuin juuri tarpeellisimman elannon.
Eipä ollut Anttilallakaan juuri mitään alkaessaan ja oli vielä
lapsikin hoidettavanaan, mutta kumminkin oli hänellä jo oikein sievä
talo.
Ja Taavetti, joka ei voinut parempaa toivoa kuin että ihmisiä asettui
lähiseutuun, auttoi heitä voimainsa mukaan.
Puoli tusinaa taloa oli ilmaantunut lähistöön, ennenkun hän oli ollut
siellä viittä vuottakaan. Hänen taloonsa ei niitä sentään voinut
verrata, sillä se ei enää näyttänyt ollenkaan uudisasumukselta. Nyt
oli hänellä jo Anttilassa mies työssä ympäri vuoden ja sitä paitsi
Kalle Lehtinen syksyin keväin, niinkuin ennenkin.
Tämä ei sentään vielä ollut kokonaan luopunut kesäretkistään,
mutta hänen matkansa lyhenivät yhä. Vähitellen oli hän kuleksinut
useimmissa Yhdysvaltain valtioissa, tapaamatta mitään sen arvoista,
johon olisi mielestään voinut kiintyä, ja alkoi hän siitä syystä
pysyä yhä enemmän paikoillaan Minnesotassa.
Viidentenä vuonna saapui muutamia ameriikkalaisia vastaperustettuun
kylään. He tarkastelivat ympäristöä, tutkivat jokea, ja päättivät
vihdoin ostaa kosken ja maan sen molemmilla rannoilla. Talvella
palasivat he suuri joukko työmiehiä mukanaan ja alkoivat rakentaa
puuhiomoa, jonka varrelle olivat ostaneet suuret alat metsämaata,
mistä suurimmat puut olivat jo ennen kuletetut pois.
Silloin syntyi seudulle yht'äkkiä eloa ja liikettä. Joukko
uudistilallisia ja muuta kansaa asettui sinne, työväkeä kokoontui
tehtaaseen ja monenmoisia rakennuksia kohosi uskomattoman nopeasti
niiden katujen varsille, joita oli viitoitettu tehtaan läheisyyteen.
Kalle Lehtinen huomasi pian ne edut, joita oli saatavana tuosta
uudesta liikkeestä. Hän päätti ruveta kauppiaaksi, ja kun hänen
säästönsä tekivät koko suuren summan, oli hän ennen pitkää asettanut
hyvin varustetun kaupan Anttilan maalle aivan tehdasalueen viereen.
Jo seuraavana kevännä avattiin koulu, ja kun tehdas kesällä tuli
käyntiin, pantiin siellä heti toimeen säännöllinen yhdysliike muun
maailman kanssa tasapohjaisen jokihöyryn välityksellä. Ja maa kohosi
arvossa, niin että jos Taavetti Anttila olisi tahtonut kallistaa
korvaansa ostoehdotuksille, olisi hän voinut saada talostaan sievosen
omaisuuden.
Mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.
-- Kyllä tässä kelpaa elää, niinkuin ennenkin, vastasi hän sellaisiin
tarjouksiin, -- paremmin kuin ennen, nyt kun voi myydä kaikki, mitä
ei itse tarvitse. Ehkä sitten, kun Katie tulee suureksi -- joll'ei
hän tahdo jäädä tänne.
Tyttö oli yhä vielä kaikkien hänen ajatustensa ja aikeittensa
keskipisteenä. Hänen vuokseen oli hän antanut koululle maan
ilmaiseksi ja sitäpaitsi suuremman vuotuisen kannatuksen kuin kukaan
muu, niin että kohta voitiin ottaa niin etevä opettajatar kuin
suinkin saatiin. Mikäli hänen vallassaan oli täytyi kaikki olla
Katielle parasta lajia.
Katiellekin oli "Uncle Dave" vielä koko maailman keskus, huolimatta
kaikista niistä uusista ystävistä ja tuttavista, joita hän sai yhä
lukuisammin saapuvien tulokkaiden joukosta. Ja hänelle he kumminkin
osoittivat suurempaa ystävyyttä ja huomiota kuin kenenkään muiden
lapsille. Taavettihan oli kieltämättä varakkain mies paikkakunnalla
eikä ollut suorempaa tietä hänen suosioonsa kuin hänen ottotytärtään
kohtaan osoitettu ystävyys.
Se teki hänet kuitenkin vieläkin omavaltaisemmaksi kuin miksi
hän olisi tullut Taavetin kasvatuksen kautta, joka enimmäkseen
rajoittui siihen, että hän useimmittain antoi tytön tehdä mitä
tahtoi. Ainoastaan harvoin tapahtui, ett'ei tyttö saanut tahtoaan
täytetyksi. Ja ett'ei hän tullut sietämättömän hemmoitelluksi, se
riippui ainoastaan hänen synnynnäisistä hyvistä ominaisuuksistaan.
Mutta se kuitenkin totutti häntä antamaan varsin vähän arvoa toisten
toiveille, kun oli kysymys hänen omistaan.
Senvuoksi ei hän liioin ollenkaan ajatellut Uncle Daven tunteita
pyytäessään eräänä päivänä, että tämä lähettäisi hänet jonkun suuren
kaupungin kouluun.
Hän oli vuoden kuluessa uusilta ystäviltään kuullut yhä enemmän
suurten kaupunkien elämästä ja liikkeestä, kunnes hänelle kuvautui
suurimmaksi mahdolliseksi onneksi päästä itse sinne sitä näkemään.
Hän oli nyt kahdentoista vuoden vanha, ja tahtoi sellaiseen kouluun,
jossa oppisi kaikki mitä tarvittiin, tullakseen oikeaksi hienoksi
naiseksi.
Taavetin päähän ei ollut koskaan pistänyt, että tyttö tarvitsisi
enemmän oppia kuin minkä heidän oma opettajattarensa voi hänelle
antaa. Ja vielä vähemmin oli hän ajatellut, ett'ei tytöstä siellä
kaukaisessa kylässä voisi tulla yhtä hieno nainen kuin kenestä muusta
tahansa. Mutta kun hän oli neuvotellut maailmaa kokeneen Kalle
Lehtisen kanssa, joka oli hänen apulaisensa kaikissa pulmallisissa
kysymyksissä, päätti hän suostua tytön matkaan, varsinkin kun
opettajatarkin piti sen parhaana.
Mutta itse hän ei vienyt häntä Bostoniin, mihin hänet oli päätetty
lähetettäväksi.
-- Ei minusta ole sellaisen matkan tekoon, selitti hän. -- Minä en
tiedä mitään sellaisista asioista, ja tuskinpa voin puhuakaan muitten
kuin omain ihmisten kanssa. -- Eiköhän meidän opettajatar voisi viedä
häntä kouluun?
Tällä ei ollut mitään huviretkeä vastaan näin lupa-aikana ja suostui
hän heti paikalla toimeen.
Heti kun koulu oli suljettu, matkustivat he, opettajattarella avoin
valtakirja Katien varustamiseen parhaan mukaan, sekä pullea kukkaro
kaikkiin muihin mahdollisiin tarpeihin.
Katie tosin oli alakuloinen pari viimeistä päivää ja itki vähän
jäähyväishetken lähestyessä, mutta oli sentään niin touhussaan
ajatellessaan kaikkia, mitä tulisi näkemään, ett'ei hän eroa erittäin
vaikeana pitänyt.
Taavetti kyllä ei itkenyt, se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta
hänelle tuli niin omituisen paksu tunne kurkkuun, jotain, jota hän
ei voinut nielasta alas, että hänen äänensä oli painuksissa, kun hän
jokihöyryn kadottua näkyvistä kääntyi Lehtisen puoleen.
-- Siellä se nyt menee, sanoi hän hiljaa. -- Miltähän maailma
näyttää, kun se takaisin palaa? -- palanneeko ollenkaan.
-- Kyllä hän palajaa, lohdutti Kalle Lehtinen -- mutta ikävä häntä
tulee.

Taavetti Anttilan kohtalo.
Katieta tulikin ikävämpi kuin Taavettikaan oli luullut. Mutta
hänestä sitä ei huomannut muuten kuin että hän muuttui vielä
entistäänkin harvapuheisemmaksi. Hän teki itse ankaraa työtä aamusta
iltaan, niinkuin ennenkin, vaikka kyllä olisi voinut muilla teettää
raskaimmat työt, kun talo oli varsin kukoistavassa kunnossa ja
antoi tuloa paljon ylitse hänen yksinkertaisten elämäntarpeittensa.
Sittenkin jäi menopuoli pienemmäksi, vaikka Katien olo Bostonissa oli
alkanut vetää koko runsaasti rahaa.
Ainoana ilona, mitä hänellä nyt enää oli, olivat Katien kirjeet,
mutta se ilo olikin niin suuri, että hän kernaasti olisi raatanut
vielä puolta enemmän, jos se olisi ollut tarpeellista, tytön menojen
täyttämiseksi. Eikä hän sitäkään iloa sentään voinut nauttia
jakamattomana. Hän oli vielä siksi heikko englanninkielessä, että
piti ottaa Lehtinen apuun saadakseen täyttä selkoa tytön kirjeistä.
Ei hän sitä sentään tunnustanut tällekään, vaan koetti aina itse
ensiksi tavailla kirjeen lävitse. Kun kirje oli päivällä tullut,
meni hän vasta illalla Lehtisen puolelle antaakseen sen hänenkin
luettavakseen.
-- Ehkä sinä luet sen ääneen, sanoi hän joka kerralla. -- Minä olen
kyllä sen lukenut, mutta kuuntelen sitä kernaasti vieläkin kerran.
Ja kun Kalle Lehtinen varsin hyvin tiesi, mistä kohden iho oli arka,
käänsi hän kirjeet suorastaan suomeksi niin hyvin kuin taisi.
-- On niinkuin olisi hauskempaa kuulla niitä omalla kielellä,
huomautti Taavetti vaan, käyttäen aina ihan säännöllisesti samoja
sanoja. Eikä kumpikaan heistä edes ajatuksissaan myhähtänyt sille
asialle.
Kun vielä toinen suuri tehdas oli pantu käyntiin kosken vastapäisellä
rannalla, kasvoi kylä vauhdilla, joka ainoastaan Ameriikassa on
mahdollista. Pari aikaisimmista uudistalojen omistajista oli jo
myynyt tiluksensa hyvästä hinnasta keinottelijoille, jotka olivat