Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 2

Total number of words is 3742
Total number of unique words is 1859
26.1 of words are in the 2000 most common words
35.4 of words are in the 5000 most common words
40.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
ja puhuivat jotain, mutta kaikki saapuville tulleet naiset, jotka
koettelivat päästä hänen suosioonsa, työnsi hän pois luotaan.
Hän painautui vaan lähemmäksi suojelijaansa, kohta kun joku
lähestyi, ja joka kerta laski Taavetti jykevän kämmenensä varovasti
hänen päänsä päälle, ikäänkuin vakuuttaakseen tyttöä siitä, ett'ei
kukaan saisi tehdä hänelle mitään pahaa, niinkauvan kun hän oli
hänen luonansa. Hän ei olisi itse voinut millään tavalla selittää
tunteitaan tuota vierasta lasta kohtaan ja kaikkein vähimmin olisi
hän tullut ajatelleeksi sitä, että ainoastaan lapsen täydellinen
avuttomuus veti häntä sen puoleen. Sen vuoksi ei hän myöskään
tiennyt, mistä hänessä heräsi liikutuksen tunne, kun neuvottelu
vihdoin oli, loppunut ja isä selitti hänelle sen päätöksen. Sen hän
vaan tunsi, että hänen mielensä katkeroitui koko seuraa kohtaan, ja
että ne olivat kuin loukanneet häntä itseään.
-- Vai niin! sanoi hän, -- vai vaivastaloon? Eivätkö ole
voineet muuta keksiä? Ja kuka välittää tuosta pienestä raukasta
vaivastalossa? Parasta on, että hän seuraa meitä.
-- Seuraako meitä? toisti isä vihaisesti. -- Nyt sinä olet varmaan
tullut ihan hulluksi. Minä en ainakaan tahdo enää olla missään
tekemisissä hänen kanssaan.
-- Ehkäpä voin tulla yksinänikin toimeen, vastasi Taavetti tyynesti
-- aivan niinkuin eilen. -- Sanokaa heille, että jos he antavat
minulle pariksi viikoksi työtä, niin että voin vaatettaa lapsiraukan
ja saada vähän evästä kokoon, niin otan minä hänet mukaani
Minnesotaan ja pidän hänestä huolen. -- Vai niin, vai tahtovat he
laittaa sinut vaivaistaloon, kääntyi hän taas pienokaisen puoleen
ja silitteli hänen hiuksiaan -- silloin varmaankin tulet kernaammin
minun kanssani?
Katie ei ymmärtänyt mitään muuta hänen sanoistaan ja liikkeistään
kuin että oli saanut ystävän, johon voi luottaa. Mutta sitä paremmin
ymmärsivät ne, joiden päätettävänä oli hänen kohtalonsa, että he
nyt olivat päässeet ikävästä vastuunalaisuudesta, -- sitten kun
Tuomas Anttila monien estelemisien perästä vihdoin oli suostunut
tulkitsemaan heille poikansa mielettömän päätöksen. Mutta sitä
ystävällisempiä he sitten olivatkin siitä hyvästä, sillä niin aivan
varmaa ei sentään ollut, että sheriffi olisi pitemmittä mutkitta
ottanut turvattoman huostaansa.
Senpätähden ei kestänytkään kauvan, ennenkun kokoontuneet miehet
olivat antaneet niin paljon apua sekä lapsen vaatteihin että
eväitten hankkimiseen, että he varsin hyvin voivat hankkiutua
matkalleen Minnesotaan. Taavetin itsensä ei tarvinnut muuta kuin
tehdä leveäjalaksinen kelkka, joka ei uppoaisi lumeen, ja varastaa se
selkänojalla ja laidoilla Katieta varten.
Jo seuraavana päivänä lähti hän heti auringon noustua matkalle,
kelkan jukko vyötäistensä ympärillä, niin että hän tuskin ollenkaan
tunsi holhottinsa ja runsaan evässäkin painoa. Ja Tuomas Anttila
seurasi mukana. Huolimatta kaikista vastaväitteistään Katien suhteen
ei hänellä sentään ollut mitään sitä vastaan, että edes muutamaksi
päiväksi pääsisi leipähuolista. Ja Minnesotaanhan hänkin pyrki.

Metsässä.
Tiheän metsikön sisässä on pitkä, matala rakennus, salvettu pyöreistä
kuorimattomista hirsistä, saumat täytetyt sammalilla. Toisessa
päätyseinässä on kummallakin puolen matalaa ovea kaksi pientä
ikkunaa, ja oven edustalta on metsä hakattu maahan muutamia syliä
joka taholle, mutta muilla puolin tunkeuvat jykevät hongat ihan
rakennukseen kiinni. Ne on jätetty rauhaan kevättalveen saakka,
jolloin hakkuutyö alkaa loppua, sillä ne suojelevat melkoisesti
pakkaselta ja lumelta. Ikkunoita eivät asukkaat tarvitse useampia
kuin nuo kaksi pahaista. Lasi on haurasta tavaraa, joka helposti
särkyy matkalla uudisasutuksilta, ja sitäpaitse asutaan huoneessa
oikeastaan vaan yön aikaan.
Päivillä ei siellä ole muita kuin kokki, joka pitää huolta
työkunnan ruumiillisista tarpeista, ja on siellä sen vuoksi aamusta
iltaan. Toiset ovat auringon noususta sen laskuun saakka ulkona
hakkuuksillaan, sunnuntait niinkuin arkipäivätkin. Ainoastaan
silloin, kun lumimyrsky pauhaa yli metsän, huojuttaen vanhoja puita
kuin ruokoja ja pannen ne huokailemaan, ryskymään ja valittamaan
niinkuin viimeisen tuhon tullessa, tapaa tukinhakkaajat kotosalla. Ja
silloin he makaavat kuin karhut konnussaan.
Sisältä ei huone näytä paljon hauskemmalta kuin ulkoakaan.
Lattiana ei ole muuta kuin kovaksi poltettu maa, ja pitkin seiniä
on halastuista laudoista kyhättyjä makuusijoja, jotka ovat yhtä
yksinkertaiset kuin pöytäkin niiden keskessä ja maahan isketyt rahit
kahden puolen pöytää. Karkeita vaatekappaleita, vilttejä ja peitteitä
sekä muutamia taljoja on huolimattomasti heitetty makuusijoille, ja
vielä karkeampitekoisia saappaita on hajallaan vähän jokapaikassa.
Mutta ilma tuolla sisällä ei ole läheskään niin huono kuin voisi
luulla, sillä ensinnäkin on useimmissa vuoteissa tuoreita, hienoja
havunoksia, jotka tuoksuvat pihkalle, ja toisekseen ovat seinät siksi
hatarat, että ilmanvaihto on parhainta laatua.
Matalan huoneen toisessa päässä on senlaatuinen rautauuni, jonka
tulee olla tulipunaisen, ennenkun siitä lähtee lämmintä vähänkään.
Huoneen toinen pää, se, jossa on ovi ja ikkunat, on kyökkinä, joka
ei ole millään tavalla erotettu muusta huoneesta, mutta varustettu
tulisijalla, melkein suuren, täytetyn laatikon näköisellä hiekka- ja
kivikasalla. Siinä palaa valkea vapaasti mahdottoman suuren,
halastuista palkeista tehdyn savutorven alla.
Kokki valmistelee parhaallaan illallista, ja sitä on varustettu
oikein kunnioitusta herättävässä määrässä. Työkunnassa on
kaksikymmentä miestä, kaikki mitä vahvinta ja sitkeintä tekoa
ja kaikki parhaassa ijässään olevia, sillä ainoastaan sellaiset
kelpaavat talvitöihin erämaassa. Mutta sellaiset miehet tarvitsevat
runsaasti ruokaa. Kokonaista siankylkeä kokki nytkin parhaallaan
paistaa pannuksi käännetyllä rautalevyllä. Ja yht'aikaa paistaa hän
toisella levyllä ohuita vehnäkakkuja, joita siinä jo on jommoinenkin
pino, vaan ei hänen mielestään vielä tarpeeksi. Suuressa, avonaisessa
padassa kiehuu jotain mustaa lientä, jonka haju ilmaisee sen kahviksi.
Kokki, jonka luiseva, jäntevä ruumis ei ollenkaan ole sopusoinnussa
hänen ammattinsa kanssa, saa vihdoin illallislaitteensa valmiiksi.
Silloin pistää hän piippuunsa ja asettuu avonaiselle ovelle
hetkiseksi vilvoittelemaan, odottaessaan työkuntaa, joka ei enää voi
kauvan viipyä, kun aurinko juuri menee mailleen.
Huomaamatta vielä mitään merkkiä työkumppaneista, kuulee hän silloin
hiljaista jalan astuntaa lumessa aivan vastapäiseltä suunnalta ja
heti sen jälkeen ilmestyy metsästä mies. Kokki tarkastelee häntä
vähän kummastellen, vaan ei liikahda paikaltaan, eikä virka sanaakaan
tervehdykseksi. On vallan tavatonta saada vieraita näin erämaassa,
ei ainakaan oikeita vieraita. Luultavasti on se vaan joku kuleksija,
joka etsii yösijaa ja ruokaa. Vaikk'eivät nekään ole tavallisia
ilmiöitä täällä metsässä.
Mutta silloin huomaa kokki äkkiä kummallisen mytyn kelkassa, jota
mies vetää perässään vyötäisilleen sidotusta nuorasta. Sehän on --
eihän toki -- onpa sittenkin, niin totta kuin jumala auttakoon,
ett'eikö se ole lapsi, joka puoleksi makaa, puoleksi istuu kelkassa
ja nukkuu yhtä turvallisesti kuin omalla vuoteellaan.
-- Herra Jeesus! sanoo kokki puoliääneensä ja ottaa piipun suustaan.
-- Mikä hullu te olette, joka tuotte pienen lapsen tänne jylhään
erämaahan? tervehtää hän miestä. Ja lisää sitten muutamin mehevin
sanoin, että kyllä hän aikoinaan jo on jotakin nähnyt, mutta ei vielä
mitään näin hurjaa.
-- Minä olen Taavetti Anttila, Sotkamosta, enkä mikään hullu,
vastaa tulija tyynesti kysymykseen, panematta mitään huomiota hänen
lisämuistutuksiinsa. -- Ei ollut ketään kenelle olisin jättänyt
tytön, ja senvuoksi otin hänet mukaani.
Hän oli pysähtynyt oven eteen ja kaivoi miettivän näköisenä piipun
taskustaan, kopautti sen tyhjäksi vasempaan kämmeneensä ja koetteli
varmuuden vuoksi kerran imasemalla, oliko varsi auki. Mutta ennenkun
hän ehti pitemmälle, keskeytti hänet kokki, joka ei ollut kääntänyt
silmiään pois nukkuvasta lapsesta.
-- No et mahda olla vallan viisaskaan, arveli hän, -- kun et edes
ymmärrä tuoda lasta lämpimään.
-- Kun ei kukaan ole kutsunut meitä sisään -- -- alkoi Taavetti
ja pisti piipun takaisin taskuunsa. Mutta muuta ei kokki kuullut,
sillä sen pitemmittä mutkitta nosti hän maasta koko kelkan ja kantoi
sen huoneeseen, Taavetin seuratessa kintereillä, kelkkanuora vielä
vyötäisten ympärillä.
-- Ohhoh, sinua lapsi rukka, millainen isä sinulla on, mutisi kokki
avatessaan myttyä, jonka sisällä pienokainen oli, ja kantoi hänet
sitten lähimmälle vuoteelle niin varovasti, ett'ei lapsi edes
herännyt.
Se Taavettia jo suututti ja päästellessään kelkkanuoraa
vyötäisiltään, virkkoi hän jyrkästi.
-- En minä ole sen isä. Hänet löydettiin eräästä mökistä, kuolleen
äitinsä vierestä, ja minä otin hänet mukaani.
-- Missä? kysyi kokki, keskittäen kaiken epäilyksensä tuohon yhteen
ainoaan lyhyeen sanaan.
-- Dakotassa.
-- Ja sieltäkö sinä olet vetänyt häntä kelkassa tänne saakka?
Hänen äänensä ilmaisi vielä epäilystä, matta ilmeni siinä samalla
jonkunlainen tiedoton kunnioitus.
-- Kun en voinut saada muualla työtä, sanoi Taavetti ikäänkuin
puolustuksekseen ja otti uudestaan piipun taskustaan. -- Ja isäkin
auttoi tiellä.
-- Missä hän on?
-- Hän sai työtä tuolla ulkomaalaisten työmaalla muutamia peninkulmia
täältä. He olivat menettäneet yhden miehen, mutta eivät tahtoneet
ottaa minua lapsen kanssa.
-- Ne p--leen pakanat! kuului kokin arvostelu lähimmistä naapureista
metsässä. -- Ja mihin toimiin aijot nyt ryhtyä sen raukan kanssa?
-- Kunhan täällä vaan olisi työtä minulle, niin voisin kai minä pitää
huolta hänestäkin, sanoi Taavetti, katsellen epäillen ympäristöään,
joka ei suinkaan ollut ylen viehättävä.
-- Ja pitää ehkä häntä mukanasi hakkuulla ollessasi? -- koko lailla
löyhkäpäinen sinä sittenkin näyt olevan, päätteli kokki sydämmellisen
suorasti, vaan ei ollenkaan epäystävällisesti. Ja samalla oli hän
itse hyvin miettivän näköinen.
Taavetti ei voinut estää alakuloista tunnetta mieleensä tunkeumasta
ajatellessaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka asettuivat hänen
eteensä. Mutta ennenkun hän ennätti mitään vastata, kuului jalkain
töminää ulkoa ja ovi reväistiin auki.
-- Kaikki ruoka pöytään! huusi joku ääni. -- Me -- -- --
-- Suusi kiinni! ärjäsi kokki keskeyttäen ylen hämmästyneen huutajan
äänellä, joka koetti olla hillitty. -- Täällä on lapsi, joka nukkuu.
-- Lapsi? -- Sen sinä varmaan valehtelet! Mutta hänen puheensa
muuttui samassa kuiskaukseksi, ja koko seurue astui sisään
varpaillaan ja niin vähällä kolinalla kuin mahdollista.
Yksi toisensa perästä hiipivät he makuusijalle, missä pienokainen
nukkui. Ja sittenkun jokainen omin silmin oli tullut vakuutetuksi
siitä, että siinä todella oli lapsi, joka oli joutunut sinne
erämaahan, jäivät he kaikki seisomaan sen ympärille, ihmetyksestä
vallan sanattomina katsoa ällistellen outoa ilmiötä. Useimmat
heistä olivat jo pari vuotta olleet työssä täällä kaukana metsissä,
kaataen talvet tukkia ja kesät niitä uitellen. Lapsi yleensä oli
käynyt heille harvinaiseksi ilmiöksi ja oli se vielä oudompi ja
harvinaisempi varsinkin näin keskellä talvea synkällä salolla.
-- Ruoka on valmiina, virkkoi kokki keskeyttäen heidän äänettömän
ihmettelynsä -- te vielä herätätte lapsen, joll'ette tule pois
sieltä. On täällä sinullekin, sanoi hän Taavetin puoleen kääntyen.
-- Se on tämä mies, Taavetti Anttila, joka on tuonut tytön tänne
kelkassa Dakotasta, lisäsi hän ikäänkuin esitellen vierasta
tovereilleen.
Sianliha, vehnäkakut ja kahvi katosivat uskomattomalla nopeudella
pöydältä, monen ihmettelevän katseen kääntyessä aina tuon tuostakin
etumaiseen vuoteeseen päin. Ei kuitenkaan monta sanaa lausuttu,
ennenkun ateria oli melkein lopussa. Sitten vasta alettiin kuurtain
kaartain tehdä kysymyksiä Taavetille siitä, kuinka hän oli tytön
löytänyt ja sen kanssa kulkenut, niin että koko juttu lopulta tuli
selville. Eikä se asia kysyjäin mielestä näyttänyt olevan aivan yhtä
luonnollinen kuin se oli Taavetille itselleen, että hän kenenkään
pyytämättä oli ottanut huostaansa vieraan lapsen.
-- Taidat sinä kuin taidatkin olla vähän hassahtava, mutta huonompia
miehiä on nähty, virkkoi lopulta Aapeli Korhonen, joukkueen esimies
-- hän, joka jo viisi vuotta oli tehnyt työtä metsissä ja jonka
sanottiin ansioillaan ostaneen talon Saarijärveltä. -- Kun me vaan
voisimme antaa sinulle työtä, niin kyllähän asia sitten jollain
tavoin selviytyisi. Mutta meitä on täysi määrä.
-- Kyllähän siitäkin ehkä selvittäisiin, jos hän vaan tahtoisi ottaa
minun toimeni, arveli kokki, niinkuin tämä tuuma nyt juuri olisi
pistänyt hänen päähänsä. -- Työkunta voisi hänelle siitä maksaa ja
minä rupean sen sijaan hakkaamaan. Se työ miellyttää minua enemmän
kuin tämä hääriminen patojen keskessä.
Niin paljon oli Taavetin hullu teko kumminkin vaikuttanut koko
seuraan, ett'ei yksikään miehistä edes mutistanut suutaan kokin
ilmeiselle valheelle. Kokin toimihan oli erittäin kadehtittava, --
sai olla helpolla työllä huoneessa ja kantaa täyden osuuden palkkaa
yhteisestä urakkatyöstä. Se oli toista kuin seista ja hakata kaikissa
säissä ja tuulissa, kunnes selkää kolotti. Mutta kukaan ei sanonut
sanaakaan, paitse Taavetti itse.
-- Huonosti taitaisi minun keittämiseni käydä, esteli hän -- en ole
tottunut semmoiseen toimeen.
-- Miksikä parooneiksi sinä näitä herroja luulet, ett'ei sinun
keittosi heille kelpaisi? kysyi kokki mahtavasti. -- Kyllä minä voin
näyttää, mitenkä täällä keitetään.
-- Ei täällä syödäkään joka päivä kananpaistia kermakastikkeen
kanssa, huomautti. Kalle Lehtinen, joka oli parantumaton hutilus,
mutta joukkueen leikinlaskija ja kaikkien suosikki.
Toiset suostuivat siihen äänettömällä hymähdyksellä, paitsi Aapeli
Korhonen, joka otti arvellakseen, ett'ei Taavetti näkynyt olevan
oikeaa miestä Ameriikassa kelvatakseen.
-- Tässä maassa otetaan vastaan, mitä on tarjolla, selitti hän
ajatuksensa, -- ja tehdään niin hyvin kuin osataan. Ei Koivumäki
ole meitä niin ruualla pilannut, ett'emme tulisi toimeen sinun
keitoksillasi.
-- Ei, lihavaksi ei ole tultu, vakuutti Kalle Lehtinen. Mutta
ennenkun hän ehti mitään lisätä, kuului itkun ääntä vuoteelta. Katie
oli herännyt ja hämmästynyt oudosta ympäristöstään, niin ett'ei hän
heti rauhoittunutkaan, vaikka Taavetti kohta riensi hänen luokseen.
He istuivat kaikki hiljaa kuunnellen, sill'aikaa kun Taavetti kaivoi
leipäpalan eväslaukustaan. Mutta se oli kuiva ja kova, eikä voinut
lohduttaa pienokaista.
-- Kuinka ihanasti se itkee, ilmaisi Korhonen matalalla äänellä
miesten tunteet. Ja se sai kokin liikkeelle.
-- Kyllähän se on kaunista, myönsi hän -- mutta ei se suinkaan ole
hauskaa sille itselleen. Ehkä se pitäisi hiukan siirapista leivän
päällä? kysyi hän Taavetilta.
Hän kaatoi vähän siirappia läkkikuppiin ja kun Katie kerran oli
saanut maistaa sitä herkkua, unohti hän pelkonsa siihen määrin, että
antoi vielä Koivumäen kantaa itsensä pöydän luo. Mutta ennen ei hän
tyytynyt kuin sai Taavetin viereensä istumaan.
Toinen toisensa perästä kävivät muutkin lähemmä, kunnes seisoivat
taajana kehänä hänen ympärillään. Kukaan ei puhunut sanaakaan, mutta
joka kerta kuin tyttö jokelsi jotain Taavetille, vilkasivat he toinen
toistaan. Ja kun tyttö siirapistaan ihastuneena nauroi, vetäytyivät
heidän parransänkiset naamansa yhtaikaa leveään hymyyn, niinkuin
komennon mukaan.
Kun tyttö koetti pistää Taavetinkin suuhun siirappiin kastettua
leivänpalaa, nousi heidän ihastuksensa korkeimmilleen.
-- Uncle Dave eat too, kehoitti tyttö -- it nice.
-- No, enpä ole vielä mokomaa nähnyt! naurahti yksi ihailijoista.
-- Tuollaisen tytön olisin minäkin ottanut, virkkoi toinen.
Mutta kun Katie loi hämmästyneen katseen parrakkaihin miehiin,
jotka olivat tulleet yhä lähemmä, vetäytyivät he äkkiä pari
askelta takaisin. Ja naurahtelivat ikäänkuin anteeksi pyytäen
tungettelevaisuuttaan.
Ainoastaan Kalle Lehtinen näytti käsittävän, että tarvittiin muutakin
kuin pelkkiä ihastuksen ilmauksia. Hän tyhjensi ensin vaatteet ja
kaiken muun sisällön siitä vuoteesta, jossa Katie oli maannut. Ja
sitten alkoi hän poimia muilta makuusijoilta kaikkein tuoreimpia
ja hienoimpia havunoksia, kunnes sai tytön vuoteen täyteen parasta
tavaraa, mitä talo siinä suhteessa voi tarjota.
-- Ota minun vilttini hänen maatakseen, se on ihan uusi, kehoitti
miehistä muuan.
-- Ja minun nahkaseni peitteeksi, sanoi toinen.
-- Ei, vaan minun ryijyni, jonka akka kesällä lähetti Koivumäen
muassa, kehoitti kolmas.
-- Me otamme molemmat, ratkaisi Lehtinen asian -- ja ripustamme
ryijyn seinälle, niin ett'ei tuuli pääse häneen koskemaan.
Ja pian oli hän, toistenkin apuna hääriessä, valmistanut Katielle
paremman makuupaikan kuin mitä hänellä luultavasti oli ollut sitten
kuin hänet länteen tuotiin. Ja siitä syystä katsoi Lehtinen itsellään
varmaankin olevan täyden oikeuden auttaa pienokaista, kun hänet
asetettiin makuulle.
Omakätisesti veti hän kengät tytön jalasta ja katseltuaan niitä
tarkoin, asetti hän ne pöydälle toisten eteen.
-- Katsokaapa näitä!
Ja ukot katselivat itsekseen hymyillen kauvan ja perusteellisesti
noita somia kappaleita, jotka olivat tarkoin muodostuneet pikkutytön
jalkain mukaan.
-- Nyt on parasta, että teemme selvän asiasta sinun kanssasi, sanoi
Aapeli Korhonen Taavetille, kun tämä Katien nukuttua liittyi muihin
miehiin. -- Olen ajatellut, että antaisin sinulle puolentoista
dollaria päivässä ja ruuan. Me ansaitsemme kyllä enemmän, mutta
meillä on summatyö, ja se on raskaampaa kuin kokin toimi.
-- Kyllähän vähempikin riittäisi, arveli Taavetti, -- ainakin siksi,
kunnes opin edes keittämään.
-- Siihen sinun pitää oppia kahdessa päivässä, selitti Koivumäki.
Tämän loppuviikon keitän minä ja sinä saat katsella, mutta sitten
pitää tulemasi omin päisi toimeen.
-- Entä lapsi? Siitä minun tietysti tulee maksaa?
-- Mitä vielä! Ei tämä ole mikään hotelli, jossa joka suupalasta
maksetaan. Syököön hän kernaasti, minkä jaksaa. Eipä siltä, että
olisin kysynyt toisten mieltä, lisäsi esimies -- mutta luullakseni
ajattelevat he kaikki samoin.
Ja kaikki rykäsivät hiljemmin eli kovemmin, ilmeisesti suostuen
asiaan.
Ensi päivinä oli kyllä Taavetin keitto sellaista, että tuskin nekään,
joille hän sitä laittoi, olisivat tyytyneet siihen muuten kuin
Katien vuoksi. Mutta hän oli valloittanut heidät väkirynnäköllä,
jokaisen yhtaikaa ja ilman erotusta. Oli melkein niinkuin he kaikki
poikkeuksetta olisivat katsoneet itsellään olevan osaa häneen, ja
senvuoksi olevansa velvolliset tekemään hänen elämänsä erämaassa niin
hauskaksi kuin mahdollista.
Ja Katie, joka päivä päivältä vaurastui ja vilkastui, menestyi
mainiosti tuossa omituisessa ympäristössään ja noissa omituisissa
oloissa. Jo muutaman päivän kuluttua piti hän sen aivan itsestään
selvänä asiana, että kaikki nuo rotevat miehet antoivat hänen tehdä
mitä hän itse halusi ja koettivat puolestaan kaikin tavoin olla
hänelle mieliksi.
Pari viikkoa hänen saapumisensa jälkeen leiriin tuli Koivumäen lähteä
ihmisten ilmoille tavanmukaisen kuukausimuonan hankkimista varten, ja
kun hän alkoi laittautua matkalle, nykäsivät miehet toinen toisensa
perästä hänet syrjään. Heillä oli useimmilla joku yksityinen asia
uskottavana hänen toimitettavakseen ja jokainen ilmaisi sen kaikessa
salaisuudessa.
Mutta siitä olikin sitten seurauksena se, että Koivumäellä
palatessaan oli kahdeksan nukkea ja kuusi erikokoista ja erimuotoista
hevosta, Katien sanomattomaksi ihastukseksi. Sillä se ei pälkähtänyt
kenenkään päähän, ei hänen itsensä, ei ostajan eikä anteliaitten
lahjoittajainkaan, että suurempi vaihtelevaisuus olisi ehkä ollut
suotava. Joka kerta, kun uusi hevonen tai nukke otettiin esille,
yleni vaan hänen äänekäs ilonsa, ja antajien tyytyväisyys nousi
silminnähtävästi samassa määrässä.
Mutta illemmalla samana päivänä sai hän viattomasti ja tahtomattaan
aikaan pahanlaisen epäsovun miesten kesken, jotka olivat nyt,
niinkuin aina ennenkin tapansa mukaan, toimituttaneet kuukautisten
muonavarainsa mukana jommoisenkin varaston whiskyä. Ja entisten
tapainsa mukaan ryhtyivät he sitä maistelemaan heti illallisen
jälkeen.
Se oli ainoa huvitus, mitä heillä oli talvisaikana tarjolla, ja
kun sitä ei sattunut useammin kuin kerran kuukaudessa, niin eivät
edes säntillisimmätkään heistä olleet koskaan sitä vastaan mitään
muistuttaneet, vaikka useat ilonpitäjistä päätyivätkin penkin
alle. He riensivätkin väliin ainoastaan siinä tapauksessa, että
syntyi tappelu, joka ei sekään tapahtunut juuri vallan harvoin, kun
pojat olivat alkaneet lämmitä ja tunsivat tarvitsevansa höystää
yksitoikkoista huvia pienellä käsikähmällä.
Katie oli ollut niin mielissään uudesta, lukuisasta perheestään ja
hyvästi täytetystä tallistaan, ett'ei häntä saatu menemään levolle,
ennenkun kauvan jälkeen tavallisen ajan. Lopulta hän sentään oli
nukkunut kaikkien nukkiensa ja niin monen hevosen keskeen kuin
vuoteelle oli sopinut, häiriytymättä aluksi ollenkaan jo tavallisen
äänekkäästä metelistä pöydässä.
Ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt nukkua puolta tuntiakaan, kun
Kalle Lehtinen viritti laulun niin repäisevällä voimalla, että tyttö
kirkaisten heräsi.
Taavetti oli paikalla vuoteen vieressä ja laulaja vaikeni itsestään,
vaikka hän jo oli ehtinyt aika pitkälle tavallista ilotuulensa loppua
kohti. Mutta kun itku yhtäkaikki jatkui, pisti hänen päähänsä toinen
ajatus.
-- Pitää antaa vähän lapsiraukallekin, mutisi hän ja meni horjuvin
askelin vuoteen luo läkkituoppi kädessä.
-- Tässä on vähän sydämmen lämmikettä, lisäsi hän -- juo, sinä pikku
ryömijä, niin tulet iloiseksi.
-- Anna olla! tiuskasi Taavetti vastaan ja työnsi pois hänen kätensä.
-- Sitä sinä et saa tehdä.
-- Sinäkö tässä alat komennella? räyhäsi Lehtinen. -- Parempi mies
pitää olla sanomaan, mitä minä saan tehdä.
-- Parempi tai huonompi, mutta sitä sinä et tee.
Ja kun Lehtinen sittenkin koetti tunkeutua tytön luo, sysäsi hän
hänet jotensakin tiukasti sivulle.
-- Vai niin, sinä alat survia, sanoi tämä äkäisesti. -- Mutta tässä
on mies, joka voi antaa takaisin, jos tahdot tapella!
Samassa iski hän kiinni Taavettiin, mutta tämä, joka tuskin oli
maistanut whiskyä lainkaan, pudisti hänet helposti luotaan. Ja sen
hän teki niin tuntuvasti, että Lehtinen menetti tasapainon ja kaatui
pöytää vastaan.
Mutta eräs toinen, joka myöskin jo oli ennättänyt melkoisesti
lämmitä, iski Taavettia kaulukseen. Se oli kokonaan toisellainen
vastustaja kuin Lehtinen, niin että Taavetilla puoltaan pitäessään
oli täysi työ. Sillä välin ennätti Lehtinen nousta ylös ja tuli
uudestaan, täytetty tuoppi kädessä, Katien luo, joka oli niin
ihmeissään ja samalla niin pelästyksissään, ett'ei edes enää itkenyt.
-- Nyt sinun pitää saaman tilkkanen, mutisi Lehtinen epäselvästi,
unohtaen kaiken muun paitsi ensimmäisen, humalaisen ajatuksensa.
Mutta ennenkun hän ennätti tehdä siitä totta, oli Koivumäki parilla
pitkällä harppauksella vuoteen luona, ja paiskasi hänet syrjään
niinkuin tyhjän säkin, niin kovasti, ett'ei hän vähään aikaan voinut
nousta ylös, eikä liikauttaa jäsentäänkään.
Se kiihoitti muuta seuruetta ja useat näkyivät taipuvan Lehtisen
puolelle Taavettia vastaan, joka oli riuhtaissut itsensä irti
vastustajastaan ja nyt koetti rauhoittaa pienokaista. Koivumäki
pidätti toiset loitompana.
-- Elkää tulko tänne, varotti hän. -- Tapahtuu jotain ihmeellistä,
jos koetatte.
Aapeli Korhonen astui myös väliin.
-- Hävetä teidän pitäisi kaikkien, sanoi hän -- näettehän, että tyttö
parka on säikäyksestä puolikuollut. Ja Lehtinen tarvitsisi selkäänsä,
kunnes selviää. Koetappas juottaa whiskyä pienelle lapselle ja
rupeappas sitten tappelemaan!
-- Eihän se oikein sovellu, että lapsen nähden tapellaan, myönsi yksi
niistä, jotka juuri äsken olivat olleet kiivaimpia. -- Sitä ei kukaan
tullut ajatelleeksi. Eikä Lehtinenkään mikään paha mies ole -- ei hän
mitään pahaa tarkottanut.
-- Se on aivan sama, mitä hän tarkotti tai oli tarkottamatta. Joll'ei
Koivumäki olisi ehtinyt hätään, niin olisi lapsi voinut olla kuollut
nyt -- aijoppas juottaa lapselle kokonainen tuopillinen whiskyä!
-- Oi, voi, voi! vaikeroi Lehtinen, johon toveriensa kovakourainen
piteleminen ja esimiehensä vakava vihastuminen oli vaikuttanut niin,
että hänen mielensä oli läikähtänyt raivosta itkuun. -- Nyt ne
luulee, että minä aijoin sen surmata -- lapsen, jota en, tahtoisi
sormellanikaan koskettaa. Enhän toki ole lapsenmurhaaja, jos
lienenkin hiukan humalassa.
Ja hän itki ääneensä tunnonvaivojen ja whiskyn yhteisestä
vaikutuksesta.
-- Oih, mene maata ja herkeä siinä ölisemästä, sanoi Korhonen. --
Riittää se sinulle jo yhden illan juonniksi -- ja kyllä meille
muillekin.
Siitä seikasta ei syntynyt ainakaan mitään äänekkäämpää
erimielisyyttä, vaan kaikki seurasivat vähitellen Lehtisen
esimerkkiä, niin että koko seurue ennen pitkää oli vaipunut sikeään
uneen.
Kun toiset seuraavana aamuna menivät hakkuulle, jäi Lehtinen kotiin.
Hän tunsihe niin masentuneeksi illallisen käytöksensä johdosta,
ett'ei tahtonut jättää uutta kokkia ja hänen turvattiaan, vaan
valitti olevansa kipeä.
Mutta kun ilma päivemmällä seestyi kirkkaaksi auringonpaisteeksi,
niin että metsä säkenöi ja loisti, kysyi hän, antaisiko Taavetti
hänen vetää Katien kelkassa sinne, missä toiset olivat työssä.
-- Ei tuule ollenkaan, sanoi hän -- ja varmaan olisi niistä kaikista
hauskaa nähdä hänet siellä. Mutta hän ei maininnut, tuskin sitä
selvästi ajattelikaan, että se tavallaan kohottaisi hänet entiseen
arvoonsa sekä omissa että muiden silmissä, jos ne näkisivät, että
pienokainen oli uskottu hänen huostaansa.
Eikä Taavetilla ollut mitään sitä vastaan, hän kun ei ollut
pitkävihainen, eikä epäillyt, ett'ei Lehtinen parhaansa mukaan
hoitaisi lasta.
Mutta siitä päivästä loppuivat suuremmoiset kuukausijuomingit aivan
kuin äänettömän suostumuksen kautta. Ainoastaan ensimmäisellä
kerralla, kun Koivumäki palasi kylästä ilman tavanmukaista
whiskynassakkaa, kuului vähän murinaa. Mutta Aapeli Korhonen
tukahutti tyytymättömyyden kapaloonsa.
-- Jotka tahtovat juoda itsensä humalaan, hankkikoot whiskynsä
itse ja juokoot metsässä, sanoi hän lyhyeen ja selvästi. Siellä
sopii reuhata ja tapella niin paljon kuin haluttaa. Mutta täällä on
elettävä niin, ett'emme säikäytä hengiltä lapsiparkaa, jonka olemme
ottaneet hoitoomme.
Ja siihen se jäi.
He olivat kaikki alkaneet pitää Katieta yhteisenä holhottinaan,
erittäinkin sen illan jälkeen, jolloin he olivat joutua
tukkanuottasille hänen tähtensä. Ja hän oli yhtä hyvä ja ystävä
heille kaikille, paitsi että hän aina jonkun vastahakoisuuden
sattuessa turvautui Taavettiin ja muuten useimmin pysyttelihe Kalle
Lehtisen kanssa. Tällä oli erinomainen kyky huvittaa ja hauskuuttaa
häntä ja aina keksi hän lapselle uusia leikkejä.
Sitä mukaa kuin talvi kului, alkoi Taavetti Anttila yhä vakavammin
ajatella, mihin hänen olisi ryhtyminen, sittenkun metsänhakkuu
loppuu. Päivätöihin ei käynyt rupeaminen, kun ei koskaan tiennyt,
kuinka kauvan sellaista työtä riitti, eikä hän voinut ruveta vetämään
Katieta perässään ympäri maailmaa. Ja hän oli kuullut, ett'ei kukaan
pitänyt vuosirenkejä tässä maassa. Kunpa hän voisi päästä edes
torppariksikaan, mutta ei hän tiennyt, oliko niillä täällä edes
torppia.
Vihdoin päätti hän keskustella Korhosen kanssa asiasta. Sehän oli
ymmärtäväinen mies ja tiesi kaikki, mitä oli tarpeellista tietää
Ameriikasta.
-- Torppariksiko? toisti esimies, kun Taavetti esitti asiansa.
-- En ole kuullut torppareista mitään Ameriikassa. Parempihan
olisi yrittää omallaan kuin toisen maalla. Tukkiyhtiöt myyvät aina
maata halvasta, sittenkun metsä on kaadettu pois ja kelvollista
peltomaata on täällä yllin kyllin missä tahansa, kun vaan voi saada
sen viljelykseen. Mutta ehkä me voisimme vähän auttaa, niin että
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 3