Taavetti Anttilan kohtalo: y.m. kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä - 8

lattiaa, niin että pöly lensi. Se oli iloinen ilta se, jolloin uusi
kirkko vihittiin, ja kauvan jälestäpäin siitä Anokassa puhuttiin.
Kun tanssi myöhään yöllä lopetettiin, ilmoitti pastori pitävänsä
seuraavana päivänä taas raamatunselityksen veli Salmelan luona, ja
kokoavansa siellä kolehdin uuden kirkon hyväksi, jonka seuraavan
viikon kuluessa pitäisi joutua käyttökuntoon. Tarvittiin koko joukko
varoja alttaria ja kirkko-astioita varten sekä kaikellaiseen muuhun,
ja senvuoksi toivoi hän, ett'ei seurakunta kitsastelisi.
-- Olemmepa saaneet saakelin hauskan papin! sanoi puotimies Wuori,
mennessään kotiin yhdessä rauhantuomarin kanssa. En ole milloinkaan
nähnyt hänen vertaistaan.
-- En minäkään, vastasi Tuhkala kuivasti. Mutta ehkä saamme nähdä
vieläkin enemmän, kun odotamme.
Seuraavana päivänä oli pastori kuitenkin taas hyvin arvokas ja piti
niin ihanan raamatunselityksen, että hän sai kolehtia yksitoista
ja puoli dollaria. Hän ilmoitti heti seurakunnalle, että hän ensi
sunnuntaina jakaa herranehtoollista uudessa kirkossa, ja illalla
kirjoitti hän Minneapoliksesta viiniä.
Kirkkoa valmistettiin sitten uutterasti, katto pantiin ensin umpeen
ja sitten tehtiin alttari, ja lopulla viikkoa pyysi pastori muutamia
naisia sitomaan seppeleitä ja köynnöksiä kukista ja viheriäisistä
lehdistä. Lauvantaina oli kaikki valmiina ja näytti sangen upealta,
vaikka ikkunat vielä olivatkin kiinnipanematta. Mutta viheriät
köynnökset ikkunanpielissä, seppeleet seinillä ja kukat alttarilla,
johon Salmelan emäntä oli lainannut lakanan, peittivät kaikki
mahdolliset vajavuudet.
Ehtoollisviiniäkin tuli lauvantai-aamuna tavarajunassa yksi iso astia
ja toinen pieni, joka veti noin tuopin tai toista, ja joka pani
Tuhkalan hiukan naurahtelemaan, kun hän näki sen asemalla. Mutta
hän lainasi sentään pastorille isonpuolisen juoma-astian kalkiksi,
ja kauppapuodista ostettiin naula pieniä valkeita teeleipiä,
jotka kelpasivat öyläteiksi, sillä ne oli pastori Lahti unohtanut
ajatellessaan yksinomaan märkiä tavaroita. Illalla oli kaikki
kunnossa, ja koko ympäristössä ei ollut ainoatakaan henkeä, joka
ei aikonut olla mukana ensimmäisessä jumalanpalveluksessa uudessa
kirkossa. Jok'ikinen nainen koko seurakunnassa ja sitäpaitsi suuri
joukko miehiä oli kirjoituttanut itsensä herranehtoolliselle, ja
pastori piti lauvantaina iltapuolella mitä kauneimman rippisaaman
omassa huoneessaan kirkkorakennuksessa, jonne oli edellisenä päivänä
muuttanut.
Sunnuntai-aamuna nousi aurinko häikäisevän kirkkaana ja valaisi
seutua, jonka rauhallinen ihanuus jo itsessään herätti hartautta.
Järvi oli tyyni ja kirkas, ainoastaan siellä täällä näkyi joku
kehä, joka syntyi kalan lyödessä pintaan, ja tavan takaa piirsi
tuohon tasaiseen kuvastimeen vakoaan vene, joka täyteen sullottuna
juhlapukuista ja juhlamielistä kansaa suuntasi kulkuaan Salmelan
rantaan. Etäälle näkyi kirkko, ylimpänä loivasti viettävällä
kummulla, nurkat ja molemmat ovipielet oikeilla viheriöillä koivuilla
kaunistettuina ja Ameriikan lippu liehuen korkealla katon harjalla.
Se oli Salmelan Heikki-pojan keksintö, ja oli hän sen varhain aamulla
pannut toimeen, saatuaan lipun illalla lainaksi Tuhkalalta, joka oli
hankkinut sen itselleen virkansa merkiksi.
Idästä ja lännestä, pohjasta ja etelästä tuli farmareita perheineen,
rattailla, jalan, tahi soutaen, kunnes niitä oli kokoontunut ainakin
viisikymmentä kirkonmäelle. Ensiksi menivät kaikki ovelle, johon
pastori oli naulannut julistuksen, ilmoittaen, että kirkonmenoja
pidetään kello 9 ja 11, kummankin jälkeen herranehtoollinen, ja
iltasaarna kello 6. _Huom.!_ kolehti kaikissa kolmessa viinikassaan.
Ukot, ja akat tietysti myös, syhyttelivät mielihyvillään nenäänsä
-- kaikki tuntui niin kotoiselta ja tutulta -- ja istuutuivat sinne
tänne kirkonmäelle, aivan niinkuin he ennen muinoin olivat tehneet
siellä kotona, odotellessaan kirkonmenojen alkamista.
Ja odottaa he saivat. Kello oli jo yhdeksän, oli puoli kymmenen ja
läheni jo kymmentä tasan, mutta mitään pappia ei näkynyt ja ovi pysyi
suljettuna. Ihmeteltiin syytä tähän pitkälliseen odotukseen, ensin
hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, ja jota enemmän eri ryhmissä
keskusteltiin asiasta, sitä pitemmiksi alkoivat naamat venyä.
Lopulta rohkasi itsensä Salmelan Heikki, joka kovin kärsimättömänä
odotti, että pastori jollakulla ylistävällä sanalla kiittäisi hänen
kaunista lippukeksintöänsä, ja hän ponnisti nurkkapylvästä myöten
itsensä pastorin huoneen tasalle, joka oli mäen rinteellä ja sen
ikkuna sentähden joitakuita jalkoja maasta. Pitkin kapeata, ulkonevaa
lautaa myöten lattian kohdalla pääsi hän sitten askelen verran
sivulle, pitäen ikkunanpielestä kiinni ja katsahti huoneeseen. Hänen
kasvoihinsa ilmaantui pelästynyt ilme, kädet pettivät heti ja hän
putosi raskaasti maahan.
-- Mitä sinä siellä? kysyi hänen isänsä ankarasti. Hän istui kannon
nenässä lähellä, jutellen rauhantuomari Tuhkalan kanssa, ja huomasi
vasta nyt, mitä poika oli tehnyt.
-- Pastori on kipeä, vastasi poika hämmästyksissään. Hän makaa
lattialla.
-- Öhöm, yskähteli rauhantuomari. Hän aavisti paikalla, mitä se oli
ja kehoitti sentähden Salmelan isäntää tulemaan kanssansa sisään ja
katsomaan, kuinka asianlaita oli.
Ovi oli sisäpuolelta suljettu, mutta ainoastaan säpillä, niin että se
aukeni Tuhkalan veitsellä ilman suurempia vaikeuksia. Sisähuoneessa
makasi todellakin pastori lattialla, lähellä kynnystä.
-- Hän on kuollut, kuiskasi Salmelan isäntä hämmästyneenä.
-- Elä pelkää, vastasi rauhantuomari, hän virkoo kyllä taas. Sitten
meni hän pastorin luo, joka oli puettuna pappispukuunsa ja nähtävästi
oli kaatunut aikoessaan tulla ulos, harppasi pitkin askelin makaavan
yli ja tarkasteli huonetta, sill'aikaa kun Salmelan isäntä katseli
ovelta.
-- Humalassa se piru on, sanoi Tuhkala, osoittaen lattialla olevaa
pienempää savi-astiaa, joka oli edellisenä päivänä tullut, ja
nyt oli tyhjänä lattialla pastorin vuoteen vieressä. Suuremmasta
astiasta oli hän myöskin koettanut kaataa ehtoollisviiniä tuoppiin,
mutta katselijat eivät voineet päättää, oliko hän aikonut käyttää
sitä kirkossa, vaiko huuhtoaksensa omaa whiskyään alas. Sen he vaan
näkivät, että hän oli kaatanut sitä koko joukon lattialle, jossa se
oli juossut aina kynnykseen asti, ja itse makasi pastori nyt päineen
päivineen nesteessä.
Salmelan isäntä koetti nostaa häntä ylös ja silloin avasi hän
silmänsä sopertaen epäselvästi asetussanoja, mutta nyt suuttui
isäntä, kirosi ja antoi pastorin pudota romahtaa takaisin lattialle.
-- Annetaan maata, kunnes selviää, sanoi rauhantuomari. Sitten voimme
ajaa hänet pois täältä -- jos muut ajattelevat samoin kuin minä.
Pari kolme uteliasta naamaa näkyi ulko-ovella, he käsittivät
vilauksessa asian laidan ja katosivat taas. Ennenkun rauhantuomari
ja Salmelan isäntä vielä olivat ehtineet sulkea oven jälkeensä, oli
tieto siitä, miksi pastori ei voinut pitää kirkonmenoa eikä jakaa
herranehtoollista, levinnyt suusta suuhun odottavien joukossa, jotka
kaikki niinkuin sopimuksen mukaan kokoontuivat yhteen vihaisesti
muristen, joka kyllä selvästi ilmaisi heidän ajatuksensa.
Ne eivät olleet mitään leppeitä tuomioita, joita siinä pastori
Lahdesta lasketeltiin ensimmäisen neljännestunnin kuluessa, ja jos
nuoremmat miehet olisivat saaneet määrätä, niin olisi hänet kiskottu
järveen, uitettu siellä selväksi ja piesty sitte ulos Anokasta.
Mutta vanhemmat eivät tahtoneet mitään tietää ameriikkalaisista
tavoista. Heidän lujan vaatimuksensa mukaan päätettiin hänen antaa
maata humala päästään, ja sitten ilmoittaa hänelle, ett'ei Anokassa
häntä enää tarvittu. Salmelan isäntä ja rauhantuomari saivat
toimekseen ilmoittaa hänelle seurakunnan yksimielinen _consilium
abeundi_, ja senjälkeen hajosi kokous kaikessa rauhassa. Oli melkein
niinkuin he olisivat hävenneet toinen toistaan, ja mieluimmin olleet
hiiskahtamatta mitään koko asiasta.
-- Sinä saat puhua, kun menemme hänen luokseen, sanoi Salmelan
isäntä. Ja sen otti rauhantuomari mielellään tehdäksensä. Kyllä hän
puhuu.
Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa tilaisuutta puhutellaksensa
pastoria, joka iltapäivällä tuli omin voimineen Tuhkalaan. Ja kun
Salmelan isäntä näki hänen menevän sinne, riensi hän perässä, niin
että hän saapui melkein yht'aikaa perille.
Pastori ei ollut tarvinnut herättyään kauvan tuumia, mitä oli
tapahtunut. Yksi ainoa silmäys tyhjään whiskypulloon ja lattialle
kaadettuun viiniin oli riittänyt ilmaisemaan hänelle, kuinka oli
käynyt. Mutta kun hän ei muistanut, että kukaan olisi ollut hänen
huoneessaan aikasemmin päivällä, niin ajatteli hän, ett'ei asiain
tila vielä olisi vallan toivoton, ja suuntasi senvuoksi kulkunsa
rauhantuomarin luo vakoillakseen, mitä hänestä ajateltiin.
Salmelaisen tulosta ja Tuhkalan ankarasta katsannosta selvisi hänelle
heti, ett'ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt, mutta pastori ei
ollut se mies, joka hämmästyi pikku asioista.
-- Hyvää iltaa, sanoi hän kuivasti. Minä tulen tänne kysymään,
miks'ei kukaan ihminen Anokassa ole ollut siksi kristillismielinen
ja armelias, että olisi tullut katsomaan minua minun hädässäni ja
tuskassani. Siellä olen minä maannut kuoleman kielissä sairaana, eikä
kukaan ole tarjonnut minulle edes pisaraa vettä, ei kukaan ole tullut
edes katsomaan, olisinko tarvinnut mitään. Totisesti sanon minä
teille -- hän kohotti kätensä ja pudisti sitä mykäksi ällistyneen
Salmelaisen nenän edessä -- tästä on teille tuleva kosto. Eikö
sanassa sanota -- --
Mutta nyt oli rauhantuomari saanut puhelahjansa takaisin ja hän
vihastui aika lailla.
-- Kuuleppa sinä, hevospuoskari, keskeytti hän pastorin sanatulvan,
me emme ole mitään kakaroita me, Salmela ja minä, vaan voimme
aivan hyvin eroittaa, onko mies kipeä vai humalassa. Sinä olit
sikahumalassa tän'aamuna, ja sen whiskyn, jonka ajoit nahkaasi, olit
tilannut kirkon rahoilla. Sellaisia temppuja me emme kärsi täällä
Anokassa, ja siksi on parasta, että laittaut tiehesi täältä, ennenkun
pojat saavat sinut käsiinsä.
-- Elkää tuomitko, ett'ei teitä tuomittaisi, sanoo Herra, -- alkoi
pastori, tehden täydellisen käänteen menetystavassaan. Mutta
rauhantuomari teki halveksivan liikkeen.
-- Anna jäädä tuon laulun, sanoi hän. Sinunlaisesi jumalisuus ei
kelpaa meille. Kansa täällä on päättänyt, ett'ei se tämän jälkeen
tahdo kuulla jumalansanaa sinun suustasi, ja on pyytänyt meitä
sanomaan sinulle, että saat mennä tiehesi.
-- Mutta joll'en minä nyt menekään, sanoi pastori, joka todellakaan
ei tiennyt, mihin oikeastaan menisi. On kai minulla oikeus asua
täällä niinkuin jollakulla muullakin.
-- No, miks'ei, vastasi rauhantuomari kohteliaasti. Mutta siinä
tapauksessa voin kertoa, että täällä Anokassa on yhtä paljon tervaa
ja höyheniä kuin Mills'issäkin. Ja jos se ei auta, niin minä
vangitsen sinut raamatunselityksessä kootun kolehdin hävittämisestä.
Herran nimessä, jää vaan Anokaan, jos haluttaa.
Mutta pastori Lahtea ei enää haluttanut: Yöjunan tullessa oli
hän asemalla, ja osti kolehdin jätteillä piletin Ihspemingiin
Michiganissa. Siellä meni hän tervehtimään suomalaisen sanomalehden
toimittajaa, ja kertoi käyneensä katsomassa maanmiehiään
Minnesotassa, perustaakseen mahdollisesti koulun ja sanomalehden
jossain siirtolassa siellä. Mutta hän ei voinut tulla toimeen sen
raakapintaisen roskajoukon keskuudessa. Minnesotassa ei hänen
laisellaan sivistyneellä miehellä ollut mitään tekemistä.


Antti Ulukka.

Hän oli varmaankin paras työmies meidän rautatietyöpaikallamme Costa
Ricassa, ei siten, että olisi ollut ketterin, mutta hän oli se, joka
ajan pitkään sai enimmän valmista. Tosin hän ei siltä näyttänyt,
kun hän mietiskelevän näköisenä käytti kuokkaansa ja lapiotaan,
mutta toiselta puolen ei hän koskaan levähtänyt hetkeäkään. Siitä
silmänräpäyksestä, jolloin esimiehen työhön kehoittava merkki
kimahti, oli hän ruokatorven törähdykseen saakka pelkkä työkone, joka
oli käynnissä tasaisesti ja taukoamatta.
Eikä milloinkaan mitään ajan tärväystä joutavassa suunsoitossa!
Harvat olivat ylimalkaan nekin sanat, jotka hän joutilaanakaan
ollessaan päästi kuuluviin. Mutta työssä hän ei juuri koskaan
avannut suutaan muuten kuin puhaltaissaan savua piipustaan, joka
säännöllisesti aina keikkui hänen vasemmassa suupielessään.
Kotoisin oli hän Kuusamosta. Pesueessa oli neljä häntä nuorempaa, ja
niiden kanssa oli hän siellä elänyt yhteisesti isältään perityssä
pienessä talossa, jossa velat olivat ennestään valmiina. Monta
vuotta oli hän siellä taistellut hallaa, katoa ja hypoteekin korkoja
vastaan, oli sillä välin nainut, ja kun sitten pari suuta oli tullut
vielä lisäksi, huomannut toimeentulonsa entistään tukalammaksi.
Silloin oli hän lopulta tehnyt suuren päätöksen. Hänen pitäisi päästä
maailmaan hänenkin, sinne kauvaksi meren-takaiseen kultamaahan, josta
oli niin paljon kuullut puhuttavan kirkonmäellä ja harvinaisilla
kaupunkimatkoillaan. Vaimonsa ja melkein täysikasvuinen veli
hoitaisivat sillä aikaa taloa -- hän kyllä saisi työ-ansioillaan
kootuksi ainakin ruununveron ja korot.
Ja niin lähti hän matkalle, möi varsansa Oulussa matkarahoiksi, osti
piletin New-Yorkiin ja eteni sitten tavallista Hullin ja Liverpoolin
valtatietä.
New-Yorkissa oli hän heti ottanut pestin Costa Ricaan ja siellä oli
hän ollut työssä kolmatta vuotta, jolla ajalla oli säästänyt ja
kotiin lähettänyt tasan neljäsataa taalaa. Sen summan piti hänen
laskujensa mukaan jo riittämän talon velkoihin, mutta aikoi hän
sentään pysyä siellä rautatien valmistumiseen saakka, hankkiakseen
itselleen vähän ylimääräistä pääomaa. Sillä sitä hän kyllä
tarvitsisi, saadaksensa talonsa oikein hyvään kuntoon.
Minulle hän ei niistä aikeistaan hiiskahtanut kertaakaan mitään,
sillä siihen oli hän ihan liiaksi harvapuheinen ja sulettu, mutta
samassa määrin kuin minä saavutin hänen luottamuksensa, taipui hän
vastaamaan kysymyksiin, kunnes minulla oli hänen mutkaton tuumansa
ihan selvänä.
Minuun oli heti alussa hänen rehellinen ja herkeämätön työnsä tehnyt
hyvän vaikutuksen. Hänen rotevassa, neljättä kyynärää pitkässä
vartalossaan leveine hartioineen, hänen hyväntahtoisissa kasvoissaan
ja surumielisessä katseessaan oli jotain niin ehjää miehekkyyttä,
ett'en mitenkään voinut olla kiintymättä häneen sen renttujoukon
rinnalla, joka meillä oli työmaallamme.
Mutta kaikki pitivät he hänestä hänen ystävällisen luonteensa vuoksi
ja samalla kunnioittivat häntä, sittenkun oli huomattu, ett'ei hänen
suopeutensa ollenkaan johtunut heikkoudesta eikä pelkuruudesta.
Yleensä hän ei koskaan tehnyt pahaa edes maan matosellekaan, eikä
milloinkaan sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä liikuttaneet,
otti erinomaisen tyynenä vastaan kaikenmoisen pilanteon -- ja oli
kerrassaan lauhkein jättiläinen, mitä Suomen metsissä koskaan on
kasvanut.
Yhden ainoan kerran näin hänen todenteolla kuohahtavan, vaikk'ei asia
silloin ollenkaan koskenut häntä.
Leirin teurastaja oli apulaisineen pyydystänyt härän ylempänä
olevilla vuorilaitumilla, joita meidän lihavarastomme omassa
vapaudessaan kierteli, kunnes niitä tarvittiin syötäväksi. Teurastaja
kulki ratsain ja oli kiinnittänyt suopunkinsa elukan sarviin, ja
samoin olivat tehneet apumiehetkin, jotka astuivat perässä jalan,
estääkseen puolivilliä härkää hyökkäämästä ratsastajan päälle.
Kulkue oli kaikessa rauhassa tullut aina leirin reunaan saakka,
mutta siinä päätti härkä seisattua. Hänen päätöstään ei voitu
millään keinoin muuttaa, ei haukkumasanoilla, ei kivillä eikä kepin
iskuillakaan, kun apumiehet lopulta rohkenivat tulla niin lähelle,
että saattoivat käyttää sauvojaan.
Teurastaja itse peräytti kerta toisensa perästä hevostaan ottaakseen
vauhtia ja nelisti sitten eteenpäin niin pitkälle kuin lämsäköysi
ulottui, mutta härkä heitti vaan niskaansa ottamatta askeltakaan
eteenpäin. Kaksi puolivilliä koiraa, jotka aina seurasivat
teurastajaa, haukkui ja repi tuota itsepintaista eläintä, mistä vaan
kiinni saivat, niin että veri vuoti kaikkialta, sen ruumiista, mutta
sekään ei auttanut.
Lopulta tempasi toinen apumiehistä puukkonsa ja pisti sillä elukkaa
takajalkaan. Se näytti rahoittavalta, mutta härkä päästi vaan käheän
mölähdyksen eikä liikahtanut paikaltaan.
Minä olin jo kerran huutanut miehille, että sitoisivat köytensä
kiinni johonkin puuhun ja antaisivat elukan olla hetkisen rauhassa,
kun se luultavasti siten malttuisi ja antaisi kulettaa itsensä
teurastuspaikalle, mutta miehet olivat liian kiihkoisia totellakseen.
Kun eivät edes apumiesten puukoniskutkaan auttaneet, joutui
teurastajan virkaa toimittava puoli-intiaani sellaiseen raivoon,
että hän vuorostaan tempasi puukkonsa, ratsasti härän luo ja katkasi
yhdellä ainoalla iskulla siltä hännän.
Minä hyökkäsin ylös -- vaan en todellakaan oikein tiedä, mitä aioin
sanoa tai tehdä -- kun samassa näin Antti Ulukan tavatonta vauhtia
lähtevän liikkeelle vähän alempana olevalta purolta, jossa hän oli
vaatteitaan pesemässä. Hänellä oli päänkokoinen kivi kädessä, parilla
pitkällä harppauksella oli hän härän edessä ja antoi sille otsikkoon
sellaisen iskun, että se paikalla nykertyi maahan.
-- Nyt saatte kantaa sen täältä, koirat, jos haluatte! sanoi hän
selvällä suomenkielellä -- mutta rääkätä ette enään sitä voi. Sitten
kääntyi hän takaisin pesemään vaatteitaan.
Että teurastaja renkeineen joutui vihan raivoon, se kuultiin hyvin
kyllä, sillä ei ollut hauskaa kantaa suurta härkää palottain leirin
toiseen päähän, missä liha ripustettiin vajaan, mutta he katsoivat
nähtävästi viisaimmaksi jättää Antin rauhaan. Hän oli heidän
mielestään liian kovakourainen.
Muuten oli kylläkin vaikeata saada häntä tekemään mitään
voimankoetusta. Hänen piti silloin olla erinomaisen hyvällä päällä,
tai täytyi hänellä olla joku erittäin pätevä syy sitä tehdäkseen. Ja
sellainen sattui hänelle eräänä päivänä työmaalla vallan itsestään.
Oli paahteinen puolipäivän aika ja pojat olivat tehneet lujasti työtä
varhaisesta aamusta, niin että minä mielestäni hyvällä syyllä saatoin
olla sitä huomaamatta, jos joku seisahtikin hiukan ja pyyhki hikeä
otsaltaan, tai otti kulauksen vettä useammin kuin oikeastaan ehkä
olisi ollut tarpeellista.
Ainoa, joka ei vähääkään vähentänyt tavallista vauhtiaan työssä,
oli Antti Ulukka. Samalla tasaisella ja miettivällä tavallaan kuin
ainakin, loi hän käsikärrynsä täyteen ja työnsi sen vieruun, mihin
kaivettu maa kaadettiin. Mutta piipun oli hän antanut sammua. Se oli
kyllä entisellä paikallaan, vaan mitään savua siitä ei pullahdellut,
ja se oli varma merkki siitä, että sen omistaja ei ollut aivan
parhaimmalla tuulellaan.
Silloin sattui rakennus-urakoitsija tavallisilla tarkastuksillaan
kierrellen tulemaan meidänkin työmaallemme ja seisattui hetkeksi
katselemaan työn menoa. Toisille työmiehille tuli heti kiire, mutta
Antti Ulukka teki työtään ihan entiseen tapaansa. Kun ei hän ollut
sitä hiljentänytkään, ei hän liioin luullut tarvitsevansa sitä nyt
kiirehtiä.
-- Minkätähden tuo mies ei täytä paremmin kärryjään? sanoi
urakkamestari minulle. -- Kyllä hänen päältä nähden pitäisi jaksaa
enemmän.
Suomensin kysymyksen Antti Ulukalle, mutta hän ei vastannut
sanaakaan. Hän jätti vaan vähäksi aikaa täytetyt kärrynsä, meni
suuren kiven luo, joka vast'ikään oli kaivettu maasta ja kantoi sen
vallan keveästi kuormansa kukkuraksi kärryjen päälle.
Niinkuin sanottu, olivat kottikärryt jo ennestään melkein täynnä
ja kivenmöhkäleestä, joka siihen nyt tuli lisää, olisi tullut
kohtalainen kuorma kolmelle tavalliselle miehelle. Mutta siksipä
kävikin niin, että kun Antti ilman mitään huomattavaa ponnistusta
kohautti aisoja, niin ne rusahtivat poikki.
-- Sentähden sanoi Antti. Ja urakkamestari päästi pari ytimekästä
kirousta sen lukuun, jolta kärryt olivat hankitut, vaan ei puhunut
muuta mitään.
Vallan sydämmelliset ystävät tuli meistä Antin kanssa, sittenkun minä
hänen puolestaan olin kirjoittanut muutaman rivin siihen konttoriin
New-Yorkissa, jonka kautta hän välitti rahalähetyksiään kotiinsa. Ja
hänen luottamuksensa meni niin pitkälle, että hän jo eräänä päivänä
kysyi, enkö minä tahtoisi olla niin hyvä, että kirjoittaisin kirjeen
hänen vaimolleen, hänen nimissään tietysti.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin saanut yhtään kirjettä, kun hän ei
juuri kernaasti tahtonut kirjoituttaa tovereillaan ja itse oli
sormistaan jo liiaksi jäykkä oppiakseen sellaisia konsteja. Kyllähän
ne siellä kotona tietävät, että hän voi hyvin niinkauvan kuin hän
lähettää rahaa, mutta olisi hänen mielestään sentään ollut hauskaa
lähettää kerran hiukan tarkempiakin tietoja itsestään. Minä tietysti
suostuin ja olin heti valmis käymään asiaan käsiksi. Mutta turhaan
koetin minä Antilta itseltään heruttaa mitään tietoja hänen omista
ajatuksistaan tahi tunteistaan. Hän veti vaan suunsa mitä leveimpään
hymyyn vastaukseksi ja tuumi, että minä kyllä paraiten tietäisin mitä
pitäisi kirjoittaa, niin että minun täytyi kokonaan turvautua omaan
kekseliäisyyteeni.
Siitä tuli verrattoman ihana kirje, täynnä hellää kaipausta ja
uskollista odotusta ja muuta samantapaista, kaikki arvatenkin paljoa
kuumempien tunteiden ilmauksia kuin mitä Antti todellisuudessa
milloinkaan oli tuntenut. Mutta joka tapauksessa oli hän hyvin
tyytyväinen ja koettipa vielä kumartaakin kiittäissään minua
"vaivoistani."
Noin kolmen kuukauden kuluttua tuli vastaus, jonka sisältö teki
todellisen räjähdysvaikutuksen. En voi päättää, oliko se ehkä minun
panemani lämpö Antin kirjeesen, vaiko uutinen hänen pikaisesta
kotiintulostaan, joka oli sattunut hellään kohtaan hänen vaimossaan,
niin että hän nyt jo teki lyhyen tunnustuksensa. Summa oli se, että
kun hän ensin oli imarrellut minua kiittämällä Anttia kirjeestä,
"jossa oli niin paljon kauniita sanoja", sekä ilmoittanut hänelle
kaikellaista vuodentulosta, karjan terveydestä y.m., riensi hän
mainitsemaan erään hyvin ikävän tapauksen, josta hänen nöyrimmästi
täytyi pyytää anteeksi. Antin ei pitäisi perin kovasti pahastua, hän
oli jo itse katkerasti katunut -- -- ja paljon oli kirjeessä samaan
suuntaan. Minä luin kirjeen ääneen ystävälleni, joka alussa hymyili
tyytyväisenä hauskoista uutisista, mutta sitten joutui yhä enemmän
hämmästyksiinsä kuta pitemmälle anteeksipyyntö-virret venyivät.
Sitten tuli räjähdyskohta: hänen perheensä oli joku aika sitten
lisääntynyt pojalla!
Antilta putosi piippu suusta -- arvatenkin ensi kerran elämässään --
mutta hän ei sanonut mitään muuta kuin: "Katsos perkelettä!"
Minä en oikeastaan tiennyt, mitä piti tekemän, mutta katsoin sentään
velvollisuudekseni tuoda esiin joitakuita lohduttavia asianhaaroja,
joita Antti näkyi suurella hartaudella kuuntelevan. Kun minä
vaikenin, ei hän aluksi puhunut mitään, katsoi vaan jäykästi minuun,
mutta sanoi lopulta: "Katsohan perkelettä -- vai poika!" Sitten nousi
hän ja läksi, jättäen kirjeensä ja piippunsa minun huostaani.
Illalla tavattiin Antti Ulukka humalassa leirin edustalla, vieläpä
ihan sikahumalassa -- ensi kerran kahden ja puolen vuoden kuluessa.
Sen oli mielipaha ja suru vaikuttanut.
Hän oli mennyt suoraa tietä komissariaatin puotiin, ostanut sieltä
pullollisen n.s. whiskyä ja istuutunut kivelle makuurakennuksen
edustalle sitä juomaan. Siinä oli hän istunut ja tyhjentänyt pullon
vallan tyynen ja miettivän näköisenä, oli sitten kuukahtanut kiveltä
maahan ja siihen nukkunut -- sanomatta koko aikana sanaakaan
kellekään ihmiselle.
Mutta seuraavana aamuna tuli hän minun luokseni jo ennen kun miehiä
oli soitettu työhön, pestynä, suittuna ja parhaissa vaatteissaan,
eikä hänessä huomannut mitään muuta huolen merkkiä kuin lujan
piirteen silmissä ja suun ympärillä.
Hän tahtoi saada tilinsä, sanoi hän. Täytyy päästä kotiin, koska
liian pitkä poissaolokaan ei näy kelpaavan.
Minusta hän näytti melkein tuhoa ennustavalta, ja senvuoksi kysyin
minä, mitä hän nyt aikoisi tehdä, mille kannalle asettua uuden
perheensäjäsenen suhteen.
Hän katsoi minuun vähän kummastellen ja sanoi, ett'eihän poika riepu
ollut syypää tapaukseen. Hän tietysti saisi olla oloillaan, "mutta",
lisäsi hän, "akkani pitää saaman selkäänsä!"
Se tuntui jo rauhoittavalta. Minä sain vilaukselta mielihyvän hymyn
hänen huulilleen antamalla hänelle piippunsa takaisin, jonka hän
viipymättä sijoitti entisille tiloilleen, ja sitten kirjoitin hänen
tilinsä.
Hän mutisi minulle jotain kiitokseksi ystävyydestäni, pisti kättä ja
lähti. Mutta ovessa käänsi hän päätänsä ja sanoi vakuuttavasti:
"joo-o, selkään sille pannaan!"
Puolta tuntia myöhemmin näin minä hänen pitkillä, vakavilla askelilla
astuskelevan tietä myöten San Joseen päin, peite ja työvaatteet
myttyyn käärittyinä. Minusta tuntui aivan siltä kuin hänen vakavassa
käynnissään ja niissä säännöllisissä savupilvissä, joita hän joka
toisella askeleella pullahutteli piipustaan raittiisen aamuilmaan,
olisi ollut joku selvä, määrätty tarkoitusperä.
Jonkun minuutin kuluttua katosi hän ensimmäisen seeterimetsikön
taakse, matkallaan Kuusamoon, enkä sen koommin ole häntä nähnyt.
Mutta jos tunnen Antti Ulukan oikein, niin kyllä eukko sai selkäänsä
-- ja sen hän oli rehellisesti ansainnut.